Itkuvirsi Acerin muistolle

Viime viikolla kuolleen kovalevyni vuoksi osa tekstistä (tältä näkymin onneksi vain yksi kappale) katosi bittiavaruuteen. ;_________; Pääsi melkein itku, mutta kestän tämän kuin nainen.

Tästä syystä pidän lyhyen kirjoitustauon, jonka aikana yritän saada paikattua menetetyt osat ja kirjoitettua eteenpäin uutta. Aygan Laulu tulee jatkumaan mahdollisimman pian, mutta otan nyt 2 viikkoa vapaata päivittämisestä. Tämä ei silti tarkoita, etten laittaisi kuvia sivulle, sillä niitä kyllä tulee. Saa ja kannattaa käydä vilkuilemassa.

Käykää myös kurkkimassa DeviantArt -galleriaani, jos et jo ole. Sinne lisään muutakin kuin Aygan Lauluun littyvää taidetta, kannattaa siis vilkaista. ;)      http://tohmo.deviantart.com

Ja muistakaa lapset: Varmuuskopio, varmuuskopio, varmuuskopio. 

Jos olet vasta tehnyt varmuuskopion  TEE  SE UUDESTAAN. NYT. Minun onnekseni tein varmuuskopioinnin juuri ennen joulua, mutta yyhden ainoan tiedoston unohdin kopioida, ja se oli juuri se joka jäi dödanneelle läppärilleni. -______- Jep. Oma moka.

Tuuli kuittaa.

Nouseva Uhka - Kappale 7

Joonan lahja

Tähdet tuikkivat hiljaista yötaivasta vasten ja kolme kuuta valaisi autiota metsää. Nuotio, jonka Waldo sai syttymään lukuisten epäonnistuneiden yritysten jälkeen, rätisi iloisesti lämmittäen sen ympärille istuvien ihmisten käsiä ja mieltä. Heidän noustuaan rantaan pari tuntia aiemmin, he olivat etsineet mahdollisimman suojaisan paikan metsän keskeltä ja leiriytyneet sinne, sikäli mikäli leiriksi voi kutsua yhtä nuotiota hiekkakuopan keskellä. Kaikki heidän tavaransa olivat jääneet Cer909-kiitäjään ja loput aseet ja tarvikkeet olivat räjähtäneet kuljetusaluksen mukana. Heillä ei ollut muuta omaisuutta kuin märät vaatteet, jotka he olivat levittäneet kuivamaan kiville ja puiden oksille.

Jerchóvassa oli syksy ja ilta. Auringon laskettua oli tullut hyvin viileää ja kaikki olivat onnellisia, kun nuotio vihdoin loimusi lämmittäen. Oli parempi istua puolipukeissa ja palella nyt, kuin pitää märät vaatteet päällä ja sairastua.

”Se on sijoiltaan, ainakin. Solisluu on saattanut murtua.” Brittany sanoi tunnustellessaan Eiffelin olkapäätä.

”Siltä se vähän tuntuu.” Eiffel sanoi ja irvisti Brittanyn kokeillessaan käden asentoa.

”Sori, tää täytyy laittaa paikoilleen.” Brittany sanoi pyyhkäisten märkiä hiuksiaan pois kasvoilta. ”Ja se muuten sattuu.” hän lisäsi.

”Okei. Tee se sit kans nopeasti.” Eiffel sanoi ja puri hammasta yhteen. Brittany otti Eiffelin olkapäästä ja hartiasta kiinni ja vetäisi olkapään takaisin paikoilleen.

”Ai SAATANA!” Eiffel karjaisi ja piteli olkapäätään, johon sattui helvetillisesti. ”Mut kiitti.” hän lisäsi vääntäen kasvoilleen epävireisen hymyn. ”Olisipa nyt röökiä, tekis mieli niin saatanasti.” Eiffel sanoi ja otti paremman asennon maassa.

”Joo, samoin.” Waldo sanoi ja nakkasi nuotioon kuivan oksan. Brittany ja Mendezkin komppasivat. Sitten he istuivat hetken hiljaa tuijotellen nuotiota, haaveillen savukkeista. Lopulta Waldo kampesi itsensä ylös. Hän kokeili puussa roikkuvia housujaan, jotka olivat vielä märät ja kylmät.

”Mä voisin lähtä etsiin jotain parempaa suojaa. Luolaa, asutusta, mitä vain.” hän sanoi.

”Mä tulen mukaan.” Marko sanoi ja nousi ylös. He kumpikin pukivat vielä märät housut jalkaan, mutta jättivät paitansa vielä kuivumaan. Waldo nosti maasta pitkän kepin ja sytytti sen kärjen nuotiossa. Sitten hän lähti Markon kanssa kulkemaan pimeään metsään. Eiffel, Brittany ja Mendez jäivät istumaan nuotion äärelle. Eiffel katsoi kahden kaverinsa perään, kunnes he katosivat pimeyteen.

Jossain heidän yläpuolellaan räsähti ja he kaikki hätkähtivät. Eiffel kääntyi nopeasti katsomaan äänen suuntaan. Hän huokaisi helpotuksesta nähdessään ison pöllön istuvan puun oksalla. Pöllö muistutti huuhkajaa, mutta se oli paljon kookkaampi ja kokomusta. Sen nokassa oli pieni orava, jota se ryhtyi syömään.

”Luoja mä säikähdin tota pöllöä.” Brittany sanoi katsoessaan pöllön iltaruokailua. Lintu ei tuntunut välittävän saamastaan huomiosta. Eiffel katsoi kuinka pöllö repi jyrsijän jalkaa irti ruumiista ja mietti että oli kaksi vaihtoehtoa: joko pöllö oli tottunut ihmisiin, eli lähistöllä olisi asutusta, tai sitten se ei osannut pelätä heitä, jolloin asutusta ei olisi mailla halmeilla. Pian pöllö oli saanut vedettyä jyrsijän kupuunsa. Se levitti siipensä ja lehahti lentoon. Eiffel ei ollut ikinä nähnyt noin suurta lintua ja hän mietti mitä muita outoja ja pelottavia asioita Jerchóvalla olikaan tarjota. He olivat oudossa maassa ilman mitään varusteita. He eivät edes tienneet missä päin maata he olivat.

Mendez istui heitä vastapäätä. Hänen polvensa oli joko nyrjähtänyt tai mennyt sijoiltaan. Kummin vain, he eivät osaisi tehdä asialle mitään. Uiminen ei ollut tehnyt hyvää hänen vammalleen ja nyt hän oli sokea ja lisäksi rampa. He olivat vaarallisella matkalla vieraassa maassa ja heillä oli matkassaan mies, joka tarvitsi apua pelkästään liikkumiseen. Mendez istui pää painuksissa ja piteli toisella kädellään kipeää polveaan. Eiffel näki, että hän ajatteli aivan samaa kuin hänkin.

Eiffelillä teki mieli sanoa, ettei hän ollut pelkästään taakka, tai että ei hän voisi mitään sokeudelleen, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Kaikki kuulostaisi vain niin tekopyhältä sanahelinältä. Eiffel ei tiennyt kuinka saisi pidettyä porukkansa kasassa. Mendez oli lannistunut sokeutumisen jälkeen, Waldon mieli oli ollut ailahtelevainen jo vuosia ja hän saattaisi yrittää itsemurhaa uudestaan milloin vain ja Brittany oli joutunut lähes vahingossa tähän kaikkeen mukaan. Ainoastaan Markoon Eiffel pystyisi luottamaan kaiken keskellä. Poika oli osoittanut olevansa kovempi pala mitä ulospäin näytti.

Kuut siirtyivät taivaalla. Suurin sinertävä kuu alkoi jo lähestyä horisonttia, kun pienin, kirkas valkoinen kuu oli vasta noussut keskelle taivaan kantta. Eiffel, Brittany ja Mendez olivat odotelleet jo pari tuntia keskenään. Tuuli puhalsi hiipuvaan nuotioon ja levitti kekäleitä ympäriinsä. Eiffel nousi ylös ja siirteli jalallaan hiillosta takaisin pesään. Hän aikoi juuri lähteä hakemaan lisää puita, kun metsästä kuului askelia. Hän käänsi katseensa ja näki Waldon ja Markon palaavan takaisin.

”Me löydettiin asutusta. Sinne on jotain viisi kilometriä matkaa.” Waldo sanoi istahtaessaan alas nuotion äärelle.”

”Millaista asutusta? Kävittekö te katsomassa lähemmin?” Eiffel kysyi.

”Maatila ja ei käyty. Lähdettiin heti takaisin, ettei unohdettaisi reittiä tänne.” Marko sanoi. Eiffel nyökytteli. Asutus oli hyvä asia, ehkä he saisivat suojaa, ehkä jopa ruokaa.

”Jaksatko sä kävellä Mendez?” Waldo kysyi.

”Mä voin kävellä ite, jos olis joku keppi, johon nojata.” Mendez sanoi. Marko ponkaisi heti ylös ja harppoi metsään. Pian hän palasi pitkän kepin kanssa. Hän ojensi sen Mendezille, joka kokeili sitä nyökytellen.

”Tää on hyvä.” hän sanoi ja nousi ylös ottaen tukea kepistä. Brittany nousi ja otti Mendeztä käsivarresta kiinni, mutta hän pyyhkäisi käden pois. ”Älä. Antakaa mun kävellä ite, muuten mä en koskaan opi selviään yksin.” hän sanoi.

”Okei, mut me kyllä sanotaan kun tulee kiviä tai jotain muuta.” Waldo sanoi. Mendez nyökkäsi ja hymyili hieman. Muutkin hymyilivät. Sitten he sammuttivat nuotion, vetivät kylmät vaatteet päälleen ja lähtivät matkaan.

Metsä oli pimeä ja melko vaikeakulkuinen. Tuuheat kuuset ja männyt eivät päästäneet kuun valoa metsän pohjaan ja he kompastelivat vuorollaan milloin juuriin, milloin kiviin. Waldo ja Marko yrittivät neuvoa muita, mutta hekään eivät muistaneet ulkoa jokaista estettä.

”Vittu ku on niin pimeä, ettei näe mitään. Sä et ole Mendez ainoa, joka kompastelee.” Eiffel murahti käytyään jälleen polvillaan maassa.

”Älä yritä. Täällä ei kukaan kynnä maata niin paljo ku sä.” Brittany tokaisi ja muut nauroivat, jopa Mendezkin naurahti. Eiffelistä oli mukava nähdä Mendez paremmalla tuulella, joten hän ei pistänyt Brittanyn piikittelyä pahakseen.

Aikansa kuljettuaan metsän keskellä he saapuivat kinttupolulle. Marko selitti polun vievän tilalle ja he lähtivät seuraamaan tietä. Vaikka polku olikin kapea ja epätasainen, oli sitä silti helpompi kulkea kuin metsän pohjaa. Polku kiemurteli pimeässä metsässä ja lähti sitten viettämään mäkeä ylös. Kun he pääsivät kallion päälle, polku kääntyi jälleen alaspäin. Eiffel katsoi kalliolta näkyvää maisemaa. Koskematonta metsää silmänkantamattomiin ja horisontissa maisemaa rajasi jylhät vuoret. Eiffel yritti palauttaa mieleensä Jerchóvan karttaa ja mietti mitkä vuoret olivat kyseessä. He olivat meren rannalla, mutta lähistöllä ei näkynyt merkkejä isosta kaupungista, joten he eivät olleet ainakaan Demón lähellä.

Yli tunnin taivallettuaan metsässä, polku toi heidät vihdoin metsän reunaan ja he näkivät edessään uinuvan maatilan. Aitauksessa nukkui lauma lampaita, mutta muut eläimet olivat ilmeisesti tallissa ja navetassa. He kävelivät tietä pitkin kohti taloa, kun talon pihassa nukkuva koira heräsi ja alkoi haukkua vimmatusti. He yrittivät hyssytellä koiraa joka pysytteli heistä parin metrin päässä räksyttäen, kun talon ovi aukesi ja ulos astui parrakas mies kädessään talikko. Hänen takanaan kurkki pelokkaan oloinen nainen kädessään lihanuija.

”Ketä te oletta? Mitä te haluatta?” Mies kysyi tiukkana, mutta hänen äänensä paljasti pelon.

”Anteeksi, emme ole uhka! Tarvitsemme vain yösijaa ja lämpöä. Olemme eksyksissä ja ystävämme on loukkaantunut.” Eiffel sanoi ja viittoi kohti Mendeztä, joka nojasi vaivalloisen oloisesti keppiinsä. Mies katsoi häntä epäillen. Koira lakkasi haukkumasta ja isäntä kääntyi katsomaan sitä. Waldo istui kyykyssä maassa ja rapsutti koiraa, joka heilutti häntäänsä ja nuoli hänen kämmentään. Mies laski talikkonsa.

”Ulsa ei päästä pahoja lähelleen. Te ette siis ole Varjolaisia.” Hän sanoi ja astui sivuun ovelta ja viittoi heidät sisään. Emäntä hymyili ja riensi edeltä sisälle.

”Anteeksi tyly vastaanotto. Näenä päevinä ei voi kato olla liian varovainen.” Mies sanoi päätään pudistellen Eiffelin astuessa sisään pirttiin.

Muut tulivat perässä, koirakin yritti seurata Waldoa, mutta mies komensi sen takaisin pihalle. Pirtti oli hirsistä rakennettu vanhanaikainen tupa. Keskellä tupaa oli pitkä pirtinpöytä, johon emäntä sytytti kynttilöitä. Pirtin perällä oli ovi keittiöön, josta hehkui lämmin valo; ilmeisesti emäntä ryhtyi laittamaan yöpalaa yllätysvierailleen. Makuuhuoneen ovelle oli ilmestynyt kaksi pientä lasta ja yksi noin kaksitoistavuotias poika.

”Milja, Tessa, nukkumaan! Sää myös Joona.” Emäntä komensi.

”Ei! Mää haluan jäädä!” poika kivahti ja istui pöydän ääreen. Emäntä huokaisi, mutta ei alkanut kinaamaan.

He istuivat kaikki pöytään. Talon isäntä istui pöydän päähän, emännän tarjoillessa kaikille kahvia.

”Meleko myöhäänen ajankohta tupata kyllään. Teillä on myös oudot vaatteet. Mistäs te tuletta?” Isäntä sanoi hieman kummastellen. Brittany ja Waldo katsoivat Eiffeliä, joka mietti pitäisikö valehdella vai kertoa totuus.

”Tulemme ulkoplaneetalta. Olimme lähdössä kotiin, kun Varjolaiset ampuivat aluksemme mereen ja olimme vähällä hukkua. Nyt meillä ei ole muuta, kuin nämä märät vaatteet yllämme. Emme edes tiedä missä olemme.” Eiffel sanoi. Puolitotuus olisi parempi kuin pelkkä valhe. Muutkin näyttivät tyytyväisiltä Eiffelin kertomukseen. Isäntä näytti yllättyneeltä ja nyökytteli mietteliäästi. Emäntä ilmestyi Eiffelin taakse ja kokeili hänen paitaansa.

”Ayga kuulkoon! Työhän vilustutta kohta!” hän huudahti ja riensi makuukammariin. Pian hän palasi mukanaan sylillinen vilttejä, jotka hän kietoi kaikkien niskaan, sitten hän palasi keittiöön.

”Ulkomaista, ai taivaista? Mistä? Millanen alus teillä oli??” poika kyseli innoissaan. Isäntä läimäytti poikaa päähän.

”Äläs sää poika utele ennen kuin ollaan esittäädytty kunnolla!” hän ärähti.

”Kyselit sääkin!” poika vastasi nyrpeästi ja isäntä läimäytti häntä uudestaan. Poika hieroi päälakeaan, mutta tajusi nyt olla hiljaa.

”Mää olen Thom Joonan poika, tämä tässä on kovapäänen läppini Joona Thomin poika ja vaimoni Isla Thrynin ty’är. Kammarissa ovat likkani Milja Ilsan ty’är, Tessa Ilsan ty’är, sekä nuorimmaiseni Riia Ilsan ty’är.” Thom esitteli ylpeänä itsensä ja perheensä.

”Minä olen Eiffel, tässä ovat Waldo, Brittany, Mendez ja Marko. Tulemme Priorista, jossa ei käytetä sukunimiä.” Eiffel sanoi.

Isäntä kätteli kaikkia vuorotellen. Emäntä toi pöytään leivän ja voita ja istuutui miehensä viereen pöydän viereen. He kävivät kiitollisina leivän kimppuun. He eivät olleet syöneet mitään kahteen vuorokauteen. Kuljetusaluksen muonavarat olivat loppuneet ensimmäisenä päivänä ja heillä oli huutava nälkä.

”Vai pistivät Varjolaiset aluksenne pärreiksi.” Thom sanoi vakavana. ”Kuulostas siltä, että meillä on yhteinen vihollinen.” hän sanoi sukien partaansa.

”Kyllä. Olimme vähällä päästä hengestämme. Mendez loukkaantui pakkolaskussa ja minä loukkasin olkapääni. Olemme suuresti kiitollisia vieraanvaraisuudestanne. Osaatteko kertoa meille missä päin Jerchóvaa olemme? Ehdimme lentää niin korkealle aluksellamme, ettemme nyt tiedä missä olemme.” Eiffel sanoi.

”Tottakai! Joona, haepa kartta, se ois tuolla kapiokaapissa!” Thom sanoi. Poika ponkaisi ylös ja kiiruhti penkomaan pirtin perällä olevaa puukirstua. Pian Joona palasi kellastuneen kartan kanssa. Thom otti kynttilän lähemmäs ja levitti kartan pöydälle. Kaikki kumartuivat lähemmäs.

”Nonnii… Tämä tässä olis Rannan mó ja met olemma tässä. Rannanmón ja Lännen Huoneen välissä.” Thom sanoi ja osoitti kartalla Jerchóvan länsirannikon reunaa. He olivat laskeutuneet noin viidenkymmenen kilometrin päähän Rannanmosta.

”Aygalle kiitos Huoneesta! Varjolaiset eivät tule tänne niin kauan kuin Huone vahvistaa rivejään.” Ilsa huokaisi Thomin nyökytellessä.

”Voi olla että meijänki häätyy pian jättää tila ja lähteä turvaan sinne. Idässä, missä on paljon Varjon alueita, tavallisen kansan on pitäny lähteä pelon ajamana pois kodeistaan ja muuttaa Hoviin. Täällä käy niin pian kanssa.” Thom sanoi vakavana ja otti vaimonsa kainaloonsa.

”Mitä on tapahtunut?” Eiffel kysyi. Ilsa niiskautti äänekkäästi ja Thom huokaisi synkästi.

”Varjon äpärät tulivat ja polttivat kokonaasen kylän. Ilsan veljen koko perhe menetti henkensä. Hyvä mies kuoli. Ja kaikki viattomat naiset ja läpitki.” Thom sanoi ja Ilsa pyyhki silmiään yöpaitansa helmaan.

”Olen todella pahoillani.” Eiffel sanoi hiljaa.

”Eikä kukaan ole niiltä kohta ennää turvassa.” Thom sanoi vakavana. ”Ne muurit eivät pidättele Varjolaasia. Päinvastoin. Ne kasvavat, olen nähnyt itse.” Thom sanoi. Eiffel ei ymmärtänyt mitä mies tarkoitti.

”Jos ne Varjolaiset tulevat niin mie tapan ne miun miekallani!” Joona uhosi ja nousi ylös penkillä. Thom painoi pojan takaisin istumaan.

”Jos Varjon shakaalit tulevat, sinneet pysty tekemän mittään. Ne ovat hirviöitä. Petoja.”

”Liittoumallakin on shakaaleja!” Joona tinkasi. Thom tuhahti ja nousi ylös.

”Liittouma! Pah! Mitä nekin ovat tehreet meidän hyväksi? Tulevat tänne ja valtaavat meijän maat ja alistavat satoja vuosia. Mutta kun Varjo nousee, he katoavat. Antavat meidät niille kuin, kuin lahjana. Pysykööt poissa, sanon minä!” Thom sanoi äreänä ja marssi keittiöön. Nyt vuorostaan Ilsa läimäytti poikaansa päähän.

”Osaisit sääkin olla välillä hiljaa! Painu nukkumaan!” hän kivahti ja kääntyi sitten muiden puoleen. ”Anteeksi äskeinen. Thom se aina hermostuu, kun aletaan puhua Liittoumasta. Suokaa anteeksi.” Ilsa sanoi ja nousi ylös. Hän talutti poikansa niskasta käsin makuuhuoneeseen ja kipitti sitten keittiöön miehensä perässä. Eiffel kääntyi katsomaan karttaa uudestaan.

”Eikö Antaniel puhunut jotain Lännen Huoneesta?” hän kysyi ääntään madaltaen.

”Dánin suku hallitsi Lännen Huonetta. Niin tosiaan.” Marko sanoi nojautuen lähemmäs karttaa. Eiffelkin katsoi karttaa, kun hän huomasi Joonan vielä kurkkivan oven raossa. Poika hätkähti tajutessaan Eiffelin katsovan ja hän sulki pikaisesti kammarin oven. Keittiöstä kuului puhetta ja pian Thom ja Ilsa palasivat takaisin pirttiin.

”On jo niin myöhä, että pian on jo aikaine!” Thom naurahti. ”Aletaahan nukkumaan ja jatketaan jorinaa aamulla.” hän sanoi ja veti kapiokirstusta peitteitä, jotka hän vaimonsa kanssa levitti tuvan lattialle. Eiffel ja muut vielä kiittelivät isäntäväkeä vieraanvaraisuudesta, ennen kuin he menivät omaan makuukammariinsa ja he kävivät nukkumaan tuvan lattialle. Vaikka alusta ei ollut mukavin mahdollinen, ei unta tarvinnut paljoa odotella.

Seuraava aamu tuli paljo aikaisemmin kuin olisi tarvinnut. Eiffelin noustessa ensimmäisenä ylös, oli Ilsa jo laittamassa ruokaa keittiössä. Eiffel kokeili tuolinkarmille levitettyjä vaatteitaan, jotka alkoivat jo olla lähes kuivat. Sitten hän käveli tokkuraisena keittiöön kysymään vessaa ja pesupaikkaa. Ilsa, joka touhusi kolmen kattilan kanssa neuvoi hänet pihan poikki huussiin ja aittaan, jossa oli pesutupa. Ulkona aurinko pilkisti jo puiden lomasta ja aamu oli raikas. Aitassa häntä vastaan tuli renki, joka tervehti Eiffeliä, vaikkei tuntenutkaan häntä. Vasta saatuaan huuhdeltua kasvonsa kylmällä vedellä Eiffel heräsi kunnolla. Hänen palatessaan takaisin tupaan Thom käveli pihalla häntä vastaan.

”Hyvvää huomenta! Ilsa siellä jo laittaa ruokaa, mää käyn vielä lypsämässä lehmät renkipojjaan kanssa ja tulen sitten kanssa syömähän!” hän sanoi pirteästi ja jatkoi matkaansa.

Eiffel astui takaisin tupaan, jossa Ilsa kantoi pöytään ruokaa. Brittany oli myös noussut ylös ja auttoi emäntää kattamisessa. Eiffel liittyi seuraan ja nappasi Ilsalta painavan näköisen kattilan ja kantoi sen pöytään. Brittany kävi potkimassa muut ylös.

”Naiset täällä joutuu tekeen kaikki työt kun te luuserit vaan nukutte!” hän sanoi repiessään Markoa ylös. Ilsa vain nauroi. Pian kaikki olivat hereillä, tai ainakin ylhäällä ja istuivat ruokapöytään. Thomkin liittyi heidän seuraansa, kun he olivat jo aloittaneet syömisen. Lapsetkin olivat heränneet, mutta he eivät kauaa malttaneet syödä, vaan riensivät jo pian ulos, ainoastaan nuorimmainen istui Ilsan sylissä koko ajan.

”Toivottavasti saitte yhtään nukuttua. Met yritimma pittää mahollisimman vähän ääntä.” Thom sanoi hymyillen ystävällisesti.

”Saatiin, ei teidän olisi tarvinnut varoa, mehän tässä tulimme teidän rauhaanne häiritsemään.” Eiffel sanoi. Thom pudisti päätään.

”Ei, ei. Te oletta vieraitamme nyt. Ottakaa toki lisää.” Thom jatkoi ja viittoi kohti ruokapöytää. Heitä ei tarvinnut kahdesti käskeä.

”Silti emme halua olla vaivananne kovin pitkään. Jatkamme matkaa levättyämme. Sanohan Thom, kuinka pitkä matka täältä on Lännen Huoneeseen?” Eiffel kysyi voidellessaan leipää. Thom suki partaansa pureskellen ruokaansa samalla.

”Jaa-a. Sanoisin, että kävellen viikko. Mutta saman verran on myös Rannankaupunkiin. Miksi juuri Huoneeseen, jos saan kysyä. Onko teillä tuttavia siellä?” Thom kysyi.

”On. Ja se on luultavasti turvallisempi vaihtoehto nyt.” Eiffel vastasi. Thom nyökytteli ja kaatoi kummallekin olutta.

”Totta. Huone olis parempi vaihtoehto kuin Rannanmo. Mää menisin kanssa sinne.” hän sanoi tarjoillessaan olutta muille. ”Mutta tiet ovat turvattomia nykyään. Ja teillä on nuo oudot vaatteet, saatte vielä epätoivottua huomiota.” Thom sanoi. He katsoivat omia vaatteitaan ja tajusivat, että todella, paikalliset eivät pukeutuneet farmareihin tai t-paitoihin. Brittanyn tiukat vaatteet olivat vanhoillisessa Jerchóvassa erityisen silmiinpistävät.

”Hei! Mehän voitas lahjoittaa teille vaatteita, eikös vain Thom?” Ilsa sanoi koskettaen miestään käteen ja Thom nyökkäsi.

”Todella kohteliasta teiltä, mutta emme me voi ottaa vaatteitanne vastaan.” Brittany sanoi.

”Se olisi aivan liikaa.” Waldo komppasi.

”Ei ei ei!” Ilsa nauroi. ”Meillä oli vielä viime talvena viisi renkiä töissä, nyt meillä on enää Jano. Aitassa on iso läjä vaatteita käyttämättöminä. Voitte valita itsellenne sopivat sieltä.” hän sanoi hymyillen.

He viipyivät kaksi päivää Thomin ja Ilsan luona auttaen tilan töissä ja keräten voimia. He saivat päälleen arkiset tunikat ja pellavahousut. Ilsa yritti saada Brittanya pukemaan ylleen piian mekon, mutta hän kieltäytyi kohteliaasti ja puki päälleen rengin vaatteet Ilsan päivitellessä vieressä. Päivisin Marko ja Waldo auttoivat Thomia karjanhoidossa ja Brittany Ilsaa ruoanlaitossa. Eiffel ja Mendez, jotka eivät kyenneet raskaisiin töihin, vahtivat pienimpiä lapsia, muiden tehdessä töitä.  Iltaisin he pelasivat korttia Thomin ja Janon kanssa. 

Tilalla oli niin viihtyisää, että lähdön koittaessa kaikki olisivat halunneet jäädä vielä ainakin päiväksi. Ilsa taas olisi halunnut pitää Markon, Waldon ja Brittanyn apulaisina, mutta he joutuivat kieltäytymään kunniasta, vaikka olisivat halunneetkin jäädä.

                      ”Harmillista, te oletta niin reippaita työntekijöitä. Jos muutatte mielenne, tiedätte missä me asumme.” Ilsa sanoi ja halasi kaikkia vuorotellen hyvästeiksi. Thom kätteli kaikkia ja herranmiehenä kumarsi Brittanylle. Eiffeliä hän kätteli pisimpään.

                      ”Rehellisiä ihimisiä näkkee ennää harvoin. Eiffel, sinä, poikasi ja tyttösi oletta aina tervetulleita majaamme.” hän sanoi yhä ravistellen hänen kättään. Eiffelillä meni hetki tajuta mitä Thom tarkoitti.

                      ”Kovin ystävällistä, mutta… eivät he ole lapsiani.” Eiffel sanoi hieman kiusaantuneena. Thom näytti vilpittömästi yllättyneeltä. Hän katsoi Eiffeliä ja kaikkia vuorotellen ja repesi sitten nauramaan. Kaikki alkoivat nauraa, makeiten nauroi Ilsa.

                      ”Voi Thom! Anteeksi kovasti Eiffel!” Ilsa sanoi minkä naurultaan kykeni. ”Ja me ajattelimme, että te olette kaikki niin pitkiä ja samannäköisiä, kun… Ayga kuulkoon!” hän sanoi ja nauroi ratketakseen.

                      Väärinkäsityksestään toivuttuaan he hyvästelivät koko talon väen ja lähtivät matkaan. Oli hyvä, että hyvästit olivat olleet hilpeät, sillä kaikkien mieliala tuntui kohonneen. Matka taittui kepeästi huulta heittäen ja maisemia ihaillen. Thomin ja Ilsan erehdyksen jälkeen kaikki alkoivat kutsua Eiffeliä isäksi, mutta hän ei pistänyt sitä pahakseen. Eiffel oli vain iloinen, että kaikki olivat kerrankin hyvällä tuulella.

He olivat ehtineet matkata kolmisen tuntia, kun he huomasivat jonkun ratsastavan tiellä heidän perässään. He ehtivät jo valmistautua pahimpaan, kun he tunnistivat ratsun ja ratsastajan. Joona ratsasti heidät kiinni vanhalla tammalla.

”Mitä sinä täällä?” Marko kysyi, kun Joona saavutti heidät.

Nuorukainen hidasti tamman käyntiin heidän vierelleen.

”Työ menettä Huoneeseen?” Joona kysyi. Hänellä oli sylissään jokin käärö, josta hän piti tiukasti kiinni.

”Kyllä, kuinka niin?” Eiffel vastasi. Joona vilkaisi taakseen, ikään kuin tarkistaakseen, ettei kukaan kuulisi tai näkisi.

”Työ etsittä Dánin Antanielia?” poika kysyi ja naurahti tyytyväisenä, kun näki toivotun reaktion. ”Mää kuulin, kun te puhuitta siitä silloin ekana iltana. Mutta sanonpa vain, että Antaniel ei ole Huoneessa. Etsikää sitä Panthin kylästä.” Joona jatkoi silmää iskien. Eiffel pysähtyi.

”Mistä sinä tämän tiedät? Tunnetko sinä Antanielin?” hän kysyi. Joona vilkaisi taas olkansa yli.

”Tavallaan. Ai niin, tää on teille. Se oli miun mutta nyt soon teidän. Luulen että te tuletta tarvitsemaan sitä. Mun täytyy nyt lähtä, isä on jo varmaan raivona.” Joona naurahti ja ojensi sylissään olleen käärön Eiffelille. Sitten hän käänsi ratsunsa ympäri ja laukkasi pois vilkuttaen. He vilkuttivat pojalle hyvästiksi. Eiffel aukaisi kankaisen käärön, jonka sisältä paljastui karkeasti taottu miekka, joka oli kuitenkin terävä ja hyvässä kunnossa. Joonan lahja.

Nouseva uhka - Kappale 6

Jerchóva

Aurinko paistoi pitkästä aikaa pitkien sateiden jälkeen. Kesä oli ollut harvinaisen kylmä, ja vaikka Priorissa harvoin oli pelkästään kuivia ja lämpimiä kesiä, oli lämmin syksy sitäkin tervetullumpi. Rehkittyään mudassa ja vesisateessa viimeiset kaksi kuukautta, kuiva ilma oli Jeffreylle enemmän kuin mieleen. Hän astui ulos ja veti keuhkonsa täyteen raikasta ulkoilmaa, ennen kuin sytytti savukkeensa.

”Eikö sunkin pitäisi jo lopettaa polttaminen?”

Jeffery kääntyi ja näki Kimin tulevan tuvastaan ulos. Hän pyyhkäisi kullanruskean kiehkuran otsaltaan ja hymyili valloittavasti.

”No ehkä myöhemmin.” Jeffery sanoi ja iski silmää.

Kim naurahti ja antoi Jefferylle suukon poskelle. Hän tarttui naisesta kiinni, veti hänet itseensä kiinni ja suuteli suulle. Kim vain nauroi lisää.

”Sun suukotkin maistuu savulle!” hän sanoi ilkikurisesti. Jeffrey virnisti ja he kumpikin nauroivat.

”Kunhan lopetat viimeistään sitten, kun me saadaan vauva.” hän sanoi ja työnsi itsensä kauemmas, yhä hymyillen.

”Tottakai.” Jeffery vastasi. Kim otti häntä kädestä ja katsoi syvälle silmiin. Jefferey olisi voinut hukkua noihin silmiin. Vielä seitsemän yhdessä vietetyn vuoden jälkeen, Kim sai perhoset lepattamaan Jeffreyn vatsassa. Hän veti tytön uudestaan lähemmäs ja suuteli häntä pitkään. Lopulta Kim irrottautui ja juoksi hoitamaan aamun tehtäviään ja Jeffrey jäi polttamaan aamusavukkeensa loppuun. Päivä alkoi täydellisesti.

Jefferey ja Kim olivat tavanneet aikoinaan komennuksessa Priorin toisessa sisällissodassa lähes kymmenen vuotta takaperin. Kun sota vihdoin loppui he menivät kihloihin. Mutta vain kaksi vuotta kestänytr rauhan aika oli loppunut edellistalvena ja he joutuivat lykkäämään häitä. Nyt he tekivät töitä Civitasin eteläisimmässä prikaatissa; Jeffrey tykkimiehenä ja Kim lääkintäjoukoissa, ja he näkivät toisiaan yhä vain harvemmin. Kolmas sisällissota oli jatkunut jolähes vuoden ja huhuttiin, että Város ja Civitas olisivat mahdollisesti solmimassa rauhaa. Kim ja Jeffrey päättivät mennä vihille heti, kun sota loppuisi. Toistaiseksi levottomuuksille ei kuitenkaan näkynyt loppua.

Jeffrey oli pakkaamassa kranaatinheittimen ammuksia, kun kersantti tuli antamaan uuden käskyn. Városin joukot olivat aloittaneet hyökkäyksen ja etulinjan rykmentit tarvitsivat vahvistusta välittömästi. Etulinjaan. Jefrrey nielaisi, pakkasi kiiruusti kranaatit ja lähti muiden perässä kohti kuormureita. Hän näki lääkintäryhmän juoksevan leirin poikki ja Kimin heidän mukanaan. Kim nosti hänelle kättään ja Jeffrey vastasi tervehdykseen hieman erpävarmasti. Pian hän oli jo tykistön mukana siirtymässä kohti ampuma-asemiaan. Edellisestä taistelusta olisi ollut huomenna tasan kuukausi. Ja tähän kylmään tunteeseen ei totu ikinä.

                      Heidän ajaessa kivistä metsätietä pitkin pystyi ja kuulemaan aseiden ja tykkien laukaukset kaikuvan metsästä. Ilmassa haisi ruuti ja ilmassa leijui paikoin savua. Asemapaikalla oli täysi rytinä päällä. Jeffrey alkoi heti mitata tulenjohtopaikkoja, kun aivan heidän vieressään räjähti. Jeffrey oli saada sydänkohtauksen ja hänen korvansa tuntuivat halkeavan, kun hän sukelsi maahan suojatessaan päänsä käsillään. Kun savu laskeutui, hän näki yhden ilmatorjuntayksikön olevan poissa pelistä.

                      ”Älkää nyt perkele istuko siinä kuin mammat kahvilla! Toimintaa!” vänrikki karjui korvan juuressa herättäen Jeffreyn takaisin nykyhetkeen. Näihin tilanteisiin tottunut vaikka olisi viettänyt koko elämänsä rintamalla. Jeffrey tunsi sydämensä hakkaavan hänen ryhtyessään lataamaan tykkiä. Hetken hän oli aidosti tuntenut kuolevansa. Kuoleman kylmä henkäys, se tuntui kylmänä henkäyksenä niskassa ja se haisi kalmalle ja ulolle. Jefrrey piti lyhyen tauon vetääkseen henkeä. Jokin ei tuntunut oolevan kohdallaan.

                      ”Jeff!”

Jeffrey käänsi päänsä ja näki Kimin juoksevan häntä kohden. Tyttö hyppäsi hänen kaulaansa ja puristi lujasti.

                      ”Mää luulin että sinnuun osui!” hän sanoi ja Jeffrey näki kyyneleiden valuvan tytön poskille.

                      ”Mulla ei ole hätää. Aika lähellä se räjähti. Mutta me menetimme Cabryn ja Noelin.” Jeffrey vastasi ja pyyhki Kimin kyyneleet hihaansa. Kim katsoi häntä vakavana.

                      ”Meidän yksikkö komennettiin etulinjaan hakemaan loukkaantuneita.” hän sanoi. Jeffreyn vatsassa tuntui kylmälle. aivan kuin kalman henkäys olisi siirtynyt hänen päältään Kimin päälle.

                      ”Etkö voisi vaihtaa jonkun kanssa paikkaa?” Jeffrey kysyi. Kim naurahti kolkosti.

                      ”Joo ihan niinku mä voisin vaan pyytää sitä.” Kim sanoi. Jeffrey puristi häntä kädestä. Hänellä oli paha, paha tunne tästä.

                      ”Minä en halua, että sä menet sinne.” hän sanoi ja rutisti naista. Kim suuteli häntä poskelle ja vetäytyi sitten kauemmas.

                      ”Älä huoli.” hän sanoi ja hymyili rohkaisevasti. ”Kaikki menee hyvin ja pian me jo vietämme häitä.”

Jeffrey yritti uskoa hänen sanojaan. Hän suuteli vielä kerran morsiantaan, ennen kuin hänen täytyi lähteä. Jeffrey katsoi Kimin perään hetken aikaa, ennen kuin jatkoi latausta. Sen jälkeen alkoi rytinä.

                      Vihollinen hyökkäsi edestä ja sivulta ja Civitasin joukoilla oli täysi työ pitää linjansa ehjinä. Heidän oli ollut tarkoitus yllättää Városin joukot, mutta he olivat astuneet heidän virittämäänsä ansaan. Városilaiset olivat motittaneet heidät ja Jeffreyn ja hänen komppaniansa täytyi lähteä siirtämään patteria toiseen paikkaan. He olivat juuri tekemässä siirtoa kuorma-autoilla, kun vihollisen ilmajoukot räjäyttivät tien heidän edestään. Kuski ohjasi kuorma-auton pois tieltä ja he rymistivät metsässä kranaattien räjähdellessä siellä täällä.

                      ”Ohjaa tuonne.” Vänrikki osoitti kuskille ja he pysähtyivät erään kukkulan taakse. Tinanappi hölkkäsi kukkulan laelle ja tuli pian takaisin koordinaattien kanssa. Jeffrey valmisteli tykkiä laukaisuvalmiiksi, kun vänrikki tyrkkäsi paperin Jeffreylle, joka katsoi koordinaatteja epäuskoisena.

                      ”Minä en usko, herra vänrikki, että nämä voivat pitä paikkaansa.” hän sanoi vänrikille, joka nappasi lapun takaisin ja luki sen nopeasti.

                      ”Numerot ovat kunnossa, oletko sinä? Valmista painekranaatti. NYT!” hän ärähti lyödessään paperin takaisin Jeffreylle ja harppoi matkaansa. Vänrikki oli rasittavan itseriittoinen, eikä Jeffrey halunut vääntää kättä hänenkaltaistensa kanssa. Mutta koordinaatit eivät hänen mielestään ottaneet tuulta huomioon. Hän on oikeassa, minä vain kuvittelen omiani, Jeffrey ajatteli ja jatkoi valmisteluja.

Merkki. Jeffrey latasi ja ampui. Kranaatti lensi kuin hidastettuna ja Jeffrey näki ettei se lähtenyt oikeaan suuntaan. Puuskittainen tuuli oli pyyhkinyt paljon savua taivaalta ja se sai ammuksen kääntymään koilliseen. Ei, ei, ei sinne! Räjähdys miltei katosi muiden laukausten sekaan. Jeffrey  jätti asemansa ja ryntäsi välittömästi kukkulan laelle. Jokin kuoli hänen sisällään, kun hän näki savua nousevan siltä minne kranaatti laskeutui.

”EIII!!” Jeffrey karjaisi tuskissaan ja lähti juoksemaan alas rinnettä välittämättä alikersantin huudoista. Laukauksia ja uusi räjähdys. Patteri hänen takanaan tuhoutui täysin, mutta Jeffrey ei välittänyt. Hän juoksi. Kaikki muu hävisi ja hän juoksi. Vihollinen ampui kohti, mutta Jeffrey ei välittänyt. Hän juoksi. Alas mäkeä, puiden lävitse, kohti etulinjaa. Jeffrey näki kuolleita tovereitaan joka puolella, mutta hän ei välittänyt. Hän juoksi.

Juoksi.

         Juoksi.

Juoksi.

Eiffel avasi silmänsä. Painajaisen herättämät tunteet puristivat hänen rintaansa. Kuin se olisi tapahtunut aivan hetki sitten, oikeasti. Eiffel nousi istumaan ja tajusi itkevänsä. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja nieleskeli hetken. Milloin tämä tuska loppuu? Neljäkymmentä vuotta, eivätkä menneisyyden kipeät muistot päästäneet vieläkään Eiffeliä otteestaan. Eiffel huomasi puristavansa kaulastaan roikkuvaa tuntolevyä kädessään. Hän suuteli levyä, kuivasi kasvonsa ja nousi ylös. Rutiininomaisesti Eiffel käveli ensin ohjaamoon tarkistamaan tilanteen ja sitten matkustamoon. Hän pysähtyi katsomaan tovereitaan, jotka nukkuivat epämukavilla penkeillä. Marko retkotti lähes puoliksi lattialla ja Brittany oli nukahtanut pää Waldon olkapäätä vasten. Eiffel hymähti. Jos Kim eläisi, en olisi koskaan tutustunut heihin.

Eiffel käveli matkustamon poikki ja ylös toiseen kerrokseen miettien samalla millainen hänen elämänsä olisi ollut, jos sitä kauheaa päivää ei olisi koskaan tapahtunut. Jos hän vain olisi silloin luottanut itseensä, jos hän olisi itse tarkistanut ne koordinaatit, Kim olisi yhä elossa. He eläisivät onnellisina ja heillä olisi lapsia, ehkä jopa lapsenlapsiakin. Eiffel huokaisi syvään. Menetettyään kihlattunsa hän oli jäänyt niin yksin, että paljon myöhemmin, kun hän oli jo jatkanut elämäänsä, Eiffel ei enää osannut olla naisten kanssa. Vaikka hän tiesi, että Kim ei olisi halunnut hänen elävän loppuelämäänsä yksin, hänestä kuitenkin tuntui vain oudolta olla jonkun muun, kuin Kimin kanssa. Lopulta hän oli vain tottunut yksinoloon, jota väritti satunnaiset yhden yön jutut. Eiffel ei enää kaivannut rakkautta. Hän kaipasi vain Kimiä.

Kahviautomaatin valo ilmoitti kahvinporojen loppuvan pian. Eiffel veti muovisen mukin automaatista ulos ja maistoi juomaansa. Tulikuuma kahvi maistui kitkerältä ja poltti kielen kärjen. Eiffel irvisti ja valutti kuppiin tilkan kylmää vettä automaatista. Nyt valo ilmoitti myös veden loppuvan. Eiffel murahti koneelle ja lähti kapuamaan rappusia alas. He olivat matkanneet pian kolme päivää kohti Jerchóvaa ja aluksen varustusta ei ollut tarkoitettu näköjään näin pitkää matkaa varten. Eiffel mietti, että luultavasti heidät oli tarkoitus ensin toimittaa toiselle alukselle, joka sitten olisi kuljettanut heidät oikeudenkäyntiin Urbe Conditaan. Jossa meidät olisi tuomittu näennäisen oikeudenkäynnin päätteeksi vankeuteen, tai pahempaan.

Laskeutuessaan kohti portaikkoa Eiffel huomasi ikkunasta oman heijastuksensa ja pysähtyi. Hänelle oli kasvanut komea parta Priorista lähdön jälkeen – jos lähes puolet naamasta peittävää risukkoa haluaa komeaksi kutsua, mutta päälaki oli yhä kalju. Hän näytti ihan vanhalta papparaiselta. Kaikki muutkin näyttivät rähjäisemmiltä kuin aiemmin. Ainoastaan Brittanylle ei ollut kasvanut partaa, mutta oli hänkin joutunut letittämään rasvoittuneet hiuksensa. Eiffel oli saanut tulenkatkuiset lähdöt ilmestyessään seuraaman tytön tukanlaitto-operaatiota edellisviikolla. Ehkä sivusta seuraaminen olisi ollut sallittua, mutta hän ei millään malttanut olla huomioimasta tytön tuuheita kainaloita.

Eiffel tarkkaili kuvajaistaan sukien partaansa ja ihmetteli missä välissä hänestä oli tullut vanhus? Hän ei ollut pystynyt juuri katsomaan itseään peiliin vuosikausiin. Kyllä hän tiedosti vanhenevansa. Ikä mittarissa lisääntyi ja lisääntyi, mutta Eiffel tunsi itsensä yhä kolmikymppiseksi kläpiksi. Yhä ruma ja nyt myös tyhmä. Hän tuumi katsoen kellertävää mustelmaa, jonka sai muistutukseksi siitä, että vaikka vaikka naisen kainaloista kasvavat viikset olisivat kuinka upeat, niitä ei sopinut kommentoida.

Yhtäkkiä alus vavahti ja Eiffel oli menettää tasapainonsa rappusissa. Kahvi läikkyi ja poltti hänen kättään. Eiffel loikkasi sadatellen matkustamoon, jossa muut olivat heränneet häiriöön. Marko oli jo loikannut ylös ja kiiruhti juuri ohjaamoon. Eiffel paiskasi kahvin roskakoriin ja riensi Markon perään. Ohjaamossa Marko oli saanut kuulokkeet päähänsä ja naputteli huolestuneena komentoja tietokoneelle. Alus vavahti uudestaan.

”Mitä hittoa?” Eiffel ihmetteli.

”Jonkun toisen aluksen magneettikenttä.” Marko sanoi ja napsautti tietokoneen ruudun suureksi. Muutkin olivat tulleet ohjaamoon. Heidän edessään näytöllä näkyi kuva aluksesta ja sen tiedot, jotka juoksivat ruudulle.

”Se on iso.” Eiffel sanoi.

Marko maiskautti suutaan.

”Ja mikä parasta, se on Liittouman.” hän sanoi kuivasti ja napautti pari kertaa tietokonetta. ”Voi vittu.” hän ähkäisi.

”Älä sano että se seuraa meitä.” Waldo sanoi.

”No just sitä mä sanon.” Marko vastasi ahdistuneena. Eiffel istui alas pelkääjän paikalle ja muut seurasivat esimerkkiä.

”Kuinka pitkä matka Jerchóvaan on tästä?” Eiffel kysyi. Marko katsoi navigaattoria.

”Ei enää pitkä.”

”Saadaanko me noi karistettua kannoilta?”

”Parempi olisi.”

Marko vaihtoi puolimanuaaliselle käsiohjaukselle. Alus teki tiukan käännöksen ja ampaisi matkaan. Liittouman alus kiihdytti myös.

                      ”Ne seuraavat!” Marko henkäisi.

                      ”Voidaanko me käyttää hyperajoa?” Eiffel kysyi.

                      ”Se syö hitosti vetoa!”

                      ”Aivan sama jos me päästään sillä noista eroon!”

                      ”Okei. Valmiina sitten!” Marko sanoi.

Pian tähdet piirtyivät viivoina heidän eteensä, kun alus loikkasi aikapoimuun. Kojelauta välähti heti punaiseksi ja alus hidasti pian takaisin tavalliseen nopeuteen.

                      ”Ei riitä bensa Eiffel!” Marko sanoi tarkistaessaan lukemia. ”Ei hetki, odota!” Marko napautti tietokonetta. ”Ne… ne jätti leikin kesken.” Marko sanoi ja naurahti helpottuneesti. Tietokoneen ruudulla näkyi kuinka Liittouman alus jättäytyi taakse.

                      ”Miksi kummassa?” Brittany ihmetteli.

                      ”Taidan arvata, katsokaa.” Eiffel osoitti eteenpäin.

Heidän edessään, syvän mustaa taivasta vasten siinsi hohtava turkoosi pallo. Hohtavan valkoiset pilvet kiemurtelivat smaragdin vihreän meren yllä ja kiemurteleva rantaviiva kääntyi hiljalleen kohti pallon varjoisaa puolta, joka oli syvän tumman sininen, ei aivan musta. Kuin hohtava jalokivi samettikankaalla.

Jerchóva. He olivat päässeet perille. Kolme kuuta, joita Eiffel oli viimeksikin ihaillut, kiersivät hiljaisuudessa kiertotähteään. Muut iloitsivat jo helpottuneina, mutta Eiffel kurtisti kulmiaan. Hänellä oli taas se tunne.

                      ”Kaikki ei ole nyt oikein. Miksi Liittouman sotalaiva jättäisi helpon takaa-ajon kesken? Jerchóvaanhan on vielä matkaa. Marko skannaa näkymä.” hän sanoi. Marko nyökkäsi ja teki työtä käskettyä. Alus lipui vakaasti kohti planeettaa, tietokoneen skannatessa lähiympäristöä.

                      ”Voi helvetti. Eif, olit oikeassa. Jerchóvan yläpuolella on toinen alus. Se ei näy vielä, mutta tuolla se on.” Marko sanoi osoittaen eteenpäin heidän juuri ohittaessaan Jerchóvan lähintä kuuta.

                      ”No vedä äkkiä sivuun!” Waldo huudahti. Marko antoi tietokoneelle käskyn, mutta mitään ei tapahtunut.

                      ”Mitä sä teet??” Brittany ihmetteli.

                      ”Hyperajo sotki ajolaitteet. Ja me ollaan jo ton planeetan imussa!” Marko sanoi ja yritti saada alukseen eloa. Yhtäkkiä radio napsahti päälle.

                      ”Tuntematon alus, teillä ei ole lupaa laskeutua Jerchóvaan. Kääntykää tai avaamme tulen. Loppu.” Kuulutti monotoninen ääni radiosta.

Marko taisteli ohjauslaitteiden kanssa, mutta alus jatkoi itsepintaisen tasaisesti kohti planeettaa. Nyt he pystyivät näkemään heihin yhteyttä ottaneen aluksen, joka leijui planeetan ilmakehän yläpuolella. Se oli melko suuri sotalaiva, joka näytti joskus kuuluneen Liittoumalle.

                      ”Toistan: kääntykää nyt tai avaamme tulen. Loppu.” Ääni toisti ja alus lähti liikkeelle heitä kohti.

                      ”Marko!” Brittany huudahti.

                      ”Joo joo!!” Marko ärähti ja yritti saada aluksen tottelemaan.

Alus lähestyi uhkaavaa vauhtia planeetaa; pian he olisivat jo eksosfäärissä.                                  ”Laita se täysmanuaalille!” Brittany sanoi irrottautuen turvavöistä ja ojentautui Markon istuimen yli. Hän napautti jotain sivussa olevaa huomaamatonta nappia ja yhtäkkiä alus kiepsahti 90 astetta akselinsa ympäri ja lähti syöksyyn kohti ilmakehää. Jerchóvan vartioalus ampaisi heidän peräänsä ja avasi tulen. Marko sai aluksen kurssin suoristettua, mutta sota-alus oli aivan heidän kannoillaan, estäen tien pois päin planeetasta.

                      ”Voi helvetti!” Marko sanoi väistellen laukauksia.

Alus pujotteli ketterästi väistellen iskua, mutta toinen alus oli yhtä nopea.

                      ”Ohjaa kohti maata!” Eiffel sanoi. Silloin tuntui voimakas pamahdus ja aluksen kaikki valot pimenivät kojelautaa lukuun ottamatta.

                      ”Osuma!!” Marko huusi. ”Toinen moottori meni! Perkele!”

Alus syöksyi ilmakehään ja pian he sukelsivat pilvien läpi yhä kiihtyvää tahtia. Alus alkoi täristä voimakkaasti ja yhtäkkiä kojelautakin pimeni. Moottorista kuului toinen pamahdus.

                      ”Ei hyvä!! Me painutaan alas!” Marko huusi ja hakkasi ohjauspöytää, joka ei reagoinut enää mitenkään.

                      ”Hätäkapseliin! NYT!!” Eiffel karjaisi ja he kaikki ryntäsivät kohti hätäuloskäyntiä, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä alus lähti hallitsemattomaan syöksyyn ja kulkeminen oli erittäin vaikeaa tärisevässä ja kieppuvassa aluksessa. Eiffel huomasi Mendezin jääneen jälkeen ja hän palasi takaisin päin. Juuri silloin alus pyörähti täyskierroksen akselinsa ympäri ja Eiffel ehti juuri tarrata kiinni oven pielistä, mutta hän näki Mendezin lentävän lattiaan pahannäköisesti. Alus lakkasi pyörimästä ja Eiffel harppoi Mendezin luokse joka sadatteli lujaa.

                      ”Jalka… Ai infierno!” Mendez ähkäisi.

                      ”Pidä musta kiinni.” Eiffel sanoi ja otti Mendeztä tukevasti hartian alta kiinni ja lähti kipuamaan tikkaita niin lujaa kuin kykeni. Waldo tuli heitä vastaan ja auttoi Eiffeliä viemään Mendez hätäkapseliin. Eiffel tarkisti, että kaikki olivat sisällä ja istuneet alas, vetäessään oven lukkoon ja painoi laukaisunappia.

Hätäkapseli laukesi irti viimehetkellä. Ilmakehässä kuumennut alus räjähti lähes välittömästi heidän pelastauduttuaan siitä. Eiffel näki ikkunasta aluksen palasten sinkoilevan joka suuntaan heidän yläpuolellaan. Iso pala aluksesta osui kapseliin ja muutti sen kurssia hieman. Hätäkapseli syöksyi yhä pilvien seassa. Yhtäkkiä pilvet loppuivat ja he näkivät rantaviivan alhaalla ja meren lähestyvät heitä kohti. Varjon olisi jo pitänyt aueta.

”Laskuvarjo!” Marko huusi.

Eiffel etsi katseellaan oikean napin ja iski sen pohjaan. Varjo laukesi, mutta liian myöhään. Kapseli ei ehtinyt jarruttaa tarpeeksi, vaan iskeytyi veteen nokka edellä. Eiffel, joka ainoana ei ollut sitonut itseään kiinni paiskautui päin seinää. Kova kipu levisi koko hänen oikeaan käsivarteensa ja sitä pitki koko ylävartaloon. Eiffel pyörähti istumaan pidellen olkapäätään. Hänen koko käsivartensa oli toimintakyvytön. Silloin hän tajusi oven alta vuotavan vettä kapseliin. Muutkin irrottautuivat penkeistä ja Brittany kiiruhti Eiffelin luo.

”Kävikö pahasti?” hän kysyi.

”Ei, mutta tuolta tulee vettä!” Eiffel vastasi. Waldo vilkaisi ikkunasta ulos.

”Me upotaan!” hän huudahti.

Kapseli kellui hetken, mutta vaurioiduttuaan iskussa se ei enää pysynyt pinnalla. He tunsivat, kuinka se alkoi painua pinnan alle. Vettä alkoi tulvia reiästä sisään.

”Nyt äkkiä ulos ennen kuin painutaan pohjaan!” Eiffel komensi Brittanyn auttaessa häntä ylös. Mendez piteli yhä loukkaantunutta jalkaansa.

”Pystytkö sä uimaan?” Eiffel kysyi. Mendez nyökkäsi irvistäen.

”Pystytkö sä uimaan?” Brittany kysyi Eiffeliltä.

”Älä sä musta huoli.” Eiffel sanoi, mutta nainen ei näyttänyt vakuuttuneelta. Silloin heidän korvansa menivät lukkoon, mikä ei ollut hyvä merkki. Eiffel harppoi naisen ohitse ovelle, jonka luona Waldo ja Marko olivat jo valmiina.

”Valmiina?” Eiffel kysyi. Kaikki nyökkäsivät. Marko tarttui ovenkahvaan kiinni ja ryhtyi vääntämään sitä auki. Ovesta alkoi välittömästi tulvia vettä sisään ja ovi paiskautui auki veden voimasta. Jääkylmä vesi salpasi hengen ja sai sydämen hakkaamaan. Eiffel veti henkeä, kun kapseli täyttyi silmänräpäyksessä vedestä. Aluksi virta oli niin vahva, että he kaikki painuivat veden mukana kapselin perälle. Kun kapseli täyttyi vedestä, pystyi jo uimaan. Heti ensimmäisellä vedolla Eiffel tajusi, ettei pystyisi käyttämään oikeaa kättään. Hän lähti potkimaan kohti ovea. Kapselissa oli vielä valot päällä, muuten olisi ollut jo pilkkopimeää. Eiffel erotti ystävänsä uivan ohitseen. Mendezkin näytti pystyvän uimaan kohtalaisesti.

Pian he olivat kaikki ulkona kapselista ja uivat kohti pintaa. Vaikka kaikki olikin käynyt hyvin nopeasti, kapseli oli ehtinyt upota melkein kymmenen metriä mereen. Paine päässä tuntui erittäin ikävältä ja Eiffelin olkapäätä koski helvetillisesti. Hän näki muiden kohoavan kohti pintaa ja hän potki jaloillaan minkä jaksoi ja kauhoi toisella kädellään jääkylmää vettä. Pinta lähestyi, mutta ei tarpeeksi nopeaa. Keuhkoihin koski, joka paikkaan koski. Hapen loppuminen sai Eiffelin paniikkiin ja shokki sai myös oikean käden toimimaan kivusta huolimassa.

Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen Eiffel nousi pintaan henkeään haukkoen. Koskaan ei happi ollut tuntunut niin ihanalta. Suolainen vesi poltti kurkkua ja silmiä ja Eiffel irvisi kivusta. Vedessä kellui avaruusaluksen rojua ja Eiffel ui vaivalloisesti pinnalla kelluvan alumiinin palasen luo ja tarttui siihen kiinni. Kelluke antoi Eiffelille hetken hengähdystauon. Hän tähysti ympärilleen ja näki toverinsa muutaman metrin päässä. Eiffel pyöräytti päätään ja näki rannan siintävän noin sadan metrin päässä heistä. Aurinko laski punaisena horisonttiin.

”Hei!” Eiffel huusi. Muut kääntyivät häntä kohti. Eiffel huomasi Waldon ja Brittanyn kannattelevan Mendeztä vaivoin pinnalla. Hän lähti potkimaan lähemmäs.

”Mendez, tässä - ota kiinni.” Eiffel sanoi ja työnsi kelluvan kappaleen lähemmäs. Mendez tarttui huohottaen kiinni kellukkeeseen.

”Uidaan rantaan.” Eiffel sanoi ja muut nyökkäsivät. He lähtivät uimaan rantaa kohden sanomatta sanaakaan. Kipeä olkapää teki uimisesta tuskallista ja vaivalloista, mutta Eiffel yritti peittää kipunsa. Hän puri huulta ja keskittyi vain etenemään.

Vihdoin he tunsivat savisen hiekkapohjan jalkojensa alla. Eiffel ja Waldo auttoivat Mendezin merestä kuivalle maalle, Markon ja Brittanyn laahustaessa perässä. Vettä valuvina, hengästyneinä ja kylmissään he saapuivat lopulta Jerchóvaan.