Prologi - osa 6

Sielunriisto

Juoksin. Tiesin sen oleva viimeinen juoksuni. Ne saavuttivat, kuulin huutoja takaani; koko laakso kaikui niiden ääntä. Lunta oli nilkkoihin, joten saatoin juosta melko lujaa. En silti tarpeeksi lujaa. Minun oli lopulta kohdattava ne kaikki. Tiesin että tällä kertaa niitä olisi enemmän.

Suunnistin mäkeä ylös prinsessa heti perässäni. Loppu oli käsillä, haistoin sen. Jalkojani särki juoksemisesta, kun pääsin mäen päälle. Sydämeni hakkasi kurkussa ja henkeä pakotti. Veren maku kurkussa jatkoin juoksua kohti edessä siintävää metsää.

Askel.

Eteeni ilmestyi kuin tyhjästä kaksi sakaalia. Pysähdyin, samoin prinsessa. Katsoin taakseni ja näin toiset kaksi sakaalia nousevan rinteestä perästämme. Olimme saarrettuja. Tämä oli loppu. Käännyin kohti prinsessaa. Hän katsoi minua. Ei tarvinnut sanoa enää mitään.

Otin varmemman asennon. Jalat hieman haaralleen, paino eteen, ote miekasta kaksin käsin, älä näytä pelkoa, aivan kuten mami opetti. Ei… ei mami… Aralmin. Tiesin hyvin, että luultavasti tulisin kuolemaan nyt, mutta aioin ensin näyttää noille rakkikoirille, millaista helvetissä on. Käykää kiinni saatanan paskat, minä revin teidät palasiksi.

Aurinko laski.

Hyppy tyhjyyteen. Lensin. Ihan kuin unta, ajattelin. Raivo täytti mieleni. Katkeruus, viha. Kuolkaa kaikki. Lumi narahti. Musta koiran naama irvisti minulle, näytti nauravan. Et naura kauaa. Minä tapan sinut! Sinä kuolet! Kuolet! Kuolet! Kuolet! Isku. Lämmintä verta käsilläni. Tuskaa ja kuolemaa ympärilläni. Joku tulee kohti, ajattelin. Kylkeeni sattui, se osui minuun. Mutta minussa henki vielä pihisee. Sinussa ei kovin kauaa. Viilsin ja revin. Tapoin ja teurastin. Pian olen yhtä paha ja mätä kuin hekin. Mutta minä en aio kuolla noiden miekoista. He kuolevat minun miekastani.

Nyt niitä tulee lisää.

Joka suunnalta. Niitä on satoja.

Ei helvetti.

Kaikki pimenee, mutta minä en pysähdy.

Minä elän.

Elän.

Kuut nousivat taivaalle.

Olin yhä hengissä. Hädin tuskin. Vaatteeni olivat veressä, oksennuksessa ja hiessä. Nojasin miekkaani, keihääni oli mennyt katki. Olin täynnä mustelmia ja haavoja ja hengittäminen sattui. Prinsessakin oli elossa. Maa metsässä oli punaista loskaa. Ruumiita oli joka puolella. Löyhkä oli kuvottava, mutta vaikka yökin, en saanut enää mitään oksennettua ulos. Tuijotin maahan ja kaikki tuntui tapahtuvan hidastetusti. Kuin en olisi enää ruumiissani, vaan seuraisin tapahtumia ulkopuolisena. En tuntenut mitään. En enää kipua, tuskaa saati iloa, surua.

Viisi sakaalia nousi ylös rinnettä. Käärmepää ja neljä orjaa. Käärmepää käveli yksin luoksemme. Se sanoi jotain, mutta en saanut enää selvää mitä. Sitten se katsoi ympärilleen ja näki kaikki ruumiit. Kaikki kuolleet sakaalit, jotka me olimme teurastaneet talviseen metsään. Nyt se tappaa meidät, ajattelin, vaikka en ajatellut.

Käärmepää katsoi minua ja prinsessaa. Kaaduin maahan. En pysynyt enää pystyssä. Naamani painautui kylmään maahaan, sotkeutuen lisää verestä. En tiedä hengitinkö. Näin jalkojen astuvan viereeni. Jokin nosti minut ylös. Näin vain maan. Minua raahattiin molemmilta puolilta.

Aika kuoli minulle. Meni vuosi. Tai sitten vain sekunti. En enää tiennyt. En enää välittänyt. Unen kauniissa maassa olin rakkaani kanssa. Hän ja minä ja olimme niin onnellisia.

Nostin päätäni. Näin käärmepään kävelevän edelläni ja kahden orjan kannattelevan minua käsissään. Kävelimme pienen kylän läpi. Sen asukkaat pysähtyivät katsomaan kulkuamme. Katsokaa, murhaajia, ne kuiskailivat toisilleen. Pääni painui taas. Maailmani oli vain maa, joka liikkui ylhäältä alas edessäni.

Kylät ja metsät jäivät taakse. Kylmä ilma vaihtui lauhaan. Kaikki oli erilaista. Nostin päätäni, vaikka niskaan koski. Näin valtavan valkoisen rakennuksen, kuljimme sitä kohti. Määränpääni. Olimme kai jossain Kaupungissa, en ollut varma. Menimme sisään.

Käytävät olivat kirkkaita ja kiiltäviä. Kuulin huutoa jostain kaukaa. Nostin katsettani ja näin prinsessan juoksevan ohitseni ja huutavan jotain. Hänet otettiin heti kiinni. Jaksaisinpa minäkin vielä taistella. En enää jaksanut. Tunsin piston kyljessäni ja vaivuin uneen.

Näin paljon valoja ja ihmisiä valkoisissa kaavuissa. En tiennyt oliko se unta vai oliko se totta. Minua pelotti. Sitten unen utuiset käytävät alkoivat terävöityä ja kipu palasi. Kapean käytävän päässä oli ovi, jota kohti minua raahattiin. Ovi aukesi. Sisällä oli iso, tyhjä huone, jonka keskellä oli tuoli. Huimasi. Tuoli tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Näin kahleet. Tähänkö on tultu. Tämä on loppuni.

Tuolia vastapäätä oli peili, josta näin itseni. En ollut enää muuta, kuin riutunut ruumis, joka teki hidasta kuolemaa. Näin peilistä prinsessan, joka huusi nimeäni, sekä jonkin oudon olion. Sillä ei ollut ruumista, mutta se ei ollut näkymätön. En tiennyt, mikä se oli, mutta pelkäsin sitä. Olento lähestyi minua. Mene pois, älä tule lähemmäs. Olento leijui eteeni, se oli kuin vettä. Näin sen käden, joka kurottautui äänettömästi minua kohti. Nyt tiesin kohtaloni.

Älä.

Anna minun elää.

Antakaa anteeksi pahuuteni, syntini.

Älä tapa minua.

Älä vie sieluani.

Antakaa anteeksi tekoni.

Antakaa minun nähdä Hänet viimeisen kerran.

Anteeksi.

Lämpö, valo, lennän.

Prologi - osa 4 & 5

Hymy

Kylmä tuuli puhalsi pistävänä kasvoilleni. Se humisi hiljaa ja kuiski raskaita sanoja korviini. Ne sanat olivat teräviä kuin veitsi ja pimeitä kuin yö. Ne toivat terveisiä tuonelasta. Häpeä painoi mieltäni ja suru sydäntäni. Rakkaani viimeiset sanat kaikuivat mielessäni muistuttaen kivuliaasti kaikesta siitä mitä olisin voinut saada. Kuinka kukaan voi elää tällaisen taakan kanssa?

Syksyn kuivattamat keltaiset lehdet rapisivat jalkojeni alla, kun kävelin eteenpäin metsässä. Aurinko paistoi vielä hiukan lämmittäen, vaikka kesä oli jo kaukana. Katselin puiden latvoja ja niiden eloa. Oli hyvin hiljaista. Huokaukseni hukkui metsän syvyyksiin. Paha oloni ei lähde pois.

Korsetti viittani alla kiristi taas niin, etten melkein saanut henkeä. Istahdin alas lepäämään ja löysäsin alimpia nauhoja. Siitä oli jo pari viikkoa, kun viimeksi näin prinsessan. Mieleni teki hymyillä, mutta en saanut. Minun olisi kai pitänyt olla huolissani hänestä, mutta minä en vain jaksanut. Huokaisin raskaasti. Hengitykseni liikutti paria ruohonkortta maassa. Se olikin ainoa, mitä suruni liikutti.

Kaikki hirveät muistot palasivat mieleeni. Palava talo, itkevät lapset, kuolema. Rakkaani kasvot. Muistin myös tuoreet haavat kasvoissani. Yksi shakaali teki ne, kun en suostunut makaamaan sen kanssa joitain viikkoja sitten. Se sakaali on nyt kuollut. Kosketin kasvojani varovasti. Tunsin yhä suuret rupiset arvet, jotka leikkasivat kasvojani. Niihin ei enää sattunut, mutta arvet sisälläni paloivat kuin tuli.

En olisi millään jaksanut nousta ylös ja jatkaa matkaa. Se oli vain niin vaikeaa. Yhtäkkiä aloin ikävöidä ratsuani Harmaata paljon. Vaikka se käyttäytyikin kuin demoni olisi ollut sen sisällä, se silti piti minusta ja minä pidin siitä. Hullu ratsu, mutta luotettava ja nopea. Nousin ylös ja jatkoin matkaani. Pian aurinko laskee ja sitten kaikki on taas kuin ennenkin. Pimeää.

Vedin perässäni veristä keihästä samalla, kun kävelin. Tahdoin tiputtaa sen maahan, kaatua tähän paikkaan, antaa lehtien peittää ruumiini ja vain maatua elävältä. Antaa kaiken vain olla. Mutta sitä en voinut tehdä. Siirsin jalkojani eteenpäin ja jatkoin matkaani. Yhtäkkiä haistoin tutun hajun kaukaa menneisyydestä. Hyvin, hyvin kaukaa. Se ei ollut kodikas tai mukava, vaan täynnä vihaa ja häpeää minua kohtaan. Metsän väki. Kansani.

Kuulin huudot. Kuolema! Kuolema! He ovat nähneet minut. Kaikissa ajatuksissani olin pahaa aavistamatta kävellyt Geatkien maille. He tappavat minut, jos saavat kiinni. Sitä en aikonut jäädä katsomaan. Valpastuin. Käännyin ympäri ja pinkaisin juoksuun. Pahimmat sammalryteiköt olivat loppuneet, joten juokseminen oli kohtalaisen helppoa.

Sata metriä taaempana oksa rasahti poikki. Vilkaisin taakseni juostessani. Voi perkele, joku seuraa! Kiihdytin tahtiani, mutta se joku alkoi jo saavuttaa minua. En ole kestävyysjuoksija; minua ei ole luotu siihen. Minun on pakko kohdata se joku, tai kaatua maahan hengästyneenä.

Pysähdyin. Otin varmemman asennon ja nostin keihääni ilmaan. Mitä ikinä tapahtuisikin olin valmis. Synkät muistot valtasivat odottamatta mieleni. Elin yhtäkkiä vanhat tapahtumat uudestaan. Silmäni kostuivat kyynelistä ja kurkku tuntui karhealta. Aurinkoinen metsä muuttui silmieni edessä synkäksi talviseksi maisemaksi. Pieni lapsi rämpi siskonsa kanssa syvässä hangessa. Tunnistin lapsen. Se olin minä. Tapahtumat muuttuivat. Kaksi sakaalia hyökkäää heidän kimppuunsa. Puren hammasta. Verta, kuolemaa, tuskaa. Kaksi hahmoa makaa kuolleena verisessä hangessa. Tyttö ja hänen pieni siskonsa katsoivat vierestä. Sisko itki peloissaan ja piiloutuu viittani taa. Minä olin vasta seitsemän.

Muistot katosivat hiljaa ja aurinko paistoi taas puiden lomasta metsään. Olin jälleen tässä hetkessä. Puristin keihästäni. Takaa-ajajani oli suuren puun takana, enkä tiennyt mitä hän aikoi. Puun takaa ilmestyivät kasvot. Nuoren miehen kasvot. Hän katsoi minua. Nuorukaisella oli kädessään jousi ja vyötäisillään viini täynnä nuolia. Hän olisi voinut ampua minut. Tee se. Ole kiltti ja päästä minut kärsimyksistäni. Mies katsoi minua vielä hetken ja hymyili sitten. Jokin outo lämpö täytti minut. Ei tällaista olekaan.

                      Otin taas jalat alleni. Mies jäi paikoilleen, hän ei enää seurannut minua. Mikä panee jonkun tekemään jotain tuollaista? Mikä sai hänet hymyilemään? Ehkä hän näki minussa jotain, mitä minä en nähnyt. Mutta minä en hymyilisi tällaiselle oliolle. Minä en hymyilisi murhaajalle. Huoralle. Rakkikoiralle, joka minä olen.

Herodes

Hanki oli kylmä. Olisin tahtonut tämän kaiken jo loppuvan. Talven, pakkasen, elämän. Mieltäni kylmäsi yhtä paljon kuin jalkojani, joihin tulisi pian kuolio, ellen saisi hankittua parempia jalkineita. Mutta minulta ei riittänyt rahaa itselleni, ehei. Kaikki tienaamani hilut kuluivat Prinsessan vaatettamiseen ja ruokkimiseen. Lapsen takia hän söi kaksin verroin. Lapsen takia hän oli avuttomampi ja hitaampi. Lapsen takia minä sain tehdä kaksin verroin töitä. Ja kaiken hyvän lisäksi Prinsessa jaksoi vielä morkata minua ilkeäksi ja kyyniseksi, kun en jaksanut riemuita syntymättömän vauvan jokaista potkua tai muuta elon merkkiä. Siinä hän kulki kuin mikäkin madonna, joka kantoi itse jumalan poikaa vatsassaan. Minä olin kai sitten Herodes, se ilkeä ja julma. Muistin taas Hänen kasvonsa. Poistin ne mielestäni. Oli helpompi unohtaa. Se ei sattunut yhtä paljon.

Sarakon vatsa oli kasvanut valtavaksi muutamassa kuussa. Hänen kulkunsa hangessa näytti varsin hankalalta. Hän laahusti hangessa polviaan myöten yhä hitaammin.

”Nanáki…Vatsaan sattuu.” Prinsessa henkäisi ja kaatui maahan. Voi helvetti, ei nyt! Ryntäsin auttamaan tyttöä ylös.

”Yritä nyt sinnitellä. Näetkö? Tuolla näkyy savua. Varmasti talon isäntäväki ottaa synnyttävän naisen sisään.” sanoin.

En edes tajunnut, kuinka sain pidettyä itseni näin rauhallisena. Vauvasta oli pelkää riesaa, mutta prinsessa oli yhä vastuullani, eikä hän saisi kuolla vielä. Ei edes oman typeryytensä takia. Oli minun tehtäväni tehdä kaikkeni auttaakseni häntä.

Nappasin prinsessan käsivarren hartioitteni yli ja lähdin harppomaan kohti savun lähdettä. Nälkä ja kylmä oli tehnyt minut muutenkin voimattomaksi ja tuntui etten jaksaisi kantaa prinsessaa kuin muutaman metrin, mutta lähimpään taloon oli vielä useita kilometrejä. Purin hammasta ja lisäsin vauhtia. Sarakon henki oli nyt pelissä. Niin kuin Aralmin sanoi aikanaan: Kun on kyse siskostasi, oma henkesi tulee aina toissijaisena, samoin kuin kaikki tarpeesi. Aivan Aralmin, kiitos että muistutit. Mutta missä on sinun siunauksesi? Missä on sinun apusi ja hoivasi nyt kun tyttäresi sitä eniten kaipaa ja tarvitsee? Ota minulta jo tämä taakka pois. Olet kauhea. Olet ilkeä. Olet välinpitämätön. Vihaan sinua Aralmin! Vihaan ja rakastan.

Kievarin emäntä oli saada kohtauksen kun toin synnyttävän prinsessan heidän ovellensa. Rouva otti prinsessan heti hoiviinsa. Minä sain huovan ylleni ja kupin lämmintä. Monen tuskaisen tunnin jälkeen Sarako synnytti maailmaan suloisen poikavauvan. Pakkohan se oli myöntää, vauva oli todella hellyyttävä ja kaunis. Siinä hän makasi vuoteella kuin madonna, pidellen sylissä siunattua lastaan. Mutta en päässyt katsomaan lasta lähemmin, kun talon emäntä hääti minut jo pois. Tyttö tarvitsi lepoa ja rauhaa, samoin kuin lapsi. He olivat molemmat lapsia, halusin sanoa, mutta pidit mölyt sisälläni. Painuin alas kapakkaan oluelle odottamaan vuoroani nähdä kasvattamani kakaran jälkikasvun. Olo oli kuin isoäidillä, paitsi ettei Sarako ollut oikeasti lapseni. Eihän hän ollut oikeasti edes siskoni. En tiennyt mitä hän oikeasti oli minulle.

Ilmat kylmenivät. Olin saanut tienattua pari lanttia tehtyäni hanttihommia kievarin isäntäväelle ja nyt olisi otollinen aika käyttää rahani, ennen kuin nietokset tukkisivat tiet sivistykseen. Matkaan menisi ehkä päivä, jos saisin ratsua lainaan. Ilman hevosta muutama päivä. Prinsessa olisi lapsineen turvassa kievarissa. Kun lapsi olisi tarpeeksi iso, jatkaisimme matkaa.

”Sarako, käyn reissulla kaupungissa. Olen huomenillalla jo takasin. Älä lähde minnekään sillä välin. Täällä sä oot turvassa. Mä nyt luotan sinuun, kyllä sinä pärjäät.” Näiden sanojen siivittämänä lähdin yön selkään, matkalle ostamaan uusia jalkineita itselleni. Ei se voi olla itsekäs teko, eihän?

Kievari oli hiljainen, kun saavuin takaisin. Jokainen ikkuna oli pimeänä. Kuut paistoivat kirkkaina pakkastaivaalla, kun laskeuduin ratsuni selästä maahan. Oli hiljaista. Liian hiljaista. Kaikki ei ollut kohdallaan. Katsahdin maahan ja näin sakaalin jälkiä vievän kohti taloa. Ei. Ei olisi pitänyt lähteä. Minä ja minun kenkäni!

Avasin kievarin oven. Koko kapakka tila oli päreinä. Pöydät oli heitelty sinne tänne ja kaikki oli hajotettu. Jossain nurkassa kyti jo tulipalo. Ruumiita lattialla, emäntä ja isäntä. Mutta missä prinsessa oli? Juoksin yläkertaan. Sänky oli tyhjä, samoin kehto. Sarako ei ollut enää talossa. Seurasin vaistoani ulos. Hangessa nurkan takana näin prinsessan jäljet, jotka veivät syvälle metsään. Sinne veivät myös neljät sakaalin jäljet. Vatsassani muljahti inhasti. Pinkaisin juoksuun jälkien perään.

Hanki syveni ja maa lähti viettämään jyrkästi alaspäin. Haistoin pakkasilmassa veren. Pahimmat pelkoni alkoivat käydä toteen. Huomasin jalanjälkien seassa veritipan. Sitten toisen. Muutaman askeleen päässä näin maassa pienen kangasmytyn. Suutani kuivasi, kun juoksin kääreen luokse. Kääre oli veressä. Kääre oli juuri se sama, johon prinsessa oli poikansa kietonut. Erotin pienen lapsen muodot kankaan sisältä. Käärö ei liikahtanutkaan. Minua oksetti. Kyyneleet vierivät poskilleni, eivätkä jalkani kantaneet. Rojahdin polvilleni maahan mytyn viereen. Ojensin värisevät käteni, mutten kyennyt katsomaan kapalon sisään. Se tuntui liian suurelta palalta. Purin hammasta, etten metelöisi ja pusersin itseni ylös maasta. Lähdin seuraamaan verivanaa syvemmälle kuusikkoon.

Siellä, keskellä polkua, makasi prinsessa verisen lumen keskellä. Nyt se tapahtui. Sen kerran, kun lähdin pois. Epäonnistuin. Petin Aralminin luottamuksen. Äh, paskat Aralminista! Minun piti pitää huolta Sarakosta, aivan sama oliko hän siskoni vai ei. Mitä sillä on väliä kuka hän oli. Tämä oli minun elämäntehtäväni; ainoa asia mitä minulle tässä maailmassa oli annettu. Minulta oli kaikki otettu pois, mikä teki elämästäni siedettävää. Menetin rakastamani miehen tämän vuoksi. Ainoastaan tehtäväni piti minut hengissä. Sarako ei saisi kuolla nyt! Minä en anna lupaa siihen!

Prinsessa liikahti. Yhtäkkiä tunto palasi minuunkin.

”Älä, älä huoli Sarako! Minä autan sinua. Kaikki on hyvin!” Sanani värisivät, eivätkä kuulostaneet yhtään vakuuttavilta. Prinsessa yritti avata silmiään ja nousta istumaan.

”…Missä Poika on? …Nanáki… Missä… minun vauvani on?” Hän sai sanottua.

Verta valui Prinsessan suupielestä ja hänen käsivartensa näytti kipeältä. Hän oli mustelmilla ja täynnä isoja haavoja. Hänet oli jätetty henkiin. Aivan, eihän Varjon tuleva valtiatar saanut kuolla. En vain tajunnut, miksi hänet oli jätetty metsään. Oikeastaan en jaksanut välittää. Syleilin prinsessaa ja pidättelin omia kyyneleitäni, kun hänen valuivat pitkin hänen poskiaan.

”...Poika… Poikani… Tuo hänet tänne..! Tuo... hänet minulle! …Tuo… Poikani..!” Prinsessa kakoi ja yski. Hän alkoi olla shokissa.

Nostin hänet ylös ja lähdin taluttamaan pois; kauas tästä kurjasta tapahtumasta. Nuo ruhjeet ja haavat paranisivat aikanaan, mutta lapsensa menetyksestä hän ei paranisi koskaan. Ja kaikki oli taas syytäni. Kaikki oli itsekkään Herodeksen syytä.

Prologi - osa 2 & 3

Lampi

Aurinko laski. Se laski samalla tavalla kuten aina tähänkin asti. Punaisena, rauhallisena, lohduttomana. Aina kun katsoin aurinkoa, se muistutti minua omasta mitättömyydestäni. Oli aivan sama kuolenko vaiko elän, se nousee silti aina aamuisin ja laskee iltaisin. Jotenkin tuntui kuin se pilkkaisi minua tuolta kaukaa. Ilkeä. Omasta puolestani voisinkin vain kuolla pois, ei maailman kulku siitä mitenkään muuttuisi. Mutta tehtäväni takia en saanut viedä henkeäni. Se olisi liian itsekästä.

Huokaisin ja käänsin katseeni alas. Prinsessa istui maassa minua pari metriä alempana ja hyräili jotain laulua hiljaa. Otin hieman paremman asennon puunoksalta, jossa istuin. Onneksi oli kesä; talvisin nämä oksat olivat epämiellyttävän kylmiä ja liukkaita. Kuulin prinsessan nousevan ylös. Hän käveli ratsujemme luo ja ojensi omalle hevoselleen apiloita.

”Ei se ole mikään ihme kun nuo kaakit ovat niin hitaita, kun sinä syötät niitä koko ajan.”

Prinsessa kääntyi minua kohti, katsoen varsin halveksuen.

”Tai ehkä ne eivät halua juosta lujempaa, koska sinä olet niin ilkeä niille molemmille. Varsinkin Harmaalle. ” Hän sanoi happamasti.

En jatkanut aihetta. Kohautin harteitani ja käännyin taas aurinkoa päin. Puusta, missä istuin näki koko eteen avautuvan laakson. Olimme leiriytyneet metsän reunaan, korkean rinteen yläpäähän. Paikka oli sijainniltaan mainio: täältä näki joka puolelle, mutta meitä ei voinut nähdä puiden ansiosta. Hymyilin omaa nokkeluuttamme, mutta vakavoiduin heti. Hymyily tuntui jotenkin oudolta, lähes vastenmieliseltä. En ollut hymyillyt varauksetta pitkiin aikoihin, saati nauranut. Koko käsite onnellisuus tuntui jotenkin kaukaiselta ja saavuttamattomalta. Yritin muistaa milloin olisin viimeksi todella hymyillyt...

Olin viiden. Kai. Hyvin nuori kuitenkin. Olin kotona vuorimökillä. Kädessäni oli pieni keihäs, jota pidin varsin varmalla otteella nuoreen ikääni nähden. Huone, jossa seisoin, oli avara ja muuten tyhjä lukuun ottamatta keskellä tilaa jököttävää hiekkasäkistä ja heinistä tehtyä nukkea. Lähdin juoksuun nukkea kohti. Kohotin keihääni. Hyppäsin ilmaan. PAM. Pienen keihään terä upposi puiseen lattiaan nuken läpi. Nukke halkesi kahteen osaan ja sen sahanpuru-sisus levisi lattialle jalkojeni juureen. Suuni levisi suureen välittömään hymyyn ja käänsin katseeni nurkassa olevaa ovea kohti. Oven luona seisoi pitkä kaunis nainen, joka oli pukeutunut pitkään valkeaan mekkoon ja hänen pitkän valkoiset hiukset lainehtivat lattiaan saakka. Naisen nimi oli Aralmin.

”Mami, mami, näitkö! Tein kaiken juuri kuten käskit! Näitkö mami?! ”

”Kyllä näin. Oikein hyvää työtä. Nyt voisimme mennä herättämään siskosi päivälliselle. Tule. ” Nainen sanoi pehmeällä ystävällisellä äänellä. Mamin ääni oli aina niin lohduttava ja lämmin.

Muistot tulvivat mieleeni virtana. Päivällisen jälkeen menimme nukkumaan. Oli jo hyvin myöhä. Muistan kuinka heräsin yöllä. Kuulin huutoja eteisestä. Mami huusi jotain jollekin ja se joku vastasi hakkaamalla ovea. Erotan mamin äänen muistojen sekamelskasta.

Ette saa häntä, ette koskaan! Kuulitteko? Sarako on minun lapseni, te ette koske häneen!

Muistan nousseeni ylös ja kävelleeni ulos huoneestani. Muistot ovat hyvin hämäriä, sekavia, täynnä ahdistusta. Pikku prinsessa seisoi yöpaidassa käytävällä ja näytti olevan peloissaan. Otin häntä kädestä kiinni ja talutin perässäni kohti eteistä. Tuntuu kuin kaikki olisi ollut unta.

Kuului voimakas pamaus. Ovi lennähti auki ja sen suussa seisoi kaksi sakaalia. Mami seisoi eteisessä, hän oli hurjistunut. Hän tuntui täyttävän koko tilan. Peitin prinsessan silmät ja käänsin vartaloni hänen suojakseen. Mami ojensi kätensä kohti sakaaleja. Kuului kova humahdus ja kirkas sininen valo täytti huoneen. Korvani menivät lukkoon. Oikea korvani on siitä asti kuullut huonommin…

Seisoin yhä prinsessan suojana, kun käänsin katseeni ovelle. Puiseen seinään oli uponnut miekka melkein kahvaa myöten ja seinillä oli outoja jälkiä. Katsoin tarkemmin. Ne eivät olleet varjoja, vaan nokea ja tuhkaa. Niillä oli shakaalien muoto. Silmäni levisivät.

Näin kuinka mami kääntyi minua ja prinsessaa kohti. Hän kaappasi prinsessan syliinsä ja puki tälle talvivaatteet päälle ja hieman liian ison takin. Minulle hän antoi viittani.

”Nanáki, huolehdi siskostasi. Hän on sinun vastuullasi nyt. ”

Sitten hän lähetti meidät yön pimeyteen.

Havahduin. Kova korkea ääni, joka kaikui metsästä, oli herättänyt minut. Helvetti, olin nukahtanut. Loikkasin alas puusta sillä sekunnilla. Prinsessakin on jo ylhäällä.

”Kuulitko tuon? ” Hän sanoi.

”Kyllä. Ne ovat jo täällä. ”

Prinsessan silmät revähtivät ammolleen.

”Voi ei! Hevoset! ” Hän huudahti ja lähti juoksemaan niitä kohti.

”Ei, ei, älä! Sinä et ehdi…äh!” Yritin estellä, mutta prinsessa juoksi jo kauemmas.

Riensin hänen peräänsä. Prinsessa oli juuri ehtinyt oman ratsunsa luokse, kun läheisestä ryteiköstä hyppäsi esiin kaksi sakaalia. Prinsessa kirkaisi ja yritti pakoon. En ajatellut. Juoksin, kohotin keihääni, hyppäsin ja iskin; aivan kuten pienenä. Sakaali numero yksi jäi maahan. Nappasin prinsessan hihasta kiinni ja lähdimme juoksuun. Harmaa pitäisi vielä huolen, ettei numero kaksi pääsisi liian helpolla peräämme. Se oli riuhtaissut itsensä irti ja ehdin sivusilmällä nähdä jättimäisen hevosen nousevan takajaloilleen, potkien ilmaa etukavioillaan. Toivoin sydämeni pohjasta, ettei shakaali silti tappaisi sitä.

Juoksimme metsäistä rinnettä alas. Kuulin sakaalin äänet jo perästämme. Tönin edellä juoksevaa prinsessaa menemään lujempaa. Mäki muuttui yhä jyrkemmäksi ja sammalpeitteiseksi. Jostakin oli viereemme ilmestynyt puro, jota lähdimme seuraamaan. Puron reunus muuttui kivikkoisemmaksi ja liukkaammaksi samaa tahtia kun puro itse kasvoi hiljalleen. Yhtäkkiä puut loppuivat ja samoin teki rinne. Edessämme oli suora pudotus parikymmentä metriä alempana olevaan lampeen, johon puro laski vesiputouksena. Sakaalin äänet kuuluivat jo hälyttävän läheltä. Katsoin prinsessaa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän tuijotti laajenneilla silmillään lampea. Hän ei ikinä hyppäisi itse. Anteeksi. Otin vauhtia ja työnsin prinsessan alas kalliolta ja hyppäsin itse perässä.

Vesi oli kylmää ja mustaa. Lampi tuntui pohjattomalta. Potkin jaloillani. Onneksi olin hyvä uimaan. Pintaan päästessäni katsoin heti ympärilleni. Oli hiljaista. Liian hiljaista. Sakaali oli poissa, ne eivät osaa uida, joten se luultavasti palaa myöhemmin. Mutta ilmeisesti prinsessakaan ei osannut uida. Vedin henkeä ja sukelsin. Näin prinsessan tajuttoman ruumiin painumassa hiljalleen pohjaan. Uin hänet kiinni ja vedin pintaan. Prinsessa alkoi hengittää heti kun sain hänet kiskottua rannalle. Istuin alas ja painoin pääni polviini hengästyneenä. Pääsimme karkuun. Säilyimme hengissä. Mutta millä hinnalla. Menetimme Harmaan ja Valkean. Ne olivat korvaamattomia. Oli taas hiljaista.

Ruusu

Se oli kuvottavaa. En olisi ikinä uskonut itsestäni. Mutta en voinut muuta. Rahaa oli pakko saada ja tämä oli ainoa vaihtoehto. Katsoin peiliin. Pieni ja hintelä tyttö katsoi minua takaisin kultaisten raamien sisältä. Tytön hiukset oli laitettu kauniisti kiinni ja hänellä oli päällään musta lyhyt hame, viininpunainen korsetti ja korkokengät. Tyttö oli huora. Se tyttö olin minä. Minä olin huora. Näin meikkini leviävän, kun ajattelin edellistä iltaa. Kuinka saatoinkin vajota näin alas? Löin käteni suulle ja juoksin vessaan.

Tuijotin rähjäisen vessan seinää. Kellertävät kauhtuneet tapetit olivat repeilleet ja joku oli kirjoittanut huulipunalla terveisiä jälkipolville vaaleisiin kaakeleihin. Kurkkuani poltteli ja jokin yritti taas ylös vatsastani. Kumarruin jälleen pöntön yläpuolelle ja annoin kaiken tulla ulos. Kuulin oven aukeavan takaani ja jonkun nostavan hiuksiani, jotta ne eivät valuisi naamalleni.

”Onko huono olo? ” Naisen ääni sanoi.

Pyyhkäisin suutani ja käännyin ympäri. Nuori nainen, jolla oli kiharat oranssit hiukset, päällään helmoista hapsuinen, pienen pieni mekko ja nahkaiset saappaat, katsoi minua kysyvästi.

”Taisin syödä jotain pilaantunutta…” Sanoin ääni väristen.

Nainen auttoi minut ylös lattialta.

”Sun meikkis on vähän pahasti. Oota mä korjaan ne. ” Nainen hymyili ja talutti minut pukuhuoneeseen.

Yleensä huone oli täynnä pynttäytyviä, kovaan ääneen kälättäviä naisia, mutta nyt kaikki olivat viettämässä vapaailtaa. Oranssitukkainen nainen istutti minut peilipöydän eteen ja nappasi lähimmän meikkipussin käteensä.

”Kurja tapa viettää vapaata. Oksentaa vessassa.” Nainen sanoi ja hymyili leveästi. Kiinnitin huomiota luonnottoman kokoiseen suuhun.

”Niin no… Mikset sinä ole viettämässä iltaa, vaan olet yhä täällä?” Kysyin.

”Mulla on tanssiharjoitukset tänään. Säkin voisit tulla, ei tarvisi olla yksin. Kyllä mäkin muistan millaista oli olla täällä uutena.” Nainen sanoi korjaillessaan ripsiväriäni.

”Ehkä voisin tullakin.” Sanoin vaisusti ja yritin hymyillä.

Nainen hymyili taas leveästi, viimeisteli luomivärini ja nousi ylös. Nousin itsekin ja lähdin seuraamaan naista ulos pukuhuoneesta.

Rakennus, jonka kapeilla käytävillä kävelin oranssitukkaisen naikkosen perässä, oli bordelli. Hieno ja suhteellisen laadukas. Tai niin laadukas, kuin ilotalo nyt voi olla. Itse olin tullut tänne töihin prinsessan kanssa. Se typerä tyttö olisi muka voinut itsekin ryhtyä huoraksi, aivan kuin itsensä myyminen ei olisi aidan maalausta kummempaa. Hupakko olisi saanut elämänsä yllätyksen, jos olisin antanut luvan siihen. Ei, pistin hänet kapakan puolelle, hän saisi tarjoilla juomia pöytiin, kun minä odottelen likaisia miehiä satiinilakanoilla viinipullon kanssa.

Oranssitukkainen nainen johdatti minut ravintolaosan lavan takana olevaan pikkusaliin. Salissa oli jo valmiiksi noin seitsemän tyttöä, jotka tanssivat kuviossa. Salin reunalla seisoi tukeva naishenkilö, joka piti tahtia ja huusi ohjeita tytöille. Se oli se sama rouva, joka antoi meille töitä muutamaa päivää aiemmin.

”Hei! Löysin uuden tytön pukuhuoneesta yksin. Mehän otetaan se mukaan, eikös vain?” oranssitukkainen nainen huudahti.

Kaikki pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan minua. Tukeva rouva asteli minua kohti ja hymyili.

”Sehän on meidän uusi pikku Ruusu! Osaatko sinä tanssia?” Hän kysyi.

”Tuota… En tiedä. En ole koskaan tanssinut.” Sanoin.

”No niin! Sitähän varten me täällä ollaan harjoittelemassa! Mukaan vain, seuraa ohjeita. ”

Ensimmäiset askeleet olivat vaikeita, mutta lopulta pääsin mukaan ja takaisin ei ollut paluuta. Minusta tuli tanssija. Metsänpeikosta tanssija, kuka olisi uskonut. Mutta ensimmäistä kertaa nautin siitä, mitä tein. Tunsin itseni onnelliseksi.

Oranssitukkaisesta naisesta tuli hyvä ystäväni, samoin, kuin muistakin tanssijoista. Hekin olivat ilotyttöjä. En ollut enää yksinäinen. Vihdoin kuuluin johonkin. Prinsessaakaan ei tarvinnut olla kokoaikaa vahtimassa. Ravintolan sisällä hän pysyi suunnilleen turvassa, vaikka hävisikin aina silloin tällöin jonnekin. Jos ei olisi aina täytynyt myydä itseään, niin elämä olisi ollut siedettävää. Häpesin silti yhä itseäni, mutta en halunnut näyttää sitä ulospäin.

Oli myöhäissyksyn ilta. Olin jälleen omassa huoneessani pukemassa ja meikkaamassa. Muutaman päivän päästä oli tulossa suuri esitys, jonka harjoitukset alkoivat pian.

En ollut ennen ikinä meikannut, mutta harjoitus tekee mestarin. Puolessa vuodessa sitä oppii vaikka mitä, kuten kävelemään korkokengillä, tarjoilemaan juomia ja tanssimaan paremmin, kuin kukaan muu koko talossa. Tanssiminen oli kuin ne taistelulajit, joita Aralmin oli opettanut minulle vuosia sitten. Omia taitojani hyödyntäen olin kohonnut ensitanssijaksi, josta olin todella ylpeä. Tulevassa suuressa esityksessä minulle oli pari sooloesitystäkin. Tanssitaitojeni ansiosta olin myös kasvattanut mainettani huorana ja asiakkaita riitti joka illalle, toisinaan ylitarjonnaksi asti. Tästä puolesta en kuitenkaan ollut ylpeä, ainoastaan tyytyväinen, sillä kerrankin tienasin enemmän kuin söin. Mutta jos olisin saanut valita, olisin vain halunnut tanssia, mutta sillä pelkästään ei tienannut. Tanssiesityksien tarkoitushan oli vain esitellä myytäviä ”tuotteita”.

Oveen koputettiin. Prinsessa kurkisti ovenraosta varovaisesti. Pyysin hänet sisään. Hänellä oli päällään tavallisen vihreän mekon sijasta pitkä musta, jossa oli verenpunaisia kirjailuja.

”Mitä sinä teet?” Prinsessa kysyi.

”Valmistaudun harjoituksiin. Kuinka niin? ”

”Ei kun minä mietin, että olisiko sinulla aikaa nyt… Minulla olisi ollut asiaa.” Hän sanoi hiljaa ja suki hiuksiaan sormillaan.

Olin nähnyt nämä merkit ennenkin. Tyttö oli taas tehnyt jotain typerää ja tuli nyt nolona tunnustamaan. Edellisessä kuussa hän jäi kiinni ruohon polttamisesta. Hän oli loukkaantunut vihaisesta reaktiostani ja puolustautunut sillä, että kaikki muutkin tytöt talossa polttivat. Typerä lapsi ei tajunnut, että huorat polttivat estääkseen tulemasta raskaaksi. Annoin hupakolle selkään ja komensin arestiin. Hän ei puhunut silloin minulle viikkoon. Huokaisin ja laskin huulipunani pöydälleni.

”No, kakista ulos. ”

Prinsessa näytti siltä, kuin olisi toivonut minun häätävän hänet ulos huoneesta. Hän katseli jalkojaan ja pyöritti hiuksiaan sormensa ympärille.

”Minä… Tuota… Olen raskaana…”

Katsoin häntä hiljaa. Voi vitun typerä pentu. Olisi nyt polttanut sitä ruohoa.

”Se oli vahinko…Tai siis ei minun ollut tarkoitus tulla raskaaksi…Se oli vain sen yhden kerran… Se mies oli niin komea…” Prinsessa soperteli selityksiä.

Nousin ylös ja kävelin ulos huoneestani. Prinsessa juoksi käytävälle perääni.

”Nana! Odota! Anna anteeksi. Se oli tyhmää. Minä…” Loppua en kuullut, suljettuani harjoittelusalin oven perässäni kiinni. Kuinka neljätoistavuotias tyttö voi vielä olla noin naiivi ja typerä! Puristin kättä nyrkkiin niin lujaa, että kynnet upposivat kämmeneeni. Tuonkin syntymättömän lapsen minä joudun kuitenkin loppupeleissä kasvattamaan, aivan kuin äitinsäkin. Löin nyrkin seinään, kipu palautti minut takaisin tähän hetkeen. Huokaisin syvään. Ehkä tämä vielä jotenkin selvitetään. Ehkä tämä kaikki muuttuu lopulta paremmaksi. Vedin tanssikengät jalkaani ja otin aloitusasennon. Nyt en miettisi sitä. Nyt minä tanssin.

                      ”Se mies on täällä taas! ” oranssitukkainen nainen, eli Mirael sanoi kurkistaessaan verhon taakse. Työnsin hänet syrjään ja kurkistin itsekin ravintolan puolelle. Ilta oli tavanomainen ja asiakkaita kohtalaisesti. Eräässä pöydässä lähimpänä ovea istui mies, jolla oli mustat sekaiset hiukset. Hän joi kaljaa ja katseli ympärilleen, kuin etsien jotain katseellaan. Tunsin perhosia mahassani ja vedin verhon äkkiä kiinni, tyttöjen kihertäessä vieressä.

                      ”Hän tuli katsomaan sinua!” Mirael kiusoitteli ja iski silmää.

                      ”Älä viitsi!” tuhahdin, mutta toivoin, että se olisi totta. Kurkistin uudestaan. Mies otti hörpyn olutta tuopista, kun yksi talon tytöistä käveli hänen luokseen ja kauppasi sulojaan. Mies sanoi jotain ja tyttö lähti pois. Mies oli tullut ensimmäisen kerran pari viikkoa sitten ja oli ostanut minut koko illaksi. Hän oli erilainen kuin muut miehet. Minä en ollut hänelle pelkkää lihaa, hän kohteli minua, kuin… kuin jotain arvokasta. En ollut ikinä saanut sellaista kohtelua. Keneltäkään. Muut tytöt sanoivat, ettei kannattaisi antaa sen hämätä. Monet miehet olivat sellaisia. Olin jo melkein unohtanut hänet, kun eräänä päivänä ollessani vapaa-ajallani asioilla kaupungilla mies oli tullut minua vastaan kadulla. Hän tuli puhumaan ja sanoin, hänelle, etten ollut nyt töissä.

                      ”Käsität väärin! ” mies naurahti. ”Tahdon vain jutella. Kai se onnistuu ilmaiseksikin? ” hän hymyili. Hänen hymynsä oli valloittava.

Menin niin hämilleni, etten saanut sanottua muuta kuin ”Kai se sopii.” Sitten me juttelimme. Emme mistään tärkeästä. En edes muista enää mistä. Muistan vain hänen hymynsä.

                      Samana iltana mies tuli bordelliin ja maksoi taas koko illasta. Se oli ihanaa. Hän sai minut tuntemaan itseni muuksi kuin esineeksi. Toivoin joka ilta että hän tulisi, eikä minun tarvitsisi olla niiden iljettävien, rasvaisten miesten kanssa, jotka vain panivat minua rahasta ja jättivät sitten minut saastaisena ja häväistynä.

                      ”Mene nyt, älä jätä maksavaa asiakasta odottamaan!” Mirael sanoi virnistäen ja tuuppasi minut verhon takaa kapakan puolelle. Vedin henkeä ja lähdin kulkemaan miestä kohti, toivoen, että hän haluaisi yhä minut, eikä olisi muuttunut samanlaiseksi kuin muut. Olet niin tyhmä. Ei hän sinua oikeasti halua. Hän tahtoo vain sitä mitä sinulla on jalkojesi välissä. Ei sinua kukaan voi rakastaa. Nielaisin. En uskaltanut liikkua. En halunnut kohdata totuutta. Käännyin ympäri ja lähdin kävelemään pois, kun joku tarttui minua kädestä.

                      ”Siinähän sinä olet!” mies sanoi ja hymyili. Hänellä oli vain yksi silmä, toinen oli tikattu kiinni, mutta hän oli silti jollain karulla tavalla komea.

                      ”Ai, hei! ” sanoin viettelevällä äänellä. Huoran rooli oli minun kilpeni kaikkea pahaa vastaan.                       ”Haluatko koko illan jälleen? ” kysyin iskien silmää. Mies näytti ensin hieman kiusaantuneelta, mutta hymyili sitten.

                      ”Kyllä.” hän vastasi.

Sitten hän otti minua molemmista kiinni ja katsoi minua syvälle silmiin. Tuntui kuin hän näkisi lävitseni. Suoraan sieluun. Tunsin punastuvani. Onneksi se ei näy turkkini alta, ajattelin.

                      ”Mutta haluaisin puhua sinulle.” hän sanoi. Yhtäkkiä tunsin syvää pelkoa. Kuin olisin menettämässä jotain äärettömän arvokasta.

                      ”Ei.” sanoin ja laitoin sormeni hänen huulilleen. ”Ensin me menemme huoneeseeni.” hymyilin hänelle kiusoittelevasti, mutta sisälläni olisin halunnut vain juosta pois. Vedin hänet perässäni kohti huonettani. Sydämeni hakkasi niin, että tuntui kuin se olisi voinut haljeta. En halunnut kuulla mitä hän sanoisi. En halunnut rikkoa illuusiota, jonka olin luonut.

Sen yön jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. Elämäni oli muuttunut kertaheitolla.

Kello oli yhdeksän. Ulkona oli pimeää ja vettä tihkutti taivaalta. Yleisöä valui sisään vähitellen. Jotkut menivät baaritiskille, jotkut kävelivät suoraan pöytiinsä istumaan. Minä ja Mirael kurkimme esiripun takaa hämärään saliin, jota kynttilät ja muutamat värivalot valaisivat. Takanamme lavalle vievässä portaikossa hirisi ja kikatti reilut parikymmentä tanssijatarta, jotka meidän lisäksemme jännittivät lavalle pääsyä. H-hetki oli käsillä.

Esitykseen kuului monta eri ohjelmanumeroa, joista yli puolessa minä esiintyisin. Esitys tulisi olemaan massiivinen. Meillä oli isot lavasteet, musiikkia ja hienoja kappaleita. Yleisöä oli toivottu tulevan paikalle satakunta, mutta nyt näytti siltä, että paikalle saapuisi paljon enemmän. Baarin tytöt hakivat takahuoneesta lisää tuoleja.

Merkki. Hiivimme lavalle asemiin. Asetuin keskelle ja suljin silmäni. Ajattelin miestäni. Minun täytyy lähteä, mutta lupaan palata tänne niin pian kuin vain mahdollista. Minä vien sinut täältä pois. Sitten me voimme olla yhdessä. Huokaan syvään. Hän lupasi. Hän tulee pian takaisin ja minun ei tarvitsisi enää myydä itseäni. Ei enää ikinä. Palautin itseni äkkiä takaisin tähän hetkeen ja juuri alkavaan esitykseen. Toivoin että kaikki menisi hyvin. Prinsessankin oli alun perin tarkoitus esiintyä taustalla, mutta raskautensa takia häntä ei huolittu mukaan, vaikka vatsakaan ei vielä näkynyt. Minä olin päätöksestä tyytyväinen. Sai mitä ansaitsi. Juhlasali pimeni esiripun takana. Verhot aukesivat ja kirkkaat valot syttyivät musiikin paukahtaessa soimaan. Kaikki meni niin kuin piti. Yleisö rakasti meitä ja minä tanssin heille.

Yhtäkkiä, kolmannen kappaleen aikana, salin perältä kuului korkea ääni. Kukaan muu ei kuitenkaan huomannut mitään, yleisö seurasi esitystä, eikä nähnyt mitä tapahtui. Käänsin katseeni ja näin salin ovella kaksi sakaalia. Minä seisoin valokeilassa lavalla ja sakaalit tuijottivat minua. Sitten ne lähtivät tulemaan kohti. Ensimmäistä kirkaisua seurasi paniikki. Shakaalit tappoivat kylmäverisesti kaikki, jotka eivät ehtineet pakoon. Pakokauhu valtasi salin. Kaikki meni aivan väärin.

Käännyin ympäri ja lähdin juoksuun. Äkkiä pois lavalta. Pois talosta, pois koko kaupungista. Tänne emme voineet enää jäädä. Sakaalit tiesivät olinpaikkamme ja meidän oli paettava. Kiskoin korkokengät jalastani ja juoksin takaovesta kapealle käytävälle, joka vei pukuhuoneisiin ja haarautui asuinhuoneisiin. Ryntäsin huoneeseeni. Rahat, viitta, keihäs… Otin kaiken, mitä tarvitsin ja juoksin takaisin käytävälle. Voi paska, prinsessa! Käännyin takaisin juhlasalia kohti.

”Sarako! Sarako! Missä olet?! Sarako! ”

Yhtäkkiä prinsessa ilmestyi erään kulman takaa; hänellä oli jo takki päällä. Sanoille ei ollut käyttöä. Hänkin oli tajunnut, mitä sakaalien tulo tarkoitti. Lähdimme yksissä tuumin juoksemaan kapeaa käytävää pitkin ulos.

Nauhalta soiva musiikki kaikui juhlasalista seinien läpi tajuntaa hakkaavana jyskeenä, jonka melodia oli hukkunut pelon, kauhun ja sementin sekaan. Tunnelma oli käsin kosketeltavan painostava. Ohitimme käytävällä yhden lavalle vievän oviaukon. Oven syvennyksessä seisoi Mirael. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet kauhuun, jota en ollut ennen nähnyt. Kun ohitimme hänet, hän katsoi minua pitkään pelokkailla silmillään. Hän tiesi kaiken olevan syytäni. En ehtinyt pyytää anteeksi.

Pääsimme ulos viileään syysyöhön. Kirkuminen ja pääovesta pakoon pyrkivät katsojat olivat houkutelleet paikalle paljon sivullisia. Väkijoukon turvin katosimme pimeille kujille. Vähän ajan kuluttua olisimme jo kaukana. Vedin viitan tiukemmin ympärilleni. Rinnassani tuntui musertava kipu.

En enää tanssisi.

En näkisi Häntä enää koskaan.

Kipu vain pahenee.

Prologi - osa 1

Ei

Harmaa hevonen heitteli päätään puolelta toiselle. Kiristin ohjia. Noenkatkuinen tuuli puhalsi kasvoihini ja sai silmäni kirvelemään. Kauhun huudot hukkuivat vähitellen liekkien pauhuun, samalla kun palavan talon ääriviivat luhistuivat kasaan. Pian metsässä ei kuulunut enää muuta kuin palavan puun narske ja kipinöinti. Aivan kuin olisi isoa nuotiota polttanut ja katsellut vierestä sen kauneutta ja viehkeyttä. Mutta minä en pitänyt tulesta, enkä liiemmin kuolemasta. Se mitä olimme juuri tehneet, oli aiheuttanut kärsimystä ja tuskaa viattomille sieluille. Minä tiesin sen ja ymmärsin sen. Se oli väärin.

Punaisenhehkuinen savu kohosi äänettömästi kohti öistä taivasta, samalla kun valtavat liekit yhä söivät pientä kievaria elävältä. Käänsin ratsuni ympäri. Tätä en jäisi katsomaan loppuun. Ratsastin pois.

Kuoleman värittämä kirkaisu kaikui takaamme, käskien pysähtymään. Älä luulekaan, ajattelin ja potkin hevostani kylkiin, jotta se laukkaisi lujempaa. Prinsessa ratsasti perässäni. Hänen ratsunsa oli hiukan hitaampi, mutta hän pysyi kuitenkin perässä. Meidän kai olisi järkevintä vaihtaa ratsuja, ajattelin, mutta Harmaa oli niin hankala, ettei nuori neito olisi sille pärjännyt.

Shakaalit lähestyivät uhkaavasti. Pystyin jo haistamaan ne. Oli hyvin epätavallista, että ne olivat perässämme keskellä päivää, talvella. Se ei silti vähentänyt vaaraa. Jos nämä koninpuolikkaat juoksisivat yhtään lujempaa, elämä olisi huomattavasti helpompaa, mutta ei. Vilkaisin taakseni. Shakaalit olivat jo näköetäisyydellä. Perkele. Onneksi metsä lähestyi, siellä minulla olisi edes vähän toivoa säästyä tappelulta.

Olin oikeassa. Heti, kun ensimmäiset puut ohittivat meidät molemmilta sivuilta, shakaalit jäivät auttamattomasti jälkeen. Niiden hevoset eivät kyenneet laukkaamaan lujaa tällaisessa ryteikössä, ne olivat liian isoja. Silti vaara ei ollut ohi. Shakaalit keksivät aina jonkin keinon ja sitä me emme jäisi tahallaan odottamaan. En minä ainakaan. Lisää vauhtia typerä kaakki.

”Miksi me ei jääty taistelemaan niiden kanssa? Kyllä me oltaisi niille pärjätty! Ainahan me ollaan.” Prinsessa näytti hieman harmistuneelta; hänen tummat hiuksensa olivat hiukan sekaisin ja hän seisoi tomerasti kädet puuskassa.

Ilta oli jo saapunut. Kolme kuuta paistoi sirppeinä taivaalla ja pienen, suorastaan avuttoman pienen nuotion hehku valaisi heikosti ympärillämme olevia puita. Murisin pahaluontoiselle ratsulleni ja löin sitä päähän, koska se oli taas yrittänyt rusentaa minut.

”Kuulitko sinä edes?” Prinsessa äyskäisi minulle.

Käännyin katsomaan hänen majesteettiaan hieman happamasti. Sitten keskityin jälleen typerään kaakkiini; sidoin sen ohjista kiinni korkeaan puunoksaan, oppisipa hieman kunnioittamaan minua.

”Ei sitten väkisin.” Prinsessa tokaisi loukkaantuneella äänellä.

En olisi millään halunnut puhua aiheesta, mutta minkäs teet. Pyyhkäisin märät käteni viittaani ja kävelin nuotiolle.

”Me ei ruveta tappelemaan niiden rakkikoirien kanssa, jos ei ole pakko.”

”Mutta kun-”

”Ei mitään mutta kun. Ei tästä tarvi enää puhua.”

Prinsessa olisi voinut väitellä tästä asiasta vaikka päiviä, mutta kerroin hänelle katseellani, että minä en rupea sellaiseen pelleilyyn. Neito tuhahti harmistuneena ja näytti entistä äkäisemmältä. Hän oli vielä niin nuori ja naiivi, ettei vielä erottanut toisistaan rohkeutta ja hölmöyttä. Minä en jaksanut alkaa selittää hänelle näitä asioita, sillä aina kun minä tein niin hän sanoi minun taas vain saarnaavan.

”Sitä paitsi tuo on eläinrääkkäystä.” Prinsessa sanoi, osoittaen Harmaata, joka yritti rimpuilla epätoivoisesti irti solmustani, mikä oli sille melko hankalaa, sillä sen etukaviot eivät edes ylettäneet maahan.

                      ”Eikä ole. Eläinrääkkäystä olisi ollut se, jos olisin leikannut sen molemmat korvat irti, minkä ajattelin tehdä ensin.” vastasin hänelle.

Prinsessa olisi halunnut tehdä jalon teon päästämällä eläimen irti, mutta kielsin. Koni oli mielenvikainen, se luultavasti vain nautti tuollaisesta höykytyksestä. Käskin tytön painua nukkumaan. Itse valvoisin ja vahtisin. Prinsessa ei tiennyt, kuinka useasti minä vahdin. Nyt en ollut nukkunut viiteen yöhön, enkä nukkuisikaan. En niin kauan, kun ne sakaalin paskiaiset olisivat perässämme.

Oli jo yö. Puhaltelin käsiini, jotta niitä ei palelisi kylmässä ilmassa. Pakkasta ei ollut; ehkäpä jopa lämpöasteita muutama, mutta tuuli kylmästi. Nuotio oli hiipumassa. Tiesin, että puita oli haettava lisää, mutten olisi millään jaksanut nousta ylös.

Nostin katseeni pois käsistäni. Näin prinsessan nukkuvan isoa puuta vasten. Vihdoin. Tyttöparka oli hytissyt kylmästä vaikka kuinka kauan, oli hyvä, että hänkin sai nukuttua hieman. Prinsessa oli nuoreksi naiseksi varsin viehättävä pitkine hiuksineen, vaikka minä henkilökohtaisesti arvostan enemmän miehistä komeutta.

Aivan, mutta minä en ollut kuin hän. Ei minun tarvinnut olla kaunis, sillä ainoa tehtäväni oli suojella tuota neitoa. Ulkonäöllä ei suojella ketään. Itselläni oli lyhyet sekaiset hiukset, päälläni kulunut viitta ja kädessäni vanha veren tahrima miekka. Minä olin prinsessan henkivartija. Sen tehtävän olin saanut vuosia sitten, kun olin vielä aivan pieni. Se oli minun kohtaloni.

Prinsessan äiti halusi suojella tytärtään pimeyden voimilta, jotka halusivat hänestä heille uuden valtiattaren ja siksi koulutti itselleen maan parhaimman, sitkeimmän ja rohkeimman henkivartijan: minut. En halua kerskailla, mutta näin on asian laita. Sitten kuningataräiti antoi tyttärensä minun vastuulleni ja lähetti matkaan, jolle ei näytä tulevan loppua.

Huokaisin ääneen. Muistin taas pimeyden vartijat, sakaalit. Ne riivatun pirulaiset olivat roikkuneet perässämme vuositolkulla, eikä niistä päässyt eroon. Jos tappoi yhden myöhemmin tilalle tuli uusi. Ne olivat yli kaksi metrisiä, ainakin kolmen miehen vahvuisia ja juoksivat lujempaa kuin hevoset. Ne olivat eläviä demoneja.

Nuotiosta oli jäljellä enää pari hehkuvaa kekälettä. Nousin vaivalloisesti ylös ja lähdin tallustamaan metsään. Täysikuu valaisi metsän kelmeällä valollaan ja näin edessäni kelopuun. Nousin puuhun ja katkaisin pari kuivaa oksaa. Sitten jäin istumaan paikoilleni. Kylmä tuuli puhalsi niskaani, antaen kylmiä väreitä, mutta en jaksanut välittää. Katselin puun oksalta maisemaa ja taivasta. Kaikki kolme kuuta näkyivät selvästi ja tähtiä oli tuhansittain. Kaukana taivaanrannassa näkyi heikosti vuorijono. Sinne me olimme matkalla. Metsää riitti takanapäin, mutta se loppui edessäni. Siitä alkoi pitkä ja karu erämaa. Jostain oli taivaalle ilmestynyt pilviä ja ne alkoivat peittää kuita. Laskeuduin alas puusta; pian en löytäisi enää leiriimme.

Olin oikeassa. Juuri tullessani nuotion luokse pilvet peittivät kuut kokonaan ja oli pimeää kuin äidin kohdussa. Heitin kepit hiilloksen päälle ja kohentelin tulta miekkani kärjellä. Olin juuri istumassa alas, kun kuulin sen. Pitkä, korkea, kirskuva ääni kaikui metsän siimeksestä. Se oli niiden huuto.

Sammutin tulen nopeasti ja ravistin prinsessan hereille.

”Mene piiloon, nopeasti! Ne tulevat!”

Prinsessa älysi ja juoksi pois. Ääni oli kantautunut korviini kymmenisen kilometrin päästä, mikä tarkoitti sitä, että minulla ei ollut paljoa aikaa jäljellä. Otin varmemman asennon, kohotin miekkani ja odotin. Tiesin, että en ehtisi enää pakoon, joten tämä oli ainoa vaihtoehto.

Purin hammasta yhteen kylmän viiman jäätäessä jalkojani. Kohmeiset sormeni puristivat miekan kahvaa ja pystyin kuulemaan sydämeni jyskeen painostavan hiljaisuuden keskellä. Yhtäkkiä lakkasi tuulemasta. Oli luonnottoman hiljaista. Synkät pilvet verhosivat koko taivaan, eikä yksikään puu havissut. Tuntui, kuin kaikki olisi vain yhtäkkiä kuollut ympäriltäni. Yritin kuunnella, kuinka lähellä ne olivat, mutta en kuullut mitään. Yritin etsiä katseellani edes pientä liikettä metsässä, mutta kaikkialla oli yhtä pimeän elotonta.

Pilveen tuli särö. Ajatusta nopeammin kalpea kuun valo siivilöityi puiden latvuston läpi eteeni. Sydämeni oli pysähtyä. Silmieni edessä; kuun kajossa seisoi kaksi sakaalia, niiden katseet naulittuna minuun. Niiden tulenhehkuiset silmät kylmäsivät kuin jääkausi sisintäni; tunsin lamautuvani. Sen ikuiselta kestävän, mutta silti niin lyhyen hetken ajan pystyin näkemään, kuinka ne seisoivat siinä kuin aaveet. Näin, kuinka niiden ylävartalo kohosi ja laskeutui raskaan hengityksen takia, mutta en kuullut yhtään mitään. Toinen sakaali nosti toista jalkaansa lumesta. Hetken näin kaiken kuin hidastettuna. Se toinen sakaali otti valtavan pitkän askeleen ja kohotti miekkansa. Sen ilme vääristyi julmaan irvistykseen, kun se otti toisen pitkän askeleen minua kohti ja valmistautui iskemään. Sitten palasin takaisin reaaliaikaan ryminällä. Näin miekan iskun tulevan kohti ja väistin. Sakaali hypähti ympäri, murahti ja iski uudestaan. Nyt olin valmis. Löin miekalla vastaan, potkaisin sakaalia leukaan ja tein oman siirtoni. Yksi sakaali pois pelistä.

Kiskaisin miekan irti puusta, johon se oli sakaalin läpi iskeytynyt ja käänsin katseeni nopeasti toiseen sakaaliin. Se oli käärmepää. Siksi me sanoimme niitä, joilla oli käärmeen muotoinen merkki päälaella. Ne olivat korkea-arvoisia sakaaleja, tuo äskeinen oli pelkkä orja.

Käärmepää katsoi minua kylmästi. Se nosti aseensa ilmaan. Käärmepäät eivät ikinä käyttäneet miekkaa. Miekat olivat orjien aseita. Ne käyttivät suuria viikatemaisia keihäitä. Katsoin sakaalia kulmieni alta ja luimistelin sille. Tunsin veren valuvan sormilleni miekkaani pitkin. Puristin kahvaa rystyset valkoisina. Käärmepää kumartui hieman. Se hyökkäisi hetkenä minä hyvänsä.

Kuun valo heikentyi ja katosi kokonaan. Tuli taas säkkipimeää. Kuulin lumen narahtavan hiljaa. Loikkasin vaistomaisesti syrjään ja kuulin, kuinka sakaalin keihään terä upposi maahan kuin voihin; juuri siihen kohtaan, missä olin ollut. En noussut ylös heti, vaan kierähdin maassa ja sivalsin miekallani sokkona. Sakaali karjaisi kivusta ja näin tilaisuuteni tulleen. Ponnahdin pystyyn ja iskin miekkani. Sakaalin haarniskan rintapanssari otti vastaan ja löin uudestaan heikompaan kohtaan. Sakaali urahti ja hiljeni sitten.

Kylmä viima puhalsi niskaani. Pilvet väistyivät. Tuli taas jokseenkin normaalia. Irrotin miekkani ja annoin sen roikkua vierelläni. Pysähdyin hetkeksi katsomaan kahta kuollutta sakaalia. Aikaa ei ollut kuitenkaan hukattavaksi. Huomenna tähän aikaan täällä olisi taas kaksi uutta sakaalia tai useampia. Lähdin pois. Nyt täytyi enää löytää prinsessa.

Tyttö oli piilossa ison puun juurakon suojissa. Hain ratsumme ja autoin hänet pois ja jatkoimme matkaa. Pilvet olivat kadonneet taivaalta yhtä nopeasti kuin olivat sinne ilmestyneetkin. Kolme kuuta valaisi tietämme ja tähdet tuikkivat kirkkaalla yötaivaalla.

Johdanto

Aloitin Aygan Laulu -tarinan kirjoittamisen alkuperäisen word-tiedoston perusteella Tammikuussa 2002. Siitä asti olen kirjoittanut satoja sivuja tekstiä, joista noin puolet vuosina 2011-2013. Julkaisuvalmista tekstiä on tällä hetkellä n. 314 sivua, joten  tulen 99% varmuudella päivittämään sivustoa kerran viikossa, joten lukijan ei tarvitse miettiä onko tämä jälleen yksi blogi joka kuihtuu pian perustamisen jälkeen. ;).

Vuonna 2002 tuottamani vanha teksti on sittemmin "kirjoitettu puhtaaksi" muutamankin kerran, lähinnä siitä syystä, että 14-vuotiaan minäni tuottama teksti ei aina ollut lukijaystävällistä. Toivon että nyttemmin tilanne olisi toisin. Kommentteihin voi mainita, jos kieliasu mättää jotenkin pahasti. En ole siis ammattikirjailija, vaikka haluaisin olla itse asiassa olen kuvataiteilija ammattinimikkeeltäni. Vielä en ole sillä saralla tinannut rahaa, mutta äiti sanoo että osaan piirtää tosi hyvin. Voin lähitulevaisuudessa runoilla lyhyen infoiskun niitä varten, jotka ovat aidosti kiinnostuneet siitä millainen naama on näiden tekstien takana.

Alunperin tämän novellin synty lähti joskus vuosina 2001 - 2002 minun ja ystäväni Marja Siiran yhdessä kehittelemistä tarinoista. Sittemmin meidän versiomme ovat lähteneet hyvin eri suuntiin.  Käykää myös ihmeessä vilkaisemassa Marjan tuottamaa nettisarjakuvaa Kirjoitukset.

Mutta enempää en aio selostaa nyt, vaan aion seuraavaksi ladata ensimmäisen kappaleen novellistani, joka sattuu olemaan prologin alku. Ja vielä: Onneksi olkoon Sinä, jotka olet löytänyt tänne, toivottavasti toivon että koet kirjoitelmani viihdyttävänä ja toivottavasti tulet jatkossakin vierailemaan ja lukemaan!

-Tuuli