Viimeinen luku - Kappale 4

Ryola

Lunta oli satanut jo pari päivää ja lämpötila oli laskenut tasaiseen tahtiin, mutta auringon noustessa horisontista, lumisade vihdoin taukosi. Pilvipeite oli kuitenkin paksu ja ilma oli harmaa. Pähkinäpuiden viimeiset lehdet sinnittelivät yhä, eivätkä suostuneet vieläkään putoamaan hangelle. Talvi oli kuitenkin saapunut muurien sisälle aiemmin kuin muualle Jerchóvaan. Vaikka Varjon alueilla olikin leudompi ilma ympärivuoden kestävän pilvipeitteen vuoksi, siellä talvet olivat viime vuosina olleet edellisvuosia ankarampia. Toistaiseksi talven ankaruudesta pystyi vain antamaan arvioita, sillä vuoden kylmin aika oli vasta käsillä.

                      Varjon pääkaupungin J´ranmon keskellä kohoavan Mustan Palatsin tornit kohosivat korkeuksiin, kadoten matalalla roikkuvien harmaiden pilvien sekaan. Palatsin goottilaishenkiset seinämät olivat mustaa, sileää kiveä ja ne tuntuivat imevän kaiken valon itseensä, heijastamatta mitään takaisin. Kun ohut lumikerros peitti Palatsin kattorakenteita, kaaria ja gargoileja, sitä olisi voinut kutsua henkeäsalpaavaksi tai jopa kauniiksi rakennelmaksi, mutta se ei aiheuttanut muissa kuin Varjolaisissa positiivisia mielenyhtymiä. Kerrottiin, että niinä aikoina, kun Liittouma oli juuri sulkenut Varjolaiset muurien sisään Musta Palatsi oli kohonnut niille sijoilleen yhdessä yössä. Ajan kuluessa Varjolaiset olivat keskittyneet asumaan sen ympärille.

Toiset tahot kuitenkin väittävät, että Palatsi on vanhempi. Huhut kertovat palatsin  olleen olemassa ennen muuria, ja että juuri Musta Palatsi oli syy, miksi Liittouma alun perin päätti sulkea Varjolaiset ulos muusta maailmasta. Liian suuri, pimeä uhka.

                      Mustan Palatsin tumma Varjo kurottautui J´ranmon tiheän keskustan läpi ja kauas kaupunkia kehystäviin kyliin asti. Kylät olivat harvemmin asuttuja kuin kaupungin välitön alue ja niiden asukkaat myös köyhempiä. Pieni Ryolan kylä levittäytyi J´ranmosta lounaaseen ja sen poikki oli alun perin mennyt Varjon päätie länsimuurilta J´ranmoon. Kylä oli syntynyt päätien ja pohjoisakselilla kulkevan kärrytien risteykseen ja lähtenyt siitä leviämään. Ryola oli kuitekin parhaimmat päivänsä jo nähnyt, kun suurin osa sen asukkaista oli jossain vaiheessa muuttanut pääkaupunkiin asumaan. Kylänraitilla oli tiheämmin asutusta, joka harveni sitä myöten mitä kauemmas länteen jatkoi.

Aamun edetessä kylä alkoi herätä ensimmäisten torikauppiaiden pystyttäessä pöytiään. Harmaan taivaan valjetessa kylän kapeat tiet alkoivat täyttyä ihmisistä, mutta tavallisten kylien eloisan hulinan sijaan tunnelma oli hiljainen ja melankolinen. Varjolaiset eivät puhuneet toisilleen muuta kuin tarpeen tullen. He eivät hymyilleet toisilleen, tai toivotelleet hyviä huomenia. Tällainen toiminta koettiin tekopyhänä mielistelynä. Varjon kansalaiset eivät kumartaneet Liittoumaa tai harjoittaneet heidän uskontojaan; he eivät pelänneet kuolemaan saati kadotusta. Varjolaiset polvistuivat vain hallitsijansa edessä ja pelkäsivät hänen verikoiriaan.

Kylän keskellä oli temppeli, jossa asukkaat kävivät rukoilemassa, mietiskelemässä tai suorittamassa uhrimenojaan. Varjolaisilla oli pitkälti samat uskomukset kuin muilla Jerchóvan asukkailla: toiset sytyttivät suitsukkeita Aygalle, toiset kävivät hiljentymässä ja toistamassa otteita Kirjoituksista. Mutta ainoastaan Varjolaiset kävivät sytyttämässä kynttilän Varjon edellisen hallitsijan kuvan eteen ja lausumassa rukouksen hänen muistolleen. Tänään kuitenkin temppeli oli hiljainen. Edellisen illan muutamat kynttilät olivat sikin sokin alttaritaulun edessä, joka esitti edesmennyttä kuningasta. Hänen tiukka katseensa lepäsi pimeän ja pölyisen temppelin autiossa salissa. Jostain ylhäältä holvikaton rakenteista kuului narahdus, joka säikäytti nurkassa vilistäneen hiiren takaisin koloonsa. Ylhäältä varisi hieman tomua ja sahanpuruja temppelin kiviselle lattialle. Silloin ovi kävi ja pääovesta sisään astui vanha rouva. Hän käveli vaappuen kohti alttaritaulua. Rouvan näkö ja kuulo olivat jo niin huonontuneet, ettei hän huomannut ylhäältä leijuvaa sahanpurua. Hän tallusti verkkaisesti, askeleidensa kaikuessa temppelin seinistä. Mummo ähkäisi kumartuessaan alttarin eteen.

”Aygan siunausta, herrani.” Rouva mutisi sytyttäessään kynttilää. Hän niiskautti kuuluvasti ja laski kynttilän aivan vanhan kuninkaan kuvan alle. Rouva otti pari vaappuvaa askelta taaksepäin, sulki silmänsä ja hiljentyi hetkeksi, ennen kuin kääntyi vaivalloisesti ympäri. Pian hän sai tallustettua ovelle ja kun ovi loksahti rouvan perästä kiinni, tuli temppeliin jälleen täysin hiljaista.

”Jatketaan.” ääni kuiskasi ylhäältä holvin rakenteista.

Kuului jälleen narahdus ja kaksi tummaa hahmoa lähti liikkumaan kattoparruja pitkin ylemmäs, kohti temppelin katolla sijaitsevaa kellotornia. Alhaalta nousivat myös jyrkät rappuset kellotorniin, jonka vanhaa pronssikelloa soitettiin aina pyhien aamuna, sekä toisinaan hautajaisten aikaan. Rappusista ei kuitenkaan ollut hyötyä sellaisille, jotka tulivat temppeliin ulkona kasvavaa suurta puuta pitkin ja rikkoutuneen, korkealla sijaitsevan ikkunan kautta sisään.

                      Ulkona alkoi tihkuttaa räntää ja valoisasti alkanut päivä muuttui asteen verran hämärämmäksi. Märkä loska valui räystäiltä kahden hahmon kivutessa temppelin korkeaan kellotorniin. He katsoivat sieltä avautuvaa näkymää J´ranmoon ja Mustaan Palatsiin.

                      ”Siinä se nyt on.” Waldo totesi hiljaa katsoessaan Palatsia, jossa Valtiatar heidän tietojensa mukaan asui. Eiffel nyökkäsi hänelle ja otti hieman huppua pois kasvoiltaan nähdäkseen paremmin kaupunkiin. J´ranmo oli kasvanut suuren vaaran päälle, jonka huipulla Musta Palatsi kohosi. Kaupungin profiili muodostui erikokoisista, eriaikakausilla rakennetuista taloista, temppeleistä ja muista rakennuksista. Keskellä jylhästi pilviin kurottautuvaa Palatsia kehysti Varjolaisten itse pystyttämä muuri, joka jossain määrin näytti samalta kuin Varjon aluetta kiertävä muuri. Se näytti Eiffelistä siltä kuin Musta Palatsi olisi myös ollut vankina Varjon sisällä ja se jotenkin sai hänen olonsa vaikeaksi. Heti Palatsin vieressä kohosi valtava vuori, joka jatkui luoteeseen Varjon alueelta. Eiffel tiesi, että vuoren toisella puolen alkoi Jerchóvan Suuri Korpi, vaikkei se tänne näkynytkään.

                      ”Me päästään J´ranmoon kyllä helposti, mutta tuon muurin ylittäminen huomaamattomasti onkin sitten astetta vaikeampaa.” Eiffel sanoi osoittaen Palatsia kiertävää muuria.

                      ”Varsinkaan, kun me ei tiedetä mitä siellä toisella puolella on.” Waldo sanoi vakavana.

Jostain päin temppeliä kaikui outo ääni. Se saattoi olla jokin eläin, mutta myös joku ihminen. He kumpikin jähmettyivät kuuntelemaan. Eiffel vilkaisi nopeasti sivuunsa, etsien nopeinta reittiä pois, jos heidän pitäisi paeta. Pian kuitenkin kuului oven kolahdus ja he näkivät jonkun poistuvan pääovesta kohti toria. Täällä ei silti ollut turvallista.

                      ”Hutiloimaan ei kannata lähteä. Pitää löytää joku sopiva paikka missä laatia hyvä suunnitelma. Tänne ei kuitenkaan kannatte jäädä.” Eiffel sanoi ja veti huppua syvemmälle. Waldo kääntyi kohti kaupungin keskustaa ja näytti mietteliäältä.

                      ”Meidän kanttis kiertää J´ranmo ja mennä ehkä vuorta pitkin Palatsiin. Jos sieltä ei pääse sisään, niin ainakin voidaan sieltä käsin suunnitella seuraavaa liikettä.” Waldo ehdotti.

Eiffel hymyili. Onneksi hän oli ryhtynyt tähän hommaan juuri Waldon kanssa.

                      ”Hyvä idea. Palataan takaisin samaa reittiä ja kierretään pohjoistien suuntaisesti nämä kylät ja sieltä sit vuorelle.” Eiffel vastasi.

Waldokin hymähti ja nyökkäsi, sitten he lähtivät kapuamaan alas kellotornista samaa tietä mitä olivat tulleetkin. Ryolaan saapuminen oli ollut liki lasten leikkiä. Lähdettyään muurilta he olivat varastaneet ensimmäiseltä kohdalle sattuneelta tilalta hevoset ja vältelleet suuria teitä ratsastaessaan mutkitellen itään, kohti J´ranmoa. Jonkin verran ennen Ryolaa he olivat kiertäneet muutaman kilometrin väärään suuntaan ja jättäneet hevoset joen rantaan vapaiksi. Itse he olivat jatkaneet jokea myöten yläjuoksuun, suoraan kohti Ryolaa, johon he olivat saapuneet tehtyään kaksi viikkoa matkaa Varjon alueella.

Kylässä ei kuitenkaan ollut turvallista kulkea, sillä Eiffel muisti mitä Marko oli kertonut hänelle. Mikäli Varjolaiset todella pystyivät erottamaan ei-Varjolaiset kaltaisistaan, olisi heidän turvallisinta pysytellä pois ihmisten ilmoilta ja kulkea mieluiten takapihoja ja metsiä myöten. Kellotorniin kapuaminen oli riskaabeli veto, mutta välttämätön, sillä se oli lähitienoon paras – ja ainoa paikka tähystää.

He kulkivat perätysten temppelin kattoparrujen päällä kohti rikkonaista ikkunaa ja siitä sisään kasvanutta puuta pitkin ulos. Waldo kipusi ulos nopeasti ja äänettömästi, mutta yrittäessään tarttua oksaan, Eiffelin olkapäätä vihlaisi ikävästi. Hän irvisti ja puri huultaan, ettei päästäisi mitään ääntä. Olkapää tuskin tulisi enää kuntoon, joten hänen täytyisi vain sietää kipu ja oppia elämään sen kanssa. Eiffel veti syvään henkeä, kooten itsensä uudestaan ja kiiruhti sitten Waldon perään alas. Ulkona räntäsade oli muuttunut yhä yltyväksi lumisateeksi. Se oli hyvä. Sakea ilma oli heidän puolellaan, sillä lumisateessa heidän oli helpompi vain kadota näkyvistä. Niin kuin nyt.

Suuri saarnipuu kasvoi temppelin taakse levittäytyvässä puistikossa. Viheralueesta näki, että sitä oli joskus hoidettu, mutta ei enää pitkään aikaan. Isoiksi kasvaneet puut kehystivät villiintynyttä tuuheiden pensaiden peittämää aluetta, jossa kasvoi siellä täällä erikokoisia taimia ja puita. Puiston poikki kulki lähes umpeen kasvaneita polkuja ja hieman kauempana oli asutusta. Tämä oli juuri sellainen alue, jonne oli helppo kadota, vaikka kasvien lehdet olivatkin jo tippuneet. Eiffelillä ja Waldolla oli kummallakin päällään Antanielin antamat takit ja kevythaarniskat lähikontaktien varalta. Puvut olivat väriltään tummia, mutta niiden nurjapuoli oli vaalea: täydellinen talvella hankea vasten ja he olivatkin kääntäneet takkinsa nurin heti päästyään Varjon puolelle. Nyt heitä olisi hyvin vaikea erottaa puistikosta, jos ei osannut varta vasten etsiä. Ja ainakin toistaiseksi heidän olemassaolonsa oli pysynyt salassa.

Parivaljakon hökätessä epätasaista tahtia kohti Ryolan syrjäisintä osaa, Eiffelin ajatukset oli jatkuvasti kuormituksen alla. Hän mietti tuhatta asiaa yhtä aikaa ja välillä hän joutui työn ja tuskan takaa keskittymään siihen mitä teki juuri sillä hetkellä. Eniten hän mietti kuinka he pääsisivät Mustaan Palatsiin ja mitä he tekisivät sinne päästyään. Lisäksi hän mietti Mendezin kohtaloa. Koko sen ajan, jonka he olivat viettäneet Varjon puolella, Eiffel oli tätä pohtinut. Hän ei voinut ymmärtää miksi Mendez oli kaapattu mukaan ja mistä he voisivat hänet löytää. Ei vaikka hän mietti sitä joka päivä.

Kaikesta huolimatta Eiffelillä oli tunne, että jos he saisivat Valtiattaren murhattua, he löytäisivät myös Mendezin. Ikään kuin näillä asioilla olisi jokin yhteys. Yhteinen kohtalo. Kuin se olisi Kirjoitettu. Eiffel hämmentyi omista ajatuksistaan. Ei, ensin he murhaisivat valtiattaren ja kun kaaos syntyisi, he voisivat ehkä paeta ja alkaa etsiä toveriaan.

Viereistä tietä pitkin kulki talonpoika vetäen perässään jauhosäkeillä täytettyjä kärryjä. Eiffel herpaantui ajatuksistaan ja keskittyi nykyhetkeen. Heidän täytyi ylittää tie, joten he vetivät huput päähäänsä ja hidastivat kulkuaan rauhalliseen kävelyyn, kuin he olisivat vain pari matkamiestä läpikulkumatkalla. Kärryjä vetävä mies ei kaikeksi onneksi kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan kiskoi rattaitaan hampaat irvessä. Tilanteen mentyä ohi, Eiffel vielä vilkaisi taakseen, ennen kuin he jatkoivat matkaansa puolijuoksua. Varjo oli vahvimmillaan yöllä ja heidän oli parasta liikkua päivällä niin pitkälle kuin pystyivät.

Asutuksen vihdoin harvetessa ja he saattoivat hidastaa kulkuaan. Lumisateesta oli myös haittaa siinä missä hyötyä. Kun aurinko ei paistanut, eikä heillä ollut minkäänlaista kompassia mukanaan, oli heidän vaikea tietää suuntaansa. Lisäksi Varjo vaikutti myös kasveihin, eivätkä he voineet päätellä ilmansuuntia esimerkiksi puiden oksien kasvusuunnista. Kun he olivat turvallisen matkan päässä asutuksesta, Eiffel auttoi Waldoa kiipeämään puuhun, jonka latvustosta hän tähysti minne päin heidän pitäisi jatkaa matkaansa.

”Jatketaan suoraan tuonne.” Waldo sanoi laskeutuessaan maahan ja viittoi itsestään oikealle.

Eiffel nyökkäsi hänelle ja he lähtivät kävelemään metsän poikki. Lehdettömät, harmaat metsät olivat tulleet heille varsin tutuiksi viime viikkojen aikana. Myös heidän jalkansa olivat tottuneet epätasaiseen maastoon, eivätkä enää kaivanneet tasaista, kovaa pintaa alleen.

”Hevoset nopeuttais matkaa.” Waldo totesi heidän kävellessään ja alkoi vaistomaisesti kaivaa taskuaan. ”Ai niin perkele.” hän mutisi ja veti kätensä pois. ”Ei pöllitä kaakkeja vaan mieluummin röökiä.” hän murahti raapien tikatun silmänsä kulmaa.

”Viina maistus kans. Vanha kunnon räkäkänni.” Eiffel virnisti.

”Oiskohan siellä Palatsissa viinaa? Tapetaan se ämmä ja jäädään sit vaan ryyppään sinne.” Waldo nauroi ja he kumpikin hekottelivat ajatukselle.

Mitä muuta siinä tilanteessa voisikaan tehdä? Eiffeliä kylmäsi, kun hän mietti sitä tilannetta, jossa he todella saisivat murhattua kuningattaren; jos he onnistuisivat, heidän kimpussaan olisi välittömästi henkikaarti, shakaalit ja kaikki Varjolaiset. Heidät revittäisiin elävältä. Kyllä siinä asemassa haluaisikin vetää suojakännit alle. Luultavasti Waldo oli tiedostanut tämän myös ja ehkä juuri siksi hän vitsailikin asialla. Tämä oli ollut aina heidän kilpensä kaikkea pelottavaa tai ahdistavaa vastaan. Musta huumori.

Eiffel muisteli erästä kertaa, kun he olivat parikymmentä vuotta sitten olleet suorittamassa vaativaa tiedustelutehtävää. Heidät oli piiritetty ja tilanne näytti pahalta. Brittanyn hermot olivat riekaleina, kun heiltä olivat ammukset melkein loppuneet ja ympärillä täysi sota. Siinä tilanteessa he olivat naureskelleet mistä kaikesta voisi tehdä uusia ammuksia ja laatineet juomalistaa hautajaisiinsa ja lopulta myös Brittany ei voinut kuin nauraa heidän härskeille jutuilleen. Jos menettää hermonsa pahassa paikassa, saattaa tehdä hätiköityjä päätöksiä, jotka voivat käydä kohtalokkaiksi. Juuri nämä sanat Eiffel oli myöhemmin sanonut Brittanylle. Tyttö oli vinoillut hänelle jotain ja nakellut niskojaan, kuten aina. Muisto alkoi kirvellä Eiffeliä ja hän työnsi sen väkisin syrjään mielestään.

Lumisade sakeutui ja koko maailma muuttui harmaan valkeaksi sumuksi, jossa oli vaikea erottaa mitään ääriviivoja. Lumi myös peitti ääniä, joten heidän täytyi olla koko ajan valmiina. Toisaalta oli heidän onnensa, että kukaan ulkopuolinen ei halunnut mennä Varjon alueelle, joten myös Varjolaiset eivät odottaneet vihollisten hiippailevan maillaan. Maasto alkoi muuttua kivikkoisemmaksi. Ehkä jo iltaan mennessä he pääsisivät vuoren juurelle. Mutta siihen oli vielä aikaa.