Tarina Metsäkansan Pojasta - Kappale 4

Pakkasvuorten taakse

Yöllinen taivas oli pilvetön ja kylmä. Tähdet tuikkivat kirkkaina ja kaukaisina alas maahan hymyillen salaperäisesti. Silti niiden hymy ei lämmittänyt. Pakkanen tuntui purevammalta kuin aikoihin. Tomar laski katseensa taivaista. Hän otti toisen Veljen loimen peitoksi ystävälleen. Daran nukkui sikeästi, josta Tomar oli hyvillään. Oli ihme, että hän oli ylipäätänsä hengissä. Daranilla jos kenellä, oli oikeus nukkua vihdoin.

Laskeuduttuaan alas vuorenrinnettä, Tomar oli ratsastanut Daran sylissään pysähtymättä läheisiin metsiin. Tuntien ratsastamisen jälkeen he olivat saapuneet pienen lammen rannalle, jota reunustivat suuret männyt. Ranta oli sen verran suojaisa, että Tomar oli uskaltanut pysähtyä. Tulta hän ei ollut vielä tehnyt, mutta alkoi jo katsella ympärilleen, josko lähistöllä lojuisi kuivia oksia tai lehtiä. Metsässä kasvoi valtavia mäntyjä ja kuusia, joiden tuuheat okset varjostivat metsänpohjaa ja loivat oivan suojan niin lumelta kuin epätoivotuilta silmäpareilta.

Kierreltyään jonkin aikaa lammen lähistöllä Tomar löysi muutaman sopivan oksan ja palasi takaisin suuren kuusen luo, jonka juuressa oli lumesta paljas paikka leirille. Pakkanen alkoi kohmettaa hänen sormiaan, vaikka näillä leveysasteilla ei talvisin ollut kovin kylmä. Tämä ei ole vielä mitään verrattuna Korven jäätäviin talviin, Tomar mietti. Hän kokosi ripeästi ja tottuneesti pienen nuotion, jota yritti sitten saada syttymään Demósta ostamillaan tuluksilla. Pian hänen edessään loimusi lämmin ja rauhoittava valkea. Korvenpäässä ei käytetty tuluksia ja tulta siirrettiin narulla tai tikulla, eikä kotona koskaan saanut sammuttaa kaikkia tulia yhtä aikaa. Tulukset olivat Tomarin mielestä hienoin keksintö mitä maailmassa oli.

Kylmä hiipui hiljalleen kauemmas ja Tomar tunsi olonsa rauhaisaksi. Pian hän kuitenkin huomasi olevansa varsin janoinen. Päämäärätön juoksentelu shakaalien tyrmissä vaati nyt verojaan. Tähän hetkeen asti Tomar oli pysynyt tajuissaan luultavasti puhtaan adrenaliinin voimalla, mutta nyt se ei enää riittänyt. Hän katsoi hetken täriseviä käsiään, ennen kuin kaivoi repusta esiin puukuppinsa ja hoippui lammen rantaan. Hän rikkoi ohuen jään veden pinnasta ja täytti kuppinsa. Tomar joi niin pitkään, kunnes jääkylmä vesi vihloi hänen kurkkuaan ja otsaa koski. 

Kolme kuuta paistoivat alas kalpeina, mutta kirkkaina. Tomar istahti maahan Veljen ja Daranin viereen ja katsoi ylös. Punainen Trioon oli nyt ylpeä hänestä. Tomar käänsi päänsä. Daran oli avannut silmänsä ja katsoi myös ylöspäin. Hänen kuihtuneilta kasvoiltaan pystyi lukemaan huojentuneisuutta ja jopa iloa.

”Katso noita tähtiä Tomar. Eivätkö ne ole upeita?” Hän sanoi hiljaa käheällä äänellä. Koleat tyrmät olivat vieneet Daranin äänen, jonka takia hän ei puhunut paljon.

”Ovat, ja meille myös varsin suopeita tänään.” Tomar hymyili.

Daran hymyili hänelle takaisin.

”Tuonko sinullekin vettä?” Tomar kysyi.

”Kiitos.” Daran kuiskasi ja nyökkäsi hiljaa.

Seuraava päivä oli lämpimämpi, kuin edellinen. Tomar palasi leiriin pusikosta, josta hän oli juuri pyydystänyt pensaskanan. Kynittyään ja pestyään saaliinsa, hän asetteli sen nuotion vielä kuumien hiilien päälle. Juotuaan raikasta vettä, syötyään ja ennen kaikkea saatuaan levättyä rauhassa kaukana tyrmistä, Daran näytti jo hieman paremmalta. Silti hän oli yhä heikossa kunnossa ja Tomaria huoletti hänen vointinsa. Daran istui selkä mäntyä vasten ja katseli vaitonaisena Tomarin tekemisiä. Hän hengästyi herkästi, eikä jaksanut olla hereillä pitkiä aikoja kerralla.

”Haluatko sinäkin?” Tomar kysyi, käännellen hiilien päällä kypsyvää lintuateriaa kepillä. Daran nyökkäsi. Tomar karsi pienen palasen itselleen ja ojensi sitten loput kupissa Daranille. Tämä otti ruoan vastaan hiljaa kiittäen ja söi sitten hyvällä ruokahalulla.

”Miten ihmeessä sinä oikein onnistuit saamaan meidät molemmat pois sieltä?” Daran kysyi syötyään. Tomar otti kupin takaisin ja katsoi häntä hetken hiljaa, sitten hän käveli lammelle pestäkseen kupin.

”Totta puhuen en itsekään tiedä. Luulin viimeisten hetkieni jo tulleen. Mutta taisinpa olla väärässä!” Tomar sanoi vaatimattomasti. Vaikka teko ei ollut vähäpätöinen, ei ollut silti syytä ylpistyä. 
Daran naurahti ja pudisti päätään.

”Siunattu geatki. Ilman sinua olisin ollut mennyttä.”

Tomar laittoi puukupin reppuunsa ja vähätteli tekoaan naureskellen, vaikka tiesi itsekin, ettei suoritus suinkaan ollut pieni ja vähäpätöinen.

Aurinko kohosi puiden latvojen yli ja sulatti lämmöllään jäätä lammen pinnalta. Veli löntysti rantaan ja nauttien talviauringosta joi lammen raikasta vettä. Tomar tiesi, että jääkylmä vesi ei pitemmän päälle tekisi hyvää pienen hevosen vatsalle, joten päätti pilata sen ilon ja hakea sen pois vedenrajasta. Veli ilmaisi tyytymättömyyttään näykkäisemällä Tomaria, mutta tyytyi lopulta kohtaloonsa. Tomar sitoi ratsunsa kiinni puuhun Daranin viereen. Daran oli ollut melko vähäpuheinen aina, mutta nyt hän oli ollut hiljaa jo pitkään ja näytti tavallistakin synkemmältä.

”Oletko kunnossa?” Tomar kysyi.

Hetkeen Daran ei näyttänyt edes huomanneen, että hänelle puhuttiin, kunnes käänsi uneliaasti vakavat kasvonsa Tomariin.

”Anteeksi, olin ajatuksissani.” Hän sanoi käheällä äänellä.

”Mikä vetää sinut noin vakavaksi, jos saan kysyä?” Tomar tiedusteli harjaten samalla Veljeä.

Daran katsoi Tomaria, kuin yrittäen nähdä tämän läpi, kääntäen sitten katseensa pois. Hän yskäisi pari kertaa pahankuuloisesti, mutta oli sitten taas hiljaa.

”Olen huolissani.” Hän lopulta sanoi.

Tomar ei sanonut mitään. Hän odotti, että Daran jatkaisi, mutta Daran ei sanonut sanaakaan.

”Mistä sinä olet huolissasi?”

Daran huokaisi.

”Se Talismaani, Tomar. Tehtäväni on yhä kesken ja aika käy vähiin.”

Tomar lopetti Veljen harjaamisen. Hän veti henkeä puhuakseen, mutta Daran jo aloitti.

”Maatessani voimattomana tyrmissä pystyin tuntemaan Varjon voimistuvan. Sen pelkkä läsnäolo vei minulta kaikki voimani ja jouduin taistelemaan joka päivä, ettei se veisi minua kokonaan. Tunsitko sinäkin sen, Tomar? Tunsitko Varjon?”

Tomar muisti, kuinka pelko ja epätoivo oli tunkeutunut häneen ja se kuvotus…

”Minä luulin, että se johtui shakaaleista.” Hän sanoi hiljaa.

Daran pudisti päätään.

”Ei, se johtui Varjosta, koska Varjo huokui shakaaeista. Se on heidän sisällään, heidän sielussaan. Onhan Liittoumallakin shakaaleja vartijoina Demóssa. asukkaat eivät kuitenkaan kiinnitä niihin huomiota, koska ne eivät ole Varjon orjia.”

Tomar oli hämillään. Käyttikö Liittoumakin shakaaleja vartijoina, oliko niitä ollut Demóssakin? Daran näki, että Tomar oli ymmällään.

”Eivät kaikki shakaalit ole täysin mätiä, ainoastaan ne, jotka ovat jättäneet elämänsä valossa ja antaneet sielunsa Varjolle.”

Tomar nyökkäsi. Vaikka vallan vaihtumisesta oli kulunut jo lähes viisisataa vuotta, piti Liittouma yhä matalaa profiilia. Tomarkaan ei tiennyt miehityksestä, ennen kuin oli kuullut sen Korvenpään vanhimmalta joitain vuosia sitten.

Aikoinaan Jerchóva oli ollut nuori maa, jonka asukkaat asuivat kaukana toisistaan. Kaksi ruhtinaskuntaa olivat hallinneet valta osaa maasta. Idän Hovi ja Lännen Huone. Varjolaisilla asuivat omalla alueellaan etelän ja luoteen välissä. Viisisataa vuotta sitten Liittouman joukot laskeutuivat taivaista. Hovi ja Huone olivat kokoontuneet Liittouman edustajien kanssa neuvottelemaan, mutta Varjon hallitsija ei koskaan tullut paikalle. Liittouma teki rauhanomaisen vallankaappauksen ja vanhat ruhtinaskunnat hajosivat.

Ainoastaan Varjo ei suostunut antautumaan, jolloin Liittouma rakennutti suuret muurit ja Varjolaiset suljettiin niiden sisään. Liittouma perusti Siirtomaakaupunkinsa Etelän Demóon, Idän Yumóon ja Lännen Rannanmóon. Vanha Hovi säilyi autonomisena kaupunkivaltiona, kuten myös Lännen Huone. Kaiken tämän Tomar oli kuullut puheliaalta majatalon isännältä Demóssa.

”Aivan, mutta kuten sanoin, Varjo vahvistuu ja leviää. Se ei enää pysy muuriensa sisäpuolella. Nyt jos koskaan olisi minun aika hakea Talismaani ja viedä se veljieni luo kuulemaan uutta tuomiotaan. Luulen kuitenkin, ettei se käy niin helposti.” Daran sanoi ja hänen äänensä pihisi loppuun. Hän huokaisi ja tuijotti käsiään nieleskellen.

”Varjo imi minusta kaikki voimani pois. Jos nyt lähden Talismaanin perään, en ehdi pitkälle ennen kuin shakaalit ovat taas kimpussani. Tässä kunnossa se on enemmän kuin mahdollista.” Daran sanoi synkästi.

”Tiedätkö sinä sitten, missä Fjoðuriaanit ovat?” Tomar kysyi.

”Luulisin, että Demóssa, jos he yhä odottavat minua.” Daran vastasi.

”Eivät he ole. Tapasin Vaghón ja kerroin hänelle, mitä sinulle oli tapahtunut. He lähtivät pois Demósta. Pitivät sinua kuolleena.” Tomar kertoi.

”Aivan…” Daran sanoi hiljaa ja näytti mietteliäältä.

”Minulla on keino...” Daran aloitti, mutta jäi jälleen miettimään.

”Mikä keino?” Tomar kysyi.

”....Keino ottaa heihin yhteyttä.” Daran sanoi salaperäisesti ja katsahti taivaalle.

Tomar mietti mitä Daran mahtoi tarkoittaa, mutta vaikutti siltä, ettei Daran aikonut tarkentaa.

”Mikset sitten pyydä heidän apuaan?” Tomar sanoi.

Daran ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän laski katseensa ja puisteli päätään.

”Menee ainakin viikko, ennen kuin kohtaan veljeni. Se ei riitä. Varjon shakaalit saavat pian selville, missä Talismaani on. Pahimassa tapauksessa he tietävät jo. Se on haettava ennen heitä.” Hän sanoi ja yskäisi taas pari kertaa.

”Kuinka shakaalit voivat saada selville, missä Talismaani on? Sinähän sanoit, että ainoastaan sinä tiedät Talismaanin olinpaikan! Et kai kertonut heille missä Talismaani on?” Tomar kummasteli.

Daran oli jälleen hiljaa hetken, mutta sanoi sitten:

”En kertonut. Sitä on hankala selittää… Tiedäthän… kun olin tyrmissä, myös Varjo oli siellä. Se kulki lävitseni ja repi minua sisältä. Näin ja tunsin sen sisälläni. Koin kauheuksia. Öisin se ei antanut minun nukkua, päivisin näin unissani kaikki sen piinaamat sielut jotka anoivat apua... Taistelin sitä vastaan, enkä vajonnut Varjoon mutta... Varjosta jäi minuun osa sitä, joka pitää minut heikkona ja minusta jäi siihen osa, joka vahvistaa sitä. Ja kun Varjo on tutkiskellut aikansa sitä palaa sielustani, se saa luettua siitä, minne piilotin Talismaanin. Se tietää, että minä tiedän.”
Tomar oli vaiti. Hän kävi mielessään läpi Daranin sanoja, koska ei ollut varma oliko ymmärtänyt kaikkea, mitä hän oli sanonut.

”Eli osa sinua on… Varjossa?”

”Kyllä.” Daran nyökkäsi ja käänsi taas katseensa pois.

Tomar ei sanonut mitään. Hän ei löytänyt sanoja. He istuivat hetken hiljaa. Kumpikin vaipuneena omiin mietteisiinsä.

”Siksi minun pitäisi hakea Talismaani pois. En vain tiedä miten.” Daran sanoi ja huokaisi jälleen syvään. Tuli pitkä hiljaisuus. Aurinko meni pilveen ja kurkisti sen takaa uudestaan. Päivän tavanomaisuus ja rauhallisuus tuntui Tomarista piinaavalta, suorastaan ilkkuvalta. Hän tiesi, mikä olisi oikein ja kaiken järjen mukaan pitäisi tehdä, mutta hän olisi jo halunnut palata kotiin, tai edes Demóon…

”Minä voin hakea sen Talismaanin ja tuoda sen sitten sinulle.” Sanat pääsivät hiljaa Tomarin suusta..

Daran katsoi lammelle.

”Arvasin, että sanoisit noin. En voi silti antaa sinun tehdä sitä. Olen jo valmiiksi velkaa sinulle henkeni, en…”

”Hiiteen henkivelat! Nyt on tärkeämpiä juttuja kyseessä kuin kunnia! Tämä.. tässä on kyse paljon suuremmista asioista, kuin sinusta tai minusta! Haluatko sinä antaa Varjolle mahdollisuuden nousta valtaan, vai et?” Tomar hermostui.

Daran katsoi Tomaria ankarasti. Hetken hän näytti melkein vihaiselta geatkin reaktiosta, mutta rupesikin sitten nauramaan. Tomar oli hämillään. Hänen kiivastumisensa oli muuttunut kummastumiseksi; hän ei ollut nähnyt ystävänsä nauravan tuolla tavalla aikoihin.

”Olen kyllä perillä siitä, kuinka itsepäisiä geatkit voivat olla, mutta sinä vain jaksat yllättää!” Hän nauroi. Tomarkin yhtyi nauruun ja hetken he vain istuivat ja nauroivat. Kaikki stressi ja ahdistus purkautui ilmoille.

”En kai voi sinua estää.” Daran sanoi pyyhkien silmiään.

”Et voi.” Tomar vastasi määrätietoisesti.

Daran huokaisi ja pudisteli päätään hekotellen. Sitten hän vakavoitti itsensä.

”Hyvä on… Mutta voin lyödä vetoa, että haluat pyörtää sanasi, kun kuulet minne piilotin Talismaanin.” Hän sanoi käheästi.

Tomar nyökkäsi huolestuneena, mutta ei sanonut vielä mitään. Daran rykäisi jälleen muutaman kerran ja selvitti kurkkuaan. Sitten hän katseli ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan varmasti ollut kuulemassa ja madalsi ääntään.

”Tiedäthän vuoret, jotka tulevat nyt meistä katsoen koilliseen, Alchatsavuoret?”

Tomar tiesi. Ne vuoret reunustivat suurta Korpea, joista hän oli kotoisin. Hänen kansansa kutsui vuoristoa kylläkin nimellä Pakkasvuoret.

”Aivan, niiden pohjoispuolella olevan metsän uumeniin minä piilotin Talismaanin.”

Tomar kauhistui. Pakkasvuorten takana olevia metsiä geatkit varoivat kuin ruttoa. Metsä oli pimeä, paha, sanoi vanhempi väki. Mustaksi metsäksi he sitä kutsuivat, koska ennen kaikkea…

”Siellähän asuu peikkoja!” Tomar huudahti.

Daran nyökkäsi.

”Kyllä, erään Verihammas Mustahamaran haltuun minä Talismaanin luotin.” Hän sanoi tyynesti.

Tomarin niskakarvatkin nousivat pystyyn. Daran ei voinut olla tosissaan!

”Mitä?! Peikon? Et voi olla tosissasi! Ei- ei- eihän niiden maille voi mennä. Ne raakalaiset ovat epäluuloisempia kuin geatkit! Ne ovat hulluja ja verenhimoisiakin vielä! Miten sinä edes olet säilynyt hengissä sieltä? Minä... minä en ymmärrä!” Tomar änkytti. Heti shakaalien jälkeen Tomar pelkäsi eniten maailmassa peikkoja.

Daran hymyili vaitonaisesti, katsoen maahan ja raapi päätään. Tomar nousi ylös ja käveli rantaan, tallusteli sitten hetken päämäärättömästi ympyrää mutisten hiljaa. Daran katsoi häntä hieman huvittuneena. Tomar kääntyi häntä kohti vauhkona ja heristi sormeaan, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hän kääntyi ympäri ja käveli edes taas hetken. Nyt Velikin kääntyi katsomaan Tomarin tekemistä, jopa se näytti lievästi huvittuneelta. Tomar käännähti kannoillaan. Daran katsoi häntä myötätuntoisesti.

”Peikkoja Daran, peikkoja! Uskomatonta…” Tomar sai lopulta sanottua.

Daran vakavoitui.

”Haluatko yhä lähteä hakemaan Talismaania?”

Tomar puristi kätensä nyrkkiin ja puri huultaan. Kuinka lähellä hän olikaan pääsyä kotiin. Vain pari sanaa ja hän vapautuisi tästä järjettömästä tehtävästään ja voisi lähteä Veljen kanssa takaisin kyläänsä. He ehtisivät hyvin ennen keskitalven juhlaa. Mirena tekisi taas herkullisia räiskäleitä, olisi laulua ja soittoa, eikä huolia ja murheita.

”Tottakai haluan. Mutta kun ne raakalaiset repivät minua palasiksi, viimeisiksi sanoikseni jääköön: Kirottu olkoon hyväntahtoisuuteni!” Tomar sanoi kireästi.

Daran naurahti.

”Ehkäpä sinä pidät minua hulluna, kun vein Talismaanin peikoille, mutta uskon sen olevan vielä toistaiseksi turvassa siellä. Vaikka ne eivät olisikaan järjen jättiläisiä, peikot ovat hyvin lojaaleja. Ja hirmuisen maineensa ansiosta ne pitävät jopa Varjon shakaalit pois lähettyviltään. Mutta lopulta peikotkin kaatuvat Varjon mahdin alla, enkä tahdo, että syy on silloin minun. Talismaani on vain parempi viedä pois.” Daran sanoi hiljaa.

Jostain syystä Daranin puheessa tuntui olevan järkeä jopa Tomarin mielestä, eikä hän hetkeen ollut uskoa itseään.

”Ihmettelen silti miten ihmeessä pääsit edes niiden puheille. Sehän on käytännössä täysin mahdotonta!” Tomar sanoi.

”Kuinka sinä pääsit niihin tyrmiin ja ulos sieltä? Kai minä olen aika onnekas, lisäksi minulla oli suhteita sisäpiiriin.” Daran sanoi ja iski silmää.

Tomar ei aikonut tiedustella enempää. Hän kaivoi puukuppinsa uudelleen esille ja kävi täyttämässä sen lammessa. Itse hän ei kuitenkaan juonut; Tomar laski kupin maahan ja upotti kasvonsa lampeen. Kylmä vesi selvitti hänen ajatuksiaan kummasti. Kupin hän vei Daranille, joka joi sen kerralla tyhjäksi.

Illalla nuotion äärellä Daran kertoi Tomarille loputkin yksityiskohdat siitä, kuinka Talismaani saataisiin turvallisesti Mustaratsastajille. Tomar lähtisi Veljen kanssa pohjoiseen. Daran ottaisi yhteyttä Fjoðuriaaneihin ja sitten liittyisi veljiensä joukkoon. He tapaisivat Pakkasvuorilla ennen keskitalven juhlaa, jonka jälkeen Tomar olisi vapaa tekemään, mitä ikinä halusi.

Daran kaivoi paitansa alta esiin nahkanyöriin pujotetun vihreän kiven, joka roikkui hänen kaulassaan. Hän otti nyörin kaulastaan ja ojensi kiven Tomarille. Sen avulla hän todistaisi olevansa Daranin ystävä ja myös peikkojen ystävä, joten nämä eivät vahingoittaisi tätä. Tomarista se kuulosti hyvältä. Sinä iltana he lepäsivät hyvin ja seuraavana aamuna he erkanivat toisistaan.

***

Oli ilta. Isot lumihiutaleet leijailivat äänettömästi alas taivaalta. Tomarin sormet olivat kohmeessa; hän oli ratsastanut miltei yhtäjaksoisesti siitä asti, kun viimeksi oli nähnyt Daranin. Oli kulunut lähes kuukausi siitä, kun heidän tiensä erosivat ja Tomarista tuntui, ettei matkaa ollut enää pitkälti. Hän oli ratsastanut lumisen erämaan halki, kahden joen poikki ja pitäen Pakkasvuoret kokoajan oikealla puolellaan, sisälle mustaan metsään, kohti peikkojen maita. Polku, mitä pitkin hän oli kulkenut, oli käynyt yhä kapeammaksi ja kapeammaksi; ja metsä hänen ympärillään sitä myöten yhä synkemmäksi ja uhkaavammaksi. Paikoin kuusikko oli niin tiheää ja oksat matalalla, ettei sinne ollut satanut lunta ja Tomarin oli ollut pakko taluttaa Veljeä perässään.

Lopulta tie avartui ja Tomar pääsi jälleen ratsaille. Hän antoi Veljen mennä rauhallista käyntiä, ollen itse valppaana. Metsä oli paha ja Tomar pystyi tuntemaan sen. Välillä jostain kaukaa kuului outoja ääniä, joita hän ei tunnistanut. Välillä ne äänet tuntuivat kuuluvan aivan läheltä. Tomarista tuntui, että puut, kivet ja koko metsä seurasi hiljaa, kun hän kulki yhä syvemmälle peikkojen maille. Täytyi olla täysin järjiltään, jos halusi kulkea tässä metsässä vapaaehtoisesti ja Tomar alkoi epäillä omaa mielenterveyttään. Hiljainen lehtien havina muuttui korvia riipiväksi korppien raakkumiseksi ja vaikeni jälleen. Tomar hätkähti ja tiukensi otettaan Veljen suitsista. Häntä alkoi pelottaa, mutta yritti silti vakuuttaa itselleen, ettei hänelle kävisi kuinkaan, jos noudattaisi Daranin neuvoja.

Kuusisto oli lopulta niin tiheää polun ympärillä, ettei auringon säteitä enää päässyt oksien läpi. Velikin valpastui. Se luimisteli korviaan ja nosteli päätään. Tomar alkoi rauhoittaa Veljeä, kun hän kuuli sen. Kova rasahdus, ei kovin kaukana hänestä. Tätä ääntä seurasi toinen, joka kuului jo paljon lähempää. Veli pysähtyi, tanssi hetken paikallaan ja alkoi sitten peruuttaa. Tomar yritti saada Veljen rauhoittumaan, mutta oli itsekin kankeana pelosta. Rasahdukset muuttuivat kiivaasti lähestyväksi rytinäksi. Äänistä ei voinut erehtyä, jokin lähestyi häntä metsästä - ja kovaa vauhtia. Tomar yritti vilkuilla ympärilleen, muttei erottanut mitään pimeässä metsässä. Mistä suunnasta?! Samassa pimeydestä loikkasi kovan rytinän saattelemana kaksi valtavaa peikkoa. Tomar huusi ja yritti vetää puukkonsa esiin, mutta se putosi maahan hänen kädestään. Heti perään kaksi uutta peikkoa rysähti pöheiköstä hänen taakseen. Tie oli katkaistu. Veli vinkaisi surkeana ja pukitti pari kertaa kauhuissaan.

Toinen edessä olevista peikoista astui askeleen lähemmäs Tomaria. Sillä oli ruma kyhmyinen ja arpinen naama, likaiset roikkuvat hiukset ja valtavassa karvaisessa kädessään iso tappara. Se haisteli Veljeä vähän matkan päästä ja väänteli rumaa naamaansa, maiskutellen suutaan. Taaempi peikko, jolla oli keihäs ja päällään monta suden taljaa sanoi jotain kärsimättömästi, johon vastauksena kyhmynaamainen peikko harppoi aivan Tomarin viereen ja repäisi tämän alas Veljen selästä ennen kuin tämä ehti älähtääkään. Peikko tarttui toisella kädellään Veljen suitsiin ja toisella Tomarin kaulaan.

”Mitä sää teet täällä!!” Peikko karjui Tomarille, sylkien hänen naamalleen.

Tomar yritti puhua, mutta pystyi juuri ja juuri edes hengittämään peikon tiukassa otteessa.

”Kuulikko sää! Nää on peikkojen maita! Ei tänne saa tulla!” Se jatkoi karjumista ja tunki ruman pärstänsä aivan kiinni Tomarin kuonoon. Peikon hengitys sai Tomarin melkein antamaan ylen.

”Minä… olen… Daranin asioilla.” Tomar sai juuri ja juuri sanottua ja kaivoi äkkiä Daranin antaman kiven esille.

Peikko katsoi hetken kiveä ja sitten taas Tomaria.

”Me ei tunneta mittään Tarania!” Se murisi ja pyörähti ympäri, Tomar yhä kourassaan. Tomarin vatsassa muljahti ilkeästi. Kolme muuta peikkoa karjui voitonriemuisena ja yksi niistä otti vauhkoontuneen Veljen suitset. Sitten ne kaikki lähtivät kulkemaan pois polulta, kohti lähes läpitunkematonta metsää. Peikko, joka piti Tomaria yhä kuristusotteessa, kääntyi häneen päin vielä kerran.

”Me mennään Sarvikkaan luo! Sarvikas sannoo mikä on sun rangaisstus!” Sitten sekin liittyi muiden seuraan, raahaten Tomaria perässään, kohti pimeää korpea.