perjantai 29. marraskuuta 2013

Nouseva Uhka - Kappale 2



Uhka Pimeydessä



                      ”Me lopetetaan nyt.”
Antaniel katsoi kaikkia vakavana. Vanhan miehen ahavoituneista kasvoista ei voinut sanoa oliko hän enemmän vihainen vai pettynyt. Häntä vastapäätä istui riutuneen näköinen Eiffel, kalpea Waldo, jonka ranteet oli kääritty siteisiin, piesty Marko silmä mustana ja toinen käsi paketissa, sekä Mendez, jonka silmät olivat jo täysin sameat ja sokeat.
                      ”Ymmärrän.” Antaniel sanoi lopulta ja laski käsissään olleet paperit pöydälle. ”Olen kuitenkin tyytyväinen, että saitte eliminoitua kaikki kolme kohdetta. Ja vielä nopeasti. Saatte palkkionne heti.” Antaniel nousi ylös. ”Juokaamme vielä malja onnistuneen tehtävän kunniaksi.” hän lausui arvokkaan rauhallisesti ja kaatoi kaikille brandya. Muilla ei ollut kovin voitokas olo. Tehtävä oli onnistunut täysin tuurilla ja menetykset olivat suuremmat, kuin saavutukset.
                      ”Kuka olisi ollut seuraava kohde?” Marko kysyi tuijottaen lasittunein silmin brandya lasissa. Antaniel piti lyhyen tauon ja tarkkaili heitä hiljaa.
                      ”Viimeinen kohde olisi ollut Varjon vastaherännyt hallitsija.” Antaniel sanoi ja käveli huoneen poikki. Kuolemaakin syvempi hiljaisuus laskeutui. Eiffel rikkoi hiljaisuuden lopulta rykäisten.
                      ”Kalistar sanoi ennen kuolemaansa, että Varjolle on noussut uusi kuningatar. Hänestäkö sinä puhut?” Eiffel kysyi. Antaniel kääntyi häneen päin.
                      ”Kyllä. Mutta nyt minun täytyy kehittää jokin toinen suunnitelma.” Vanha mies vastasi jäykästi.
Eiffel maistoi brandya ja pyöritti sitä suussaan, ennen kuin nielaisi.
                      ”Minä haluan tietää... Miksi sinä haluat hengiltä nämä kaikki Varjolaiset?” Eiffel kysyi suoraan. Hän oli miettinyt tätä koko matkan Márusta takaisin ja hän halusi kuulla totuuden. Antaniel raapi vakavana leukaansa ja käveli verkkaisesi edes taas.
                      ”Minulla on… kaunoja.” hän sanoi karhealla äänellä. Eiffel kurtisti kulmiaan ja kolautti lasin pöytään.
                      ”Ai? Ja aivan vahingossa jokainen, jota kohtaan sulla on kaunoja, sattuu olemaan Varjolainen. Ei, tässä on nyt jotain muutakin mukana.” hän sanoi ja katsoi Antanielia suoraan silmiin. Antaniel katsoi häntä silmää räpäyttämättä takaisin.
                      ”Minulla ei ole velvoitteita kertoa teille.” hän sanoi kylmästi. Eiffel nousi ylös.
                      ”Katsopa uudestaan. Kyllä sulla nyt on.” hän sanoi ja osoitti kavereitaan. Antaniel katsoi jokaista heistä vuorollaan. Sitten hän kääntyi heihin selin miettiäkseen. Lyhyen hetken päätteeksi Ananiel istuutui alas ja huokaisi väsyneesti.
                      ”Hyvä on.” hän sanoi. ”Mutta ensin minun täytyy kertoa teille itsestäni, jotta ymmärtäisitte paremmin. Olen kotoisin Jerchóvasta ja Dánin suku hallitsi aikoinaan Lännen Huonetta. Isoisäni oli sukuni viimeinen ruhtinas, mutta kotimaani ja kansani on minulle yhä lähimpänä sydäntä. Haluan tehdä kaikkeni tovereideni hyvinvoinnin vuoksi.
                      Kuitenkin… Yli viisisataa vuotta sitten Liittouman joukot valloittivat Jerchóvan. He sulkivat Varjolaiset muurien sisään ja toivat rauhan satoja vuosia kestäneeseen sotaan. Muuri halkaisi Jerchóvan kolmeen osaan; Itään ja Länteen, sekä Etelään. Sukuni solmi tuolloin liiton Liittouman kanssa, jotta he pitäisivät yhdessä rauhaa yllä Lännessä. Vuosisatojen kuluessa Lännen Huoneen valta kuitenkin hupeni ja Dánin suvun mahti hiipui.
                      Vaikka Liittouma toi Jerchóvaan rauhan ja sivistyksen, yhtä asiaa ei otettu huomioon. Isoisäni oli saanut aikoinaan käsiinsä Varjon viimeisen vapaan Kuninkaan lokikirjan muurin rakentamisesta. Tuohon aikaan kokonainen kylä Varjolaisia katosi olemattomiin heti muurin pystytyksen jälkeen. Minä uskon, että kaikki galaksin Varjolaiset ovat alkuaan kotoisin Jerchóvasta. Uskon että jokainen muissa maissa asuva Varjolainen on polveutunut noista kyläläisistä, jotka katosivat viisisataa vuotta sitten Jerchóvasta. Tätä teoriaa on mahdoton perustella todeksi, tiedän. Liittouma ei tulisi ikinä myöntämään että olisi ollut edesauttamassa Varjon leviämistä Jerchóvan ulkopuolelle. Ja lisäksi minulla on syyni pitää suuni supussa.
Kolmekymmentä vuotta sitten Varjolaiset alkoivat liikehtiä. Saimme sanan, että Varjolle oli syntynyt uusi perillinen, joka tulisi nostamaan Varjon valtaan kaikkialla. Silloin minä matkustin Demóon osallistuakseni Liittouman Dialectiaan, parlamentin kokoukseen. Pidin parlamentissa puheenvuoron, jossa kerroin heille huolenaiheeni, mutta he eivät kuunnelleet. Kun sanoin heidän pakenevan vastuutaan, he syyttivät minua juonimisesta Liittoumaa vastaan. Huoleni oli vilpitön, eikä ollenkaan aiheeton. Minä pidin kiinni vanhasta sopimuksesta, mutta he olivat unohtaneet oman osuutensa siitä.” Antaniel murahti tuskastuneena ja jatkoi.
”Kun en saanut apua Liittoumalta aloin toimia yksin. Löysin vakoojan, joka pääsi Johan Jabran jäljille. Jabra oli silloin vielä Liittouman piirissä, mutta epäilin hänen pelaavan Varjon hyväksi. Ikävä kyllä tiedustelijani sai surmansa, ennen kuin sain kerättyä tarpeeksi todisteita häntä vastaan. Myöhemmin sain kuulla, että Liittouma haluaa pidättää minut. He olivat saaneet selville, että olin seurannut Jabraa. Silloin minä pakenin. Jätin Kotini Jerchóvassa, jotta en vaarantaisi ystäviäni ja tukijoitani, ja olen asunut tässä aluksessa siitä lähtien.” Antaniel sanoi murheellisena ja katsoi vaitonaisena käsiään.
Eiffel alkoi jollain tasolla ymmärtää Antanielin kaunaa. Kotimaastaan karkoitettu. Hän oli menettänyt kotinsa ja omistanut sitten koko elämänsä Varjon kukistamiseksi. Kaikki miettivät hiljaisina vanhan miehen tarinaa.
”Päämääräni - ainoa tehtäväni - on estää Varjon nousu ja kotini pelastaminen. Mutta aika alkaa käydä vähiin.” Antaniel huokasi syvään ja nousi jälleen ylös. Hän käveli kaapin luokse, aukaisi sen sisällä olleen kassakaapin ja toi pöytään suuren pussillisen Liittouman valuuttaa.
”Palkkanne hyvät herrat. Saatte myös pitää sen aluksen, jotta pääsette kotiin. Tehkää sille sitten mitä haluatte. Nyt olkaa hyvät ja poistukaa.” Antaniel sanoi vakavana ja käveli ikkunan luo, selin heihin. Pojat tyhjensivät juomansa ja nousivat sanaakaan sanomatta ylös. He ottivat rahat pöydältä ja lähtivät. Sopimus oli nyt sanottu irti.


Paluumatka Prioriin oli hiljainen. Kukaan ei puhunut paljoa mitään. Marko istui koko matkan ohjaimissa ja Eiffel hänen vieressään. Waldo ja Mendez nukkuivat lähes koko matkan, käyden hereillä lähinnä syömässä ja vessassa. Kaikki olivat väsyneitä ja allapäin. He olivat yhdessä sopineet yhdessä palaavansa takaisin Prioriin, jossa he jakaisivat rahat, myisivät päämajansa ja jatkaisivat sitten kukin elämäänsä, parhaaksi näkemällään tavalla.
                      Vaikka he olivat rikastuneet kertaheitolla ja vihdoin matkalla kotiin, ei Eiffel silti saanut rauhaa. Aina kun hän sulki silmänsä, hän näki kidutetun tytön silvotut kasvot ja tunsi Varjon jäljet sisällään. He menisivät nyt kotiin, mutta kuinka kauan heillä vielä olisi koti? Varjo nousee ja pian syttyy sota, jossa ei olisi voittajia. Prior vaipuisi Varjoon, Eiffel tiesi sen. Ja me sen myötä. Eiffelin sisällä tuntui ontolta. Näinkö kaikki päättyy? Pitäisikö heidänkin paeta, kuten Antaniel ja asua loppuelämä tässä kotterossa, pakoillen Varjon pimeää kouraa.
                      ”Eiffel?” Marko sanoi. Eiffel havahtui ajatuksistaan.
                      ”Hm?” hän vastasi ja nousi istumaan paremmin penkillä. Marko oli asettanut aluksen automaattiohjaukselle, mutta antoi silti toisen kätensä levätä ohjausratissa, katse kiinni tähtimaisemassa.
                      ”Musta tuntuu, että mä en voi jättää tätä tähän.” hän sanoi.
                      ”Mitä tarkoitat?” Eiffel kysyi hieroen silmiään.
Marko kääntyi vanhaa miestä kohti.
                      ”Tarkoitan…” hän vilkaisi matkustamoon, jossa Waldo ja Mendez nukkuivat. ”…että mä haluun suorittaa sen Antanielin tehtävän loppuun.” hän sanoi ääntään madaltaen ja kääntyi sitten katsomaan ulos. ”Haluan estää Varjon nousun. Vaikka henki menisi.” hän sanoi hiljaa ja hänen äänestään kuului päättäväisyys ja viha. Eiffel ei ollut koskaan nähnyt Markoa noin määrätietoisena.
                      ”Itseasiassa… Mä päätin, että mä lähden Jerchóvaan heti sen jälkeen, kun ollaan päästy Prioriin.” Marko jatkoi vakavana. ”Mä en halua, että Priorille käy niin kuin Márulle. Mä en anna sen tapahtua.” Hän sanoi ja puristi kätensä nyrkkiin. Eiffel muisti, mitää Marko oli kertonut Merenmósta, mellakasta ja verilöylystä. Marko kasvoi hänen silmissään yhtäkkiä nuoresta ja pelokkaasta pojasta, aikuiseksi mieheksi. Eiffel tunsi ylpeyttä, kuin omasta jälkikasvusta.
                      ”Mä en voi päästää sua lähtemään…” Eiffel sanoi. Marko katsoi häntä vihaisena, mutta Eiffel laski kätensä hänen olalleen, ennen kuin poika ehti sanoa vastalauseensa.
                      ”…yksin. Mä tulen sun mukaan. Kahdestaan, Marko. Me ei voida pakottaa noita kahta mukaan. Mutta me pystytään siihen.” hän hymyili. Markokin alkoi hymyillä ja hänen silmänsä paloivat.
                      ”Me tapetaan se narttu.” hän virnisti.

Ja Eiffel hymyili myös.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Nouseva uhka - Kappale 1

Demóssa



Oli elokuu lähes kuusitoista vuotta takaperin. Eiffel, Waldo ja Mendez olivat saaneet toimeksiannon Jerchóvassa ja olivat tehtävästä innoissaan. He olivat kuulleet paljon tuosta mystisestä maasta, jonne oli helvetin hankala päästä, ellei sattunut olemaan Liittouman leivissä. Ja juuri Liittoumalta he olivat komennuksen saaneet. Eiffelin vanha armeijanaikainen tuttu työskenteli Liittouman suurlähetystössä Varósissa ja hän oli tullut eräänä päivänä tarjoamaan helppoa keikkaa.
                      Tehtävänä oli saattaa suurlähetystössä vieraillut poliitikko takaisin kotimaahansa Jerchóvaan. Perillä he tulisivat jatkamaan matkaansa poliitikon kanssa Demósta Rannanmoon ja takaisin Demóon, jonne työnanto päättyisi. Tehtävä oli helppo ja pitkäveteinen, mutta he saivat siitä hyvän palkkion. Lisäksi he saivat mahdollisuuden tutustua aivan uuteen maailmaan. Yksikään pojista ei ollut koskaan aiemmin poistunut Priorin kamaralta. Tuohon aikaan Marko ei ollut vielä osa heidän ryhmäänsä. Sen sijaan neljäntenä jäsenenä oli heidän ystävänsä Brittany, joka tosin ei ollut innostunut työnannosta. Lyhyen sananvaihdon jälkeen he päättivät lähteä palkästään äijäporukalla matkaan.
                      Byrokraattisten muodollisuuksien jälkeen, he saapuivat lopulta Demóon, Jerchóvan epäviralliseen pääkaupunkiin, jossa valtaa piti käsissään Liittouma. Jerchóva oli aivan erilainen kuin heidän kotinsa Prior. Liittouma oli valloittanut maan satoja vuosia sitten, mutta ainoastaan neljä suurkaupunkia oli kehittynyt korkealle. Muualla Liittouman lait eivät päteneet samalla tavalla ja maaseudulla tavallinen kansa jatkoi elämistään kuten he olivat eläneet jo kymmeniätuhansia vuosia. Ainoastaan yleiskieli, jota puhuttiin kaikissa Liittoumaan kuuluvissa maissa oli levinnyt valtaväestöön. (Yleiskieli oli  tietysti käytössä myös kaikkialla missä Liittouma kävi kauppaa, kuten esimerkiksi Priorissa.) Aseet, joita pojat käyttivät kotimaassaan, olivat Jerchóvassa ankaran rangaistuksen uhalla kielletty ja pojat joutuivat käyttämään suurlähetystön ulkopuolella paikallisia aseita, kuten miekkoja ja keihäitä.
                      Matka Demósta Rannanmoon kesti pari viikkoa. He yöpyivät majataloissa ja käyttivät kulkemiseen hevosia ja kärryjä. Tuntui kuin he olisivat tulleet toiseen ulottuvuuteen. Monet metsäläiset eivät olleet eläessään käyneetkään kaupungeissa, saati ulkomaailmoissa ja he kyselivät uteliaina mistä pojat olivat kotoisin; miksi he olivat niin pitkiä; mitä he söivät ja niin edelleen.
                      Lopulta he palasivat Demóon ja saivat palkkionsa. Koska kenelläkään ei ollut kiire palata kotiin, he päättivät jäädä Demóon ja tuhlata palkkaansa siellä. He asettuivat majataloon ja jäivät niille sijoilleen puoleksi vuodeksi.

Erään hiostavan päivän päätteeksi, pojat olivat päättäneet lähteä etsimään hyvää menoa kaupungilta. Kierreltyään kapakoita aikansa he törmäsivät kadulla kahteen naiseen. Nousuhumalainen Mendez meni heti juttelemaan tytöille.
                      ”Heipä hei neitokaiset! Haluaisittekos te pitää meidän kanssamme hauskaa?” hän kysyi. Tytöt vain nauroivat hänen kömpelölle iskuyritykselleen.
                      ”Tottakai kultsi, mutta ei ilmaiseksi!” Toinen nainen sanoi ja silitti Mendezin päätä. Hän punastui korviaan myöten ja sai naiset nauramaan yhä kovempaa. Eiffel ja Waldo nauroivat kaksinkerroin, kun Mendez yritti nolona korjata väärinkäsitystä. Toinen naisista keskeytti hänen änkytyksensä.
                      ”Hei kuule, ei haittaa! Mine tiedan hjuvan paikan, jossa teille hjuva meno.” hän sanoi hassulla aksentilla ja iski silmää. Nainen neuvoi pojille tien ja he lähtivät matkaan. Pian he löysivät perille ja saapuivat kiemurtelevalla kujan varrella olevaan kapakkaan. Oven edessä seisoi iso portsari, jolla kasvoi otsassa sarvet, mutta näytti muuten ihmiseltä. Mustaan polvimittaiseen takkiin ja tunikaan pukeutunut äijä mulkoili kaikkia vuorollaan heidän mennessään sisään, muttei estellyt heitä. Ulospäin paikka ei vaikuttanut miltään, mutta sisältä paikka oli aivan toisenlainen. He laskeutuivat rappuset alas ja tulivat suureen saliin, joka oli tupaten täynnä väkeä. Musiikki pauhasi nauhalta, mikä oli harvinaista tässä kaupunginosassa ja lavalla tanssi joukko vähäpukeisia naisia. Heti poikien laskeuduttua väkijoukon sekaan, sievä tarjoilijatyttö hyppäsi heidän eteensä. Hän osoitti vapaan pöydän ja sanoi jonkun tuovan pian juotavaa.
                      Pojat katselivat riemuissaan ympärilleen. Viereisessä pöydässä uhkea nainen antoi sylitanssia umpihumalaiselle miehelle, joka tunki kolikoita naisen kaula-aukosta sisään. Pian kiihkeä parivaljakko lähti naisen opastamana syrjemmäs.
                      ”Tää on porttola!” Waldo huusi Eiffelille melun yli. Hän ja Mendez nauroivat ja onnittelivat Waldoa tarkkaavaisuudesta. Äänekäs kappale loppui ja hetken salissa kaikui vain humalaisten huuto ja nauru, kunnes uuden laulun ensi soinnut kajahtivat ilmoille. Siinä samassa väki hiljeni ja jäi tuijottamaan lavalle. Pojatkin hiljenivät ja katsoivat mikä vei yleisön mielenkiinnon. Silloin alkoi vislaus ja hurraa-huudot ja koko kapakka nousi seisomaan. Pojatkin nousivat ylös nähdäkseen lavalle.
                      Keskelle koroketta valokeilaan nousi yksi tanssija, pieni punahiuksinen nainen, niin nuori, että voisi melkein tytöksi vielä kutsua. Pojat eivät olleet aiemmin nähneet hänenlaistaan rotua: tytöllä oli harmaa, sileä turkki, kissamaiset kasvot ja paksu raidallinen häntä. Tyttö oli erikoista rotua, mutta erikoisinta oli hänen esityksensä. Koko kapakka seurasi lähes henkeään pidätellen, kun hän aloitti tanssin musiikin tahdissa. Tanssi ei ollut kovin eroottinen, mutta intensiivinen; ensin herkkä ja vähäeleinen, mutta musiikin voimistuessa myös liikkeet kasvoivat voimakkaiksi. Koko esitys oli täynnä tunnetta, intohimoa. Tyttöä oli hypnoottista katsoa, kuin elävää liekkiä. Pian lavalle liittyi liuta puolialastomia tanssijattaria ja yleisö villiintyi taas.
                      Pojat olivat seuranneet esitystä niin tarkkaan, etteivät olleet huomata, kun nuori ja hintelä liskotyttö toi heille juomat pöytään.
                      ”Anteeksi, kuka tuo tanssija on?” Waldo kysyi tarjoilijalta. Tyttö katsahti lavalle, sitten Waldoa ja naurahti hieman kolkosti.
                      ”Ahaa, tekin ihastuitte vai? Tuo on siskoni, Nana. Hän on tanssivuorossa vielä pari tuntia, mutta voitte kysyä häntä sitten, jos haluatte.” tyttö sanoi olkiaan kohauttaen laskiessaan tuoppeja pöytään. Eiffel jäi ihmettelemään kuinka tanssija voisi olla tytön sisko, mutta Waldo ei näyttänyt välittävän, vaan kyseli lisää lavalla tanssivasta naisesta, kunnes liskotyttö joutui vetoamaan työaikaansa.
                      ”Hei sori, mä saan pian huutia laiskottelusta. Kysy Tessalta, se on tuolla.” Tyttö töksäytti osoittaen tummahiuksista naista vähän matkan päässä. Sitten hän väänsi naamalleen välttävän tekohymyn ja lähti hakemaan lisää juomia.
                      ”Viehättävä neito.” Mendez tokaisi Eiffelille, joka vielä katsoi tarjoilijan perään.
                      ”Ihan lapsi vielä.” Eiffel sanoi päätään puistellen ja kääntyi takaisin oluensa ääreen. Silloin hän vasta huomasi Waldon lähteneen pöydästä. ”Mihin se Waldo hävis?” hän kysyi.
                      ”Tuolla se menee.” Mendez vastasi ja osoitti lavalle päin, jossa Waldo juuri katosi väkijoukkoon.
                      ”Jaaha, menköön.” Eiffel tuhahti huitaisten kädellään.
Waldolla oli tapana kännissä lähteä omille teilleen; vaellusvietti, niin kuin Mendez sitä kuvaili. He jatkoivat illan viettoa kahdestaan, eikä Waldoa näkynyt enää koko iltana. Eipä aikaakaan, kun heidän seuraansa liittyi muita asiakkaita. Pari äijää, joista toinen halusi kokoajan pelata korttia, sekä naikkonen joka oli liimautunut toisen miehen kylkeen. Parin tunnin päästä tanssiesitykset loppuivat ja ilta jatkui tavallisissa kapakkatunnelmissa. Asiakkaita valui sisään pitkin iltaa ja lopulta tunnelma alkoi käydä turhan ahtaaksi. Juotuaan viisi tuopillista olutta kapakassa ja saman verran alle, Eiffel alkoi kaivata raikasta ilmaa. Hän jätti Mendezin pöytään seuraan liittyneiden uusien tuttavuuksien seuraan ja suuntasi ulos. Kadulla raikas yöilma oli tervetullut helpotus alkavaan laskuhumalaan. Eiffel kaivoi sätkävehkeet taskustaan ja alkoi kääriä savuketta, kun hän huomasi varjoissa, palotikkailla saman liskotytön. Eiffel nuolaisi sätkäpaperin liimapintaa ja pyöräytti tupakan sormiensa välissä. Sitten hän astui lähemmäs liskoa, joka esitti, ettei huomannut häntä.
                      ”Loppuiko sulta työt?” Eiffel kysyi sytyttäessään tupakkaansa. Tyttö katsoi häntä happamasti. Tytöllä oli päällään mekko, joka näytti hieman liian ohuelta illan lämpötilaan nähden.
                      ”Sori, mut mä en myy itteeni. Mä vaan tarjoilen.” hän vastasi happamasti ja käänsi katseensa pois.
                      ”Ei ei! Sä olet ihan liian nuori mun makuuni.” Eiffel naurahti. Tyttö katsoi häntä, nyt vähemmän kylmästi.
                      ”Ai. Okei.” hän sanoi ja pyyhkäisi pitkää mustaa tukkaansa kasvoiltaan välinpitämättömästi. ”Joo, mulla on tauko nyt.”
                      ”Sopiiko, että pidän seuraa tän verran?” Eiffel sanoi osoittaen tupakkaansa. Tyttö kohautti olkiaan sanomatta sanaakaan ja Eiffel istahti katukivetyksen reunalle.
                      ”Sinä sanoit, että se tanssityttö…”
”Nana.”
”…että Nana on sun siskosi. Mä vain mietin, että… miten?” Eiffel kysyi. Tyttö kurtisti kulmiaan.
                      ”Miten niin?” hän kysyi.
                      ”No, tehän olette ihan eri rotua.” Eiffel hymyili. Tyttö nielaisi ja näytti yhtäkkiä närkästyneeltä. Hänen ruskea nahkansa punehtui hieman poskilta.
                      ”No ehkä minä valehtelin.” Tyttö sanoi kireästi ja risti kätensä puuskaan. ”Tai ehkä minä sanon niin kaikista tytöistä. Ja mitä se sinua liikuttaa?”
                      ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus loukata.” Eiffel sanoi. Tyttö katsoi Eiffeliä tyytymättömästi, mutta kohautti sitten taas olkiaan.
                      ”No jaa, kaikki kyselee aina samaa. Mitä sillä on väliä, onko mulla siskoa vai ei.” hän sanoi kuulostaen yhtäkkiä hieman surulliselta. Tyttö näytti ihan liian nuorelta ja hauraalta työskennelläkseen tämmöisessä paikassa ja Eiffelillä kävi häntä kovasti sääliksi.
                      ”Mikä sinun nimesi on?” Eiffel kysyi. Tyttö kavahti ja epäröi hetken.
                      ”...Sara.” hän lopulta vastasi.
                      ”Sara ja Nana.” Eiffel hymyili, sitten hän kaivoi taskustaan loput rahat, jotka oli varannut illaksi. ”Tässä vähän tippiä hyvästä tarjoilusta. Pidä vaikka loppuilta vapaata, tai tee mitä haluat.” hän sanoi hymyillen. Liskotyttö katsoi pitkään rahoja, mutta otti ne lopulta vastaan.
                      ”Mikä sun nimi on?” Sara kysyi.
                      ”Eiffel.” Eiffel vastasi noustessaan ylös. Tyttö katsoi häntä suurilla silmillään, jotka olivat syvällä silmäkuopissaan.
                      ”Kiitos, Eiffel.” hän sanoi, nousi sitten paikaltaan ja juoksi rappuset ylös. Eiffel katsoi vielä tytön perään, ennen kuin nakkasi tumpin maahan ja palasi sisään etsimään kavereitaan.

Kevään koittaessa heille tuli uusi komento Priorissa, joten he lähtivät seuraavalla rahtilaivalla takaisin kotiin ja jättivät Jerchóvan taakseen. Waldo oli ollut erikoisen hyvällä tuulella viime aikoina. Hän nauroi koko ajan, eikä edes lähtenyt mukaan Mendezin vittuiluun. Lähtöpäivänä hän oli hieman vaisumpi.
                      ”Mikä sitä vaivaa? Onko sillä menkat?” Mendez kysyi Eiffeliltä heidän juodessaan olutta risteilijän ravintolassa. Moottorit saivat koko laivan vavahtelemaan sen noustessa kohti tähtiä.
”Etkö arvaa?” Eiffel vastasi.
Mendezillä ei ollut hajuakaan, mutta Eiffelillä oli.
Bordellissa vietetyn illan jälkeen Waldo oli lähtenyt omille teilleen yhä useammin. Mendez ei ollut kiinnittänyt huomiota, koska hänellä oli ollut tarpeeksi tekemistä uudessa kiehtovassa kaupungissa. Eiffel oli kuitenkin pistänyt merkille Waldon oudon käytöksen. Hänen epäilyksensä vahvistuivat, kun hän kerran huomasi Waldon kaulassa jotain punaista. Kun hän oli osoittanut puremajäljen Waldolle, tämä oli punehtunut korviaan myöten ja vähätellyt nauraen kovaan ääneen. Sitten hän oli, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tyypillistä Waldoa, rakastua nyt huoraan.
                      ”Nainen.” Eiffel sanoi ja lähti hakemaan lisää olutta. Mendez jäi pöytään virnistelemään Waldolle, joka palasi juuri itse istumaan.
                      ”Oliko se hyvä pano!?”
                      ”Voi vittu sitä Eiffeliä!”

Prioriin päästyään he kävivät toimeksiannon kimppuun. Rajalla oli hämminkiä ja heidät pyydettiin vahvistamaan rivejä. Liittouman mukana myös Prioriin muutanneet Varjolaiset hyökkäilivät ja meno kävi veriseksi. Heidän oli tarkoitus soluttautua Varjon puolelle ja aiheuttaa sekaannusta selustassa. Eiffel otti Brittanyn lisäksi Veronican mukaan vahvistukseksi. Hän oli hyvä apu, kun tarvittiin rautaista ammattitaitoa ja kylmiä hermoja. Veronicaa oli miellyttävä nähdä pitkästä aikaa. Nuori vaaleaverikkö oli kasvanut muutamassa vuodessa pippurisesta poikatytöstä, näyttäväksi naiseksi, joka oli ilo silmälle.
                      ”Silmät irti sakkolihasta, vanha pukki!” Brittany sihahti Eiffelille, joka yritti huomaamattomasti vilkaista Veronican pyöreää takapuolta.
                      ”Hyvä on.” Eiffel virnisti ja puristi Brittanya pakarasta. Brittanyn refleksit olivat kuin kissalla: Eiffel ei ehtinyt edes irrottaa otettaan, kun jo sai kovan litsarin naamaansa. Kaikki repesivät nauramaan, eikä Eiffelkään voinut olla nauramatta vaikka poskeen nousikin käden kokoinen mustelma.
                      Operaatio sujui hyvin. Tytöistä oli paljon hyötyä ja viidestään he saivat aiheutettua suurta epäjärjestystä Varjolaisten riveissä, jotta sotilaat saivat hajotettua rintaman. 42 tunnin kuluttua sireenit kuuluttivat välirauhaa ja Blue pakkasi tavaransa ja he lähtivät juhlimaan kaupungille. He ostivat palkkarahoilla kolme korillista juotavaa ja suuntasivat päämajaansa. Juhlat olivat viinan huuruiset ja tunnelma oli katossa. Ilta päättyi kuten niin moni aiemminkin: Brittany suuttui Eiffelille ja lähti ovet paukkuen; Waldo ja Mendez vuoroin tappelivat, vuoroin lauloivat yhteislauluja ja loppuillasta Veronica sammui heidän sohvalleen. Vaikka tyttöä oli kiva katsella, oli kaikille selvää, että nuori nainen sai nukkua rauhassa. Eiffel seurasi ensimmäisenä Veronican esimerkkiä ja painui pehkuihin autuaan tietämättömänä tulevista uutisista, jotka tulivat muuttamaan kaikkien elämän.

                      ”Huomenna jo?” Eiffel kysyi seuraavana aamuna.
                      ”Mä lupasin palata heti. Joten joo-o, huomenna.” Waldo sanoi hymyillen ottaen hörpyn krapulaisen Veronican keittämää kahvia. Tyttö näytti kuolemalta, mutta teki olotilaansa nähden hämmentävän hyvää kahvia.
                      ”Sä taidat tosiaan olla rakastunut. Hyvä juttu.” Eiffel sanoi ja taputti Waldoa selkään. Waldo kaivoi rahaa taskustaan ja laski seteleitä.
                      ”Mä aion tuoda sen tänne.” hän sanoi hiljaa.
                      ”Onko ’sillä’ nimeä?” Eiffel kysyi ja sytytti kummallekin tupakat. Waldo otti tupakan ja veti henkoset.
                      ”Nana.” sen sanottuaan hän hymyili. Eiffel ei ollut ikinä nähnyt Waldoa tuollaisena. Onnellisena.

He kulkivat kohti terminaalia. Waldolla oli matkatavaransa mukanaan ja Eiffel sekä Mendez olivat tulleet saattamaan. He juttelivat vielä, kun Waldo näki yhtäkkiä jonkun tutun ihmisten seassa. Eiffel kääntyi katsomaan ja näki vähän matkan päässä naisen. Hän näytti eksyneeltä ja vähän pelokkaalta. Waldo kurtisti kulmiaan ja lähti kulkemaan naista kohti. Muut seurasivat vähän matkan päässä perässä.
                      ”Tessa? Hei, Tessa!” Waldo huusi naiselle joka kääntyi katsomaan. Waldo hymyili naiselle, mutta nainen ei vastannut hymyyn.
                      ”Ai. Hei…” Tessa vastasi ja katsoi tyhjin silmin Eiffeliä ja Mendeztä.
                      ”Nämä ovat ystäviäni. Mitä sinä täällä teet?” Waldo ihmetteli.
                      ”Minä pakenin…” nainen sai sanottua ja alkoi yhtäkkiä itkeä.
                      ”Mitä on tapahtunut?” Waldo kysyi ja silitti Tessan käsivartta. Nainen pyyhki kyyneleitään ja katsoi kauhistuneena Waldoa.
                      ”Bordelli… Shakaalit tulivat… Kuolleita. He ovat kaikki kuolleita..” hän sanoi vapisevalla äänellä ja alkoi taas nyyhkyttää. Waldon kassi tipahti maahan. Hän tarttui kaksin käsin kiinni naisesta.
                      ”Mitä tarkoitat shakaaleilla? Ketkä kuolivat? Mitä tapahtui?!” hän tivasi naiselta. Tessa veti kädet suulleen ja henkäisi.
                      ”Vain minä ja Mirael pääsimme pakenemaan. He polttivat koko paikan. Kaiken. Kaikki kuolivat. Nana kuoli. Olen niin pahoillani!” nainen sanoi. ”Anteeksi. Minun täytyy mennä. Jatkolentoni…” Tessa sanoi, irrottautui Waldon otteesta ja riensi pois. Waldo jäi seisomaan paikoilleen. Kukaan ei sanonut mitään. Kukaan ei tiennyt mitä sanoa. Sitten Waldo romahti.

Ensimmäiset viisi päivää Waldo ryyppäsi. Sen jälkeen hän sulkeutui, eikä puhunut mitään. Jos häneltä kysyttiin jotain, hän vastasi yhdellä sanalla.
                      "Otatko olutta?"
                      "Joo."
                      "Lähetkö röökille?"
                      "En."
                      "Juotko kahvia jos keitän?"
                      "Jaa..."
Waldo ei syönyt, eikä halunnut tehdä mitään muuta kuin maata sängyssään. Bluen päämajalla, jossa kaikki paitsi Brittany olivat asuneet viimeiset vuodet, alkoi olla todella painostava tunnelma. Waldon masennus laski muiden mielialaa, mutta kumpikaan ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Ei miehelle, joka on juuri menettänyt rakastamansa naisen voinut mennä sanomaan, että pää pystyyn ja tokeneppa siitä. Eiffel tiesi varsin hyvin miltä Waldosta tuntui, sillä hän oli joskus aikanaan ollut itse juuri samassa jamassa. Ja hän jos kuka tiesi, mihin se voi pahimmillaan johtaa. Minun on tehtävä jotain, ennen kuin hän tekee jotain peruuttamatonta. Eiffel mietti katsoessaan Waldoa, joka istui vastapäätä pöydän ääressä, keskittyneenä hämmentämään apeana kahviaan.

Samana iltana Eiffel lähti kaupungille. Käveltyään monta korttelia keskustassa hän saapui korkean kerrostalon juurelle. Hän tilasi hissin ylimpään kerrokseen ja soitti ovikelloa. Oven aukaisi mustaan aamutakkiin pukeutunut Brittany. Naisen pitkät hiukset olivat tiukalla nutturalla, josta pari irronnutta suortuvaa laskeutui hänen olkapäilleen.
                      "Jaahas. Sinä." Brittany sanoi kylmästi ja pyyhkäisi hiuksiaan.
                      "Terve Brita."
                      "Älä sano mua Britaksi, pliis. Mitä sä haluat?"
                      "Mä tarviin sun apua."
                      "Katotaan sitte kun oot maksanu velkas." Brittany sanoi lyhyesti ja aikoi sulkea oven, mutta Eiffel ehti laittaa jalan oven väliin.
                      "Oota! Kyse on Waldosta." Eiffel sanoi surkeana.
Brittany mietti hetken ja aukaisi sitten oven. Hän katsoi laskelmoiden Eiffeliä päästä varpaisiin.
                      "Tuu sisään sit." nainen sanoi lopulta ja käveli keittiöön. Eiffel teki työtä käskettyä ja sulki oven perästään. Brittany kaatoi kummallekin viskiä jäillä ja Eiffel kertoi mitä oli tapahtunut muutama viikko takaperin.
                      "Mä en edes tienny, että sillä oli hellu." Brittany sanoi ja pyöritti viskiään lasissaan.
                      "Ne tapas, kun me oltiin Jerchóvassa Liittouman hommissa. Ne ehti tuntea toisensa pari kuukautta." Eiffel vastasi.
                      "Rakkaus ei kysy aikaa." Brittany sanoi ja katsoi ulos ikkunasta pimeää kaupunkia, jonka sadat ikkunat loistivat kuin tähdet taivaalla.
                      ”Niin kai.” Eiffel sanoi ja katsoi Brittanya. ”Ootko sä koskaan rakastanu ketään?”
Brittany katsoi ensin hämillään Eiffeliä ja alkoi sitten nauraa.
                      ”Ai luuletsä et mä olen niin kylmä, etten vois es rakastua? Hahaa!” Brittany nauroi. Eiffelkin virnisti. Brittany pyyhkäisi silmäkulmaansa ja vakavoitui sitten. Hän katsoi mietteliäänä ulos.
                      ”Kerran. Mutta hän ei rakastanut minua takaisin.” Brittany sanoi. ”Nyt olen mieluummin yksin, kuin että satuttaisin itseäni lisää.” hän lisäsi vakavana ja katsoi Eiffeliä. ”Entä sä?”
                      ”Ei kuulu sulle.” Eiffel irvaili.
                      ”Haista paska Eiffel! Mä tässä avaudun ja sä et kerro mitään! Kusipää! Et saa enää viskiä!” Brittany nauroi muka loukkaantuneena.
                      ”Okei okei. Kunhan kiusaan.” Eiffel sanoi ja vakavoitui hieman. ”Mulla oli kauan sitten vaimo. Tai siis morsian. Me ei koskaan ehditty naimisiin.” hän sanoi. Brittany nyökkäsi ja kaatoi lisää viskiä.
                      ”Jättikö se sut?”
                      ”Tavallaan.”
He olivat hetken hiljaa ja joivat viskiään, kumpikin vaipuneena ajatuksiinsa. Brittany katkaisi hiljaisuuden.
                      ”Sä siis haluut et mä puhun Waldolle?”
                      ”Joo. Mistäs arvasit?” Eiffel sanoi.
                      ”Hah! Kyllä mä miehet tiedän.” Brittany vastasi ja käveli makuuhuoneeseensa.
Eiffel seurasi katseellaan häntä, kunnes Brittany alkoi vaihtaa vaatteitaan. Eiffel käänsi katseensa siinä vaiheessa, kun nainen tiputti aamutakin lattialle ja olikin yhtäkkiä täysin alasti. Hetken kuluttua Brittany tuli takaisin pukeutuneena tiukkoihin nahkahousuihin ja korsettiin, jonka päälle hän veti nahkatakin eteisessä. Eiffel oli varma, että Brittany jätti huoneensa oven tahallaan auki.         ”Lähdetäänkö?” Brittany kysyi ovella. Eiffel nousi ylös tuolilta, jolla istui. Hän kaivoi taskustaan tupakkaa ja tarjosi Brittanyllekin.
                      ”Kiitos.” Brittany sanoi ja otti savukkeen suuhunsa.
                      ”Ei, kiitos sulle.” Eiffel sanoi.
                      ”Älä vielä kiitä mitään.” Brittany vastasi ja he lähtivät ulos.
                      Saavuttuaan päämajaan Brittany marssi suoraan Waldon huoneeseen. Puhuttuaan Brittanyn kanssa Waldo alkoi jälleen puhua. Hän jopa nauroi joillekin jutuille. Brittany oli aina tullut paremmin Waldon kanssa toimeen ja he olivat kuin sisaruksia.

                      Mutta hänkään ei pystynyt parantamaan kaikkia syntyneitä haavoja. Waldo ei ollut enää entisensä. Ennen niin iloinen mies oli muuttunut happamaksi ja sulkeutuneeksi. Vaikka kaikki näytti päälle päin normaalilta, olivat haavat sielussa syvällä. Nana jätti Waldoon arvet, jotka eivät koskaan parantuneet.


perjantai 15. marraskuuta 2013

Kohti Pohjoista - Kappale 6


Pohjan Taistelu



Illan laskeutuessa vuorilta alas virtaava tuuli oli puhaltanut sadepilvet pois paljastaen altaan kirkkaan tähtitaivaan. Puolikkaat kuut hehkuivat himmeinä valaisten vuonon seiniä kelmeällä valolla. Jokea pitkin alajuoksuun lipui äänettömästi synkkä laiva. Kuiden valossa pystyi erottamaan mastossa liehuvan purppuraisen lipun ja siihen kirjaillun hopeisen vaakunan, jonka keskellä oli kuvattuna musta siivekäs käärme. Varjon värit. Kannella oli miehiä ja laivan kokassa seisoi tähystäjä. Heidät oli valmennettu tarkkailemaan jokea ja rantoja ja ei aikaakaan, kun tähystäjä havaitsi edessä siintävän esteen. Laiva hidasti vauhtiaan ja keulaan kerääntyi miehiä ihmettelemään, kunnes he tajusivat joessa olevan tukeista tehty este. Vielä tässäkään vaiheessa he eivät tajunneet tehdä hälytystä. Pari miestä souti maihin tarkastelemaan patoa. Vasta ensimmäisten nuolten lentäessä pimeydestä he ymmärsivät joutuneensa väijytykseen.
Tomar ja Grindor, sekä Pohjan miehet olivat väijyksissä vuonon laella, jonne he olivat kiivenneet padottuaan tukit jokeen. Heidän asemansa oli hyvä: heillä oli esteetön näkyvyys alhaalla virtaavaan jokeen, mutta laivue ei voinut nähdä heitä. Valkean kansan nuolet osuivat tappavan tarkasti maaliinsa. Grindor antoi merkin ja he sytyttivät nuolensa palamaan. Tulinuolten osuessa laivaan alkoivat hälytyskellot soida. Tuli levisi kuitenkin tehokkaasti ja vuorilta puhaltava tuuli levitti sen nopeasti ja pian koko laiva roihusi. Laivue oli loukussa.
Ensimmäisen laivan miehistö hyppi pakokauhun vallassa laivasta jokeen. Liekkien noustessa ylös mastoon tuli nieli pian koko laivan, joka alkoi hajota tuhoavan palon alla. Takana olevat laivat alkoivat soittaa torvia. Grindorin vierellä seissyt parrakas mies, Katlas, kohottautui hieman ja ampui nuolellaan. Toisen laivan torven soitto katkesi siihen paikkaan. Varjolaiset vastasivat nuolisateella, mutta laivaston miehet eivät nähneet heitä ja sokkona ammutut nuolet lensivät minne sattui ja heidän täytyi vain pysyä matalana väistääkseen osumat.
”Säästäkää nuolia! Älkää ampuko turhaan.” Grindor komensi.
Jokeen hypänneet sotilaat uivat rantaan. Tomar viittoi Katlasille ja he lähtivät kipuamaan alemmas kalliota pitkin. He jäivät ison kiven suojiin parikymmentä metriä muita alemmas. Alhaalla Varjolaiset ryhtyivät purkamaan heidän rakentamaansa patoa. Tomar ja Katlas alkoivat ampua estääkseen padon purkamisen. Varjolaiset juoksivat tukkien taakse suojaan. Vastarannalla olevat Varjolaiset kipusivat vuonon toista puolta ylös ja alkoivat ampua sieltä käsin heitä ja Grindorin miehiä. Ylempänä kaksi heidän joukostaan sai osuman. Joessa roihuava laiva alkoi upota ja sen takana oleva laiva aikoi ajaa sen yli. Grindor viittoi Tomarille ja Katlasille, että he palaisivat ylemmäs. Katlas otti selässään olleen pyöreän mahonkikilven esiin ja he kumpikin kipusivat kilven suojissa takaisin ylös. Alhaalla Varjolaiset alkoivat uudelleen purkamaan patoa.
Silloin kuului voimakas karjahdus, joka kaikui vuonon seinämistä ja sitä seurasi maata tärisyttävä sotatorvien soitto. Vuonon vastarannalle kallioiden takaa ilmestyi koko valtaisa peikkojen armeija ja ne valmistautuivat hyökkäykseen. Tomar nielaisi. Ne alkoivat ampua karkeilla nuolillaan ja heitellä keihäitä. Joessa toinen laiva ryhtyi puskemaan puoliksi uponnutta alusta pois tieltä. Iso lauma peikkoja laskeutui alas kalliota myöten ja ne alkoivat joukon voimalla nostella tukkeja ja hakata patoa palasiksi. Tilanne näytti pahalta. Pian pato olisi hajotettu ja laivat pääsisivät etenemään jokea pitkin Pohjan Huoneeseen. Kunpa apu saapuisi nopeasti, Tomar toivoi.
Grindor viittoi miehille ja kuusi heistä poistui asemistaan. He kipusivat kapteeninsa johdolla kilpien suojissa ylemmäs, jonne he olivat valmistelleet isoja kiviä ja lohkareita. Yksissä tuumin he tarttuivat isoihin kiviin kiinni ja vyöryttivät ne jyrkänteeltä alas toisen laivan päälle. Pari varjon sotilasta jäi ensimmäisen kiven alle. Seuraava lohkare iskeytyi rysähtäen laivan kannen läpi. Tomar vilkaisi nopeasti alas laivaan, jossa miehet juoksentelivat ja yrittivät tehdä kaikkensa estääkseen laivaa uppoamasta. Laivan toisessa päässä, komentosillalla seisoi pitkään viittaan pukeutunut mies, joka karjui komentoja miehistölle. Tomar kurtisti kulmiaan, kunnes toiselta puolelta peikon ampuma nuoli raapaisi hänen päätään ja hän sukelsi matalaksi. Tomar veti nuolen viinistä, tähtäsi ja osui peikkoa suoraa silmien väliin. Peikko kaatui kuolleena ja putosi ylhäältä kalliolta suoraa veteen. Tomar pyörähti ympäri ja etsi turvallisemman paikan, josta näki paremmin laivaan.
Hän laskeutui kalliota alas joen puolelta ja jäi kahden kiven väliin, josta peikot eivät osuisi häneen, eivätkä Varjolaiset laivoissa huomaisi häntä. Tomar pysähtyi, kun vasemmalla hänestä rymisi alas Grindorin ja miesten vyöryttämä kivenjärkäle, joka osui toista laivaa kylkeen, jättäen siihen ruman reiän. Tomar tähysti uudestaan laivaan. Mies viitassa huitoi miekallaan ja kiiruhti alas kannelle. Sotilaat kantoivat kannen alta tynnyreitä.
Tomar siristi silmiään. Viha kuohahti hänen sisällään hänen tunnistaessaan kenraali Trokahnin antamassa käskyjä alaisilleen. Kaikista maailman varjolaisista juuri hän oli tuolla alhaalla laivassaan. Yhtäkkiä Tomar tunsi rinnassaan aaltoilevan tulen, juuri siinä missä talismaani oli taskussa - ja silloin kaikki hävisi. Taistelun äänet, miesten huudot, peikkojen karjunta, joen kuohunta, ilmassa suhahtelevat nuolet. Kaikki muuttui mustaksi kohinaksi. Punaisten liekkien loisteessa näkyi vain Trokahnin rumat kasvot vääristyneenä vihasta. Tomar veti miekkansa esiin ja huusi. Hän huusi raivoa. Hän huusi katkeruutta. Hän huusi halua repiä tuo mies kappaleiksi.
Siinä samassa Tomar tajusi lentävänsä ilmassa. Jostain kuului etäisesti Grindorin huuto, mutta Tomar ei välittänyt siitä. Hän syöksyi kaksikymmentä metriä alas laivan kannelle, suoraa alle juosseen sotilaan niskaan, joka kaatui naamalleen kannelle. Tomar sivalsi miekallaan miehen kaulan auki niin voimalla, että oli irrottaa sotilaan pään harteiltaan, samalla loikatessa takaisin pystyyn. Trokahn kääntyi ympäri.
”Tuolla! Vihollinen!!” kenraali karjui ja kolme sotilasta lähti hyökkäämään Tomaria kohti.
Tomar nappasi kannelta kuolleen sotilaan miekan ja syöksyi raivosta sokeana sotilaita päin huutaen kuin villi geatki. Hän tappio ensimmäisen sotilaan iskemällä miekan hänen kaulaansa ja toinen sotilas menetti ensin jalkansa, sitten kätensä ja jäi kierimään maahan tuskasta parkuen. Kolmas sotilas epäröi askeleen verran, mutta hyökkäsi sitten peitsen kanssa. Tomar väisti nopeasti keihään piston. Hän hyppäsi keihään päälle ja sivalsi kahdella miekalla miehen pään irti. Sotilaan ruumis ei ehtinyt edes kaatua, kun Tomar loikkasi sen hartioilta raivoisasti kohti kenraalia.
Trokahn perääntyi ja torjui pitkämiekallaan Tomarin ensimmäisen hyökkäyksen. Lisää sotilaita riensi kenraalin avuksi, mutta raivo oli antanut Tomarille saman voiman ja nopeuden, kuin vuosi sitten Varjolaisten leirissä. Talismaani sykki Tomarin rintaa vasten. Hänen vihansa ruokki sitä ja se vapautti voimaansa hänelle. Miehet kaatuivat kuin heinää. Veristä heinää.
Trokahn perääntyi kauhuissaan. Hän tempaisi kannella olevasta tynnyristä kannen ja paiskasi sen Tomaria päin. Tynnyrin kansi osui Tomarin leukaan ja hän kaatui sen voimasta maahan, mutta ei kauaksi aikaa. Hän pyörähti ympäri, vihasta kiiluvat silmät nauliintuneena Trokahniin. Toinen miekka oli pyörinyt kauemmas, mutta Tomar ei tarvitsisi sitä.
”Hullu se on! Hullu! Peto!!” Trokahn huusi ja huitoi miekallaan Tomaria kauemmas.
”Sinä se peto olet! Sinä tapoit hänet! Tapoit Vesjan! Murhaaja!!” Tomar karjui takaisin. Hän hyökkäsi Trokahnia kohti ja onnistui miekallaan sivaltamaan kenraalia käteen. Trokahn karjaisi tuskasta, mutta hyökkäsi sitten Tomaria kohti ja iski miekan hänen kädestään. Tomar väisti miekkaa, mutta kaatui maahan. Kenraali löi miekalla, mutta Tomar otti siitä kiinni paljain käsin. Sapelin terä pureutui hänen kämmeniinsä, mutta Tomar ei välittänyt kivusta. Trokahn katsoi häntä kasvoihin ja yllättäen hymähti kierosti.
”Sinähän olet se sikopaimen.” Trokahn naurahti ja yritti vääntää miekkaansa irti Tomarin otteesta, mutta Tomar, piti yhä tiukemmin kiinni.
”Heh… Herrani voisi hyötyä kaltaisestasi soturista. Sinun kannattaisi liittyä puolelleni, saisit valtaa ja rikkauksia. Ja naisia, jotka eivät petä sinua muutamasta lantista.” Trokahn irvisti, lasisilmä kiiluen liekkien loimuissa. Tomar tuhahti. Mies yrittää vain huijata häntä.
”Syötä valheita sellaisille, joka niitä uskoo.” Tomar murisi.
”Tarkotatko sellaisia, kuin …Serinako se oli? Syötävän näköinen pikku lumppu, kelpo pano ja helppo lahjoa. Sinulla on hyvä maku” Trokahn naurahti ja repäisi miekan irti Tomarin otteesta ja osoitti sillä raivokasta geatkia kasvoihin. Vatsassa viha sai sapen kiehumaan. Tuli poltti jäseniä ja sielua.
”Kerro miksi uskoisin sinua?! Yritit lavastaa Vesjankin rikoksesta mitä hän ei tehnyt!” Tomar vastasi kulmiensa alta. Trokahn sylkäisi maahan happamasti.
”Kerrohan karvaturpa, kannattaako sen rotan takia kuolla ja tappaa?” Kenraali kysyi niljakkaasti ja hänen naamansa vääntyi halventavaan irvistykseen. Tomar ei vastannut. Silloin hän huomasi jotain. Vesjan korvakoru, jonka Trokahn oli repäissyt irti. Nyt se roikkui kenraalin omassa korvassa, jossa oli oikea kokoelma erilaisia koruja, joita hän oli ehtinyt kerätä. Liekit Tomarin sisällä saivat ruokaa ja ne roihusivat niin, että se sattui.
Tomar karjaisi tarttuen äkisti kasvojaan osoittavaan miekkaan, joka napsahti hänen otteessaan paukahtaen poikki. Trokahnin naama ehti valahtaa valkoiseksi, kun Tomar syöksyi hampaansa paljastettuina kiinni hänen kurkkuunsa. Kenraali kaatui selälleen, Tomarin hampaat uponneena hänen kaulaansa ja katkennut miekan kärki uponneena hänen rintaansa. Pulppuava veri oli kuumaa ja maistui makean rautaiselle ja henkitorvi rusahti niljakkaasti hänen purressaan hampaansa yhteen. Tomar repäisi ja Trokahn jäi sätkimään laivan kannelle. Hänen kurkustaan kuului typerä kurlutus ja hänen silmänsä räpsyivät samaa tahtia, kun hän huitoi käsillään ilmaa. Tomar sylkäisi verta maahan ja astui kenraalin kasvojen viereen ja katsoi tätä silmiin. Miehen silmät olivat pelosta ja tuskasta selällään. Tomar kurottautui ja kiskaisi Vesjan korvakorun takaisin. Hän katsoi vielä maassa lojuvaa miekkaansa.
”Voisin antaa sinulle nopean lopun… mutta et ansaitse sitä. Paskiainen.” Tomar sanoi ääni vihaa tihkuen. Trokahnin silmät räpsyivät, kunnes hän valahti veltoksi kuolleena. Tomar kohotti  katseensa ja näki lauman sotilaita tuijottavan häntä suut auki. Kun Tomar otti askeleen lähemmäs heitä, sotilaat kavahtivat ja juoksivat pakoon. Tomar halusi lähteä sotilaiden perään. Tappaa heidät, repiä heidät. Tappaa heidät kaikki. Maistaa lisää verta.
Ensimmäisen laivan tuli oli tarttunut Trokahnin laivaan ja tuli levisi roihuten kantta pitkin. Tomar pysähtyi niille sijoilleen. Sotilaat huusivat ja huitoivat kohti tynnyreitä. Tomar katsoi tynnyriä, jonka kannella kenraali oli häntä heittänyt. Se oli tynnyri oli kaatunut kyljelleen ja sen sisältä oli valunut mustaa nestettä. Jostain ylhäältä savun seasta lensi musta nuoli kaaressa ja kopsahti laivan kannelle hänen jalkojensa juureen.

”Tomar?” Grindor kysyi.
Tomar kohotti katseensa pensaikosta. Aurinko hehkui kirkkaana kasvoihin ja oli vaikea katsoa eteensä siristelemättä.
”Anteeksi. …Mutta löysin sen!” Tomar huikkasi noustessaan ryteiköstä ja osoittaen nuolta kädessään. Grindor nauroi.
”Kuuluuko geatkien luontoon myös piheys?” hän kysyi nauraen. Valkean kansan luonne oli arvokkaan vakava, mutta heidän naurunsa oli tarttuvaa sorttia. Myös Tomarin oli vaikea olla virnuilematta.
”Ei… Mutta nämä ovat kuin taideteoksia. Olisi turhuutta jättää harhalaukaus pöpelikköön.” Tomar vastasi ihastellen käsinkoristelua nuolta.
Ándorin puuseppä oli vuollut nuolet käsityönä, eikä Tomar ollut koskaan nähnyt nuolia, joiden ulkonäköön oli nähty näin paljon vaivaa. Grindor nauroi yhä ja taputti Tomaria olalle. Kiira, Grindorin haukka kaarsi heidän yllään ja Grindor kutsui lemmikkinsä olalleen.
”Se on joskus hieman kärsimätön halutessaan metsästää.” Grindor sanoi pahoitellen ja rapsutti Kiiran niskaa. Tomar katsoi haukkaa hieman epäillen. Hän ei olisi ampunut pusikkoon, jos lintu ei olisi säikäyttänyt häntä lentämällä hiuksia hipoen hänen ylitseen. Tomarin mielestä haukka teki sen tahallaan. Nytkin se katsoi häntä pää kalleellaan, kuin tehden hänestä pilkkaa.
”Ei se mitään. Nyt vain sait hieman väärän kuvan taidoistani.” Tomar naurahti nolona ja asetti nuolen uudelleen jouselle.
”Tuolla.” Grindor osoitti. ”Tuo puun oksa.”
Tomar nyökkäsi jännittäen jousen ja tähtäsi. Hän päästi irti ja nuoli suhahti lentoon ja upposi kopsahtaen Grindorin osoittamaan oksaan.
                      ”Tomar Ramoninpoika, tehän osaatte ampua.” Grindor sanoi ja taputti käsiään vaikuttuneena. Tomar raapi niskaansa hymyillen tyytyväisenä. Valkea kansa taitoi jousella ampumisen ja Grindor ei kehuisi häntä suotta. Grindor otti jousen takaisin, veti nuolen omasta viinistään ja jännitti jousen vaivattomasti. Tomar oli vaikuttunut ystävänsä voimista; jousi oli pahuksen jäykkä ja jännittäminen sai hänen hartiansa särkemään nopeasti. Ja Grindor jännitti jouhen äärimmilleen, eivätkä hänen kätensä vavahdelleen lainkaan. Hän siristi silmäänsä ja osoitti jousella puuhun.
                      ”Tuolla.” Grindor sanoi ja ampui. Kuului rääkäisy ja korkealta puun latvasta putosi paksu metsäkana. Tomar oli häkeltynyt. Nuoli lensi niin nopeasti, ettei hän ehtinyt edes nähdä sitä. Hän hölkkäsi puun alle ja nosti kanan ilmaan koivesta. Nuoli oli vain lävistänyt sen ja jatkanut lentoaan kauas metsään.
                      ”Älä sentään lähde sitä etsimään.” Grindor naurahti Tomarin äimistyneelle katseelle.
                      ”Tähtäyksesi oli moitteeton, mutta tarvitset jousen jännittämiseen lisää voimaa. Huomasin myös että nostat kyynärpääsi liian ylös. Se voi aiheuttaa kipua.” Grindor selitti näyttäen esimerkkiä. Tomar nyökkäsi, kuunellen opastusta korva tarkkana. Hän oli otettu, että Pohjan Huoneen päällikön pojalla oli aikaa opastaa häntä. Tai ylipäätään pitää hänelle seuraa.
                      Heidän ratsastaessaan takaisin kylään Tomar kysyi syytä haltiakapteenin ystävällisyydelle.
                      ”Te olette kohdelleet minua vieraanvaraisemmin kuin kukaan aiemmin. En tiedä kuinka olen ansainnut ystävällisyytenne, saati kuinka voisin korvata sen sinulle ja huoneellesi.” Tomar sanoi kiitollisena. Grindor hymyili hänelle.
                      ”Minä itse sidoin sinut, kun löysimme sinut pistettynä maasta. Olit loukkaantunut, mutta silti lähdit pelastamaan ystävääsi, heti kun sait siihen mahdollisuuden. Neljä päivää myöhemmin ratsastit tajuttomana takaisin Vesja mukanasi. En ole koskaan kohdannut moista urhoollisuutta. Tarvitsenko muuta syytä ystävyydelle?”

Silloin Tomar heräsi kuin unesta. Muisto hänen ystävästään tuntui tuoreena hänen mielessään. Sotilaat ryntäilivät ympäri laivan kantta. Tuli tarttui purjeisiin ja köysiin. Joka puolella hänen ympärillään peikkojen nuolet suhahtelivat ja kopsahtelivat osuessaan laivan runkoon.
Nyt vasta Tomar tajusi, kuinka hänen käsiinsä sattui ja kirveli, ja kyljen vanhaa haavaa poltti helvetillisesti. Leuka tuntui olevan sijoiltaan ja Tomarin suussa maistui kuvottavalle. Päässä pyöri ja vatsassa tuntui häijyltä. Tomar kaatui verta oksentaen polvilleen ja joutui väkisin ravistelemaan itsensä tolkkuihin. Hän oli keskellä tulta ja kaaosta. Tomar näki miekkansa ja nappasi sen nopeasti turvakseen. Tynnyreistä valunut tumma neste humahti tulen osuessa siihen. Tomar kauhistui. Öljyä. Hän vilkuili hädissään ympärilleen. Sotilaat loikkivat paniikissa yli laidan jokeen. Tomar päätti toimia samoin ja syöksyi kohti kaidetta.
Juuri kun hän oli hyppäämäisillään, jokin pysäytti hänet. Hän vilkaisi vielä taakseen. Sydän jätti lyönnin väliin. Siinä missä Trokahn oli maannut, oli vain verinen lammikko ja sotkuinen verivana kauemmas. Silloin tulipalo ylettyi tynnyreihin ja siinä samassa valtava tulipallo levisi räjähdysmäisesti koko laivaan voimakkaan pamauksen saattamana. Tomar paiskautui räjähdyksen voimasta jokeen. Hän painui pinnan alle laivan osien syöksyen vedessä hänen ympärillään. Vesi kirveli käsissä olevia haavoja suunnattomasti. Tomar irvisti kivusta ja alkoi uida kohti pintaa, kun laivan masto katkesi ja kaatui veteen iskien häntä päähän. Tomarin silmissä pimeni ja hän menetti hetkeksi tajuntansa. Hän havahtui vetäessään vettä henkeensä ja hän pärski paniikissa pintaan, joka ei onneksi ollut kuin muutaman vedon päässä.
Hänen päästessään pintaan maailma oli muuttunut kaaokseksi. Vesi poltti kurkkua ja Tomar yski ja ryki vettä pois keuhkoistaan. Laiva natisi liitoksissaan ja alkoi hajota, kuten edeltäjänsäkin. Joki oli täyttynyt sotilaiden ruumiista ja laivan palasista. Tomar lähti uimaan kohti joen törmää. Uidessaan Tomar näki, kuinka takana tulleet laivat olivat ottaneet airot käyttöön ja alkoivat soutaa kohti järveä. Tomar tarttui kiinni liukkaasta, rosoisesta kalliosta ja veti itseään ylös joesta.
Silloin hän kuuli haukan huudon. Tomar kipusi töin tuskin ylemmäs katsomaan vastakkaiselle kalliolle. Savun seasta lensi tuhat valkoista nuolta. Ne lensivät suurella tarkkuudella, osuen maaliinsa savusta ja pimeydestä huolimatta. Peikotkin perääntyivät nuolisateen ajamana kauemmas joelta. Tomar tähysti kohti metsää ja näki Pohjan Huoneen sotureiden tuhatpäisen joukkion laukkaavan hevosineen metsästä Àndorin johtamana. Grindorin sana oli päässyt perille.
Valkean kansan soturit ajoivat peikot ylös Piikkivuorille ja Varjolaiset perääntyivät laivoillaan takaisin järven selälle. Tomarin rämpiessä vihdoin ylös kalliolta hän kuuli Grindorin kutsuvan häntä. Grindor juoksi alas vuonon laelta miestensä kanssa ja he auttoivat Tomarin ylös. Pato oli yhä pystyssä ja rannat lainehtivat verestä. Tämä voitto oli heidän.



Aamu sarasti kylmänä ja kosteana. Taivas alkoi valjeta harmaaseen, usvaiseen metsään. Vuonon suu oli taistelun jäljiltä karua katsottavaa. Pohjan miehet olivat Ándorin ja Grindorin johdolla keränneet ruumiita ja laivan palasia joesta koko loppuyön. Metsän henget eivät olisi katsoneet hyvällä, jos taistelutanner olisi jätetty siistimättä. Varjolaisten ja peikkojen ruumiit oli koottu yhteen suureen kasaan. Auringon säteiden pilkistäessä metsän lomasta, he sytyttivät hautarovion palamaan. Kaatuneet Pohjan sotilaat he kuljettaisivat takaisin Pohjan Huoneeseen haudattavaksi asiaankuuluvin menoin. Vaikka Varjolaiset olivat kärsineet suuremmat tappiot, silti monta morsianta jäi leskeksi ja monta äitiä pojattomaksi.
                      Aurinko oli jo korkealla, kun kokko paloi itsensä loppuun ja hiljainen saattue lähti ratsastamaan takaisin Pohjan Huoneeseen. Tomar oli säästynyt hämmästyttävän vähillä vammoilla, vain hänen kätensä oli sidottu syvien haavojen takia ja kylki oli yhä kipeä. Hän oli itsekin kummissaan säästyttyään näin vaatimattomilla ruhjeilla. Hänen ollessaan laivassa, peikot olivat ylittäneet joen ja hyökänneet alhaalta päin Grindorin miesten kimppuun. Vain kolme miestä oli säästynyt heidän lisäkseen. Grindor oli luullut myös Tomarin kuolleen, nähtyään hänen hyppäävän laivaan, mutta Tomar oli valehdellut tippuneensa. Hän ei voinut ymmärtää mikä häneen oli mennyt ja se pelotti häntä. Mikä minusta on tullut? Peto, niin kuin Trokahn sanoi?
                      Tomar oli ahdistunut ja hieman peloissaan, heidän ratsastaessaan joen viertä kohti Kiertotietä. Entä jos hän sekoaisi Pohjan Huoneessa? Entä jos hän tappaisi ystävänsäkin? Ajatus kauhistutti Tomaria. Hän hiljensi Veljen käyntiä ja jättäytyi jälkeen. Kaikki oli talismaanin syytä, hän oli varma siitä. Ei ollut hyvä pitää talismaania jatkuvasti lähellä, sen Tomar oli huomannut jo kauan sitten. Mutta piilottaessaan talismaanin muiden tavaroiden sekaan, Tomar alkoi saada harhaluuloisia ajatuksia, kunnes hänen oli pakko hakea se talteen taskuunsa. Ainoastaan tuntiessaan kiven povitaskussaan, Tomar pystyi olemaan levollisin mielin. Silti hänellä oli käynyt jo useammin mielessä talismaanin hävittäminen. Tehtävänsä hylkääminen ei kuitenkaan tullut puheeksikaan.
                      Se mitä täytyisi tehdä oli Tomarin mielessä kirkkaana, mutta hän ei olisi milään halunnut. Pohjan Huoneesta oli tullut hänen kotinsa. Grindor oli antanut hänelle huoneen ja paikan perheessään, eikä Tomar ollut tuntenut oloaan yhtä tervetulleeksi missään muualla, ei edes Korvenpäässä. Tomar katsoi hitaasti ohitse lipuvia kuusia ja muisteli haikeana kotiaan. Korvenpään pihkainen ominaistuoksu, johon sekottui aavistuksen savun ja ruoan makea tuoksu. Makea, kuin Senikan juuri pestyjen hiusten tuoksu… Mustat pilvet alkoivat kaartaa Tomarin mielen reunoja.
                      Tomar muisteli Trokahnin myrkyntäytteisiä sanoja Serinasta. Ne olivat valetta, Tomar oli varma siitä… Mutta silti. Entä jos ne olivatkinn totta? Tai osa. Ei. Ei se voisi pitää paikkaansa. Mutta, entä jos hän onkin väärässä? Pettikö tyttö hänet todella? Voisiko se viaton, ujo tyttö olla niin salakavala… Tomar muisti kirkkaasti tytön hikisen ja notkean vartalon keinuen itsevarmasti hänen päällään. Ehkä Serina ei ollutkaan niin ujo, tai viaton, kuin Tomar oli luullut. Miksi hän sitten olisi antanut Vartijaston polttaa isänsä tallin? Tomar oli uppoutunut ajatuksiinsa, eikä huomannut, kun Grindor ratsasti hänen vierelleen.
                      ”Tomar, oletko kunnossa? Käykö kipu sietämättömäksi?” Grindor kysyi huolestuneena. Tomar nyökkäsi vaisusti, vaikka hänestä tuntui ikävältä valehdella ystävälleen. Hän ei voinut kertoa totuutta. Jos hän kertoisi menneisyydestään… tai talismaanista, olisi suurempi riski, että Varjo saisi tietää sen olinpaikan. Oli turvallisempaa, ettei talismaanista tiennyt kukaan. Oli turvallisempaa olla vain yksin.
                      ”Grindor, minun täytyy lähteä.” Tomar vastasi vaitonaisena. Grindor katsoi häntä hämillään.
                      ”Nytkö? Etkö tule mukanamme Pohjan Huoneeseen? Voisimme hoitaa haavat -”
                      ”Ei. Minun täytyy nyt lähteä. Olen pahoillani.” Tomar sanoi murheellisena.
Grindor katsoi häntä vakavana, ohjasi hevosensa lähemmäs ja laski kätensä Tomarin olalle.
                      ”Ymmärrän. Näen, että tämä on sinulle tärkeää. Toivon silti, että palaat vielä.” hän sanoi ojentaen kätensä. Tomar hymyili ja tarttui kättelyyn.
                      ”Tulen vielä, jonain päivänä. Ashtanan vuoksi. Sekä sinun ja muiden vuoksi.” hän sanoi ja puristi Grindorin kättä.
                      ”Ennen kuin lähdet Tomar… Tahdon, että otat Kiiran.” Grindor sanoi ja otti haukkansa kädelleen ja ojensi sen Tomarille. Tomar häkeltyi. Haukka oli Grindorille rakas.
                      ”Enhän minä voi…”
                      ”Minä vaadin, ystäväni. Se olkoon lahjani koko Pohjan Huoneen puolesta. Apuasi emme unohda. Jos koskaan itse tarvitset apua, lähetä Kiira.” Grindor sanoi ja ojensi haukan Tomarille, joka otti sen otettuna vastaan.
                      ”Minä… Kiitos.” Tomar sai lopulta sanotuksi.
”Hyvästi sitten, Tomar Ramonin poika.” Grindor sanoi hymyillen hänelle.
Pohjan miesten ratsastaessa Kiertotielle, Tomar hyvästeli kaikki viiimeisen kerran. Sitten hän käänsi Veljen risteyksestä kohti koilliseen viemää tietä. Kohti yksinäistä tulevaisuutta.



Kolmannen osan loppu.