Tarina Metsäkansan Pojasta - Kappale 6

Vuorten hengen siunaus

Aurinko nousi jälleen uuteen kalseaan aamuun. Lunta ei ollut satanut useaan päivään, mutta pakkanen oli sitäkin kireämpi. Tomarin kädet olivat kylmästä kohmeessa ja hänen varpaissaan ei ollut tuntoa kuin nimeksi. Tomar oli ratsastanut lähes tauotta jo pian viisi päivää siitä, kun oli lähtenyt peikkojen luota. Hän oli kiertänyt metsät lännestä ja ratsasti nyt päättäväisesti kohti Pakkasvuoria, missä hänen oli määrä tavata Daran ja muut Fjoðuriaanit. Tomar toivoi vain ehtivänsä, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

                      Talismaanin läsnäolo tuntui ahdistavana ja nyt Tomar ymmärsi sen mahdin. Hän pystyi tuntemaan talismaanin takkinsa alla. Taikakalu oli virunut vuosia Peikkojen luolassa, vuoren sisällä, mutta nyt se oli saatettu jälleen päivänvaloon. Ei olisi ollenkaan mahdotonta, että shakaalit haistaisivat sen ja olisivat pian hänen kannoillaan. Tomar säikkyi jokaista pakkasen narahdusta metsissä tai korppien raakkumista taivaalla. Keskitalven juhla lähestyi ja Tomar halusi vain olla silloin kotonaan perheensä luona. Tomar veti pakkasilmaa syvää sisään, kunnes kurkkuun koski ja keuhkoja pisti. Kunpa tämä kaikki olisi silloin jo minun kohdaltani ohi.

Tie Veljen jalkojen alla alkoi muuttua ylämäeksi ja pian he kipuasivat jo jyrkkää vuorenrinnettä ylös. Veli hirnahteli välillä kärsimättömästi ja osoitti mieltää hidastamalla vauhtiaan. Tomar yritti kannustaa ratsuaan jaksamaan vielä vähän matkaa, että he löytäisivät edes jonkun suojan, ennen kuin pysähtyisivät. Vaikka sää ei ollut pahin mahdollinen, ei silti ollut turvallista leiriytyä taivasalle. Tomar loikkasi Veljen selästä alas. Pikku hevonen heitteli päätään siihen malliin, että se saattaisi lopettaa heidän välisensä yhteistyönsä. Eläinparka oli väsynyt, mutta niin oli Tomarkin. Hän rauhoitteli veljeä ja antoi sille vettä. Kyllä he pääsisivät pian levähtämään. Pakkasvuoret olivat täynnä koloja ja luolia, jonne mahtui viettämään yönsä. Tomar silitti Veljen turpaa ja puhalsi sen harjaan, kyllä tämä tästä.

Oli myöhäinen yö. Tomar katseli tähtien loistetta nuotion takaa. Veli oli käpertynyt kuin koira nuotion viereen nukkumaan ja Tomar piti kipinää. Vaikka hän oli rättiväsynyt, hänen ei silti tehnyt mieli nukkua. Tunne oli outo. Epämiellyttävä. Tomar venytteli välillä raajojaan ja käänsi toisen kylkensä lämmintä valkeaa kohden. Pienessä kallion syvänteessä lämpö pysyi yllättävän hyvin, mutta Tomaria paleli silti. Kovimmat pakkaset alkoivat olla käsillä ja yöt olivat hyytävän kylmiä.

Taivaalla näkyi muutamia revontulen juovia. Ne juoksivat vuorten ääriviivaa pitkin ylös, kuin ne olisivat olleet hippasilla tai tanssineet jotain mielikuvituksellista tanssia. Välillä revontulet loimusivat, kuin olisivat iskeneet aaltojen lailla rantaa vasten. Tomar seurasi niiden leikkejä ja mietti, missä Daran voisi olla. Pakkasvuoret oli hyvin epämääräinen kohtauspaikka, sillä vuoristo oli valtava. Tomarista ne tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan silmänkantamattomiin. Vaghólta varastamiensa karttojen perusteella Tomar tiesi Alchatsavuoriston olevan Mustaa Metsääkin laajempi. Täällä olisi lukemattomia kohtauspaikkoja, Tomar mietti ja yritti pähkäillä, minne jatkaisi seuraavaksi. Kunpa hänen ei tarvitsisi harhailla vuoristossa loputtomiin.

Veli hirnahti ja vaihtoi asentoa vaivalloisen näköisesti. Taivas vaaleni hiljalleen idästä. Pian koittaisi päivä ja Tomarin pitäisi jatkaa matkaa. Hän jatkaisi suoraan kohti auringon nousua ja toivoisi vain törmäävänsä Fjoðuriaaneihin. Muuta keinoa hänellä ei ollut. Paikoilleenkaan hän ei voinut jäädä ja toistaiseksi tämä oli ainoa suunta.

Tomar pakkasi tavaransa takaisin Veljen selkään ja otti tämän suitsista kiinni. Aurinko paistoi jo vuorten lomasta Tomarin kasvoille, kun hän astui ulos luolasta. Yöllä vielä niin kirkas taivas oli täyttynyt painostavan harmaista pilvistä. Tuuli voimistui ja lunta alkoi vähitellen sataa. Tomar talutti Veljeä kapean kapeaa polkua pitkin, jota viimeksi olivat vain vuorivuohet käyttäneet. Hän huomasi joitain kymmeniä metrejä metriä alempana leveämmän kärrytien, joka vei alas solaan. Tuota pitkin olisi helpompi kulkea, hän ajatteli. Tomar puristi Veljen ohjia ja lähti varovasti laskeutumaan jyrkkää seinämää alas pikku hevonen perässään. Tomaria hirvitti kulkea alaspäin. Alamäki oli varsin hauras, se koostui pääasiassa sorasta ja lumesta. Jäiset pienet kivet ropisivat Tomarin jalkojen alta ja hänestä tuntui maan sortuvan pian hänen altaan. Lumisade voimistui. Pian tulisi myrsky, jossa he eivät näkisi eteensä. Heidän pitäisi ehtiä pois hauraalta rinteeltä ennen sitä. Ihan rauhallisesti vain, ei tästä ole enää pitkälti, Tomar ajatteli.

Yhtäkkiä aurinko pilkisti pilvien raosta. Kuului kova siiven iskua muistuttava pamahdus ja sen perään pitkä kirkaisu. Kuin tyhjästä heidän ohitseen kiiti valtaisa vuorikotka. Sen siipien iskut kaikuivat solassa kuin tykin laukaisut. Se oli liikaa Veljelle. Pieni hevonen säikähti pahemman kerran ja lähti juoksemaan alas rinnettä. Tomar yritti pysäyttää sen, mutta turhaan. Silloin kallio petti. Hevosen paino sai seinämän sortumaan heidän jalkojensa alta. Tomarin jalat pettivät, samoin Veljen ja he molemmat kierivät maanvyörymän ja lumen mukana kohti solan pohjaa. Tomar yritti vielä tarrata kiinni kärrytien reunasta, tuloksetta. Myös tie murtui ja Tomar putosi tyhjyyteen Veljen kanssa. Valkeanhohtoinen vuorikotka liiteli ylväästi kaukana yläpuolella ja katseli sieltä kirkkailla paljon nähneillä silmillään kahden matkalaisen synkkää loppua.

Oli pimeää, hyvin pimeää. Ei ollut muuta kuin musta, synkkä tyhjyys. Jokin märkä ja kylmä kietoutui pitkin vartaloa ja salpasi hengen. Vettä? Se viilsi jäätäen ja poltti yhtä aikaa. Kaikkialle sattui, mutta käsiä poltti tuskaisasti. Kaukana edessä näkyi hahmo. Se tuli hiljalleen kohti. Nuori neito, jolla oli tulenpunaiset hiukset. Enkelikö? Kuoleman enkeli joka oli tullut viemään mukanaan Triooniin. Kipu kävi sietämättömäksi. Kaikki katosi.

Tomar veti henkeä ja avasi silmänsä auki. Kirkkaus ympäröi hänet.

”Hän on yhä elossa! Tuokaa peittoja, nopeasti!” sanoi matala ääni hänen vierestään. Tomar yritti katsoa, mutta hänen silmiinsä koski liikaa ja hänen oli suljettava ne uudestaan. Tomarin oli vaikea hengittää, aivan kuin jokin kuristaisi häntä. Hän yski ja ryki voimakkaasti. Rintakehään sattui helvetillisesti ja Tomar oksensi vettä sisuksistaan.

”Anna kaiken vain tulla ulos ja olosi paranee.” sama ääni sanoi.

Hän alkoi kuulla selvemmin ääniä ympäriltään. Sitten hän tunsi jonkun laskevan viltin hänen harteilleen.

”Yritä rauhoittua, olet yhä shokissa.”

Tomar raotti särkeviä silmiään. Ensin kaikki oli vain valkoista. Sitten hän erotti kaksi tummaa hahmoa. Vaghó ja toinen Fjoðuriaani, jota Tomar ei tuntenut. Miehellä oli pitkät märät hiukset ja läpimärät vaatteet. Tomar siristeli ja näki kaikki loputkin Fjoðuriaanit ympärillään.

”Voit nyt päästää irti, Tomar.” Vaghó sanoi.

Tokkurainen Tomar huomasi puristavan tuttua kääröä kädessään. Oikeassa kädessä oli harmaa kivi ilman käärettä ja sitä särki hirmuisesti. Hän irrotti otteensa Talismaanista ja kipu lakkasi lähes välittömästi. Vaghó nosti maahan tippuneen Talismaanin ja ojensi sen yhdelle veljistään. Tomar yski jälleen vettä keuhkoistaan.

”Mitä oikein on tapahtunut? Missä minä olen? Missä Veli on? ” hän kysyi, hänen äänensä oli niin käheä, ettei hän ollut tunnistaa sitä omakseen.

Vaghó kumartui Tomarin ylle.

”Sinä ja Veli putositte lähes sata metriä maanvyörymän myötä. Oli ihme, että osuitte solan pohjalla olevaan lähteeseen ja säilyitte hengissä. Ratsusi on kunnossa, se oli uinut jo rantaan, kun me saavuimme paikalle.” hän sanoi.

Tomar pyöritteli sanoja hetken aikaa mielessään, kunnes tajusi mitä oli tapahtunut.

”O- osuitte paikalle? Miten...?” Tomar hämmästeli juodessaan lämmintä teetä, jonka yksi Vaghón veljistä oli hänelle tuonut.

”Pidämme leiriä vähän matkan päässä ja kuulimme huudon ja sen perään veden loiskahduksen. Onneksi olimme lähellä. Vielä muutama minuutti, niin olisit ollut mennyttä.” Vaghó sanoi, tarjoten Tomarille lisää lämmintä juotavaa. Yhtäkkiä Tomar muisti.

”Vaghó! Daran on elossa! Hän sanoi ottavansa teihin yhteyttä!” Tomar huudahti.

”Tiedän.” Vaghó sanoi vakavana. ”Hän on leirissä kanssamme. Menkäämme nyt.”

Vaghó nousi ylös Tomarin vierestä. Kaksi Fjoðuriaania nosti Tomarin ylös ja he lähtivät kävelemään kohti Fjoðuriaanien leiriä. Lumisade alkoi hellittää

Fjoðuriaanien leiri oli piilossa kallion syvänteessä. Keskellä leiriä oli suuri pyöreä teltta, jonka keskeltä nousi savua. Vaghó asteli edeltä sisälle telttaan, muut seurasivat perässä Tomar mukanaan. Teltassa loimusi lämmin valkea ja maa oli vuorattu taljoilla. Toisella puolella telttaa makasi huovilla peitettynä Daran. Hän näytti elottomalta, mutta päästyään lähemmäs Tomar näki hänen hengittävän hiljaa ja syvään. Vaghó istuutui Daranin viereen ja laski käden tämän olkapäälle.

                      ”Daran, Tomar on täällä. ”

Daran avasi hitaasti silmänsä. Hänen katseensa harhaili hetken kunnes hän huomasi Tomarin. Tomar istui Daranin toiselle puolen ja tarttui ystäväänsä kädestä. Daran hymyili, mutta ei saanut sanottua mitään. Hän näytti hyvin sairaalta. Tomarkaan ei kokenut olevansa vielä täysin kunnossa pudotuksen jäljiltä, mutta ystävänsä näkeminen tällaisessa tilassa sattui enemmän kuin vesi hänen keuhkoissaan.

                      ”Toin Talismaanin.” Tomar sai sanottua.

Daran hymyili ja nyökkäsi hänelle. Sitten hän sulki jälleen silmänsä ja vaipui uneen. Vaghó katsoi Tomaria vakavana.

                      ”Varjo on saanut hänet. Hän ei kestä enää kauaa.” Vaghó sanoi. ”Lepää nyt Tomar Ramonin poika. Ansiostasi saimme Talismaanin jälleen haltuumme ja lisäksi pelastit veljemme. Siitä hyvästä saat viipyä leirissämme niin pitkään kuin haluat. Kun koet olevasi voimissasi, olet vapaa jakamaan matkaasi.”

Tomar katsoi Daranin kalpeita, arpisia kasvoja. Tomar tunsi sydämessään ahdistusta, jollaista ei ollut kuunaan tuntenut. Tomar kääntyi kohti nuotiota. Hän tunsi lämmön palaavan vähitellen jäseniinsä, mutta hänen sisintään kylmäsi. Hänen tehtävänsä oli nyt suoritettu, mutta hänestä ei tuntunut hyvältä. Tomar oli ajatellut kokevansa huojennusta ja helpotusta, kun pääsisi eroon Talismaanin taakasta, mutta nyt kun hän istui tässä teltassa Fjoðuriaanien kanssa, vapaana tekemään mitä halusi, hän tunsi vain surua ja ahdistusta.

Ilta hämärtyi. Ulkona tuuli voimistui jälleen. Fjoðuriaanit alkoivat pohtia, mitä Talismaanille tulisi tehdä. Tomarille tarjottiin juotavaa ja poltettavaa piipussa. Hän otti kohteliaasti vastaan, mitä tarjottiin ja seurasi syrjässä hiljaa keskustelua.

”Veljet, ” Vaghó aloitti ” kuten tiedätte, meidän tulee harkita tarkkaan, mitä teemme Talismaanille. Peikoille emme tätä taakkaa enää voi antaa, emmekä valkealle kansalle.” hän sanoi. Muut nyökkäilivät ja myöntelivät yksimielisesti.

”Mitä me siis teemme? Luovutammeko Talismaanin Liittoumalle?” ruskeapartainen hieman nuorempi mies kysyi.

”Emme.” Vaghó sanoi tiukasti ”Liittouma ei ymmärrä Talismaanin voimaa ja he voisivat laiminlyödä sen vartioinnin. Pahimmassa tapauksessa sitä voitaisiin käyttää vääriin tarkoituksiin. Ei, sitä me emme halua.” Vaghó sanoi.

”Entä Idän vanhat ruhtinaat? ” kysyi ruskeapartainen mies, jolla oli jäänsiniset silmät.

”Hovin Kuningas katkaisi yhteydet meihin jo vuosia sitten. Hän on antanut ymmärtää, että emme ole enää heidän suosiossaan. Sitä paitsi en luota Hovin sisäiseen tiedonkulkuun. Uskon heidän joukossaan olevan vakoojia. Yritin kertoa Kuninkaalle, mutta hän luottaa väkeensä.” Vaghó huokaisi. Tuli jälleen hiljaista.

”Entä luoteen haltiat?” harmaahiuksinen mies ehdotti.

”Vaipuneet varjoon ja loput kaatuneet, olin itse paikalla.” sanoi sama ruskeapartainen mies.

”Myös vanha Jääkatse?” Kysyi pieni mies, jolla oli kelmeä iho ja puoliksi jo kalju pää.

”Hän myös.” ruskeapartainen mies sanoi.

Pieni mies painoi kasvonsa käsiinsä. Tuli jälleen hiljaista. Teltan ilma muuttui hiljalleen sakeaksi tupakan savusta. Kaikki pohtivat, mitä tulisi tehdä.

”Minä otan Talismaanin.” Daran sanoi. Hän oli jälleen valveilla ja oli hieman kohottautunut taljalta, jolla makasi. Hän näytti hyvin heikolta, mutta hänen silmissään loisti palo.

”Vien Talismaanin mukanani hautaani. Varjolaiset eivät saa sitä.” Daran sanoi.

Tomar järkyttyi.

”Ei Daran! Et saa uhrata itseäsi, et edes Talismaanin tähden!” hän huudahti.

Kaikki kääntyivät häntä kohti. Tomar huomasi yhtäkkiä, ettei ollut hänen asiansa päättää, mitä Talismaanille tehtäisiin ja häntä hävetti. Ennemmän häntä kuitenkin huolestutti ystävänsä puolesta. Daran oli jo kerran joutunut varjolaisten vangiksi uhrautuvaisuutensa takia ja jos hän päättäisi kuolla Talismaanin vuoksi, sen hän myös tekisi. Sitä Tomar ei voinut sallia.

”Vaikka ei ole suotavaa sinun puhua nyt, Tomar, olet silti oikeassa. Daran, olet tehnyt jo tehtäväsi. Kenenkään ei pitäisi uhrautua tämän takia. Me keksimme paremman keinon.” Vaghó sanoi. Daran yskäisi ja lysähti takaisin selälleen. Hän hengitti raskaasti.

”Vaghó, veljeni, minä teen jo kuolemaa. Varjo on liian vahva… Anna minun lähteä kunniakkaasti. Anna Talismaani minulle, minä sinetöin sen kuolemallani ja siihen ei pääse enää kukaan käsiksi.” Daran sanoi ja sulki jälleen silmänsä.

Kukaan ei sanonut sanaakaan. Vaghó näytti mietteliäältä, hän poltti piippuaan silmät lähes ummessa. Kaikki pohtivat mielessään Daranin sanoja. Ahdistus puristi Tomarin rintaa. Hän ei halunnut menettää ystäväänsä, juuri kun oli luullut hänen pelastuneen. Tomar katseli ympärilleen, kuin toivoen jonkun antavan avaimet tähän eteen kohonneeseen lukittuun oveen. Mutta kaikki olivat painaneet päänsä mietteissään alas. Ilma sakeni savusta. Hiljaisuus tukahdutti enemmän kuin vesi rinnassa. Tomarista tuntui, ettei kykenisi enää hengittämään.

”Anteeksi, tarvitsen nyt raikasta ilmaa.” hän sanoi mutisten, ponkaisi ylös ja harppoi parilla kiivaalla askeleella ulos teltasta hyytävään yöhön. Tuuli ulisi vuoren seinämän halkeamissa ja lunta tuprutti taivaalta. Tomar hengitti syvään kirpeää talvi-ilmaa. Hän katsoi ylös. Tuulen heittelemät lumihiutaleet kieppuivat isossa spiraalissa alas piemeydestä, alas korkeuksista. Tomar tarpoi lumessa syvennyksen suulle, johon lumi oli noussut yli polven korkuiseksi valliksi. Vasemmalla sadan metrin päässä oli lampi, johon Tomar oli aamulla pudonnut, mutta vaikka Tomar kuinka siristeli, hän ei kyennyt erottamaan mitään pimeydessä ja lumisateessa. Kaikkialla oli pimeää.

”Mitä minä oikein teen?” Tomar kysyi murheellisena, katsoen pimeyteen.

Tomar kääntyi palatakseen takaisin telttaan, mutta silloin hän oli näkevinään jotain kallion kupeessa. Tomar pysähtyi hätkähtäen ja katsoi tarkemmin. Lumi muodosti outoja kasoja kivien päälle. Tomar huokaisi helpottuneena. Luulin vain nähneeni jotain, hän tuumi. Yhtäkkiä lumikasa liikahti. Tomar säpsähti. Suuri valkoinen kotka istui kiven päällä ja tuijotti häntä tiukasti. Tomar huudahti säikähdyksestä, mutta huudahdus katosi tuulen mukana pimeyteen. Kotka levitti valtavat siipensä ja lennähti lähemmäs Tomaria. Valtava olento pelotti Tomaria, mutta hän ei kyennyt liikkumaan. Hän seisoi kuin naulittuna paikoillaan, kun kotka laskeutui hänen eteensä. Lumi pöllähti ilmaan, kun linnun kynnet koskettivat maata. Tomar nielaisi. Kotkan suuret keltaiset silmät tuijottivat häntä, kuin porautuen aina sieluun asti.

                      Tomar Ramonin poika, oletko valmistautunut?

Tomar säpsähti. Ääni tuntui kuuluvan ympäriltä, joka puolelta, hänen päänsä sisältä. Kotka tuijotti Tomaria.

”Kuka sinä olet?” Tomar kysyi peloissaan ja hämmentyneenä. Kotka otti askeleen lähemmäs Tomaria hievahtamatta.

Minä olen Alcatcha, näiden vuorten henki.

Tomar muisti kuulleensa tuon nimen. Geatkit kertoivat tarinoita muinaisilta ajoilta, jolloin suuret henget hallitsivat koko Jerchóvaa ja suurin heistä oli Alcatcha, Suuri Pakkanen, vuorten Valkoinen henki. Mutta nehän olivat vain lasten satuja, Tomar ajatteli.

                      En ole satua. Kuten huomaat, seison tässä edessäsi. Olen hyvin todellinen. Ja me olemme tavanneet jo kerran aiemmin, Tomar.

Tomar muisti suuren kotkan joka nousi ilmaan kallion päältä ja pudotuksen...

Kyllä, Tomar. Kysyn uudestaan, oletko valmistautunut?

”Valmistautunut mihin?” Tomar kysyi.

Sinä tiedät mihin, Tomar. Se olit sinä joka pyysit minulta apua. Tässä minä olen.

Tomar oli hämmentynyt. Hän katsoi ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Tomar mietti mitä Alcatcha mahtoi tarkoittaa.

                      ”Tarkoitatko... Darania? Voitko sinä auttaa häntä?”

Kotka sulki silmänsä ja painoi päänsä hetkeksi. Sitten se kääntyi katsomaan kohti telttaa.

                      Minä voin antaa hänelle lisää aikaa, mutta sinä tiedät hinnan, Tomar, sinä tiedät mitä on tehtävä.

Kotka käänsi katseensa Tomariin ja hänestä tuntui, kuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuin tuo läpitunkevan pistävä katse ja suuri keltainen kotkan silmä. Sen edessä ei voinut valehdella, eikä sen kanssa voinut neuvotella. Tomar tiesi mitä hänen olisi tehtävä, mutta se raastoi hänen sydäntään.

”Suuri Pakkanen, jos minä otan Talismaanin huomaani, en voi palata enää kotiin. Olen käynyt lähellä kuolemaa monta kertaa ja olen jo melkein vaipunut epätoivoon. En tiedä pystynkö siihen… haluaisin palata takaisin perheeni luo.”

Sinä voit palata perheesi luo ja antaa Fjoðuriaanien pitää huolta Talismaanista. Mutta sinä tiedät mitä sitten tapahtuu, etkä sinä halua niin käyvän.

Vuorikotkan katse syväni entisestään. Tomar voi melkein jo pahoin.

”Tarkoitatko… Varjo löytää Talismaanin?” Tomar vastasi.

Mahdollisuuksia on monia Tomar, mutta minä olen lukenut kirjoituksia ja minä tiedän. Sydämessäsi sinäkin tiedät.

Tomar katsoi jälleen vuorikotkaa, jonka silmät eivät räpsähtäneet.

”Minne minä sitten menen? Mitä minä teen? Varjolaiset tappavat minut, jos saavat vihiä, että minä kannan Talismaania.”

Minä lasken päällesi loitsun, joka suojelee sinua Varjolta. Olet turvassa kaksikymmentäkahdeksan vuodenaikaa. Et tarvitse enää kotiasi. Koko Jerchóva on sinun, Tomar. Sinä olet valmis tähän.

Tomaria tunsi kylmien väreiden kulkevan hänen jaloistaan, pitkin selkärankaa, ylös niskaan asti.

”Tiedän.”

Nyt tule.

Vuorikotka levitti siipensä. Se löi niitä niin että koko vuori kaikui. Lumi kieppui Tomarin ympärillä kuin hurrikaani, se tuntui tarraavan Tomarista kiinni ja nostavan hänet ilmaan. Tomarista näytti kuin kotka olisi muuttunut lumeksi. Silloin se nousi ilmaan ja syöksyi lumen ja myrskyn lailla kohti telttaa, jossa Fjoðuriaanit olivat. Tomar tempautui mukaan. Vuota teltan suulla lennähti auki ja sisään tulvi viima ja lumimyrsky kotkan muodossa. Fjoðuriaanit huusivat ja nousivat ylös ja osa heistä paljasti miekkansa. Yhtäkkiä jylisi ääni joka tuntui kuuluvan kaikkialta ja vahvahdutti vuoren pohjaa.

                      ”Fjoðuriaanit, kuulkaa. Olen tullut tuulen mukana, olen nukkunut pakkasessa. Tänään heräsin ja tuon teille sanan. Joukossanne on metsäkansan poika. Aivéladd on hänen taakkansa. Hänellä on siunaukseni. Älkää astuko hänen eteensä, vaan antakaa hänelle miekkanne.”

Sitten osa lumesta muuttui purppuraiseksi savuksi, joka lennähti kieppuen Daranin ylle, imeytyen hänen hengitykseensä. Sitten kotkan muotoinen lumimyrsky lensi teltan ympäri ja ulos teltasta viiman yhä ulvoen korvissa. Sitten tuli täysin hiljaista. Tuli, joka oli lähes sammunut, alkoi taas kyteä ja pian se leimusi lämpimänä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tomar, joka makasi taljojen päällä, kohotti varovasti päätään. Osa Fjoðuriaaniista seisoi, osa istui, mutta he kaikki tuijottivat Tomaria sanomatta sanaakaan. Yhtäkkiä kuului yskäisy. Daran oli noussut istumaan ja katseli hämillään ympärilleen.

                      ”Daran!” Tomar huudahti ja ponkaisi ylös. ”Kuinka sinä voit?”

Daranin kasvot eivät olleet enää niin kalpeat. Hän kääntyi Tomarin puoleen.

                      ”Paljon paremmin. Mitä täällä on tapahtunut?” Daran kysyi hämmentyneenä ja katsoi telttaa, jossa kaikki tavarat, taljat, huovat, kupit, piiput olivat levällään. Fjoðuriaanit seisoivat sijoillaan, osalla miekkansa paljastettuina. Vaghó otti askeleen lähemmäs ja pani miekkansa huotraansa.

                      ”Alcatcha tuli luoksemme. Hänellä oli viesti meille.”

Daran näytti hämmästyneeltä.

                      ”Alcatcha? Mutta hän ei ole näyttäytynyt meille vuosikymmeniin! Mitä hän kertoi?” Daran henkäisi ja yritti nousta ylös. Vaghó painoi Daranin takaisin maahan ja viittoi muita istuutumaan. Fjoðuriaanit istuutuivat ja Tomar seurasi esimerkkiä.

                      ”Hän kertoi...” Vaghó aloitti, piti tauon ja vilkaisi Tomaria. ”Hän kertoi, että Tomar tulisi kantamaan Talismaania tästä eteenpäin. Tomar, kerro meille tarkalleen mitä tapahtui.” Vaghó sanoi. Daran katsoi Tomaria hämmästyneenä. Sillä hetkellä Tomar tajusi kaikkien katsovan häntä. Tomar nielaisi ja kokosi itsensä.

                      ”Suuri Pakkanen antoi minulle tehtävän. Minä otan Talismaanin ja tätä tehtävää vastaan hän lupasi parantaa Daranin. Hän täytti lupauksensa ja minä täytän omani.” Tomar sanoi ja hänen äänensä oli saanut voimansa takaisin. Hän suorastaan jo uhkui itsevarmuutta. Vaghó näytti vakavalta, mutta sitten hänen kasvoilleen ilmestyi hymyn kare.

                      ”Ja me kunnioitamme hänen päätöstään.” Vaghó sanoi ja kumarsi Tomarille. Yllättäen kaikki Fjoðuriaanit kohottautuivat ja kumarsivat Tomarille, myös Daran joka istui hänen vieressään painoi leuan rintaansa. Ruskeapartainen mies astui Tomarin viereen ja ojensi hänelle Talismaanin, joka oli käärössään.

                      ”Pidä se tallessa, älä koskaan päästä sitä silmistäsi.” Vaghó sanoi.

                      ”Minä pidän siitä huolen.”

Seuraava päivä oli pilvetön ja kirkas. Lunta oli tupruttanut koko yön ja hanki ylsi polviin asti. Tomar oli laittamassa Veljeä lähtökuntoon, kun Daran ilmestyi hänen taakseen. Hän laski kätensä Tomarin olalle, jolloin Tomar havahtui ajatuksistaan.

”Minä olisin voinut tehdä tämän.” Daran sanoi käheällä äänellä.

Tomar kääntyi häntä kohti.

”Ei, Daran. Tämä tehtävä on nyt osoitettu minulle. Sinun täytyy nyt pysyä elossa, kunnes näen sinut jälleen.” Tomar sanoi ja hymyili.

Daran katsoi Tomaria pitkään kuin yrittäen lukea hänen ajatuksiaan. Sitten hän kaappasi tämän syleilyyn.

”Hyvästit nyt, veljeni.” hän sanoi vakavana.

”Ei vaan näkemiin, veljeni.” Tomar vastasi. Sitten hän irrotti otteensa ja hyppäsi Veljen selkään. Tomar katsoi vielä kerran ystäväänsä ja hymyili tälle, ennen kuin kannusti Veljen liikkeelle. Tomar tiesi, ettei näkisi Darania enää pitkään aikaan, jos koskaan. Mutta hän myös tiesi, että näin oli tarkoitettu. Sitä paitsi hänellä oli yhä Veli. Tomar naurahti itsekseen ja taputti pientä hevosta kaulalle. Kaksikymmentäkahdeksan vuodenaikaa. Me ehdimme nähdä paljon seikkailuja siinä ajassa, hän mietti.

Kapea kivikkoinen polku leveni ja aukesi alamäeksi kohti uusia maisemia. Tomar kannusti Veljen laukkaan ja yritti olla ajattelematta ystäviään ja perhettään, jotka hän jättäisi taakseen, tai Talismaania, joka oli hänellä selkärepussaan. Hän mietti vain niitä uusia seikkailuja ja tapahtumia, jotka hän tulisi kokemaan Talismaanin tuoman vastuun ja vaaran myötä.

 

Ensimmäisen osan loppu.