Itä, Pohjoinen ja Hovi - Kappale 5

Petturi

Kierreltyään aikansa torilla Tomar oli vihdoin palannut takaisin majataloon. Hän sulki raskaan puuoven perässään ja astui sisään kievarin koruttomaan huoneeseen. Huonessa oli kaksi sänkyä vastakkaisilla seinillä, pyöreä pöytä ja kulunut nojatuoli ikkunan vieressä. Ensitöikseen Tomar piilotti talismaanin huoneeseen, kuten oli tehnyt jo lukuisat kerrat aiemmin. 

             Sitten hän asteli ikkunan luo ja kurkisti ulos. Taivas alkoi täyttyä mustanpuhuvista pilvistä, vaikka Hovin linna kylpi yhä aamuauringon lämpimässä hohteessa. Tomarin täytyi myöntää itselleen, ettei ollut eläessään nähnyt mitään niin kaunista kuin Hovin marmorinvalkeat tornit, jotka kurottelivat kohti taivaita satojen ikkunoiden heijastaen valoa kuin jalokivet kruunussa. Hovin jylhä ulkomuoto veti vertoja jopa Pohjan Huoneen koristeellisille palatseille.

Idän Ruhtinaskunnan keskus, Hovi

                      Ulkona tuuli yltyi. Tomar istuutui nojatuoliin, jonka kulunut kangaspinta narahteli hänen painonsa alla. Oli vaikea vain istua ja odottaa. Elé tulisi kyllä toimeen, mutta Tomar olisi silti halunnut olla tytön tukena. Tornimo oli hyökkäyksen alla, Elénatar edusti tätinsä huonetta ja ainoa, joka ei tehnyt yhtään mitään oli hän. Tomar kiemurteli tuolilla hetken ja nousi sitten ylös. Hän pyöri ympyrää huoneessa - kuinka turhauttavaa oli vain olla. Tomarista tuntui että hänen täytyisi tehdä jotain, mitä tahansa. Hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen ja tajusi juuri vuokranneensa vain yhden huoneen heille kummallekin. Mitä hän oli oikein ajatellut? Ei hän voisi ehdottaa ylhäiselle neidolle, että nukkuisi samassa huoneessa hänen kanssaan, se olisi täysin sopimatonta! Tomar löi nyrkillä käteensä. Jos hän ei voisi tehdä mitään muuta, ainakin hän voisi varata toisen huoneen Elélle.

                      Hänen marssiessaan huoneesta ulos, kuului ovelta juuri samaan aikaan koputus. Tomar oli yhtä aikaa ilahtunut, yllättynyt ja hieman kauhuissaan. Elé ei saisi nähdä kahden hengen huonetta! Hän voisi saada Tomarista väärän käsityksen.

                      ”Hienoa että tulit, aioin juuri lähteä varaamaan uutta huonetta, tämä…--” Tomar ehti sanoa avatessaan oven, kun hän huomasi oven takana vieraan miehen. Tomar tunnisti miehen samaksi vartiaksi, jonka oli aamulla tavannut.

                      ”Tomar Ranonpoika?” vartija kysyi.

                      ”Ramoninpoika. …Kyllä olen.” Tomar vastasi aavistuksen kummissaan.

                      ”Seuratkaa minua. Teidät on kutsuttu palatsiin.” mies sanoi korrektisti ja kumarsi lyhyesti. Tomar nyökkäsi ja lähti marssimaan vartijan perässä ulos majatalosta. Hän oli tyytyväinen, että tulisi todennäköisesti näkemään Elén ja saisi tietää mitä oli tapahtunut. Mutta jokin kertoi että kaikki ei välttämättä ollut nyt hyvin. Miksi Elé ei tullut itse?

                

Askeleet kajahtelivat jylhästi korkeilla käytävillä Tomarin astellessa vartijan perässä sisään Hovin suureen palatsiin. Linna oli niin kaunis ja ylväs ja Tomar tunsi melkein henkensä salpautuvan sellaisen kauneuden edessä. Pylväiden koristeköynnökset; silkkikirjaillut seinävaatteet, ikkunoiden lasimaalaukset ja kultakoristellut peilit seinillä. Tomar olisi halunnut pysähtyä ihailemaan, mutta yritti pitää mielensä aisoissa. Nyt ei ollut moiselle aika.

                      Vartija saattoi hänet suuria kierreportaita ylös siipirakennuksen kolmanteen kerrokseen. Ikkunoista avautui näkymä järvelle, jota verhosivat tummat pilvet ja navakka tuuli nostatti vaahtopäitä järvenselälle. Vihdoin ja viimein vartija pysähtyi oven eteen ja kumarsi lyhyesti. Tomar nyökkäsi miehelle ja koputti oveen. Hänen yllätyksekseen oven avasi mies. Se koppava ihmismieskapteenimikälie. Mies kumarsi lyhyesti ja astui sivuun. Huoneessa, yleellisellä pylvässängyllä istui Elé pää painuksissa.

                      ”Teitä on odotettu.” Drynn sanoi Tomarille.

Tomar astui sisään, yhä aavistuksen epäillen katsoen miestä. Hän ei pitänyt tästä miehestä alkuunkaan. Silloin Elé nosti katseensa ja huomasi Tomarin. Tyttö ponkaisi ylös ja kiiruhti huoneen poikki Tomarin luo  kapsahtaen hänen kaulaansa.

                      ”Voi Tomar! On tapahtunut…jotain kauheaa.” Hän sanoi rikkonaisella äänellä. Sitten Elé irrotti otteensa ja kääntyi kohti ihmismiestä.

                      ”Herra Drynn, kiitoksia kaikesta.” Hän sanoi vilpittömästi ja tarttui miestä kädestä, katsoen häntä silmiin. Inhottava tunne muljahti vatsassa. Miksi Elé oli näin                                                                                                                     tuttavallinen yhtäkkiä tälle lähes tuntemattomalle ihmiselle?

                      Drynn kumarsi syvään Elélle.

                      ”Tein vain velvollisuuteni, arvon neito. Jätän teidät nyt kahden.” hän sanoi ja miehen ääni oli paljon pehmeämpi kuin aamulla. Sitten mies poistui, mutta vilkaisi vielä Tomaria lähtiessään. Ja Tomar tunnisti tuon katseen. Sama katse kuin ihmisillä aina. Tomar oli hänelle liian karvainen, liian erilainen; alempi. Tomar katsoi miestä markitsevästi  takaisin. Minä olen neidon seurassa, et sin. Pysy kaukana hänestä.

                      Oven sulkeutuessa miehen perässä Elé purskahti yllättäen itkuun ja vajosi polvilleen maahan. Tomar hätääntyi, nyt ei ollut kaikki todellakaan kohdillaan.

                      ”Elé mikä hätänä? Kerro minulle kaikki!” Hän sanoi ja nosti varovasti työn jaloilleen. Tyttö itki hysteerisesti kun Tomar talutti hänen sängyn reunalle.

                      ”Täti… Tornimo…. miehitetty…tapettu. Kaupunginisä…he…hirttivät…” Elé yritti selittää nyyhkyttäen ja nikotellen. Tomar ymmärsi. Hän otti tytön syleilyyn ja antoi hänen itkeä rauhassa. Tornimó on siis jo miehitetty. Elén suru oli täysin aiheellinen. Oli mahdollista että Liena Hiada oli mestattu. Tyttöparka oli jäänyt ilman perhettä. Hän oli nyt kaikki mitä Eléllä oli. Vaikka tilanne oli kauhea ja vakava, tunsi Tomar silti aavistuksen iloa tai pimemminkin tyytyväisyyttä, koska nyt hän oli tärkeintä Elen elämässä. Ja samantien myös häpeää. Kuinka hän saattoi tällaisella hetkellä ajatella vain itseään, kun Elé kävi läpi elämäsä suurinta traumaa. Tomar puristi tyttöä ja puhalsi hiljaa hänen hiuksiinsa.

                      ”Älä huoli. Minä olen tässä.” hän sanoi.

Elé jatkoi nyyhkyttämistä mutta tiukensi otettaan. Nyt tyttö oli hänen vastuullaan, Tomar ajatteli. Hän ei saanut pettää neidon luottamusta, tai jättää häntä oman onnensa nojaan. Hänen täytyi nyt olla mies. Kuin isä, veli tai rakastaja ja seistä vahvana, heikomman tukena. Elén tukena.

Hän pyyhkäisi tytön lainehtivia hiuksia hänen kostuneilta punaisilta poskiltaan. Tomar tunsi suurta surua Elén puolesta ja hänen teki mieli suudella tytön huolet pois. Elénatar nosti nyyhkyttäen katseensa ja katsoi Tomaria silmiin. Tomar ei ollut ennen huomannut, kuinka kauniin väriset Elén silmät olivat, reunoilta tumman ruskeat ja keskeltä jadenvihreät. Tyttö tarttui häntä kädestä ja veti lähemmäs itseään. Tomar ei voinut enää hillitä itseään vaan suuteli hellästi Eléä. Tyttö vastasi suudelmaan ja kietoi kätensä Tomarin kaulan ympäri.

”Tomar,” hän sanoi itkusta käheällä äänellä ”Jaa sänky kanssani tänä yönä.”

Tomar tiesi että hänen pitäisi kieltäytyä. Hän kuitenkin suuteli tyttöä uudestaan kiihkeästi, vaikka tunsi sen olevan väärin. Hänen ei pitäisi. Tyttö oli ylhäistä syntyperää, hän vain kulkuri. Liika kiintyminen vain pahentaisi asioita. Lisäksi tyttö oli niin nuori. Aivan liian nuori hänelle. Tomar irotti otteensa tuskissaan.

                      ”Ei... Minun ei pitäisi.” Hän sanoi turhautuneena ja yritti työntää itsensä kauemmas.

Elé painautui häneen kiinni suudellen häntä suulle ja kaulalle. Tytön avatessa hänen paitaansa Tomar pysäytti hänet. Elé oli lapsi vielä, hän ei voisi viedä hänen viattomuuttaan. Oli aivan liian aikaista.

                      ”Etkö halua minua?” Elé kysyi hämillään ja surullisena. Tomar olisi voinut haljeta.

                      ”Haluan! Et tiedäkään kuinka paljon... mutta juuri siksi. En saisi. En halua olla kehdonryöstäjä. Ansaitset miehen, joka voi antaa sinulle ...turvaa. Minulla ei ole sinulle mitään annettavaa.” hän vastasi puristaen tiukasti Elén kättä. Tyttö katsoi häntä murheellisena ja painoi hitaasti päänsä alas.

”Paitsi rakkautta... Tomar, en ole lapsi enää. Täytän pian viisitoista, tiedän kyllä mitä teen.” Hän sanoi hiljaa.

Tomar olisi halunnut selittää tytölle, kertoa talismaanista ja hänen tehtävästään. Elé kyllä uskoisi ja ymmärtäisi... Ja joutuisi vielä suurempaan vaaraan. Ei, Tomar ei voinut paljastaa salaisuuttaan. Se ei vain tullut kysymykseen. Mutta Tomar ei olisi tahtonut tehdä tyttöä enää surullisemmaksi. Varsinkaan sen jälkeen, mitä hän oli tänään joutunut kokemaan. Elé tarvitsi häntä. Hän tarvitsi häntä, kuin tytär, sisar, rakastajatar. Hän otti tytöstä hellästi kiinni ja kellisti sängylle. . Tomar tiesi, että siirsi vain tuskaansa eteenpäin, mutta ei halunnut murehtia sitä nyt.

***

Käytävästä kuului vaimea kolahdus. Tomar havahtui hereille. Kuut paistoivat kylminä sisään korkeasta ikkunasta peittyen äkisti mustien sadepilvien taa ja sukeltaen pian taas esiin. Oli vielä aamuyö ja koko harmaan päivän kestänyt sade alkoi vihdoin hellittää. Tomar kohottautui istumaan, kuunellen ääniä käytävältä. Jossain linnassa ovi kolahti kiinni kumean äänen kaikuessa vaimeasti käytävillä. Tomarin suuta kuivasi ja hän nousi ylös. Hän vilkaisi ensin Eléä joka nukkui sikeästi hänen vieressään. Tyttö oli nukkunut koko päivän lisäksi pian koko yönkin. Paitsi käynyt hereillä vaihtaakseen yöpuvun päälleen, Tomar mietti katsoessaan ohutta silkkimekkoa, joka kietoi sisäänsä maailman kauneimman olennon. Hän katui jo nyt mitä oli tehnyt.

Tyttö oli niin nuori, ja Tomarista tuntui että oli käyttänyt Eléä hyväkseen, hänen kiintymystään ja luottamusta. He eivät voisi olla yhdessä. Heti kun kauppalaiva lähtisi Yumón satamasta, he tuskin näkisivät toisiaan enää koskaan. Paitsi jos Elé lähtee mukaani Saarimaihin. Hänellä ei ole täällä enää mitään. Tomar mietti toiveikkaana. Toiveajattelua, mutta joskus oli vain helpompi haaveilla.

Hän hymyili unisena ja nousi laiskasti ylös. Leveän sängyn patja oli liian pehmeä olkipetiin tottuneelle geatkille. Tomar kaatoi hopeiseen pikariin vettä, kuunnellen puolella korvalla käytävää. Kuulosti, kuin joku olisi tullut lähemmäs, mutta ääni kaikkosikin pois päin. Huone oli kaunis, mutta vetoinen ja Tomar päätti hieman pukea päälleen. Lisäksi häntä hermostutti olla vieraassa majassa ilkosillaan. Tomar ehti vetää housut jalkaansa, kun käytävältä kaikuivat askeleet. Neljä sotilasta marssii kohti, Tomar kuunteli. Hän veti vielä paidan ylleen. Askeleet kaikuivat jo lähellä.

Siinä samassa ovi paukahti auki ja sisään marssi neljä sotilasta kuninkaan kaartista. Elé heräsi unestaan ja nousi istumaan säikähtäen. Kaksi ihmismiestä hopeisissa haarniskoissa, pukeutuneina vihreään viittaan tarrasivat hämmentynyttä Tomaria käsistä. Kolmas mies astui hänen eteensä.

”Tomar Ramoninpoika, sinut pidätetään kuninkaan nimeen.” mustaan viittaan pukeutunut sotilas sanoi tylysti ja miehet lähtivät taluttamaan Tomaria ulos.

”Seis! Mitä tämä merkitsee?!” Elé kirkaisi nousten ylös.

”Herramme Gildon Trommsonin määräys.”Mies sanoi jähmeästi ennen kuin veti oven perästään kiinni.

Hetken Elé vain seisoi järkyttyneenä keskellä pimeää makuukammaria. Hän pystyi vielä erottamaan sotilaiden äänet ennen kuin ne katosivat kaikuen. Miksi he veivät Tomarin? Hänet oli vielä eilen saatettu Hoviin sisälle ja täten toivotettu tervetulleeksi vieraana.

Paitsi jos häntä ei saatettu, vaan houkuteltiin. Elé rojahti pidellen kaulaansa, kurkussa tuntui kylmältä. Jotain oli nyt tekeillä. Jotain, mistä hänellä ei ollut käsitystäkään, mutta Elé pystyi tuntemaan sen. Kuin jokin pimeä voima, väijyen nurkassa, vielä kavahtaen valoa.

Elé käänsi katseensa kohti kuun loistetta. Hän rukoili esi-isiltä voimia. Hän ei tiennyt, kuinka pystyisi tähän, ennen kuin murtuisi. Hänen nuori sydämensä oli joutunut nyt koetukselle. Hän oli jäänyt orvoksi, sekä antautunut miehelle edellisiltana, joka juuri pidätettiin ilman mitään syytä. Elé risti kätensä ja rukoili Ashtánan nimeen.

Valkoinen neito, aamun tuoja, Ashtána Aygantytär.

Anna siunaus, sytytä sieluni palo. Kaunein on maassa sun tähtesi valo.

Tämän rukouksen täti oli hänelle opettanut pienenä. Hänen ensimmäinen muistonsa lapsuudesta, oli juuri tämä laulu Lienan hiljaa laulamana. Hän huokaisi kyynel silmäkulmassa muistolle. Sitten Elé nousi ylös ja  riisui ripeästi yöpaitansa. Hän puki päälle eilisen mekkonsa, sekä kenkänsä ja kiiruhtaen alkoi laittaa tukkaansa. Epäsiistin näköisenä häntä ei otettaisi vakavasti. Verkko oli kiireisten aamujen pelastus ja tuotapikaa Elé oli pyöräyttänyt itselleen yksinkertaisen kampauksen. Vielä punaa huulille ja Elé oli valmis. 

                      Hän kiiruhti ulos huoneesta kivilattiaiselle käytävälle. Suurten korkealle kattoon ulottuvien ikkunoiden verhot olivat yöt auki, kuten Hovissa oli tapana ja kynttilöin valaistut käytävät kylpivät kuiden valossa. Elé tunsi voiman palautuvan hänen koko vartaloonsa. Hän tunsi surua, mutta hänen kehonsa ei. Jalat juoksivat, sydän löi, veri virtasi kuohuten, keuhkot ottivat happea, suu huohotti hengästyneenä. Hänen poskensa punastuivat muistellen edellisiltaa, mutta eivät kostuneet kyynelistä, hänen muistellessaan tätinsä kasvoja. Surulle oli oma aikansa, nyt hänen täytyi tehdä kaikkensa hänen vuokseen, joka oli vielä elossa.

                      Elé marssi käytävällä kohti järvenpuoleista siipeä, kun hänen takaansa kuului askelia. Liki eläkeikäinen hovineito kipitti kynttelikön kanssa hänen vierelleen.

                      ”Arvon neito, mitä etsitte tähän aikaan?” hän kysyi hämillään.

                      ”Gildon Trommson. Haluan nähdä hänet välittömästi. Vie minut hänen luo palvelija.” Elé sanoi tiukasti ja arvokkaasti. Nainen nyökkäsi ja lähti johtamaan Eléä halki linnan. Pian he tulivat suuren puisen oven eteen jota vartioi kaksi sotilasta. Kamarineito pysähtyi oven eteen ja niiasi Elélle säätyisästi.

                      ”Teidän täytyy odottaa.” hän sanoi kohteliaasti ja kääntyi ovelle. Palvelija oli selvästi vartijoille tuttu, kun he päästivät naisen ohi mukisematta. Hän avasi raskaan oven ja astui sisään. Elé ei malttanut odottaa enää hetkeäkään, vaan syöksyi rouvan ohitse pimeään huoneeseen.

                      ”Seis!”

                      ”Arvon neito-”

Vartijat ja palvelija yrittivät estää Eléä, mutta hän oli nopeampi ja astui sisään, jossa suuren vuoteen äärellä seisoi parrakas mies, joka nosti katsettaan nopeasti.

                      ”Selittäkää välittömästi miksi käskitte pidättää seuralaiseni! Minä vaadin.” Elé kuulutti niin että koko huone kaikui.

                      ”Shhhh!” Nainen suhisi. ”Herätätte kuninkaan!” hän kuiskasi.

                      ”Martha, hän ei herännyt. Ja te – voitte poistua.” Gildon sanoi varjoista vartijoille, jotka nyökkäsivät ja sulkivat oven perästään kiinni. Elé hengitti yhä kiivaasti, mutta piti ryhtinsä suorana ja päänsä pystyssä.

                      ”Vaadin selitystä!” hän tiuskaisi uudestaan.

Suuren pylvässängyn varjoista kuului huokaus ja Gildon astui kynttilän valoon. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta.

                      ”Olen pahoillani arvon neito, mutta pelkäänpä ettei minulle jäänyt muuta mahdollisuutta.” Gildon sanoi rauhoitellen.

                      ”Mitä tarkoitatte?” Elé kysyi epäluuloisesti. Gildon asteli Elén ohitse ja saattoi tyrmistyneen palvelijattaren ulos huoneesta. Oven sulkeuduttua Gildon pysähtyi Elén viereen ja katsoi vielä sängyssä makaavaa kuningasta. Elé vilkaisi myös vanhusta. Hän oli kuullut, että Kuningas oli sairas, mutta vanhus ei selvästikään ollut enää tässä maailmassa.

                      ”On niin surullista nähdä hänet tuossa kunnossa.” Gildon sanoi vakavana.

                      ”Et vastannut kysymykseeni.” Elé sanoi hyytävästi. Jokin ärsytti häntä tässä miehessä. Gildon katsoi pettyneenä ja hieman närkästyneenä kimpaantunutta tyttöä.

                      ”Tomar Ramoninpoika on lainsuojaton. Hän puukotti miehen Yumóssa ja poltti tallin jossa oli asunut peittääkseen jälkensä. Tiedettävästi hän on myös toiminut varkaana ja huijarina, sekä ollut tekemisissä Pohjan Huoneen pettureiden kanssa.” Gildon sanoi monotonisesti. Elé pudisti päätään epäuskoisena.

                      ”Ei. Se ei pidä paikkaansa. Se ei voi pitää paikkansa.” hän henkäisi.

                      ”Pelkäänpä että se voi, ja on. Yumón Vartijaston päällikkö, jonka tunnen henkilökohtaisesti mainitsi minulle tuon nimen. Kun kuulin, että hän pitää pitää majaansa vieraanamme... Velvollisuuteni kuninkaan äänenä pakottaa minut toimittamaan hänet Yumóon oikeuden eteen.” Vanha mies puhui. Elé ei voinut uskoa kuulemaansa.

”Haluan nähdä hänet. Haluan nähdä Tomarin, nyt heti!” Elé sanoi vakavana.

”Olen pahoillani, mutta se ei käy päinsä. Saatte nähdä hänet heti huomenaamulla.” Gildon sanoi pahoitellen ja avasi oven. Se kylmä tunne kuristi Elén kurkkua, mutta hän nielaisi sen pois.

                      ”Tämä ei jää tähän.” Elé sanoi ankarasti ja poistui huoneesta helmat liehuen.

                      Hän kiiruhti kiihkeänä alas leveitä valkoisia portaita, jotka olivat raivostuttavan loivat. Hänenkö piti olla vain toimeettomana tällaisella hetkellä? Elé tunsi poskiensa punehtuvan, mutta tällä kertaa turhautumisesta ja kiukusta. Trommsonin kertomus ei voinut pitää paikkaansa, Tomar ei ollut ollenkaan sellainen! Toisaalta Elén takaraivossa kirveli ajatus, että hän olisi maannut rikollisen kanssa, jos tarina onkin tosi. Hän olisi häpäissyt itsensä antaessaan sellaisen miehen ottaa hänet. Elé pyyhki ajatuksen pois. Hän halusi toistaiseksi luottaa vaistoonsa. Syytön, kunnes toisin todistetaan. Oi Ayga anna sen olla niin!

                      Hetkeä myöhemmin hän palasi hiljaiseen kammariinsa. Kuut olivat liikkuneet loistamaan takaa päin, eikä kuulas loiste enää valaissut huonetta. Elé asteli pöydälle ja sytytti sen päällä seisovan kynttelikön. Hän istui alas ja uppoutui ajatuksiinsa, mielen rauhoittaminen oli nyt parasta, niin täti olisi tehnyt. Naisen täytyi olla arvokas ja harkitseva. Elé hymähti vaisusti. Hän olisi saanut läksytyksen Lienalta tunkeuduttuaan sairaan kuninkaan kammariin sillä tavalla. Elé pysähtyi. Vielä eilen hän ei olisi kyennyt, hän ei olisi kehdannut. Mutta nyt se ei liikuttanut hänen mieltään yhtään. Hän ei ollut huolissaan maineestaan, hän oli enemmän huolissaan Tomarista. Olisiko täti nyt hänestä ylpeä? Elé mietti aukoessaan pöydän laatikoita, jotka olivat samanlaiset kuin Lienan työpöydässä.

                      Elé säpsähti. Hän nousi kiireesti ylös. Hän oli kokonaan unohtanut sen toisen kirjeen, jonka täti oli hänelle antanut.

                      ”Etsi sitten Thrán Vaghonpoika ja anna hänelle tämä kirje. Jos et löydä löydä häntä, lue kirje itse. Jos joudut tähän tilanteeseen, pakene heti Yumoon veljeni luokse.”

                      Elé muisteli tätinsä sanoja kaivaessaan viittansa sisätaskusta kellastuneen kuoren, joka oli ilman osoitteita. Mitä hän oikein tarkoitti? Mitä tässä kirjeessä on, että sen luettuani minun pitää paeta? Elén sydän alkoi pamppailla hänen käännellessään kuorta käsissään. Hänen täytyisi löytää Thrán Vaghonpoika, kuka hän ikinä lieneekin. Silloin Elé muisti.

”Drynn Thraninpoika.” hän kuiskasi itselleen.

Elénatar puri huultaan. Mies oli vaikuttanut kelvolliselta, mutta toimi suoraan Gildonin alaisena, ja häneen Elé ei luottanut. Oli parempi pelata varman päälle ja lukea kirje ensin itse. Elé istahti rauhallisesti pöydän ääreen, kaatoi itselleen ensin lasillisen vettä, ja sitten lasillisen viiniä. Hän otti pitkän huikan viiniä ja nappasi kirjeen takaisin. Kädet aavistuksen täristen hän avasi kuoren ja alkoi lukea. Käsiala oli kaunis, mutta vieras, ei ollenkaan samanlainen kuin tädillä.

Arvon Thrán,

Olen suuresti kiitollinen kaikesta, mitä teit vuokseni, mutta joudun pyytämään palvelustasi vielä kerran. Vihollinen sai minut. Piilotellessani Deleonan luona juomani myrkytettiin. Talon nuori piika tunnusti teon. Tyttö ei tuntenut, eikä osannut kuvailla murhan tilaajaa. Matkustan nyt Tornimóon suojaan, mutta aikani alkaa olla lopussa. Myrkky leviää ja kuolen pian. Olen pahoillani, etten voinut tulla luoksesi itse.

Pyydän että, pidät huolta Elénataresta. Äitini ystävätär Liena Hiadan suvusta lupasi pitää huolen hänen kasvatuksestaan, koska Elénatar jää ilman perhettä. Jos hänen henkilöllisyytensä tulee julki, hänet mestataan välittömästi. Rukoilen, älä anna sen tapahtua. Hän ei ole vastuussa tapahtumista, eikä voi mitään sukujuurilleen.

Annan Lienalle ohjeen luovuttaa kirje Elélle, jos hän tuntee henkensä tai tyttäreni hengen olevan uhattu. Hän saa lukea kirjeen vain, jos sinä olet ehtinyt kuolla. Tätä en tietenkään toivo, teidän molempien vuoksenne.

Lisäksi, kuulin kuinka sinua uhkailtiin. Toivon sydämeni pohjasta voimia perheellesi. Tovottavasti Drynn on kunnossa ja turvassa. Ajatukseni ja rukoukseni ovat luonanne. Pidä mielesi ja sielusi vahvana. Ayga olkoon tukenasi.

Rakkain terveisin

 ja syvästi kaivaten,

Dienna Àlhrúin

P.S. Muista polttaa kirje luettuasi sen. Jos kirje joutuu vääriin käsiin olette kaikki suuressa vaarassa. Ja pidä silmällä sitä kirjanpitäjää, en luota häneen.

Elé luki kirjeen pari kertaa läpi epäuskoisena ja järkyttyneenä. Dienna Àlhrúin. Jos hän ymmärsi kirjeen oikein, tämän kirjeen oli kirjoittanut hänen oikea äitinsä. Àlhrúin.  Tuo nimi...

                      Kirje putosi Elén käsistä hänen syliinsä. Tyttö tuijotti silmät selällään kynttelikön lepattavia liekkejä. Andalein Àlhrúin, Idän Suurruhtinatar ja Itäisen Jerchóvan muinainen Kuningatar. Hän kantoi kuningattaren nimeä. Hänen verensä oli hänen vertaan. Minä... Minä olen Andalein I perillinen. Tieto tipahti hänen syliinsä kuin tuhannen kilon järkäle. Ja tämä kirje on siitä todiste. Elé nosti kirjeen pöydältä ja ojensi sen kohti tulta. Oli parempi hävittää todisteaineisto ennen kuin mitään ehti tapahtua.

                      Liekki lähes kosketti tulta, kun Elé huomasi paperin takana kirjoitusta. Hän käänsi kirjeen. Taakse oli kirjoitettu grafiitilla jälkiteksti. Käsiala oli paljon huonompaa, haurasta ja värisevällä kädellä kirjoitettu, mutta sen tunnisti samaksi, kuin kirjeen etupuolella.

Rakas Elé,

Jos luet tämän, se tarkoittaa että jokin on mennyt pieleen. Olen syvästi pahoillani, etten voinut olla osa elämääsi, ja että sinut pidettiin pimennosta totuudesta.

Älä syytä Lienaa, hän oli vain uskollinen isällesi ja minulle. Jos hän piti huolen sinusta, kuten lupasi, tämä tieto tulee varmasti järkytyksenä. Toivon, että sydämessäsi voit jonain päivänä antaa anteeksi kaiken.

Me rakastimme sinua kovasti, myös Ainneas, joka ei ehtinyt nähdä syntymääsi. Olit meidän ilta-aurinkomme, rakas Elénatar. Voi hyvin,

Dienna, äitisi.

Ainneas oli edesmennyt kuningas, josta Elé oli lukenut. Hän oli kuollut kaksi vuotta ennen Elén syntymää. En ymmärrä. Ainneaan vaimo kuoli synnytyksessä, samoin lapsi. Elé nousi ylös ja taitteli kirjeen takaisin kuoreensa, ja piilotti kirjekuoren viittansa taskuun ja puki viitan päälleen ja vilkaisi itseään peilistä. Elé otti kuoren pois taskustaan ja piilotti kuoren pukunsa ja alusmekon väliin, vuoren saumaan ommeltuun povitaskuun. Hän olikin aina miettinyt taskun merkitystä, nyt se pääsi vihdoin hyödylliseen käyttöön.

                      Aamu koittaisi pian, jolloin Elé pääsisi puhumaan Tomarille. Sitä ennen hänellä oli vielä paljon tehtävää. Hänen täytyi löytää Drynn Thraninpoika, ja ennen kaikkea hänen isänsä Thrán. Elé hörppäsi loput viinit yhdellä huikalla ja astui ovelle. Kaikki riippui nyt hänestä.

Itä, Pohjoinen ja Hovi - Kappale 4

Kuninkaan palvelija

Sade ropisi korkeaa ikkunaa vasten. Tuhannet pisarat valuivat pitkin ruutuja, alas ränniin. Suuressa makuukammarissa oli verrattain pimeää. Huoneessa paloi viisi kynttilää ja viisi öljylamppua, valaisten heikosti silkillä verhoiltua huonetta, jonka katto kohosi niin korkealle, ettei liekkien loimu yltänyt katon kuvioituihin paneeleihin asti. Korkeiden ikkunoiden edessä roikkuivat kalliit, raskaat samettiverhot, jotka tuntuivat imevän kynttilöiden valon kokonaan itseensä. Ikkunan vieressä seinällä, keskellä huonetta lepäsi massiivipuinen katettu pylvässänky, jonka pylväiden kultakirjailut hukkuivat runsaiden, tummien verhojen sisään.

                      Lukuisten peittojen keskellä sängyssä makasi riutunut hauras mies, joka nukkui tehtyä unta. Miehen harmaat kasvot näyttivät elottomilta, ainoastaan peitot kohoilivat hiljakseen hänen hengityksensä tahtiin. Huoneen nurkassa kynttilänvalossa istui pieni rouva mustiin pukeutuneena. Hän kyhjötti kumarassa puutuolilla ja kutoi hartaasti vaatetta. 

                      Huoneen poikki kuului, kuinka vanhus huokaisi syvään, jonka jälkeen tuli hyvin hiljaista. Rouva kohotti katsettaan ja näki, ettei miehen peitteet enää kohoilleet. Nainen laski kutimet pöydälle kynttilän viereen ja käveli huoneen poikki vanhuksen luo. Nainen otti korkealta yöpöydältä pienen peilin ja asetti sen miehen suun eteen. Peili huurustui aavituksen verran keskeltä ja nainen naksautti kieltään. Hän laski peilin paikoilleen ja palasi kutimiensa ääreen.

                      Ovelta kuului kumea koputus. Nainen huokaisi hiljaa ja kipitti avaamaan neljä metriä korkean mahonkioven. Kevään kostus sai sen saranat jäykiksi, ikään kuin mokomaa ovea ei olisi jo muutenkin vaikea avata. Oven takana seisoi kuusikymmentävuotias, elämää nähnyt mies. Hänellä oli valkoinen parta, sekä saman sävyinen lyhyeksi leikattu tukka, joka oli paennut päälaelta kokonaan. Miehellä oli päällään tummansininen takki ja harmaa polvitaipeisiin yltävä viitta pystykauluksella.

                      ”Iltaa vain. Halusin tulla tarkastamaan kuinka herramme voi.” Mies lausui ystävällisesti, lähes muodollisesti. Palvelijatar astui syrjään ja mies käveli hänen editseen vuoteen vierelle.

                      ”Kuninkaan tilassa ei ole muutosta. Niin hyvään kuin huonoon.” nainen vastasi ja jättäytyi hieman kauemmas. Parrakas mies tuijotti hiljaa pylväiden ja pehmusteiden keskellä makaavaa riutunutta ihmistä.

                      ”Hänet on niin kurja nähdä tuossa kunnossa…” Mies totesi hiljaa.

Palvelijatar nyökkäsi hiljaa. Mies huokaisi niin väsyneesti, että se kuulosti lähes haukotukselta. Sitten hän pyyhkäisi leukaansa, kääntyi hitaasti ympäri ja käveli ääneti ulos. Palvelijatar sulki oven herran perästä, palaten sitten paikoilleen kutimiensa ääreen.

                      Parrakas mies, Gildon Tromsson - Hovin käskynhaltija, asteli hartaasti kaikuvaa korkeaa käytävää pitkin. Vuorokausi oli luultavasti jo vaihtunut vaikka kuiden sijainnista sitä ei voinut päätellä yhä jatkuvan vesisateen vuoksi. Yö oli sateinen ja pimeä. Etäämpää käytävältä hän erotti lähestyvät askeleet. Gildon pysähtyi ikkunan eteen katsomaan synkkää maisemaa. Pian nurkan takaa ilmestyi tummahiuksinen mies, pukeutuneena mustiin nahkasaappaisiin ja viittaan. Mies oli läpimärkä ja hänen tummat harteille ulottuvat hiukset olivat liimautuneet hänen kasvoihin ja kaikin puolin mies vaikutti rähjääntyneeltä.

                      ”Herrani…” Mies aloitti kymmenisen metrin päästä, marssien määrätietoisesti Gildonia kohti.

                      ”Kuninkaamme tekee kuolemaa.” Gildon sanoi, yhä katsoen ulos. Mies pysähtyi ja jäi niille sijoilleen vettä valuvana.

                      ”Tiedän sen hyvin.” Hän totesi hieman happamana pyyhkäisten kosteuden kihartamia hiuksiaan sivuun kasvoiltaan.Gildon katsoi surumielisesti miestä, jonka hän oli yömyöhällä kutsunut paikalle. Nuorin kaartinjohtaja vuosisatoihin. Hän ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta oli edennyt sotilaallisella urallaan ripeämmin kuin kukaan aiemmin.

                      ”Mitä olisit valmis tekemään kuninkaasi puolesta, jos voisit pelastaa hänet?” Vanha mies kysyi vakavana.

                      ”Antaisin hänelle henkeni.” kenraali vastasi, kuin oppikirjasta.

                      ”Hienoa.” Gildon sanoi helpottuneen kuuloisena ja kääntyi jälleen kohti ikkunaa. ”Olet myöhässä, mitä tapahtui?” hän jatkoi katsoen alas avautuvaa maisemaa Hovin kaupunkiin.

                      ”Herrani, kimppuumme hyökättiin.” mies henkäisi turhautuneena. ”Varjolaiset. Olimme varta vasten vaihtaneet reittiä, mutta jouduimme väijytykseen. Menetin monta hyvää miestä.” mies kertoi tiukasti. Gildon katsoi pettyneenä miestä.

                      ”Minähän varoitin teitä.” hän sanoi murheellisena.

                      ”Herrani…!” mies aloitti, mutta Gildon hiljensi hänet ja muistutti katseellaan, että Kuninkaan makuukammari oli käytävän varrella. Mies näytti vihaiselta, mutta ei jatkanut.

                      ”Ja miksi heitä piti ottaa niin monta mukaan…” vanhus päivitteli partaansa.

                      ”Varjolaisia oli paljon enemmän, kuin osasimme odottaa! Heillä oli shakaaleja! Minun olisi pitänyt ottaa koko kaarti mukaan, jotta olisimme päihittäneet heidät!” mies ärähti vastalauseeksi.

                      ”Sotilaat eivät ole mitään karjaa, jota voi käyttää hyväkseen mielensä määrin. Vielä lisää tällaisia taka-iskuja ja alan pian katua nimittämistäsi isäsi paikalle. Nyt, poistu.” Gildon sanoi tiukasti irrottamatta katsettaan ikkunasta. Mies näytti siltä kuin olisi halunnut antaa haisevaa palautetta, mutta tyytyi kääntymään äkäisesti kannoillaan ja marssimaan pois. Gildon katsoi vielä ulos, ennen kuin vielä puhui.

                      ”Mutta Drynn…” hän sanoi hiljaa. Sotilas pysähtyi, katsomatta taakseen.

                      ”Hyvä, että tulit elävänä takaisin.” Gildon sanoi lämpimästi.

Mies ei liikahtanutkaan. Sitten hän tuhahti äänekkäästi ja jatkoi matkaansa, kadoten nurkan taakse. Gildon jäi katsomaan miehen perään. Hänen saappaiden äkäinen kopina kuului yhtä kiivaina, kuin aiemminkin, kunnes askelten kaiku katosi äänettömiin. Vanha mies huokaisi syvään ja lähti vihdoin itsekin pois. Häntä väsytti jo kovin, mutta vielä oli paljon asioita järjestettävänä, eikä unelle ollut nyt aikaa.

                     

***

Vesisade jatkui vielä seuraavanakin päivänä, mutta paljon ponnettomammin kuin edellisiltana. Sade oli muuttanut muotoaan jäätävästä monsuunista, kalseaan tihkuun, joka lämpeni tuskin asteen verran auringon hehkuessa valjusti pilvien takaa. Liinukka ja Veli ravasivat reippaasti kuraista tietä pitkin metsän vaihtuessa sysipimeästä lämpimän harmaaksi. Ne hörähtelivät tyytyväisinä aamun lintujen aloittaessa lauluaan, vaikka olivat juosseet koko yön läpi. Tomar oli myös tottunut pitkään ja märkään ratsastukseen, mutta Elénatar selvästi ei ollut.

                      Tyttö näytti kuolemanväsyneeltä ja viluiselta. Tomar oli kysynyt ainakin kolmesti halusiko Elé hänenkin viittansa, mutta hän oli joka kerta kieltäytynyt kohteliaasti. Tomar pyöritti silmiään tytön jääräpäisyydelle ja aukaisi viittansa. Hän antoi Veljelle vasenta pohjetta ja nojautui pyöräyttämään viittansa Elén harteille.

                      ”Tomar, sanoinhan etten tarvitse..!

                      ”Ja minä lupasin tädillesi, etten anna sinulle tapahtua mitään, tarkoittaen myös vilustumista.” Tomar sanoi hymyillen.

                      ”…Kiitos.” Elé vastasi ja nyökkäsi punastuen. ”Mutta eikö sinulle tule nyt kylmä?” Elé kysyi huolestuneena. Tomar naurahti ääneen.

                      ”Ei tietenkään! Minullahan on turkki. Tai siis olen tottunut kylmyyteen! Tarkoitan olen tottunut matkustamaan vesisateessa.” Tomar selitti ja tunsi itsensä maailman suurimmaksi pölkyksi. Kuin tilauksesta puiden latvojen takaa näkyi korkea torni ja Tomar pääsi vaihtamaan aihetta.

                      ”Katso!” hän sanoi osoittaen puiden ylle.

                      ”Hovi!” Elé henkäisi helpottuneena.

He olivat päässeet perille, eikä hetkeäkään liian aikaisin. He kannustivat hevoset laukkaan ja kiiruhtivat loppumatkan perille asti.

                      Hovi oli upea. Linna oli kokonaan valkoista marmoria ja kiiltävää graniittia. Mutta toisin kuin Pohjan huoneessa, jonka arkkitehtuuri oli siroa ja sorjaa, oli Hovin linna jylhä ja arvokas ulkomuodoltaan. Tomarin mielestä palatsi oli ennemmin temppeli, kuin linna.

                      ”Hovi on enemmän kuin pelkkä Kuninkaan asuinsija.” Elé kertoi heidän ratsastaessaan kohti kaupungin kolmiosaista porttia.

                      ”Hovi oli Idän ruhtinaskunnan pääkaupunki ja keskus satoja vuosia ennen Liittouman tuloa Jerchóvaan. Idän suurruhtinatar Andalein Àlhrúin rakennutti tuon linnoituksen asukkaiden turvaksi ja sodan syttyessä se suojeli valtion päämiesten lisäksi myös kaikkia alamaisia. Andalein sai surmansa omassa salissaan, kun hoviväkeen soluttautunut vakooja puukotti hänet. Sitten hänet kruunattiin postuumisti Hovin ensimmäiseksi kuningattareksi ja hänen miehensä tuli valtaan, kunnes heidän esikoisensa kruunattiin.

                      Andaleinin jälkeläiset ovat siitä asti hallinneet Jerchóvan Itäistä maata. Jenovas Alhrúine on viimeinen sukuaan, mutta hän on kovin sairas ja Kuninkaan virkaa toimittaa nyt  hänen virallinen neuvonantajansa. Loiston ajoista on jo kauan, mutta muinaiset ruhtinaat todella rakensivat Hovista Idän ja koko Jerchóvan lävitsepääsemättömimmän linnoituksen. Vartiotorneja on yhteensä kaksitoista ja tuon korkeimman mehän näimme jo kaukaa.” Elé kertoi ja osoitti ylhäällä kukkulan päällä kohoavan linnan korkeinta tornia, joka kurotteli kohti taivaita. Tornin sipulimainen huippu oli kullattu ja sen huipussa liehui valkoinen viiri. Edespäin levenevä katu alkoi täyttyä ihmisistä, mitä lähemmäs kupungin muuria he ratsastivat.

                      ”Viirin väri vaihtuu jos tähystäjät havaitsevat uhkan. Mutta sitä tuskin tulee tapahtumaan. Viiri on ollut viimeiset viisisataa vuotta valkoinen. Kukaan ei ole niin hullu, että yrittäisi hyökätä Hoviin. Siksi kaikki pakenevat tänne varjolaisia.” tyttö sanoi apeana katsoen ihmisvirtaa, joka velloi muuria rajaavan joen yli kolmea siltaa pitkin.

                      He pääsivät kuin pääsivätkin pahimman väenpaljouden läpi kaupungin puolelle. Joka puolella oli telttoja ja tilapäisiä asumuksia. He kannustivat hevoset raviin ja pian he saapuivat Linnan portille. Tomar jäi viemään hevosia talliin, kun Elénatar kiiruhti edeltä portille.

Ponit oli nopeasti saatu hoitoon ja Tomar riensi tytön perään, joka neuvotteli juuri toisen portinvartijan kanssa. Elé ojensi sinetöidyn kirjeen miehelle, joka lähti heti juoksemaan sisälle ja toinen heistä päästi heidät sisäpihaan. Heidät saatettiin arvokkaan oloiseen saliin, joka toimitti eteisaulan virkaa. Tomar tunsi olonsa hieman hermostuneeksi. Joka puolella ympärillä kulki ja seisoi sotilaita seipäineen. Hänestä alkoi tuntua enemmän siltä, että he olivat vankeja eivätkä vieraita.

                      Aika kului. Komea palvelija toi heille tuolit ja pyysi istumaan alas. Kun oli kulunut lähes tunti, Elé alkoi näyttää huolestuneelta. Hän ei malttanut seisoa, vaan nousi ylös kävelemään ees taas oven edessä.

                      ”Kuinka kauan tässä voi kestää! Asia on hirvittävän tärkeä ja meidät laitetaan odottamaan, kuin jossain kauppahallissa!” Elé huudahti tuskastuneena. Tomar aikoi juuri tyynnytellä häntä, kun ylhäältä leveästä portaikosta kuului kiivaita askelia. Elé pysähtyi ja Tomarkin nousi ylös. Pian portaikkoon ilmestyi mustaan viittaan pukeutunut mies kahden sotilaan kanssa.

                      ”Hyvä neito, olen erittäin pahoillani, että jouduitte odottamaan! Tulkaa, saatan teidät henkilökohtaisesti käskynhaltijan luokse.” Mies aloitti puheensa jo portaikossa. Heidän kohdallaan hän pysähtyi ja kumarsi muodollisesti, mutta kiireisesti.

                      ”Olen Drynn Thraninpoika – ” hän sanoi nostaessaan katseensa, mutta pysähtyi tuijottamaan Tomaria ja sitten portinvartijaa, joka hätkähti parantaen asentoaan.”Sinäkö saatoit hänet?” Drynn äyskäisi.”Olen tehnyt selväksi, ettei kaiken maailman metsäläisiä päästetä sisään!” mies jatkoi viitaten Tomariin.

                      ”Anteeksi kuinka? Tomar on seurassani!” Elé huudahti tyrmistyneenä.

Mies pysähtyi ja pyyhkäisi tummaa sotkuista tukkansa pois kasvoiltaan. Ikään kuin hän olisi nyt vasta huomannut Elén olevan siinä.

                      ”Elénatar, älä. Voin poistua, muista asiasi!” Tomar ehti sanoa, ennen kuin Elé pääsi vauhtiin. Tyttö näytti erittäin pahastuneelta, hänen poskensa punehtuivat kiukusta, mutta hän ymmärsi Tomarin sanat ja nyökkäsi hänelle hyväksyvästi. Tomar kumarsi lyhyesti ja poistui ulos portinvartijan mukana.

                      ”Hyvä on. Seuratkaa minua, arvon neito.” mies sanoi virallisesti, käännähtäen kannoillaan, niin että hänen viittansa hulmahti näyttävästi mennessään.

                      Elé ja kaksi sotilasta riensivät Drynnin kannoilla ylös portaisiin. Tyttö kiri kuitenkin pian miehen kiinni.

                      ”Esimiehesi saa kuulla tästä.” Elé totesi kylmästi kivutessaan portaita ylös miehen rinnalla.

                      ”Arvon neito, olen pahoillani aiheuttamastani mielipahasta.”Drynn pahoitteli heidän kavutessaan ylätasanteelle.”Varjolaisten uhatessa yleistä turvallisuutta, olemme joutuneet tiukentamaan turvajärjestelyjä. Ja Hovin korkein upseeri on vastuussa niin kaupungista, kuin Hovista.”

                      ”Haluaisin tavata myös hänet.” Elé ilmoitti heidän kääntyessään pitkälle ja korkealle käytävälle. Drynn hymähti.

                      ”Puhutte juuri hänelle, arvon neito.” mies sanoi ja avasi oven suureen saliin.

                      Elé hämmentyi ja nolostui, mutta yritti pitää kasvonsa, vaikka tunsi kuumotusta hiusrajassaan. Hän astui kaikuvaan saliin, johon oli katettu pyöreä pöytä täyteen lounasruokaa ja hedelmiä. Pyötä näytti valtavassa tyhjässä salissa aavituksen pieneltä, vaikka sen ääressä oli mahtunut ruokailemaan vaikka keskikokoinen armeija. Pöydässä istui kourallinen ihmismiehiä ja pari suippokorvaista keskustelemassa ja kirjoittamassa papereita. Ovi kolahti kiinni, mutta miehet eivät reagoineet mitenkään. Yksi herra vilkaisi pyöreiden rilliensä takaa tulijoita, mutta jatkoi sitten papereiden selaamista.

                      Drynn harppoi muutamalla askeleella Elén ohi ja pysähtyi sopivan matkan päähän pöydästä, valkopäisen ystävällisen näköisen miehen sivulle. Mies nosti katseensa papereistaan aavistuksen huolestuneen oloisena.

                      ”Elénatar Hiada, herrani.” Drynn esitteli ja viittasi kohti Eléä, joka liittyi seuraan niiaten.

                      ”Arvon neito, Gildon Tromsson – Hovin käskynhaltija.” Drynn jatkoi.

Gildon nousi seisomaan ja kumarsi arvokkaasti vieraalleen. Muutkin pöydässä olijat seurasivat esimerkkiä, muuten noteeramatta vierasta. Drynn astui eteen ja veti Elélle tuolin pöydän alta. Tyttö kiitti kohteliaasti ja istuutui.

                      ”Saimme linnun aamuyöstä, jossa kerrottiin samaa kuin kirjeessänne.” Gildon sanoi pehmeällä äänellä istuutuen alas.

                      ”Herrani, isotätini Liena Hiada, Tornimon herttuatar, sekä kylänvaltuuston neuvonantaja lähetti minut hänen sijastaan. Pyydän, kylämme tarvitsee apuanne! Tornimon miesvahvuus ei ole suuri, eikä pidättele vihollista kuin hetken.” Elé purskahti puheeseen ennen kuin Gildon ehti jatkaa. Käskynhaltija nosti kätensä ja Elé vaikeni.

                      ”Ymmärrän huolenne, mutta Hovin sotilaita tarvitaan täällä. Sitä paitsi, saamamme kyyhkyviestin mukaan Tornimo on jo vallattu ja kylän käskynhaltija mestattu. Olen syvästi pahoillani.” Gildon sanoi vakavana.

Elé ei ollut uskoa korviaan. Mies puhui jotenkin kuvainnollisesti. Hän ei voinut tarkoittaa miehitetty. Tornimo vallattu ja kaupunginisä mestattu? Ei, ei se voi olla mahdollista. Gildon huokaisi ja laski ison kämmenensä tytön vihreän hihan peittämän ranteen päälle.

                      ”Myönnän Teille turvapaikan Hovista niin pitkäksi aikaa, kuin koette tarpeelliseksi. Saatte huoneen palatsin edustussiivestä. Väkemme on palveluksessanne.” käskynhaltija sanoi myötätuntoisesti.

                      Elé nousi ääneti seisomaan.

                      ”Kiitoksia herrani.” hän sanoi ja niiasi kohteliaasti. Ääni värisi ja kuulosti jotenkin vieraalta. Elé kääntyi ympäri ja lähti kävelemään ulos huoneesta. Hän kuuli etäisesti askeleensa kaikuvan ja virkamiesten papereiden rapinan, kuin jostain kaukaa, lähes menneisyydestä. Se ei tuntunut olevan osa tätä maailmaa. Ne äänet. Ja valot. Jostain ylhäältä ruusuikkunasta alas lattiaan heijastuikuvioita, jotka muuttivat auringonvalon kaikkiin sateenkaaren väreihin kivilattialla.

                      Yhtäkkiä ovi aukeni hänen eteensä ja Elé palasi todellisuuteen. Kenraali Drynn piteli ovea auki odottaen häntä. Elé niiasi kuin ohjelmoituna ja asteli hajamielisesti ulos valoisalle käytävälle. Oven ulkopuolella vartioinut sotilas marssi hänen edelleen.

                      ”Arvon neito, palvelija voi neuvoa teidät huoneeseenne.” Drynn sanoi, kun Elé lähti kulkemaan kohti portaita.

                      ”Aaah aivan, anteeksi. Minä… Aion hakea seuralaiseni.” Elé sanoi ja jatkoi matkaansa.

                      Hän asteli hitaasti pitkin käytävää vartijan hännillä, hidastaen korkean ikkunarivistön kohdalla. Hän ei ollut eläessään nähnyt näin kauniisti valmistettuja ikkunoita. Kuinka ohuet ne olivatkaan ja kuinka kirkkaasti niiden lävitse näki! Kylmä sade oli hellittänyt ja harmaiden pilvien välistä aurinko paistoi kirkkaana juovana maahan. Kaukana horisontissa kumpuilevan maaston ylle kerääntyi mustia pilviä. Kontrasti aamunkirkkauden ja yönsinisen pilvimassan välillä oli yhtä lailla huikea ja pelottava. Yliluonnollinen. Elé ei saanut katsettaan siitä irti. Eikä hän halunnutkaan.

                      Yllättäen Elé tunsi jonkun tarttuvan hänen käsivarteensa. Drynn oli ilmestynyt hänen viereensä ja tarjosi kyynärpäätään neidolle.

                      ”Voin lähettää vartijan noutamaan ystävänne. Antakaa minulle lupa saattaa teidät huoneeseenne.” Drynn sanoi ja hymyli myötätuntoisesti Elélle.

                      Elénatar otti kiittäen tarjouksen vastaan ja salli nuoren kenraalin saattaa hänet. Vaikka hän oli ollut koko elämänsä orpo, ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi jääneensä orvoksi. Elé oli aidosti luullut koko yön ratsastaessaan Hoviin, että tottakai hän näkisi tätinsä vielä. Eléä huimasi ja hän joutui ottamaan myös portaiden kaiteesta tukea. Kuului kilahdus. Hopeinen diadeemi putosi hänen kutreiltaan marmoriportaisiin ja pyöri alas helähdellen kirkkaasti. Sotilas kiiruhti korun perään ja ojensi sen kumartaen takaisin neidolle.

                      Elé otti tiaran vastaan ja jäi katsomaan sitä kostunein silmin. Sen sisäpintaan oli kirjailtu köynnös, jossa luki hänen sukunsa tunnus: Yhtenä seisten, tuulessa ja tulessa. Elénatar olisi tahtonut kaatua maahan ja itkeä tuskasta, mutta hänen asemansa ei sallinut sitä. Hän veti syvään henkeä, asetti diadeemin otsalleen ja laski kätensä Drynnin käsivarrelle. Kunhan hän löytäisi Tomarin, hän voisi heittäytyähänen olkapäätään vasten ja surra kuin nainen. Siihen asti hän piti päänsä pystyssä, kuin neito.

                      ”Sotilas!” Drynn sanoi ja tiaran antanut sotilas ryhdistäytyi tervehtien. ”Vie portille viesti: Se, joka aiemmin tänään tapasi Tomar…” Drynn aloitti ja katsoi Eléä.

                      ”Tomar Ramoninpojan.” Elé sanoi mahdollisimman selkeästi.

                      ”- lähtee nyt etsimään häntä ja tuo luokseni. Ja sinä otat siksi aikaa paikan portilla. Palaat sijoillesi, kun neidomme vieras palaa näiden seinien sisälle.” hän käskytti. Sotilas nyökkäsi ja lähti harppomaan vauhdilla ulos. Drynn viittasi kädellään kohti oikealle avautuvaa käytävää.

                      ”Menkäämme.” hän sanoi kohteliaasti.

Elé nyökkäsi vaisusti ja he lähtivät kulkemaan kohti itäsiipeä.