perjantai 27. syyskuuta 2013

Salamurha - Kappale 10

Waldo

Kaupungista alkoi kuulua kovaa pauhua. Juhlava musiikki ilmoitti seremonian alkavan näillä minuuteilla. Mäenrinteellä yhä hengästyneenä istuva Waldo huokaisi raskaasti. Marko oli puolituntia aiemmin kadonnut näkyvistä ja hän oli jäänyt yksin istumaan niille sijoilleen. Hengitys ei silti ottanut tasoittuakseen ja tuntui kuin hän voisi oksentaa hetkenä minä hyvänsä. Ja hänen mielensä oli synkkä. Koko Antanielin tehtävä meni pieleen hänen raukkamaisuutensa vuoksi ja pahimmassa tapauksessa myös hänen ystävänsä kuolisivat, eikä hän voisi sille mitään. Kaikki oli hänen syytään.
Waldo hautasi kasvonsa käsiinsä ahdistuneena haukkoen henkeään. Tällaisina hetkinä hän kaipasi Nanaa eniten. Kyynel valui poskelta käteen ja sitä myöten maahan. Hän tahtoi vain kuolla. Kuolla ja nukkua pois, jättää tämä maailma ja siirtyä ikuisuuteen missä hänen rakkaansa jo oli. Hän muisti tytön hentoisen olemuksen, käheän äänen ja ne silmät. Surullisimmat silmät, mitä Waldo oli koskaan nähnyt. Paha olo ja suru kuristi sydäntä, eikä Waldo voinut pidätellä itkuaan. Hänen olisi pitänyt voida tehdä jotain silloin. Hänen olisi pitänyt ottaa tyttö mukaansa heti. Olisi ja olisi.
Waldo pyyhki katkerana kyyneliä pois ja iski nyrkillä maassa olevaa kiveä. Kipu palautti hänet takaisin todellisuuteen. Hänen teki yhä mieli huutaa vihasta, mutta hän kuitenkin puri huultaan ja nosti päänsä pystyyn. Nyt Waldo, terästäydy! Itseinholle ei ole aikaa hän ajatteli. Oli akkamaista märistä menneitä. Siksi hän halusi lopettaa elämänsä. Säälittävä paska, tällaisilla ei ole oikeutta elää. Nyt ei kuitenkaan ollut siihen hyvä aika. Oli hänen syytään, että koko keikka meni reisille ja oli hänen velvollisuutensa sotilaana yrittää korjata tilanne. Jotenkin.
Waldo katsahti alas vasemmalle ja näki armeijan, joka olisi pian Merenmon porteilla, sitten hän katsoi kaupunkiin. Suoraan hänen edessään, linnuntietä parin kilometrin päässä, kohosi Kalistarin linna. Hän näki selvästi linnan neljä kerrosta ja kaikki sen sadat ikkunat, sekä linnan muurit sekä niiden korkeat tornit. Jos hän oikein siristelisi, hän voisi jopa nähdä sen parven josta…
Siinä samassa Waldon mieli selkeni. Kaikki tuntui niin kirkkaalta nyt ja hän ymmärsi mitä hänen oli tehtävä. Ainoa syy jatkaa. Hän nappasi nopeasti Eiffelin laukun, jota Marko oli kantanut ja avasi sen. Siinä hänen edessään auringon paisteessa kiilteli hänen tarkkuuskiväärinsä. Kantomatka on 800 metriä, mutta teoriassa enemmän hyvällä säällä… Waldo mietti kiinnittäessään kivääriin kiikaritähtäimen, sekä pibodit kiinni ja latasi aseen. Hän asettui mahalleen maahan, otti tukevan asennon kivääristä ja katsoi sen kiikarin läpi kaupunkiin.
Waldo näki mitä selvimmin Kalistarin linnan ja sen parven, johon kuningas itse nousisi tervehtimään kansaansa hetkenä minä hyvänsä. Parvella seisoi kaksi vartijaa ja jokin palvelija, joka asetteli tyynyjä parvelle tuodulle istuimelle. Tähtään vain reilusti ylös, nelisen metriä luulisi riittävän… Waldo mietti ja nousi istumaan. Hän virnisti itsekseen sytyttäessään savuketta. Tupakansavu leijaili lähes suoraan ylöspäin. Aurinko oli laskenut ja tuuli tyyntynyt sen myötä. Myös Waldon mieli oli vihdoin seesteinen. Nyt hänen elämällään oli merkitys. Kosto. Kuolema. Waldo otti laukusta vielä äänenvaimentimen ja kiinniti sen kiväärin päähän. Shakaalit saattavat kuulla laukaukset siitä huolimatta, mutta aina voi sentään yrittää. Hän nojasi kalliota vasten kylmän rauhallisena ja jäi odottamaan.

Kaupungista kuului vaimeaa kohinaa. Waldo laittoi viidennen tupakan huuleensa ja kumartui katsomaan tähtäimen läpi ja kirosi ääneen. Ilta oli hämärtynyt todella nopeasti, eikä hän erottanut kiikarissa lähes mitään. Ei helvetti. Waldo tumppasi savukkeensa maahan ja siristeli silmäänsä, muttei erottanut kiikarissa näkyviä hahmoja toisistaan. Hän alkoi kaivella laukusta yökiikareita, kun tapahtui jotain. Punainen valopallo sinkoutui kaupungin ylle ja laskeutui sieltä hiljalleen alas.
                      Waldo syöksähti mahalleen, katsoi tähtäimeen ja erotti punaisessa valossa selvästi kuninkaan tuijottavan taivaalle monttu auki. Waldo virnisti. Tämä on sinulle Nana. Hän tähtäsi Kalistarin yläpuolelle. PAM. Meni muutama sekunti ja Regner Kalistar kaatui maahan. Waldo nauroi ääneen, latasi ja tähtäsi uudelleen. PAM. Kalistarin vaimo kaatui. Uusi lataus. PAM. Lataus. PAM. Lataus. PAM. Lataus. PAM. Lataus. PAM. Kaikki vartijat parvella olivat poissa pelistä. Häntä ei turhaan kehuttu Priorin parhaaksi tarkka-ampujaksi.
Waldo nousi istumaan tyytyväisenä ja veti askista viimeisen savukkeen. Hän rytisti tyhjän askin, nakkasi sen maahan ja tähysti kaupunkiin. Hän kuuli huutoja, jotka voimistuivat kovaksi kohinaksi, johon sekoittui shakaalien torvien ääniä. Jostain nousi savua. Márun kalpea kuu nousi horisontissa, kun kaupungin valtasi sekasorto. Waldo kuunteli vaitonaisena kaupungin ääniä odottaessaan Markon palaavan.
Metsästä kuului kahahdus.  Ääni tuli pelottavan läheltä. Marko ei ole millään voinut tulla takaisin noin nopeaan. Hän alkoi kiireellä pakata kivääriä takaisin laukkuun. Kuului toinen rasahdus ja Waldo oli erottavinaan alempana rinteessä kaksi suurta hahmoa. Hän jätti pakkaamisen välittömästi ja kaivoi esiin kaksi glockiaan. Hän latasi ne niin hiljaa kuin kykeni, laittoi varmistimet päälle ja tunki ne housujensa vyötäröstä sisään. Sitten Waldo kuunteli. Parikymmentä metriä häntä alempana kulki kaksi shakaalia. Hän pystyi jo haistamaan ne. Shakaalit ovat tappavan nopeita ja voimakkaita, mutta hänen etunsa oli, etteivät ne olleet vielä huomanneet häntä. Sillä jos olisivat, hän olisi jo kuollut.
Waldo etsi katseellaan maasta sopivan kokoista kiveä, mutta kaikki olivat liian suuria. Shakaalit tulivat koko ajan lähemmäksi. Waldo kurottautui kohti maassa olevaa patruunalipasta niin hiljaa kuin vain suinkin pystyi. Hän nosti sen. Se oli juuri sopiva. Hänen sydämensä hakkasi. Hikipisara valui hänen kiinnitikattuun silmäänsä ja siitä poskelle. Tämän on parempi onnistua kertalaakista. Hän viskasi lippaan niin lujaa kuin jaksoi. Lipas lensi äänettömästi ja laskeutui kahisten pusikkoon kauas alamäkeen. Shakaalit ryntäsivät salamannopeasti kohti ääntä. Waldo käytti tilaisuuden hyväkseen ja otti jalat alleen. Hän kipusi kallion päälle ja juoksi rinteen pieltä pitkin, kiertäen kukkulaa shakaaleista poispäin. Pian ne kuulisivat hänet ja lähtisivät perään. Waldo yritti olla ajattelematta sitä, vaan keskittyi pysymään tajuissaan ja pystyssä. Liukastuminen tulisi kalliiksi; hänen vasemmalle puolelleen aukesi kymmenen metrin pudotus kivikkoon. Sydän takoi Waldon rinnassa kuin vasara alasinta ja häntä huimasi niin perkeleesti. Hän haukkoi henkeään ja taisteli heikotusta vastaan.
Kirkaisu. Waldo vilkaisi taakseen ja erotti shakaalit takanaan. Sydän jätti yhden lyönnin väliin. Siinä samassa rinne murtui hänen allaan. Waldo sai viime hetkellä kiinni rinteessä kasvavasta pajusta kiinni, ennen kuin oli tippua kivien mukana alas kalliolta. Toinen shakaali oli enää muutaman askeleen päässä ja kohotti miekkansa. Waldo toimi ajattelematta. Ase. Varmistin. Ammu. Pimeässä ammuttu laukaus osui shakaalia olkaan, mutta se riitti. Shakaali kierähti puoli kierrosta osuman voimasta ja putosi alas kalliolta. Toinen shakaali pysähtyi nähdessään aseen ja lähti salamana kipuamaan kalliota ylös kiertääkseen murtuneen kohdan. Waldo rämpi ylös ja juoksi. Hän ei nähnyt shakaalia, mutta tunsi, ettei se ollut kaukana. Rinne muuttui tasaisemmaksi ja Waldo juoksi alas minkä voimiltaan pystyi. Hänen päässään humisi. Sydämen jyske piiskasi koko kehoa ja kaikkia paikkoja särki helvetillisesti. Hän liikkui puhtaan adrenaliinin voimalla.
Metsä tiheni ja pian oli pimeää. Taivaalle kivunnut kuu valaisi himmeänä puiden oksien lävitse metsän pohjaa. Waldon jalka alkoi krampata ja hän huusi kivusta, muttei hidastanut. Hänen korvissaan kohisi, niin ettei ollut erottaa shakaalin lähestyviä askelia. Lopulta Waldon silmissä pimeni ja hän kaatui maahan. Hän palasi tajuihinsa yhä kieriessään mäkeä alas. Hän näki shakaalin syöksyvän kohti, valmiina iskemään.
Askeleet. Maailma pyöri yhä sumeana eikä Waldo ehtinyt tajuta mitä tapahtui, kun shakaali yhtäkkiä kaatui maahan hänen eteensä. Shakaali karjaisi ja kierähti ylös, vain saadakseen uuden iskun leukaansa. Waldo erotti juuri ja juuri pitkän hahmon hänen ja shakaalin välissä, pidellen isoa keppiä kädessään. Hahmo ei pysähtynyt, vaan iski shakaalia uudestaan. Shakaali horjahti selälleen iskun voimasta ja ja huitaisi miekalla kepin poikki. Maailma alkoi selkeytyä ja Waldo erotti Eiffelin juoksevan häntä kohden. Takana shakaali nousi ylös maasta vihaisena ja lähti juoksemaan heitä kohti raivoisasti.
”Eiffel! Koppi!” Waldo huusi ja heitti toisen pistoolin Eiffelille, joka nappasi aseen lennosta, kääntyi ja ampui hyökkäävää shakaalia. Laukaus osui soliskuoppaan. Shakaalin suusta purskahti paksua mustaa verta ja sen ruho paiskautui Waldon päälle. Hän kiemurteli alta pois, veti toisen aseen housustaan ja ampui sätkivää shakaalia päähän. Shakaali lakkasi nykimästä. Metsässä kuului enää Waldon raskas hengitys. Hän istui maassa, pää polvissa ja tasasi hengitystään. Eiffel tuli hänen viereensä ja istui maahan.
”Kiitos.” Waldo sai sanottua. Eiffel hymyili ja ojensi aseen takaisin Waldolle, joka tunki pistoolin takaisin housuihinsa.
”Ei mitään. Tulin kyllä just viime hetkellä.” Eiffel hymähti. Waldokin naurahti. Sitten he kumpikin vain nauroivat hetken verran pimeässä metsässä.
”Miten sä satuitki tähän just nyt?” Waldo kysyi yhä hengästyneenä. Eiffel hengitti kerran syvään.
”Sattumalta. Ensin kuului laukaus, sitten mä kuulin sun huudon ja juoksin.” Eiffel hymyili. Waldokin hymyili ja kokeili taskujaan.
”Onko sulla tupakkaa. Multa loppui.” hän kysyi.
”Aaa, joo.” Eiffel sanoi ja nousi ylös. Hän tarttui Waldoa kädestä ja veti hänetkin ylös.
”Mä jätin Mendezin aluksen lähelle. Mennään sinne nyt ensin. Jaksatko sä?” Eiffel kysyi, kun Waldo nojasi polviinsa nieleskellen.
”Voisin tarvii vähän apua.” Waldo sanoi. Eiffel otti hänestä kiinni ja he lähtivät kävelemään kohti heidän alustaan. Metsä oli autio ja hiljainen. Puiden latvojen takana hohti Merenmon tulenpunainen hehku.

Mendez istui puuta vasten, minne Eiffel oli hänet jättänyt. Waldo rojahti maahan vapisten heikotuksesta. Eiffel kaivoi kolme tupakkaa, sytytti ne kaikki ja ojensi kullekin omansa. Sitten he istuivat polttaen savukkeitaan ja keräten voimiaan. Kun he saivat tupakat poltettua, Eiffel auttoi ensin Mendezin ylös ja auttoi kävelemään aluksen luo, joka oli vain noin sadan metrin päässä. Sitten hän palasi hakemaan Waldoa. Pian he olivat kaikki aluksen luona. Hetkeen kukaan ei puhunut mitään. Lopulta Eiffel rikkoi hiljaisuuden.
                      ”Missä Marko on?”
Waldo ja Mendezkin tajusivat yhtäkkiä yhden heistä puuttuvan.
                      ”Se lähti kaupunkiin… Ei hitto.” Waldo henkäisi tuskissaan.
                      ”Häh? Mitä tapahtui?” Eiffel kysyi. Waldo veti savuja ja nojasi puuta vasten.
                      ”Me näimme armeijan shakaaleja lähestyvän kaupunkia. Marko lähti varoittamaan teitä. Jäin odottamaan sitä, kunnes kaksi shakaalia tuli. Toisen niistä sinä näitkin äsken.” Waldo sanoi.
                      ”Eli Marko… on yhä kaupungissa?” Mendez kysyi hiljaa.
                      ”Ehkä. Ei. En tiedä…” Waldo sanoi ahdistuneena.



Kaikki olivat hiljaa. Paha tunne hiipi heidän mieliinsä. Marko oli nuorin kaikista ja kokemattomin. Nyt hän oli yksin kaupungissa, joka on täynnä Varjolaisia ja shakaaleja. Kaiken lisäksi Marko oli ainoa, joka pystyi pääsemään heidän alukseensa sisään. Jos Marko olisi kuollut, he eivät pääsisi pois Márusta ja pahimmassa tapauksessa heidätkin saataisiin lopulta kiinni ja tapettaisiin. Ette te kuole. Minä en anna teille lupaa siihen. Eiffel kuuli omat sanansa päässään. Pala nousi hänen kurkkuunsa, mutta hän kovetti itsensä. Kaikki oli mennyt päin helvettiä sen jälkeen, kun he olivat tulleet Máruun, mutta Markon menetys oli viimeinen pisara. Tupakka paloi filtteriin asti ja poltti Eiffelin sormia. Hän tipautti savukkeen sadatellen ja kaivoi uuden askistaan. Eiffel tunsi käsiensä vapisevan, kun hän hamusi sytytintä taskustaan.
                      ”Minä lähden etsimään Markoa.” Eiffel sanoi vedettyään pitkät henkoset.
                      ”Ei tarvi.”
Kaikkien päät kääntyivät äänen suuntaan. Aluksen takaa pimeästä metsästä käveli esiin Marko, ontuen, mutta hymyillen vaisusti.
                      ”Marko!” kaikki huudahtivat huojentuneina. Eiffel loikkasi hänen luokseen ja nappasi pojan rutistukseen.
                      ”Ai perkele!” Marko ähkäisi.
                      ”Sori sori! Mitä sulle on tapahtunut?” Eiffel päästi hänestä irti. Vaikka olikin pimeää, hän pystyi erottamaan Markon kasvojen turvonneen ja hänen solisluunsa näytti olevan murtunut.
                      ”Puhutaan siitä myöhemmin. Nyt meidän kanttis mennä äkkiä alukseen ja lähtä helvettiin täältä.” Marko ähkäisi.
Kaikki olivat samaa mieltä ja Marko käveli Eiffelin avustuksella aluksen oven luo. Hän pyyhkäisi verta otsaltaan ja kosketti lukuasemaa. Sininen valo syttyi ja ovi aukesi sihahtaen. Kaikki kipusivat sisään, Eiffel joukon viimeisenä. Hän katsoi viimeisen kerran autioon metsään, ennen kuin sulki oven perässään. Marko istuutui ohjaajan penkille ja käynnisti moottorit. Valot syttyivät kojelautaan, moottorin hyrähtäessä käyntiin. Muut vyöttivät itsensä kiinni Markon painellessa nappeja. Suihkumoottorit ulvahtivat ja koko kone vapisi. Alus nousi hitaasti ilmaan ja puiden yläpuolelle.
                      ”Okei, valmiina!” Marko sanoi ja alus ampaisi matkaan. Parissa sekunnissa maanpinta jäi kauas taakse, heidän suunnatessa kohti tähtiä. Per Aspera ad Astra, todellakin. Eiffel ajatteli synkkänä. Alus tärisi voimakkaasti yhä kiihdyttäessään, kunnes Márun ilmakehä jäi taakse ja aluksen lento tasoittui. Vihdoin he pystyivät huokaisemaan helpotuksesta.

Saatuaan aluksen kurssiin, Marko kytki automaattiohjauksen päälle ja käveli pois ohjaamosta. Eiffel ojensi hänelle vettä, jonka Marko joi ahnaasti istuessaan alas.
                      ”Mitä tapahtui? Kuinka sä pääsit ulos kaupungista?” Waldo kysyi, kun Marko sai juotua.
                      ”Minulta olisi luultavasti lähtenyt henki, mutta vanhat asukkaat pelastivat minut viime hetkellä. Pääsin erään perheen mukana pakenemaan maanalaista käytävää pitkin kaupungin ulkopuolelle.” Marko sanoi synkkänä. ”He pääsivät pakenemaan, mutta monet eivät. Lapsetkaan…” Marko sanoi ja hänen äänensä särkyi. Hän hieroi kasvojaan tuskissaan. Eiffel muisti pojan ahdistuksen ja hänellä teki pahaa hänen puolestaan.
                      ”Ja neljä Varjolaista kävi kimppuuni. Eksytin heidät väkijoukkoon. Onneksi saitte kuninkaan tapettua, muuten en välttämättä olisi selvinnyt elävänä sieltä.” Marko sanoi Eiffelille. Eiffel kurtisti kulmiaan.
                      ”Ei. Me epäonnistuimme. Kadotimme aseemmekin. Mutta näin kuinka Kalistar kuoli.” Eiffel sanoi. Marko katsoi häntä hämillään.
                      ”Miten sitten…?” hän aloitti, kun hänen silmänsä laajenivat hänen ymmärtäessään ja hän kääntyi katsomaan Waldoa, samoin Eiffel. Waldo hymyili heille väsyneesti.
                      ”Miten sä osuit niin kaukaa??” Marko henkäisi. Eiffelkin näytti hämmästyneeltä.
                      ”En mä oliskaan osunut ilman sitä hätärakettia. Oliko se sun, Marko?” Waldo kysyi hymyillen vaisusti.
                      ”Joo, mä pääsin sen avulla pakoon aika pahasta paikasta. Hitto. Te ette tiedä millasta siellä oli.” Marko sanoi raapien niskaansa ja otti lisää vettä.
                      ”Mä tiedän.” Eiffel sanoi hiljaa ja kääntyi katsomaan Mendeztä. Muutkin katsoivat häntä. Mendez oli istunut koko ajan sivussa ja peittänyt kasvonsa käsillään, mutta nyt he huomasivat hänen silmänsä, jotka olivat sameat ja rähmivät.
                      ”Mitä helvettiä?! Mendez! Sun... sun silmät!” Marko huudahti järkyttyneenä. Vasta nyt Mendez tajusi kaikkien katsovan häntä ja meni selvästi
hämilleen.
                      ”Yo no se… En tiedä. Varjo…” hän sanoi vaikeana ja peitti silmänsä kädellään.
                      ”Mendez ei näe enää. Ollessamme linnassa, Varjo nielaisi hänet ja herätessään hän oli sokea. Minulle oli vähällä käydä samoin.” Eiffel sanoi ahdistuneena ja muut kuuntelivat hiljaa. Hän pystyi yhä tuntemaan Varjon jäätävän otteen sisuksissaan. ”Mutta sain tietää jotain.” Eiffel jatkoi. ”Kalistar piti puheen, ennen kuin pääsi hengestään. Varjolaiset nousevat. Heitä on paljon enemmän, kuin luulimme. Ja he aikovat hyökätä, aikomuksenaan valloittaa koko tuntemamme maailma.” Eiffel sanoi vakavana. Kaikki olivat vaiti.
”Kalistarin tai Budachin kuolema ei muuta vielä mitään. Varjon todellinen hallitsija ei ole Márussa.” Eiffel sanoi ja nojasi polviinsa.
”Missä sitten?” Waldo kysyi. Eiffel katsoi häntä ja yritti miettiä miten ilmaisisi asian. Hän tiesi, että pelkästään sen nimen sanominen aukaisisi Waldon vanhat haavat.
”Jerchóvassa.” Eiffel vastasi.


Salamurhan ensimmäisen osan loppu.


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Salamurha - Kappale 9



Marko




Noin tuntia aiemmin Marko juoksi alas rinnettä takaisin kohti Merenmota. Hän huomasi kantavansa yhä yhtä kassia, mutta ei kuitenkaan viitsinyt heittää sitä maahan. Hän katsoi vasemmalle. Kauempana shakaaliarmeija katosi puiden taakse ja pian kokonaan pois näkyvistä. Hengitys pisti kurkkuun ja hänen jalkansa olivat maitohapoilla, mutta hän ei hidastanut. Vasta kaupungin porteilla Marko pysähtyi hetkeksi vetämään henkeä. Sitten hän jatkoi matkaa ripeästi kävellen, jottei vetäisi liikaa huomiota itseensä.
                      Alkoi olla hämärä, mutta kaupungissa oli väkeä kuin markkinoilla. Kaikki kulkivat kohti Linnaa, katsomaan siellä pidettäviä juhlallisuuksia. Ainoastaan ei-Varjolaiset eivät menneet juhliin. Marko näki Merenmon asukkaiden seisovan ovien pielissä ja katsovan varjolaisten ja varjolaisiksi kääntyneiden kulkua kohti linnaa. Lapset takertuivat äitiensä helmoihin, miehet käänsivät katseensa toisaalle, vanhukset huokailivat syvään ja naiset vetivät ikkunaluukkuja kiinni. Varjolaiset juhlivat, mutta muiden mieliala ei ollut korkealla.
                      Marko veti hupun päähänsä ja yritti kulkea massan mukana. Pian ihmisten tahti alkoi hidastua. Jotkut huutelivat ja Marko ihmetteli miksi kaikki pysähtyivät. Hän nousi varpailleen ja näki kuinka ihmismassa ulottui satoja metrejä pitkänä merenä linnaan asti. Ihmiset mutisivat tyytymättöminä ja katselivat toisiaan. Joku sanoi, että linnan piha oli jo täynnä. Ihmisiä tuli kuitenkin koko ajan lisää ja pian tunnelma alkoi käydä ahtaaksi. Ihmiset alkoivat kyräillä ja tuuppia toisiaan. Yhtäkkiä joku painautui Markoon kiinni. Marko kääntyi katsomaan ja hänen vieressään seisoi keski-ikäinen mies, jolla oli ohut roikkuva tukka, lähes läpikuultava iho ja suupielestä kaulaan ulottuva arpi. Hän katsoi silmät viiruina Markoa.
                      ”Sinä et ole Varjolainen.” mies kuiskasi.
Marko nielaisi. Hän oli kuin ei olisi kuullut mitä mies sanoi ja lähti kulkemaan väkijoukon läpi. Täällä ei välttämättä olisi pian turvallista. Marko pujotteli poispäin tungoksesta, kohti sivukujia. Lopulta hän pääsi pahimmasta ryysiksestä läpi ja lähti kujia pitkin kohti linnaa. Jostain etäältä kuului shakaalien torvien soitto. Aikaa ei ollut hukattavaksi, mutta Marko ei tiennyt kuinka pääsisi lähemmäs linnaa. Ja mitä hän tekisi jos pääsisi? Kuinka hän oikeastaan aikoi varoittaa ystäviään? Kysyisi Varjolaisilta pääsisikö sisään varoittamaan kavereitaan, jotka yrittävät salamurhata heidän hallitsijansa? Hän pysähtyi miettimään. Päämäärättömästi säntäily ei auttaisi nyt yhtään mitään. Marko päätti yrittää päästä eri kautta vielä lähemmäs linnaa.
                      Marko kiersi korttelin, juoksi edemmäs, kunnes huomasi tien olevan tukossa ihmisistä. Hän kääntyi ympäri, kiersi toisen korttelin, juoksi ja päätyi umpikujaan. Marko luovutti, kun hän oli jo juossut itsensä uuvuksiin. Hänen täytyi myöntää, ettei pääsisi lähemmäs linnaa, ei vaikka juoksisi itseltään hengen pois. Hän nojasi hämärän kujan seinään ja veti henkeä. Tästä ei tule mitään. Marko huokaisi ja painoi päänsä käsiinsä. Nyt hänen täytyi luovuttaa, hän ei voisi varoittaa Eiffeliä ja Mendeztä ajoissa, mutta jos he menevät alukselle, he voivat lentää lähemmäs ja ehkä auttaa heidät pakoon. Marko päätti palata takaisin kukkulalle ja vain toivoa, että linnassa kaikki menisi hyvin.
                      Marko kohotti katseensa ja nousi lähteäkseen, kun hän huomasi, ettei ollut yksin. Kadun päässä seisoi hahmo, joka lähti tulemaan Markoa kohden. Pian Marko huomasi, että se oli sama arpinaamainen mies, johon hän oli törmännyt väentungoksessa. Mies ei ollut yksin. Marko nielaisi. Miehen perässä tuli kolme Varjolaista. He olivat yhtä laihoja ja kalpeita, kun edellä kulkeva mies. Yhden hahmon hiukset olivat yönmustat ja ulottuivat vyötärölle asti. Kaksi muuta näyttivät olevan veljeksiä, heillä oli tismalleen samanlaiset kasvonpiirteet ja molemmilla oli ohuet, melkein valkoiset hiukset. Ja kaikkien katseet olivat nauliintuneet Markoon, joka otti askeleen taaksepäin.
                      ”Sinä et ole Varjolainen… Etkä ole Márusta.” arpinaamainen mies sanoi.
Marko lähti juoksemaan pakoon. Arpinaama ja hänen apurinsa lähtivät perään. Vaikka miehet näyttivät laihoilta ja sairailta, he juoksivat silti kuin koirat. Marko kääntyi kujan päästä oikealle. Eteen tulivat portaat alas ja Mark juoksi niitä kolme askelmaa kerralla. Lähes alapäässä hän kompastui ja lensi olkapää edellä maahan. Toinen valkotukkainen mies hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta Marko oli jo pyörähtänyt ympäri ja potkaisi miestä naamaan. Toiset kolme tulivat heti perässä. Marko rämpi ylös ja jatkoi juoksuaan alas kujaa. Hänen henkeensä pisti, mutta hän ei hidastanut. Miehet olivat aivan hänen kannoillaan. Hän kuuli heidät; hän tunsi heidät.
Nurkan takana oli joku jättänyt kärryt ja aasin keskelle kapeaa katua. Marko loikkasi kärryjen yli ja aasin kohdalla hän löi kätensä yhteen ja huusi lujaa. Eläin säikähti, kavahti takajaloilleen ja alkoi pukittaa paniikissa. Marko vilkaisi taakseen ja näki takaa-ajajien jäävän jälkeen. Pillastunut aasi tukki heidän tiensä ainakin hetkeksi. Marko hymyili tyytyväisenä ja jatkoi juoksuaan.
Yhtäkkiä jokin iski häntä ohimoon. Hän kaatui maahan kyljelleen ja kierähti pari kertaa. Marko näki mustatukkaisen miehen loikkaavan hänen viereensä. Mies oli tullut kuin tyhjästä. Hänellä oli kädessään keppi, joka joskus oli ollut pöydänjalka. Marko ponnisti itsensä ylös, mutta kipu päässään sai hänet horjumaan. Mustatukkainen mies hyökkäsi uudestaan hänen kimppuunsa. Marko sai väistettyä kepin iskun. Hän otti kiinni kepistä ja mursi miehen nenän nyrkillään. Mies kaatui maahan, mutta samassa muut olivat päässeet vauhkoontuneen juhdan ohi. Marko yritti juosta pakoon, mutta toinen valkotukkainen mies tarrasi hänen hiuksiinsa kiinni. Mies repi Markon pään taakse viiltääkseen hänen kurkkunsa auki veitsellä, mutta Marko ehti lyödä miestä kyynärpäällään kaulaan. Mies päästi Markosta irti, mutta hän ei ehtinyt reagoida, kun arpinaamainen mies iski häntä vatsaan. Marko kaatui maahan kaksin kerroin ja yritti saada happea. Hän sai potkun kylkeensä ja toisen uudestaan vatsaansa.
Eiffel sanoi aina, että peli on menetetty jos jää maahan. Marko pyörähti sivuun uuden iskun tullessa ja otti kiinni arpinaaman nilkasta. Hän väänsi kaksin käsin, niin että kuuli rusahduksen. Mies parkaisi tuskasta ja kaatui maahan. Marko nousi ylös tuskissaan, mutta näki kuinka mustatukkainen mies ja toinen valkohiuksisista veljeksistä lähestyi jo häntä. Hän vilkuili ympärilleen hakien jotain ideaa. Toinen tuli oikealta, toinen vasemmalta. Kuja oli niin kapea, ettei hän pääsisi pakenemaan muualle. Mieti, mieti! Marko hamusi kädellään laukkua, joka oli hänen mukanaan. Hän tunsi aseen kädessään. Hän veti sen esiin, mutta pettymyksekseen huomasi sen olevan valopistooli. Siinä samassa miehet hyökkäsivät yksissä tuumin häntä kohti. Marko ei ajatellut vaan laukaisi raketin, joka suhahti kovasti paukahtaen ylöspäin, maalaten koko kujan punaiseksi. Miehet pelästyivät ja Marko näki tilaisuutensa tulleen. Hän lähti juoksuun ja paiskasi toisen miehen tieltään, iskien tämän pää edellä seinään.

Marko juoksi minkä jaloistaan pääsi, vaikka hänen kylkensä olivat ruhjeilla ja toinen silmä miltei muurautunut umpeen mustelman alle. Veri valui päässä olevasta haavasta ja kipu jyskytti ohimolla, mutta Marko ei hidastanut. Taivas loisti vielä punaisena hätäraketin jäljiltä, kun hän pääsi kujalta pois kadulle ihmistungokseen. Valkohiuksinen mies oli ollut hänen kannoillaan, mutta jäi jälkeen väenpaljouden keskellä. Marko pujotteli ihmisten seassa ja yritti suunnata kohti takaporttia, mistä hän oli tullutkin, kun yhtäkkiä kuului kohahdus. Etäällä kuului kirkunaa ja Marko käänsi katseensa. Äänet tulivat linnasta päin. Yhtäkkiä ihmismassa alkoi liikehtiä. Levottomuus levisi kulovalkean tavoin.
”Mitä tuo oli?”
”Näitkö mitä tapahtui?”
”Kuulitko tuon?”
”Kuningas on kuollut!”
”He tappoivat hänet!”
”He tappoivat kuninkaan!”
Siinä samassa ihmiset alkoivat puskea toisiaan. Toiset yrittivät päästä eteenpäin, toiset halusivat päästä pakoon. Marko yritti päästä väentungoksesta pois, kun hän kuuli torven soiton. Shakaalit olivat marssineet kaupunkiin, mutta eivät päässeet etenemään ihmisten läpi. Kansa yritti liikkua poispäin linnasta ja painautuivat shakaaleja vasten, jotka ottivat miekkansa esiin.
Silmänräpäyksessä syntyi paniikki. Ihmiset kirkuivat ja puristuivat toisiaan vasten. Kun he eivät päässeet liikkumaan, he yrittivät kiivetä toistensa yli. Shakaalit puskivat ihmisten läpi miekkoineen ja keihäineen. Ne tappoivat kaikki jotka vastustivat heitä ja talloivat alleen loput. Marko tajusi olevansa keskellä vauhkoontunutta ihmiskarjaa ja hänen olisi päästävä äkkiä pois, ennen kuin talloutuisi hengiltä. Hän näki shakaalien lähestyvän yhtenä rintamana. Marko lähti puskemaan päinvastaiseen suuntaan. Ihmiset huusivat ja kirkuivat hysteerisinä hänen ympärillään. Osa ihmisistä oli jäänyt jalkoihin ja makasivat nyt elottomina muiden talloessa heidän ruumiitaan. Marko yritti pitää päänsä kylmänä ja suunnata poispäin väentungoksesta.
                      Loputtomalta tuntuneiden ponnistelujen jälkeen, Marko pääsi väljemmille vesille. Hän tuli kadulle, joka vei takaportille päin. Ihmiset säntäilivät pakokauhun vallassa. Paniikki oli muuttunut mellakaksi. Marko juoksi alas katua, kun hän näki ison joukon Varjolaisia repivän alkuperäisiä asukkaita ulos kodistaan ja hakkaavan heidät kadulle. Sama toistui joka puolella. Marko kauhistui. Kukaan ei säästynyt Varjolaisten käsittelyltä. Monet ryntäilivät ohi, mutta jotkut jäivät tappamaan sivullisia ei-Varjolaisia. Markon juostessa ohi hän näki juuri kun yksi nuorukainen viilsi pikkupojan kurkun auki, kahden Varjolaisen raiskatessa pojan äitiä vieressä. Tilanne oli muuttunut painajaiseksi. Varjolaiset olivat muuttuneet metsästäjiksi ja kaikki muut olivat saalista. Nuori mies paiskasi kuolleen lapsen ruumiin maahan, pyyhki verisiä käsiään paitaansa, kun hän huomasi Markon katsovan häntä. Marko hätkähti ja jatkoi kiireesti matkaansa, toivoen että mies ei lähtisi hänen peräänsä.

                      Kuningas on kuollut. Marko ajatteli juostessaan kohti portteja. He siis onnistuivat. Markon vauhti hidastui. Hänen kaikki lihaksensa olivat maitohapoilla ja hän ei enää jaksanut juosta yhtä nopeasti kuin aiemmin. Ilmassa haisi savu. Marko vilkaisi olkansa yli ja näki savupatsaan nousevan keskikaupungilta. Kun hän katsoi jälleen eteensä, hän näki kaksi shakaalia ilmestyneen tielle. Marko loikkasi vaistomaisesti oven syvennykseen. Hän kurkisti varovasti ja näki kolmannen shakaalin liittyneen kahden muun joukkoon. Portille ei ollut enää kuin 100 metriä, mutta hän ei uskaltanut mennä shakaalien ohitse. Silloin ovi hänen takanaan aukesi ja joku kiskaisi hänet sisään.






sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Salamurha - Kappale 8



Varjon Linnassa


Mitä tapahtui sillä välin kaupungissa? Pian erkaannuttuaan ystävistään, Mendez ja Eiffel saapuivat linnan sivuportille kanoineen ja vuohineen.
                      ”Nimi ja asia.” ilmoitti tuiman näköinen kookas vartija.
                      ”Minä olen Kan vanhempi Kan’in tilalta ja tämä on poikani. Tuomme ruokatarvikkeita suuren kuninkaamme juhlaa varten.” Eiffel sanoi matalalla ja heikolla äänellä. Hän ja Mendez molemmat yrittivät piilotella kasvojaan huppunsa sisällä. Vartija katsoi heitä epäilevästi. Hän suoritti nopeasti ruumiintarkastuksen molemmille ja vaikka näyttikin hyvin epäluuloiselta, päästi heidät läpi.
                      ”Viekää ne tuonne pihaan. Linnan keittiö haluaa nuo kanat.” Vartija murahti ja antoi tietä. Eiffel ja Mendez lähtivät vetämään kärryjä linnan porteista sisään, vuohet perässään lieassa.                     Linnan suuri piha oli jaettu kahteen osaan, ilmeisesti tulevaa juhlaa varten. Pihan vasemmanpuoleinen sivu, johon Mendez ja Eiffel saapuivat, oli erotettu muusta osasta aidalla. ”Palvelusväelle” luki kyltissä, joka oli kiinnitetty aidan sisäpuolelle. Tilaa ei ollut liikaa. Joka puolella tuli ja meni ihmisiä. Sisäpihalle ei päässyt. He näkivät vilaukselta korkean aidan välistä sisäpihalla parveilevat sotilaat. Niitä oli kymmeniä, ehkä jopa satoja Eiffel laski nopeasti. Heillä ei ollut sinne mitään asiaa, muuten he kuolisivat.
                      Rajatulla alueella oli karsiniota, jonne he jättivät vuohet. Kapea alue päättyi linnan sivuoveen joka oli auki. Sisällä oli muutama työläinen teurastamassa ja kynimässä kanoja, pesemässä kasviksia ja pakkaamassa ruokatarvikkeita. Tämä ei ollut vielä pääkeittiö vaan paikka jossa valmisteltiin raaka-aineet. Ulkopuolella oven vieressä oli tyhjiä häkkejä, jotka oli tarkoitettu vielä eläviä raaka-aineita varten. Eiffel ja Mendez vetivät kärryä lähemmäs ovea. Se oli yllättävän hankalaa, sillä palvelusväkeä oli melko paljon. Väenpaljoudesta oli sekä hyötyä että haittaa; ihmispaljoudessa oli helppo kadota, mutta oli myös suurempi todennäköisyys, että joku huomaisi heidän aikeensa.
                      Mendez ja Eiffel parkkeerasivat tyhjät kärryt hevosaitauksen viereen ja ryhtyivät sullomaan kanoja pieniin häkkeihin. He tarkkailivat samalla keittiötä. Työntekijöitä näytti olevan keittiössä neljä: yksi pakkaamassa ja kolme tekemässä muita hommia. Huoneessa oli yksi ovi ja lattialuukku, joka todennäköisesti vei perunakellariin. Ovesta kulki pakkaajan lisäksi yksi henkilö joka toi tyhjiä koreja ja laatikoita. Heidän täytyi mitä ilmeisimmin päästä tuosta ovesta, mutta miten.
                      He olivat tunkemassa viimeisiä kanoja häkkiin, kun keittiön sisällä joku tuli ovesta ja sanoi jotain muille työntekijöille. Kolme heistä pyyhki kätensä vaatteisiinsa, kaivoivat tupakkavälineensä esiin. Keittiöapulaiset tulivat ulos ja katosivat muurissa olevasta säälittävästä luukusta ulkopuolelle. Luukku jäi raolleen ja he kuulivat apulaispoikien pitävän taukoa. Sisälle jäänyt pakkasi viimeisen laatikon täyteen jotain juureksia ja lähti sitten viemään sitä jonnekin. Eiffel ja Mendez älysivät että nyt oli heidän hetkensä!
                      Pikaisen tarkistuksen jälkeen, ettei kukaan vain kiinnittänyt huomiota, he ottivat aseensa kärryjensä valepohjan alta ja piilottivat ne nopeasti kaapujensa alle. Sitten he ottivat kanahäkit ja veivät ne sisälle hyvin tärkeän näköisinä. Nyt ei ollut sekuntiakaan hukattavana. Eiffel viittoi Mendeztä tarkistamaan lattialuukun, kun hän kurkkasi sisäovesta. Eiffel kurkisti varovasti oven raosta. Toisellä puolella oli varsinainen linnan keittiö, joka kuhisi palvelusväkeä ja kokkeja, kaikki valmistelivat juhlaillallista tohinalla. Ylikokkeja pyöri ympäriinsä antamassa komentoja ja käskyjä alaisilleen. Eiffel mietti kuumeisesti miten he voisivat päästä noiden kaikkien ihmisten ohi huomaamattomasti. Silloin hän huomasi neljännen työntekijän, joka oli vienyt korillisen vihanneksia, palaavan takaisin päin.
                      ”Psst!” Mendez huikkasi. Eiffel vetäytyi nopeasti ovenraosta. Mendez viittoi häntä lattialuukulle, jonne Eiffel kiiruhti niin nopeaa kuin pystyi, kuullessaan samalla muidenkin palaavan takaisin tauoltaan. Mendez oli jo kellarissa ja piti luukkua auki Eiffelin sukeltaessa sisään. Heti suljettuaan luukun he kuulivat työntekijöiden palanneen töihinsä. Kukaan ei vielä huomannut heitä, mutta pian vartijat huomaavaat, että he eivät ole lähteneet pois. Ja sitten joku huomaa kärryt. Heidän täytyi olla nopeita.
                      ”Hienoa, mitä nyt?” Eiffel sähähti vakavana.
Mendez ei kuitenkaan näyttänyt huolestuneelta.
                      ”Mirar.” Hän viittoi taakseen.  Eiffel katsoi minne Mendez osoitti. Pimeän ja viileän kellarin perällä näkyi hyvin heikko valojuova. Juuri sellainen juova, joka näkyy suljetun oven välistä. Pojat lähtivät etenemään kumarassa niin nopeasti kuin pystyivät, sillä se ei ollutkaan ihan niin helppoa; vähän väliä he joko löivät päänsä kattoon, siitä roikkuviin tavaroihin, tai kompastuivat perunasäkkeihin. Lyhyen, mutta nihkeän etenemisen jälkeen he tulivat puiselle ovelle, jonka takaa kajasti heikko valo.
                      ”Lukossa ulkopuolelta.” Mendez totesi koettaessaan ovea.
                      ”Eli noilla työntekijöillä ei ole sinne mitään asiaa. Se on hyvä asia - meille siis.” Eiffel sanoi hiljaa. He hamuilivat hetken ympärilleen, josko käteen sattuisi mitään hyvää työkalua.
                      ”Saatko sen murrettua? Saranat on toisella puolella.” Mendez kysyi.
                      ”Saan kai, mutta siitä voi lähteä ääntä.” Eiffel vastasi koettaessaan mistä puusta ovi oli tehty.
                      ”Ei meillä ole aikaa alkaa sitä tiirikoimaankaan. Ulkona on sellainen melske, etteivät ne vältämättä tajua mistä ääni lähtee.” Mendez sanoi.
                      Silloin joku raotti kellarin luukkua. Ainoastaan miehen kengät ehtivät näkyä, kun luukku sulkeutui taas. Kummallakin sydän jätti lyönnin väliin.
                      ”Olet oikeassa. Varo.” Eiffel sanoi ja otti pari askelta taaksepäin. Sitten hän syöksyi kohti ovea.
                      STUMP.
Ovi pysyi kiinni. Eiffel piteli olkapäätään ja kuunteli hetken. Kukaan ei ollut näyttänyt kiinnittäneen huomiota ääneen. Hän otti uudestaan vauhtia.
                      STUMP.
Olkäpäässä alkoi jo tuntua hieman ilkeältä. Eiffel ei ollut enää nuoruutensa voimissa.
                      ”Et sä noin saa sitä auki.” Mendez sihahti.
                      ”Turpa kiinni. Kyllä se nyt aukeaa.” Eiffel sanoi ja otti taas vauhtia.
                      RÄKS.
Lukko räsähti rikki. Eiffel potkaisi sitä vielä pari kertaa ja ovi aukesi. Toisella puolella aukeni kapea käytävä ja portaat alaspäin. Valo kajasti alempaa, jonne heidän tiensä vei.
                      ”Okei, mennään. Tuon viimeisen räsäyksen ne saattoivat jo kuulla.” Eiffel sanoi ja lähti laskeutumaan portaita. Hän toivoi, ettei heidän häviämistään vielä huomattaisi, eikä heillä ollut aavistustakaan minne he olivat menossa. Kaikesta huolimatta he olivat päässeet sisään linnaan. Mendez sulki oven heidän perästään kiinni ja pian he etenivät pitkin ahdasta käytävää maan alla, kulkien kohti valon lähdettä.
                      Käytävän lattia oli maata ja seinät osittain kiveä ja osittain kalliota, ilmeisesti linna oli louhittu niille sijoilleen satoja vuosia sitten. Ilma oli tunkkainen ja kostea ja koleus hiipi luihin ja ytimiin. Vähän väliä jokunen rotta vilisti ohitse. Valo voimistui koko ajan. Eiffel kaivoi kaapunsa alta esiin käsiaseensa valmiiksi. Sitten hän viittoi Mendezille pysähtymisen merkiksi. Käytävä kääntyi jyrkästi vasempaan, eikä nurkan taakse nähnyt. Kumpikin valmistautui pahimpaan. Eiffel veti henkeä ja kurottautui varovasti kurkistamaan nurkan taakse.
                      ”Reitti selvä.” Hän sanoi hiljaa. Nurkan takana käytävä jatkoi laskeutumista yhä syvemmälle maan alle ja käytävän seinällä alkoi tasainen rivi öljylamppuja jotka loistivät kelmeää valoaan synkkään käytävään. Jostain kaukaa käytävän uumenista tunki nenään melko paha, pistävä haju. Eiffel nyrpisti nenäänsä.
                      ”Nyt pitää olla varovainen. Täällä saattaa tulla joku vastaan, kun täällä on noi lamputkin.” Eiffel kuiskasi.
                      ”Toivottavasti ei nyt ihan eksytä. Meillä ei ole koko päivää aikaa harhailla kellarissa.” Mendez totesi. Eiffel nyökkäsi ja he jatkoivat matkaan juosten niin hiljaa kuin pystyivät, koko ajan valppaina kuulemaan tai näkemään jos joku tulisi vastaan.

Juostuaan kymmenisen minuuttia käytävää pitkin, käytävä päättyi kahteen oveen. Kumpikin heistä pysähtyi ja kuunneltuaan hetken hiljaisuutta jatkoivat eteenpäin hiipien. Toinen ovi, joka katkaisi käytävän, oli puuta ja siinä oli rautaiset kalterit pienessä kurkistusikkunassa. Toinen ovi viereisellä seinustalla oli täyttä rautaa ja sen alta pilkisti valoa. Eiffel osoitti sormella kapeaan valokeilaan: sen editse liikahteli jotain. Ilmeisesti oven edessä oli vartija. Eiffel astui äänettömästi puisen oven eteen ja kurkisti pienestä ikkunasta. Oven takana ei näkynyt mitään, pelkkää pimeyttä ja tyhjä käytävä. Mendez loikkasi Eiffelin viereen.
                      ”Qué?” Mendez kysyi hiljaa.
                      ”Saisitsä tiirikoitua tän auki?”
                      ”Siinä voi mennä hetki.”
Mendez kaivoi kaapunsa alta pienen pussin, jossa oli erilaisia työkaluja. Hän valitsi pienen koukun ja alkoi säätää lukkoa auki. Eiffel piti koko ajan toista ovea silmällä. Lukko antoi periksi epämiellyttvän kovaa naksahtaen. Eiffel ja Mendez kumpikin hätkähtivät ja kääntyivät rautaista ovea kohden. Varjo liikahti oven edessä, mutta palasi sitten takaisin paikalleen. Pojat huokasivat helpotuksesta. Mendez veti tiirikkansa varovasti pois lukosta ja veti oven auki niin äänettömästi kuin vain kykeni. Kun ovi oli tarpeeksi raollaan, kumpikin livahti siitä niin hiljaa kuin suinkin pystyivät.
                      ”Älä pistä sitä lukkoon, tää voi olla meidän ainoa tie ulos täältä.” Eiffel kuiskasi, ja mietti mielessään pääsisivätkö he linnasta ulos edes hengissä.
                      Pistävä ummehtunut haju, joka oli tuntunut jo aiemmin, voimistui oven tällä puolen. Ja edetessään pimeää käytävää pitkin haju vain paheni. Lisäksi Eiffel tunsi vastenmielistä kuvotusta ja ahdistusta. Tällaista oloa hän ei ollut koskaan tuntenut, mutta Mendezille tunne oli ikävän tuttu. Tämä tunne oli juuri sama, kuin minkä hän oli kokenut edellisenä iltana harhaillessaan Merenmon syrjäkujilla.

Käytävä pimeni pimenemistään ja lopulta he eivät enää nähneet eteensä. Mendez otti sytkärin taskustaan ja sytytti sen. Eiffel teki samoin. Vaikka nyt he näkivät hieman eteensä, näytti siltä kuin kaikki värit olisivat kadonneet.
                      ”Karsee paikka.” Mendez sanoi. Eiffel nyökkäsi. Käytävä jatkui hieman mutkitellen eteenpäin ja vähän matkan päässä alkoi rivi ovia käytävän molemmin puolin. Kaikissa ovissa oli samanlaiset kalterit, kuin edellisessä ovessa. Yhtäkkiä jostain kuului vaimea ääni. Kummatkin pysähtyivät kuuntelemaan. Jostain kaikui heikkoa valitusta. Pojat jatkoivat hitaasti eteenpän.             Samalla kun valitus voimistui, voimistui myös kuvotus ja ahdistus. Haju alkoi olla jo tyrmäävä. Eiffel laittoi kätensä nenänsä eteen ja Mendez hengitti hihaansa. Aivan kuin joku olisi polttanut autonrenkaita ja mätiä kalan ruhoja sangollisessa rikkiä aivan heidän nenänsä alla.
                      Nyt voihkinta kuului selvästi yhden oven takaa. Eiffel ja Mendez vilkaisivat toisiaan, sitten Eiffel kurkisti varoen räppänästä sisään näyttäen valoa omalla sytkärillään. Eiffel meinasi oksentaa siihen paikkaan. Oven takana oli vankiselli, jossa makasi käsistään kahlittuna riutunut ihmishahmo, joka makasi kasassa ulostetta ja kuolleiden ruhoja. Vangilla ei ollut jalkoja, vaan veriset tyngät, joita rotat järsivät. Vangilla ei myöskään ollut silmiä; nekin oli syöty. Jokaisella vaivalloisella hengenvedolla tämä ihmisen raunio vaikersi tuskissaan. Eiffel ja Mendez olivat kumpikin järkytyksissään, kuinka ketään voitiin kohdella noin? Vangin jalantynkiä mässyttävät rotat säpsähtivät poikien sytyttimistä tulevaa valoa ja vilistivät karkuun. Vanki kohotti päätään.
                      ”Oonkoo..o...siel..lä ...joku?” Se kysyi heikosti ääni väristen. Hetken Eiffel mietti mitä tehdä, kannataisiko hänen vastata. Eiffelillä teki pahaa ja hän halusi vain päästä tästä hirveästä paikasta mahdollisimman nopeasti pois. Vangin pää notkahti ja hän voihkaisi tuskissaan. Eiffel aikoi jo jatkaa matkaa, kun vanki jatkoi.
                      ”Auttakaa...minua....” se vaikersi. ”Tappakaa...minut...”
Valtava karvas pala tuntui Eiffelin kurkussa ja tuntui kuin jokin yrittäisi ylös hänen vatsastaan, samalla kun jokin kylmä yritti päästä läpi hänen rintakehästään. Eiffel vilkaisi Mendeziä, joka ilmeestä päätellen voi yhtä pahoin kuin hänkin.
                      ”En ole vartija. Mitä sinulle on tapahtunut?” Eiffel kuiskasi. Vanki voihki tuskissaan; rotat olivat palanneet järsimään hänen lihaansa.
                      ”Minulla on ase. Voin lopettaa sinut nopeasti, kerro vain mitä sinä teit ansaitaksesi tuon?” Eiffel jatkoi. Vanki kohotti päätään.
                      ”En... suostunut naimisiin... Budachin kanssa.” Vanki ähkäisi. Eiffel järkyttyi, vasta nyt hän huomasi vangin olevan nuori tyttö, ei varmaan edes kahtatoista. Eiffel laittoi äänenvaimen kiinni aseeseensa ja tähtäsi.
                      ”Eiffel no lo haga!” Mendez sähähti ja tarrasi Eiffeliä hihasta. ”Joku voi kuulla!” Eiffel kiskaisi kätensä irti.
                      ”En aio antaa tuon tytön kitua enää yhtään!” Hän sihisi. Mendez näytti tyytymättömältä.
                      ”No odota sitten hetki.” hän sanoi ja tyrkkäsi Eiffelin syrjään. Hän kaivoi tiirikkansa uudelleen esiin, ja parin varman näperryksen jälkeen ovi naksahti vaimeasti auki. Eiffel astui selliin sisään. Tyttö makasi kolmen joskus kuolleen vangin päällä. Lattia oli yhtä mädäntynyttä veri-uloste sohjoa. Tytön kaikki sormet oli katkaistu, eikä hänellä ollut nenää. Eiffel kuuli kun Mendez oksensi lattialle hänen takanaan. Eiffel kyykistyi tytön viereen.
                      ”Me olemme tulleet tappamaan Kalistarin. Hän ja kaikki Varjolaiset saavat maksaa siitä mitä tekivät sinulle.” hän kuiskasi. Tyttö käänsi kuihtuneet, kalpeat, kuivuneen veren sotkemat kasvonsa kohti Eiffeliä ja hän hymyili.
                      ”Kiitos.”
                      PAM. Tytön pää retkahti taaksepäin ja rotat vilistivät karkuun. Tuli sananmukaisesti kuoleman hiljaista.
Eiffel nousi ylös ja tarttui oksennusta suupielistään pyyhkivää Mendeztä käsivarresta.
                      ”Nyt on parempi lähteä. Joku saattoi kuulla tuon.”
Mendez nyökkäsi ja he poistuivat sellistä ja lukitsivat oven uudelleen. He ehtivät edetä pari metriä, kun Mendez osoitti kattoon.
                      ”Mirar Eiffel. Luukku. Pitäskö toi tarkistaa?”
He kumpikin katsoivat katossa olevaa luukkua, jota ei ollut näköjään käytetty pitkään aikaan.
                      ”Joo. Tuu mun harteille ja kato jos saat sen auki.”
Mendez kapusi Eiffelin harteille ja hän ylsi leikiten tiirikoimaan lukkoa.
                      ”Umpiruosteessa.” Mendez mutisi ja vaihtoi työkalua. Hän kaivoi esiin puukon ja sai hetken yrittämisen jälkeen rikottua lukon pelkällä voimalla. Luukku aukesi alaspäin ja Mendez ehti juuri ottaa siitä kiinni, ennen kuin se olisi osunut häntä päähän.
                      ”Autapa vähän niin mä nousen katsoon.” Mendez sanoi. Eiffel otti Mendezin jalkapohjista vastaan ja suoristi käsivartensa. Eiffelillä oli pituutta lähes kaksi metriä pitkä ja iästään huolimatta oli yhä vahvin koko heidän porukastaan. Vaikka aikuisen miehen nostaminen suorille käsivarsille ei ollut mikään pieni juttu, Eiffel kuitenkin sai kaverinsa melkein hyppäämään luukusta sisään.
                      ”¡Uy! Vähempikin olis riittänyt…” Mendez sihahti. Hän katsoi ympärilleen. Käytävä ei ollut luukkua paljoa isompi ja jatkui suoraa ylöspäin. Kiviseinässä oli kiinni vanhat tikkaat. Käytävä jatkui ylös pimeyteen. Mendez kurotti kätensä ja veti Eiffelin ylös.
                      ”Suunta ainakin on oikea.” Mendez sanoi. Eiffel nyökkäsi ja lähti kipuamaan edeltä. Mendez veti auki roikkuvan luukun kiinni ja salpasi sen mukanaan olleella ruuvimeisselillä.

He kiipesivät ylöspäin hiljaisuudessa ja täydellisessä pimeydessä. Välillä seinän takaa kantautui etäisiä ääniä, joten he tiesivät kapuavansa seinien välissä. Mutta missä? Siitä heillä ei ollut paljoa käsitystä. Kuoleman haju alkoi hälvetä, mutta ahdistus ei hävinnyt minnekään. Eiffel ei saanut ajatuksiaan irti siitä tyttöparasta, jota oli kidutettu mitä hirveimmillä tavoilla ja sitten jätetty mätänemään elävältä. Varjolaisten julmuudella ei näyttänyt olevan rajoja. Ahtaan käytävän pimeys tuntui kuristavalta. Tuntui kuin he olisivat olleet sisällä Varjossa. Kuin he olisivat kiivenneet ylös Varjon kurkkua, ylös pedon nielua. Yksin pimeydessä, vailla lohtua. Välillä Eiffel pystyi kuulemaan kuiskauksia, eikä hän tiennyt kuuluivatko ne seinien takaa vai hänen päänsä sisältä. 
                   Pelon kylmä hiki valui niskaa pitkin alas selkään. Hän nieleskeli ja taisteli kauhua vastaan.
Lopulta, pieneltä ikuisuudelta tuntuneen kipuamisen jälkeen, kun heidän silmänsäkin olivat tottuneet pimeään, he näkivät aukon seinässä, joka johti sivuun. He eivät pimeässä erottaneet kunnolla millainen käytävä oli, mutta edessäpäin näkyi heikosti valoa.
                      ”Kiivetäänkö vielä ylös vai mennäänkö tuonne?” Mendez kysyi.
                      ”Mennään tuonne. Tämä voi vaikka johtaa katolle ja siitä ei ole mitään hyötyä.” Eiffel vastasi ja he loikkasivat sivukäytävään. Kummankin käsiä särki kiipeämisen jäljiltä ja Eiffelin käsivarret olivat olleet maitohapoilla sen jälkeen, kun hän nosti Mendezin niiden varassa.
                      He kulkivat käytävää pitkin kohti valoa, joka loisti pienistä ikkunoista, kun yhtäkkiä he tunsivat jotain. He hidastivat kulkuaan vaistomaisesti. He katselivat peloissaan ympärilleen. Pimeys. Se seurasi heitä. Kumpikin pysähtyi kauhusta kankeana. Varjo lähestyi, kuin seinillä ryömivä piru. Se saartoi heidät. Mendez huusi, mutta hänen huutonsa tukehtui välittömästi. Aivan kuin joku olisi nielaissut hänet. Edessä siintänyt valo hukkui mustuuteen. Eiffel vilkuili hätääntyneenä ympärilleen, muttei erottanut ystäväänsä missään. Paniikki alkoi saada hänestä otteen.
                      Eiffel nosti aseensa ja ampui, mutta jokin tarttui pistooliin ja kiskaisi sen hänen käsistään pimeyteen. Eiffel säikähti ja yritti juosta pakoon, mutta hänen jalkansa tuntuivat kuin juuttuneen johonkin… tahmeaan ja elävään. Eiffel huusi kauhusta ja yritti tempoilla irti. Hän kompastui ja kaatui maahan. Jokin kylmä tarttui häntä kurkusta, eikä hän saanut enää henkeä. Ja hän tunsi kauhua. Silmitöntä, puhdasta kauhua. Kuin kuolema olisi suudellut häntä ja repinyt hänen sisälmyksensä ulos. Jokin yritti hänen rintakehästään sisään. Se jääti ja viilsi. Eiffel toivoi kuolevansa. Haluatko sinä kuolla? Varjo puhui. Luuletko että kuolema päästää sinut tuskistasi? Minä olen kuolema. Sinä kärsit ikuisesti, etkä koskaan saa rauhaa.
                      ”Ei.” Eiffel kuuli oman äänensä. Se oli vanha ja hauras. Hän tunsi muuttuneensa vanhaksi. Hänen ruumiinsa oli heikko, valmis kuolemaan. Tämä ei ollut se tapa kuinka hän halusi kuolla. Ei näin. Vanhana. Turhana. Yksin. Kylmyys levisi hänen jäseniinsä ja Eiffel tunsi kuinka Varjo sai otteen hänen sydämestään, jonka lyönnit alkoivat harveta.
                      Tum. Minä voin pelastaa sinut.
                      Tum. Minä autan sinua löytämään rauhan.

                      Tum. Tule Varjoon.

                      Tum. Tule Varjoon.


                      Tum. Tule Varjoon.




                      Tum...






Älä huoli, kaikki menee hyvin ja pian me jo vietämme häitä.

Eiffel avasi silmänsä. Kylmä koura vetäytyi pois kirkaisten ja Eiffel pystyi jälleen hengittämään. Varjo perääntyi ja katosi. Hämärä valo pilkisti jälleen käytävän päässä. Eiffel tunsi henkensä kulkevan paremmin ja tuska alkoi hellittää. Hän nousi vapisten polvilleen maassa ja huohotti. Eiffelin vaatteet olivat märkinä hiestä, mutta silti häntä paleli. Hänen suunsa tuntui kuivalta ja häntä kuvotti. Sitten hän muisti Mendezin. Eiffel kampesi itsensä ylös ja vilkuili ympärilleen. Hän näki Mendezin makaavan maassa muutaman metrin päässä. Eiffel kiiruhti kaverinsa luokse, joka makasi kyljellään liikkumattomana. Eiffel koitti oliko Mendez elossa, hän tunsi vaimean hengityksen.            
                      ”Mendez! Mendez! Herää siitä!” Eiffel ravisti häntä, mutta Mendez ei reagoinut. Tämä ei ole hyvä. Ulkoa alkoi kuulua ääniä. Eiffel kohotti katseensa kohti ikkunaa. Hän nousi pystyyn ja käveli yhden pienen ikkunan luo ja katsoi ulos. Ikkuna antoi suoraan linnan pihalle, joka oli täynnä ihmisiä. He olivat linnaa kiertävän muurin sisäpuolella. Suoraa Eiffelistä katsoen oikealla oli linnan parvi, jossa jo lukuisat vartijat odottivat kuninkaan näyttäytymistä. Heidän paikkansa oli täydellinen murhaa ajatellen, mutta heidän tilanteensa ei.
                      Eiffel kiiruhti takaisin Mendezin luokse. Hän yritti miettiä mitä tekisi. Hänen aseensa oli kadonnut, niin se joka oli hänellä kädessä, kuin myös se joka oli hänellä piilossa, eikä Eiffel nähnyt Mendezinkään pistoolia missään. Nyt tää homma menee ihan reisille. Eiffel katseli turhautuneensa ympärilleen, mutta ei keksinyt mitään. Pulssi kohosi sitä lujempaa, mitä selvemmin hän alkoi tajuta, että heidän tehtävänsä epäonnistui ja Mendezin tila oli erittäin huono. Ulkona ihmiset alkoivat hurrata. Eiffel palasi takaisin ikkunalle.
                      Aurinko painui horisontin taakse ja Kalistar sekä hänen puolisonsa olivat nousseet parvelle tervehtimään kansalaisia, jotka hurrasivat kuningastaan. Budach seisoi suoraa heidän takanaan. Tilanne olisi enemmän kuin otollinen. Eiffel henkäisi turhautuneena. He olisivat voineet helposti saada kaikki kolme kerralla! Kalistar nosti kätensä hiljentymisen merkiksi ja alkoi pitää kiihkomielistä puhetta.
                      ”Varjolaiset! Aikamme on vihdoin koittanut! Máru on meidän! Viime yönä armeijamme tuhosi viimeisenkin vastarinnan Harúnmon koillisrannalla. Me taistelimme voitokkaasti ja nyt Liittouma on lyöty! He vetäytyivät kuin koirat ja me, kansani, me marssimme voittoon!”
Yleisö hurrasi. Eiffel ei ollut tiennytkään Liittouman osallistuneen taisteluun.
                      ”Mutta Varjon voittokulku ei ole vielä päättynyt. Nyt kuulkaa! Uusi hallitsija on herännyt!” Nyt yleisö kohahti ja puheen sorina levisi. Kalistar nosti käden jälleen vaikenemisen merkiksi. Eiffel höristi korviaan.
                      ”Kyllä! Kuningattaremme on herännyt unestaan ja on meidän aikamme nousta sotaan! Me lähdemme Jerchóvaan ja liittoudumme veljiemme kanssa. Ja yhdessä me valtaamme Jerchóvan sekä kaikki Liittouman hallitsemat maat! Pian koko aurinkokunta on MEIDÄN!” Kalistar huusi ja kaikki hurrasivat. Eiffelin tuijotti epäuskoisena ulos uskomatta kuulemaansa. Koko heidän tuntema maailmansa vaipuisi Varjoon.
Yhtäkkiä pihan täytti kirkas punainen valo. Yleisö kohahti ja kaikki katsoivat ylös, jotkut alkoivat huutaa. Koko piha täyttyi hälystä. Kalistar ja hänen hovinsa katsoivat hämmästyneinä taivaalle. Eiffelkin katsoi ja näki punaisen valopallon laskeutuvan hitaasti taivaalta. Voisiko se olla… Eiffel katsoi mistä suunnasta se oli tullut ja kauhistui. Kaupungin pääkatua pitkin marssi suuri armeija shakaaleja kohti linnaa.
                      ”Voi helvetin helvetti!” Eiffel huudahti.
                      Siinä samassa kuului kirkaisu, jota seurasi kova meteli. Eiffel kääntyi katsomaan ja näki juuri kun Kalistarin vaimo kaatui elottomana juuri kuolleen miehensä päälle. Regnér Kalistar oli kuollut. Meteli kävi korviahuumaavaksi. Eiffel ei ymmärtänyt mitä tapahtui. Seuraavaksi kuolleena kaatui Budach. Väkijoukko kirkui ja huusi. Pakokauhu oli saanut kaikki valtaansa. Parvella sotilaat juoksivat sikin sokin ja vähän väliä joku heistä kaatui kuolleena maahan. Eiffel laski nopeasti parvella Kalistarin ja hänen vaimonsa, sekä Budachin lisäksi neljä kuollutta sotilasta. Ihmiset ryntäilivät kuin eläimet kauhuissaan ja yrittivät päästä pihasta ulos. Nyt oli heidän tilaisuutensa paeta.
                      Eiffel ravasi Mendezin luokse, nosti hänen hartioilleen ja lähti juoksemaan käytävää eteenpäin. Jos Mendezin nostaminen aiemmin oli ollut raskasta, tajuttoman miehen kantaminen oli sitäkin raskaampaa. Eiffel kuitenkin puri hammasta ja jatkoi juoksuaan. Pian hän näki oven. Se oli ikkunattomalla seinällä, eli johti ulos linnasta. Eiffel laski Mendezin maahan, pyyhki hikeä otsaltaan. Ja koitti ovea. Lukossa sekin. Eiffel mietti missä Mendezin tiirikat olivat ja osaisiko hän avata oven.
                      ”Paskat!” hän ärähti. Eiffel veti henkeä ja alkoi potkia ovea voimiensa takaa. Hän tarvitsi viisi lujaa potkaisua ja ovi lennähti räsähtäen selälleen, kohti tyhjyyttä. Eiffel tarrasi ovenkarmista kiinni, ettei olisi lentänyt itseki alas. Oven edessä oli murtuneita kiviä siinä, missä joskus oli ollut rappuset alas. Eiffel katsoi varovasti. Viisitoista metriä alempana virtasi ruskea joki, joka laski mereen edempänä. Hän nielaisi. Tämä olisi ainoa tie ulos. Hänellä ei ollut aikaa alkaa etsiä turvallisempaa ulospääsyä. Toivottavasti tuo joki on tarpeeksi syvä.
Hänen vieressään lattialla Mendez liikahti. Eiffel kyykistyi ja läimäytti Mendeztä kasvoille.
                      ”Mendez! Kuuletko sä?”
Mendez raotti silmiään.
                      ”Qué… Eiffel?” hän sanoi. Mendezin ääni kuulosti käheältä ja hän pälyili, kuin ei tietäisi missä oli.
                      ”Ootsä hereillä?” Eiffel kysyi nostaessaan Mendeztä ylös. Mendez ei vastannut, mutta jäi kuitenkin pystyyn. Eiffel veti hänet oven reunalle.
                      ”Hyvä, nyt pidätä henkee, äläkä huuda.” Eiffel sanoi, tarttui Mendezistä kiinni.
                      ”Qué pasaaaah!” Mendez huudahti, kun Eiffel hyppäsi ulos oviaukosta hänen kanssaan.
                      He iskeytyivät jalat edellä kylmään, sakeaan jokeen. Virta oli paljon voimakkaampi, kuin mitä Eiffel oli arvioinut, mutta he pääsivät, kuin pääsivätkin ehjin nahoin pintaan. Mendez yski ja kakoi vettä ulos, kun he rämpivät rantaan. He eivät kuitenkaan ehtineet jäädä lepäämään, kun Eiffel jo kiiruhti heidät liikkeelle. Joki mihin he hyppäsivät rajasi kaupungin länsireunaa, se oli sama joki, jonka he olivat ylittäneet ensimmäisenä päivänä saapuessaan Merenmóhon.
                      Mendez ja Eiffel juoksivat suoraan metsään pakoon, jotta heitä ei äkättäisi.  Mendez kompuroi paljon ja Eiffel joutui vähän väliä palaamaan takaisin ja auttamaan hänet ylös. Näki selvästi ettei hän ollut kunnossa. He eivät kuitenkaan uskaltaneet pysähtyä ennen kuin linna ja kaupunki olivat jääneet kauas taakse, eivätkä ihmisten huudot enää kuuluneet. Kun lopulta tuntui, ettei heitä seurattu ja he olivat turvallisen välimatkan päässä, kummatkin tipahtivat maahan istumaan. Siinä he istuivat hiljaa huohottaen, sanomatta sanakaan. Eiffel ei ollut uskoa, että kaiken tapahtuneen jälkeen he pääsivät pakenemaan linnasta. Eiffel vilkaisi ympärilleen, heidän aluksensa ei ollut heistä kovin kaukana. Sitten hän katsoi Mendeztä. Hän istui kumarassa hengittäen raskaasti ja tuijotti käsiään.
                      ”Onko kaikki kunnossa?” Eiffel kysyi.
Mendez kohotti kasvojaan Eiffeliä kohti.
                      ”Yo… No puedo ver…” hän sanoi yhä käheällä äänellä. Eiffel ei tajunnut.
                      ”Mitä?”
Mendez alkoi hengittää kiihtyneesti.
                      ”…No puedo... En.. en näe kunnolla Eiffel.” hän sanoi. Sillä hetkellä Eiffel tajusi, että Mendez katsoi hänestä ohi. Eiffel nousi ylös, astui Mendezin viereen ja katsoi häntä silmiin. Hänen pupillinsa olivat harmaat.
                      ”Mitä sinä näet? Näetkö minut?” Hän sanoi ja heilautti kättään Mendezin kasvojen edessä. Mendez oli kalpea kuin jää.
                      ”Näen… hahmoja. Kaikki on niin pimeää. Como noche… Onko nyt yö?”
Eiffel nosti päätään. Aurinko oli kyllä laskenut, mutta ei ollut kuitenkaan säkkipimeää.
                      ”Ei ole vielä.” hän sanoi ahdistuneena. Mendezin kädet alkoivat vapista.
                      ”No…” hän henkäisi. ” ¡No!... ¡NO!!
Eiffel ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Silloin kuului laukaus.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Salamurha - Kappale 7


Musta Armeija



Aurinko paistoi ikkunan läpi tunkkaiseen huoneeseen ja suoraan Eiffelin naamaan. Hän raotti silmiään ja huomasi nukahtaneensa jossain vaiheessa. Eiffel nousi ylös sängyltään, johon oli kellistynyt ja katsoi ympärilleen. Kaikki muut nukkuivat vielä. Eiffel muisti Waldon ja käveli tämän viereen. Hänen hengityksensä oli jo voimakkaampi ja hän näytti nukkuvan normaalia unta. Eiffel huokaisi ja istahti hänen viereensä hetkeksi. Waldo toipuisi. Hänen haavansa paranisivat kyllä, mutta kuinka muuten? Eiffel toivoi, että hänen ystävänsä saisi rauhan, kuten hänkin sai aikoinaan.

Muutamaa tuntia myöhemmin myös Mendez ja Marko heräsivät ja Eiffel pestasi heti Mendezin avukseen hakemaan ukko Kan’in elikoita. Marko jäi majataloon yhä tajuttoman Waldon kanssa. Majatalossa oli hiljaista. Raollaan olevasta ikkunasta kantautui kaupungin ääniä, mutta hyvin vaimeana. Marko istui samalla sängyllä Waldon jalkopäässä pelaten pasianssia pelikorteilla, hän hävisi itselleen koko ajan. Waldo liikahti. Marko kohotti katseensa ja huomasi Waldon heräävän. Hän aukaisi hitaasti silmänsä ja tuijotti hetken kattoa, sitten hän katseli verkkaisesti ympärilleen, kuin ei olisi tajunnut missä oli.
                      ”Eikä...” Waldo voihkaisi tunnistettuaan majatalon huoneen ja sulki taas silmänsä. Vieressä Marko keräsi korttinsa kasaan.
                      ”Mikä olo?” hän kysyi. Waldo avasi silmänsä uudestaan ja huomasi nyt vasta Markon.
                      ”Ai hei.” hän sanoi käheästi, muttei vastannut kysymykseen. Marko kyllä arvasi vastauksen. Hän nousi ylös ja vei kortit huoneen pöydälle.
                      ”Otatko vettä?” hän kysyi kaataessaan pullosta vettä lasiin. (Majatalon isäntä oli tuonut vettä, kun oli aamulla huomannut yhden vieraistaan olevan vuoteenomana.) Waldo ei taaskaan vastannut, mutta Marko ei välittänyt. Hän toi lasin ja ojensi sen Waldolle.
                      ”Juo tai saat nestehukan.” hän sanoi ja istahti lattialle sängyn viereen. Waldo nousi vaivalloisesti istumaan ja joi veden. Sitten he olivat hiljaa. Marko olisi tahtonut sanoa jotain, mutta hän ei tiennyt mitä. Hiljaisuuden keskeytti lopulta Mendez ja Eiffel, jotka tulivat takaisin karjanhakureissultaan. He eivät aluksi edes huomanneet, että Waldo oli hereillä.
                      ”Ei saatana! Tule Marko kattomaan, meillä on nytten kolme vuohta ja viisitoista kanaa!” Eiffel nauroi.
                      ”Piti jättää ne elikot tuohon pihaan, eikä toi isäntä oikein…” Mendez aloitti, mutta huomasi sitten Waldon, joka katsoi kalpeana heitä sängyltä. ”Ai hei, säkin olet hereillä.” hän sanoi hämmentyneenä. Eiffelkin kääntyi Markon puoleen.
                      ”Me lähdetään parin tunnin kuluttua. Sä voisit pakata nämä tavarat ja lähteä alukselle edeltä. Lähdetään sitten, kun me palataan linnasta Mendezin kanssa.” Eiffel sanoi kasaten omia tavaroitaan.
                      ”Eikö me tullakaan mukaan?” Waldo kysyi yllättäen. Muut katsoivat häntä hieman vaivautuneina.
                      ”Ette. Minä ja Mendez mennään kahdestaan. Te jäätte tänne.” Eiffel sanoi vakavana. Waldo katsoi hämillään vuoroin Eiffeliä ja vuoroin muita.
                      ”Miksi? Milloin näin päätettiin?” Waldo ihmetteli. Marko nousi lattialta.
                      ”Eilen me tämä päätettiin.” hän sanoi välttäen Waldon katsetta ja käveli nopeasti omalle sängylleen pakkaamaan. Waldo katsoi kaikkia sanattomana, hän näytti kovin kurjalta mustine silmänaluksineen ja kalpeine kasvoineen.
                      ”Mä tulen mukaan, me sovittiin niin!” hän sanoi ja yritti nousta ylös sängystä. Eiffel kuitenkin astui hänen eteensä ja tönäisi hänet takaisin sängyn pohjalle.
                      ”Et tule. Sä jäät tänne, koska minä sanon niin.” hän sanoi lujasti. Waldo kuitenkin yritti vielä nousta.
                      ”Vitun natsi! Et sä voi tehdä näin! Minä tulen mukaan vaikka -” hän aloitti, mutta ei saanut lausettaan loppuun, kun Eiffel löi häntä kovaa kasvoihin kämmenselällään. Isku kaatoi Waldon maahan, eikä hän jaksanut nousta ylös.
                      ”Nouse nyt ylös!” Eiffel karjui. ”Nouse vain ylös jos kerta meinaat lähteä meidän kanssa! Luuletko, että me otetaan tuollainen taakka mukaan!? Jos sä kerta oikeesti halusit mukaan nii et ois varmaan yrittäny teilata ittees! Sä jäät tänne, se on KÄSKY!!” hän huusi.
                      Sitten Eiffel marssi tulisena ulos huoneesta ja pamautti oven kiinni niin, että ikkunaruudut helisivät. Mendez ja Marko katsoivat pelästyneinä hänen peräänsä. He eivät olleet nähneet Eiffeliä pitkään aikaan noin vihaisena. Mendez kuitenkin kääntyi pian ja asteli Waldon luo, joka makasi yhä lattialla kyljellään. Hän tarttui tätä käsivarresta ja nosti ylös lattialta takaisin sängylle.
                      ”Lo siento Mucho, mut Eiffel on oikeassa. Sä olet menettänyt niin paljon verta, että sä et kykene pysymään meidän perässä.” Mendez sanoi. ”Sun täytyy jäädä tänne. Me yritetään pärjätä keskenämme.”  
Waldo ei vastannut, vaan istui hiljaa sängyn laidalla katsoen lattiaa. Mendez laski kätensä hänen olalleen hetkeksi ja lähti sitten pakkaamaan omia tavaroitaan. Tuli hiljaista.
Ulkona Eiffel pisti heti ensimmäisenä tupakaksi. Sytytin oli jäänyt sisälle ja ensimmäinen tulitikku katkesi raapaistessa. Eiffel oli vihoissaan vähällä paiskata tikut maahan, mutta hillitsi hermonsa ja sai savukkeensa tuleen. Hän veti syvät henkoset ja lähti kävelemään korttelia ympäri. Hän tiesi, ettei ajatellut selvästi vihaisena, joten hän tarvitsi hetken aikaa laantuakseen. Hän kipusi jyrkät kiviset portaat ylös ja pysähtyi polttamaan seuraavaa savuketta portaiden kaidetta vasten.
Portaat eivät olleet erityisen korkeat, mutta niiltä näki vanhan kaupungin kattojen ylle. Eiffel puhalsi savupilven ilmaan, joka purjehti hitaasti ilmassa, kunnes tuulen puuska hajotti sen. Hän mietti mikä olisi nyt järkevintä tehdä. Hän, kuten muutkin, oli alusta asti olettanut, että heidän tarkka-ampujansa tulee mukaan tehtävään. Nyt heidän ainoa vaihtoehtonsa oli vain toivoa, että kaikki menee hyvin. Eiffel huokaisi ja poltti vielä hetken, ennen kuin tumppasi tupakkansa kivikaiteeseen.

Aurinko oli siirtynyt jälleen taivaankannella. Päivä alkoi olla ohi ja iltapäivän kiireiset ihmiset ilmestyivät katukuvaan. Eiffel ja Mendez pukivat ruskeita viittoja päällensä majatalossa ja valkkasivat aseitaan mukaan.
”Me otetaan vain nämä revolverit mukaan.” Eiffel sanoi pakatessaan tavaroitaan.
”Eikö teidän kannattaisi ottaa tää M21? Se olisi parempi.” Marko ehdotti.
”Totta, mutta se on jo liian iso, näiden pitää mahtua kärryjen valepohjan alle, muistatko? Pakkaa se kivääri vaikka mun laukkuun.” Eiffel vastasi. Sitten he sanoivat lyhyet hyvästit ja lähtivät taluttamaan ukko Kan’in elikoita Kalistarin linnaan. Marko seisoi majatalon ulkopuolella ja katsoi kuinka hänen ystäviensä selät katosivat väenpaljouteen kauppakadulla. Hänen olonsa oli hyvin levoton, koska olisi halunnut olla näiden mukana. Marko potkaisi maassa olevaa tupakantumppia niin, että kuiva hiekka pöllähti ilmaan ja käveli sitten takaisin sisälle. Waldo istui hiljaa sängyllä kasaten tavaroitaan, joita ei ollut paljoa. Marko asteli vaitonaisena hänen ohitseen ja nosti lattialta oman ja Eiffelin kassin.
”Mendezillä oli melko vähän kamaa mukana, jos sinä vaikka jaksaisit kantaa sen tavarat ja omasi.” hän sanoi.
Waldo nosti katseensa. Häntä ärsytti vähättely, mutta ei kuitenkaan vastannut mitään. Hän nousi ylös vaivalloisesti ja otti olalleen niin oman kassinsa, kuin Mendezinkin.
”Mennään sitten.” Marko tuhahti, sitten he jättivät huoneen avaimen talon isännälle ja marssivat ulos. Iltapäivä oli lämmin ja laskeva aurinko värjäsi kadut oransseiksi. Marko ei jaksanut olla pahalla tuulella Waldon takia. Häntä ainoastaan huoletti, miten toisilla sujuisi linnassa. Entä jos jokin menee pieleen?
”Me voitaisiin säästää aikaa ja mennä tuolta kaakon portista ulos.” Marko ehdotti osoittaen kohti kukkulaa, joka kohosi korkealla kaupungin takana.
”Eikö me voida vaan mennä samaa tietä, mistä me tultiinkin?” Waldo kysyi. (Marko oli ihmeissään saadessaan vastauksen.)
”No, se oikaisisi hieman. Meidän alus on suoraan tuon kukkulan takana ja me kierrettiin se viimeksi, muistatko kuinka kauan kesti kävellä tänne? Ehkä se mäki on helpompi laskeutua ku nousta.” hän vastasi.
Waldo nyökkäsi ja he lähtivät kävelemään verkkaisesti kohti kaakon porttia, yhtä Merenmon kahdeksasta portista. Matka ei kuitenkaan taittunut kovin sujuvasti. Kaupungin kadut olivat mutkikkaita ja mäkisiä ja täynnä portaita. Waldo ei jaksanut kävellä nopeasti ja joutui pysähtymään vähän väliä heikotuksen vuoksi. Marko jo odotti, milloin hän menettäisi tajuntansa. Eikä kulku helpottunut yhtään heidän päästyään ulos kaupungista, päinvastoin. Kukkula oli jyrkkä ja kivinen ja he pysähtelivät harva se hetki lepäämään puiden varjoon. He olivat kävelleet jo yli tunnin, mutta eivät olleet päässeet kauas kaupungin muureista. Markoa harmitti matkanteon hitaus, mutta hän ei kehdannut sanoa Waldolle mitään, tämä nimittäin yritti tosissaan jaksaa, vaikka ei pystynyt siihen.
”Ei saatana tämä on raskasta! Tää on enemmän vuori ko mikään saatanan mäki!” Waldo ähkäisi ja kaatui mäenrinteeseen polvilleen huohottaen.
”Jaksatko sä? Otatko vettä?” Marko sanoi kaivaen vesipullon laukustaan. Waldo kiitti ja otti pitkän hörpyn. Sitten hän laski pullon alas ja jäi katsomaan etäisyydessä kohoavia metsiä.
”Mitä näkyy?” Marko kysyi.
”Sssh! Kuuntele!” Waldo sanoi kohottaen kätensä ja nousten hitaasti seisomaan. Marko höristi korviaan. Kaukaa metsästä kaikui ääni joka kuulosti erehdyttävästi torvelta. Tuuli havisutti lehtipuiden oksia ja alempaa rinteestä lennähti ilmaan lintu. Kylmät väreet kulkivat kummankin niskaa pitkin. Siinä samassa alempaa metsästä, usean kilometrin päässä heistä, ilmestyi esiin suuri musta joukko, joka marssi kohti kaupunkia torvien soidessa.
”Shakaaleja!” Marko huudahti. ”Niitä on satoja!”
”Niin. Ja ne ovat menossa kaupunkiin.” Waldo sanoi. Sitten he katsoivat toisiaan.
”Mendez ja Eiffel! Niitä on varoitettava!” Marko hätääntyi.
Waldo katsoi kuinka armeijallinen shakaaleja velloi tasaista vauhtia kohti kaupunkia.
”Me ei ehditä ajoissa…” hän sanoi ja kääntyi Markoa päin ja katsoi tätä hetken. ”Sinun pitää mennä yksin.” hän jatkoi.
”Mitä? En minä voi…” Marko aloitti.
”Voitpas ja sun täytyy! Jos minä lähden mukaan tässä kunnossa, me ei ehditä ikinä! Sun täytyy juosta takaisin kaupunkiin ja varoittaa Eiffeliä ja Mendeztä tai niille käy huonosti! Minä jään tänne tavaroiden kanssa.” Waldo sanoi hengästyneenä ja istuutui taas alas. Marko hätääntyi, eihän hän voinut jättää Waldoa tänne keskenään aseiden kanssa. Juuri tästähän Eiffel oli häntä varoittanut.
”Mä en voi jättää sua yksin.” Marko sanoi katsoen vuoroin kaupunkia ja shakaalien armeijaa. Waldo otti lyhyen ryypyn vettä ja antoi pullon sitten takaisin Markolle.
”Mä tiedän mitä Eiffel on sulle sanonut. Älä nyt välitä siitä, vaan ala painua. Minä lupaan, että olen täällä yhä hengissä, kun te palaatte.” Waldo sanoi hiljaa ja katsoi Markoa silmiin. Marko ei tiennyt luottaako, mutta nyt hänellä ei ollut vaihtoehtoja.

”Hyvä on.” Hän sanoi, kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan kohti kaupunkia, minkä kerkesi. Waldo jäi niille sijoilleen katsomaan kaverinsa perään. Kyllä sinä voit luottaa minuun.