Itä, Pohjoinen ja Hovi - Jälkinäytös

Jälkinäytös I

Punainen herra

Kesä oli vihdoin koittanut. Lehdet vihersivät puissa, linnut lensivät huolettomina sinistä taivasta vasten. Kevät oli ollut erikoisen sateinen ja lämpimät ilmat olivat alkaneet Jerchóvassa tavallista myöhemmin. Alcatcha vuorilla ilma oli kuitenkin yhä viileä ja vuortenhuippujen jäätikkö ei sulanut kuumimmallakaan helteellä. Vuoriston karut olot eivät houkutelleet matkalaisia jäämään niille sijoilleen ja Pakkasvuoret olivat Jerchóvan ainoa vuoristo, jossa ei tiedettävästi asunut ketään.

                      Hevosen kavioista lähtevä ääni kaikui solassa aamupäivän auringon loistaessa vuorten huippujen lomitse. Mustiin pukeutunut nuorukainen talutti mustaa ratsuaan ylös jyrkkää ylämäkeä. Nuori mies oli pukeutunut mustaan nahkahaarniskaan ja paksuun mustaan kaapuun ja viittaan, kuten muutkin Fjoðuriaanit. Hänet oli vihitty veljeskunnan jäseneksi edellistalvena, eikä hän ollut tottunut pitämään näin paksuja vaatteita kesällä. Hevonen korskui ja ravisteli harjaansa. Silläkin oli kuuma ja kipuaminen kävi molempien voimille. Nuorukainen pyyhki hikeä otsaltaan ja tähysti ympäristöä. Hän ei kuitenkaan löytänyt katsellaan mitään hyvää suojaa.

                      ”Levähdetään hetki Sulasilmä.” nuori mies sanoi ratsulleen ja pysähtyi vuoristotien tasaisimpaan kohtaan. Hän kaivoi vesileilin matkatavaroidensa seasta ja kaatoi sitä kädelleen, jotta hevonen sai juotua vähän, vasta sitten hän joi itse.

                      Hän oli ollut matkallaan pian kuukauden ja matkaa oli vielä pitkästi edessä. Hänen tehtävänään oli viedä viesti Hovista länsirannikolle niin pian kuin mahdollista. Vanhempi veli oli ohjeistanut häntä ratsastamaan Pakkasvuorten poikki.

                      ”Varjolaiset eivät uskaltaudu Alcatchavuorille, joten se on turvallisempi matkustaa kuin vuorten eteläpuoliskon tasanko. Mutta muista varoa Korpea, sekä Pakkasvuorten pohjoispuolen metsää.” harmaantuva veli oli sanonut ennen kuin oli lähettänyt hänet matkaan.

Nuorukainen oli ollut Drynn Thráninpojan soturi ja oli liittynyt fjðuriaanien joukkoon kohdattuaan veljeskunnan johtajan Daranin talvella taistelussa kaakkoisrannikon Varjolaisia vastaan. Hänelle oli annettu rituaalissa uudeksi nimekseen Vaghó XXI.

                      ”Saat nimesi edellisen johtajamme mukaan. Kutsukaamme sinua nimella Vaghór. Nouse nyt ylös Veljemme.” vihkijä oli lausunut.

                      Nuorukainen oli ottanut nimen ylpeänä vastaan ja antoi siten omaisuutensa ja ystävänsä pois. Vanhan nimensä mukana hän jätti myös vanhan elämänsä taakseen. Hän oli sodassa menettänyt jo kaiken merkityksellisen, perheensä ja parhaan ystävänsä.

                      Fjoðuriaaneilla ei ollut hyvä maine Jerchóvan ihmisten keskuudessa, mutta Vaghór oli nähnyt heidän todellisen luonteensa siinä verisessä taistelussa. Hän vaikuttui mustaratsastajien vilpittömyydestä ja tahtoi olla osa veljeskunnan kunniakasta joukkoa.

                      ”Olen puhunut herrasi kanssa ja saat liittyä joukkoomme, jos haluat. Mutta muista, että liityttyäsi mustaratsastajiin, et voi enää palata vanhaan elämääsi. Saat uuden nimen, uuden henkilöllisyyden, eikä sinulla ole enää perhettä tai ystäviä. Me olemme veljiäsi, me olemme perheesi ja ystäväsi.” Daran oli hänelle sanonut iltaa ennen hänen vihkimistään.

                      Vaghór pyyhkäisi sekaisia hiuksia taaksepäin. Palvellessaan Hovissa Vaghór oli pitänyt hiuksensa lyhyinä, kuten kaikki muutkin miehet idässä tekivät, mutta Fjoðuriaanit antoivat hiustensa kasvaa pitkiksi, kuten entisaikojen vanhat soturit.  Hiusten pitkäksi kasvattaminen oli osa veljeskuntaan liittymistä. Rituaalissa uusilta jäseniltä ajeltiin hiukset lyhyiksi ja sitten niiden annettiin kasvaa. Kun hiukset olivat pitkät, oli myös Fjoðuriaanista tullut pysyvä osa veljeskuntaa. Sillä hetkellä, kun hänen vanha elämänsä tippui hiustuppojen muodossa lattialle, Vaghór oli tajunnut, että Daranin mustat hiukset ulottuivat häntä melkein alaselkään asti. Lisäksi hänen hiuksiin oli punottu ohuita lettejä; joillakin veljillä oli yksi letti hiuksissaan, toisilla useampia.

                      ”Herrani, saanko kysyä….?” Vaghór oli sittemmin kysynyt vanhemmalta veljeltä heidän hoitaessaan ratsujaan leirissä.

                      ”Kysy vain, poika.” Nerval, vanhempi veli, jolla oli maantien väriset hiukset ja parta, sekä kolme ohutta lettiä hiuksissaan.

                      ”Miksi sinulla ja joillakin muilla veljillä on lettejä hiuksissanne?” Vaghór kysyi ja katui heti tyhmää kysymystään. Nyt hänelle varmaan naurettaisiin. Nerval naurahti, mutta ei ivallisesti.

                      ”Näen, että häpeät kysymystäsi. Se on turhaa, olet uusi joukossamme ja saat kysyä vapaasti.” hän sanoi hymyillen ja harjasi pitkin vedoin tumman hevosen turkkia. ”Nämä letit…” Nerval sanoi ja näytti hieman vakavalta. ”Aina kun menetät taistelussa veljen, jonka olisit omalla toiminnallasi voinut pelastaa, teet hiuksiisi letin. Se muistuttaa sinua tekemästä samoja virheitä uudestaan.” hän sanoi.

                      ”Eli jos sinulla on paljon lettejä, olet huonompi kuin se, jolla ei ole lettejä ollenkaan?” Vaghór tarkensi. Nerval naurahti taas.

                      ”Ei suinkaan. Montako lettiä sinulla on?” Nerval sanoi osoittaen häntä. Vaghór kosketti lähes kaljua päätään.

                      ”Ei yhtään, minähän liityin vasta eilen.” hän sanoi ja Nerval nyökkäsi.

                      ”Ja näetkö Enderan tuolla?” Nerval sanoi osoittaen vanhaa harmaata miestä, jolla oli paljon lettejä pitkässä tukassaan. Vaghór nyökkäsi.

                      ”Hän on ollut veljeskuntamme jäsen neljäkymmentäseitsemän vuotta. Hän on ollut jäsenenä pisimpään ja hän on ollut useammissa taisteluissa kuin kukaan meistä. Ymmärrätkö nyt?” Nerval sanoi ja katsoi merkitsevästi nuorukaista.

                      ”Mutta osa sanoistasi on totta.” Nerval jatkoi. ”Daran on ollut yli kolmekymmentä vuotta veljeskuntamme jäsen ja montako lettiä hänellä on, verrattuna vaikkapa Enderaan?”

                      Vaghór vilkaisi kauempana kulkevaa Darania, joka puhui toisen veljen kanssa.

                      ”Viisi, herrani.” Vaghór vastasi ja Nerval nyökkäsi.

                      ”Ja siksi hän on johtajamme.” Nerval sanoi asettaessaan satulahuopaa hevosen selkään.

                      ”Ymmärrän, herrani.”

Vaghór venytteli haukotellen. Hänellä olisi kovasti tehnyt mieli levätä vielä vähän, mutta hän oli laiskotellut jo tarpeeksi. Tehtävä oli kiireellinen ja levätä sai vain välttämättömän verran. Hän nousi ylös maasta ja taputti nuokkuvaa hevostaan kaulaan.

                      ”Jatketaanpa matkaa.” hän sanoi ja lähti taluttamaan ratsuaan. Kun tie ei olisi enää näin vaarallinen, hän voisi hypätä hevosen selkään ja matka kävisi joutuisammin.

                      Keskipäivän aurinko liikkui taivaankantta pitkin ja kävi välillä piilossa ylhäälle ilmestyneiden pilvien taakse. Vaikka viileä varjo olikin tervetullutta, jokin sai Vaghórin levottomaksi. Tie loiventui alaspäin ja nuori mies hyppäsi hevosensa selkään. Hänestä tuntui, että olisi parasta kiiruhtaa. Pilvimassa tiheni ja varjot katosivat, saaden vuoriston näyttämään tasaisen harmaalta ja tasaväriseltä. Vaghór kannusti Sulasilmän raviin. Jokin ei ollut oikein, aivan kuin häntä olisi tarkkailtu.

                      Polku kaartui ja yhtäkkiä kallion takana, keskellä tietä seisoi pieni hevonen. Se oli ruskea ja sillä oli vaalea harja. Hevonen katsoi kahta muukalaista pää kallellaan. Se käänsi päätään, katsoen Vaghória oikealla silmällään. Hevosella ei ollut satulaa, mutta sillä oli kuluneet suitset päässään. Vaghór tunsi sykkeensä kohoavan, tajutessaan, ettei hevonen ollut ilmestynyt polulle itsekseen.

                      ”Mistä sinä olet tänne tullut?” kuului karhea ääni Vaghórin yläpuolelta. Vaghór säpsähti ja veti miekkansa esille katsoen äänen suuntaan. Kallion päällä, viisi metriä hänen yläpuolellaan seisoi mies. Vaghór ei ollut koskaan nähnyt hänen rotuistaan henkilöä ennen. Miehellä oli harmaa, karkeakarvainen turkki, paksu parta kehysti hänen kettumaisia kasvojaan ja paksu raidallinen häntä keinui puolelta toiselle kuin kissalla, joka vaanii saalistaan. Miehellä oli päällään ruskea nahkahaarniska, vaalea tunika ja saappaat. Hänellä oli vyötäisillään huotra, jossa ollutta miekkaa hän piti kädessään, antaen sen roikkua vierellään. Mies katsoi tuimasti Vaghória ja ennen kuin tämä ehti vastata mies loikkasi ketterästi pienen hevosen eteen. Vaghór kohotti miekkansa kohti muukalaista.

                      ”Kuka olet?” Vaghór kysyi. Mies katsoi häntä ja näytti yhtäkkiä melkein huvittuneelta.

                      ”Minä kysyin sinulta ensin.” hän sanoi.

                      ”Mistä tulen, ei kuulu sinulle.” Vaghór vastasi ja tiukensi otettaan miekkansa kahvasta.

                      ”Sinun ei tarvitse osoitella tuolla, en käy kimppuusi.” mies sanoi ja laittoi oman miekkansa takaisin huotraansa. ”Kyllähän fjðuriaanien kuuluisi tietää, etteivät geatkit ole heille uhka.” mies sanoi silittäen hevosensa turpaa.

Vaghór kurtisti kulmiaan. Silloin hän muisti mitä Daran oli hänelle sanonut keväällä.

Ja jos näet geatkeja, älä taistele heitä vastaan. Niin ja jos näet erään tietyn geatkin, anna hänelle tämä. Vaghór suoristi selkänsä ja laski miekkansa.

                      ”Oletko sinä Tomar?” Vaghór kysyi. Miehen toinen korva värähti hänen lausuessaan nimen, mutta hän ei muuten reagoinut, vaan silitti yhä hevostaan. Lopulta mies vastasi.

                      ”Kyllä olen.” hän vastasi ja kääntyi katsomaan häntä.

Vaghór laittoi miekkansa huotraansa ja laskeutui alas ratsailta. Hän astui lähemmäs Tomaria ja kumarsi lyhyesti.

                      ”Olen Vaghór. Olen matkalla länteen, Huoneeseen tapaamaan veljiäni. Herrani Daran käski minun antaa sinulle tämän, jos kohtaan sinut matkallani.” hän sanoi ja kaivoi taskustaan ruskeaan paperiin käärityn kirjeen. Hän ojensi sen Tomarille, joka kurtisti hieman kulmiaan ja katsoi kirjettä.

                      ”Daran?” geatki sanoi hiljaa. Sitten hän hymähti. ”En ole nähnyt sitä hölmöä miestä viiteentoista vuoteen.” sitten hän astui lähemmäs ja otti kirjeen vastaan.

                      ”Sanoitko että nimesi on Vaghór?” Tomar kysyi katsoen yhä avaamatonta kirjettä.

                      ”Kyllä.” Vaghór nyökkäsi. Tomar katsoi häntä kummallisesti.

                      ”Mitä Vaghólle on tapahtunut?” hän kysyi vakavana.

                      ”Jos tarkoitat vanhaa johtajaamme, hän on kuollut. Kuusi vuotta sitten. Daran on johtajamme nyt.” Vaghór vastasi ja kiipesi takaisin hevosensa selkään.

                      ”Oli kunnia tavata teidät, aivéladd dénanaki. Minun täytyy nyt jatkaa matkaa, tehtäväni on kiireellinen.” hän sanoi.

Tomar nyökkäsi ja veti pienen hevosen sivuun. Vaghór kannusti hevosensa liikkeelle ja ratsasti Tomarin ohitse. Hänen kohdallaan Vaghór kumarsi vielä kerran, ennen kuin jatkoi matkaansa.

Tomar katsoi pitkään miehen perään, kunnes hän katosi näkyvistä. Sitten Tomar taittoi kirjeen taskuunsa ja hyppäsi Veljen selkään.

                      ”Kotiin.” Tomar sanoi ja Veli lähti löntystämään tottuneesti alas kapeaa polkua, kuten monet kerran aiemminkin. He olivat asuneet vuorilla pian seitsemän vuotta ja Veli oli oppinut nämä rinteet ja kalliot hyvin ulkoa. Vähän matkan päässä oli heidän kotiluolansa, jossa Tomar oli asunut erakkona kaikki nämä vuodet.

                      Päästessään luolaan Tomar irrotti Veljeltä päitset, laittoi ne maassa olevan satulan päälle ja vasta istuessaan alas kaivoi Fjoðuriaanin antaman kirjeen. Vai on Daranista tullut mustaratsastajien johtaja… Tomar hymähti katsoessaan kirjettä. Sitten hän vakavoitui. Hän ei ollut nähnyt vanhaa ystäväänsä vuosikausiin, joten kirjeen saaminen häneltä tarkoitti, että jotain oli tapahtunut. Jotain, minkä vuoksi Daran vaarantaisi Talismaanin piilossa pysymisen ottaakseen yhteyttä häneen. Tomar repäisi kirjeen auki ja alkoi lukea.

Hyvä Tomar,

Olen saanut tietooni ikäviä uutisia, jotka myös vaikuttavat tehtävääsi talismaanin vartijana. Vakoojani kertoivat tämän minulla palattuaan talven viimeisenä kuukautena Varjon pääkaupungista J´ranmosta: Varjon kuningatar on herännyt. Varjolaiset onnistuivat herättämään hänet ilman talismaania. Olen pahoillani, ettemme pystyneet estämään tapahtunutta.

Voit nyt palata kotiisi, tai tehdä mitä haluat. Varjolaiset eivät enää etsi Aivéladdia, joten olet vapaa kulkemaan. Toivon, että näemme vielä.

Veljesi,

Daran

Kirje putosi Tomarin käsistä luolan lattialle. Kaikki nämä vuodet hän oli piileskellyt ja vältellyt muita ihmisiä; kaikki mitä hän oli kokenut ja menettänyt, kaikki oli turhaa.

Turhaa.

He saivat hänet. He herättivät kuningattaren.

Ilman talismaania.

Talismaania.

Tomar tuijotti lasittunein silmin luolan kivistä seinää. Hän oli tullut Pakkasvuorille seitsemän vuotta sitten paeten levottomuuksia idästä. Lisäksi talismaanin kantaminen oli käynyt hyvin raskaaksi ja Tomar oli huomannut, ettei hän voinut enää olla ihmisten seurassa samalla tavalla kuin ennen. Liian monesti hän oli herännyt kievarissa siihen, että hänen ympärillään oli verta ja ruumiita, eikä hän muistanut mitä oli tapahtunut. Oli kaikkien kannalta parasta, että hän katoaisi ja veisi talismaanin mukanaan.

                      Tomar otti kirjeen lattialta ja nousi ylös. Hän käveli hitaasti varjoissa olevien tavaroidensa luokse. Hän kaivoi esiin tulukset ja sytytti kirjeen palamaan. Paperi muuttui pian tuhkaksi ja savuksi ja Tomar katsoi kuinka palaneen paperin palaset varisivat lattialle. Sitten hän laittoi kätensä paitansa sisään ja otti talismaanin esille ja katsoi sitä pitkään. Viha ja katkeruus alkoivat täyttää hänen mieltään. Turhaa…

                      Hän puristi käärössä olevaa kiveä kädessään, mutta pisti sen sitten takaisin paidan taskuun. Sitten hän käveli luolan suulle, missä pieni hevonen seisoi syöden kuivia heiniä. Tomar silitti sen selkää.

                      ”Lähdetäänkö kotiin?” hän sanoi hiljaa. Hevonen nosti päätään ja höristi korviaan.

                      ”Ai niin, sinä et ole koskaan käynyt Korvenpäässä.” Tomar hymyili. Veli tökkäsi häntä turvallaan ja jatkoi heinän syömistä. Tomar haki kuluneen satulan lattialta ja alkoi satuloida hevosta, joka katsoi häntä kummissaan.

                      ”Kotiin Veli, kotiin.” Tomar huokaisi pakatessaan tavaransa ratsun selkään.

Tätä päivää hän oli odottanut viisitoista vuotta, mutta miksi hänen sisällään tuntui niin tyhjältä? Tuntui kuin samat pilvet, jotka peittivät iltapäivän aurinkoa, peittivät myös hänen sieluaan. Tomar huokaisi syvään ja synkästi. Mitä hän kotona tekisi? Miksi hän sinne halusi palata? Tomar pysähtyi Veljen suitset kädessään ja tuijotti ulos hiljaa. Mitä maailmalla oli enää hänelle annettavana? Hän katsoi suitsia vielä hetken. Sitten Tomar laski ne takaisin, mistä oli ne ottanutkin ja käveli määrätietoisesti luolan suulle.

                      ”Odota tässä Veli. Minun täytyy ensin tehdä eräs asia.” Tomar sanoi ja lähti ulos.

Aygajärven pinta oli peilityyni, mutta alkava tuulenvire sai sen väreilemään. Aurinkoisella ilmalla se oli kuin kimmeltävä jalokivi Alcatchavuorten keskellä, mutta pilvisellä ilmalla se näytti synkältä, pohjattomalta montulta. Tomar seisoi järven rannalla katsoen lähes mustaa vettä. Hän muisti kuinka oli kauan sitten pudonnut järveen Veljen kanssa ja he olivat jotenkin, kuin ihmeen kaupalla selvinneet pudotuksesta. Sinä päivänä hän oli saanut Suurelta Pakkaselta tehtäväkseen suojella Talismaania ja pitää se erossa varjolaisilta. Nyt vuosia myöhemmin Varjo oli saanut uuden kuningattaren ja Tomarin tehtävä oli rauennut. Talismaania ei enää tarvittu. Häntä ei enää tarvittu.

                      Tomar puristi kätensä nyrkkiin. Katkeruuden ruma nuoli pisti hänen sydäntään. Tomar laittoi kätensä paitansa sisään ja otti yhä kääreessään olevan talismaanin esiin. Hän katsoi sitä ja viha sai hänen kätensä värisemään kiukusta.

                      ”Hyvästi kurja kivi. Toivottavasti uppoat syvälle, enkä näe sinua enää ikinä.” Tomar sanoi Talismaanille ja otti vauhtia.

                      ”Sinuna en tekisi tuota.” outo ääni sanoi Tomarin selän takaa.

Tomar pysähtyi ja veti miekkansa esiin salamannopeasti. Kivellä, vähän matkan päässä, istui mies. Hänellä oli päällään punainen kaapu ja hänen pitkät mustat hiuksensa roikkuivat ylitse vyötärön. Auringon säteiden pilkistäessä pilvien raosta, ne kiilsivät verenpunaisina.

                      ”Kuka olet?” Tomar ärähti.

Mies katsoi häntä arvoituksellisesti. Hänen silmänsä olivat oranssit ja niistä oli vaikea lukea ilmettä. Mies hymähti ja nousi rauhallisesti ylös. Tomar otti epävarman askeleen taemmas ja kohotti miekkaansa. Miehen iho oli oudon värinen, hänen liikkuessaan se näytti suorastaan hohtavan kuparin ja pronssin värisenä, eikä miehellä ollut kasvoissaan partaa tai kulmakarvoja. Mies käveli lähemmäs, mutta hänellä ei ollut asetta, joten Tomar pysyi paikoillaan. Hän huomasi, että mies ei kantanut mukanaan mitään tavaraa. Mistä kummasta äijä oli keskelle vuoria ilmestynyt?

                      ”Miksi haluat hävittää jotain, jolla voit pelastaa kansasi?” Mies kysyi hymyillen kummallisesti. Hymy ei ollut varsinaisesti hyväntahtoinen, muttei myöskään ivallinen. Miehestä huokui korkeaa auktoriteettia, kuin kuninkaalliselta, mutta Tomar ei uskaltanut vielä laskea asettaan.

                      ”Mitä tarkoitat? Kuka olet, mikä on nimesi?” Tomar tivasi. Mies naurahti ja ääni sai Tomarin olon vaikeaksi.

                      ”Minun kuuluu tietää ensin sinun nimesi.” mies sanoi ja katsoi merkitsevästi Tomaria.

Tomar ei tiennyt mitä hänen kannattaisi sanoa. Hän ei luottanut mieheen, joten hän ei uskaltanut kertoa omaa nimeään. Tomar oli antamassa väärän nimen miehelle, kun hän yhtäkkiä muisti vanhan Oban sanat vuosien takaa. Kun herra kysuu nimiäsi, elä sillon valehtele. Tomar nielaisi.

                      ”Tomar Ramonin poika. Nyt, kerro omasi.” hän sanoi. Mies näytti tyytyväiseltä ja käveli järven rantaan katsoen sen väreilevää pintaa.

                      ”Minulla on monta nimeä, joista mitään niistä en käytä. Mutta jos haluat kutsua minua joksikin, Tomar Ramonin poika, voit kutsua minua Deewaksi.”

”Sekö on nimesi? Deewa?” Tomar kysyi. Kaikki tässä miehessä epäilytti häntä.

”Ei, mutta voit kutsua minua siksi, ja silloin minä vastaan. Jos minulla on mitään vastattavaa.” mies vastasi yhä hymyillen. Miehen puhe kuulosti oudolta, aivan kuin hän lausuisi runoa, tai messuaisi kirjoituksia. Tomar otti toisen askeleen taaksepäin ja laski miekkaansa hieman.

                      ”Mitä tarkoitit aiemmin?” Tomar kysyi uudestaan. Deewa käänsi katseensa häneen hitaasti. Hänen lähes kultaiset silmänsä olivat lasittuneet ja hän tuntui katsovan Tomarin lävitse.

                      ”Vanha kansa kuolee. He katoavat, he harmaat.” hän sanoi hiljaa ja näytti kuin outo aura olisi ympäröinyt hänet.  ”Itse he ovat kohtalonsa asettaneet, mutta itse he eivät voi sitä muuttaa.” hänen sanansa olivat uhkaavat ja vaikka Tomar ei ymmärtänytkään sanojen merkitystä, pelko täytti hänet.

”Yksi heistä kuitenkin nousee.” Deewa jatkoi. ”Kansansa hylkäämä, äitinsä tuhoama, siskonsa pettämä. Tulenhehkuinen Trioonin lapsi.” hän sanoi ja hänen terävä katseensa porautui Tomariin. Tuuli yltyi ja nostatti laineita järven pintaan. Tomar nielaisi.

”Mitä tarkoitat? Ketkä kuolevat?” Tomar kysyi hämillään ja peloissaan. Deewa hymyili jälleen.

”Etkö tiedä, Tomar?” hän sanoi hiljaa.

Tomar tiesi.

                      ”Kansani.” hän sanoi ja katsoi talismaania.

Deewa nyökkäsi hitaasti. Tuuli tyyntyi ja tuli käsinkosketeltavan hiljaista. Deewa seisoi hievahtamatta paikoillaan, mutta silti hänen pukunsa verenpunaiset helmat liehuivat, suorastaan leijuivat ilmassa, samoin hänen mustat hiuksensa. Nyt Tomar oli vakuuttunut. Tämä mies ei ollut tavallinen kuolevainen.

                      ”Ja tämän avulla pelastan kansani?” Tomar kysyi epäuskoisena käännellen käärittyä talismaania kädessään.

                      ”Varjon kuningas loi sen, mutta aivéladd taipuu toisenkin tahtoon. Sinä voit käyttää sitä, Tomar Ramonin poika. Sinä voit löytää hänet, joka nostaa kansasi.” Deewa sanoi, hänen äänensä runollinen sointu kuulosti nyt jylhemmältä.

                      ”Hänet? Trioonin lapsen?” Tomar kysyi ja käänsi katseensa Deewaan, joka nyökkäsi hänelle hiljaa. Tomar kurtisti kulmiaan.

                      ”Kuka sinä olet?” hän kysyi.

Deewa hymyili jälleen yhtä arvoituksellisesti kuin aiemminkin.

                      ”Sinun pitäisi jo tietää. Olemme tavanneet aiemminkin, Tomar.” Deewa sanoi taas yhtä soinnukkaasti kuin aluksi.

                      ”Alcathca?” Tomar kysyi hämillään. Silloin tulenhehkuinen aura voimistui, ja se leiskui kuin myrskyävät liekit. Deewan ilme muuttui ankaraksi tuulen yltyessä sekunnissa myrskylukemiin.

                      ”ÄLÄ LAUSU TUOTA NIMEÄ MINUN KUULLENI.” Deewa jyrisi niin että koko sola kaikui. Tomar lennähti selälleen leiskuvan auran voimasta ja hän peitti kasvonsa kauhuissaan. Tuuli alkoi jälleen tyyntyä ja Deewan aura himmeni, eikä hän näyttänyt enää yhtä pelottavalta. Tomar katsoi häntä hetken ja nousi sitten varovasti ylös maasta.

”Uskotko Kirjoituksiin, Tomar Ramonin poika?” Deewa kysyi. Hänen äänensä oli jälleen tyyni ja soinnukas. Tomar mietti mitä uskaltaisi sanoa. Hän päätti olla rehellinen.

”Siihenkö, että elämämme, kaikki mitä teemme, tai koemme, on ennalta kirjoitettu? Ei... en usko. Tai... en tiedä enää mihin uskoa.” hän sanoi varovaisesti, toivoen ettei enää suututtaisi miestä, joka selvästi oli hyvin voimakas ja vaarallinen. Deewa katsoi häntä mitäänsanomattomasti.

”Sepä sääli.” hän vastasi ja hymyili jälleen.

Yhtäkkiä Deewa levitti kätensä sivuille ja hänen punaisen kaapunsa pitkät hihat levisivät Tomarin silmien edessä. Niistä alkoi kasvaa pitkiä kuparinhehkuisia sulkia ja Deewa alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän löi kerran kätensä alas ja ne muuttuivat valtaviksi siiviksi. Tomar henkäisi. Pitkät mustat hiukset liehuivat ilmassa ja kaavun helmat alkoivat muuttua. Deewa iski siipiään uudestaan ja silloin Tomarin edessä kohosi ilmaan valtava punainen kotka. Parilla vahvalla siiveniskulla kotka nousi kauas korkeuksiin ja lensi kuin tuuli, kadoten pilvien taakse.

                      Tomar katsoi yhä pelonsekaisin tuntein ylös taivaaseen, jonne lintu oli kadonnut hetki sitten. Hän istahti maahan häkeltyneenä. Punainen kotka. Tomar katsoi ympärilleen ja tajusi istuvansa lähellä sitä paikkaa, jossa oli tavannut Suuren Pakkasen viisitoista vuotta sitten. Fjoðuriaanien leiri oli ollut sivummassa silloin... Silloin Tomar muisti keskustelun, jonka hän oli käynyt Daranin ja Vaghón kanssa kohtaamisen jälkeen, viisitoista vuotta sitten tämän saman järven luona.

”Daran? Oliko hän, Suuri Pakkanen siis, lohikäärme niin kuin vanhoissa tarinoissa kerrotaan? Suuri ja valkoinen?” Tomar kysyi.

Daran hymyili.

”Hän on ollut. Ei hän enää ole.” hän sanoi.

Tomar nyökkäsi hiljaa. Daran poltti piippua hiljaa, katsoen tulta. Vaghó kumartui Tomarin puoleen.

”Tiesitkö nuori mies, että Alchatcha on ollut kautta aikojen esi-isiemme, muinaisten mustaratsastajien suojelija, ja on edelleen? Hänellä on tapana pysyä piilossa, mutta tulee avun tarpeessa antamaan neuvoja meille. Usein suuren hädän hetkellä me tulemme kysymään neuvoa vuorten hengeltä. Hän vaihtaa olomuotoaan, mutta me tunnemme hänet aina, kun näemme hänet.” Vaghó hymyili ja veti tupakkaa henkeensä.

”Olit aivan oikeassa siinä, kun puhuit lohikäärmeistä Tomar. Muinaisella ajalla he kaikki olivat lohikäärmeitä. Heitä oli kerran yhdeksän, mutta viisi heistä on kadonnut kauan sitten. Kyllä, suuria henkiä oli useampia, mutta Alchatcha oli aina ollut heistä vahvin ja viisain. Nyt hänen lisäkseen ei ole muita jäljellä kuin Denishi Punainen, joka vartioi Dewa vuorilla. Dewa on lyhenne sanoista Denishi waroenreth Alchatcha, joka on muinaista Fjóðurin kieltä, jota harvat enää tuntevat. Minä tiedän sen kuitenkin tarkoittavan Denishi nöyränä Alchatchan suojeluksessa.” Vaghó kertoi. Nuotio rätisi ja lämmitti mukavasti.

Tomar muisti vanhojen tarinoiden kertoneen villistä punaisesta lohikäärmeestä, jonka Suuri Pakkanen pisti ojennukseen ja karkotti kaukaisille vuorille. Vaghó piti taukoa ja siemaisi henkoset piipustaan ja tarjosi sitä myös Tomarille.

”Aivan, mutta vaikka Denishiä en ole itse ikinä nähnyt, hän on aivan yhtä paljon olemassa kuin Suuri Pakkanen. Alchatcha on sen itse minulle kertonut.” Vaghó sanoi painokkaasti ja otti hörpyn teetään yön syvetessä.

Denishi Punainen... Tomar mietti katsoessaan taivaalle, jossa pilvet alkoivat rakoilla ja myöhäisiltapäivän aurinko pääsi jälleen valaisemaan vuoriston lumisia huippuja. Aygajärven pinta oli jälleen peilityyni. Sitten Tomar loi viimeisen katseen kääreessään olevaa talismaaniin. Tämän jälkeen hän laittoi kiven takaisin paitansa sisään ja kääntyi ympäri. Veli jo odotteli häntä ja heillä oli pitkä kotimatka edessään.

Jälkinäytös II

Oli kylmä syksyinen iltapäivä, kun Vaghór ratsasti läntistä rannikkoa pitkin kohti Huonetta. Matkaa ei ollut enää paljoa jäljellä. Hän ei ollut nähnyt veljiään moneen kuukauteen, eikä ollut saanut heiltä viestiä, joten tilanne ei ollut luultavasti muuttunut. Viesti oli yhä ajankohtainen. Hänen ratsunsa Sulasilmä korskui ja sen kyljet olivat hiestä vaahtoavat.

He olivat törmänneet viikkoa aiemmin varjolaisiin Rannanmón lähettyvillä. Oli uhkarohkea veto matkustaa niin läheltä varjolaisten valtaamaa kaupunkia, mutta kauempaa kiertäminen olisi vastaavasti vienyt hänet liian lähelle Varjon muuria. Uhkaava tilanne oli saanut Vaghórin pitämään kiirettä, eikä hän uskaltanut levähtää yhtä usein, kuin aiemmin. Nyt kuitenkin oli tauon aika. Hän veti ohjista ja Sulasilmä hidasti heti laiskaan käyntiin hengittäen raskaasti.

”Olen pahoillani, että joudut tällä tavoin töihin. Saat levätä heti, kun pääsemme määränpäähämme.” hän sanoi ja taputti hevosensa kaulaa.

Aurinko alkoi laskea meren taakse. Vaghór ihasteli kaunista näkymää heidän ratsastaessa rantatörmän laella. Balcomin näkyi jo vaikka aurinkokaan ei ollut vielä painunut mailleen. Puolipilvisellä taivaalla tuikkivat tähdet saivat Vaghórin tuntemaan olonsa levollisemmaksi kuin aikoihin.

Yhtäkkiä ylhäältä kuului kova pamahdus. Vaghór käänsi katseensa äänen suuntaan ja näki taivaalla, kaukana meren päällä räjähdyksen. Hän pysäytti ratsunsa ja jäi katsomaan kummissaan. Rautaa ja palavaa ainetta tippui pilvistä mereen. Pilvien seasta syöksyi esiin pieni alus. Se oli sylinterin muotoinen, eikä siinä ollut moottoreita. Vaghór oli kerran ollessaan nuorena poikana matkalla Demossa, nähnyt avaruusaluksia, joita Liittouma käytti ja hän tiesi, että ne olivat suurempia kuin tuo. Aluksesta aukesi laskuvarjo, mutta liian myöhään ja se iskeytyi mereen. Se kellui veden pinnalla muutaman sekunnin, kunnes upposi kuohuvaan mereen.

Taivaalta tippui yhä metallisirpaleita ja isomman aluksen osia. Vaghór kurtisti kulmiaan. Mereltä puhalsi tuuli ja toi mukanaan palaneen raudan hajua, sekä nokea. Hän antoi pohkeita Sulasilmälle ja kiiruhti matkaan. Jotenkin hänestä tuntui, että tämä tapahtuma ei ollut sattumaa. Nyt hänellä oli kiire kohtaamispaikkaansa. Muutaman päivän kuluessa hän tulisi perille ja hän saisi vietyä viestinsä, sekä kerrottua herralleen näkemästään. Daran uskoi kirjoituksiin ja hän haluaisi varmasti kuulla tästä.

Itä, Pohjoinen ja Hovi - Kappale 10

...Niin hiljainen oli aamu

”Lähetti oli vallatusta Tornimosta, varjolaiset hyökkäävät! Minun täytyy ratsastaa Yumoon viemään sanaa VÄLITTÖMÄSTI!” Tomar karjaisi, ja kuin käsikirjoitetusti Veljen takapuolen viereinen hevonen näykkäsi sitä ja pieni hevonen kavahti takajaloilleen, antaen hänen sanoilleen sopivan sysäyksen. Ilmeisesti vartijat eivät huomanneet Tomarin säikähtänyttä ilmettä, koska he tekivät äkkiä tietä ja päästivät hänet ratsastamaan ulos.

                      ”Älä matkusta luoteen kautta!” yksi vartijoista vieläpä huusi perään.

Tomar tunsi adrenaliinin alkavan kuohuamaan suonissaan, kun hän kiihdytti Veljen kohti auringonnousua. Kääntyessään ratsastamaan kohti etelän tietä, hän katsoi metsän takaa kohoavia valkeita torneja. Tie alkoi nousta ylämäkeä ja Tomar käänsi katseensa pois. Hän ei halunnut nähdä Hovia enää koskaan. Sen sijaan Tomar vilkaisi ylös rinteelle ja oli saada sydänkohtauksen nähdessään vilauksen shakaalin selästä puiden seassa.

                      Hän painautui heti kiinni Veljen harjaan ja toivoi, ettei häntä nähty. Hän ratsasti näin läpi tihenevän metsän. Puoli tuntia myöhemmin Tomar uskalsi jo istua suorassa. Hän ei ollut enää nähnyt mitään epäilyttävää ja aamu vaikutti kaikin puolen rauhalliselta. Lähempänä puolta päivää hän antoi Veljen löntystää laiskaa käyntiä. Hän ei enää uskonut, että hänen peräänsä olisi lähetetty ketään. Luultavasti lähetin tuomat uutiset veisivät  Hovin ajatukset muualle, kuin yhteen karanneeseen vankiin.

                      Aamupäivän aikana Tomar nousi kolmannen vaaran laelle. Hänen edessään kohosivat Alcatcha-vuoret. Ne ulottuivat korkealta koillisesta pitkälle luoteeseen; Idän alangoilta lännen Korpeen. Vuoriston kaakkoisosassa hän oli aikoinaan kohdannut Suuren Pakkasen ja saanut tämän tehtävän, ja vuorten pohjoisilla ylängöillä hän oli pelastanut Vesjan Trokhanin leiristä. Hän ei voinut tietää, mitä tapahtuisi nyt, kun hän kolmannen kerran ratsastaa vuoriston poikki, kohti länttä. Hänen täytyisi piilotella vuorilla siihen asti kunnes päättäisi mihin suuntaan matkustaa.

                      Vuorilta puhalsi kolea viima, joka ei tuonut mukanaan lempeitä terveisiä, vaan kylmän kalman hajun. Tomar käänsi katseensa hitaasti alas laaksoon. Ja se näky sai hänen sydämensä laukkaamaan ja jäsenensä jäätymään. Tuhansia ja taas tuhansia peikkoja, sekä luoteen mustia haltioita marssi laakson poikki kantaen Varjon värejä. Ja Trokahn Darmoth oli siellä. Tomar tiesi sen. Talismaani sykki hänen rintaansa vasten ja hän pystyi maistamaan Trohkanin veren suussaan.

                      Tomar veti Veljen ohjista ja tuijotti näkyä silmät epäuskosta selällään. Hänen selkäpiitään alkoi karmia, kun hän muisti sen äijän sanat. Gildon Tromsson tunsi Trokahnin ja oli varmasti auttanut varjolaisia hyökkäämään Tornimoon – viemään huomion toisaalle tästä lähestyvästä uhasta; sata kertaa suuremmasta uhasta, joka lähestyi selustasta. Tomarin suuta kuivasi. Hän ymmärsi nyt kaiken. Viima yltyi ja Tomar veti hupun päähänsä, kääntyen kohti myötätuulta, kohti Hovia. Kaukana siintävät valkoiset tornit näkyivät yhä horisontissa. Hän nielaisi. Silmiä siristäen pystyi erottamaan, kuinka Hovin valkoinen viiri oli muuttunut mustaksi. Siellä käytiin jo taistelua. Ja kohta vihollisia olisi vielä enemmän.

                      ”Elé!” Tomar kuuli äänensä henkäisevän.

Hän oli jättänyt tytön ilman apuaan ja nyt hän oli todellisessa hengenvaarassa! Tomar purskahti itkuun ja puri kättään, ettei vollottaisi ääneen. Hän hyppäsi Veljen selästä ja  antoi vieressä kohoavalle kalliolle nyrkistä. Nyt oli myöhäistä, hän teki väärän valinnan. Hän halusi pelastaa maailman Varjolta, mutta hänen maailmansa oli mennyttä; Elé oli hänen koko maailmansa! Tomar vaipui polvilleen ja itki ääneen. Tyttö kärsisi ja se olisi yksin hänen syytään. Hän itse teki selvän päätöksen lähteä Hovista yksin.

                      Kiira laskeutui Tomarin olalle ja näykkäisi häntä jälleen korvasta. Tomar oli vähällä huitaista lintua, mutta ei kyennyt. Kiira ei ollut syypää mihinkään ja hän oli jo kerran aiemmin ajanut sen pois.

                      ”Anna anteeksi Kiira.” Tomar sanoi itkuisesti ja rapsutti tyttöä kaulan alta, sen lempikohdasta. Hän katsoi hymyillen ja itkien yhtäaikaa haukan tyytyväistä olemusta. Hän oli pettänyt rakastamansa naisen, eikä hän halunnut menettää ainoita ystäviään. Grindor ei olisi koskaan huitaissut Kiiraa.

                      Tomar katsoi linnun ohitse kaukana laaksossaa vellovaa sotajoukkoa ja sitten takaisin Kiiraa. Silloin hän muisti, kuinka nopeasti Kiira oli lähettänyt sanan Piikkivuorilta Pohjan Huoneeseen. Tomar nousi hitaasti ylös, tähystäen kohti pohjoista. Se oli lähes sama matka linnuntietä.

                      ”Luojani!” Tomar henkäisi ääneen ja syöksyi tavaroidensa kimppuun. Hän repi päiväkirjastaan sivun ja alkoi kirjoittaa kalliota vasten.

Ystäväni Grindor Viimamieli,

Joudun pyytämään sinulta apua. Varjon joukot hyökkäävät lounaasta. Tuhansia peikkoja ja Luoteen haltioita, sama vihollinen kuin Piikkivuorilla, mutta heitä on paljon enemmän. Hovin tornissa liehuu musta lippu. Tiedän että Pohjan Huoneen ja Hovin välit ovat tulehtuneet, eikä kuningas tule pyytämään apua, mutta rakastamani neito ja viattomat kaupunkilaiset ovat suuressa vaarassa.

Tämä on epätoivoinen pyyntö, enkä tunne vihaa, jos kieltäydyt.

Tomar Ramoninpoika

Ps. Kiira oli hyvä haukka ja rakas lahja, muista minut niin kauan kuin hän elää.

                     

Tomar sitoi kirjeen kiireesti Kiiran jalkaan ja otti linnun kädelle. Haukka tiesi heti mistä oli kyse.

Hän antoi linnulle suukon päähän ja puhalsi sen niskaan. Kiira nokkasi häntä korvaan, mutta nyt se ei häntä haitannut. Oli jäähyväisten aika.

                      ”Lennä kotiin! Lennä Grindorin luo! Nopeasti, kiidä kuin tuuli Kiira!” Tomar sanoi ja lintu syöksyi matkaan kohti pohjoista kuin nuoli. Tomar katsoi sen perään siihen asti, kunnes ei enää erottanut linnun siluettia sinistä taivasta vasten. Tämän enempää hän ei voinut enää tehdä Elén hyväksi. Mutta se oli vain toivonpilkahdus. Àndòrilla ei ollut mitään syytä autaa Hovia, joka piti heitä pettureina, mistä ikinä syystä.

Nyt kuitenkin Tomar pystyi vain matkustamaan kauas pois ja yrittää unohtaa tapaamansa neito. Èle joko oli elossa ja vihasi häntä, tai makasi mestattuna joukkohaudassa. Tomar pyyhki märät poskensa ja kuononsa ja asteli Veljen luo, nousten ratsaille.

Kolme tuntia myöhemmin, kun hän ratsasti ylängön poikki, kuului ylllättäen hänen takaansa kavionaskelia. Tomar käännähti ympäri satulassa ja näki huppupäisen ratsastajan lähestyvän. Ratsun satulaviltissä oli Hovin värit. Tomar pysäytti Veljen ja käsi hivuttautui vaivihkaa miekan kahvalle. Siinä samassa ratsastaja kannusti hevosensa laukkaan ja ratsasti miekka paljastettuna kohti Tomaria. Hän ei epäillyt aikaakaan, vaan kipusi ripeästi Veljen satulan päälle ja ratsastajan hyökätessä, Tomar ponnisti ja loikkasi miehen kimppuun kaaressa. Hyökkääjän miekka viilsi kipeästi Tomarin sääreen, mutta hän onnistui pudottaa vastustajansa ratsailta maahan. He pöyrivät maassa kamppaillen ja Tomarin miekka putosi vauhdista. Hän ei epäröinyt, vaan veti tikarin tupestaan ja naulasi sillä miehen oikean käden ranteesta maahan. Äijä parkaisi tuskaisesti ja Tomar loikkasi hänen päältään ja poimi oman miekkansa maasta.

Sotilas ähisi ja vinkui yrittäessään irrottaa tikaria, mutta Tomar potkaisi häntä leukaan ja iski miekkansa äijän vasemmasta kyynärpäästä läpi. Mies karjui ja itki, jalat ilmaa potkien maassa, mutta Tomar ei tuntenut sääliä.

”Kuka olet? Miksi hyökkäsit kimppuuni?” Tomar tivasti ja väänsi miekkaansa miehen kädessä, saaden tämän parkumaan, kuin pikkulapsi.

”Kuka sinut lähetti?!” Tomar huusi, vihan kupliessa sisällään.

”Aaah, auugh! Armoa! Gildon, Gildon Tromsson lähetti minut. Tappamaan sinut! Armoa, minä antaudun, älä tapa minua.” mies parkui, veren tyrskähdellen hänen ranteestaan.

”Sinä olet siis varjolainen.” Tomar sähähti kylmyys äänessään. Ja hänen sydämensä alkoi värjäytyä mustaksi.

”Mitä?! Ei! Minä – varjolainen? En ole! He ovat Hovin vihollisia!” Mies sepitti  hädissään.

”Valhetta.” Tomar sanoi ja katsoi miestä kulmiensa alta, halveksuen. Mokoma surkimus, ei muka tiedä johtajansa olevan Varjon mädäntämä ihmisenkuvatus. He ovat kaikki täynnä valhetta, täynnä mätää ja pimeyttä. He eivät ole nähneet valoa.

”Hän tulee näkemään valon. Veressä.” Tomar sanoi katsoen maassa kiemurtelevaa ihmismatoa.

”M- mi –mitä?” Mies änkytti. Hänen leukansa väpätti ja verta valui hänen suu pielessään, niin kuin Remi kuollessaan. Ja Tomar tunsi samaa inhotusta häntä katsoessaan. Hän astui miehen päälle ja tarttui kaksin käsin miehen kurkusta kiinni. Hänen kyntensä pureutuivat ihosta läpi miehen koristessa yrittäen haukkoa happea. Yhtäkkiä miehen naama muuttui. Hänen silmänsä lasittui ja ruma arpi lävisti miehen kasvoja hänen nauraessa mielipuolisesti päin Tomarin naamaa.

”Trokahn!!” Tomar karjaisi. Ja hän löi nyrkillä tuota rumaa naamaa, mutta Trokahnin ruma pärstä vain jatkoi nauramistaan. Tomar löi uudestaan, ja uudestaan ja uudestaan.

”Ole hiljaa! Ole hiljaa! Hiljaa! Hiljaa!!!” Tomar karjui takoessaan miehen naamaa, kaksin käsin, kunnes verta ja luunpalasia roiskui maahan ja hänen päälleen. Lopulta naurui loppui ja Tomar lopetti nyrkillä takomisen. Hänen käsiään poltteli ja Tomar nousi horjuvin askelin sotilaan päältä. Päätä alkoi huimata ja vatsassa velloi voimakkaasti.

Silloin Tomar huomasi puristavansa paljasta talismaania nyrkissään. Kivi oli peittynyt tahmeaan vereen, samoin hänen kätensä. Tomar haukkoi henkeään järkyttyneenä, ymmärtäessään mitä oli tehnyt. Hän oli murskannut sotilaan pään kivellä. Talismaani putosi Tomarin kädestä maahan. Hän nieleskeli kylmää hikeä ja katsoi kauhuissaan miehen elotonta ruumista. Käsistä maahan naulittuna, naama tunnistamattomaksi murjottuna. Minäkö tämän tein? Hän ei voinut uskoa sitä todeksi. Hän surmasi tämän miehen raa’asti, sääliä tuntematta. Kuin peto.

Tomar katsoi ympärilleen. Veli seisoi kymmenisen metrin päässä ja kun Tomar katsoi hevosta, se luimisti korviaan ja huiskautti häntäänsä hermostuneena. Jopa hänen uskollinen ratsunsa  katsoi häntä inhoten. Katkerat kyyneleet kirposivat silmiin, kuinka hänestä oli tullut tällainen? Oikea hirviö.

Tomar kuuli jalkojensa juuresta vaimeaa sihinää. Veri joka peitti talismaanin hyörysi kuin kiukaalle heitetty löyly. Ennen  kuin Tomar ehti hämmentyä, alkoi veri imeytyä kiveen, valkoisen savun noustessa siitä. Tomar hätkähti ja otti askeleen kauemmas peloissaan. Ja veri, joka valui miehen moukaroidusta päästä alkoi valua norona kohti talismaania, siihen myös imeytyen.

”Se kerää lisää voimaa. Verestä valettu, ja verta se janoaa.” kolkko naisen ääni puhui.

Tomar käännähti ympäri pelästyneenä ja näki keskellä hiekkatietä vanhan naisen, hiukset niskaan kiinnitettynä, kuin korkeilla rouvilla ja kasvot kuin kivestä veistetyt. Nainen piteli hyökkääjän ratsua suitsista.

”...Kuka olet?” Tomar kysyi ääni väristen.

Nainen ei vastannut heti, vaan astui lähemmäs.

”Hovi on saanut uuden hallitsijan. Vanha kuningas väistyy ja laillinen perijä astuu valtaan pian.” nainen sanoi. Ääni oli tuttu, mutta Tomar ei saanut päähänsä, mistä.

”Mitä tarkoitat?” Tomar kysyi. Hän oli peloissaan ja kummissaan, nainen ilmestyi kuin tyhjästä. Hän ei ollut kuullut askelia, tai nähnyt ketään muuta tiellä.

Vanha rouva katsoi verilammikossa makaavaa miestä ilmeettömästi.

”Minä pidän huolen tästä sotkusta. Mutta sinun täytyy paeta. Varjo tietää nimesi. Varjo tietää, että Talismaani on geatkilla. Niin kauan kuin liikut auringon alla, olet vaarassa. Et voi enää palata takaisin Itään. Jos haluat pitää henkesi ja Talismaanin salassa, sinun täytyy piiloutua.” nainen lausui ja katsoi pistävästi Tomaria kullan värisillä silmillään.

Tomar hätkähti naisen tietämystä.

”...Kuka oikein olet?” hän kysyi ja kohotti epävarmasti miekaansa kohti naista.

”Olen Álhrúinm nimen kantaja. Annoin ikuisen sieluni suurelle Pakkaselle, jotta voin varjella Andalein perintöä.  Mutta se ei ole nyt tärkeää. Sinun täytyy nyt kadota. Äläkä kanna huolta neidostasi, minä suojelen häntä, ja kun hän kutsuu minua, tulee kaikki menemään hyvin. Avainten rouva ei anna Álhrúin perillisille käydä kuinkaan.” rouva sanoi ja käänsi kasvonsa vastatuuleen. Nyt Tomar tunnisti naisen; se oli se sama nainen, joka auttoi hänet tyrmästä.

”Myrky nousee jälleen. Mene, Tomar Ramoninpoika. Piiloudu, ennen kuin sinut löydetään.” nainen sanoi ankarasti.

Tomar ei aikaillut. Hän noukki talismaanin kääreeseensä, hyppäsi Veljen selkään ja totteli naista. Kuka ikinä tämä avainten rouva oli, hänellä oli salaista tietoa. Ja jos jotain Tomar oli levottoman elämänsä aikana oppinut, oli luottaa kun joku puhutteli häntä tällä tavoin. Talismaanin täytyi kadota – ja hänen sen myötä.

Hän kannusti Veljen laukkaan ja ratsasti kiiruhtaen pois, kohti vuoria. Tomar vilkaisi vielä viimeisen kerran olkansa yli. Nainen seisoi yhä paikoillaan, katsoen Tomarin perään. Ja tuulen pyyhkiessä puiden latvustoja ja nostattaen kuivia lähtiä maasta, kunnes ne katosivat taivasta vasten, oli myös nainen kadonnut näkyvistä, kuten myös kuollut mies. Ja Tomar oli varma, ettei avainten rouva kuulunut kuolevaisten maahan ja kaiken tämän Tomar sulki sisimpäänsä, kunnes olisi vihdoin hänen aikansa palata kotiin. Mutta se aika ei ollut nyt.

Tuuli yltyi ja raskaat pisarat satoivat maahan harmaista pilvistä. Edessä siinsivät Pakkasvuoret, jotka kutsuivat Tomaria luokseen. Talismaani oli tehnyt Tomarista arvaamattoman. Hän ei halunnut enää koskaan havahtua kädet veressä, mieli sekavana. Turvapaikka, kaukana ihmisistä, Varjosta, kaikesta. Jää hyvästi, vapaus. Sinua kaipaan aina. Ja niin Talismaanin vartija joutui piiloutumaan maailmalta, yksinäisyyteen.

Itä, Pohoinen ja Hovi - Kappale 9

Niin pitkä oli yö...

                      ”He saapuvat!”

                      ”Avatkaa portit! Kiiruhtakaa!”

                      ”Avatkaa portit!”

Hovin suuret portit avautuivat naristen valittaen, kun Horden joukkoineen palasivat lyötyinä takaisin. Tappiot olivat suuret; yksi kolmasosa Hovin jalkaväestä oli kaatunut rintamalla. Haavoittuneita kannettiin kiiruhtaen sisään, Ikaran yhä pidätellessä vihollista. Kun viimeisetkin sotilaat olivat muurien sisäpuolella, kutsuttiin korkeaa torvea soittaen Horden jousimiehineen vetäytymään. He ratsastivat nopeimmilla hevosillaan, mutta silti Varjon ratsut saavuttivat heitä. Yksi hordenin jousiampujista kääntyi ratsullaan ympäri ja kaatoi jousellaan kaksi peikkoa heidän takaansa.

Silloin kauempaa metsästä syöksyi esiin shakaali, joka sai hetkessä  Hovin miehet kiinni. Shakaali veti sapelinsa esiin ja leikkasi juostessaan viimeisenä laukkaavan hevosen takajalat poikki. Pikimusta peto ei pysähtynyt, vaan lähetyi yhä hirmuisella nopeudella ja voimalla. Shakaalin voimakkaat takajalat olivat pitkät ja vahvat, ja luotu juoksemaan hevostakin nopeammin esteettömässä maastossa.

Horden hoputti miehiään ratsastamaan suojaan, hänen käydessä yksin shakaalia vastaan. Hän käänsi raskasrakenteisen hevosensa jyrkästi ympäri ja kannusti hevosensa hyökkäykseen. Shakaali käänsi kurssin välittömästi häntä vastaan ja päästi kidastaan kauheimman huudon mitä Ikara oli eläessään kuullut. Hän löi kädet korvilleen, mutta menetti tasapainonsa ja putosi hevosen selästä maahan. Myös hevonen säikähti ääntä ja pillastui, laukaten Hordenin ylitse. Mies sai kovan kavion iskun, suoraa pähänsä ja hän ehti ajatella kuolevansaennen kuin menetti tajuntansa.

Jostain kuului epämiellyttävää jyrinää, sekä huutoja, kun Horden palasi tajuihinsa. Hän ymmärsi makaavansa paareilla ja että häntä juuri kannettiin sisään linnan portista. Varjolaisten sotatorvi kaikui laaksojen poikki, kutsuen joukkojaan ryhmittäytymään. Drynn ilmestyi väkijoukosta paarien viereen. Horden tarrasi verisellä kädellään komentajansa kädestä.

”Olen pahoillani, herrani. Heitä oli enemmän. Olimme jo voitolla, kun ne tulivat. Shakaalit ja mustat peikot. Heitä oli liikaa, meidän oli pakko perääntyä. Tein kaikkeni, jotta mahdollisimman moni pelastuisi!” Horden parahti.

”Teit hyvin, ystäväni. Tärkeintä, että näin moni selvisi.” Drynn ehti sanoa, ennen kuin mies kiidätettiin pois. Drynn kiiruhti pitkät portaat ylös uloimman muurin laelle. Sieltä hän tähysti kaukoputkella luoteeseen. Koko horisontti kuhisi. Kuin musta hiillos joka väreili tunkkaista kuumuutta öisessä kaskessa. Varjo. Drynn ojensi epäuskoisena kiikarin pois tuijottaen yhä tiiviisti etäisyydessä kokoontuvaa vihollista. Jos aurinko oli jo laskenut, sitä ei voinut erottaa sumuisen pimeästä päivästä. Kaatosade oli vähentynyt kylmäksi tihkusateeksi ja taivas oli pahaenteisen synkkä.

Drynn Thranin poika, Hovin sotajoukkojen kenraali astui viimeisen kerran sisään Palatsin ovesta. Hän marssi sotilaidensa ympäröimänä kohti portaikkoa, kun Gildon Trommson, kuninkaan käskynhaltija ilmestyi rappusten päähän kuninkaan kaartin, sekä viranhaltijoiden kerääntyessä hänen taakseen. Hänen katseensa oli terävä, ja ilmeensä vihainen.

”Uhmasit käskyvaltaani viimeisen kerran, Drynn.” Hän kuulutti hyytävästi.

”Joukoillamme ei ollut mahdollisuutta, vihollinen oli ylivoimainen. Heitä oli ...paljon enemmän kuin luulimme.” Drynn vastasi nöyrästi, mutta yritti pitää kasvonsa.

”Tottakai heitä oli enemmän! Heitä on aina enemmän! Selityksesi alkaa käydä vanhaksi. Jos et olisi lähettänyt miehiäsi kuolemaan jo aiemmin, meillä olisi ollut enemmän sotureita nyt. Vihollinen kolkuttaa portillamme ja me otamme heidät avosylin vastaan – koska miehiä on liian vähän.” Gildon sanoi ankarasti ja hänen hailakan sinisten silmiensä katse kylmäsi sisuskaluja. Gildon ei halunnut hevillä unohtaa tiedustelua jolta hän vain alle viikko sitten palasi. Vihollinen oli tiennyt heidän aikeensa – muuta syytä ei ollut. Heidät oli yllätetty ja tappiot olivat saavutuksia suuremmat.

Drynn vilkaisi ympärilleen. Sali oli täynnä kuninkaan sotilaita, sekä pelokasta palvelusväkeä. Gildon oli selvästi halunnut hänen erottamiselleen mahdollisimman suuren yleisön.

”Sinä määräsit minut sille retkelle! Ja minä en marssittanut miehiäni kuolemaan – se oli väijytys! Suunnitelmistamme tiedettiin!” Drynn murahti. Oli naurettavaa riidellä tämmöisestä asiasta keskellä sotaa.

”Lisäksi-” Drynn sanoi, suoristaen selkänsä päättäväisenä. ”Olen vannonut valan kuninkaalleni, käskynhaltija ei voi erottaa minua. Tämä on typeryyttä. Ulkona on sota ja minun tehtäväni on suojella kaupunkia – suojella Hovia. Minulla ei ole aikaa tämmöiselle!” Drynn jyrisi, saaden ihmiset supattamaan ja nyökyttelemään hyväksyvästi. Gildon sen sijaan ei ottanut Drynnin sanoja kuuleviin korviinsa.

”Luuletko että annan tällaisen asian jäädä koska on sota?! Juuri siksi minä vaadin sinun eroavan itse. Mikäli et tähän suostu, sotilaani lukitsevat sinut tyrmään maanpetoksesta ja johdan itse sotilaani Varjoa vastaan.” Gildon kuulutti ja ihmisten reaktiot kuohuivat salin halki.

Drynnin käsi hakeutui miekan kahvalle, mutta hän ei antanut tunteidensa näkyä kasvoillaan. Hän oli sotilaiden ympäröimänä. Oli kohtalokasta nostaa miekkansa käskynhaltijaa vastaan. Vaikka hänen omat sotilaansa seisoisivat hänen puolellaan, kapina oli viimeinen asia mitä nyt kaivattiin.

”Et ole tainnut ehtiä palvelusvuosiesi aikana tutstumaan Vanhaan Lakiin. Vain Àlhrúin perillinen ja laillinen hallitsija voi erottaa korkeimman kenraalin, kenelläkään muulla – edes käskynhaltijalla saati minulla itselläni – ei ole siihen valtuuksia.” Drynn sanoi vakavana.

Gildon rypisti otsaansa ja kääntyi yhden viranhaltijan puoleen. He vaihtoivat hiljaa muutaman saman, kunnes Gildon kääntyi jälleen kohti Drynniä ja nyökkäsi tyytymättömästi.

”Tehdään sitten kuten haluat.” hän murahti ja kääntyi kannoillaan. Trommsonin kaartilaiset astuivat Drynnin molemmin puolin ja he lähtivät marssittamaan häntä ylös portaita Gildonin perään. He kulkivat kohti kuninkaan kammaria. Palvelusväki seurasi joukkoa taaempana. Drynn ei pelännyt tulevaa; hän ei pelännyt vankeutta, saati kuolemaa. Ainoa asia, joka sai hänet huolestumaan, oli Hovin kansalaisten turvallisuus, joka oli uhattuna. Vankityrmästä hän ei voisi auttaa enää ketään, saati päättömänä. Kuningas oli hänen ainoa toivonsa – mutta mahdollisesti hänen turmionsa.

Gildon astui ensimmäisenä Kuninkaan makuukammarin suuren oven eteen ja työnsi sen hitaasti auki. Tavallisesti niin pimeä huone olikin täynnä valoa. Drynn huomasi että kaikki ei ollut niin kuin piti, sillä Gildon pysähtyi kynnykselle, tuijottaen sanaakaan sanomatta sänkyä, jossa kuningas nukkui. Drynn marssi sotilaiden ja viranhaltiain ohitse ovensuuhun. Hänen hämmästyksekseen kuningas oli hereillä, istuen sängyssään, jonka raskaat verhot oli vedetty syrjään, kuten myös ikkunoiden verhot. Auringon viime säteet antoivat tunkkaiselle huoneelle happea. Ja makuukammarin kaikki kynttilät oli sytytetty, saaden koko huoneen näyttämään aivan erilaiselta kuin ennen.

”Herrani...!” Gildon sai sanottua, kun hän huomasi kuninkaan vieressä sängyn reunalla kaksi naista: vieras vanha nainen, sekä Elénatar Hiada. Dynn ilahtui nähdessään lähettämänsä leningin tytön päällä, mutta ei voinut ymmärtää, mitä neito teki täällä. Gildon näytti typertyneeltä ja marssi kiivaasti huoneeseen, Drynn heti jäljessään. Myös viranhaltiat ja vartijat tulivat sisään.

”Sinä letukka!” Gildon kiljahti Elélle, joka nuosi ylös sängyn reunalta.

”Kuinka kehtaat häiritä Kuningasta?! Herrani, antakaa anteeksi, en...” Gildon puhui, mutta vaikeni kuninkaan nostaessa kätensä ilmaan.

”Vaiti.” Kuningas komensi käheällä äänellä ja alkoi yksiä. Vanha nainen Elén vieressä kaatoi pikariin juomaa ja ojensi sitä kuninkaalle, joka otti pitkän hörpyn. Väri palasi hitaasti miehen harmaille kasvoille. Drynn ei ollut muistanut miltä hänen herransa ääni kuulosti.

”Herrani, on ilo nähdä teidät ...hereillä. Voitteko jo paremmin?” Gildon kysyi kumartaen. Myös kaikki läsnäolijat kumarsivat kuninkaalle.

”Voin paljon paremmin, kiitos tämän neidon.” Kuningas sanoi vakavana. ”Ja olen kuullut, että käymme sotaa. Mitä asiaa sinulla on tällaisella hetkellä?” Kuningas puhui.

Gildon nosti päänsä pystyyn ja osoitti kädelleen kenraalia.

”Vaadin Drynn Thraninpojan erottamista kenraalin toimesta ja hänen heittämistä tyrmään maanpetoksesta. Koska vain Álhrúin perillinen voi hänet erottaa, pyydän Teitä, herrani.” Gildon sanoi tiukasti.

”Ja tätä uutista varten, toit mukanasi koko hovin paikalle.” Kuningas sanoi happamasti. Gildon pyörähti ympäri ja huomatessaan oven takana sisään kurkkivat palvelijat ja sotilaat, hän murahti kiukuissaan.

”Ei, anna heidän jäädä. Se on parempi niin.” Kuningas sanoi ja viittoi ihmisiä lähemmäs. ”Sillä minulla on teille ilmoitus. Teille kaikille.”

Ihmiset katsoivat toisiaan hämmentyneinä, mutta astuivat yksi toisensa perässä sisään huoneeseen, seinän vierustalle, kuten palvelijoille kuului. Gildon katsoi jokaista läsnäolijaa vuorollaan, elehtien hermostuneesti. Hikikarpaloita ilmestyi hänen otsalleen ja vieressä Drynn saattoi jopa kuulla hänen kiivaan hengityksensä. Kuningas yskäisi jälleen.

”Sairauteni ei ollut luonnollinen, vaan minut myrkytettiin.” Kuningas sanoi ja koko huone kohahti järkyttyneenä. ”En ole kokonaan parantunut, päinvastoin. Minulla ei ole enää paljoa aikaa jäljellä... Ja juuri siksi, haluan käyttää tämän hetken vääryyden oikaisuun.

Maatessani sairaana tässä sängyssä, kykenemättömänä puhumaan tai liikkumaan, minulla oli aikaa miettiä elämääni. Olen tehnyt paljon virheitä. Paljon päätöksiä, joita olen katunut. Ja raskain taakkani oli petos, jonka avulla sain kruunun itselleni. Minä en ole Álhrúin laillinen perillinen – hän on.” Kuningas sanoi ja osoitti Eléä, joka punastui poskiltaan, mutta näytti ulos päin tyyneltä, kuin öinen lampi.

Kaikki kohahtivat järkyttyneinä uutisesta, ja järkyttynein oli Gildon. Mies näytti naamasta valkoiselta ja hänen leukansa väpätti hermostuneesti. Kuningas katsoi käskynhaltiaa synkästi.

”Olen pahoillani Gildon. Lupasin olla tässä mukana katkeraan loppuun asti... mutta minun loppuni on jo nurkan takana. En ole ollut hyvä kuningas. Jos jotain haluan kansalaisteni minusta muistavan, on se oleva tämä hetki, kun oikaisen vääryyden ja annan vallan sille, jolle se oikeasti kuuluu. Elénatar on Ainneas ja Dienna Àlhrúin tytär. Minun lähettämäni vakooja ampui Ainneaan Pohjan haltiain nuolella ja Dienna myrkytettiin samalla myrkyllä, kuin minutkin. Luulimme tytön kuolleen myös, mutta Dienna sai hänet piilotettua katseeltani. Oli kohtalo, että hän saapui tällä kurjalla hetkellä Hoviin. Hän on kuningattarenne, ja teillä on minun sanani tästä todisteena.” kuningas sanoi hiljaa. Sitten hän painoi leukansa rintaansa, kumartaen Elénatarelle.

Palvelusväki painui polvilleen Elén edessä, osoittaen kunniaa, samoin sotaväki. Gildon katsoi heitä kaikkia vauhkona.

”Ette kai usko tätä sontaa?! Hän on sairauden hulluksi tekemä... Tuo noita on loitsinut hänet juomallaan! Vartijat pidättäkää heidät heti!” Gildon sylki raivokkaana.

Silloin Elénatar astui heidän eteensä sängyn viereltä. Pitkät hiukset avonaisina, ainoastaan sukunsa diadeemi otsalle laskettuna – hän oli kuin ilmetty seinämaalausten Andalein.

”Vartijat, pidättäkää Gildon Tromsson. Hän myrkytti isäni serkun Jenovas Àlhrúinen, hän oli se, joka antoi käskyn ampua isäni nuolella; hän on maanpetturi – ja varjolainen.” Elénatar kajautti.

”Kuinka kehtaat narttu?!” Gildon sähisi, mutta silloin vartijat astuivat hänen molemmille puolilleen ja tarttuivat häneen kiinni.

”Ei! Ette kai usko tuota lumppua?! Hän valehtelee, hän on noita! Hän on noitunut teidät kaikki!” Gilon karjui kun hänet talutettiin pois huoneesta. Silloin miehen kasvot muutuivat mustiksi ja hänen ilmeensä oli kauhea katsella. Vartiatkin kohahtivat ja Gildon näki tilaisuutensa tulleen. Hänen silmänsä hehkuivat kuin kekäleet pikisten silmäkuoppien sisältä, hänen vetäessä tikarin helmoisaan ja iski sen omaan kurkkuunsa. Pelvelijat kirkuivat ja vartija tempaisi tikarin pois. Mutta se oli jo myöhäistä. Gildonin tumman viinin värinen veri pulppusi kurkusta lattialle ja hänen kehonsa makasi elottomana lattialla.

Drynn katsoi järkyttyneenä Gildonia. Mies oli muuttunut niin paljon. Drynn muisti kuinka hänen virkaanastujaisista asti Gildon oli aina kohedllut häntä kunnioittavasti, suorastaan suojellen. Hänen huolensa oli ollut aina aito, mutta se ei auttanut pitämään hänen sielunsa puhtaana. Mikä pahuus sai korruptoitua tämän miehen ja milloin kaikki oli alkanut? Sitä Drynn ei saisi koskaan tietää. Mutta yksi aisa oli varmaa. Gildon pelkäsi jotain, niin paljon, että valutti verensä tähän lattialle, säästyäkseen joltain pahemmalta. Epätoivoinen tapa paeta seurauksia. Kun Gildonin ruumista alettiin kantaa pois, astui Drynn yhä kauhistuneen Elén eteen ja kumarsi hänelle syvään.

”Kuningattareni...” Drynn aloitti. Elé nielaisi ja sai rohkeutensa takaisin.

”Meillä on yhä sota taisteltavana kenraali Drynn. Kertokaa mikä on tilanne.” Elé puhui hillitysti ja varmasti, kuin aito hallitsija. Vuodet rouva Hiadan opissa eivät olleet menneet hukkaan tämän oppineen neidon kohdalla. Drynn nousi pystyyn. Tätä kuningatarta hän seuraisi vaikka turmioon ja kuolemaan.

”Teidän armonne, varjolaiset saivat vahvistusta. Joukkomme joutuivat perääntymään. Vihollinen vetäytyi kokoamaan joukkojaan, he hyökkäävät kaupunkiin hetkenä minä hyvänsä.” Drynn sanoi vakavana. Elé henkäisi järkyttyneenä, mutta puristi kätensä nyrkkiin ja lähti marssimaan kiivasti ulos huoneesta välittämättä ovensuussa olevasta verilammikosta.

”Emme ole vielä hävinneet taistelua. Seuratkaa minua, ja kertokaa minulle kaikki. Kuinka paljon heitä on, kuinka suuri on oma miesvahvuutemme... kaikki.” Elé sanoi itsevarmasti, mutta seisahtui vielä ovella. Hän kääntyi kohti vanhaa kuningasta.

”Vartjat, pysykää huoneessa, suojellen häntä. Kamarineidot jäävät myös – te muut, poistukaa. Palaan takaisin, kun sota on voitettu.” Elé sanoi miehelle.

Jenovas huokaisi syvään ja painui voimattomana takaisin sängyn pohjalle.

”Olette liian armollinen, korkeutenne. Menkää nyt.” vanha mies sanoi ja sulki silmänsä.

Vanha nainen vuoteen vieressä katsoi miestä keltaisilla silmillään, ja sitten Eléä, nyökäten kuningattarelle merkitsevästi. Tämän katseen Elé halusikin nähdä. Hän  käännähti kannoillaan ja puski poistuvan palveluskunnan lävitse Drynn heti kannoillaan.

He kiiruhtivat vartiasto kannoillaan ulos palatsista linnan etupihalle, muurin päälle. Koko matkan Drynn selitti Elélle taistelun kaikki puolet, jotta neito ymmärtäisi mistä on kysymys. Heidän päästessään muurin harjalle, navakka tuuli tarttui Elén hiuksiin ja kieputti niitä hänen vakavien kasvojensa ympärille, eikä Drynn voinut olla ihastelematta tätä voimakasta näkyä. Elé tähysti pohjoiseen, jossa pimeydestä näkyi ainoastaan varjon joukkojen tulet.

”Uskon että he tekevät ensimmäisen liikkeensä pimeyden turvin. Muurien vartiointia on tehostettu. Sotilaat ovat ryhmittyneet puolustusasemiin kaikille porteille.” Drynn sanoi. Elé nyökkäsi hiljaa ja katseli jokaiseen ilmansuuntaan.

”Entä järvi? Onko järven puolen asemia vahvistettu?” Elé kysyi.

”Ei ole, korkeutenne. Järveltä hyökkääminen on e-”

”Vahvistakaa järvenpuolta myös. Varjolaiset ovat arvaamattomia. Emme saa antaa heille yhtään aukkoa puolustuksessamme.” Elé sanoi tiukasti. Drynn nyökkäsi ja antoi komennon upseerille.

”Lisäksi haluan että asukkaat evakuoidaan Linnan muurien sisäpuolelle. He ovat täällä paremassa turvassa kuin kaupungissa.” neito puhui, kuin kokenut hallitsija. Elé muisti kuinka Liena oli komentanut alaisiaan, yhtä määrätietoisesti ja varmasti.

”Mitä tuo on?” Elé kysyi yhtäkkiä, osoittaen kohti pohjoista. Drynn asettui hänen vierelleen ja katsoi hänen osoittamaansa suuntaan. Tulet liikkuivat, kohti ulointa muuria.

”He hyökkäävät.” Drynn sanoi vakavasti. Hovin torvet alkoivat soida. Tuuli yltyi riepottaen Hovin viirejä ilmassa.

”Onko totta, että Gildon nimenomaan kielsi suoran hyökkäyksen?” Elé kysyi katsoessaan huolissaan hyökkäävää vihollista.

”Kyllä. Kuinka niin?” Drynn vastasi.

”Hän oli varjon vakooja ja petturi. Joukkojemme pitäminen muurien suojassa on luultavasti juuri se, mitä varjolaiset toivovat.” Elé sanoi mietteliäänä.

”Eli... meidän täytyisi siis ratsastaa vihollista vastaan? Ensimmäinen hyökkäys epäonnistui.” Drynn aloitti.

 Vastahyökkäys epäonnistui, koska sinä et johtanut heitä.” Elé sanoi, katsoen kenraalia silmiin. ”Haluan että sinä johdat joukkoja Drynn Thraninpoika. Ratsasta Hovin kunniaksi, ja sukuni nimeen.” hän sanoi ja painoi nyrkkinsä rintaansa vasten.

”Kiitoksia, teidän armonne. En petä teitä; tuon kunniaa suvullenne!” Drynn sanoi ja kumarsi syvään, ennen kuin kiiruhti valmistautumaan taisteluun. Adrenaliini alkoi kuohua hänen veressään, kenraalin ajatellessa sotaa. Kuolema, tuska ja kauhu odottivat. Ei ollut aikaa hukattavana.

Sotilaat olivat jo valmiusasemissa, kun käsky kävi. Drynnille tuotiin hänen ratsunsa, täyteen sotisopaan puettuna. Hän nousi ratsaille ja veti kypärän päähänsä. Taistoon veljet ja siskot! Taistoon voimasta ja kunniasta!  Hän hyräili vanhaa laulua ratsastaessaan kaupungin halki, johdattaen ratsuväen ja soturit suurelle portille. Ovien hitaasti auetessa Drynnin valtasi adrenaliini ja hurmeen himo. Tätä hän oli odottanut siitä asti kun hänen tiedustelu juokkonsa kimppuun hyökättiin pimeässä metsikössä. Nyt hän kävi taisteluun avonaisessa maastossa, mies miestä vastaan. Peto petoa vastaan. Nyt oli sen aika. Voittoon tai kuolemaan.

Hovin joukot ratsastivat kuraiselle rintamalle jalkaväki perässään. Kaatosade teki maasta mutaista velliä ja salamat välkkyivät kahden armeijan ympärillä. Shakaalien huuto ja peikkojen karjunta kaikui kaupunkiin saakka, suuren armeijan vyöryen kuin musta hyökyaalto Hovin edustalle. Ilmassa lensivät mustat varjon nuolet, halkoen ilmaa ja ihmisten kalloja. Hovi vastasi nuolisateeseen samalla mitalla. Muurin harjalta laukesi ilmaan tuhat nuolta punaiset sulat, kuin verinauhat lentäen hyökkäävien sotilaiden yli iskeytyen tulisena sateena vihollisen päälle.

Drynn johdatti joukkonsa taisteluun, kuolemasta ja vapaudesta. Hän ratsasti ensimmäisenä kohti kirkuvien shakaalien ja taistelukirveitä huitovien peikkojen seinämää. Pelko katosi hänen mielestään. Jos hän kuolisi tänään, hän kuolisi ylpeänä: olisi kunnia kaatua taistelussa hänen kauniin kuningattarensa puolesta. Drynn kohotti miekkansa ja ratsasti huutan kohti vihollista ja hänen soturinsa seurasivat esimerkkiä. Hakkaa päälle! Voitto tai kuolema! Nyt ei ollut paluuta, kohti hurmetta, kohti kuolemaa!

 Kun armeijat iskeytyivät yhteen oli kuin maa olisi haljennut. Shakaalit hyökkäsivät ensimmäisenä. Ne olivat nopeita ja tappavia. eturintaman hevoset olivat ismopia, mutta eivät yhtä vahvoja. Sapelit viilsivät ilmaa ja Hovin ratsumiehiä kaatui kuin heinää. Seuraavana tulivat peikot, jotka kävivät armotta jalkaväen kimppuun suuret sotavasarat heiluen. Varjolaisten takaa lensi suuria kiviä ja palavia ammuksia katapulteista, murskaten alleen niin sotilaat kuin ratsutkin. Tuskan huudot kaikuivat miekkojen kalkkeen läpi selkäpiitä karmivana. Drynn leikkasi lyhyen peikon naaman halki ja samalla miekan sivalluksella myös hyökkäävän shakaalin miekkakäden poikki. Hän viimeisteli tapon survaisemalla miekkansa terän shakaalin avonaiseen kitaan.

Varjolaisten sotaväkeä johti harmaakasvoinen mies, jolla oli lasisilmä ja julma nauru. Mies näytti mielipuolelta pyörittäessään kahdenkäden miekkaa ratsunsa selässä katkoen Hovin soturien päitä. Miehen kaulassa oli suuri ruma arpi, kuin jokin peto olisi siitä purrut. Mies tarttui kaksin käsin miekastaan kiinni ja huusi pelottavia sanoja ilmaan, kutsuen ukkosta. Miekka alkoi säteillä ja iskieä kipinöitä. Drynn mykistyi. Pilvistä varjolaisen yläpuolelta iski viisi salamaa yhtä aikaa  miehen ympärille, tappaen niin Hovin väkeä, kuin varjolaisia. Arpinaamainen mies vain nauroi mielipuolisesti ja hyökkäsi jälleen. Jalkaväki ympärillä oli kauhuissaan ja varjolaiset saivat tilanteesta yliotteen.

 Drynn käänsi hevosensa ja ratsasti suoraa tätä hurjaa ilmestystä kohti. Tuo miekka oli iskettävä miehen kädestä, hän saisi muuten liikaa tuhoa aikaiseksi. Mutta varjolaisia oli vain liikaa. Mustiin haarmiskoihin pukeutuneet sotilaat hyökkäsivät raivokkaasti jokapuolelta ja Drynnillä oli täysi työ miekkailla tiensä taistelun poikki.

Suuri peikko heilutti sotavasaraansa ja Drynnin hevonen tapettiin hänen altaan. Hän ehti juuri ja juuri loikata eläimen selästä, ennen kuin olisi jäänyt nalkkiin sen ruhon alle. Sade rummutti maata. Ilma oli kylmä ja haarniska tuntui niljakkaalta ja raskaalta yllä. Hengittäminen oli vaikeaa. Drynn tajusi loukanneensa olkavartensa ja vasemman pohkeensa. Missä vaiheessa, siitä hän ei ollut varma ehkä äskeisessä rytäkässä. Hän kohotti kilven, torjuen vihollisen hyökkäyksen. Hän sai sotilaan tapettua, mutta häntä kohti laukkasi suuri ruma peikko, jonka korva oli leikkautunut irti. Se karjui sylki lentäen hyökätessään Drynniä kohti. Drynn sai vaivoin torjuttua peikon iskut. Se takoi raivokkaasti Drynnin kilpeä ja sai iskettyä suurella vasarallaan kilven lähes halki. Silloin Kapteenui Står ratsasti peikon taakse ja sivalsi yhdellä iskulla peikon pään silmien välistä halki.

”Tässä, ottakaa ratsuni!” Står sanoi ja ojensi Drynnille hevosensa. Drynn ei ehtinyt edes kiittää, kun varjolaisen nuoli lävisti Stårin kurkun. Kapteeni kaatui naamalleen mutaan juuri tappamansa peikon viereen. Drynn karjahti raivosta ja hyppäsi ratsun selkään. Tilanne oli epätoivoinen, mutta hän ei luovuttaisi. Heidän täytyi puolustaa Hovia. He eivät saaneet hävitä nyt.

Tuuli yltyi ja vettä satoi vaakatasossa. Drynn vilkaisi taivasta. Luumunpunaiset pilvet vyöryivät suurena pyörteenä taistelukentän yllä. Rankkasateen läpi hän näki yksinäisen haukan lentävän sotatantereen yli.

Yhtäkkiä torvi soi. Se ei ollut Hovin merkkiääni, muttei myöskään Varjon. Kirkas vaskitorven ääni kaikui yhä voimakkaampana metsästä. Drynn näki Varjon komentajan katsovan äänen suuntaan. Ja silloin metsästä ratsasti esiin valkeisiin haarniskoihin pukeutunut sotaväki suurilla mustilla ratsuilla, ilmaan kohotetut miekat välkkyen salamoiden valossa. Varjon komentaja huusi ja shakaalit hyökkäsivät kohti valkeaa sotajoukkoa. Vaskitorvi soi jälleen ja etulinjan sotilaat ampuivat valkoiset nuolet ilmaan. Jokainen nuoli osui maaliinsa ja nuolisade tuntui loputtomalta. Varjolaisten komenta kohotti jälleen miekkansa kohti taivasta.

Drynn näki hetkensä koittaneen. Hän kannusti Stårin hevosen hurjaan laukkaan ja ratsasti raivokkaasti huutan kohti Varjon komentajaa. Hän löi kipinöivän miekan irti tämän kädestä, mutaiseen maahan. Mies katsoi raivokkaasti Drynniä ja taisteluun liittynyttä sotajoukkoa. Yhtäkkiä musta savu ympäröi harmaakasvoisen miehen ja hän hävisi siinä silmänräpäyksessä ratsunsa selästä. Drynn hämmentyi tästä, mutta jatkoi sitten taisteluaan. Hän ei ymmärtänyt mitä tapahtui, mutta nyt ei ollut aikaa pysähtyä ihmettelemään mitään. Piti pysyä hengissä. Suojella Hovia. Suojella kaunista kuningatarta. Hyytävä kaatosade alkoi hellittää ja ukonilma väistyi.

Kahden armeijan väliin puristuneet Varjolaiset joutuivat alakynteen ja aamun vihdoin sarastaessa torvet soittivat varjolaiset perääntymään. Rankkasade tihkutti itsensä loppuun. Shakaalit vielä viivyttivät vihollisia, jotta hitaimmatkin peikot ja haltiat pääsivät pakenemaan metsään. Pitkä verinen taistelu oli vihdoin ohi.

Sotatanner oli pelkää mutaa, verta ja ruumiita. Kuraisen maan ylitse marssi armeija, joka oli viimeisellä hetkellä saapunut Hovin avuksi. Kuin vanha ystävä, vuosien takaa. He olivat voittaneet tämän taistelun. Vapaus oli taattu, toistaiseksi.

***

Elénatar oli hoviväen saattamana ensimmäisenä vastassa urhoollisia sotureita, jotka marssivat voitokkaina kotiin. Suurista portista astelivat sisään Drynn, molemmilla puolillaan valkean kansan haltiakuningas poikansa kanssa. Kansa hurrasi sankarien noustessa portaita pitkin ylös Hovin saliin, kuningattaren eteen.

”Ándor Viimamieli, sekä hänen poikansa Grindor, teidän korkeutenne.” Drynn esitteli seuralaisensa. ”Hovin kruunaamaton Kuningatar Elénatar Álhrúin.” hän jatkoi ja haltiakuningas kumarsi syvään ja arvokkaasti.

”Hovi on tuhannesti kiitollinen teille, oi korkea kuningas.” Elé lausui juhlallisesti ja niiasi haltiakuninkaalle, joka pitkät valkoiset hiukset laskeutuivat kuin viitta yli hänen hartioidensa.

”Pohjan Huone vastaa, kun hätä on suurin. Saimme sanan Varjolaisten hyökkäyksestä. Vaikka välimme eivät ole olleet lämpimät, meillä on silti yhteinen vihollinen. Olen iloinen nähdessäni Idän Hovin laillisen perijän omassa huoneessaan.” Ándor lausui.

”Hovi ei lähettänyt avunpyyntöä, kuinka tiesitte tulla hätiin?” Elénatar kysyi ja viittoi palvelijaa tuomaan juhlajuomaa kaikille.

Grindor Viimamieli astui isänsä vierelle ja ojensi taitellun kirjeen uudelle kuningattarelle.

”Saimme tämän kirjeen auringon kulkiessa keskipäivän kantta... Kokosimme välittömästi joukkomme, lähdimme matkaan virtaa myöten ja ratsastimme viipymättä Hoviin.” hän sanoi selkä suorassa.

Elé otti kirjeen vastaan, luki sen vaitonaisena, taitteli sen lopuksi ja nosti sitten kasvonsa kohti Pohjan Huoneen herraa, silmät onnesta kosteina.

”En voi olla teille enempää kiitollinen. Olkoon Hovi ja Pohjan Huone vastedes ikuisesti ystävät. Kotimme katto, on myös teidän kattonne, arvoisat haltiaveljeni. Juhlikaamme taistelun voittoa. Kohottakaamme malja tälle kauniille voiton aamulle, sekä uudelleen solmitulle ystävyydelle!” Elénatar sanoi ja kohotti pikarinsa ilmaan.

Taistelu oli voitettu, Varjolaiset ajettu takaisin Luoteeseen, vanhat ystävyyssuhteet solmittiin jälleen ja Hovi sai vihdoin oikeutetun hallitsijan valtaistuimelle. Vaikka Elé menetti perheensä ja kotinsa, hän sai tilalle menneisyytensä, totuuden ja uuden paikan, jossa asua. Liena Hiada asui hänen sydämessään ikuisesti, kuten myös geatkinuorukainen, jota ilman hän ei olisi tänne asti selvinnyt. Elé kiitti henkiä, jotka vastasivat hänen rukouksiinsa. Hän oli vihdoin löytänyt tiensä kotiin.