Tehtävä
Aurinko
alkoi laskea hiljalleen, kun Eiffel, Waldo, Mendez ja Marko hyppäsivät vanhaan
jeeppiinsä ja karauttivat keskustan läpi kohti Ei Kenenkään Maata. He olivat
jakaneet Antanielilta saamansa etumaksun keskenään; jättäneet koiransa hoitoon
naapurille; Eiffel oli soittanut lyhyen puhelun Mendezin puhelimella[1]
ja he olivat ottaneet kukin mukaansa jonkin paidan alle piilotettavan aseen.
Ikinä ei voinut olla liian varovainen. Ilma oli mitä parhain autolla ajeluun.
Pahin helle oli tämän päivän osalta ohi ja uinuvan lähiön jäädessä taakse oli
vaikea olla nauttimatta luonnon kauneudesta. Eiffelistä se oli suorastaan
ironista. Koska kaikki vaikutti niin rauhalliselta, ei olisi uskonut, että sota
oli käynnissä ylempänä.
Kaikki tiesivät Varjon mahdin kasvaneen. Siitä asti
kun Varjon edellinen hallitsija kuoli lähes kolmekymmentä vuotta sitten, olivat
huhut kadonneesta perijästä kiertäneet suusta suuhun. Viime vuosina eri
planeettojen varjolaiset olivat alkaneet vaatia enemmän oikeuksia ja asuintilaa
planeetoilla, jotka eivät olleet Liittouman hallinnoimia. Tilanteet olivat
kärjistyneet verisiksi mellakoiksi ja paikoin sisällissodiksi. Toisissa maissa
tilanne oli vakavampi. Uutisissa oli kerrottu, että pari päivää takaperin Márun
maassa oli johtoon nostettu varjolainen, joka tietenkin ajoi kaltaistensa
etuja. Eiffelinkin kotiplaneetta Prior oli ottanut vastaan pakolaisia Márulta,
jotka pakenivat varjolaisten vainoja. Varjolaiset, jotka asuivat Priorissa,
vastustivat voimakkaasti pakolaisten vastaanottamista. Pinnan alla kuhisi ja
lujaa.
VAROITUS Saavutte
juuri Ei Kenenkään Maalle, Priorin lait eivät päde täällä, ilmoitti vaatimaton
kyltti maantien vieressä. Matka oli taittunut nopeasti.
”Me ollaan sillä sovitulla paikalla ihan kohta.” sanoi
Marko, joka oli kuskina.
Kukaan heistä ei ollut käynyt Ei Kenenkään Maalla
vuosiin, silti paikka vaikutti aivan samalta, kuin aina ennenkin. Oikealla
siinsivät Harmaat vuoret, joiden kupeessa ryhmän entinen päämaja oli ollut.
Laaksoon joissa Városin sotilastukikohdat sijaitsivat, ei ollut täältä kovinkaan
pitkä matka. Eiffel kurtisti kulmiaan ajatellessa vanhan työppaikkansa
menetelmiä. Sotilaat pidettiin tiukassa lieassa ja niskurointi oli rangaistavaa.
Ankarin rangaistus suoritettiin ei Kenenkään Maalla yhden todistajan
läsnäollessa.
”Okei, me ollaan tässä.” Marko kajautti ja löi
jarrut pohjaan.
Vanha
ruosteinen jeeppi pysähtyi nihkeästi ja kirskuen korvia raastavasti.
”Helvetti mikä romukasa.”
Waldo sihahti loikatessaan ulos.
”Tämäpä outoa.” Eiffel mutisi ja hyppäsi ulos
autosta. He olivat tulleet puuttoman laakson reunaan, jossa ei näkynyt ristin
sieluakaan. Eiffel raapi päätään ja sytytti tupakan.
”Vaikuttaa hieman autiolta kohtauspaikaksi vai mitä
luulet Eif? Oltaisko erehdytty paikasta?” Mendez kysyi noustessaan myös ulos
autosta.
”Ei, tämä se on. Me ollaan vähän ajoissa, mutta mää
kyllä kuvittelin, että se häiskä olis jo täällä.” Eiffel sanoi kurtistaen
kulmiaan.
Marko sammutti autosta virran ja seurasi muiden
esimerkkiä. Hetken kaikki neljä seistä töröttivät paikoillaan katsellen
ympärilleen ja poltellen tupakkaa, paitsi Marko, jolla oli astma. Hän käveli
kauemmas savusta ja ihasteli kesäistä niittyä. Hän tähyili ympärilleen ja
huomasi suuren painauman maassa.
”Näyttääks toi teistäkin oudolta?” Marko ehti kysyä,
kun yllättäen tapahtui jotain. Painauman kohdalla ilma alkoi väristä. Ikään
kuin kuumaa ilmaa olisi sekoittunut kylmempään. Sitä seurasi sähkön purkauksia,
joiden liikkeet näyttivät siltä kuin ne liikkuisivat jonkin pintaa pitkin.
Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, heidän eteensä ilmestyi kovaa paukahtaen
tyhjästä valtava avaruuslaiva. Alus oli suuren risteilijän kokoinen, Sata
metriä pitkä ja 25 metriä korkea, mutta se ei ollut aivan uusinta mallia.
Vaikuttava näky kuitenkin.
”Jumalauta!” Eiffel huudahti ja tiputti vahingossa
tupakkansa. Muutkin säikähtivät.
”Onneksi ei oltu tuolla alla! Mistä hitosta toi
tuohon tuli?!” Marko ihmetteli.
”Ei me oltais voitu olla alla, toi on ollut tuossa
koko ajan.” Mendez sanoi.
Poikien
ihmetellessä kuului sihahdus ja aluksen kyljestä aukesi ovi, josta työntyivät
liukuportaat ulos. Rullaportaita pitkin laskeutui Antaniel. Hänen kasvonsa
olivat kuin kivestä veistetyt; kylmät ja tiukan oloiset. Hän vaikutti hiukan
happamalta.
”Hyvää iltaa Eiffel ja te
muut. Teille, jotka ette tunne minua: nimeni on Antaniel Dánin sukua ja olen
teidän uusi työnantajanne. Saanko pyytää teitä seuraamaan minua? Ja olkaa hyvät
ja sammuttakaa savukkeenne ennen kuin astutte alukseen.” Antaniel sanoi
virallisesti, mutta ystävällisesti ja viittoi poikia seuraamaan itseään. Eiffel
polkaisi maahan tippuneen tupakkansa ja marssi Antanielin perään. Muut
seurasivat esimerkkiä.
Ulkomuodoltaan solakka,
vaikkakin keskeltä sylinterimäinen alus, oli sisältä kuin riisuttu sairaala.
Käytävät olivat karut valkoiset ja lattia oli päällystämätöntä alumiinia, joka
kolahteli kolkosti kävellessä.
”Eikö ois ollut helpompaa
pysäköidä esim lentokentälle?” Waldo
mutisi partaansa kurkkiessa ikkunasta ulos. Eiffelin teki mieli läimäyttää
kaveriaan.
”Minulla on syyni.”
Antaniel vastasi tyynesti edessäpäin. Ehkä mies oli immuuni sarkasmille.
Eiffelin ei kuitenkaan tarvinnut ojentaa kaveriaan. Hän kuuli takanaan kuinka
Mendez läimäytti Waldoa takaraivoon.
Antaniel ohjasi seurueen hissillä
ylimpään 17. kerrokseen. Pitkän käytävän päässä lasisen seinän takana avautui
suuri huone, jossa avautuivat suuret ikkunat aluksen menosuuntaan. Keskellä
huonetta oli kaksiulotteinen hologramminäyttö, joka esitti elävää tulta; musta
lasipöytä näytön alla, tumma puinen lipasto huoneen toisella laidalla ja kaksi kulmikasta
valkoista nahkasohvaa pöydän molemmin puolin. Antaniel istuutui ikkunan
puoleiselle sohvalle ja muut änkesivät istumaan häntä vastapäätä pöydän
toiselle puolelle. Eiffel katseli ympärilleen, eikä voinut olla hämmästelemättä
kuinka sisustus oli täysin sama kuin aiemmin. Pöydällä olevassa kapeassa
laitteessa näytön alla, oli kaiuttimet, joista kuului poliisinradiota
muistuttava kohahdus ja sen perään ääni, joka sanoi: ”Kapteeni Sahrmin tässä,
pyydämme lupaa nousuun.”
”Olkaa hyvä, Kapteeni.”
Antaniel sanoi. Heidän altaan alkoi kuulua samanlainen ääni, kuin
suihkukoneista, mutta paljon kovempi. Pojat pitelivät korviaan ja pystyivät
tuntemaan, kuinka alus nousi hitaasti ilmaan. He alkoivat katsella toisiaan ja
Eiffel napsautti varmistimen pois. Samassa tuntui voimakas nytkähdys ja kova
melu vaihtui vaimeaan tasaiseen jyrinään. Kaikkien korvat menivät lukkoon.
”Alkaako homma siis nyt
heti?” Eiffel yritti sanoa kuulostamatta niin yllättyneeltä.
Antaniel
näytti enemmän hämmästyneeltä.
”Ettekö ottanetkaan työtä
vastaan?” Hän kysyi kulmiaan hitaasti kohottaen.
”Hä? Siis joo - kyllä.”
Eiffel vastasi. Oli selvää, että työstä oli näissä olosuhteissa astetta
hankalampi enää kieltäytyä.
”Siinä tapauksessa: Kyllä,
työnne alkaa nyt.” Hän sanoi hymyillen, kuin olisi saanut juuri sen vastauksen
jota odottikin. ”Kävisimmekö pian asiaan?”
Äijän käyttäytymisestä oli
vaikea sanoa mitään. Eiffelistä alkoi tuntua, että oli aliarvioinut
työnantajansa. Antaniel nousi ylös ja asteli tyynesti huoneen toisella puolella
olevan lipaston luo, avasi kaapin lasiovet ja otti esiin konjakkikarahvin sekä
viisi lasia ja käveli takaisin sohvapöydän ääreen.
”Kelpaako konjakki?” hän
kysyi. Kukaan ei vastannut. Antaniel ei ollut huomaavinaankaan ja kaatoi
kaikille lasilliset. Sitten hän nojautui taaksepäin sohvalla ja silmäili uusia
palkollisiaan. Antanielin läsnäolo sai muut hieman vaivaantuneiksi. Heillä oli
olo kuin ensiluokkalaisilla tiukan opettajan komennuksessa.
”Oletan, että te
luultavasti haluatte tietää ensimmäisen kohteen nimen ja tiedot?” Antaniel
kysyi ystvällisesti. Vaikka hänen olemuksensa olikin vakava ja kolkko, se ei silti
ilmennyt hänen puheestaan.
”Siksihän me olemme
täällä.” Eiffel vastasi.
”Hyvä on.” Antaniel sanoi
ja otti käteensä pöydällä olleen siron kaukosäätimen ja osoitti sillä
tekotakkaa. Virtuaalisen tulen tilalle ilmestyi hologramminäytölle ihmismiehen
kasvot ja tekstiä, jossa kuvailtiin miehen työtä ynnä muuta faktaa.
”Opposition kuvernööri
Johan Jabra. Ikä 52.” Antaniel sanoi ”Tulostin tiedot myös paperille, mikäli
haluatte tutkia niitä myös jälkeenpäin.” hän jatkoi ja osoitti uudestaan
tekovalkeaa. Näytön alla olevasta soittimeen avautui sivuun pari senttiä kapea
reikä, josta tulostui ulos samat tiedot, jotka näkyivät tulen tilalla. Antaniel
otti paperin käsiinsä ja ojensi sen Eiffelille.
”Jabran pitäisi olla
kuollut kolmen päivän sisällä. Palkkion saatte, kun työ on tehty. Pystyttekö
siihen?”
Eiffel
ja pojat kääntyivät kaikki tutkimaan paperia.
”Missä tämä Jabra on nyt?”
Eiffel kysyi nostaen katseensa paperista.
”Aluksellaan erään Márun
kuun takana.” Antaniel sanoi. Eiffel raapi leukaansa.
”Saisimmeko neuvotella
hetken?” hän kysyi.
”Olkaa hyvät.”
Antaniel
nousi konjakkilasi kädessään ja asteli pois kuuloetäisyydeltä. Waldo kumartui
heti kohti Eiffeliä.
”Minusta tuntuu, että
taidettiin haukata aika iso pala nyt. Mä olen nähnyt tämän pärstän aiemminkin.
Tää isokenkäinen läskipää asuu omassa aluksessa ja me ei päästä edes
näköetäisyydelle sen aluksesta ennen kuin meidät jo ammutaan!” hän sihahti.
”Sitä minäkin tässä
mietin.” Eiffel myönsi.
”Tuo Antaniel ei varmaan
tykkää jos me sanotaan että sori vaan, liian hankalaa, vie meidät takasin
kotiin.’” Marko sanoi.
”Niinpä. On meidän pakko
keksiä jotakin.” Eiffel mietti.
He
olivat tehneet paljon haastavia tehtäviä vuosien aikana, mutta yleensä
suunnitteluun oli reilusti aikaa. Tähän tehtävään tarvitsisi ainakin viikon ja
äijän piti olla hengiltä jo kolmen päivän kuluttua. Sen verran aikaa kului
pelkästään matkustamiseen.
Tilanne näytti hankalalta.
Jos jo ensimmäinen tehtävä on näin haastava, niin kuinka vaikeita loput
olisivat? Eiffeliä alkoi arveluttaa mihin oli kaverinsa vetänyt. Tottakai
ketään ei oltu pakotettu mukaan, mutta Eiffelillä oli päällikkönä vastuu
työkavereistaan. Antaniel vilkaisi olkansa ylitse kärsimättömänä muutaman
metrin päässä. Mendez kuitenkin katsoi heitä epäuskoisena vieressä.
”Ootteko te jätkät
oikeasti noin palkkeja? Ettekö te tajua, miten simppeli tää keikka on?” hän
ihmetteli. Muut kääntyivät häntä kohti.
”Miten niin simppeli? Mistä kohtaa tämä muka on susta helppoa?”
Waldo kysyi Mendeziltä.
”Se tuli tänään uutisista
idiootit! Neljä suurlähettilästä Priorista on just nyt menossa neuvotteluihin
tän Jabran luokse. Költätään ne suurlähettiläät, otetaan niiden kamppeet ja
tapetaan Jabra!” Mendez selitti, kuin se olisi ollut päivän selvää. Paitsi että
se olikin.
”No helvetti tietenkin! Ei
hitto sä Mendez oot kyllä nero!” Eiffel riemastui.
”Joo joo! Kaapataan niiden
alus, jolla me päästään Jabran alukselle, loppu onkin sitten lastenleikkiä.”
Waldo sanoi kilistäen laseja Eiffelin ja muiden kanssa.
”Hei! Antaniel, tulepa nyt
tänne!” Marko huikkasi.
”Vaikuttaa siltä, että
herroilla on suunnitelma.” Antaniel sanoi tyytyväisenä kävellessään takaisin
istumaan heidän luokseen.
”Joo, mutta sitä varten me
tarvitaan paljon aseita, hitsausvehkeet ja pienempi avaruusalus - nopea
sellainen. Pystytkö hommaamaan, vai pitääkö itse ostaa?” Eiffel sanoi ja kumosi
konjakkinsa pohjanmaan kautta.
”Kaikki on hoidossa.
Tarvitsetteko mitään muuta?” Antaniel vastasi.
”Tämän päivän lehden.”
Marko sanoi.
”Paljon tupakkaa tupakkaa.
Ja lisää tätä.” Eiffel lisäsi osoittaen tyhjää konjakkilasiaan.
Pimeys
Pimeä
avaruus levittäytyi aavemaisena kuin ikuisuus maalattuna tähdillä mustalle
sametille. Eiffel ei ikinä kyllästyisi ihailemaan sen kauneutta ikkunoista,
vaikkakin nyt siihen ei ollut aikaa, kun hän yritti pysyä muiden mukana
avaruusaluksen kapeilla käytävillä. Antaniel käveli edellä ja näytti tietä pojille.
He olivat kävelleet jo tovin valkoisia käytäviä
ristiin rastiin, kunnes he saapuivat hieman leveämmälle käytäväosuudelle, josta
haarautui useisiin suuntiin muita käytäviä, ylös ja alas. Leveämpi osuus
päättyi suuriin maitolasioviin, jotka näyttivät uudemmilta, kuin muut pinnat
aluksessa. Antaniel laski kätensä ovien edessä olevalle tunnistuslaatalle,
kuului piippaus, pieni vihreä valo syttyi ovien päällä ja ovet aukesivat lähes
äänettömästi. Ovien takaa avautui varsin viileä, huomattavan kokoinen halli,
jossa oli suuria rahtilaatikoita, erinäisiä teknisiä tavaroita siellä täällä ja
vasemmalla sivulla kolme pienempää avaruuskiitäjää.
”Ohhoh, kiitäjiä!” henkäisi Mendez, joka oli porukan
teknisen puolen vastaava. Muutkin olivat vakuuttuneita.
”Ne ovat Cer909 avaruushävittäjiä. Ne lentävät
parhaillaan jopa kuusinkertaisella valonnopeudella, eivät näy tutkassa ja ne
nousevat ja laskeutuvat minne vain voitte kuvitella. Tätä mallia on
rakennettu vain 100 kappaletta ja tässä näette niistä kolme, joita ei
virallisesti ole edes olemassa. Liittouma kuitenkin tietää, että näitä tai
näiden koneiden kaltaisia aluksia väärinkäytetään aika-ajoin, joten teidän on
oltava äärimmäisen varovaisia liikkuessanne viranomaisten silmien alla.”
Antaniel sanoi johtaessaan pojat lähimmän aluksen viereen.
”Vaikuttavaa. Entä aseet?” Eiffel kysyi koskettaen
varovasti aluksen kylkeä.
”Ne löydätte noista laatikoista. Samoin
hitsaustarvikkeenne.” Antaniel sanoi ja osoitti kahta rahtilaatikkoa heistä
viiden metrin päässä vasemmalla. Marko ja Mendez astelivat määrätietoisesti
avaamaan laatikoita. Eiffel jäi Waldon ja Antanielin kanssa aluksen luokse.
”Haluaisitko hieman kertoa, miten tätä alusta
ohjataan?” Eiffel kysyi ja kääntyi kohti Antanielia.
”Tottakai. Tässä.” Antaniel ojensi taskustaan
tietokoneen hiirtä muistuttavan esineen Eiffelille. ”Tämä on avaimesi. Aluksen
kuljettaja asettaa geenejään tähän kohtaan” hän osoitti Eiffelille pientä koloa
esineen pohjassa ”ja näin ollen kukaan muu ei pääse ohjaamaan alusta, tai edes
alukseen sisälle, kuin kyseinen henkilö.”
”Geenejä? Siis verta?” Waldo sanoi epäuskoisena
vierestä.
”Kyllä. Varma keino suojata alus, olettaen
tietenkin, ettette hukkaa avainta.” Antaniel täsmensi.
”Ehkä on parempi, että annetaan tää avain Markolle.
Se on paras kuski, eikä se hukkaa tavaroita yhtä usein, kuin me muut.” Waldo
sanoi Eiffelille.
Eiffel nyökkäsi ja asteli
Markon luokse. Tämä oli juuri kaivamassa rahtilaatikosta esiin tarkka-ampujan
kivääriä, kun Eiffel tökkäsi avaimen Markon käsivarteen ja painoi laitteen
päällä olevaa nappia.
”Ai saatana!” Marko
vinkaisi. Laite tuikkasi Markoa pienellä piikillä, jollaisia yleensä käytetään,
kun mitataan hemoglobiinia.
”Mitä vittua?!” Hän ärähti. Eiffel nauraa remautti,
ojensi avaimen hänelle.
”Me juuri juhlallisesti kastettiin sut tän aluksen ohjaajaksi!”
hän sanoi ja selitti lyhyesti missä tässä väkivaltaisessa teossa oli kyse. Marko
näytti epäilevältä, mutta nieli selityksen. Hän otti avaimen itselleen,
mulkoillen yhä Eiffeliä pahasti.
”Mendez tajuaa noista kyllä enemmän.” hän sanoi
kuivasti. Markon takana Mendez kohautti Eiffelille olkiaan ja jatkoi aseiden
valitsemistä.
”Siks Mendez tarkkailee alusta ja hoitaa insinöörin
hommia, kun sä ohjaat.” Eiffel sanoi ja viittoi Markoa saeuraamaan. Poika
pyöräytti suurieleisesti silmään, mutta paineli Eiffelin perään.
”No niin. Saanen jatkaa.” Antaniel sanoi pehmeästi heidän
palatessaan ja ojensi kätensä ottaakseen aluksen avaimen. Hän avasi pienen
luukun aluksen kyljestä ja tipautti avaimessa ollutta Markon verta pari tippaa
luukusta ilmestyneelle lasipintaiselle tunnistuslaatalle. Kuului kolme lyhyttä
piippausta ja luukku sulkeutui itsestään. Tämän jälkeen aluksen ovi aukeni ja
kaikki, paitsi Mendez, marssivat sisään Antanielin johdolla. Hän selosti
lyhyesti pienen aluksen eri toimitilat ja niiden käyttömahdollisuudet.
Ohjaamoon tullessaan Antaniel vihdoin pysähtyi ja piti tauon puheessaan.
”Mikäli olette tyytyväisiä alukseen ja aseet te jo
tunnettekin entuudestaan, voisin näine hyvineni jättää teidät nyt tehtävänne
pariin. Kolme päivää aikaa, miehet. Ja niin, tässä ovat pyytämänne tavarat.”
Antaniel sanoi ja kaivoi mukanaan olleesta valkoisesta laukusta sanomalehden ja
kasan papereita, jotka hän ojensi Markolle. ”Konjakin saat sitten, kun olette
palanneet, Eiffel.” Näihin sanoihin Antaniel hyvästeli ja asteli tahdikkaasti ulos aluksesta ja
konehallista. Hieman hänen jälkeensä Mendez kipusi alukseen mukanaan iso musta
kassi täynnä aseita.
”Eiks ole Marko mahtava tämä alus!” hän henkäisi ja
kolautti aseet aluksen matkustamon lattialle.
”Vaikuttaa hyvältä.” Marko vastasi. ”Tarviitko
apua?” hän lisäsi.
”Ei olis pahitteeksi. Waldo?” Mendez sanoi ja
katsahti Waldoa. Tämä nyökkäsi ja lähti Markon perässä ulos aluksesta auttamaan
Mendeztä tavaroiden roudaamisessa.
Eiffel jäi hetkeksi yksin. Hän katseli alusta
sisältä päin ja mietti, miten Marko tajusi mitään tämän koneen ohjaamisesta.
Häntä hieman painoi yhä tehtävän vaarallisuus ja vaikeus, mutta yritti työntää
nuo ajatukset pois. Mitä minä oikein
huolehdin, hän mietti. Minullahan on
parhaat miehet tähän hommaan. Kyllä
me tähän pystytään. Eiffel huokaisi ja katsoi ulos ohjaamon ikkunasta,
mistä hän näki toiset kasaamassa aseita laatikoista. Hän ei antaisi ikinä
itselleen anteeksi, jos noille miehille tapahtuisi jotain. Johtajuuden tuoma
vastuu tuntui joskus musertavalta, koska he olivat samalla hänen ainoita
oikeita ystäviään. Marko voisi ikänsä puolesta olla Eiffelin oma poika, tai
jopa pojanpoika. Kaiken täytyy nyt mennä putkeen, hän mietti.
Toiset kantoivat aseet sisään.
”Mitä se Eif miettii? Älä sinä sitä konjakkia
murehdi. Kyllä sää saat sitä sitten, kun me tullaan takasin. Vai pitääkö
poiketa matkalla viinakauppaan?” Waldo letkautti ja kaikki remahtivat nauruun,
paitsi Eiffel.
”Ha ha. Hauskaa Waldo. Onko siinä nyt kaikki aseet?
Päästäänkö me kohta lähteen vai meneekö tässä koko päivä?” Eiffel murahti.
”Ne on tässä, quantifier.” Mendez sanoi.
”Hienoa. Marko, hoida meidät nyt ilmaan ja ulos
täältä, niin käydään sitten tarkemmin ohjeet läpi. Mendez voi sillä välin
kasata noita aseita ja Waldo voisi tutustua tähän meidän kohteeseemme, herra
Jabraan, vähän paremmin. No niin, toimintaa!” Eiffel ärähti.
”Heti herra presidentti.” Waldo sanoi happamana.
[1] Eiffel soitti Brittanylle ja
puhelinkeskustelu meni näin:
”Haloo?”
”Moi
Brittany, sä soitit.”
”Eiffel
saatana! Senkin vanha vuohi!! Mä soitin sulle varmaan tuhat kertaa…!!”
”Sä
soitit kahdesti.”
”Aivan
sama. Eiffel, tule tänne.”
”Miksi?”
”Kaksi
asiaa: Yksi, sä olet velkaa mulle.”
”No
perkele niin olenkin.”
”Viisituhatta
rakhmeaa Eiffel!”
”Tiedän.”
”Mä
tarviin ne rahat nyt!”
”Sä
saat ne myöhemmin.”
”Mä
tarviin ne nyt!”
”Sä
saat ne myöhemmin. Mikä se toinen asia oli. Mulla on kiire.”
”Vitut
sulla on kiire! Sä tulet nyt tänne senkin kalju rotta! Mulla on sulle
asiaa.”
”En
mä kerkeä. Joskus toiste.”
”Ei
toiste! Eiffel!”
”Moi
Brittany.”
”Et
lyö mulle luuria korvaan—.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti