Alku
Aurinko laski jälleen,
kuten se laski aina syksyisinä iltoina; hehkuvan purppuraisena puiden taakse,
siivilöiden illan viimeiset valonsäteet vihreiden lehtien lävitse. Lämmin tuuli
kuljetti mukanaan kuiskauksen menneisyydestä. Kuin ensirakkauden lämmin
kosketus hämärtyvässä illassa.
Nuori mies kulki yhä
kukkivan ahon poikki metsän reunaan, kohti hiljaista niittyä. Haavat ja
lehmukset havisivat hiljaa. Niityllä kohosi mäki, jota kohden mies lähestyi
verkkaisesti. Heinät kahisivat housunlahkeita vasten ja tähkän päät kutittivat
sormenpäitä. Leuto henkäys siveli kevyesti, kuin pitkien hiusten kosketus
miehen ihoa vasten, hänen noustessaan kukkulan lakea kohti.
Auringon juuri laskiessa
horisonttiin hän näki edessään enkelin: marmorinvalkoisen ihon, kullanruskeat
silmät… Ja helvetin liekit. Tuhon lieskat, jotka polttivat kasvoja ja söivät ruumista,
tuhoten kaiken kauniin koko maailmasta.
Eiffel
Oli kuuma heinäkuun aamu. Viikon kestäneiden sateiden
jälkeen ilma oli kuuma, kostea ja painostava. Päivä oli kaunis, mutta silti
Városin, Priorin pääkaupungin asvalttiviidakossa ei näkynyt ristinsieluakaan.
Helle piti kaupungin asukkaat tehokkaasti sisällä ilmastointilaitteidensa
äärellä.
Kello kävi jo puolta päivää, kun Eiffel heräsi
jyskyttävään päänsärkyyn. Edellisestä illasta hänellä ei ollut muuta muistikuvaa,
kuin että oli juonut taas aivan liikaa. Eiffelin selkää särki, kuin olisi
maannut rautatangon päällä poikittain. Hän raotti silmiään ja totesi olevansa
jossain aivan muualla, paitsi kotonaan sängyssä. Hän makasi betoniseinäisessä,
kolkossa tilassa. Siellä täällä oli levällään epämääräisiä tavaroita, kuten
lattiakaivon suodattimista täyttyneitä pahvilaatikoita, sekä pintaremonttien
ylijäämätavaroita ja ilmassa haisi homeelta. Saatuaan itsensä paremmin valveille
Eiffel tunnisti huoneen asuinrakennuksensa pommisuojaksi. Joku naapuri oli näköjään
kantanut väestönsuojaan vanhan hetekan, jonka päällä Eiffel nyt makasi. Hänellä
ei ollut mitään hajua kuinka ja milloin oli tänne päätynyt. Jokin hämärä
muistikuva antoi ymmärtää, että hän oli itse tänne tullut ja avannut hetekan,
josta muistona oikeassa etusormessa oleva kipeä vekki.
Kuului piippaus. Eiffel näki kännykkänsä vilkuttavan
lattialla. Nostaessaan sen, hän ehti huomata saaneensa kaksi puhelua Brittanylta
ennen kuin akku loppui ja puhelin pimeni. Eiffel murahti ja nakkasi puhelimen
nurkkaan. Liikkuminen sai Eiffelin pään jyskyttämään ja hän painui takaisin
punkan pohjalle hieroen ohimoitaan. Hänen selkänsä oli märkä kylmästä hiestä ja
hän tunsi vapisevansa. Aivan tavallinen krapula siis.
Rappusten päässä olevan oven alta kajasti valoa,
josta Eiffel arvasi, että päivä olisi jo pitkällä. Silti häntä ei huvittanut nousta
ylös. Samahan tuo oli maata täällä pommisuojassa, ei se maailma sieltä
mihinkään karkaa. Eiffel tiesi mikä odottaisin kellarin ulkopuolella: köyhyys,
kurjuus ja masentava arki. Hänen elämänsä ei ollut ruusuista - ei ollut koskaan
ollutkaan, ja tällaiset aamut olivat hänelle nykyään tavallisia. Elämä oli
alkanut menettää merkitystään. Ainoaa vaihtelua masentavan ankeaan arkeen toi
alkoholin suurkulutus säännöllisen epäsäännöllisesti, vaikka hänen kuntonsa ei
pian kestäisi tällaista ryyppäämistä. Eiffel ei ollut enää nuori, hänen
hiuksensa olivat tippuneet, hänen toinen silmänsä oli sokeutunut kauan sitten
ja sitä peitti silmälappu. Vaikka Eiffel olikin ikäisekseen hyvässä kunnossa,
ei hän silti jaksanut enää rankkaa elämäänsä kuten aikoinaan jaksoi.
Hapan maku poltteli kurkkua ja rintakehää. Eiffel
irvisti ja kurottautui nopeasti hetekan reunan yli ja puhui hetken norjaa
betonilattialle. Hän ihaili hetken tuotostaan syljeskellen ja mietti milloin
oli viimeksi syönyt herneitä. Eiffel huokaisi ja kellistyi takaisin selälleen.
Hän tahtoi vain maata tässä ainakin siihen asti, että päänsärky hellittäisi.
Toivottavasti jo iltaan menessä.
Ylhäältä kuului kaksi kolahdusta ja narahdus. Sitten
seurasi sarja askelia. Joku oli avannut pommisuojaan johtavan oven ja tuli nyt
portaita alas. Eiffel erotti useammat askeleet; tulijoita oli kaksi. Luultavasti
talonmies, tai naapuri. Häntä se ei kuitenkaan liikuttanut niin paljoa, että
olisi vaivaantunut nousemaan punkaltaan. Pian rappusiin ilmestyi kaksi miestä, Lassie
ja hänen hännystelijänsä Hover. Lassie oli taparikollinen ja öykkäri, joka
pukeutui pitkään nahkatakkiin ja maihareihin, lisäksi hän nimitti itseään
Eiffelin arkkiviholliseksi. Eiffelistä Lassien määritelmä oli liikuttavan naurettavaa
liioittelua, mikä tietenkin sai Lassien inhoamaan häntä vielä enemmän.
Lassien vihanpito oli alkanut joitain vuosia sitten,
kun Eiffel oli tovereineen muuttanut kasarmeilta Városiin ja hän oli eräänä
iltana yksin kävellessään yhyttänyt Lassien ryöstämästä väkivaltaisesti jotain
naista. Eiffel ei pitänyt siitä, että heikompia kohdeltiin sillä tavalla.
Rouvan olisi ihan helposti voinut ryöstää ilman väkivaltaakin. Eiffel oli
keskeyttänyt tilanteen ja antanut Lassielle niin sanotusti isän kädestä. Tämän
jälkeen Lassie oli yrittänyt päästää Eiffelin päiviltään joka vuosi, yleensä
epäonnistuen surkeasti. Kaiken lisäksi, ei kovinkaan kauaa aikaa sitten, Eiffel
kavereineen oli ikään kuin vahingossa tappanut kaksi Lassien rikoskumppania ja
nyt Lassie oli hänelle entistäkin katkerampi, vaikka Eiffel ei välittänyt
pätkääkään Lassiesta, ei hyvässä eikä varsinaisesti pahassa. Pikku nilkki oli
Eiffelillä herttaisen yhdentekevä.
Lassie asteli leuka pystyssä lähemmäs krapulassa
makaavaa Eiffeliä, mutta pysähtyi silti parin metrin päähän. Hover astui hänen vierelleen. Heillä kummallakin
oli ase mukanaan ja lisäksi Hover kantoi olallaan pesäpallomailaa. Eiffel ei
ollut huomaavinaankaan vieraitaan. Lopulta hän kuitenkin suvaitsi kääntää
katseensa heihin.
”Mitä helvettiä te täältä etsitte?” Eiffel kysyi
kyllästyneesti.
Lassie
näytti yhtä paskaa syöneeltä, kuin aina, mutta Eiffel ei jaksanut välittää.
Etsintäkuulutettuna rikollisenakin Lassie oli pikkutekijä Eiffeliin verrattuna.
”Sinua me etsimme, Eiffel. Ja jos saan pyytää, niin nostas
läskiperseesi ylös ja lähde kiltisti meidän mukaan.” Lassie sanoi kylmän rauhallisesti,
vaikka hänen jokaisesta sanastaan tihkui inhoa ja halveksuntaa. Tämmöinen
rauhallisuus oli suorastaan luonnotonta Lassielta, joka oli tunnettu lyhyestä
pinnastaan ja tulisesta luonteestaan. Eiffel pisti tämän merkille. Nuo
kaverukset eivät olleet täällä huvikseen.
”Ja miksi minä niin tekisin?” Eiffel kysyi
tuohtuneena ja käänsi kylkensä heihin päin. Tällaisessa krapulassa häntä ei ollenkaan
huvittanut kinata mokoman pikku nistin kanssa.
”Koska minä niin käsken. Nyt liiku, ettei minun
tarvitse ryhtyä ilkeäksi.” Lassie sanoi ja tökkäsi aseen piipulla Eiffeliä
selkään. Eiffeliä alkoi tosissaan kyllästyttää.
”Kuunteles nyt horoperse, mulla ei ole minkäänlaista
aikomusta liikkua tästä yhtään mihinkään, joten pikku sylikoirasi mukaan ja
painukaan myymään persettä kadulle. Parittajas varmaan jo kaipaa teitä!” Hän
ärähti ja nousi istumaan myhäillen tyytyväisenä omille sukkeluuksilleen. Eiffelistä
oli hauska solvata Lassieta, koska hän suuttui aina niin herkästi, mutta tänään
se oli vikatikki. Harvinaisen massiivinen krapula oli tehnyt Eiffelin heikoksi,
mutta hän ei itse tätä vielä tiedostanut.
Lassien silmät välähtivät raivosta. Hän riuhtaisi pesäpallomailan
Hoverin käsistä ja iski sillä Eiffeliä, joka ei pahassa krapulassaan ehtinyt
väistää. Mailan isku ohimoon tiputti hänet välittömästi. Lassien ja Hover
nauraa remauttivat katsoessaan tajuttomana oksennuksessaan makaavaa Eiffeliä.
”Alat lepsua, vanhus. Harmi, että meidän pitää viedä
tuo yhtenä kappaleena.” Lassie sanoi ja sylkäisi Eiffelin päälle. Sitten hän
nyökkäsi Hoverille, ja he lähtivät raahaamaan Eiffeliä perässään ulos
pommisuojasta ulkona odottavaan autoon.
Päänsärky palasi entistäkin kovempana ja pakotti Eiffelin
hereille. Häneltä meni hetki tajuta, mitä oli tapahtunut, kunnes hän muisti
kaiken. Eiffel avasi silmänsä auki ja siristeli hetken; tällä kertaa huone oli
paljon valoisampi, mitä vanhan kerrostalon kellari oli ollut. Huoneen yksi
seinä oli pelkää ikkunaa, joissa olevat paneelikaihtimet olivat apposen auki.
Kirkas valo sai Eiffelin pään melkein halkeamaan kivusta. Hän tajusi makaavansa
sohvalla ja nousi istumaan päätään pidellen.
Silloin hän huomasi täysin
vieraan miehen istuvan nojatuolissa häntä vastapäätä. Miehellä oli kopeat,
arvokkaan näköiset kasvot ja hänen leuastaan kasvoi harmaa parta. Miehen
päälaki oli jo kalju, mutta sivuilta kasvoivat pitkät, paksut, hopeanharmaat
hiukset, jotka ulottuivat hieman hänen olkapäidensä yli. Mies katsoi terävästi
Eiffeliä ja joi jotain alkoholia lasista. Miehellä oli päällään oudot vaatteet:
harmaa kirjailtu kaapu, sekä sen alta pilkistivät tunika, housut ja kirjailtu
takki. Mies ei ollut täkäläisiä.
”Mitä…? Missä – kuka hitto sää olet?” Eiffel sanoi.
Hänen päässään humisi ja otsaa särki siihen mihin Lassie oli häntä lyönyt.
Harmaahiuksinen mies nousi ylös tuolista ja kumarsi lyhyesti.
”Nimeni on Antaniel Dánin suvusta. Ja sinä olet
ilmeisesti Eiffel.” Antaniel kysyi ja katsoi hieman nyrpeästi vierastaan.
Eiffel tajusi haisevansa ja huomasi paitansa, sekä housunsa olevan yltä päältä
oksennuksessa. Ihan vitun mahtavaa.
”Omassa persoonassaan. Haluaisitko nyt kertoa, mitä
hittoa täällä tapahtuu?” Eiffel kysyi äreissään, toivuttuaan hämmennyksestään.
Hänellä oli paska olo ja nyt hän vielä löyhkäsi kuolemalle.
”Olen pahoillani tavasta, jolla sinut tuotiin tänne.
En todellakaan pyytänyt kolkkaamaan vierastani, mutta en tiennyt mistä sinut
löytää ja ne aiemmat miehet suostuivat tuomaan sinut luokseni.” Antaniel sanoi
ja kaatoi Eiffelille juomaa lasiin. Eiffel otti hörpyn. Konjakkia – kallista
konjakkia. Äijä paini selvästi eri sarjassa kuin Lassie.
”No miksi sinä sitten halusit juuri minut löytää? Ja
selitä lyhyesti, mulla alkaa kyllästyttää täällä kuppaaminen.” Eiffel sanoi kylmästi
ja nojasi taakse sohvalla.
”Hyvä on.” mies vastasi. ”Minä selitän. Etsin palkkatappajaa.
Tarvitsen pätevän henkilön murhaamaan, joitakin ihmisiä rahasta. Olen
matkustanut kaukaa etsien oikeaa miestä tähän hommaan. Lopulta saavuin
Prioriin, joka on kuuluisa ammattisotilaistaan. Olen käynyt läpi Városin
asevoimain tietokantaa ja nimesi nousi pintaan kerta toisensa jälkeen. Lisäksi
monet tahot suosittelivat nimenomaan sinua. Kukaan muu ei ole suostunut. Kyse
on siis suurista summista käypää valuuttaa. Oletko kiinnostunut?” Antaniel
jatkoi ja nojasi kysyvästi lähemmäs Eiffeliä. Tottakai suuret summat rahaa
kiinnosti aina, mutta Eiffel ei ollut eilisen teeren poikia.
”Kuinka suurista summista on kyse? Vaikka näköjään
luulet minua hulluksi, en minä ihan mihin tahansa suostu.” Eiffel sanoi happamasti
rapsuttaen kuivunutta laattaa irti lahkeestaan.
”Sanotaanko näin, että tämän sopimuksen jälkeen voit
unohtaa nykyisen elämäsi ja aloittaa aivan uudelta, vakaavaraisemmalta
pohjalta.” Antaniel sanoi painokkaasti. ”Tämä pieni lahja toimikoon etumaksuna.”
hän lisäsi vilauttaen hyvänkokoista tukkoa käteistä.
Tarjous
kuulosti houkuttelevalta, mutta Eiffel ei ollut vielä vakuuttunut.
”Jos tarjouksesi kerta on noin loistava, miksi
kukaan muu ei ole sitten suostunut?” hän kysyi. Antaniel ei näyttänyt
yllättyneeltä, ettei Eiffel vielä lämmennyt hänelle.
”Kyse on operaation kohteista. He ovat poliittisesti
korkea-arvoisia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä ja monet ovat pelänneet
joutuvansa vaikeuksiin. Kyllä, riskinä sopimuksessa on kuolema tai vankeus.
Mutta jos olet yhtä osaava, kuin minun on annettu ymmärtää, tämä tuskin on
huolenaihe sinulle.”
Eiffel jäi miettimään. Mies vaikutti hyvin epäilyttävältä,
mutta toisaalta hänelle ei ollut tarjoutunut töitä vähään aikaan ja Eiffelin
harmaa arki kaipasi kipeästi väriä. Elämä oli ollut tarpeeksi pitkään
merkityksetöntä paskaa, jossa kurjat tappavan tylsät päivät seurasivat
toisiaan. Ja rahalle oli aina käyttöä, varsinkin suurille summille.
”Hyvä on, minä suostun, mutta toimin aina ryhmäni
kanssa. Ja haluan että kaikki saavat saman summan, jonka maksat minulle. Ja mikäli
he eivät suostu tähän hommaan, niin en suostu minäkään.” Eiffel sanoi ja nousi
ylös. Antanielkin nousi.
”Tottakai. Mikäli miehesi suostuvat, saapukaa
karttaan merkitylle paikalle tänään ennen iltayhdeksää.” hän sanoi Eiffelille,
ojentaen kirjekuoren ja lupaamansa etumaksun.
”Sopii.” Eiffel sanoi ja nappasi rahat, tunki ne kuoreen
ja kuoren takataskuunsa. Sitten hän marssi ulos huoneesta hyvästelemättä,
jättäen Antanielin yksin.
Laskeuduttuaan hissillä kahdeksan kerrosta ja
käveltyään kolmista lasiovista, Eiffel oli ulkona paahtavassa
auringonpaisteessa. Hän veti törkyisen paidan pois päältään ja tunki sen
läheiseen roskakoriin. Hän katseli ympärilleen myhäillen tyytyväisenä. Äijä oli
ollut riittävän tyhmä antaakseen etumaksun ja vielä myönsi ettei tiedä mistä
Eiffelin tavoittaa, joten hän oli jo voiton puolella. Eiffel tunki rahat
syvemmälle taskuun ja tarkkaili ympäristöä selvittääkseen missä päin kaupunkia oli.
Hänen ei tarvinnut kauaa pähkäillä sijaintiaan, kun jo tunnisti paikan. Tuossa on tuttu kapakka. Ja Veronica asuu
tuossa talossa. Aivan, tästä
steppailee kotiin puolessa tunnissa, Eiffel ajatteli ja lähti kävelemään
määrätietoisesti kohti päämajaansa, eikä koko matkalla suonut ajatustakaan
Antanielille, tai hänen antamalleen tehtävälle.
 |
| Antaniel ja Eiffel |
Ei Kenenkään Maa
Eiffel
kiipesi kerrostalon rappuja ylös. Hän katsoi masentuneena rapistuneen
kerrostalon seiniä joiden rappaukset varisivat lattialle kevyimmäsäkin
hipaisusta. Vaikka Antaniel vaikuttikin typerykseltä oli hänen tekemänsä
tarjous alkanut vaikuttaa houkuttelevalta. Tämä uusi tehtävä voisi muuttaa
hänen elämäänsä oikeaan suuntaan.
Kyllästyttyään
ammattilaissotilaan tiukan kurinalaiseen ja huonopalkkaiseen työhön vuosia
sitten, Eiffel ja hänen ystävänsä päättivät perustaa oman palkkasotilaiden
ryhmän. Töitä riitti aluksi hyvin. Levottomuuksien lisäännyttyä Priorissa
tehtävät olivat myös todella vaarallisia, mutta se vain toi hieman jännitystä
ja haastetta. Elämä oli silloin kaikin puolin mielenkiintoisempaa. Mutta työt
olivat loppuneet sen jälkeen, kun he olivat jääneet kiinni laittomuuksista ja
joutuneet porukalla linnaan pari vuotta takaperin.
Vaikka Eiffel kavereineen teki pääasiassa työkseen
pimeitä tappokeikkoja ja assasinaatioita he eivät koskaan jääneet kiinni. Häkki
ei heilahtanut tilatusta murhasta, vaan typerästä kapakkatappelusta. Pari
Lassien hännystelijää oli ahdistellut turhan ronskisti Veronicaa. Tyttö oli
liian nuori kenenkään heilaksi ja hän olikin ennemmin pikkusisko heille ja juuri
siksi pojat olivat päättäneet antaa kusipäille opetuksen juottolan pihalla. Kännissä
tulee tehtyä virhearviointeja ja tappelussa osallisena olleet kaksi muuta
henkilöä kuolivat sairaalassa vammoihinsa.
Eiffel ja hänen kaverinsa olivat ehtineet istua
muutaman viikon tuomiotaan, kun Városin puolustusvoimien ylipäällikkö oli
tullut tapaamaan heitä kaikkia. Hän antoi heille tiuka ehdot: joko he
istuisivat vankilassa tai suostuisivat tekemään töitä Városin riveissä, mikä
tarkoitti käytännössä paluuta vanhoihin kuvioihin ammattisotilaana. Heillä ei
ollut kuitenkaan muuta mahdollisuutta ja he valitsivat vapauden. Toisinaan he
tekivät vielä pimeitä hommia, mutta joutuivat vankeuden pelossa pitämään
matalaa profiilia ja elämään köyhyydessä.
Televisio pauhasi olohuoneessa Eiffelin kolistellessa
eteiseen, eli tarkemmin sanottuna palkkamurharyhmä Bluen päämajaan, jota
asuttivat myös muut ryhmän jäsenet: Marko, porukan nuorin, jolla oli lyhyt
vaalea tukka ja ilkeännäköinen palohaava kaulassa; latino Mendez, joka pukeutui
mustiin ja ajeli mustat hiuksensa sängelle; sekä Waldo, Eiffelin kakkosmies,
lyhytpinnainen mies, jonka toinen silmä oli tikattu kiinni. Piski, kahden
viimeksi mainitun koira tuli heti hyppimään Eiffeliä vasten. Koira oli ainoa,
joka kiinnitti tulijaan mitään huomiota. Eiffel käveli olohuoneeseen ja näki
kolmen kaverinsa makaavan tylsistyneinä sohvalla ja tuijottavan uutisia. Eiffel
ei ollut ainoa, jolla oli darra.
”…aikana. Neuvottelijoiksi on valittu neljä
suurlähettilästä, jotka ovat pitäneet suhteitamme yllä Jerchóvan ja Thadenmaan
kanssa. Tapaamisen on määrä tapahtua ylihuomenna kuvernööri Jabran aluksella,
jonne medialta ja muulta yleisöltä on pääsy evätty. Ulkoministeri Pjotarin
mukaan tämä neuvottelu voi määrätä pitkälti maamme vienti- ja
tuontipolitiikasta. Pjotar kuitenkin kiistää jyrkästi väitteet, joiden mukaan
Jabra voisi järjestää kauppasaarron Priorin…” uutisankkuri selosti
28tuumaiselta ruudulta. Eiffel huokaisi ja sulki television.
”Mitä vittua? Me katottiin sitä!” Waldo ärähti.
Muutkin näyttivät varsin tuohtuneilta Eiffelin päähänpistosta.
”Paskat uutisista! Mulla on teille semmosia uutisia,
että te ootte yhtenä vitun korvana kun mää kerron.” Eiffel sanoi ottaen hörpyn
sohvapöydällä lojuneesta oluttölkistä.
Waldo
katsoi Eiffeliä pahalla silmällä.
”Jos sun mielestä baarissa riehuminen, elinikäisen
porttikiellon saaminen taas vaihteeksi
ja sammuminen alakerran pommisuojaan on uutisia, ei mua ainakaan kiinnosta
paljoa. Nyt se töllö päälle!” Waldo sanoi muiden hekottaessa ja yritti avata
televisiota kaukosäätimellä.
”Nyt vittu kuuntele!” Eiffel sähähti ja tempaisi
kaukosäätimen tämän kädestä. Waldo näytti nyrpeältä, mutta piti tällä kertaa suunsa
kiinni.
”Jätkät, mää törmäsin tänään puhuvaan ja kävelevään
kultasuoneen nimeltä Antaniel.” Eiffel aloitti ja istahti alas.
”Mitä nää oot vetäny?” Mendez sanoi ja taas kaikki
nauroivat, paitsi Eiffel.
”Eiku minä oon tosissani nyt. Siis tämä jätkä lupasi
maksaa avokätisesti, jos me tapetaan sille muutama tyyppi. Ja nyt en puhu
mistään saatanan karkkirahoista, vaan semmosista summista, jotka saa edellisen
duunin tuntuun onnettomalta näpistelyltä. Nämä se antoi vasta etumaksuna.”
Eiffel sanoi ja nakkasi pöydälle Antanielin antaman etumaksun. Waldo mulkaisi
Eiffeliä ja nappasi paksun kuoren käteensä.
”Perkele! Tässä on varmaan kymppitonni!” hän
huudahti silmäiltyään rahoja lähemmin. Nyt myös Mendez ja Marko kiinnostuivat kirjekuoresta.
”Ja siis mitä? Me saataisi vielä lisää?” Marko kysyi
epäuskoisena laskien seteleitä.
”Así que, mitä siihen keikkaan kuuluu?” Mendez kysyi.
Eiffel
istuutui sohvalle vastapäätä kavereitaan, jotka yhä ihmettelivät Antanielin
antamaa förskottia.
”Siis niihin keikkoihin. Mää käsitin, että sillä
ois meille useempia duuneja. Tää äijä – Antaniel, lupasi kiitettävästi käteistä
siitä hyvästä, että me tapetaan muutama iso kiho.” Eiffel sanoi ja hörppäsi
oluttaan. Waldo pysähtyi muiden jakaessa
rahoja neljään pinkaan ja katsoi Eiffeliä kulmiensa alta.
”Kuinka
isoista kihoista on kyse?” hän kysyi vakavana.
”Poliittisesti vaikutusvaltaisia. En tullu
kysyneeksi tarkemmin.” Eiffel totesi välinpitämättömästi. Waldo naurahti
kolkosti.
”Tajuatko sinä Eiffel,
että me voidaan kaikki joutua ihan vitunmoisiin vaikeuksiin? Poliitikkojen
lahtaaminen on vähän eri asia kuin jonku diilerin költtääminen.” Waldo jatkoi
kuin selittäen yhteenlaskua autistiselle lapselle. Myös Marko ja Mendez
kuuntelivat.
”Tajuan.”
”Mä en muuten aio mennä takas linnaan, ihan vain
tiedoksi! Entä jos lähtee henki? Ootko pistäny sitä laskuihisi vanhus?” Mendez tuhahti
ja muut myötäilivät.
”Mä sanon että pidetään nämä rahat ja annetaan olla.
On tämä tyhjää paljon parempi.” Marko lisäsi. Muut nyökkäilivät ja alkoivat
suunnitella mitä pizzaa tilaisivat seuraavaksi.
Eiffel istui hiljaa vaipuneena
ajatuksiinsa ja joi lämpimän oluensa loppuun. Sitten hän nousi ylös ja haki
keittiöstä kaksi kylmää olutta; toisen itselleen ja toisen Markolle joka
nappasi sen lennosta kiinni.
”Eif? Otatko operan vai sen tavallisen ilman
katkarapua?” Waldo kysyi, kun Eiffel tuli takaisin. Eiffel huokaisi ja
istuutui.
”Mä aattelin teidän olevan samoilla linjoilla mun
kans siitä, että on pahempiakin asioita kuin kuolema.” hän sanoi. Muut hiljenivät.
”Olisitko sinä Mendez mieluummin kuollut, kuin menettänyt
perheesi? Tai sinä Marko, kun ystäväsi hylkäsivät sinut ja jättivät siihen
palavaan taloon? Ja Waldo…” Eiffel sanoi. Waldo katsoi häntä myrkyllisesti ja
Eiffel tiesi olla kokeilematta onneaan.
”Niin. Me ollaan kaikki saatu enemmän paskaa niskaan
kuin laki sallii ja totta puhuttuna ite oisin mieluummin kuollut ku käyny
kaiken sen läpi. Eli mitä me oikeesti menetetään jos lusikka lentää nurkkaan
duunissa? Katsokaa nyt tätä luukkua! Me asutaan tässä vitun ”päämajassa”, jossa
ei ole edes tarpeeksi huoneita ja vedetään helvetti vieköön pitkää tikkua siitä
kuka nukkuu seuraavan yön sohvalla! Me ollaan pohjalla jätkät. Tästä on enää
tasan yksi tie ylös ja sen tien meille avasi Antaniel. Ajatelkaa mitä kaikkee
sillä massilla saisi. Ei enää koskaan tarttis ajaa yhtään konttia Toldoraan
nälkäpalkalla. Miettikää sitä.” Eiffel murahti ja otti pitkän hörpyn oluestaan.
Hän oli tottuut saamaan tahtonsa läpi, eikä pitänyt laisinkaan päätöstensä
perustelemisesta.
Olohuoneessa oli kuoleman hiljaista. Menneisyyden tukalat
muistot, jotka Eiffel hetki sitten kaivoi esiin, hiersivät kaikkien mieltä. Mendezin
perhe menehtyi sodassa kauan sitten ja Markon he olivat löytäneet pahasti palaneena
metsästä, kymmenisen vuotta takaperin. Ainoastaan Waldo oli jäänyt masennuksen
kurimukseen viisitoista vuotta sitten.
”Muy bien. Minä ainakin olen mukana.” Mendez sanoi
loputtomalta tuntuneen hiljaisuuden päätteeksi. Eiffel nosti katseensa
käsistään ja virnisti leveästi.
”No hitot, minäkin olen!” Marko sanoi ja tyhjensi
olutpullon ykkösellä.
Nyt
kaikkien katseet kääntyivät Waldoon. Hän istui synkkänä tuijottaen pimeää
teeveetä Eiffelistä tuntui pahalta. Hän oli tietoinen kuinka Waldon
stressinsietokyky oli alentunut ankarasti, mutta lisäksi hän tiesi tämän toimeksiannon
olevan hänen parhaakseen. Meninköhän mä
liian pitkälle, Eiffel mietti katsoen kaveriaan, mutta tuli tulokseen, että
oli tehnyt aivan oikean päätöksen sanojensa suhteen. Henkilö, joka vielä joskus
oli ollut porukan ilopilleri, aina nauramassa ja heittämässä huulta, istui nykyään
päivästä toiseen sisällä tekemättä mitään, syömättä mitään, puhumatta mitään.
Ainoastaan tupakkaa paloi ja alkoholia kului. Waldo turrutti itseään, ja pahinta
oli, että he olivat kaikki jo tottuneet siihen.
”Hyvä on Eiffel,” Waldo huokaisi, ikään kuin hänet
olisi väkisin painostettu tyhjentämään viikon tukossa ollut likakaivo. ”Minäkin
olen mukana.” hän mutisi hampaidensa välistä.
”Selvä. Mää selitän keittiössä, mikä on seuraava
toimintasuunnitelma.” Eiffel sanoi ja nousi ylös. Marko ja Mendez seurasivat
esimerkkiä. Ainoastaan Waldo jäi paikoilleen. Eiffel ei ollut huomaavinaankaan.
Kaikki kolme kerääntyivät puisen ruokapöydän ympärille.
Kaikki kalusteet huoneistossa olivat pääosin jäämistöä edelliseltä asukkaalta,
joka ei ollut huolinut niitä mukaansa. Pöydän lakkaus oli hilseillyt suurimaksi
osaksi pois ja tuoleja oli vain kolme. Eiffel nappasi mennessään eteisestä
emännänjatkeen, raahasi sen kyökkiin ja levitti sitten Antanielin antaman
kartan pöydälle.
”Antaniel käski meidän tulla ilta yhdeksään
mennessä… tänne.” Eiffel sanoi ja osoitti sormella karttaan piirrettyä rastia.
”Mielenkiintoinen kohtaamispaikka.” Mendez totesi vilkaistuaan
karttaa ja nojautui vasten hellaa polttaen tupakkaa. Marko kaivoi jääkaapista
neljä olutta ja laski kaikki kartan päälle.
”Aivan. Sinne ei ole ku parin tunnin ajomatka täältä
ja siellä me saahaan sit lisätietoja, kuten kuka on ensimmäinen kohde ja niin
edelleen.” Eiffel selitti korkaten oluen hampaillaan.
”Siis minne me oltiin menossa?” kysyi Waldo, joka
oli ilmestynyt keittiön ovelle. Hän nappasi myös oluen ennen kuin liittyi
Mendezin seuraan. Eiffel ojensi kartan Waldolle olkansa yli. Waldo hönkäisi
keuhkollisen savua liesituulettimeen ja otti sitten kartan vastaan. Hän löysi
rastin nopeasti ja hymähti epävireisesti tunnistaessaan
paikan.
”Jep - Ei Kenenkään Maalle.” Eiffel virnisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti