Merttan
pojan ystävä
Kuurainen maa
rapisi jalkojen alla tuulen puhaltaessa kosteana ja kylmänä. Tomarin oli hyvin
vaikea hengittää. Peikon ote Tomarin kurkulla oli tiukka ja vaikka Tomar
yrittikin, hän ei päässyt irti. Jokainen askel oli Tomarille piinaa; peikon
pitkät käsivarret roikkuivat lähes maassa, pakottaen hänet kulkemaan kumarassa.
Metsä kävi yhä vaikeakulkuisemmaksi, mitä pidemmälle he etenivät. Tomar ei
pysynyt peikkojen tahdissa edes juoksemalla ja raahautui nyt polvillaan heidän
perässään. Juurakot ja oksat repivät hänen kasvojaan ja käsiään ja kivinen maa repi
housut auki ja sai hänen polvensa verille.
Veli
hirnui peloissaan ja kivusta. Tomar ei voinut kääntää päätään, jotta olisi
nähnyt sen. Hän ei voinut kuin toivoa, etteivät peikot kohtelisi sitä liian
kaltoin. Vaikka Veli kestikin yllättävän paljon kokoisekseen, se oli silti vain
pieni hevonen. Kai peikot tuntisivat jotain sääliä viatonta luontokappaletta
kohtaan, Tomar toivoi.
Haavat
Tomarin polvissa alkoivat kirvellä ilkeästi. Tomar huomasi maassa olevan lunta.
Metsä alkoi harventua hieman. Kipu oli vienyt Tomarilta ajantajun eikä hän ei
osannut sanoa olivatko he kulkeneet tunnin, päivän vai viikon. Peikot
hidastivat kulkuaan. Tomar sai vaivoin vaihdettua asentoaan peikon otteessa ja
näki edessään vuoren seinämän. He olivat tulleet metsän reunaan. Vuori kuului
epäilemättä Pakkasvuoriin. Pystysuora seinä kohosi ylöspäin satoja metrejä, jonka
jälkeen se jatkui loivempana ja rosoisempana kohti taivasta. Tomar alkoi
epäillä peikkojen näkökykyä, koska ne tuntuivat kävelevän suoraa kohti
vuorenseinää, eivätkä pitkin sitä vierustavaa polkua. Vasta kun he olivat vain
parin metrin päässä seinästä, peikot pysähtyivät. Oli hiljaista. Jostain kaukaa
kuului jälleen korppien raakkumista. Oli tullut yö. Kuu paistoi hailakkana
paksujen pilvien takaa, luoden hieman valoa muuten sysipimeään metsään.
Suurin
peikko, joka oli johtanut saattuetta, tallusti aivan vuoren seinän viereen
niin, että sen valtava nenä painautui sitä vasten. Sitten se taputteli ja kynsi
seinää sieltä täältä. Välillä peikko näytti hyvin mietteliäältä, aivan kuin
ajatteleminen olisi tuottanut sille suurtakin tuskaa. Yhtäkkiä se otti ison
askeleen sivuun ja rupesi puskemaan seinää voimiensa takaa. Kuului lyhyt
kirskahdus ja matalan, yhtäjaksoisen jyrinän tahdittamana peikko siirsi syrjään
valtavan kiven, joka piilotti taakseen hämärän tunnelin. Muut peikot, mukanaan
Tomar ja Veli, marssivat vuoren sisään. Juuri päästyään sisälle, Tomar kuuli
takaansa saman jyrinän, joka kaikui vielä syvälle käytävän uumeniin: näin
peikot siis sinetöivät rauhansa.
Käytävä
oli pimeä ja ahdas, ja vietti ylöspäin. Luola oli säkkipimeä ja Tomar kuuli
kuinka peikot kolhivat tämän tästä päitään tai kylkiään käytävän seiniin ja
kattoon. Pian nurkan takaa hohti himmeä valo. Seinillä roikkui soihtuja, jotka
valaisivat tietä yhä syvemmälle. Käytävä muistutti erehdyttävästi Dewavuorten
varjolaisten luolastoa, eikä Tomar voinut olla ajattelematta olivatko peikot
ehkä rakentaneet nekin muinoin. Välillä käytävä avautui suuremmaksi onkaloksi,
josta haarautui eri teitä toisiin käytäviin ja alas syviin rotkoihin, joiden
pohjaa ei kyennyt paljaalla silmällä näkemään.
Kului kauan
ennen kuin käytävät lopulta loppuivat. Tomar oli menettänyt välillä tajuntansa
raahautuessaan perässä. Hän sai voimansa takaisin ja jaksoi itse kävellä. Edessäpäin
kajasti valoa ja tunneli alkoi lämmetä ja leventyä mitä edemmäs he kulkivat. Lopulta
käytävä loppui. Tomarin eteen avautui suunnattoman kokoinen luola: se oli yli
viisikymmentä metriä korkea ja satoja metrejä kanttiinsa. Tomaria lähdettiin
jälleen raahaamaan alas luolan pohjalle kiemurtelevaa tietä pitkin.
Luola
oli täynnä hirsistä kyhättyjä hökkeleitä, kivistä kasattuja kotia ja ties mitä
asumuksina käytettyjä rakennelmia. Ja kaikkialla oli peikkoja. Isot
peikkonaiset astelivat ulos mökeistään valtavat rinnat roikkuen paljaina ja
jäivät toljottamaan Tomaria. Pienet peikonpenikat juoksentelivat seurueen ympärillä
ja heittelivät Tomaria kivillä ja kävyillä. Kaikki kerääntyivät tien varrelle
ihmettelemään kummaa ilmestystä. Aivan kuin kotikylässä, Tomar ajatteli. Jotkut
huutelivat Tomarille ja huitoivat kirveillä ja veitsillä ilmaa. Tomaria pelotti.
Tovottavasti hän saisi mahdollisuuden puhua, ennen kuin peikot tappaisivat
hänet.
He
kävelivät kylän toiselle laidalle. Siellä he pysähtyivät aukealle, jonka
ympärille alkoi kerääntyä peikkoja seuraamaan tapahtumaa. Aukean päästä lähti
jyrkät ja kapeat kiviportaat ylös, kohti parruista ja hirsistä tehtyä seinää
vasten olevaa parvea. Parvelta aukeni luola, joka oli peitetty sudennahoilla ja
koristettu hirven sarvilla. Seurueen suurin peikko lähti kävelemään, samoin
kuin myös ruma peikko, joka yhä raahasi Tomaria perässään. Suuren peikon
jatkaessa portaita ylös parvelle, pysähtyi ruma peikko paraatipaikalle keskelle
aukeaa Tomarin kanssa.
”Nyt
sää saat kuulla kunnias.” peikko murahti ja virnisti rumasti Tomarille.
Yhä enemmän
peikkoja kokoontui aukealle seuraamaan tilanteen kehitystä. Yhtäkkiä peikkojen
puheesta lähtevä tasainen örinä lakkasi. Tomar vilkaisi ylös. Parven reunalla
seisoi peikko, jolla oli pitkät, takkuiset, valkoiset hiukset ja pitkä, täysin
musta parta, lukuun ottamatta siinä olevaa kahta valkoista raitaa. Tämä oli
aika erikoista, koska peikoilla oli usein tapana olla lähes kaljuja ja vain
harvalla oli parta. Pitkähiuksisella peikolla oli päällään kahdesta karhusta tehty
viitta, karhujen päiden levätessä peikon molemmilla hartioilla. Peikon molemmat
korvat olivat täynnä lävistyksiä, sen nenästäkin roikkui muutama kultainen
rengas ja sen kaula oli koristeltu karhunhampaista tehdyin kaulakoruin. Peikko seisoi
ylväänä, kädessään sauva, johon oli myös kiinnitetty hirven kallo. Ilmeisesti
Tomarin edessä seisoi peikkojen johtaja, Sarvikas.
”Sää,
harmaa.” Sarvikas aloitti. ”Sää oot teheny pahan virheen, ku tulit meijjän
maile. Nyt me rankastaan sua. Sää kuolet meijjän kirveestä!” Sarvikas lausui ja
hänen sanojaan seurasi hillitön hurraus. Eturiviin peikkojen seasta asteli iso peikko, jolla roikkui ihmisten ja eläinten leukaluista tehty riipus. Peikolla oli kädessään suuri tappara ja se hymyili pahaenteisesti Tomarille.
”Nyt
sää harmaa, sää saat sanoa sun viimeset sanas.” Sarvikas sanoi ja katsoi
Tomaria vakavana. Tomar keräsi kaikki voimansa ja huusi niin lujaa kuin peikon kuristusotteesta kykeni:
”Olen
Daranin asioilla! Etsin peikkoa nimeltä Verihammas Mustahamara!” sanojensa
päätteeksi hän kaivoi esiin Daranin antaman kiven ja nosti sen korkealle näkyville.
Peikot hiljenivät. Sarvikas tuijotti Tomaria mustilla silmillään. Sen pikisilmistä ei erottanut mitään tunnetta tai ajatusta. Peikot pälyilivät toisiaan kummissaan. Tomarista ei tuntunut yhtään turvalliselta, päinvastoin. Ympäriltä kuului murinaa ja örinää, kun peikot supisivat keskenään. Yhtäkkiä Sarvikas iski sauvansa maahan niin, että kaikki hiljenivät.
”Päästä
harmaa!” Sarvikas kuulutti.
Ilmoitusta seurasi välitön pettymysten murahtelu. Mestaaja löi kirveensä maahan harmistuneena ja huuteli vastalauseita muiden peikkojen tavoin johtajalleen. Peikko, joka oli
raahannut Tomaria viimeisen vuorokauden, päästi vihdoin irti. Tomarista tuntui,
ettei ollut ikinä hengittänyt vapaammin.
”Sää,
harmaa, tuu tänne.” Sarvikas sanoi alas Tomarille.
Tomar hätkähti,
mutta lähti kipuamaan ylös portaita. Ylös päästyään häntä alkoi karmia. Läheltä
Sarvikas oli entistäkin pelottavamman ja rumemman näköinen. Hieman sivummalla,
luolan suuaukon vieressä seisoi se iso peikko, joka oli noussut ylös ennen
Tomaria. Sarvikas kääntyi peikkoa kohden.
”Mee
alas ja hääjä noi tekemään omia hommiaan.” se sanoi sille.
Iso peikko
urahti vastaukseksi ja tallusti pois. Portaista se karjaisi:
”Nonni,
häipykää jo siitä! Menkää kotteihinne, alkakaa painua!”
Alhaalla peikot
alkoivat kyräillen hajaantua takaisin omien hommiensa pareihin. Nyt Sarvikas
kääntyi Tomaria kohti.
”Tuu
perässä.” Se sanoi ja asteli luolaansa sisälle. Tomar teki työtä käskettyä.
Luola oli
vuorattu erinäisten eläinten taljoilla ja nahoilla ja keskellä tilaa oli
massiivinen valtaistuin, joka myös oli koristeltu taljoin ja hirvensarvin.
Sarvikas asteli istuimelle ja istahti siihen. Tomar käveli keskelle huonetta ja
jäi odottamaan, mitä Sarvikkaalla oli sanottavanaan.
”Mikä
sun nimes on, geatki?” Sarvikas sanoi. Tomar oli yllättynyt. Peikot olivat
kutsuneet häntä koko ajan vain harmaaksi.
”Tomar
Ramonin poika, herra.” Tomar vastasi.
”Minneen
montaa geatkia tiijä…” Sarvikas mutisi. Tuli hiljaista. Tomar ei uskaltanut
avata suutaan.
”Vai
etit sää, Tomar Ramonin poika, Verihammas Mustahamaraa.” Sarvikas lopulta
jatkoi.
”Kyllä.
Tunnetteko te hänet, korkeutenne? Tiedättekö, mistä löytäisin hänet?” Tomar
kysyi.
Sarvikas
nojautui hieman eteenpäin, leväten painollaan sauvaansa. Hän tutki jälleen
Tomaria katseellaan. Jälleen pitkä hiljaisuus.
”Anna
poika tänne se sun kivi.” Sarvikas sanoi ja ojensi kätensä.
Tomar kaivoi
kiven taskustaan ja ojensi sen Sarvikkaalle. Sarvikas katseli kiveä hetken ja
katkaisi sitten narun, missä se oli kiinni. Sitten Sarvikas kääntyi taas kohti
Tomaria. Hän piteli kiveä koholla sormiensa välissä.
”Miksi
sää, Tomar Ramonin poika, halluut löytää Verihammas Mustahamaran?” hän kysyi.
”Hänellä
on jotain tärkeää, joka minun täytyy viedä takaisin ystävälleni Daranille,
korkeutenne. Asialla on kiire.” Tomar sanoi.
Hän
kuuli oman äänensä hieman värisevän. Hän pelkäsi, että Sarvikas ei antaisi
kiveä hänelle takaisin. Ehkä Sarvikas luuli hänen varastaneen sen. Tomaria
alkoi tosissaan huolestuttaa.
”En
tiedä onko…” Tomar yritti jatkaa, mutta Sarvikas nosti kättään vaikenemisen
merkiksi. Tuli taas hiljaista.
Sarvikas
pyöritteli kiveä kyhmyisten sormiensa päissä, yhdestä sormesta puuttui kynsi.
Sitten hän yhtäkkiä painoi kiven sauvansa päässä olevaan pieneen reikään.
Kuului napsahdus ja kivi jäi siihen. Sarvikas nousi ylös.
”Mää
olen Verihammas Mustahamara, kaikkien peikkojen johtaja ja errään hölmön Daran
nimisen ihimisen hyvä ystävä.” hän sanoi.
Tomar jäi tuijottamaan
hölmistyneenä. Hän ei ollut uskoa korviaan. Daranilla oli suhteita peikkojen
korkeimmalle portaalle. Sarvikas katsoi Tomaria kysyvästi ja kumartui hieman
eteenpäin.
”Sulla
oli vissiin mulle jotaki tärkeetä asijaa.” Sarvikas sanoi näyttäen yhtäkkiä
tuimalta. Tomar hätkähti.
”Anteeksi
korkeutenne. Todellakin, olen Daranin asialla, kun hän ei itse voinut tänne
enää tulla.” Hän änkytti. Peikon karmiva olemus sai Tomarin kangertelemaan.
Verihammas
katsoi yhä tiiviisti Tomaria ja kurtisti hieman kulmiaan.
”Jatka
vaan.” hän murahti, sivellen partaansa känsäisillä käsillään.
”Niin…”
Tomarin kurkkua kuivasi ”…Daran lähetti minut noutamaan Varjon Talismaania.”
Hän sanoi nieleskellen.
Talismaanin
nimen mainittaessa Sarvikas kavahti hieman ja lakkasi sivelemästä partaansa.
Hetken hän katsoi Tomaria valpastuneena, sitten hänen katseessa pilkahti
häivähdys epäilystä, jonka Tomarkin huomasi.
”Daranko
sut lähetti hakeen jotaki niin tärkeetä?” Peikko kysyi. ”Mistä sää tiiät onko
se ees meillä.” Hän jatkoi.
”..Ööh…Daran
sanoi sen olevan teillä.” Tomar sanoi epäröiden.
Sarvikas nojasi
taas lähemmäs Tomaria.
”Mistä
mää tiiän, ettet sää ole Varjon kätyri ja kiristäny tota tietoa Daranilta?
Kiristänyt ja sitte tappanu ja
jättäny mettään mätänemään ja yritä
ny saaha Talismaania takasi omilles? Mistä mää tiiän, ettet sää yritä pettää mua?” Verihammas Mustahara jyrisi
ja nousi ylös sanojensa painoksi. Valtavan peikon silmät leiskuivat tulta ja voimaa.
Hän näytti yhtäkkiä täyttävän koko huoneen. Mustahamara oli pelottava ja Tomar
ei epäillyt hetkeäkään, miksi juuri hän oli peikkojen kuningas.
”Ka-
kaikella kunnioituksella korkeutenne, mutta jos Daran on ystävänne, kuinka te
voitte epäillä hänen lojaalisuuttaan?” Tomar sanoi ja nielaisi. ”Kyllä, Varjon
shakaalit saivat hänet kiinni ja yrittivät kiduttamalla ja ties millä
konsteilla saada näitä tietoja hänestä irti, mutta hän pysyi lujana oman
henkensä kustannuksella. Mutta hän ei ole kuollut. Minä nimittäin autoin hänet pakoon
Varjon tyrmistä. Daran on silti voimaton, eikä voi siksi hakea Talismaania
itse. Näin ollen minä sain kunnian hakea Talismaanin ja viedä sen hänelle ja
hänen veljilleen.” Tomar jatkoi. Vaikka Sarvikas olikin kunnioitettavan
pelottava, Tomar ei voinut sietää hänen ystäväänsä kutsuttavan heikoksi
petturiksi. Tai häntä itseään.
Verihammas
Mustahamara katsoi Tomaria, kuin pientä itikkaa, jonka voisi liiskata hetkenä
minä hyvänsä. Sitten hän istahti takaisin valtaistuimelleen.
”En
mää eppäile Darania. Enkä ennää suakaan. Mää halusin varmistaa, ettet sää ole
mikään varjolainen. Kyllä mää kanssa tietäsin, jos olisit. Mää oon nähny
varjolaisia, tiiän millasia ne on.” Hän sanoi vakavana.
Tomar
oli huojentunut. Hetken hän oli jo pelännyt henkensä puolesta, mutta nyt hän
pystyi taas hengittämään vapaammin.
”Mutta
nyt, Tomar Ramonin poika, kerro mulle kaikki mitä on tapahtunu.” Sarvikas sanoi
ja nojasi taakse tuolissaan.
Tomar
nielaisi ja aloitti. Hän kertoi kaiken, mitä tiesi Talismaanista ja sen
ympärillä pyörivistä tapahtumista, sekä tarkemmin siitä, kuinka oli tämän
tehtävän Daranilta saanut. Ja koko ajan Verihammas Mustahamara istui
liikahtamatta tuolissaan ja kuunteli hiljaa.
”…Ja
pääsin maillenne asti, ennen kuin miehenne ottivat minut kiinni ja toivat
tänne.” Tomar lopetti tarinansa.
Sarvikas
siveli partaansa ja murahti hiljaa.
”Sää
oot ehtiny jo paljon kokea vähässä ajassa, Tomar. Miten sää aattelit kestää Talismaanin
painon taakkanasi vielä?” Hän sanoi matalalla äänellä.
”Minä
olen lupaukseni antanut. En jätä tehtävää kesken, kun olen siihen ryhtynyt.”
Tomar sanoi, yrittäen uskoa jokaisen sanansa. Totta puhuttuna hän mietti joka
päivä, miksi oikein olikaan ryhtynyt tällaiseen hulluuteen.
Verihammas
nousi ylös tuolistaan ja lähti hiljalleen ja mietteliäästi kävelemään
huoneessa.
”Onhan
Daranin ajatuksissa järkeä. Enhän mää halua että ne Varjon paskiaiset tullee
häiritteen meijän rauhaa, jonkun typerän Talismaanin takia… Mutta miksi se hölömö
ihiminen lähettää pelekän geatkin hakemaan mokomaa kapistusta? Moiseen
hommaahan tarvittaisiin käytännösä armeijja.” Hän mutisi, kääntyen sitten kohti
Tomaria. ”Mää oikeestaan haluaisin auttaa sua, kun sää oot kuitenki niin
hyvällä, mutta vaarallisella asialla.” Sarvikas sanoi.
”Suuret
kiitokset, korkeutenne. Mutta jalosta tarkoitusperästänne huolimatta luulen,
että minun on parempi viedä Talismaani yksin. Silloin herätän vähemmän
huomiota, kuin peikkosaattueen kanssa.” Tomar sanoi hieman epäröiden. Peikkojen
ehdotuksille, varsinkin kohteliaille, on riskialtista sanoa ei.
Verihammas
Mustahamara kurtisti hieman kulmiaan, mutta myöntyi sitten.
”Totta.
Se ei olis kovin hyvä ajatus. Ette te geatkit tosiaan ole pöljiä. Määhän tunsin
yhen geatkin taannoin. Seki oli aika nokkela nuorimies. Olen sille henkivelassa
yhä. Hieno mies se oli, se Luglio. ”
Tomar
hätkähti. Kuuliko hän todella oikein?
”Mitä?
Luglio Merttan poika? Tunsitteko te Luglion?” Tomar hämmästyi.
Sarvikas katsoi
Tomaria hieman yllättyneesti.
”Kyllä.
Kyllä mää tiijän Luglio Merttan pojan. Hän oli just se, joka nuolellaan tappo mun
niskaan hyökänneen varjolaisen kauan sitten. Meistä tuli hyviä ystäviä sen jälkheen.
Sammoihin aikoihin mää tutustuin kansa Daraniin. Ilmeisesti Luglio on tuttu
myös sulle, Tomar.” Hän sanoi.
”Kyllä
on, korkeutenne. Hän on isäni paras ystävä.” Tomar sanoi yhä hieman hämillään.
Nyt hän tajusi, minne Luglio oli silloin aikanaan hävinnyt viikoiksi, ennen
kuin Tomar oli ehtinyt edes syntyä. Uskomatonta, että kaikista geatkeista juuri
Luglioon oli Verihammas Mustahamara ja Daran tutustuneet. Tomaria aivan
harmitti, ettei ollut udellut enempää Daranilta hänen muista geatkituttavistaan.
Sarvikas
astui lähemmäs Tomaria.
”Onko
Luglio tosiaan sun perhetuttus? ” Hän kysyi.
”Kyllä,
lähes verta. Hän ja isäni ovat olleet kuin veljiä poikasista asti.” Tomar
sanoi. Hän ei kuitenkaan uskaltanut mainita, että oli aiemmin syksyllä kieltäytynyt
Luglion tyttären kädestä.
Verihammas
tuli melkein Tomariin kiinni ja laski valtaisan kämmenensä Tomarin olalle.
”Nytten
mää voin olla varma, että jokanen sun sana on totta. Mää oon niin paljosta
Lugliolle velkaa, että mää autan suakin, jos sää ikinä tarvittet apua. Lähetä
sana, niin mää teen kaikkeni hyvittääkseni velkani.” Hän sanoi painokkaalla
äänellä, katsoen Tomaria silmiin. Daran oli kyllä ollut oikeassa peikkojen
lojaalisuudesta, Tomar ajatteli.
”Mutta
ei nyt jäähä turhaan käläkättämmään. Tuu perässä. Mää annan sulle sen Talismaanin,
niin sää saat sen vietyä mahollisimman äkkiä Daranille.” Sarvikas sanoi
irroittaen tukevan otteensa Tomarin olkapäästä.
Tomar
nyökkäsi. Verihammas käveli huoneensa taimmaiselle seinälle ja veti yhden
karhuntaljan syrjään. Taljan takaa paljastui toinen huone, jonne Sarvikas astui
sisään. Tomar seurasi perässä pienessä jännityksessä. Toinen huone oli samankokoinen,
kuin edellinen, mutta seinillä ei ollut yhtään eläimen taljaa, vain paljaat
kallionseinät ja muutama soihtu valaisemassa tilaa. Lattiaa sen sijaan koristi
peikkojen tyyliin sopimattomasti lukuisat kalliin näköiset koristeelliset matot,
luultavasti lahjoja joltakulta ystävältä. Huone oli täynnä erinäisiä umpinaisia
lukittuja kaappeja ja kirstuja, säkkejä ja lippaita. Yksikään laatikko tai
arkku ei paljastunut ulospäin sisällöstään mitään. Kaikki olivat massiivipuuta
alusta loppuun, salvattuna jykevillä lukoilla.
Sarvikas
asteli yhden kirstun luokse, joka ei ulkomuotonsa puolesta erottunut muista
mitenkään. Tomar käveli hieman lähemmäksi uteliaisuuttaan, jotta näkisi
paremmin. Verihammas Mustahamara veti jostain liepeidensä piilosta avainnipun,
josta valitsi heti oikean avaimen ja avasi sillä kirstun. Kirstu oli täynnä
erilaisia pakattuja ja pakkaamattomia tavaroita, muun muassa kaljatuoppeja,
pieniä eläinten kalloja ja joitakin pergamentteja. Sarvikas siirteli hetken
tavaroita syrjään noukkien sitten pohjalta pienen nahkaan käärityn nyytin ja
ojentaen sen Tomarille. Jännitys kohosi Tomarissa, vaikka käärö olikin tavattaman
pieni. Hän oli odottanut vähintään sylissä kannettavaa koristeellista arkkua
tai jotain vastaavaa.
”…Saanko…?”
Tomas katsoi Sarvikasta.
Verihammas
nyökkäsi.
Tomarin
kädet tärisivät jännityksestä, kun hän avasi nyytin varovaisesti.
Lampaannahkakääröstä paljastui hieman alle nyrkin kokoinen harmaa kiven
möhkäle. Tomar oli pettynyt. Tämäkö se suuri ja mahtava Talismaani on, josta
kaikki hätäilevät? Mokoma kiven murikka! Sarvikas katseli Tomarin vieressä.
”Taisit
poika oottaa jotaki palijo hianompaa, vai? No, se ei ehkä näytä miltää, mutta
on se sitäki vaarallisempi väärissä käsissä.” Hän sanoi painokkaasti.
Tomar
katsoi kiveä vielä hetken ja kääri sen sitten takaisin nahkaan.
”Niin.
Aion pitää siitä hyvää huolta. Se ei pääse vääriin käsiin huomassani.” Hän sanoi
samalla.
”Mää
luotan siihen ja niin tekee kansa Daran. Vie toi pahanilman murikka sille
ihmiselle nopiasti, että ne voi hankkiutua siitä erroon.” Verihammas
Mustahamara sanoi katsoen syvään Tomaria pikimustilla silmillään. ”Sää saat sun
hevoses takasin ja mun miehet saattaa sut ulos. Ja heti kun sää oot ulkona
luolista laukkaa länteen niin nopiasti kun sun kaakkis vaan jaksaa.” Hän vielä
lisäsi.
Tomar
nyökkäsi ja puristi käärettä kädessään. Sitten he posituivat Verihampaan
majasta. Sarvikas saattoi hänet alas peikkokylään, jossa peikot antoivat
Tomarille hänen pussinsa ja Veljen, joka näytti enemmän kuin ilahtuneelta
päästessään takaisin Tomarin luokse. Sarvikkaan hyvästeltyä hänet, Tomar
ratsasti ulos parin peikon saattelemana.
Ulkona oli satanut taas
lunta. Nyt hanki yletti Veljeä melkein polviin. Ajantaju oli kadonnut Tomarilta
kokonaan luolastossa, mutta hän päätteli nyt olevan aamu. Aurinko paistoi
matalana, mutta kirkkaana puiden lomasta, lämmittäen hiukan kasvoja. Kaikki
eläväiset tarvitsivat auringonvaloa elääkseen, jopa varjolaiset. Tässä peikot
poikkesivat suuresti muista Jerchóvalaisista. Peikoilla oli aivan oma aikansa
ja maailmansa luolissaan. Heille päivä maan pinnalla oli sama, kuin yö tai
aamu. Heille ajankululla ei ollut merkitystä.
Saattajat
eivät hyvästelleet Tomaria, vaan sulkivat luolan suuaukon heti perästään kiinni.
Tomarkaan ei aikaillut. Hän jätti auringon selkänsä taa ja lähti ratsastamaan
länteen, kohti paikkaa, jossa hänen oli määrä tavata Daran ja Fjoðuriaanit.
Päivästä tulisi kylmä, mutta kirkas.
Erittäin hieno tarina!
VastaaPoistaOlen iloinen, että satuin eksymään tänne mutta vähemmän iloinen siitä, että seuraava luku ei suostu avautumaan. Tulee näyttöön vain error-teksti.
Kannattaa päivittää sivu, tai kokeilla toista selainta. Olen iloinen, että olen saanut uuden lukijan! ^__^
PoistaMikäli sivu ei yhä suostu avautumaan, ilmoita toki - yritän saada asian korjattua. :)