maanantai 23. kesäkuuta 2014

Itä, Pohjoinen ja Hovi - Kappale 8

Musta kuin yö



                      ”Herrani! Liput ovat vaihtaneet väriä!”
Nuori sotilas huudahti juostessaan Drynnin eteen hänen marssiessa ulos Hovin pihamaalle.
                      ”Niiden kuulukin olla punaiset typerys!” Drynn ärähti.
                      ”Ei herrani! Katsokaa!” mies sanoi ja osoitti kohti tornia.
Drynn käänsi katseensa ylös ja kaikkien viirien väri oli muuttunut mustanpuhuvaksi. Jos tämä oli pilaa, se oli hyvin mauton sellainen. Drynn rykäisi hermostuneesti ja sylkäisi maahan.
                      ”Ota selvää kuka on tässä vastuussa ja tuo hänet eteeni rangaistavaksi! Heti!” Drynn komensi; sotilas kumarsi ja juoksi pois. Tämä tästä vielä puuttui. Varjolaiset aikovat hyökätä, myrsky nousee ja joku idiootti oli vaihtanut liput mustiksi. Kaikki liput. Yhtä aikaa, jokaisesta tornista. Aika omituistahan se oli. Ja hämmentävää. Drynn marssi kohti Hovin sotajoukkojen tukikohtaa, joka sijaitsi linann kupeessa hallinnollisista syistä. Jokin sai hänen hälytyskellonsa soimaan.
                      Hän astui sisään upseerien kansliaan, jossa muut päälliköt jo valmistelivat puolustussuunnitelmaa. Miehet ottivat asennon tervehtiäkseen komentajaansa.
                      ”Lepo vaan. Kertokaa missä mennään.” Drynn sanoi ja alkoi vaihtaa ylleen esillä olevaa sotisopaansa.
                      ”Suurin miesvahvuus keskitetään pääportille. Jousimiehet ovat jo matkalla asemiinsa muurille. Pikeä kuumennetaan ja kutsunnot ovat  käynnissä.” Eversti kertoi.
                      ”Hyvä, hyvä. Muistakaa ottaa huomioon tämä ilma.” Drynn vastasi kärsimättömästi kiinnittäessään rintapanssariaan.
                      ”Luonnollisesti.”
                      ”Haluan, että tiedustelijat ottavat selvää vihollisen tarkan määrän, mistä he tulevat ja milloin he ovat Hovissa. Kapteeni Står, sinä saat tämän tehtävän. Voit poistua. Asemasota on paskin mahdollinen ratkaisu, mutta Gildon ei anna lupaa hyökkäykselle.” Drynn murahti.
Kaljuuntuva kapteeni kumarsi ja poistui kiireen vilkkaa ulos. Huoneessa muut vilkuilivat toisiaan.
                      ”Hyökkäys on aina riskaabelia, uskon että Tromsson tietää mitä-”
                      ”Vastahyökkäys toisi meille yliotteen tilanteesta. Vihollinen ei osaisi sitä odottaa. Mutta nyt me alistumme, otamme heidät oikein avosylin vastaan. Hovi kestää... Varmasti, mutta kuinka kauan me kestämme? Talven jäljiltä emme ole ehtineet käydä kauppaa, ruokavarastot ovat lähes tyhjät. Varjolaiset kyllä odottavat, siihen asti kunnes kuolemme nälkään.” Drynn murisi.
                      ”Lähetämmekö avunpyynnön Yumóon? Ehkä Liittouma voisi...”
                      ”Pah! Voimme lähettää sanan Yumóon, mutta uskotteko todella että Liittouma saapuu aseet tanassa apuun? Milloin taivasväkeä on kiinnostanut muu kuin raha ja kaupankäynti?” Drynn tuhahti kiukkuisesti. Muut nyökkäilivät vaitonaisina. Siitä oli jo kauan, kun viimeksi Liittouman edustajia oli nähty muualla kuin rannikkojen kaupungeissa. Edes Liittouman shakaaleja ei enää partioinut säännöllisesti, jos koskaan. Ainoat shakaalit mitä viimeaikoina oli näkynyt kuuluivat Varjolle. Yhä enenevissä määrin. Liittouman kommentti mihin tahansa avun tai neuvon pyyntöön, oli: yrittäkää selvittää asianne ilman veren vuodatusta.  ”Liittoutuneiden Tasavallan ensimmäisen pykälän mukaan hallinnomme ensisijainen pyrkimys on edesajaa siirtokuntien autonomiaa, poislukien Idässä, Lännessä ja Etelässä.” Sama litania, joka ikinen kerta, eri virkamiesten kirjoittamana. Drynn osasi nuo lauseet ulkoa, niin monesti hän oli ne lukenut liittauman sileältä valkoiselta paperilta.
Drynn kiinnitti hopeanharmaan viitan hartioilleen ja katsoi itseään peilistä. Jos hänen hiuksensakin olisivat harmaat, hän olisi kuin ilmetty isänsä. Ulkona tuuli navakoitui ja sai mustana liehuavan viiren paukahtelemaan, kuin ruoskana ilmassa.
                      ”Ja joku saa kuulla kunniansa noista lipuista! Aivan kuin kansalaiset eivät olisi tarpeeksi peloissaan.” Drynn sanoi ja levitti suuren kartan pöydälle. Upseerit ihmettelivät hetken ja kurkistivat sitten yksi toisensa perään ikkunasta ulos.
                      ”Mitä halvattua?!”
                      ”Mitä tämä oikein tarkoittaa?”
Drynn otti huikan suoraan viinikarahvista kun kukaan ei nähnyt ja jatkoi kartan tutkailua.
                      ”En tiedä, mutta huonoa makua se kyllä edustaa.” hän mutisi tarkkailleessaan Hovin linnoituksen pohjapiirrosta. Huipputorniin tätytyisi lisätä pari äijää tarkkailemaan joka ilmansuuntaa. Mitään ei saisi päästä heiltä ohi.
                      ”Sanokaa minun sanoneen, tämä on paha enne.” Ikara Horden sanoi uloskatsoessaan. Hän oli parrakas neljäkymmentävuotias mies, jolla oli komeat punaiset viikset, sekä hieman yli olkapäiden ulottuva tukka. Ikara oli ollut samassa virassa lähes kaksikymmentä vuotta, eikä kuulemma edes halunnut ylennystä, vaikka olisi sen jo sadasti ansainnut. Drynn kuunteli aina hänen mielipidettään mistä tahansa asiasta. Joten vaikka Drynn ei ollut taikauskoinen, hän joutui nyt olemaan samaa mieltä Ikaran kanssa, mutta ei halunnut sanoa sitä ääneen.
                      Drynn oli kuullut häiritseviä asioista varjolaisista ja Varjosta. Sellaisia, joita hän ei järjellä ja päättelyllä kyennyt selittämään. Hän ei ollut koskaan nähnyt henkiä, tai kokenut mitään yliluonnollista, joten hänen taikauskoisella äidillä oli tapana sanoa, että Drynn oli siunattu enemmän fyysisillä lahjoilla, kuin henkisillä. Vaikka äidin sananlaskun saattoi ottaa myös pilkkana, oli Drynn ollut vain tyytyväinen osaansa. Se, että kaiken pystyi ymmärtämään, antoi lohtua. Sillä sitä, mitä pystyi ymmärtämään, pystyi myös hallitsemaan. Ja Drynnin lahja oli johtaa ja ottaa tilanteet hallintaan. Siinä hän oli hyvä.
                      Mutta kuinka ottaa tilanne haltuun, jos ei sitä tuntenut, eikä siten ymmärtänyt? Jos Varjo oli todella sellainen, mistä oli kuullut huhuja, se oli hänelle vieras. Pimeys joka lamaannuttaa? Kuoleman pelko, kuoleman tunne? Vihollinen, joka kestää kipua ja väsymystä ilman ruokaa ja rohtoja? Vihollinen, joka löyhkää painajaisille? Kuinka voi seivästää pelon, iskeä hengiltä pakokauhun, tai sivaltaa pimeyttä? Entä mitä tehdä, jos tuhansia varjolaisia kerääntyy päiväkausiksi kaupungin ympärille? Voiko Varjon läsnäolo vahingoittaa ihmisen ....sielua?
                      Se luonnoton myrsky alkoi jälleen. Kevään myrskykausi olisi jo pitänyt mennä, eikä tähän vuoden aikaan koskaan tuullut lounaasta. Ja nyt nuo halvatun liput. Drynn puristi kätensä nyrkkiin niin että kynnet pureutuivat kämmeniin. Tämäkö oli se tunne, joka sai kuolevaisen vapisemaan yliluonnollisen edessä? Jos Varjo tekee juuri sen, mitä Drynn pelkäsi, tulisi puolustustaistelu kaatamaan Hovin Varjon edessä.
                      Drynn iski nyrkillä pöytään turhautuneena. Muut säpähtivät ja kääntyivät häntä kohti.
                      ”Me emme häviä tätä taistelua! Me ratsastamme heitä vastaan. Tätä taistelua emme voi voittaa muurien takaa, me hyökkäämme ensin!” Drynn julisti.
                      ”Olen samaa mieltä!” Ikara sanoi ja pamautti nyrkillä rintaansa. Muut upseerit eivät olleet aivan yhtä innokkaita.
                      ”Tiedän miksi haluatte hyökätä, herra komentaja, mutta entä Hovin määräys? Gildon Tromsson ei antanut hyökkäykselle lupaa.” kaljuuntunut, vanha majuri sanoi mustien viiksiensä alta.
                      ”Minä otan mieluummin vastuun käskyn rikkomisesta, kuin kansalaisten hengestä! Minun tehtäväni on suojella Hovia, sekä sen kansaa ja sen minä aion tehdä. Gildon ei ole Àlhrúin verta, minun ei tarvitse kuunnella hänen ohjeitaan. Eversti Horden, aloittakaa joukkojen valmistaminen heti. Majuri, sinun miehesi jäävät muurien sisään, te pidätte huolen kaupungista.” Drynn jyrisi.
                      ”Ja Horden, kun olet valmis, hae minut. Haluan johtaa joukkoni taisteluun.” Drynn lisäsi.
                      ”Ei tule kysymykseenkään. Drynn, tällaisessa taistelussa on tärkeää, että tärkeimmät strategistit pysyvät Hovissa! Ja me kaikki tiedämme, ettet ole noussut kenraaliksi kentältä.” Kenraaliluutnantti Risk sanoi.
Hän oli Drynnin kakkosmies ja lisäksi vanha perhetuttu. Risk – sekä kaikki muut huoneessa tiesivät, että vaikka Thranin ainoa poika oli peloton miekkailija, olivat hänen taistelutaitonsa mitättömät hänen taktikointinsa rinnalla. Myös Drynn tiesi tämän, eikä hän pitänyt laisinkaan ajatuksesta, että joutuisi istumaan suojassa myrskyltä, muiden pistäessään henkensä likoon Hovin puolesta.
                      ”Lupaan, etten tuota Teille pettymystä!” Horden vakuutti pää pystyssä ja pamautti jälleen rintakehäänsä. Äijän tapa nuijia itseensä muistutti toisinaan suurta, aavistuksen yksinkertaista karhua.
                      ”Tiedän sen.” Drynn sanoi lannistuneena ja kaatoi itselleen karahvista viimeiset viinit pöydällä lojuneeseen lasiin. Ikara kumarsi muodollisesti ja harppoi ulos. Nyt ei auttanut muu kuin alistua. Sodan kynnyksellä ei ollut varaa ryhtyä sooloilemaan, eikä Drynn ollut syntynyt eilen.
                      Hän jakoi vielä toimintasuunnitelmat muille ja poistui sitten täydessä sotisovassa. Tuntui naurettavalta pukeutua panssareihin, jos aikoi seurata taistelua linnasta. Hän astui ulos ja katsahti ylös. Taivas oli täyttynyt luumunmustista pilvistä ja vettä tippui harvoina isoina pisaroina maahan. Ilma ei ollut raikas, eikä lämmin kuten kesäinen sade, vaan kolea ja synkkä kuin talvinen myrsky.
                      Hän lähti kulkemaan kohti Hovin pääovia, mutta katsahti vielä kohti Itäsiipeä. Olikohan neidolla kaikki hyvin? Drynn suoristi selkänsä ja joudutti askeliaan. Sota oli koittamassa ja hän mietti vain yhden tytön hyvinvointia. Mutta neito oli juuri menettänyt sukunsa, kotinsa ja nyt vielä seuralaisensa. Astellessaan Hovin kaikuvia käytäviä Drynn ei saanut Eléä mielestään. Miksi kummassa Gildon oli pidätyttänyt yhden talonpojan, joka oli sittemmin vieläpä kadonnut sellistään.
                      Drynn pysähtyi suuren ikkunan eteen; saman jonka edessä Elé oli eilen pysähtynyt kuultuaan synkät uutiset. Hän katsoi kaukaisuuteen kohti etäisiä mäkiä ja metsää, joiden takaa vihollinen pian marssisi esiin. Drynn huokaisi ja alkoi koota ajatuksiaan tähystäen linnan pihassa hääriviä sotilaita. Silloin hänen silmänsä näkivät kuninkaankaartin sotilaan taluttavan satuloitua ratsua sivuportille. Drynn kurtisti kulmiaan. Mies puhui portinvartijoille ja he avasivat tälle oven. Mies hyppäsi ratsunsa selkään ja puikahti vähin äänin ulos Hovin pihasta.
                      Silloin Drynn muisti Gildonin järkyttyneen ilmeen, kun Elé aiemmin puuttui keskusteluun. ”Pidätytitte seuralaiseni ja siirsitte hänet, ennen kuin ehdin nähdä hänet, ja nyt ette kuuntele teille annettuja neuvoja! Minusta asiaa kuuluisi tiedustella oikealta hallitsijalta.”
                      ”Hän ei tiennyt vangin kadonneen.” Drynn mutisi ymmärtäessään asian laidan. Tämä selitti niin paljon! Ja nyt hän lähetti sotilaan sen pojan perään. Drynn naurahti itsekseen. Täytyi pitää mielessä, ettei Korven asukkeja tyrmät pidätelleet. Mutta nyt ei ollut naurun aika. Sota oli voitettavana ja nuori neito oli vaarassa. Mutta jos hän marssisi tytön kammariin, Gildon saisi vihiä hänen aatoksistaan. Drynn pyörähti ympäri kannoillaan ja lähti marssimaan alas portaita.
                      Ovella hän pysäytti ohi kulkevan hovimestarin
                      ”Lähetä luokseni ompelija. Odotan häntä muurilla.” Drynn sanoi ja marssi ulos. Takana palvelija kumarsi ja lähti matkaansa. Drynn asteli viitta liehuen muurin kupeessa olevia portaita kohti ja kipusi puiset rappuset lähes juosten ylös muurin harjalle saakka. Ylhäällä hän pysähtyi vetämään henkeä ja tähystämän kaupungin yli. Hovi koostui kolmesta vankasta muurista, uloimmasta, joka suojasi kaupunkia, keskimmäisestä, joka koostui neljästä yhtä pitkästä muurin osasta ilman portteja, sekä sisämmästä, jonka laella hän nyt seisoi. Tämä muuri oli korkein, mutta uloin oli vahvin  Keskimmäinen muuri ei niinkään suojannut, vaan toimi osana puolustusmekanismia. Sen laelle asennettaisiin jousiampujien toinen pataljoona, mikäli uloin puolustus pettäisi.
                      Drynnin yhä tähystäessä hän kuuli naisen puuskutusta alempaa. Hän kääntyi ympäri ja huomasi piian kapuavan portaita hengästyneenä. Tämä oli ilmeisesti nyt se ompelija. Drynn oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut ehtinyt kirjoittaa saateviestiä. Hän pyysi muurilla tähystävältä lähetiltä sulkakynää ja paperia.
                      ”Kutsuitte herrani.” ompelijatar sanoi niiaten. Drynn nyökkäsi murahtaen ja kirjoitti viestin loppuun.
                      ”Neiti Hiadan puku turmeltui aiemmin, tehkää hänelle uusi, ja antakaa tämä viesti puvun mukana. Piika niiasi ja lähti matkoihinsa.
                      Drynn kääntyi kohti pääporttia. Tuuli yltyi ja alkoi tihkuttaa vettä. Hän kurtisti kulmiaan vakavana. Nyt hän voisi keskittyä sotaan. Kaupungin torilla, kuten myös Hovin pihalla  sotilaat valmistautuivat hyökkäykseen. Haarniskat narisivat ja miekat kalahtelivat levottomina, kun soturit odottivat käskyä marssia puolustamaan kaupunkiaan ja kuningastaan. Drynn katsahti kohti kaakkoa, jossa satojen kilometrien päässä kohosi Yumón suurkaupunki. Nyt jos koskaan Hovi tarvitsi Liittouman apua. Mutta olivatko he kuulleet Varjon noususta? Jos he eivät saisi ulkopuolista apua, Hovi kaatuisi ja vapuisi Varjoon. Drynn pyyhkäisi sateesta kostuneita hiuksiaan pois kasvoiltaan. Hän ei antaisi sen tapahtua. Gildon saisi vaikka heittää hänet tyrmään, mutta Drynn ei aikonut vain odottaa, että Varjolaiset valloittaisivat Idän muinaisen ruhtinashuoneen.
                      Alhaalla pihalla Ikara Horden kapusi juuri suuren ratsunsa selkään. Äijä oli niin valtava, että tarvitsi Hovin isoimman hevosen ratsukseen, jotta eläin jaksaisi kantaa miehen taisteluun. Horden kannusti ratsunsa ulos Hovin porteista ja ratsasti sotajoukot kannoillaan halki kaupungin, jossa loput soturit liittyivät komentajansa perään. Kaupungin kadut täyttyivät itkevistä naisista ja perheenjäsenistä, jotka saattoivat rakkaansa matkaan kohti kunniaa. Sotatorven matala sointi kantautui uloimmalta portilta kaikuen halki kaupungin. Hyökkäykseen, torven soitto julisti. Hyökkäykseen! Kuolemaan!
                      Kun Hordenin johtamat joukot olivat kadonneet porteista ulos Drynn kääntyi ympäri ja alkoi laskeutua muurilta alas. Silloin mutaisen pihan poikki marssi raivosta kihisten Gildon Trommson.
                      ”Lähetit sotilaat kuolemaan vaikka minä sen nimenomaan kielsin?! Vaadin selitystä!!” Mies karjui Drynnille.
                      ”Hyökkäys on paras puolustus. En aio katsoa sivusta, kun Hovi valloitetaan.” Drynn sanoi itsevarmasti.
                      ”Ja silti, täällä sinä olet! Turvassa muurien suojassa, kun urhoolliset sotilaani taistelevat viimeiseen mieheen – sinun nimissäsi!” Gildon vastasi raivosta punaisena.
                      ”Olisin etulinjassa jos voisin asiasta yksin päättää!! Mutta he eivät taistele minun vuokseni, vaan heidän vuoksensa! He taistelevat ja kuolevat Hovin nimeen! Àlhrúin nimeen!” Drynn julisti kumauttaen itseään rintaan, kuten Horden.
Näiden sanojen päätteeksi kaikki sotilaat heidän ympärillään, sekä pihamaalla häärineet palvelijat puhkesivat hurraukseen! Gildon katsoi hurraavia ihmisiä hämillään. Sodan ja kuoleman pelko sai asukkaat suuresti ahdistuneiksi; kuten soturit tarvitsivat kiihottavan sotapuheen ennen taistelua, tarvitsivat myös kansalaiset mielen nostatusta. Tätä käskynhaltija ei ymmärtänyt, hän ei ymmärtänyt kansalaistensa mielentilaa. Gildon murahti ja kääntyi vihaisesti kannoillaan takaisin palatsiin ihmisten yhä taputtaen Drynnille.

Pimeä päivä tuntui kuluvan tuskaisen hitaasti, varsinkin jos on lukittuna huoneeseensa, vailla mahdollisuutta saada tietää mitä ulkopuolella tapahtuu. Elé pyöri ympyrää hermostuneena sängyn ja työpöydän välissä. Välillä hän istui pöydän ääreen, yrittäen kasata ajatuksiaan paperille. Turhautuessaan, hän nousi jälleen ylös, katsoi vuorotellen kummastakin ikkunasta ulos ja päätyi uudelleen pyörimään ympyrää. Hän tunsi olevansa loukussa. Häkissä odottamassa, kun metsästäjä saapuu noutamaan saaliinsa. Aamulla alkanut vesisade oli kasvanut kaatosateeksi ja kova tuuli paukutti välillä hyvinkin voimakkaasti ikkunaruutuja.
Ulkona jyrähti ja Elé pysähtyi. Hän nousi kynnyksen yli suuremman ikkunan syvennykseen ja istahti alas ikkunanpielustan puiselle penkille. Penkki oli kova, eikä houkuttanut istumaan, vaikka olikin peitetty kalliilla varhoilukankaalla. Elé nojautui eteenpäin ja tähysti ulos. Ikkuna avautui puoliksi järvelle ja puoliksi kaupungin ylle. Tunteja aiemmin Hovin sotajoukot olivat marssineet ulos kaupungista taisteluun Varjon joukkoja vastaan Gildonin käskyjä uhmaten. Elé oli huolissaan nuoren kenraalin puolesta. Käskynhaltija ei katsoisi hyvällä sotapäällikköä, joka toimi oman päänsä mukaan. Tyttö huokaisi turhautuneena. Hänellä ei ollut mitään käsitystä taistelun kulusta, saati mistään mitä ulopuolella tapahtui.
Oveen koputettiin ja vartijat päästivät sisään piian. Tyttö niiasi ylös nousseelle Elélle ja laski sylissään olleen vaatteen tuolille.
”Herrani Drynn Thraninpoika lähetti teille uuden leningin. Voimme pestä ja paikata vanhan ja voitte siihen asti pitää yllänne tätä.” piika sanoi ystävällisesti viitaten viikattua pukua, jonka päällä lepäsi kirje. Elé nappasi kuoren ja avasi sen.

Parahin neito,
Aamulla sotkitte pukunne.
En halunnut
Teidän joutuvan pitämään
kuraista leninkiä, joten
antakaa minun tarjota Teille uusi,
arvoisenne mekko.

-Drynn

Miehen käsitys runoudesta meni Eléltä yli ymmärryksen ja hän laski kirjeen pöydälle aavistuksen hämmentyneenä oudosta viestistä. Elé nosti leningin syliinsä ja levitti sen sängylle. Se oli täydellisen pehmeää samettia ja silkkiä, ommeltuna kauniiksi, mutta hillityksi kokonaisuudeksi. Mekossa oli muodikkaat viilletyt olkavarret, sekä kultakirjailut kaulaukon ympärillä ja puku oli kauniin tumman violetti, kuin alkuillan tummuva taivas. Hänen lempivärinsä. Mekko oli selvästi kallis – ylellinen lahja liki tuntemattomalta mieheltä. Elé tunsi poskiensa punastuvan ja hän ojentautui uudelleen kirjettä kohti.
                      ”Voitte vaihtaa vaatetta, älkää antako minun häiritä.” piika sanoi ystävällisesti ja kääntyi ympäri odottamaan.
Elé alkoi riisua omaa mekkoaan pois, yrittäen samalla lukea Drynnin kirjettä. Jos tämä oli romanttinen ele, se ei ollut pelkästään huonosti ajoitettu, vaan myös aavistuksen epäilyttävä, varsinkin kenraalin kömpelö runon tekele. Ulkona salama iski järvelle, kuin tykinlaukaus ja ukkosen jyrinä sai ikkunaruudut helisemään. Kirje putosi Elén otteesta lattialle ja tyttö  kumartui nostamaan kirjeen, kuorien samalla mekkonsa kerroksia auki. Elé astui pois pukunsa sisältä ja noukki kirjeen käteensä. Silloin hän näki sen.

Parahin neito,
aamulla sotkitte pukunne.
En halunnut
Teidän joutuvan pitämään
kuraista leninkiä, joten
antakaa minun tarjota Teille uusi,
arvoisenne mekko.

Paetkaa.
Elé henkäisi ja veti käden suulleen. Hän vilkaisi nopeasti, huomasiko piika hänen reaktionsa, mutta tyttö oli keskittynyt katsomaan vesisadetta ikkunasta. Mekko oli vain peite saada kirje perille, ja ontuva runo oli vain hämäystä. Drynnin viesti oli selvä, paetkaa.
Elé piilotti kirjeen nopeasti alusasunsa liiveihin piiloon ja alkoi vetää uutta leninkiä ylleen. Hänen täytyi päästä pois huoneesta, mutta miten? Piika havahtui uuden mekon kahinaan ja tuli solmimaan mekon nauhat selästä, kunnes Elé sai mekon puettua. Piika nappasi vanhan mekon mukaansa kipitti ovelle. Vartijat päästivät piian ulos ja vetivät oven kiinni naisen perästä. Tuli hiljaista.
                      Mitä minä oikein teen? Pitäisikö minun paeta, kuten kenraali ehdotti? Kuinka minä sen teen - olen lukittuna omaan huoneeseeni! Elé mietti avuttomana ja asteli takaisin ikkunan eteen. Vesisade oli muuttanut maiseman harmaan usvaiseksi ja tuntui kuin kaikki ääriviivat maailmasta olisivat kadonneet. Hänen täytyi päästä pois tästä huoneesta, tai hänelle kävisi kuin Tomarille.
Elé ponkaisi ylös ja jäätyi samantien paikoilleen. Kylmä kauhun kylvettämä väristys kulki hitaasti hänen kehonsa läpi, nostaen kaikki ihokarvat pystyyn. Elé tunsi käsiensä tärisevän hänen tuijottaessaan ikkunaa. Lasista heijastui hänen kuvajaisensa lisäksi toiset kasvot, kovat ja tuimat, jotka tuijottivat häntä syvälle silmiin. Naisen vyötäröllä roikkuvat avainrengas kilahteli hiljaa. Elé tunsi pelon kylmän hien valuvan selkää myöten hänen kääntyessä hitaasti ympäri.
”Ku... kuka olet?” Elé kysyi ääni väristen. Keskellä huonetta hänen edessään seisoi vanha nainen, jonka kasvot olivat kuin kivestä veistetyt. Hänen leninkinsä oli hyvin vanhahtava, kuin muinaisista kirjoista.
                      ”Teidän ei tarvitse tietää nimeäni. Olen avainten rouva. Ja tulin, koska te kutsuitte minua.” naisen puheenparsi, kuulosti yhtä vanhalta kuin hänen ulkomuotonsa antoi olettaa. Nainen astui Elén viereen ja katsoi ilmeti ulkona liehuvaa mustaa viiriä.

                      ”Tulkaa, rouvani. Meillä on paljon tehtävää, ennen kuin ilta on ohi.” 




torstai 19. kesäkuuta 2014

Vuosi taivalta takana!

Blogini täytti 17.6. vuoden! Tuntuu kuin vastahan minä tämän aloitin. :) Taival on ollut lyhyt, vaikka tarina on päässyt jo pitkälle. Loppusuoralla ei ihan vielä olla ja kirjoitustyökin on vielä kesken. ;____; Olisin halunnut saada koko kertomuksen valmiiksi mennen vuoden aikana, mutta kirjoittaessa uusia ideoita vain syntyy ja tarina paisuu. :D Onko se sitten hyvä asia, se jääpi nähtäväksi. ;)

Voi siis olla että luovia taukoja tulee vielä lisää (jotta ehdin oikolukea ja esiluetuttaa tätä kirjoitelmaa, ennen julkaisua) Haluaisin myös kovasti kuvittaa jokaisen kappaleen, mutta aika tuntuu loppuvan kesken! Argh! Ja syksyllä palaan pitkän tauon jälkeen takaisin koulun penkille. Opintojani on jäljellä enää muutama hassu kurssi, sekä tietysti oppari, joka onkin sitten mahdoton järkäle! Pelkästään kirjalliseen opinnäytteeseen menee aikaa, mutta taiteellinen työ on se varsinainen koetinkivi. Koulun ja blogin päivittämisen yhteen sovittaminen onkin oma haasteensa, jota joudun selvittelemään ja suunnittelemaan paljon.

Uurastuksen vuosi (siis tämän blogin osalta) on ollut jo kovin palkitseva. Lukijakuntani on ehkä pieni, mutta uskollinen, kiitos teille kaikille, jotka käytte säännöllisesti ja säännöllisen epäsäännöllisesti lukemassa tarinan kehittymistä! ^____^ Mieltäni lämmittää tietää, että tätä tarinaa todella käydään lukemassa, enkä kirjoittele pelkästään omaksi ilokseni.

Joten kiitoksia kuluneesta vuodesta,
ja
Iloista ja lämintä Juhannusta kaikille! :)

-Tuuli the Kirjoittaja

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Itä, Pohjoinen ja Hovi - Kappale 7

Rikkomaton vala



Elé hörppäsi loput viinit yhdellä huikalla ja astui ovelle. Kaikki riippui nyt hänestä. Samassa oveen koputettiin. Elén sydän pomppasi kurkkuun. Hän nielaisi ja avasi oven. Käytävällä seisoi nuori piika kynttelikkö kädessään, tosin vain yksi kynttilä paloi.
                      ”Anteeksi häiriö, arvon neito.” tyttö sanoi niiaten.
                      ”Mitä asiaa?” Elé kysyi kylmästi, mutta asiallisesti.
                      ”Saanko pyytää teitä seuraamaan minua, kiitos?” palvelijatar viittasi käytävälle.
                      ”Voit kertoa herra Trommssonille, etten tapaa häntä ennen kuin olen saanut nähdä seuralaiseni.” Elé sanoi ja sulki oven. Käskynhaltija oli selvästi lähettänyt piikansa tarkastamaan, pysyikö Elé huoneessaan. Miestä ei pitänyt aliarvioida.
                      Oveen koputettiin uudestaan. Oliko tämä kutsu, josta ei voinut kieltäytyä? Elé avasi oven, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan.
                      ”Arvon neito, minä en palvele käskynhaltiaa, vaan kuningasta. Seuraisitteko minua, olkaa hyvä.” tyttö sanoi totisesti ja lähti marssimaan käytävää pitkin. Elé oli hämmentynyt palvelijan tavoista, mutta lähti silti - tai ehkä juuri siksi - seuraamaan häntä. Tämä saattoi olla ansa, mutta ainakin Elé oli siitä tietoinen.
                      ”Saanko tietää miksi Kuningas tahtoo nähdä minut?” Elé kysyi saatuaan tytön kiinni.
                      ”Minua neuvottiin kulkemaan hiljaa käytävillä, arvon neito.” piika sanoi hiljaa ja kiiruhti askeleitaan.
                      He kulkivat kapeasta lasiovesta ulos pihamaalle, ohi hevostallien, kohti muurin kupeessa kohoavaa tornia, jonka toisessa kerroksessa paloi kynttilä. Ylhäällä tornin huipussa leihui valkoinen lippu. Sairas Kuningas ei todellakaan voinut juosta tänne, mitä oli tekeillä?
                      Musta tammiovi ei päästänyt ääntäkään auetessaan. Elé astui sisään piian pidellessä ovea auki.
                      ”Toinen kerros, muistakaa koputtaa.” Piika sanoi, niiasi ja sulki oven perästään, jätteän Elén yksin. Elé oli enemmän kuin hämillään, mistä oikein oli kysymys? Odottiko oven takana Gildonin lähettämä murhaaja? Pitäisikö hänen paeta takaisin linnaan? Entä jos Tomar olikin lukittu tänne – ei siinä ei olisi mitään järkeä. Ja murhaaja? Hän oli vain mitätön aatelisneito, eikä mikään uhka. Paitsi, etten ole.
                      Elé asteli portaiden juureen ja katsoi, kuinka mustat kierreportaat katosivat mutkan taakse. Kuningas ei voinut tietää, että hän kuului Àlhrúin sukuun. Hän puri huultaan ja lähti kapuamaan. Hänen täytyi pitää päänsä kylmänä, eikä antaa olettelulle jalansijaa. Elé pysähtyi ensimmäisen oven eteen, jonka alta kajasti himmeää kynttilän valoa. Hän veti syvään henkeä ja koputti. Kuului vaimea kolahdus, kirosana ja lyhyet askeleet ennen kuin ovi aukesi.
                      ”Arvon neito.” Drynn Thraninpoika sanoi yllättyneenä. Hänen silmiensä alla olivat raskaat pussit ja koko olemus oli hyvin väsynyt. Elé sen sijaan ei voinut olla enemmän hämillään, mutta toisaalta yllätys oli positiivinen. Nyt hän voisi pyytää saada tavata Drynnin isän.
                      ”Te olitte pyytäneet saada tavata.” Elé sanoi nyökäten kohteliaasti.
                      ”Tähän aikaan?! Öh, tarkoitan siis – olen pahoillani, mutta ilmeisesti on tapahtunut jokin erehdys.” mies sanoi, mietti hetken ja astui syrjään. ”Tulkaa toki sisään.” hän kutsui.
                      Elé astui sisään työhuoneeseen, joka selvästi kuului jollekin muulle, kuin kuninkaan kaartin kenraalille. Seinät olivat täynnä kirjoja ja pergamentteja ja kolme eri pöytää notkui pölyttyneitä papereita. Keskellä huonetta oli kaksi sohvaa, joista toisella oli selvästi vasta nukuttu.
                      ”Voitteko kertoa, kuka saattoi teidät? Voin –” Drynn aloitti.
                      ”Itseasiassa,” Elé keskeytti. ”Halusinkin tavata teidät, se liittyy pidätykseen.” hän puhui. Kenraali kuunteli kurtistaen kulmiaan.
                      ”Mikä pidätys? Mitä tarkoitatte?” hän kysyi ja viittasi neitoa istumaan.
                      ”Ettekö muka tiedä? Gildon Trommsson pidätytti ystäväni Tomarin keskellä yötä! Hänet raahattiin tyrmään liki kaksi tuntia sitten!” Elé selitti ja tunsi niskansa punehtuvan kiukusta. Drynn kaatoi hänelle vettä kuunnellessaan.
                      ”Varmasti herrallani oli hyvä s-”
                      ”Herrasi väitti mitä härskimpiä asioita Tomarista! Että hän on murhaaja ja petturi ja varas ja mitä vielä! En voi hetkeäkään uskoa, että mitkään noista väitteistä pitävät paikkansa.” Elé henkäisi. Aurinko alkoi maalata taivasta himmeän oranssin sävyiseksi. Aamu koittaisi pian.
                      ”Haluan nähdä Tomarin. Nyt.” Elé sanoi tiukasti ja nousi ylös.
Drynn näytti jotenkin hämmentyneeltä, eikä oikeastaan ollenkaan samalta jäykältä komentajalta, kuin heidän kohdatessaan. Mies oli selvästi valvonut myöhään, koska ei oikein osannut reagoida Elèn puhetulvaan. Yhtäkkiä mies muistutti jotenkin Tomaria, eikä Elé osannut selittää itselleen miksi; johtuiko se hölmistyneestä ilmeestä, sekaisista hiuksista, vai yksinkertaisesti siitä, että oli mies. Elé tunsi kyynelten kohoavan silmiin ja vaikka hän kuinka yritti pitää naamansa pokerina, hän ei kyennyt peittämään alahuulensa vapinaa.
                      Ja niin hän pillahti itkuun, kuin typerä pikku tyttö. Eléä hävetti kauheasti, muttei saanut itkua loppumaan. Komentaja meni vielä enemmän hämilleen, ja kaatoi hänelle lisää vettä. Elé yritti kiittää, muttei saanut ilmaistua itseään, vaan nikotteli ja haukkoi henkeään ahdistuneen itkunsa alta. Hän joi äkkiä veden ja peitti sitten kasvonsa häpeissään nyyhkyttäen.
                      Yllättäen hän tunsi käden kiertyvän ympärilleen. Drynn istui hänen viereensä ja silitti hänen selkäänsä. Eléstä tuntui että hänen koko naamansa loisti punaisena, silmät ja nenä itkusta – posket ja korvat miehen takia.
                      ”Saatan teidät itse tyrmään. Käytän määräysvaltaani ja vapautan ystäväsi. Menkäämme.” Drynn Thraninpoika sanoi vakavana ja nousi ylös tarjoten tytölle kyynerpäänsä. Elé kiitti hiljaa nyökäten ja nousi ylös, yhä niiskuttaen äänekkäästi. Nuori kenraali tarjosi hänelle nenäliinan ja lähti saattamaan häntä kohti Hovin tyrmää, jonne Kuninkaankaarti vei pidätetyt.
                      Hetkeä myöhemmin heidän askeutuessaan pimeitä kivisiä portaita alas tyrmiin, oli Elé vihdoin saanut itkunsa haltuun. Drynn laskeutui kolkkoja portaita hänen edellään pidellen kädessään lyhtyä, antaen toisen levätä miekkansa kahvalla. Mies ei ollut erikoisen pitkä, mutta hänen hartiansa olivat leveät ja suora ryhti sai hänet näyttämään suurmieheltä.
                      Pian kengät kolahtivat kumeasti tyrmän kalliolattiaa vasten. Ensimmäinen tyrmä oli auki ja Drynn pyysi Elé odottamaan paikoillaan. Hän kiersi mutkan taakse ja palasi pian outo ilme kasvoillaan. Elé ei pitänyt tuosta ilmeestä. Hän nappasi kiinni helmoistaan ja kiiruhti miehen ohitse kulman taakse. Lyhyt käytävä päättyi kiviseinään ja kolme muuta selliä olivat lukossa ja tyhjiä. Elé vilkuili ympärilleen, kiertäen sellit yksitellen.
                      ”Missä hän on?” Elé henkäisi ”Missä Tomar on?!” hän parahti ja kuuli äänensä särkyvän jälleen.
                      ”Hänet on luultavasti jo siirretty.” Drynn sanoi mietteliäänä.            
”Se roisto! Hän lupasi että saisin nähdä hänet.” Elé kiljahti vihaisena.
Yhtäkkiä ulkoa kuului torven soitto. Matalana ja pitkänä se kaikui syvälle vankiholveihin. Se käski äänellään linnan väen ylös ja hereille. Drynn käännähti ympäri viitta liehuen ja ryntäsi kiireesti portaikkoon. Elé tiesi heti että nyt oli jotain tekeillä. Tuo ääni ei varmasti soinut usein. Vartijat saivat luvan soittaa torvea ainoastaan hätätilanteessa ja kenraalin kiireestä päätellen tätä ei oltu odotettu. Elé ei jäänyt aikailemaan, vaan juoksi miehen perään.
                      Linnan pihamaalla portit aukesivat juuri, ja sisään laukkasi lähetti yltäpäältä hikisen hevosen selässä. Elé tunnistaisi tuon vaakunan unissaankin, ratsukko oli tullut Tornimosta. Elé ryntäsi Drynnin ohitse lähetin luo. Lähetin ratsu seisahtui hengästyneenä ja mies putosi ratsailta maahan. Häntä oli ammuttu nuolella olkapäähän ja selkään. Elé kyykistyi miehen viereen välittämättä mutaisesta maasta joka sotki hänen kauniin pukunsa.
                      ”Rouvani..!” Lähetti henkäisi tunnistaessaan Elén ja kampesi itsensä polvilleen.
                      ”Stronbrom! Minkä sanan tuot kylästä?” Elé kysyi huolestuneena.
Mies vajosi kivuissaan takaisin maahan.
                      ”Tornimo on vallattu. Varjolaiset... he hyökkäävät. Hoviin.” Mies sanoi irvistäen ja kiskaisi nuolen olkapäästään irti. Elé ei saanut järkytykseltään sanottua sanaakaan. Drynn astui miehen eteen.
                      ”Kuinka suuri miesvahvuus?” kenraali kysyi tiukasti.
                      ”Tuhat – kaksi tuhatta miestä. Heillä on muurinmurtajia ja katapultteja. He ovat jo tulossa.” mies vastasi.
Vartijat veivät väsyneen ratsun talliin ja lähtivät kuljettamaan lähettiä sairashuoneelle paareilla.
                      ”Minun täytyy, viedä sana kuninkaalle.” Drynn sanoi Elélle pahoitellen, mutta huolestuneena.
                      ”Ymmärrän.” Elé vastasi nyökäten vakavana.
Komentaja kääntyi kannoillaan ja lähti kiiruhtamaan kohti Palatsia, Elé kannoillaan. Tyttö halusi pysyä kärryillä siitä mitä tapahtui. Drynn kyllä huomasi neidon seuraavan, mutta ei noteeranut häntä, eikä toisaalta kieltänytkään seuraamasta.
                      He kulkivat joutuen linnan kaikuvilla käytävillä. Hovin väkeä liittyi heidän seuraansa konsultoiden toimintaohjeita Drynniltä, joka antoi käskyjä viilettäessään kohti hallintosalia.
                      Gildon Trommson istui jo suuren pöydän ääressä heidän marssiessaan sisään. Virkamiehet häärivät levottomina ja sotilaita pyöri joka paikassa.
                      ”Kenraali.” Gildon tervehti valjusti, täyttäen papereitaan.
Drynn marssi suoraa miehen luokse, mutta Elé jättäytyi pöydän päähän kuuntelemaan.
                      ”Tornimosta tuli sana, kylän vallanneet varjolaiset hyökkäävät Hoviin. Kaksituhatpäinen armeija marssii parhaillaan kohti!” Drynn julisti. Virkamiehet pysähtyivät pelästyneinä ja nyt myös Gildon kohotti katseensa.
                      ”Tämä on hyvin ikävä uutinen.” Gildon sanoi surkeana. Eléä ällötti. Miehen teeskentely sai hänet voimaan pahoin. Vieressä Drynn suoristi selkänsä.
                      ”Valmistelen miehet vastahyökkäystä varten. Marssimme heitä vastaan ja käymme puolustusasemiin metsän laitaan. Emme –”
                      ”Emme käy vastahyökkäykseen. Linnoitus pitää vihollisen kyllä loitolla.” Gildon keskeytti komentajan puheen ja kääntyi sitten jälleen papereihinsa.
                      ”Arvon käskynhaltija, armeijani vahvuus on rintamalla. Tarpeeksi suurella miesvahvuudella voimme –” Drynn aloitti, kun Gildon puhui hänen päälleen.
                      ”Minä en anna sotilaitani sinun tapattavaksi. Hovi kestää kovimmankin hyökkäyksen. Me emme lähde taisteluun näiden muurien taakse.” Gildon sanoi happamasti.
                      ”Mutta jos varjolaiset pääsevät sisään – puolustustaistelua ei voi käydä kaupungissa!” Drynn vastusti kiivaasti. Gildon löi paperit pöytään ja nousi ylös.
                      ”Hovi kestää. Kukaan – toistan – kukaan ei ole murtanut puolustamme vuosisatoihin. Me emme lähde hyökkäykseen, se on viimeinen sanani.” vanha mies ärähti. Hän ei näyttänyt enää pätkääkään myötätuntoiselta tai mielyttävältä. Hänen vihaiset kasvonsa vääntyivät rumaan irvistykseen hänen puhuessaan. Elé ei voinut enää katsoa sivusta.
                      ”Aiotte siis kyyristellä muurienne suojassa?! Ette halunneet auttaa Tornimoa ja nyt ette halua pelastaa edes omaa kansaanne? Tämä on huulluutta!” Elé kajautti kärsimättömänä. Gildon huomasi tytön vasta nyt, eikä näyttänyt olevan kovin hyvillään.
                      ”Arvon neito. Asia ei teille kuulu, eikä ole huolenaiheenne.” hän sanoi turhautuneen pidättyvästi. Elé ei välittänyt moitteista.
                      ”Pidätytitte seuralaiseni ja siirsitte hänet, ennen kuin ehdin nähdä hänet, ja nyt ette kuuntele teille annettuja neuvoja! Minusta asiaa kuuluisi tiedustella oikealta hallitsijalta.” Elé sanoi täysin ajattelematta. Kommentti osui ja upposi. Gildonin naama venähti ja hän katsoi hyvin karvaasti nuorta neitoa.
                      ”Kuningas ei ole enää kykenevä päätöksen tekoon. Asia on loppuunkäsitelty. Vartijat, saattakaa neiti huoneeseensa ja katsokaa, ettei hän poistu sieltä ilman lupaa. Sota on alkamassa. Ylhäiselle neidolle on vaarallista liikkua tällaisena aikana ympäriinsä.” Gildon sanoi hampaitaan kiristellen. Kaksi vartijaa tarttui Elé käsivarsista ja lähti taluttamaan häntä pois.
                      ”Osaan kävellä itsekin!” Elé tiuskaisi, kiskaisi kätensä vapaaksi ja marssi pää pystyssä ulos hallintosalista. Drynn oli lähdössä tytön perään, kun Gildon pysäytti hänet.
                      ” Jos haluat pitää asemasi, pidät huolen että muurit ovat valmiina ottamaan vastaan vihollisen joukot. Emmehän haluaisi nimittää jotakuta toista virkaasi tällaisella hetkellä, hm?” Gildon sanoi pehmeästi. Drynn murahti, katsomatta käskynhaltijaa silmiin, kumarsi tälle jäykästi ja kiiruhti sitten sotilaiden kanssa ulos hoitamaan velvollisuuksiaan.

Ovi kolahti sulkeutuessaan ja Elé jäi seisomaan huoneensa keskelle yksin. Hän olisi voinut huutaa kiukusta. Häntä kohdeltiin kuin lasta ja nyt hänet lähetettiin arestiin. Hän kurkisti avaimenreiästä ja näki sotilaiden jääneen seisomaan oven eteen. Kuinka raivostuttavaa! Elé otti viitan yltään, nakkasi sen kirstun päälle kiukuissaan ja marssi ikkunan luo. Ulkona Hovin tornien huipulla valkoinen viiri oli vaihdettu punaiseen. Hälytysväri. Portit suljettaisiin ja kaupunki varautuisi puolustustaisteluun. Mutta kuinka siinä kävisi? Hovia ei oltu koskaan vallattu, mutta kerta se on ensimmäinenkin, Elé mietti hermostuneena. Lisäksi Tomar oli kadonnut, eikä Elé saisi hänestä tietoa niin kauan kuin  suurempi uhka oli käsillä.
                      Ovelta kuului koputus ja sisään astui vanha palvelijatar, sama nainen, jonka Elé oli nähnyt yöllä. Hänellä oli mukanaan tarjotin täynnä ruokaa. Eléllä teki aluksi mieli häätää rouva ulos, mutta huomasi silloin että hänellä oli kiljuva nälkä. Palvelijatar kantoi tarjottimen ikkunan viereen ja Elé tarttui heti leipään ja alkoi syödä. Nainen niiasi ja kääntyi poistuakseen.
                      ”Älä mene.” Elé sanoi suu täynnä ruokaa. Hän nielaisi nolona ja jatkoi. ”Tarkoitan, jää seurakseni. En haluaisi olla nyt yksin.” Hän pyysi. Hänellä olisi kysyttävää ja palvelijat olivat usein perillä talon asioista.
                      ”Mielelläni, arvon neito.” palvelija vastasi hymyillen ja asteli Elén viereen.
                      ”Minun täytyy pyytää anteeksi, kuinka kohtelin sinua yöllä. En ollut parhaimmillani.” Elé sanoi hieman nolona. Nainen hymyili ja pudisti päätään.
                      ”Älkää turhaan, arvon neito. Olen kuullut pahempiakin herjoja.” hän sanoi tyynesti. Elé viittasi häntä istuutumaan sängyn reunalle. Palvelija kiitti niiaten ja istui alas ja katsoi ulos ikkunasta tuulessa liehuvaa viiriä.
                      ”Ensimmäistä kertaa palvelukseni aikana viirin väri vaihtui.” hän sanoi huokaisten. Naisen uurteiset kasvot näyttivät täyttyvän huolesta.
                      ”Oletko työskennellyt Hovissa pitkään?” Elé tiedusteli.
                      ”Kyllä. Liki kuusikymmentä vuotta.” nainen hymyili. Nainen oli vanhempi miltä näytti.
                      ”Se on kunnioitettava aika.” Elé sanoi ja levitti juustoa leipänsä päälle. Nainen nyökytti vieressä ja ojentautui kaatamaan tytölle viiniä.
                      ”Onhan se. Olen elämäni aikana palvellut kolmea kuningasta ja yhtä kuningatarta – tosin vain lyhyen aikaa.” hän vastasi vaisusti ja katsoi ulos. Elé nielaisi suunsa tyhjäksi.
                      ”Voitteko kertoa minulle edellisestä hallitsijasta... ja kuinka Kuningas Jenovas nousi valtaan?” Elé kysyi ja yritti kuulostaa viattoman uteliaalta, kuin lapsi joka pyysi kuulla lempitarinansa uudelleen.
                      ”Tottakai.” nainen vastasi ja otti paremman asennon.
                      ”Edellinen hallitsija Ainneas Àlhrúin astui valtaan viisitoista vuotiaana, isänsä Avidiuksen menehdyttyä kurkkumätään. Hän hallitsi kaksikymmentäkolme vuotta ennen kuin meni naimisiin Dienna Avonintyttären kanssa. Hän oli ylhäistä sukua, muttei ollut aatelinen ja häät aiheuttivat aluksi skandaalin, mutta pian kansalaiset alkoivat rakastaa häntä. Kuningatarpuoliso oli lempeä luonteeltaan ja lisäksi taitava poliitikko. Ainneas halusi antaa Diennalle osan vallastaan. Tästä eivät kaikki tietenkään pitäneet, mutta koska kansa rakasti Kuningatarta ei hänen eteensä astuttu. Kannattajat nimesivät hänet kuningatar Ándalein manttelinperijäksi, vaikkei ollutkaan hänelle sukua, kuin avioliiton kautta.
                      Kuningaspari ei kuitenkaan saanut jälkeläistä, kuin vasta vuosien yrittämisen jälkeen. Dienna tuli raskaaksi talvella, kun luoteen haltiat alkoivat liikehtiä. Entinen valonkansa oli vajonnut Varjoon, mutta siihen aikaan siitä puhuminen oli tabu. Niihin aikoihin varjolaiset vielä pysyivät muuriensa sisäpuolella, eivätkä poistuneet mailtaan koskaan. Kesän koittaessa Pohjan Huoneen Àndor Viimamieli pyysi Hovilta apua taistelussa luoteen haltioita vastaan. Hovi ei ollut lähtenyt sotaan vuosikausiin, mutta Ainneas piti Pohjan Huonetta kumppaneinaan ja lähti parhaiden miestensä kanssa sotaretkelle.
Ja sille matkalleen hän jäi. Nuoli lävisti hänet heidän kotimatkallaan ja kävi ilme että surmannuoli kuului Pohjan haltioille. Ándor Viimamieli kiisti kaiken, sanoen että heidän asevarastostaan oli aikaisemmin varastettu miekkoja ja nuolia. Mutta kukaan ei uskonut heitä.” palvelija sanoi päätään puistellen.
”Etkö usko että he tekivät sen?” Elé kysyi palvelijalta. Nainen katsoi häntä merkitsevästi, mutta naurahti sitten.
”Sillä mitä vanha hovineito uskoo, ei ole niin väliä.” hän sanoi vähätellen. ”Ainoa joka uskoi Pohjan haltioiden puolta tarinasta oli silloinen kaartin johtaja Thrán Vaghonpoika, mutta hän joutui pian epäsuosioon ja erosi virastaan.”
Elé hätkähti.
”Tunsitko sinä tämän Thrán Vaghonpojan? Haluaisin kovasti tavata hänet. Hän...oli tätini ystävä.” Elé sanoi yrittäen kuulostaa vähemmän innokkaalta kuin oli.
”Hän nukkui pois vuosia sitten, olen pahoillani. Mutta kyllä, minä tunsin hänet. Palvelin tuohon aikaan myös hänen vaimonsa kamarineitona. Ennen kuninkaan kuolemaa tarkoitan.” rouva kertoi muistellen haikeana.
”Aivan. Mutta mitä Diennalle tapahtui, kun kuningas kuoli? Luin että hän kuoli synnytykseen?” Elé kysyi ja nosti pikarin huulilleen.
”Ah, Dienna... Virallisesti hän kuoli vaikeaan keskenmenoon. Kruunun perimisjärjestyksessä oli Ainnea’an serkku Jenovas Àlhrúine, joka nousi valtaan heti Kuninkaan hautajaisten jälkeen.”
Elé kaatoi vettä toiseen pikariin ja ojensi rouvalle, joka kiitti kohteliaasti.
”Mitä tarkoitat virallisesti?” Elé ihmetteli. Palvelija vilkaisi ovea ja madalsi ääntään.
”Tuohon aikaan olin juuri saanut uuden viran Hovista ja ensimmäinen tehtäväni oli toimia kätilön avustajana Kuningattaren synnytyksessä. Hän synnytti  ensimmäisen lapsensa keskosena, kun Kuningas Ainneas oli juuri lähtenyt sotaretkelle. Kansalaisille ei vielä ilmoitettu lapsen syntymästä, siltä varalta että esikoinen kuolisi ennen aikojaan. Mutta kun tieto kuninkaan kuolemasta saapui Hoviin, aiottiin Kuningatar nimittää sijaishallitsijaksi, kunnes tytär olisi täysi-ikäinen ja perisi kruunun.
Silloin Jenovas astui hallinnon eteen ja vaati kruunua itselleen. Hän oli saanut kannattajia Hovista ja aikoi syrjäyttää sijaishallitsijan. Dienna yritti neuvotella Jenova’n kanssa, mutta hän ei suostunut kuuntelemaan. Kuulin huhuja, että Jenovas aikoi murhauttaa Diennan ja hänen tyttärensä. Thrán, joka oli upseerin virassa auttoi Kuningattaren ja hänen lapsensa pakenemaan. Jenovas kruunattiin uudeksi kuninkaaksi ja kansalaisille kerrottiin Diennan menehtyneen pitkään ja vaikeaan synnytykseen. Thrán erosi virastaan pian tämän jälkeen, peläten perheensä turvallisuuden puolesta.” rouva selitti hiljaa ja Elé kuunteli herkeämättä.
Hän veti käden suulleen ja tuijotti ulos ikkunasta kirkastuvaa taivasta. Se on siis totta.
”Tätä tarinaa ei ole moni kuullut, enkä minä olisi sitä saanut kertoa.” rouva sanoi hymyillen vaisusti.
”Miksi sitten kerroit minulle? Saatat joutua vaikeuksiin!” Elé ihmetteli. Palvelija nousi ylös ja alkoi korjata astioita tarjottimelle.
”Olen vain uskollinen kruunulle.” rouva lausui pehmeästi.
”Entä kuka tämä Gildon Tromsson oikein on? Kuinka hänestä tuli käskynhaltija?” Elé kysyi laskiessaan pikarinsa tarjottimelle.
”Hän on ollut Kuningas Jenovasin oikeakäsi iät ja ajat. Kun Kuningas sairastui viisi vuotta sitten hänestä tehtiin käskynhaltija. Hän on paljon älykkäämpi ja ovelampi mitä päälle näyttää. Häntä on syytä pelätä.” palvelijatar sanoi ja nosti tarjottimen syliinsä. ”Nyt minun täytyy mennä, mutta pysykää huoneessanne hyvä neito, kunhan ette käännä huomiota itseenne niin olette turvassa. Tai ainakin kunnes taistelu alkaa.” muori neuvoi kuiskaten.
Sitten nainen kumarsi ja koputti ovelle. Vartija avasi oven ja palvelijatar katosi käytävälle ennen kuin Elé ehti sanoa sanaakaan.
Elé jäi istumaan niille sijoilleen. Jos Gindor saa vihiä, että tiedän olevani Àlhrúin perillinen hän mestauttaa minut välittömästi En voi vaan odottaa näillä sijoillani, että minutkin tullaan ”pidättämään”.  Hän tulisi kokemaan saman kohtalon, kuin Tomar ja hänen vanhempansa. Elénatar tunsi kasvavaa vihaa vanhempiensa vuoksi. Hänen äitinsä myrkytettiin tämän paettua Hovista ja Elé oli varma, että edesmennyt kuningas oli myös kuollut juonittelun tuloksena. Kiero sukulaismies ansaitsi saada oikeudenmukaisen tuomion, aivan sama oliko hän kuolemansairas vai ei. Oikeuden täytyi tapahtua!
Elé nousi seisomaan ja katsoi ikkunastaan ulos. Sadepilvet olivat palanneet. Vielä hetki sitten kirkas taivas oli lähes kokonaan peittynyt paksujen pilvien alle. Lounatuuli puhalsi erikoisen voimakkaasti vuoden aikaan nähden. Oudon seesteinen aamu alkoi muuttua myrskyksi. Elé puristi kätensä ristiin rintansa päälle. Oi Alcatcha suuri, suojele poikaasi, anna siunauksesi Tomarille. Oi Denishi Punainen, vala miehiimme rohkeutta ja voimaa sodan koittaessa. Oi jalo Aralmin, anna oikeuden käydä toteen. Diennsitas viisain, puhdista sukuni ja anna vanhempieni käydä rauhassa lepoon.
Puhaltava viima tempaisi ikkunan yllättäen auki, ja kieputti verhoja villisti, kuin huntutanssija. Kylmä tuuli tempaisi Elénataren epätoivoiseen rukoukseen hänen huuliltaan mukaansa kohti korkeuksia.

Yhtäkkiä korkeimman tornin viiri muuttui mustaksi.


sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Itä, Pohjoinen ja Hovi - Kappale 6



Kulkurin Kohtalo


”Herramme Gildon Trommsonin määräys.” Vartija sanoi jähmeästi ennen kuin veti oven perästään kiinni. Tomar ehti nähdä Elén järkyttyneet kasvot juuri, kun ovi sulkeutui. Äsken puhunut vartija astui Tomarin luo ja iski häneltä tajun pois.
Jokin kutitti nenää. Tomar havahtui hereille. Kuonoa kutitti ja hän pyyhkäisi sitä kädellään. Hän tunsi jotain märkää sormissaan ja avasi silmänsä. Hänen kätensä sotkeutui verestä, jota valui hänen kuonostaan. Tomar nousi istumaan ja tajusi olevansa tyrmässä. Kylmää kivilattiaa peitti siellä täällä kasa olkia. Sellin nurkka hänen vieressään lemusi virtsalle ja Tomar nousi ylös päästäkseen kauemmas hajusta. Hän täysin alasti, ohimoa särki ja hänen päässään jymisi kivuliaasti. Tyrmässä ei ollut ikkunoita, eikä Tomar osannut sanoa, kuinka kauan oli ollut siellä.
Hän astui kalteriristikon taakse ja katsoi ympärilleen. Vankityrmä oli joko maan alla, tai se oli louhittu kallioon. Ikkunoita ei ollut ja synkkää käytävää valaisivat vain harvat lyhdyt. Tomar ei voinut ymmärtää mitä nyt tapahtui, mutta hän pelkäsi jo pahinta.

Viruttuaan pimeässä sellissä tuntikausia pääkipukin alkoi lopulta hellittää. Silloin  jostain ylhäältä päin kuului kolahdus ja askelia. Tomar odotti pelonsekaisin tuntein kuka ilmestyisi nurkan takaa. Pian käytävän päähän loppuvasta portaikosta kajasti valo. Vanha parrakas mies asteli kynttilälyhdyn kanssa tyrmän käytävälle ja lähestyi Tomaria. Tomar otti askeleen taaksepäin, piilottaakseen alastomuutensa.
”Tomar Ramoninpoika.” Mies aloitti, ennen kuin pysähtyi sellin suulle. ”Nimesi on kiirinyt edellesi.” mies sanoi tyynesti ja hänen naamaansa oli vaikea lukea.
”Kuka olet?” Tomar kysyi ja mulkoili miestä kulmiensa alta.
”Gildon Tromsson.” Mies sanoi ystävällisesti.
”Miksi minut pidätettiin? Mikä on rikkeeni syy?” Tomar kysyi selkä suorana. Gildon hymyili hänelle ja risti kätensä.
”Olen kuullut sinusta asioita. Te todella olette herättäneet mielenkiintoni. En melkein malttanut tulla tapaamaan teitä heti, mutta minun täytyi tavata ensin kaunis seuralaisenne.” mies sanoi astellen hitaasti sellin edessä. Tomar hätkähti.
”Elé? Mitä te olette tehneet hänelle? Oletko satuttanut häntä??” Tomar murahti ja astui lähemmäs kaltereita niskakarvat harjana pystyssä. Mies hymyili yhä, mutta otti varovaisen askeleen taaksepäin.
”Todellakin, kerrassaan kiehtovaa. Jos saisin armeijallisen kaltaisiasi, Hovi olisi voittamaton.” Mies mutisi partaansa ja katsoi Tomaria, kuin sirkuseläintä häkissä. Tomar tunsi vihan kuohahtavan jälleen, kuumana, kitkeränä.
”Jos olet tehnyt jotain Elélle, voit olla varma, etten päästä sinua vähällä.” hän sanoi hampaidensa välistä.
”Arvon neidolla ei ole mitään hätää. Vielä. Hän oli aluksi kovin kiihkeänä vuoksesi, mutta, kun kerroin hänelle rötöksistäsi, hän oli vain tyytyväinen, että toimitimme sinut tyrmään.” Mies sanoi tyynesti hymyillen.
”Mistä rötöksistä?” Tomar kysyi, muttei saanut peitettyä epävarmuutta äänestään.
”Murhaamastasi miehestä ja vehkeilystäsi Pohjan Huoneen pettureiden kanssa. Mies joka tappoi yksin leirillisen shakaaleja ja päästi melkein päiviltään Varjon korkean kenraalin.” Gildon lausui lähes ylistäen. Tomarilla meni hetki ennen kuin hän ymmärsi kuulemaansa, ja ymmärtäessään, hän ei saanut sanaakaan sanottua vastalauseeksi.
”Mutta minä uskon...” mies sanoi astuen aivan kiinni kaltereihin. ”...Että sinulla saattaisi olla jotain... Jotain mistä minä voisin hyötyä. Jotain arvokasta, jonka avulla voisit neuvotella tiesi vapauteen. Voin antaa sinulle ja neidolle turvapaikan, vain pientä maksua vastaan.” hän sanoi haistellen ilmaa kuin koira.
Tomar jäätyi. Hän pystyi näkemään hämärässä miehen kasvot eri lailla. Kynttilän loisteessa herra näytti ystävälliseltä, mutta astuessaan varjoihin, hänen piirteensä vääristyivät ja näyttivät miehen todellisen luonnon. Pimeys paljasti hänen varjonsa.
”En tiedä mistä puhut.” Tomar vastasi.
”Ei... Minusta tuntuu että sinä tiedät varsin hyvin mistä minä puhun. Tiedän sinun kantavan sitä. Pystyn haistamaan sen. Niin vahva, voimakas – ja niin verinen... Jos se on sinulla, niin löydän sen. Jos emme löydä sitä, avaamme vatsasi ja etsimme salaisuuttasi sieltä. Tai ehkä leikkankin auki kauniin neidon, heti kun olen antanut sotilaideni naida häntä. Ehkä annan sinun katsoa vierestä, kun suloista tyttöäsi raiskataan ja leikellään palasiksi. Ehkä sanainen arkkusi aukeaa, kun näet sievän tyttösi riippuvan lihakoukuista edessäsi.” Mies puhui limaisesti, silmät kiihekästi leiskuen.
”...Tai voit kertoa minulle heti ja säästymme kumpikin vaivalta.” Mies sanoi ja pujotti kätensä ristikon välistä, ojentaen sitä kohti Tomaria.
”En tiedä mitä puhut.” Tomar toisti, yrittäen pitää naamansa peruslukemille ja koppasi miehen karvaista kouraa kynsillään. Mies veti kätensä nopeasti takaisin ja mulkoili Tomaria.
”Kyllä sinulla vielä ääni kellossa muuttuu.” hän sihahti ja harppoi pois tyrmistä jättäen Tomarin yksin.
Heti, kun ovi ylhäällä kolahti kiinni paniikki sai Tomarista vallan. Mies oli varjolainen. Ja hän tiesi talismaanista. Tomar laski kauhuissaan vuosia yhteen ja tajusi Suuren Pakkasen siunauksen vihdoin haihtuneen. Kuinka seitsemän vuotta oli mennyt näin äkkiä?! Tämä on paha asia – todella, todella paha! Lisäksi äijä tiesi siitä mitä tapahtui Piikkivuorilla, edes Grindor ei sitä tiennyt. Tämä tarkoitti, ettei hän tappanutkaan Trokhania siinä taistelussa, vaan hän saattoi jopa olla yhä elossa. Hän oli nähnyt omin silmin verisen raahausjäljet, mutta oli järkeillyt jonkun sotilaan vieneen ruumiin pois. Keskellä palavaa laivaa?
Tomar asteli edes taas sellissä. Hänen täytyi päästä täältä pois. Elé oli todellisessa vaarassa, ja mikä pahinta - koko Jerchóva oli. Jos hän löytää talismaanin pystyy Varjon Valtiatar heräämään. Ja silloin he olisivat tuhoon tuomittuja – kaikki; Elé, Hovin kansalaiset, Yumó, Demó, Korpi, Korvenpää... kaikki. Hän toivoi että mies bluffasi, eikä koskisi Eléen ainakaan heti. Neito oli vieraana Hovissa, hän ei voisi koskea tyttöön. ...Vai voisiko? Voisiko tuo mies todella tehdä mitä uhkaili. Hänen täytyi päästä pois!
Tomar pyöri sellissä ja etsi katseellaan jotain; pehmeää kohtaa, valoa, mitä tahansa. Kun seinässä ei ollut yhtään heikkoa kohtaa, vain kovaa kiveä, kävi Tomar kaltereiden kimppuun. Hän kiskoi ja potki ovea ja lukkoa. Mutta vaikka hän kuinka hakkasi ovea se ei antanut periksi. Tomar yritti vääntää, purra, raapia. Pian hänen kätensä ja jalkansa olivat veressä, raajoja särki kivuliaasti, mutta Tomar ei voinut luovuttaa.
Yhtäkkiä hänen edessään seisoi mustiin pukeutunut, pitkähkö hahmo. Tomar hätkähti säikähdyksestä ja astui nopeasti varjoon. Hahmo seisoi tyrmän perällä, jossa ei ollut ovea ja lähti kulkemaan suoraan Tomaria kohti.
”Kuka olet?!” Tomar kysyi hermostuneena.
”Pue päällesi, nopeasti!” käheä ääni kuiskasi ja tunki ristikon välistä vaatemyttyjä. Tomar nappasi vaatteet ja ryhtyi heti pukemaan ylleen muukalaisen tuomat mustanpuhuvat vaatteet. Samalla hän tarkkaili silmäkovana hahmoa, joka kaivoi taskustaan esiin jotain kilahtelevaa. Yllättäen ovi avautui ja hahmo viittoi Tomaria seuraamaan. Tomar otti askeleen, mutta pysähtyi sitten epäröiden.
”Tule jo.” muukalainen sihahti ja tarttui Tomaria käsivarresta ja alkoi vetää perässään. Hupun alta vilahti vanhan naisen tiukat kasvot. Tomar ei voinut kuin heittäytyä mukaan, mitä hän voisi enää menettää? Eukko opasti Tomarin tyrmän perimmäiseen selliin ja lukitsi oven perästään. Tyrmän perällä hän alkoi puskea suurta kiveä.
”Auta!” muukalainen ähisi ja Tomar kiiruhti nopeasti työntämään. Hitaasti kivi siirtyi syrjään, aueten hiukan kuin ovi, paljastaen takaansa pimeän käytävän. He siirsivät kiven vielä paikoilleen, ennen kuin lähtivät kulkemaan käytävää pitkin. Käytävän alku oli ollut leveämpi, jotta kiven mahtui siirtämään syrjään, mutta pian se kaventui juuri ja juuri ihmisen levyiseksi. Hiekka narskui jalkojen alla kovaa kivilattiaa vasten ja päälaki raapaisi vähän väliä matalaa kattoa. He ohittivat muutaman sivukäytävän ja kääntyivät kerran vasemmalle. Eipä aikaakaan, kun edessäpäin päästä kajasti kuunvalo ja pian Tomar tunsi jo raikkaan ulkoilman. Tunneli päättyi mutkaan, eivätkä kuut paistaneet suoraa sisään. Ulospäin käytävän päätä oli vaikea nähdä.
Tomar kurkisti ulos ja näki linnan muuria vasten lyövät järven laineet. Pari metriä heidän alapuolellaan oli köyteen sidottuna vene. Köysi nousi ylös heidän jalkojensa juureen, se oli sidottu tiukasti seinässä olevaan koukkuun. Yhtäkkiä Tomar tunsi jotain terävää pistävän häntä selkään. Huppupäinen eukko oli vetänyt jostain pitkän verisen tikarin, jolla osoitti Tomaria selkään.
”Pakotiesi odottaa, mutta ensin kerrot minulle jotain. Se mitä kerrot, päättää pakenetko veneessä, vai pääsetkö kalojen ruoaksi.” akka sanoi tylysti.
”Mitä haluat tietää?” Tomar nielaisi.
”Mikä on totta ja mikä ei. Onko totta, että olet ollut tekemisisssä Pohjan Huoneen Àndor Viimamielen kanssa?” Nainen kysyi ja osoitti miekella Tomaria silmien väliin.
Tomar mietti tarkkaan sanojaan. Kannattaisiko valehdella, vai puhua totta?
”Olen asunut vuoden Àndor Viimamielen pojan Grindorin vieraana. Totta puhuttuna en ymmärrä miksi sen on rikos. He ovat kunnollista väkeä, jotka haluavat elää rauhassa.” Tomar sanoi ja yritti kuulostaa itsevarmalta.
”Sitähän minäkin.” Nainen sanoi hiljaa ja laski tikarinsa. Tomar huokaisi sisäänpäin helpottuneena. Eukko otti tikarin terästä kiinni hihallaan ja ojensi miekan kahvan Tomarille.
”Tulet vielä tarvitsemään tätä. Laskeudu köyttä pitkin alas. Kun olet päässyt veneeseen, nykäise kerran ja irrotan köyden. Souda seinän viertä kohti Ashtanaa, niin sinua ei nähdä. Pidä kiirettä.”
”Entä Elénatar? Hän on suuressa vaarassa! Ja eivätkö vartijat kuule minua?” Tomar kysyi huolestuneena.
”Neito on turvassa toistaiseksi. Älä hänestä murehdi. Ja vartijat.. sinun täytyy vain soutaa hiljaa.” nainen sanoi vinosti.
Tomar pujotti tikarin vyöhönsä ja tarttui köyteen.
                      ”Miksi autat minua, kerro edes ketä saan kiittää?” Tomar kysyi.
                      ”Älä minua kiitä. Meillä on yhteinen vihollinen ja se mitä sinulla on hallussasi... He eivät saa saada sitä käsiinsä. Häivy nyt.” vanha nainen sanoi ja tönäisi Tomaria, että hän oli vähällä pudota. Onneksi hänen otteensa piti ja hän jatkoi hallitusti laskeutumista. Veneeseen päästyään Tomar nykäisi köyttä ja lähes heti köysi irtosi ja putosi alas. Osa köydestä osui häntä päähän, mutta hän sai kuin saikin köydestä ääneti kopin. Tomar vilkaisi vielä ylös, mutta muori oli jo mennyt. Hän tähysti ylös muttei nähnyt vilaustakaan vartijoista, joten olisi ehkä edetä.
                      Tomar souti niin hiljaa, kuin vain oli fyysisesti mahdollista kohti Ashtanaa, joka lähes katosi korkean muurin taakse. Vaikeinta oli pitää vene mahdollisiman lähellä seinää, ilman ettei järven nousuvesi paiskaisi jollaa seinää vasten.
Ashtana oli jo laskussa, kun Tomar sai vihdoin veneen rantaan kaupungin kupeeseen. Hän pesi vielä vanhat veret tikarista ja piilotti sen naiselta saaman viitan kätköihin. Tomar veti hupun päähänsä ja kiipesi rantapusikon läpi ja kiiruhti kohti keskikaupunkia. Täytyi ehtiä majataloon, ennen miehen kätyreitä. Äijä oli ollut niin arvokkaan näköinen, että ei taatusti tehnyt likaisia töitään itse. Aurinko nousisi pian, hänelle tulisi kiire. Täytyi juosta.
Lopulta Tomar vihdoin saapui torin laidalle, jonka sivukujalla majatalo oli. Hän pysähtyi kujan päähän huomatessaan kaksi Hovin sotilasta, juuri poistuvan majatalosta. Tomar astui huomaamattomasti viereiseen liikkeeseen joka myi yrttejä ja rohtoja. Tomar esitti tutkailevan tiiviisti saarimaista tuotuja teenlehtiä, seuraten samalla sivusilmällä, kun sotilaat marssivat puodin ohitse torille. Heti kun miehet katosivat väkijoukkoon, Tomar luikki ulos ja kiiruhti majataloon sisään. Kievarin viiksekäs isäntä huomasi Tomarin heti.
”Hei! Täällä kävi äsken kaksi Hovin vartijaa, he halusivat nähdä huoneesi.” Mies sanoi, katsoen Tomaria epäilevästi.
”Kertoivatko he syytä?” Tomar kysyi mahdollisimman viattomasti.
”Ööh- eivät. Minä en..” Mies mutisi raapian mustaa risupartaansa.
”Varasin tänään huoneen ylhäiselle neidolle, mutta tänään hänet kutsuttiin vieraaksi Hoviin. Joten tulin nyt hakemaan tavaramme. Nuo vartijat oli ...lähetetty etsimään minua.” Tomar selitti ja huomasi puhuvan hermostuneena nopeammin kuin tarvitsisi. Isäntä nyökytti suu auki.
”Joo – joo, joo. Aivan...” Hän komppasi.
”Joten, tulin siis kirjaamaan meidät - hänet, leidin ulos.” Tomar sanoi ja mietti milloin hänestä oli tullut näin huono valehtelija.
”Joo. Aivan, tottakai, ymmärrän. Maksa sitten lähtiessä.” Ukko sanoi ja ryhtyi kirjoittamaan vieraskirjaan. Tomar nyökkäsi ja hölkkäsi portaikkoon.
Huoneen ovi oli jäänyt vartijoilta auki ja Tomar astui sisään. Koko huone oli käännetty ympäri.  Petivaatteet oli kiskottu lattialle, samoin hänen reppunsa sisältö. Kylmä tunne muljahti Tomarin vatsassa, kun hän kurkisti sängyn alle. Siellä pölyn keskellä talismaani möllötti paljaana, juuri kuten Tomar oli sen jättänyt. Talismaanin pois ottaminen pussista oli riskiveto, mutta tällä kertaa maksoi itsensä takaisin. Tomar nappasi lattialla lojuvan nahkakäärön ja otti sillä talismaanin vuoteen alta taitellen sen paidan alle piiloon.
Vartijat siis eivät ainakaan olleet varjolaisia. Se parrakas äijä haistoi talismaanin linnasta asti, ja nuo eivät tajunneet etsimänsä olevan nokkansa edessä. Murikan viaton olomuoto oli tällä kertaa Tomarin onni. Nyt äkkiä tavarat kasaan ja kauas kaupungista.
Entä Elénatar?
Tomar seisahtui tuijottaen ulos ikkunasta Hovin jylhiä torneja, jotka kohosivat ääneti aamuisen usvan keskeltä lähes aavemaisesti. Aikoiko hän paeta ja jättää Elén tällaisella hetkellä? Tyttö tarvitsi häntä ja oli vaarassa. Mutta mitä muuta hän voisi tehdä? Jos hän palaa linnaan hänet heitetään uudestaan tyrmään; se olisi silkkaa typeryyttä. Täällä en sitä voi miettiä, Tomar tuumi ja kiiruhti ulos. Hän jätti isännälle vielä maksun ja tippiä ennen kuin kiiruhti sisäpihalle hakemaan Veljeä ja Kiiraa.
                      Satuloidessaan ratsuaan Tomar ymmärsi olevansa pysäyttävän valinnan edessä. Hän joko palaisi auttamaan Eléä ja saattaisi koko Jerchóvan vaaraan; tai pakenisi nyt kun vielä ehti, jättäen Elén oman onnensa nojaan.
                      ”Arvon neidolla ei ole mitään hätää. Hän oli aluksi kovin kiihkeänä vuoksesi, mutta, kun kerroin hänelle rötöksistä, hän oli vain tyytyväinen, että toimitimme sinut tyrmään.”
                      Tai ehkä Elé oli menettänyt luottamuksensa häneen. Tomar ei voinut sanoa uskoiko tyttö häntä, vai tätä vakuuttavaa vaikutusvaltaista henkilöä. ”Neito on turvassa toistaiseksi. Älä hänestä murehdi”. Hän nousi Veljen selkään ja katsoi vielä kerran linnaa. Hän todella välitti Eléstä, mutta saattaisi hänet vain vaaraan. Mies ei ollut suoranaisesti kiinnostunut Eléstä, joten hän saattoi säilyä turvassa, kunhan äijä ei keksisi käyttää tyttöä pelinappulana. Ehkä oli vain parempi lähteä nyt kun vielä pystyi. Ennen kuin eroaminen on enää yhtään tuskaisampaa.
                      Tomar antoi Veljelle pohkeita ja käänsi sen pihalta kohti pääporttia. Aurinko hehkui jo horisontissa; pääportit avattaisiin pian. Hän pääsi kauas Hovista alta aikayksikön. Kauas tuosta Varjon korruptoimasta loordista, kauas vaikeuksista. Ja kauas Eléstä.
Veli ravisteli harjaansa tyytyväisenä ja Kiira oikoi siipiään lentämällä korkealla kaupungin yllä. Tomar nieli suolaisia kyyneleitä lähestyessään porttia. Hän ei antaisi itsensä enää koskaan päästää ketään näin lähelle, se sattui vain niin paljon. Ensimmäiset ihmiset olivat jo kerääntyneet portille, vartijoiden hääriessä ovien edessä ja muurin päällä. Aurinko nousi ja suuri parvi lintuja kohosi muurin takaa metsästä lentoon. Kiira laskeutui Tomarin olalle ja näykkäisi häntä korvasta. Tomar ei ollut nyt kovin kärsivällisellä tuulella ja hän pyyhkäisi Kiiran pois. Lintu teki lyhyen kiepin ja laskeutui satulan kaarelle pesemään sulkiaan. Juuri kun Tomar alkoi hermostua odottamaan porttien avautumista vartijat alkoivat antaa ohjeita kansalaisille.
”Pois tieltä, menkää pois portin edestä!”
”Tehkää tietä!”
Ihmiset hajaantuivat ihmetellen ääneen, kun vartijat vetivät ensimmäisen portin auki. Heti kun suuret ovet avautuivat, niistä laukkasi kiivaasti sisään lähetti. Hevosen polvet olivat verillä ja miehen olkapäästä roikkui nuoli. Väki kohahti miehen ratsastaessa ohitse. Lähetin kadottua kaupungin katujen sekaan alkoi kiivas keskustelu. Portin edessä keskustelu muuttui huutamiseksi. Tomar kiihdytti Veljen raviin ja puski väkijoukon lävitse, kohti ovia. Riita syy löytyi portilta, jossa vartijat eivät päästäneet kauppiaita sisään ja matkalaisia ulos.
”Mikä täällä maksaa?!”
”Päästäkää sisään!”
Vartijat halusivat sulkea portit, mutta ihmiset yrittivät väkisin läpi.
                      ”Siirtykää syrjään!
”Portit täytyy sulkea, kunnes saamme Hovista ohjeen toimia.”
”Emme saa päästää ketään sisään sitä ennen!”
Tomarista oli uskomatonta, ettei joitakin ihmisiä liikuttanut, mitä viestiä lähetti toi siinä kunnossa. Miehen kantama lippu muistutti Tornimon värejä, mutta hän ei voinut olla varma siitä. Tomar arvasi kyllä mistä luultavasti oli kyse ja hänen sisällään alkoi tuntua epämiellyttävältä. Hänen täytyi päästä portista läpi. Ei auttanut kuin yrittää.
                      Tomar ratsasti suoraa eturiviin ihmisten eteen ja puhui ennen kuin vartijat ehtivät kääntää häntä pois.
                      ”Lähetti oli vallatusta Tornimosta, varjolaiset hyökkäävät! Minun täytyy ratsastaa Yumóon viemään sanaa VÄLITTÖMÄSTI!” hän karjaisi, ja kuin käsikirjoitetusti Veljen takapuolen viereinen hevonen näykkäsi sitä ja pieni hevonen kavahti takajaloilleen, antaen Tomarin sanalle sopivan sysäyksen. Ilmeisesti vartijat eivät huomanneet Tomarin säikähtänyttä ilmettä, koska he tekivät äkkiä tietä ja päästivät hänet ratsastamaan ulos.
                      ”Älä matkusta luoteen kautta!” yksi vartijoista vieläpä huusi perään.

Tomar tunsi adrenaliinin alkavan kuohuamaan suonissaan, kun hän kiihdytti Veljen laukkaan kohti auringonnousua.