Salamurha - Kappale 5

Jabra

Oli yö. Ainakin kellotaulun mukaan. Avaruudessa yö ja päivä näyttävät kumpikin samalta. Oli kulunut kahdeksan tuntia siitä kun he olivat lähteneet Antanielin alukselta suurlähettiläiden alusta kohti ja nyt he lipuivat automaattiohjauksella päämääränsä luo. Priorin suurlähettiläiden aluksesta ei ollut vielä tietoakaan, joten he olivat päättäneet levätä kunnolla ennen todellista koitosta.

                      Ainoa, joka kuitenkaan ei saanut unta, oli Eiffel. Hän makasi tekokuitupäällysteisellä sohvalla tuijottaen katonrajassa olevasta ikkunasta ulos. Hän mietti mitä tekisi, sitten kun he olisivat hoidelleet Jabran ja saaneet palkkionsa. Hän hankkisi uuden asunnon toisesta kaupungista, ehkä uuden henkilöllisyyden. Eläkeikään ei ollut kovin pitkä matka ja hän voisi aloittaa kaiken alusta, puhtaalta pöydältä. Eiffelin mieli synkkeni yllättäen. Hän mietti mitä kaikkea antaisi, jos voisi saada yhden lyhyen hetken menneisyydestään takaisin. Se, mitä hän ei voisi saada rahalla oli ainoa asia mitä hän halusi tässä maailmassa.

Eiffel sulki silmänsä. Oli jälleen loppukesän iltapäivä. Hän katsahti ympärilleen. Kuinka selvästi hän näkikään kaiken. Eiffelillä ei ollut silmälappua. Sen hän saisi vasta vuosien päästä. Tapahtumat neljän vuosikymmenen takaa palautuivat kirkkaina hänen mieleensä. Eiffel seisoi viheriällä kukkulalla. Takana kohosi jylhä metsä: Ei Kenenkään Maa. Hän asteli rinnettä ylöspäin. Joka askel tuntui kevyeltä ja hänen mielensä oli seesteinen. Eiffel tunsi sisällään lämpöä, kun hän lähestyi rinteen huippua. Hän tiesi mitä hän pian näkisi. Eiffel pääsi huipulle ja hänen henkensä salpaantui. Jokin hänen sisällään tahtoi yhtä aikaa sekä itkeä, että nauraa. Hän näki kullanruskeat hiukset, marmorinvalkean ihon, syvänruskeat silmät ja hän kuuli äänen; kauniimman ja kirkkaamman kuin mikään muu ääni.

”Rakas.”

Eiffel havahtui unestaan äkisti. Hän vilkaisi ympärilleen. Viereisellä istuimella Mendez urahti hiljaa ja käänsi kylkeään. Eiffel hieraisi silmäänsä ja nousi vaivihkaa istumaan. Markokin nukkui sikeästi. Eiffel katsahti kelloa, se näytti kahdeksaa yli neljää Priorin aikaa. Hän ei ollut nukkunut tuskin viittä minuuttia.

                      Kuului synkkä huokaus. Eiffel kääntyi ja näki matkustamon perällä ikkunan vieressä Waldon. Tämä istui hiljaa tuijottaen ikkunasta ulos loputtomaan pimeyteen. Eiffel näki tähtien kajossa kimmeltävän kyyneleen hänen poskellaan. Sitten hän näki jotain muutakin kiiltävää. Ase. Jokin muljahti pahasti Eiffelin sisällä kun hän näki aseen piipun osoittavan Waldoa leukaan. Eiffel yritti liikahtaa tai sanoa jotain, mutta ei saanut muuta aikaiseksi kuin äänettömän henkäisyn. Hän näki Waldon huulien muodostavan tutun sanan, joka katosi kuiskauksena avaruuteen. Naks, varmistin naksahti pois päältä. Yhtäkkiä tunto palasi jäseniin ja sekunnissa Eiffel syöksähti Waldoa kohti. Ennen kuin kumpikaan tajusi mitä tapahtui, hän oli jo napannut aseen Waldolta ja iskenyt tämän lattiaan kovaa paukahtaen.

He tuijottivat toisiaan. Eiffel piteli toisessa kädessään asetta, joka oli vielä hetki sitten vähällä lopettaa hänen ystävänsä elämän ja toista kättään hän piti yhä tiukasti nyrkissä, lyötyään sillä häntä ohimolle. Waldo makasi lattialla, pidellen kädellään silmäkulmaansa ja tuijottaen Eiffeliä ankarasti, mutta myös häpeissään.

”Qué diantres...?” Mendez oli herännyt kolahdukseen ja istui penkillä unisena ja katsoi hämmentyneenä Eiffeliä ja Waldoa. Myös Marko oli havahtunut. Eiffel laski nyrkkinsä, laittoi aseen varmistimen takaisin päälle ja laski sen pöydälle muiden aseiden päälle. Hiljaisen hetken katkaisi lyhyt piippaus, joka kuului ohjaamosta. Eiffel kääntyi kuuntelemaan. Piippaus kuului uudestaan.

”Waldo kaatui.” Eiffel sanoi kävellessään Mendezin ja Markon ohitse kohti ohjaamoa. Muut ymmärsivät Eiffelin äänestä, että asia oli loppuun käsitelty. Waldo nousi ylös lattialta ja sanaakaan sanomatta seurasi Eiffeliä ja toiset seurasivat perässä.

Eiffel tuijotti ahtaan ohjaamon ikkunasta ulos, kun muut saavuttivat hänet.

”Marko, onko toi tuolla nyt se alus?” Eiffel kysyi ja osoitti edemmäs. Marko istuutui ohjaajan paikalle ja tähysti etäisyyteen. Kaukana heidän edessään näkyi pieni valkea piste. Marko laittoi päähänsä lentäjän kiikarit ja antoi samalla komentoja alukselle, joka vastasi hurisemalla matalasti.

”Joo. Toi on nyt se suurlähettiläiden alus.” Marko sanoi ja laittoi istuimensa turvavyön kiinni. Eiffel istahti perämiehen paikalle ja kiinnitti myös turvavyönsä.

”Mikä on nyt seuraava liike?” Mendez kysyi asettaessaan myös omaa vyötään kiinni.

”Nyt me käytetään tämän pikku paholaisen hienouksia ja telakoidutaan noihin ilman, että ne tajuavat mitään, eikös niin Marko?” Eiffel sanoi ja kopautti Markoa olalle.

”Joo, ne saa paskahalvauksen jos ne huomaa meijät, mutta se onkin liian myöhäistä sitten!” Marko sanoi virnistäen.

Muutkin hymähtivät. Marko vilkaisi vielä muita varmistaakseen, että kaikki oli kunnossa ja tarttui sitten ohjaimiin. Ei tuntunut edes nytkähdystä. Kiitäjä singahti eteenpäin luodin nopeudella ja he saivat suurlähettiläiden aluksen kiinni muutamassa kymmenessä sekunnissa. Marko ohjasi varovasti kiitäjän isomman aluksen alle ja telakoitui näkymättömiin laskutelineiden ja polttomoottorien väliin.

”No niin! Nyt me roikutaan niitten aluksessa kuin satiaiset munakarvoissa. Tässä kohtaa pitäis olla konehuone tai vastaava, jotta meitä ei ehkä heti havaita.” Marko sanoi ja heitti ohjaajanlasit pois päästään, irrottaen samalla turvavyönsä. Muut tekivät samoin. Mendez nousi ylös ja harppoi aluksen perällä olevan asekasan luokse ja kaivoi esiin hitsauskoneen ja suojalasit. Kun Marko vielä jäi tekemään alukselle joitain säätöjä, Waldo asteli Mendezin perässä aluksen perälle.

”Mä laitan sulle ilmalukon valmiiksi.”

”Sí, mä olenkin valmis tämän kanssa kohta.” Mendez kuittasi mumisten hajamielisesti samalla kun asetteli hitsauskonetta akkuun kiinni. Markokin nousi ylös penkiltään ja tuli muiden luokse matkustamon takaosaan. Hän ja Eiffel odottivat vieressä, kun Waldo asensi ilmanpaineen vakaaksi ilmalukosta.

”Ok. Valmista, Mendez.” Waldo sanoi ja astui taaksepäin ilmalukon ovelta. Mendez kopautti hitsaussuojan naamansa eteen ja avasi panssaroidun oven, joka liukui auki suhahtaen matalasti. Ilmalukko oli kuin kaksi syvää ovea vastakkain ja seuraava ”ovi” kuului suurlähettiläiden alukselle. Mendez otti varman asennon ja alkoi hitsata heille kulkuväylää vieraaseen alukseen. Toiset seurasivat hetken vierestä, mutta kääntyivät sitten aseiden puoleen.

”Waldo, sinä menet edeltä, kuten oli sovittu. Ja muista: yksi kuti per pää. Okei?” Eiffel sanoi laskien kätensä Waldon hartialle. Waldo katsoi Eiffeliä mitäänsanomattomasti.

”Joo. Kuti per pää.” hän vastasi ja jatkoi hyvän aseen valkkaamista. Eiffel irrotti otteensa. Hän ei osannut sanoa muuta.

”Millanenhan vartiointi aluksella on?” Marko kysyi Eiffeliltä.

”En osaa sanoa. Uskoisin kuitenkin, ettei kovin kummoinen. Tällainen hyökkäys on kovin epätodennäköinen. Enkä usko, että suurlähettiläillä voisi olla kovin paljoa vihamiehiä, mitä varoa.” Eiffel sanoi kiinnittäessään luotiliiviä päälleen. Hän todella toivoi, että vastarinta olisi pientä sillä sodan aloittaminen avaruusaluksella olisi itsemurha. Kuului kolahdus. Mendez astui matkustamoon ja tiputti hitsausvehkeet lattialle.

”Valmista tuli.” hän sanoi pyyhkäisten otsaansa.

Eiffel nousi ylös ja ojensi Mendezille sarjatuliaseen, luotiliivin ja panosvyön, sitten hän viittoi muitakin pitämään pienempää ääntä. Waldo nousi ylös. Hänellä oli olallaan tarkkuuskivääri ja molemmissa käsissään käsiaseet, joissa oli äänenvaimentimet. Hän katsoi Eiffeliä, joka nyökkäsi ja harppoi seinään syntyneelle oviaukolle tarkistamaan reitin.

                      ”Reitti selvä. Mene Waldo, me tullaan perästä ja suojataan sinua.” Eiffel kuiskasi. Waldo nyökkäsi lyhyesti ja juoksi aukosta sisään. Marko painui heti hänen peräänsä. Eiffel odotti, että myös Mendez oli kadonnut aukosta, kunnes lähti heidän peräänsä.

He olivat aluksen konehuoneessa. Ilma oli koleaa ja se haisi palaneelle kiskolle. Ympärillä oli säkkipimeää, ainoa valo tuli sisään heidän alukseen Mendezin luomasta sisäänkäynnistä. Eiffel tähysti eteensä. Parin metrin päästä hänestä Mendez eteni joutuisasti väistellen vuoroin putkia, vuoroin erilaisia ison moottorin osia, kuten toisetkin. Konehuone oli todellinen estejuoksijan paratiisi, mutta raskaiden aseiden kanssa tästä hölkästä oli hupi kaukana.

Lopulta he saapuivat ovelle. Oven yläpuolella oli sammunut valokyltti, joka ilmoitti tämän olevan uloskäynti. Kaikki seisoivat hiljaa seinää vasten, kun Waldo koetti varovasti oliko ovi auki. Ovi naksahti hiljaa ja Waldo nyökkäsi toisille. Kaikki ottivat aseet esille ja latasivat ne. Waldo raotti ovea hitaasti ja konehuoneeseen virtasi kirkas valojuova joka tunki sisään valkeasta käytävästä. Hän tempaisi oven auki nopeasti ja syöksähti käytävälle osoittaen aseillaan molempiin suuntiin käytävää. Ei ketään. Muut tulivat heti perästä ja he jatkoivat matkaa eteenpäin pitkin käytävää. He olivat päässeet kahden käytävän T-risteykseen, kun käytävältä kuului ääniä, puhetta. Nurkan takana, useamman metrin päässä heistä kulki kaksi huoltomiestä heitä kohti.

”Huoltomiehiä Eiffel!” Waldo sihahti. Eiffel harppasi joukon etummaiseksi.

”Odottakaa, minä hoitelen ne.” hän sanoi hiljaa. Kaikki odottivat ääneti, kun kaksi miestä käveli pahaa aavistamatta yhä lähemmäs. Eiffel odotti juuri oikeaa hetkeä. Miehet tulivat esiin nurkan takaa. He eivät olleet huomanneet nurkan takana väijyviä vihollisia. Eiffel otti äänettömän askeleen huoltomiehiä kohti takaapäin. Pam. Eiffel iski miesten päät yhteen ja kumpikin tipahti lattialle tajuttomana. Marko sitoi miesten kädet yhteen nippusiteellä ja veti teippiä heidän suiden eteen. Aikaa ei kuitenkaan ollut hukattavaksi. Waldo otti taas kärkipaikan ja muut seurasivat perässä.

Matka matkustamoon kävi luvattoman helposti. Suurlähettiläiden vakaa usko turvallisuuteensa oli keskittänyt vartioinnin ainoastaan avaruuslaivan ohjaamoon, sekä matkustamoon, jossa korkea-arvoiset matkustajat oleilivat.

Waldo kurkisteli nurkan takaa. Hän ja muut odottivat viiden metrin päässä matkustamon ovilta, joita vartioi kaksi vartijaa. Vartijat eivät olleet kovin raskaasti aseistettuja, mutta eivät silti mikään helppo pala. He näet seisoivat lasiovien edessä ja mikäli matkustamossa joku näkisi kuolleen miehen kaatuvan lasiovea vasten, syntyisi kaaos, lisää vartioita ja tulitaistelu, jota he yrittivät vältellä.

Eiffel tarkkaili tilannetta vierestä. Hän luotti Waldoon. Kukaan ei ampunut kuten hän. Waldo näytti kuitenkin mietteliäältä. Jos tähtäys menisi millinkin pieleen, koko homma kusisi. Markon ja Mendezin mielessä oli selvästi sama asia. Waldo nosti aseensa esille. Kaikki pidättivät hengitystä, kun hän katosi nurkan taakse. Pam. Pam. Vaimentimet tekivät tehtävänsä ja niin myös Waldo. Muut tulivat esiin ja näkivät vartioiden makaavan kumpikin lasiovien vieressä, piilossa näköyhteydeltä matkustamoon. Ainoastaan verivanat, jotka valuivat norona heidän virkapuvun takkiensa alta, paljastivat karun totuuden.

Waldo vilkaisi nopeasti sisään matkustamoon. Matkustajat ihmettelivät äsken kuulunutta ääntä.

”Viisi- kuusi henkeä. Saan ne yksinkin, vai tahdotteko auttaa?” hän sanoi matalalla äänellä.

”Mene vain. Me suojataan sut.” Eiffel sanoi. Waldo nyökkäsi ja hymähti hieman. Sitten hän veti henkeä ja marssi rauhallisesti lasiovista sisään.

”Mitä - kuka…? Miten pääsit sisään?? Hänellä on ase! Apua!”

Laukauksia. Huutoja ja laukauksia, mutta huudot lakkasivat, ennen kuin olivat kunnolla ehtineet alkaakaan. Eiffel odotti hetken ennen kuin tuli ovista, perässään Mendez ja Marko. Jälki matkustamossa oli pelottavan siistiä. Verta ei ollut juuri nimeksikään ja ruumiit makasivat maassa hyvin lähellä toisiaan. Waldo oli tehokas ja tappava.

                      ”Tuossa ovat suurlähettiläät.” Marko osoitti neljää kuollutta miestä, joilla kaikilla oli päällään hopeanharmaat, koristeelliset kaavut, jotka jäljittelivät Liittouman virkamiesten käyttämiä pukuja. Waldo oli vieläpä ampunut niin etteivät virka-asut tuhriintuneet vereen.

                      ”Aluksen vauhti on hidastunut koko ajan täällä ollessamme. Olemme luultavasti aivan pian Jabran aluksella.” Mendez sanoi huolestuneena.

                      ”Totta. Vaihdetaan vaatteet ja painutaan ohjaamoon.” Eiffel sanoi ja alkoi riisua kaapua yhden miehen päältä. Muut seurasivat esimerkkiä ja pian heillä kaikilla oli päällään suurlähettiläiden kaavut. He tarkistivat huoneen vielä varmuudeksi ja suunnistivat sitten kerrosta ylemmäksi, ohjaamoon. Matkan varrella heitä vastaan marssi vain yksi pariskunta vartijoita tarkistamassa ääniä matkustamossa. Perillä heitä odotti vain yhdestä vartijasta, kahdesta perämiehestä ja kapteenista koostuva miehistö. Ei huutoa, ainoastaan kuusi laukausta. Kun he olivat saaneet raivattua ruumiit ohjaamosta, Marko asettui jälleen ohjaimiin.

                      ”Tämä malli on mulle outo. Osaatko lentää tätä köriläistä?” Mendez kysyi Markolta, kun hän silmäili tuskaistuneen näköisenä koelautaa.

”En ole varma. Tämä on onneksi automaattiohjauksella, joten ainoa ongelma syntyy, kun pitää yrittää laskeutua Jabran alukselle.” Marko vastasi.

”Entä meidän alus? Eikö ne tule epäluuloisiksi nähdessään ton pikku satiaisen roikkuvan tän aluksen perseessä?” Waldo kysyi happamasti.

”Tuskin, meidän hävittäjä on sen verran näkymättömissä.” Marko vastasi hajamielisesti tutkien ohjaimistoa.

Samassa radiosta alkoi kuulua kohinaa ja rätinää.

”Alus RC1084 kutsuu matkustajalaivaa. Ilmoittakaa aluksenne tiedot ja matkanne tarkoitus. Kuuntelen.” sanoi konemainen miesääni radiosta. Marko hätkähti.

”Mikä hitto on tän aluksen rekkari?! Auttakaa vähän!” Hän huudahti paniikissa ja alkoi käydä nopeasti ohjauspöydän lähiympäristöä läpi.

”Toistan, alus är see yksi nolla kahdeksan neljä kutsuu matkustajalaivaa…” miesääni aloitti jälleen. ”… ja kertokaa matkanne tarkoitus, tai avaamme tulen.”

”Täällä!” Mendez huudahti ja nosti läheisen kaapin hyllyltä paksun kansion, jonka sisäkanteen oli kiinnitetty lappu, jossa oli alukseen liittyvät tiedot. Marko nappasi kansion Mendeziltä ja napsautti radion päälle.

”Täällä matkustajalaiva GDF-92101. Priorin suurlähettiläät ovat tulleet tapaamaan kuvernööri Johan Jabraa. Pyydämme telakoitumislupaa. Kuuntelen.” Hän sanoi.

Tuli kovin hiljaista. Kaikki odottivat henkeään pidätellen. Entä jos Jabra ei otakaan vieraita vastaan? Herättikö äskeinen haparointi Jabran epäilyt. Heillä ei ollut minkäänlaista varasuunnitelmaa, jonka toteuttaa, mikäli niin kävisi.

”Täällä Alus RC1084 matkustajalaiva GDF-92101:lle. Telakoitumislupa myönnetty. Kuvernööri Jabra toivottaa vieraansa tervetulleiksi alukselleen. Loppu.” Kuului miesääni kohinan ja rätinän keskeltä. Kaikki huokaisivat helpotuksesta, vaikka pahin oli vasta edessä. Jabra ei taatusti ollut yhtä varomaton, kuten suurlähettiläät. Turvatoimet olivat taatusti tiukat, Eiffel tunsi sen nahoissaan.

”Muistakaa, että ollaan sitten ihan rauhassa siellä aluksella. Nimittäin jos me hermoillaan, niin se Jabra näkee meidän läpi ja sitten me ollaan kaulaamme myöten ureassa.” hän sanoi toisille.

”Pitää eläytyä rooliin. Desempeñar.” Mendez sanoi ja yritti näyttää arvokkaalta hopeanharmaassa kaavussaan. Muita yritys lähinnä huvitti.

”Pitää kyllä olla aika puusilmä että erehtys luulemaan sua suurlähettilääksi.” Waldo tokaisi ivallisena.

”Niinku sinä olisit jotenkin uskotavamman näkönen hijo de puta! Ja jos kuule…” Mendez ärähti, mutta Eiffel keskeytti torailun.

”Riita poikki! Ei tähän rooliin tarvi muuta kuin Jabran perseen nuolemista isolla peellä.” hän sanoi lujasti.

Eiffel oli oppinut tuntemaan kaverinsa vuosien aikana jo melko hyvin. Hän tiesi, että mikäli antaa noiden kahden aloittaa riitelyn, se yltyy lopulta taisteluksi elämästä ja kuolemasta. Mendez ja Waldo olivat tunteneet toisensa yli 20 vuotta ja olivat kehittäneet välilleen raivostuttavan viha-rakkaus-suhteen; edellisviikolla kaksikko harrasti puukkohippaa, koska halusivat katsoa eri ohjelmia teeveestä. Nyt ei kinasteluille kuitenkaan ollut aikaa.

”Marko, osaatko ohjata tämän aluksen Jabran aluksen kylkeen?” Eiffel vaihtoi nopeasti aihetta. Ohjaamon panssarilasin läpi näkyi etäällä koko ajan lähestyvä iso alus.

”Kyllä kai. Ehkä. Kohta nähdään.” Marko sanoi hieman epävarmasti. Pojalla oli lentäjän koulutus takataskussaan, mutta pieni annos itsevarmuutta ei olisi pahitteiksi. Eiffel huomasi hänen tähyilevän jotain tuulilasin läpi.

”Mitä näkyy?” hän kysyi.

”Ei vielä mitään…Aha! Tuossa, näetsä? Telakoitumistelineet.” Marko sanoi huojentuneesti. Eiffel ja muut katsoivat ikkunasta ulos. Jabran aluksen kyljestä työntyi ulos isot metallikiinnikkeet, sekä kävelysilta. Suurlähettiläiden alus valui hitaasti Jabran aluksen viereen ja kiinnittyi siihen äänettömästi.

”Nyt on meidän vuoro.” Eiffel sanoi ja muut nyökkäsivät. Kaikki piilottivat aseensa kaapujen sisään ja lähtivät ulos ohjaamosta. Matkalla Eiffel otti silmälappunsa pois ja käski Markoa sukia tukkansa. Heidän täytyi edes yrittää näyttää uskottavilta, vaikka se tuskin onnistuisi kovin hyvin.

Jabran aluksen kävelysillalla heitä oli heti vastassa kaksi vartijaa, jotka viittoivat seuraamaan. Avaruusalus oli sisäpuolelta kaikkea muuta kuin Suurlähettiläiden vaatimaton alus: kaikki pinnat kiilsivät kristallia, kultaa ja marmoria, tekstiilit olivat kaikki silkkiä ja joka paikka oli täytetty antiikkiesineillä ja arvotavaralla. Jabra oli sikarikas ja hänellä oli selvästi kallis maku.

Vartijat saattoivat heidät aulaan, jonka keskellä seisoi itse Jabra. Äijän olemuksesta ei voinut erehtyä. Hän oli iso ja lihava; hänen läskit kasvonsa erottuivat juuri ja juuri hartioista ja hän oli pukeutunut purppuran väriseen, erittäin kalliin näköiseen viittaan ja kaapuun. Jabran vieressä heitä tarkkaili kapeakasvoinen, sini-mustaan kaapuun pukeutunut mies. Hän oli ilmeisesti Jabran avustaja. Jabra katsoi tulijoita hieman kyllästyneesti ja sanoi ylevällä äänellä:

”Tervetuloa alukselleni. Minä olen Johan Jabra, vaikka senhän te jo tiesittekin.” Hän piti pienen tauon, jonka aikana silmäili jokaisen tulijan yksitellen halveksuen heitä katseellaan. Erityisen pitkään hän jäi tuijottamaan Waldon kiinnitikattua silmää. Sitten hän maiskautti paksuja huuliaan ja jatkoi. ”Seuratkaa minua, voimme aloittaa neuvottelut vasta työhuoneessani.” Näiden sanojen päätteeksi Jabra käännähti kannoillaan ja lähti marssimaan poispäin avustaja tiukasti kannoillaan. Pojat katsoivat toisiaan pyöritellen silmiään, ennen kuin lähtivät seuraamaan Jabraa.

”Vittu mikä jätkä! Sitä ei edes kiinnosta tietää ketä sille on tullu vieraaksi.” Waldo sihahti Eiffelille hiljaa.

”Äijä on varsin perillään asemastaan ja auktoriteetistaan. Mutta pidetään nyt pienempää suuta.” Eiffel vastasi. Hän oli aavistuksen huolestunut; Waldon lyhyt pinna saattaisi heidät vielä vaikeuksiin.

He kävelivät Jabran pingviinimäisen olemuksen perässä pitkin valtavaa käytävää. Käytävä toisti samaa sisustuksen teemaa, kuin aiemmin. Korkealla katossa roikkui kymmenen metrin välein valtavia, hyvin näyttäviä kristallikruunuja. Niitä olisi voinut muuten jäädä ihailemaan, mutta nyt oltiin töissä. Heidän edessään ja takanaan kulki kaksi aseistettua vartijaa. Avustaja kipitti kuin lemmikkikoira Jabran vieressä ja vilkuili vähän väliä olkansa yli. Vaikka Jabra ylenkatsoi heitä, avustaja oli epäluuloisempi. Tämä saattaa hankaloittaa asioita, Eiffel tuumi.

Jabra pysähtyi muutaman mutkan jälkeen kuusi metriä korkean, kaksiosaisen oven eteen. Kaksi vartijaa, jotka tulivat Jabran perässä kiirehtivät avaamaan ovea. Oven takana oli Jabran työhuone, vaikka ennemmin olisi voinut puhua ylellisestä takkahuoneesta. Huone oli vielä korkeampi kuin käytävä (jos mahdollista) ja ehdottomasti näyttävämpi suurine ikkunoineen ja marmoritakkoineen. Eiffel huomasi, että vartijat olivat tulossa myös sisään huoneeseen.

”Anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, mutta ovatko vartijat aivan tarpeellisia?” Eiffel tiedusteli. Jabra käännähti ympäri ja näytti tyrmistyneeltä, aivan kuin ehdotus olisi ollut täysin sopimaton, tai sitten hän vain ei ollut tottunut näin suoriin kysymyksiin.

”Kuinka niin?” Jabra tiuskaisi.

”Neuvottelumme aihe on hyvin arkaluontoinen ja äärimmäisen salainen, joten toivottavasti ymmärrätte meidän haluavan varmistua, etteivät ylimääräiset korvat ole kuulemassa.” Eiffel sanoi teennäisen kohteliaasti ja katsoi Jabran avustajaa, joka oli kävellyt suoraa työpöydän luokse ja siirteli jotain papereita. Jabra katsoi ensin vartijoita, sitten avustajaan ja näytti siltä, että olisi voinut tukehtua johonkin, mutta kaikkien yllätykseksi hän naurahti.

”Olette oikeassa, kehenkään ei pidä luottaa. Minä olisin aivan yhtä epäluuloinen, kuin tekin. Tottakai, tottakai…” Jabra hymyili vinosti ja viittoi äkäisesti vartijoita jättämään heidät keskenään. ”Mutta assistenttini jää.” Hän lisäsi ja käveli verkkaisesti kalliin näköisen sohvaryhmän luokse, joka oli keskellä huonetta ison kristallikruunun alla. Assistentti kiiruhti lisäämään tyynyjä Jabran selän taakse tämän istuutuessa alas, mutta jäi itse seisomaan. Ovien sulkeutuessa heidän takanansa, pojat seurasivat Jabran esimerkkiä ja istuutuivat sohvalle häntä vastapäätä.

”Katotaan tilannetta. Ja pitäkää tuota silmällä.” Eiffel sihahti muille istuutuessaan, vinkaten kohti assistenttia.

”No niin.” Jabra ähkäisi ja otti paremman asennon sohvalta. Mies oli pynttäytynyt yltäpäältä kultakoruihin, jotka saivat hänet näyttämään hieman mafiosopomolta. He huomasivat, että Jabra oli meikannut kasvojaan, joka vahvisti heidän käsitystään siitä, että mies oli äärimmäisen turhamainen.

”Käsitin, että tulitte tänne yrittääksenne estää kauppasaartoa, jonka aion järjestää maanne ylle.” Jabra sanoi melkein haukotellen. ”Te tiedätte ehtoni. En aio muuttaa mieltäni.” hän sanoi ylimielisesti. Pojat olivat pihalla, ainoastaan Marko näytti olevan ajan tasalla.

                      ”Teidän korkea-arvoisuutenne, Prior on erittäin riippuvainen ulkomaantuonnista. Ymmärrättehän, että kauppasaarto voi pahimmillaan aiheuttaa nälänhätää maallemme!” Marko sanoi vilpittömän kuuloisena.

                      ”Anteeksi nyt!” Jabra naurahti ”Minua ei liikuta pätkääkään kansanne vointi, paitsi tietenkin, jos suostutte ehtoihini. Benel!” hän sanoi ja viittoi avustajalleen. Kaikkien yllätykseksi avustajakin osasi puhua.

”Antakaa Radeus Budachin syrjäyttää nykyinen hallintonne ja nautitte heti herrani suojeluksesta.” hän sanoi kaataessaan Jabralle viiniä pöydällä olleesta karahvista.

                      ”Budach on Varjolainen! Kansamme ei suostu siihen ikinä!” Marko huudahti.

Jabra pudisti päätään ja hymyili myrkyllisesti.

                      ”Niin nuori, niin radikaali…” hän mumisi ylimielisesti. Avustaja astui askeleen lähemmäksi Markoa.

”Yritä nyt jo ymmärtää, poika, että Priorilla ei ole vaihtoehtoa. Olette kuulleet herrani ehd-”

                      ”Kuulitko sinä mitä Marko sanoi!” Waldo keskeytti Benelin puheen. ”Prior ei ota itselleen Varjolaista hallitsijaa, kansamme ei suostu siihen! Me emme suostu siihen!” hän sanoi vihaisesti. Avustaja näytti järkyttyneeltä ja astui Jabran viereen, joka katsoi Waldoa synkästi.

                      ”Minusta tuntuu, että tämä neuvottelu on nyt käyty loppuun.” Jabra sanoi lyhyesti.

                      ”Minusta tuntuu, että tämä neuvottelu on käyty loppuun vain sinun kohdaltasi!” Waldo ärähti ja nousi ylös. Benel hyppäsi Jabran eteen vetäen samalla miekan kaapunsa sisältä. Jabra nousi yhtä aikaa hänen kanssaan. He seisoivat hetken siinä; Benel miekka ojossa, osoittaen kohti Waldoa ja Jabra hänen takanaan. Sitten kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Benel hyökkäsi. Waldo väisti, potkaisi häntä lujaa polveen ja tönäisi kohti Markoa, joka tarrasi avustajaan kiinni. Eiffel nousi. Kuului rusahdus, kun hän taittoi avustajan niskat yhdellä tiukalla otteella. Jabra otti askeleen taaksepäin ja kaatui sohvalle. Waldo veti aseen esiin ja tuijotti vihasta kiehuen Jabraa, hänen aseensa osoittaen tätä keskelle otsaa. Pieniä hikikarpaloita ilmestyi Jabran päälaelle, mutta muuten hän ei näyttänyt pienintäkään pelon merkkiä.

                      ”Te ette selviä tästä!” Hän sanoi ja mulkoili Waldoa ja muita pienillä silmillään läskipäänsä sisältä.

                      ”Katotaan.” Waldo sanoi. Jabra veti henkeä huutaakseen, mutta ennen kuin pihahdustakaan ehti kuulua, Waldo ampui Jabran siihen paikkaan. Luoti upposi läskin kaulan läpi sohvan pehmusteisiin. Jabran ruumis lyyhistyi puoleksi sohvalle ja puoleksi lattialle. Tuli hetkeksi hiljaista. Kun vartijoita ei rynnännyt sisään he pystyivät huokaisemaan.

                      ”Vitun paskiainen! Kuulitteko mitä se aikoi tehdä Priorille!” Waldo sanoi kiihtyneenä ja potkaisi Jabraa kylkeen.

                      ”Okei, rauhotu nyt. Äijä on jo kuollut, se ei tee enää mitään.” Marko sanoi ja otti Waldoa olkapäästä kiinni.

                      ”Joo, okei…” Waldo sanoi tyyntyen, laittoi varmistimen päälle aseeseensa ja piilotti sen takaisin kaapunsa sisään.

                      ”No niin, mitä me tehdään nyt tolle ruumiille, ettei kärytä heti kättelyssä?” Mendez kysyi pian edellisen keskustelun päätyttyä. Eiffel asteli hänen kanssaan ruumiin luokse. Marko ja Waldokin tulivat lähemmäs. Eiffel mietti ja katseli ympärilleen. Hän näki suuren ikkunan edessä työpöydän, sekä ylellisen työtuolin, jossa oli korkea selkänoja. Siinä kai Jabralla oli tapana allekirjoittaa epärehellisiä sopimuksia ja tehdä julmia päätöksiä itsensä hyväksi.

                      ”Pistetään se tuohon tuoliin istumaan.” Eiffel sanoi osoittaen työtuolia.

Pojat toimivat yksissä tuumin. Jokainen tarttui Jabraa kustakin raajasta ja he nostivat ruumiin ilmaan. Jabran valtava ruho painoi lähes kaksisataa kiloa, joten se ei ollut mitenkään helppo liikuteltava. He olivat kuitenkin kukin vahvoja miehiä, joten ei kulunut aikaakaan, kun he jo saivat entisen kuvernöörin istumaan tuoliinsa.

                      ”Käännetään ukko ikkunaan päin, niin etteivät vartijat ala heti epäilemään mitään ja meille jää aikaa paeta.” Eiffel sanoi.

                      Mendez nyökkäsi ja pyöräytti tuolin kohti ikkunaa. Marko haki vielä pöydältä Jabran viinilasin ja asetteli sen hänen käteensä, aivan kuin Jabra joisi siitä vielä. Eiffel yritti peittää kaulaa miehen kaavulla. Eiffel huomasi valkoisen kolmion kirjailtuna Jabran takin pieleen.

                      ”Nyt se on uskottavan näköinen.” Marko naurahti tyytyväisenä.

                      ”Entä avustaja?” Mendez kysyi.

He miettivät hetken ja päättivät raahata ruumiin huoneen perälle. Eiffel avasi kaapin ja he sulloivat miehen sisään. Sitten he pyyhkivät vielä pikaisesti verijälkiä sohvilta, ennen kuin päättivät poistua. He marssivat rauhallisesti ulos huoneesta. Ovet olivat paksua tammea ja pitivät ilmeisen hyvin ääntä. Huoneen ulkopuolella Eiffel pysähtyi toisen vartijan kohdalle ja sanoi:

                      ”Kunnianarvoisa kuvernööri pyysi sanoa, ettei häntä häirittäisi vähään aikaan. Ja sinä,” Eiffel osoitti toista vartijaa. ”…saata meidät takaisin alukselle.”

Molemmat vartijat nyökkäsivät; toinen sulki oven heidän perästään kiinni ja toinen lähti näyttämään tietä telakalle. Kaikki tuntui menevän hyvin, mutta Eiffeliä ei vielä huokaissut helpotuksesta. Jokaisen nurkan takaa näkyi pariskunta raskaasti aseistettuja vartijoita ja jos joku saisi selville, että Jabra oli murhattu, heille kävisi kalpaten.

Eiffelin peloista huolimatta he pääsivät ehjin nahoin takaisin suurlähettiläiden alukseen ja radiosta heille toivotettiin vielä hyvää paluumatkaa. Marko otti heti ohjat käsiinsä ohjaamossa. Kun he olivat päässeet pois näköetäisyydeltä Jabran aluksesta, he hylkäsivät suurlähettiläiden aluksen ja lähtivät takaisin Antanielin luokse omalla hävittäjällään. 

Jabra ja Benel