perjantai 25. huhtikuuta 2014

Itä, Pohjoinen ja Hovi - Kappale 1



Kohti Itää

Keskitalven punainen aurinko hehkui himmeästi pilvien lomasta, kurotellen viimeisillä voimillaan valonsäteitään kohti lumen peittämää kumpuilevaa, karua maisemaa, ennen kuin painui ääneti mailleen. Auringon kadottua harmaaseen horisonttiin, tuuli alkoi yltyä, aluksi navakaksi ja lopulta myrskylukemiin. Se nostatti puuterilunta hankien päällä ja teki ilmasta jäätävän kylmää. Lunta alkoi sataa yhä tummuvalta taivaalta ja pian jo pyrytti sakeasti.
                      Tasangolla laiduntava monisatapäinen härkälauma pakkaantui tiiviiksi rykelmäksi viiltävän kylmän tuiskun yltyessä. Eläimillä oli leveät alaspäin kaartuvat sarvet ja paksu vaaleanharmaa turkki, joka oli niin pitkä, että se peitti niiden koko ruumiin nilkkoja myöten. Vaikka niillä oli paksun karvapeitteensä alla tuuhea alusvilla ja paksun nahan alla vielä lisäksi hyvä kerros rasvaa elimistönsä lämmikkeenä, eivät nekään sietäneet tällaista kylmyyttä aivan muitta mutkitta. Härkälauma painautui toinen toistaan vasten ja alkoi liikkua hitaasti ympyrää. Ne pysyivät liikkeessä pitääkseen itsensä lämpimänä, oli hengenvaarallista pysähtyä pitkäksi aikaa. Näillä seuduilla lumimyrskyt eivät olleet epätavallisia, päinvastoin. Paikallisilla olikin sanonta: ”Jos ei talvella myrskyä joka sormea kohti, jättää kesä kierron väliin.” Tämä myrsky oli talven kuudes ja kylmin kaikista tähän astisista.
                      Alle kilometrin päässä härkälaumasta oli kolmen jurtan leiri. Jurtat, eli kibitkat oli päällystetty härkien turkiksilla ja kaikista nousi savua, joka katosi välittömästi lumipyryyn. Jurttaleiriä asutti kaksi perhettä kolmessa sukupolvessa, sekä viisi heidän mukana kulkevaa renkiä ja piikaa. Perheet asuivat omissa jurtissaan ja suurin kibitka oli renkien ja piikojen asuinpaikan lisäksi kaikkien yhteisessä käytössä. Näin kylmänä yönä kaikki kaksikymmentä paimentolaista olivat kerääntyneet suurjurttaan, syömään, juomaan ja lämmittelemään.
                      ”Dzorig tshudarga uls tukhuur.” valkean lähellä istuva vanha muori tuumasi narisevalla äänellä. Hänen ryppyinen ihonsa oli kalpea, harmaat hiuksensa käärittynä nutturalle keskelle päälakea ja hän näytti siltä kuin pian hukkuisi paksujen turkistensa keskelle. Muori hörppäsi häränmaitoaan ja pudisti päätään.
                      ”Oba, puhuisit yleiskieltä, niin muutkin ymmärtäisivät mitä puhut.” kasvoiltaan ahavoitunut, mustatukkainen ja -partainen mies sanoi. Hän istui ristissä vanhuksen vieressä, hänen vaimonsa kaataessa muorille lisää maitoa kannusta. Muori tuhahti, mutta vaihtoi kuitenkin kieltä.
                      ”Punhjainen aahrinko lashki. Taljven viimöinen aahrinko. Kjaamos thuli. Pjitkhä uuo.” muori mutisi. Paimentolaiset nyökkäilivät ja kierrättivät maitoa. Se oli paksua kermaista juomaa, johon oli lurautettu tujaus pontikkaa. Juuri sen verran, ettei siitä vielä päihtynyt, mutta se lämmitti kylmänä yönä. Pienimmät lapset olivat leikkimässä sivussa. Nuorin lapsista oli syntynyt kesällä ja vanhin täytti pian seitsemäntoista. Aikuiset ja vanhukset istuivat piirissä, naiset miehiä vastapäätä ja kolme renkiä ja kaksi piikaa istui perheiden välissä ja vanhin lapsista istui mielellään heidän vieressään jutellen. Hän oli iskenyt silmänsä sievään kuusitoistavuotiaaseen piikaan, joka oli toista vuotta perheiden palveluksessa. Tyttö nauroi pojan jutuille ja kiusoitteli häntä heidän pelatessaan nopilla.
                      Piikojen ja renkien työ ei ollut samanlaista kuin tilallisten leivissä paimentolaisten jatkuvasti liikkuessa härkien mukana. He auttoivat emäntiä kotitöissä ja isäntiä paimentamisessa. Vanhempi piika oli kahdenkymmenenviiden vanha ihmistyttö. Hän oli työskennellyt aiemmin monissa taloissa, mutta oli viihtynyt parhaiten paimentolaisten mukana parhaiten. He kohtelivat palvelijoitaan kuin perheenjäseniä, eikä kuin kotiorjia. Kolmesta rengistä nuorin oli yhdeksäntoista ja vanhin kolmenkymmenen ja heidän tarinansa olivat samanlaisia. He olivat kaikki maatiloilta poismuuttaneita puolihmisiä, lukuun ottamatta viimeisenä mukaan tullutta renkiä.
Hän oli saapunut kaksi vuotta sitten loppusyksystä hevosella ratsastaen, ensimmäisen myrskyn saattelemana. Tulijalla oli lemmikkinään haukka, selässään jousi ja vyötäisillään vajaa viini ja toisella puolella miekka. Isäntä oli heti nähnyt, ettei poika ollut renki; rengit pukeutuivat takkiin ja tunikaan, eivät veriseen nahkahaarniskaan. Nuorukaisen pyytäessä yösijaa, isäntä antoi hänelle majapaikan ja töitä. Naiset olivat aluksi suhtautuneet epäilevästi uuteen tulokkaaseen, mutta lapset olivat vain kiinnostuneita mikä hän oli ja mistä hän tuli. Vanha muori Oba oli pyytänyt nuorukaista luokseen ja silmäiltyään häntä ja kysyen muutaman kysymyksen, oli hän sanonut:
”Tjama on hjuva phoijka. Dzüdennuka, luothettava.”
Näiden sanojen jälkeen häntä kohdeltiin kuten muitakin renkejä ja Tomar sai jäädä paimentolaisten luokse.
                      Rankka tuuli ulvoi ja riepotteli jurttaa. Kaikki hiljentyivät hetkeksi, mutta jatkoivat pian taas jutustelua maitokulhojensa äärellä. Tomar kuunteli tuulta, kuinka se kiskoi päällysnahkoja ja mietti pitäisikö hänen käydä tarkistamassa pitivätkö jurtan kiinnikkeet varmasti.
                      ”Näytät huolestuneelta Luglio, mitä mietit?” toinen renki kysyi. Tomar oli antanut aikoinaan väärän nimen, sillä hän ei uskaltanut käyttää omaa nimeään. Varjolaisia oli nykyään liikkeellä myös pohjoisessa.
                      ”Pitäisiköhän kiinnikkeet käydä tarkistamassa?” Tomar sanoi katsoen tuulessa narisevaa telttaa. Toinen emäntä kuuli heidän puheensa.
                      ”Älä sinä sitä huoli! Tämä kibitka on kestänyt pahempiakin myrskyjä!” hän sanoi hymyillen ja hämmensi härän maitopuuroa kattilassa. Tomar nyökkäsi ja päätti luottaa emäntään, hänellä oli sentään sukupolvien kokemus jurtista. Kiira, joka oli istunut katon rajassa köyden päällä, lennähti kierroksen jurtan sisällä ja laskeutui Tomarin olalle. Tomar rapsutti sen niskaa ja mursi leivästään makupalan, jonka lintu söi tyytyväisenä ja jäi tuijottamaan Tomaria, lisää odottaen. Perheen vanhin poika rapsutti myös Kiiraa niskasta. Se katsoi epäilevästi poikaa, mutta antoi hänen silti jatkaa. Haukka osasi olla pahapäinen ja se oli nokkaissut kipeästi toista renkipoikaa, kun hän oli yrittänyt silittää sitä aiemmin. Tämän takia lapset pelkäsivät Kiiraa, mutta ihailivat silti haukkaa kauempaa. Kiira oli näykkäissyt Tomariakin pari kertaa, mutta oli hyväksynyt hänet vähitellen isännäkseen.
                      Haukka oli hämmentävän älykäs. Se oli alkanut auttaa Tomaria paimentamisessa, vaikkei Tomar ollut opettanut sitä mitenkään. Lintu oli seurannut härkiä korkealta yläpuolelta ja ilmeisesti käsittänyt, että härät täytyi pitää koossa. Jos joku härkä lähti omille teilleen, Kiira lensi sen perään ja Tomar saattoi nähdä kaukaakin, missä eläin oli menossa. Tai ehkä lintu seuraa härkiä huvikseen, kuka tietää, Tomar pohti katsellessaan haukkansa sukivan rintahöyheniään. Sille kelpasi herkut ja toisinaan jopa seura, mutta se ei silti kesyyntynyt niin kuin koirat, tai kesyt kissat. Kuten kissat, Kiirakin halusi metsästää itse saaliinsa, mutta palasi aina kibitkan harjalle ruokailemaan. Tämä toisaalta ei aina Tomaria miellyttänyt, sillä hän joutui siivoamaan syömättä jääneet tähteet ja linnun jätökset pois jurtan harjalta.
                      Tomar otti pitkän hörpyn lämmintä häränmaitoa. Se oli aluksi maistunut kuvottavalle, mutta hän oli tottunut sen happaman makeaan makuun vähitellen ja nyt hän joi sitä mielellään. Hän oli ollut aikoinaan matkalla rannikolle, kun myrsky oli yllättänyt ja hän oli eksynyt erämaahan Veljen kanssa. Oli onni, että paimentolaiset olivat ottaneet hänet matkaansa. He eivät pysyneet pitkiä aikoja paikoillaan, mikä oli Tomarin kannalta hyvä asia. Perheet matkasivat pitkin koillisen erämaata härkälauman mukana. Paimentolaiset olivat ystävällisiä ja Tomar viihtyi heidän seurassaan yhtä hyvin, kuin oli viihtynyt Valkean kansan parissa.
                      Tomar huokaisi syvään muistellessaan Grindoria, Ashtanaa ja kaikkia ystäviään Pohjassa. Tuntui kuin siitä olisi ollut vain hetki, kun hän oli lähtenyt Pohjan Huoneesta. Ashtana on täyttänyt jo kolme vuotta,  hän osaa varmasti jo puhua ja jos on tullut yhtään äitiinsä, osaa varmasti jo pelata korttia, Tomar hymähti. Hän olisi halunnut opettaa pari temppua tytölle. Tai kertoa hänelle Vesjasta.
Tomar pyöritti rasvaista maitoa kulhossaan ja katsoi ilmeettömästi, kuinka se jätti valkean kalvon reunoihin, miettien milloin voisi palata takaisin Pohjan Huoneeseen. Tuskin pitkään aikaan, tuskin enää koskaan. Luultavasti hänen täytyisi myös hyvästellä paimentolaisetkin pian ja jatkaa matkaansa. Oli liian raskasta kiintyä ihmisiin, tai juurtua paikoilleen. Helpompaa oli vain jatkaa matkaa - pysyä liikkeessä, kuten härät tekivät myrskyilmalla.
Tomar laski kulhon lattialle ja vaipui ajatuksiinsa. Oli aika jatkaa matkaa. Ehkä olisi parasta lähteä heti myrskyn hellitettyä. Hän ehtisi rannikolle kevääksi ja voisi pestautua uudelleen messipojaksi kalastaja-alukseen. Tomar tahtoi matkata Saarimaihin, joista oli kuullut puhuttavan Yumóssa. Saaret sijaitsivat keskellä Suurmerta, niin kaukana, etteivät kauppalaivat kulkeneet sinne kuin kerran vuodessa. Ehkä hän ei pestautuisikaan kalastusalukseen, vaan kauppalaivaan ja matkustaisi saarille. Sinne hän voisi jäädä vaikka loppuelämäkseen. Tomar sulki silmänsä ja kuvitteli mielessään suolaisen, turkoosin meren, aalloilla keinuvan laivan, kuulaan sinisen taivaan ja horisontissa siintävät saaret. Tuulessa pullistelevat purjeet paukkuivat, laivan kansi natisi jalkojen alla ja lokit kirkuivat kaukana ylhäällä.
Donnan suurjah, donnan vannan. Maagath vatden juahn´non suurjahan…”
Tomar palasi haaveistaan takaisin hämyiseen kibitkaan. Vanha muori keinutti pienintä lasta sylissään, laulaessaan vanhaa paimentolaisten tuutulaulua. Toinen emäntä ja piika peittelivät loput lapset nukkumaan jurtan seinustaa vasten, muiden istuessa hiljaa, kuunnellen laulua. Tomar ei ymmärtänyt sanoja, mutta sävelmä oli haikea ja surullinen. Se muistutti häntä laulusta, jonka oli kuullut joskus kauan sitten… yhtäkkiä Tomar muisti tapahtuman lapsuudestaan. Naapurin pieni vauva oli kuollut. Tomar seisoi äitinsä helmojen takana, katsoen hämärään huoneeseen. Huoneen lattialla istui harmaahiuksinen nainen, joka lauloi hiljaa ja syleili sylivauvan ruumista. Laulu oli samankaltainen kuin tämä. Niin surullinen. Muisto alkoi kirvellä rintaa. Syvä suru kuristi sisältä. Tomar painoi katseensa maahan ja puri huultaan, ettei murtuisi itkuun kaikkien nähden. Hän ei ollut muistanut koko tapausta, kuin vasta nyt yhtäkkiä kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Kätkytkuolema.
Kun vanha nainen lakkasi laulamasta, kaikki lapset nukkuivat jo. Miehet sytyttelivät piippujaan ja keskustelivat hiljaa. Viima ulvoi ulkona ja Tomar mietti kuinka pitkään myrsky kestäisi. Kuinka kauan kestäisi siihen, että hän voisi vihdoin lähteä.





Myrsky kesti kaksi päivää ja kolmannen päivän aamuna, kun auringon kajo sarasti himmeänä vuorten takaa, Tomar pakkasi tavaransa kaikessa hiljaisuudessa ja hiipi ulos jurtasta Veljen luokse ratsujen laavuun. Hevonen hörähti tervehdykseksi ja Tomar silitti sen turpaa. Hän satuloi ratsunsa ja pakkasi tavaransa sen selkään.
                      ”Nutko dzüdennuka lahtee?” nariseva ääni sanoi Tomarin takaa.
Tomar hätkähti käännähtäen ympäri ja näki vanhan Oban seisovan takanaan. Miten muori oli hiipinyt noin hiljaa hänen taakseen?
                      ”Minä lähden, kyllä.” Tomar vastasi. Muori tuhahti ja otti vaappuvan askeleen lähemmäs.
                      ”Mika sinen nimi oli?” hän kysyi.
                      ”Luglio, Oba.” Tomar sanoi hieman hymyillen. Muorilla oli tapana kysyä hänen nimeään joka päivä. Hän oli jo vanhuuttaan hieman höppänä. Nyt vanhus kuitenkin katsoi häntä merkitsevästi pikimustilla silmillään.
                      ”Ei, sinen oikea nimi.” muori sanoi ja katsoi tummilla viirusilmillään pistävästi Tomaria. Tomar nielaisi ja katsahti ympärilleen. Kaikki muut nukkuivat vielä.
                      ”Tomar.” hän vastasi.
Muori hymyili leveästi, niin että hänen jäljellä olevat neljä hammastaan näkyivät kaikki.
                      ”Hjuvhaa matkaa sitten Tomar. Kun herra kysuu nimiäsi, elä sillon valehtele.”
Tomar ei aivan ymmärtänyt mitä muori tarkoitti. Vanhus puhui toisinaan omiaan. Hän hyppäsi Veljen selkään ja kääntyi sitten vanhusta kohden.

                      ”En, en. Hyvästi Oba, kerro muille terveisiä ja kiitä kaikesta. Minun täytyy nyt mennä.” Tomar sanoi. Oba vaappui hänen viereensä ja taputti hänen jalkaansa hymyillen. Sitten Tomar kannusti Veljen liikkeelle ja lähti ratsastamaan kohti kuulasta auringon nousua.

Vanha Oba