Velvollisuus
Seuraavana
päivänä aamuvarhaisella, ennen kuin aurinko oli vielä ehtinyt pilkistää
horisontin takaa, lähti joukko päällikön kaartilaisia viemään viestiä ympäri
kylää. Kutsu sotaan koski kaikkia miehiä jotka olivat ehtineet nähdä yli
viisitoista kesää. Ainoastaan vanhat ja sairaat, sekä naiset eivät olleet osana
kutsuntoja. Paettuaan syntysijoiltaan Korpeen kauan sitten, olivat geatkit sotineet
ainoastaan toisiaan vastaan. Nyt ensimmäistä kertaa vuosisatoihin vastassa oli
tuntematon uhka. Auringon noustessa paksujen pilvien taakse, oli jo puolet
Korvenpäästä tietoinen tulevasta sodasta.
Päällikkö oli kutsunut kyläläiset
koolle toisen päivän ehtoolla. Kokoontumista varten käynnissä olevat
valmistelut pitivät lähes koko kylän kiireisenä. Perinteisesti sotaan lähtö
merkitsi suurta illallista, jolla henkensä uhraavia sotureita juhlittiin. Korvenpäässä
asui nyt myös väkeä kolmen kylällisen verran. Vain yhden kylän päällikkö
Koskenkulman Iikka oli kansalaistensa kanssa ehtinyt paeta Varjolaisia ajoissa,
mutta heidän koko kylänsä tuhottiin polttamalla maan tasalle. Muiden kylien
päälliköt olivat menehtyneet puolustaessaan kyläänsä. Pelastuneet valitsivat
joukostaan omat edustajansa; vahvimmat ja viisaimmat. Vanhojen kylien edustajat
tulisivat toimimaan Arthosin kenraaleina sodassa ja valvoivat myös taisteluun
valmistautumisen etenemistä. Nyt kenraalit ja kapteenit olivat kerääntyneet
Päällikön luo laatimaan sotasuunnitelmaa.
Osc oli komennettu Kaartin
kanssa kasaamaan joukkoja. Hän ei ollut nähnyt Fjoðuriaaneja tai Nanaa saapumisillan
jälkeen. Hänellä ei silti ollut aikaa miettiä, mitä he tekivät tällä hetkellä.
Armeija täytyi kasata; hevosten varusteet kunnostaa, aseet ja haarniskat
valmistella… Heillä oli kaksi päivää aikaa siihen, mihin olisi tarvittu ainakin
viikko. Osc ehti koko päivän aikana pitää kaksi kokonaista, lyhyen lyhyttä
taukoa, jolloin hän ehti hädin tuskin syödä.
Päivä venyi pitkälle
iltaan. Vasta lähellä keskiyötä Osc pääsi vihdoin nukkumaan. Hän oli viimeiset
tunnit viettänyt talissa järjestämässä hevosia ratsuiksi. Tallimestari oli
vaatinut myös Veljen värväämistä ratsuksi ja Osc oli yrittänyt selittää, että
hänen veljensä poni oli aivan liian pieni ja vanha sotahevoseksi. Tallimestari
taas oli huomauttanut, että heillä ei ollut tarpeeksi hevosia ja kyläänkin
täytyi jättää nopeita ja vahvoja ratsuja kotirintamaa varten. Osc oli lopulta
saanut suostuteltua Veljen juhdaksi, jotta se ei joutuisi keskelle taistelua.
Osc astui sisään kotiinsa,
vain huomatakseen asunnon olevan tyhjänä. Ilmeisesti Senikan synnyts oli
käynnistynyt, sillä Mirena oli hänen kätilönsä. Äiti ei koskaan lähtenyt ulos
pimeällä, jos ei ollut aivan pakko. Osc huokaisi syvään pettyneenä. Senikan
lapsi oli päättänyt kyllä kaikista otollisimman ajan syntyä. Hän olisi halunnut
viettää viimeisen illan ennen taistelua äitinsä kanssa, mutta se ei nyt
ilmeisesti ollut mahdollista. Hän oli isätön ja Mirena oli leski. Ja pian hänen
äitinsä olisi myös lapseton. Olisi hyvin todennäköistä, että hän tai Tomar, tai
molemmat saisivat surmansa taistelussa. Oscista tuntui kurjalta ajatella
äitiään, joka joutuisi elämään aivan yksin. Tällaista
on siis olla aikuinen, Osc mietti murheissaan ja painui pehkuihin.
Aamu koitti liian
aikaisin. Aurinko ei ollut vielä noussut, kun Osc heräsi koputukseen. Hänen
tuttavansa Luos, jonka Osc oli nähnyt Honganpäässä vartiossa toissapäivänä,
seisoi hänen ikkunansa takana. Päällikön määräämä aamuherätys. Oscista tuntui,
kuin ei olisi nukkunut silmäystäkään. Voikohan väsymykseen kuolla, hän mietti
vetäessään housuja jalkaansa. Hiipiessään eteiseen Osc huomasi, että Mirena oli
palannut yöllä kotiin. Hänen makuuhuoneensa ovi oli raollaan, kuten aina ja hän
erotti äitinsä nukkumasta sängyssään. Oscilla olisi tehnyt mieli käydä
halaamassa äitiään, muttei tohtinut herättää tätä. Niinpä hän suoriutui ulos mahdollisimman
äänettömästi. Äiti oli ansainnut leponsa. Kodin kulmalta hän pisti ripeästi
juoksuksi.
Osc vilkaisi mennessään
kaiteen yli alas maahan, jossa oli jo täysi kuhina käynnissä. Nuorukaiset
kiiruhtivat innosta pinkeinä terottamaan miekkojaan, kun aikuiset näyttivät
ahdistuneilta vetäessään haarniskoja ylleen. Alas oli koottu kokonainen armeija
ja lisää miehiä liittyi koko ajan lisää. Silti joukko ei ollut erikoisen suuri.
Osc nielaisi. Hän laskeutui puusta maan tasalle ja hänelle lyötiin heti
geatkien sotisopa syliin. Poikasena Osc oli rakastanut leikkiä sotaa kavereidensa
kanssa ja he olivat iän myötä siirtyneet harrastamaan miekkailua. Kun hän tuli
miehen ikään, hänet koulutettiin suojelemaan kylää, kuten muutkin nuorukaiset.
Aikojen muututtua levottomammiksi heidät kaikki oli värvättyvartioimaan kylää.
Ja yhä vain nuoremmat joutuivat osallistumaan vartiointi-tehtäviin, kokeneiden
liityttyä mukaan metsästämaan ruokaa.
Tähän päivään saakka Osc
oli janonnut päästä taisteluun, mutta tositilanteen koittaessa hän ei ollut tippaakaan
innoissaan. Sitä oli vaikea myöntää itselleen, mutta häntä pelotti.
Nahkahaarniska kiristi ja siinä oli jäykkä liikkua. Hiki valui jo, vaikka ilma
oli kylmä. Vetäessään hanskoja käteensä ja mietti miten kauan hän jaksaisi
miekkailla tällaisissa varusteissa. Treenatessa sai pitää välillä taukoa, mutta
jos taistelussa väsyy kesken kaiken, pääsee hengestään.
Demossa häntä ei ollut
pelottanut tällälailla. Vaara oli ollut hyvin todellinen: he olivat keskellä
varjolaisia ja shakaaleja. Siihen hetkeen saakka kun hän oli saanut varjolaisen
miekasta sivalluksen kasvoilleen, hän oli jotenkin kuvitellut olevansa
kuolematon. Kivusta hän pääsi yli nopeasti, mutta Osc oli todella pelästynyt,
ja sitä tunnetta hän ei ollut saanut karistettua ajatustensa takaa. Silloin
heillä oli ollut mahdollisuus paeta, mutta nyt jos hän pakenisi, hän pettäisi
kansansa ja itsensä. Sota oli jotain sellaista, mitä nuori geatki ei ollut
koskaan joutunut tosissaan miettimään. Eikä miettiminen tuntunut hyvältä
nytkään.
Osc kiinnitti huotran
vyötäisilleen ja nosti ilmaan miekan, joka nojasi maassa puuta vasten.
Taistelussa hänellä olisi myös jousi, mutta ampuminen ratsastaessa oli pahuksen
vaikeaa. Ja nyt hänellä oli enää yksi silmä, jolla tähdätä. Osc tunsi kylmän
hien valuvan niskaansa pitkin, miettiessään osaisiko hän enää ampua jousella. Tästä täytyy kertoa komppanjani kapteenille.
Osc lähti heti marssimaan kohti kapteenin viiriä, joka seisoi kiven heiton
päässä hänestä. Hän kuitenkin seisahtui. Jos hän ei voisi ampua, se
tarkoittaisi etulinjaa. Vatsassa muljahti häijysti ja Osc nielaisi. Eturintama
tarkoitti kuolemaa. Osc kääntyi kannoillaan. Hän päätti ensin kokeilla osaisiko
vielä käyttää jousta, ennen kuin menisi puhumaan sivun suunsa.
Kentällä oli oikea ryysis.
Viimehetken treenit olivat käynnissä kaikilla niillä, jotka kokivat sen
osaltaan tarpeelliseksi. Osc näki nyyhkyttävän viisitoistavuotiaan istuvan
maassa. Pojan puumiekka oli pudonnut maahan ja hänen parinsa läksytti häntä
huonosta jalkatyöstä.
”Jos et osaa väistää,
kuolet ensimmäisenä taistelussa!” mies sanoi tylysti ja sai pojan itkemään.
Oscilla tuntui pahalta pojan puolesta, mutta jatkoi silti ohi. Oli parempi olla
rehellinen, kuin valaa aiheetonta toivoa.
Jousiammuntaradalla Osc
asettui vanhan miehen viereen, joka oli osunut vain kahdesti maalitauluun. Mies
katsoi tulosta pettyneenä, mutta haki sitten nuolet takaisin ja aloitti alusta.
Osc yritti hymyillä miehelle rohkaisevasti, vaikka hänellä itsellään ei ollut
lainkaan itsevarma olo. Hän oli juuri asettamassa nuolta jouselle, kun hän
huomasi paikallaolijoiden kiinnittäneen huomionsa johonkin. Silloin Osc erotti
kiihkeän miekkailun ääniä ja etsi katseellaan äänten lähdettä, kuten muutkin.
Kymmenen metrin päässä kaksi geatkia otti yhteen miekoin. Ympärille oli
kerääntynyt toistakymmentä geatkia katsomaan ottelua. Vanhempi geatki, jolla
oli musta parta ja tumma häntä oli Ramonin tuttu ja Osc oli nähnyt äijän usein
miekkailuharjoituksissa. Toinen geatki oli selin Osciin ja hänellä oli huppu
päässään, eli sparrauspari saattoi olla kuka vain.
Osc tiesi veteraanin
olevan haka miekkailija, ja vaikka nuorukainen pärjäsi erittäin hyvin, ei
hänellä olisi mahdollisuuttakaan tätä vastaan. Yllättäen nuori miekkailija teki
nopean harhautusliikkeen, riisuen vetaraanin aseista ja ottelu päättyi. Jotkut
taputtivat ja sparrauspari kätteli toisiaan. Huppupäinen geatki poistui
ripeästi paikalta. Osc tahtoi henkilökohtaisesti onnittella miestä hienosta
suorituksesta. Hän oli juuri hihkaisemassa miehelle, kun tämä kääntyi nousemaan
rappusia ylös. Osc näki jotain punaista vilahtavan hupun alta.
”Nana?” Osc mutisi
hämillään partaansa, mutta miekkailija oli jo kivunnut näkymättömiin. Osc jäi
seisomaan niille sijoilleen epäuskoisena. Sitten hän kiiruhti
veteraaniottelijan luokse. Äijä vaihtoi asetta kentän reunassa.
”Anteeksi, mutta tiedätkö
kuka …hän oli? Vastaparisi?” Osc kysyi mieheltä, joka juuri asetti maahan
lentänytttä miekkaansa takaisin huotraan.
”Hän? En ollut nähnyt
aikaisemmin, luultavasti muuttanut toisesta kylästä. Tuli ensimmäisenä aamusta
luokseni ja pyysi päästä treenaamaan kanssani. Sanoisin, ettei poika enempää
treenausta tarvitse!” ukko naurahti, niin että Osc näki haljenneen kulmahampaan
vilahtavan. Mies toi Oscille mieleen isänsä, ehkä johtuen yhtä tummasta
turkista, tai hilpeästä luonteestaan.
Osc kiitti äijää ja palasi
ampumaradalle. Se ei voinut olla
Nana. Tyttö oli hauras kuin haavanlehti. Hän ei voinut mitenkään tervehtyä yhdessä
yössä. Pojalla oli luultavasti punainen huivi otsallaan, jota hän vain erehtyi
luulemaan hiuksiksi. Mutta ehkä hän ehtisi käydä tervehtimässä tyttöä
nopeasti... Osc ravisteli sitten typerän ajatuksen poism, ja keskittyi ainoastaan
ampumiseen. Pian häntä kaivattaisiin jälleen, eikä treeneille ollut koko päivää
aikaa. Nyt ei ollut aikaa tyttöjen liehittelylle.
Lopulta ilta koitti. Päivän
kylän yllä roikkuneet pilvet olivat vihdoin hälventyneet ja kuut hohtivat
kirkkaina tähtikirkkaalla taivaalla. Koko kylä kokoontui Honganpään edustalle
kuuntelemaan päällikön puhetta. Sotilaat olivat valmiina; varusteet ja hevoset
olivat valmiina; hyökkäyssuunnitelma oli valmiina. Kaikki tiesivät mitä tehdä.
Osc liittyi väenpaljouden joukkoon
viimeisten joukossa. Hän oli ehtinyt harjoitella jonkin verran ja oli lihasmuistista
jopa osunut maalitaulun keskiosaan muutaman kerran. Silti hän ei ollut enää
yhtä hyvä jousenkäyttäjä kuin oli joskus ollut. Luulisi, että yhdellä silmällä
olisi helpompi tähdätä, mutta totuus oli jotain muuta. Veisi aikaa, ennen kuin
hän osasi tähdätä yhtä hyvin, kuin ennen. Osc näki Mirenan ylhäällä nojaten
kaiteeseen ja riensi ylös halaamaan äitiään.
”Osc!” Mirena huudahti ja
rutisti poikaansa tiukasti. ”Luulin jo etten ehdi nähdä sinua!” hän sopersi
Oscin korvaan.
”Niin minäkin! Olitko
eilen Senikan luona? Synnyttikö hän nyt?” Osc kysyi. Mirena nyökkäsi mutta
käännähti ympäri kuullessaan hurrausta. Päällikkö oli astunut esiin majastaan
ja seisoi nyt ylhääällä portaiden päässä. Kaikki geatkit osoittivat suosiota.
”Hän sai pojan. Kerron
myöhemmin lisää.”Mirena sanoi ja taputti päällikölle muiden mukana.
”Veljeni! Siskoni!”
Päällikkö aloitti ja hurraukset vaikenivat.
”Nyt on koittanut aika,
kun geatkit käyvät sotaan. Varjolaiset ovat ajaneet kansamme kodeistaan. He
ovat polttaneet kyliämme, tappaneet, raiskanneet ja alistaneet kaltaisiamme. Meidät
on ajettu ahdinkoon. Nyt me emme enää pakene. Emme aio enää alistua. Me käymme
vastahyökkäykseen.” Arthos kuulutti vakaalla, kantavalla äänellä geatkien kuunnellessa
hiljaa.
”Vihollinen on
ylivoimainen ja meitä on vähän, mutta meillä ei ole varaa perääntyä. Varjo
aikoo julistaa sodan koko Jerchóvaa vastaan ja me liitymme taisteluun. Jos emme
tee mitään, pian Varjon shakaalit marssivat Korpeen, tuhoten kaiken tieltään.
Ja meidät samalla. Mutta me emme ole yksin! Idän ihmiset ovat luvanneet
taistella kanssamme, rinnallamme! Vaikka meitä on vähän, se ei silti tarkoitta
etteme voi näyttää Varjolaisille miltä tuntuu joutua geatkien kynsiin! Siispä
aseisiin veljet! Kohottakaa miekkanne, kohottakaa seipäänne! Kohottakaamme
malja!” hän kajautti.
Ja kaikki hurrasivat. Geatkit
huusivat, hurrasivat ja karjuivat. Nyt juhlikaa! Huomenna me kuolemme, mutta
tänään on juhla! Metsässä nukkuneet linnut nousivat kaikki siivilleen Korvenpään
hurrauksen myötä. Tunnelma kiihdytti mieltä.
Alhaalla piiat alkoivat
jakaa viiniä miehille ja naisille hurrauksen tahdissa. Juokaa, juokaa, juokaa, juopukaa! Nauru levisi samaa tietä, kun
kupit kiersivät kädestä käteen, myös ylös tikkaita pitkin ja viiniä laskettiin
tynnyreittäin. Pian kaikilla oli kädessään pikari, kulho tai kuppi täynnä
verenpunaista viiniä.
Osc kurkotti kaiteen yli ja katsoi
kuinka viimeisetkin geatkit saivat viinikuppinsa vähitellen täyteen. Kaartilaiset
kaataisivat viimeisenä juomaa kolmen kylän edustajille, Päällikölle, sekä hänen
seurueelleen. Arthosin takana Honganpään oven edessä seisoivat Fjoðuriaanit,
neljä vartijaa ja Nanáki. Osc hieraisi silmiään. Tytöllä oli päällään
nahkahaarniska ja huppu, jonka alta hänen punaiset hiuksensa valuivat tytön
olkapäiden yli. Nana seisoi selkä suorana ja näytti elinvoimaiselta – vahvalta.
”Onko tuo se tyttö jonka
Senika toi luokseni toissapäivänä?” Mirena kysyi myös tähystäen Nanaa. ”Enpä
ollut vähällä tunnistaa häntä. Muistelin, että hän oli pienempi. Hän taisi olla
hieman kipeä?” Mirena kysyi ja hymyili nähdessään pojan ilmeen.
”Mene jo hänen luokseen.”
Mirena sanoi ja iski silmää Oscille.
Osc
suikkasi suukon äitinsä poskelle ja lähti kiiruhtamaan kohti Päällikköä ja
Nanaa. Hän yritti olla läikyttämättä maljaansa, mutta yritti silti pitää
kiirettä; pian päälliköllekin kaadettaisiin malja, eikä hän sitten enää
kehtaisi juoksenella ympäriinsä. Onneksi Luos, Oscin ystävä oli vahdissa, joten
häntä ei pysäytetty viime hetkellä. Osc sai kaverinsa ylipuhuttua päästämään
hänet Päällikön luokse ja hän ehti paikalle juuri, kun Kaartilaiset kaatoivat
kaikille viiniä.
”Osc!” Nana kuiskasi
hämillään.
Osc
pysähtyi heidän viereensä ja tervehti häntä ja sitten Fjoðuriaaneja.
”Ehdin juuri ja juuri! Olen
ollut koko päivän yhtä kiireinen kuin eilen.” Osc vastasi heille. Fjuduriaanit
nyökyttelivät hymyillen. Myös Arthos huomasi Oscin.
”Sinua kaivattiin jo. Haluan
sinut vierelleni isäsi sijasta.” Päällikkö sanoi Oscille vakavana, mutta
hymyili hieman. Osc oli sanaton. Tämä tuli yllättäen ja oli suuri
kunnianosoitus hänelle.
Päällikkö kääntyi
kansalaisia päin, kun viimeinen kaartilainen täytti hänen maljansa piripintaan
viinillä. Arthos astui juhlallisesti aivan kaiteen reunalle ja kohotti maljansa
ilmaan. Kaikki geatkit tekivät samoin ja pian tuhannet maljat kohosivat kohti
pimeää taivasta. Taivasta vasten mustana piirtyvien männyn latvojen keskeltä
loisti alas punainen Trioon. Se oli kaikkea muuta kuin kelmeä varrattuna
kalpeisiin sisariinsa. Päällikkö kohotti katseensa sitä kohti.
”Malja Trioonille! Malja
sodalle, malja kuolemalle!” Päällikkö kuulutti niin että koko kylä kuuli ja
kaikki huusivat kuorossa, niin että heidän äänensä kaikui avaruuksiin asti:
”Malja kuolemalle! Siéna Trioon!”
Ja
kaikki joivat maljansa tyhjiksi. Sitten alkoivat juhlat. Naiset olivat koko
päivän valmistelleet viimeistä ateriaa sotureille ja alhaalle katettiin pöydät
täyteen ruokia. Ja viiniä kannettiin tynnyreittäin lisää. Keskelle aukeaa
alkoivat pelimannit soittaa ja välittömästi maanpinta täyttyi juhlivista
kyläläisistä. Geatkit lauloivat ja tanssivat; söivät ja joivat. Ja eivät
pelkästään hoganpään edustalla. Kaikki Korvenpään asukit olivat kerääntyneet
ulos. Naiset kantoivat ulos tarjolle leipiä, paisteja, paistoksia, sekä simaa,
olutta ja viiniä.
Osc sai vihdoin ja viimein
avattua suunsa. Hän kääntyi kohti Nanákia, joka seurasi päällikköä tarkasti
katseellaan. Hän otti hellästi kiinni Nanan ranteesta. Tyttö hätkähti hieman ja
katsoi Oscia jotenkin pelästyneen näköisenä.
”Nana? Kuinka…?” Osc sai
sanottua viitaten Nanan koko olemukseen. ”Näytät upealta.” Osc henkäisi
hymyillen.
Nana ei vastannut hymyyn.
Hän veti kätensä pois ja katsoi vaitonaisesti tyhjää kuppiaan. Osc nielaisi.
Sanoiko hän jotain väärin?
”Saiko täällä lisää
juomista?” Nana kysyi nostaen katsettaan. Liikuttava yritys vaihtaa aihetta.
Tytön ujous sai Oscin hymyilemään lisää. Hän näki tilaisuutensa koittaneen.
”Tietenkin, voin hakea
puolestasi!” Hän riemastui ja otti Nanan maljan itselleen. Tyttö ehkä lämpeni
nihkeästi, mutta ainakin hän voisi olla tälle herrasmies.
”Ja juomista puheenollen…”
Osc sanoi ja vilkuili ympärilleen. ”Oletteko nähneet Orvenia? Vanha käpy haluaa
varmasti myös toisen kupillisen.” Osc virnisti.
Yllättäen Nanáki nappasi
kuppinsa takaisin ja marssi kiivaasti Oscin ohi.
”Voin hakea juotavaa ihan
itse.” Tyttö mutisi kadotessaan portaisiin.
Osc
oli hämillään. Kuinka hän oli loukannut tyttöä? Naiset osaavat todella olla
vaikeita, Osc mietti harmistuneena ja nolona. Nerval huomasi Oscin ilmeen ja
ojensi oman kuppinsa lopun hänelle.
”Ystäväni, kyse ei ole
sinusta.” Hän sanoi yhtä muodollisesti kuin aina. Fjoðuriaanit saivat puhellaan
kaiken kuulostamaan erityisen merkitykselliseltä. Samassa päällikkö astui
heidän viereensä.
”Nerval on oikeassa, mutta
siitä ei ole aika keskustella nyt. Orven on estynyt, eikä ikäväkyllä voi
liittyä seuraamme.” Arthos lausui.
Ympärillä oli niin kova
melske, soittoa, laulua ja naurua, että joutui jo hieman korottamaan ääntään.
Osc kumarsi päällikölle tervehdykseksi. Hän muisti Arthosin sanat aiemmin. Tahdon sinut vierelleni isäsi sijasta.
Nyt hänen täytyi edustaa koko perhettään, kun Tomarkaan ei ollut täällä.
”Ymmärrän.” Osc vastasi
pää pystyssä.
Jos
hän vain sai ratsastaa Arthosin kanssa taisteluun, kaikki epävarmuus hälvenisi
pois. Ratsastaa taisteluun Päällikkönsä rinnalla, kuoleminen kansansa vuoksi –
se oli suurin kunnia mitä mies saattoi elämässään saavuttaa! Yhtäkkiä Osc
tajusi, ettei enää pelännyt. Hän polvistui Arthosin eteen ja painoi leuan
rintaansa.
”Päällikköni, suotteko
minulle kunnian taistella rinnallanne?” Osc pyysi äänensä värähtämättäkään.
Päällikkö hymyili hänelle.
”Tottakai, veljeni.” Hän
vastasi ja ojensi kätensä Oscille, ”Se olisi minulle kunnia.” hän sanoi ja veti
pojan jaloilleen. Osc pystyi tuntemaan kuinka veri kuohusi hänen kehossaan,
jokaista jäsentä, korvanpäitä myöten. Hänkin halusi juhlia, tanssia ja laulaa!
Keskelle juhlia talutettiin
nuori hirvi. Se oli pyydystetty päivällä ja sen osa juhlissa oli tärkeä.
Paikalle oli kutsuttu myös teurastaja, joka jo odotti vuoroaan. Hirven kurkku
leikattiin auki ja eläimen veri valutettiin saaviin. Ruho ripustettiin lopuksi
takajaloistaan puuhun riippumaan, jotta viimeisetkin veret saatiin talteen.
Itse eläin tarjottaisiin voitokkaana sodasta palaaville, tai säästettiin
kotirintamaa varten, mikäli he joutuisivat pakenemaan vihollisia vuorille.
Suuri verisaavi
kiikutettiin pöydälle ja orkesteri alkoi soittaa jälleen musiikkia. Miehet
kahmivat verta käsiinsä ja maalasivat kasvonsa sillä. He joivat väkijuomia ja
villitsivät itsensä sotaa varten. Kun veri loppui tilalle tuotiin punaista
väriä, jolla geatkit piirsivät kasvonsa ja merkkejä ratsujensa kylkiin. Äidit
ja neidot olivat tuoneet sulhasilleen ja pojilleen punaisia hiusnauhoja.
Punainen kuin veri, punainen kuin Trioon.
Vuotakoon
heidän verensä edessämme ja vuotakoon vereni veljieni puolesta, soturit
lauloivat yhteen ääneen, kolmen kuun lipuessa taivaankannen poikki. Vaikka
monet halusivat nukkua yönsä hyvin, niin vähintään yhtä monet halusivat juhlia
aamuun saakka. Auringon noustessa heillä oli edessään pitkä ratsastus ja marssi
kohti Varjoa. Levätä ehtii stten
haudassakin, Osc tuumi muiden lailla päihtyessään viinistä.
Silloin hän huomasi Nanan
kadonneen. Hän oli vielä hetki sitten istunut pöydässä ihmisten vieressä, mutta
nyt hänen paikallaan istui joku toinen. Osc vilkuili ympärilleen, mutta ei
erottanut tyttöä missään. Hän nousi sijoiltaan, kipusi seuraavan kerroksen
kaiteelle ja tähysti ympärilleen joka suuntaan, mutta ei nähnyt hänestä
vilaustakaan.
”Oletteko nähneet Nanaa
missään?” Osc kysyi päälliköltä, joka juuri päätti keskustelun Fjoðuriaanien
kanssa. Arthos nousi ylös ja auttoi itselleen viiniä saavista.
”Hän oli vierellämme vielä
hetki sitten...” Arthos vastasi. Osc huokaisi pettyneenä.
Hän laskeutui maan tasalle ja liki main
heti portaiden päässä hän haistoi tutun hajun. Nana oli kulkenut tästä. Osc
kääntyi ja seurasi hajun jättämää jälkeä pois väenpaljoudesta.
Haju jatkui metsän reunaan asti. Osc
nielaisi ja pysähtyi viimeisen vajan nurkalle. Saniaiset kahisivat vienon
tuulen liikkuttamana, mutta muuten metsä oli musta ja liikkumaton. Osc tiesi
Nanan menneen tästä. Hänen tuoksunsa poikkesi suuresti muista kyläläisistä,
eikä muuta selitystä ollut. Mutta Osc ei vain voinut ymmärtää miksi. Hän
potkaisi suurta männynkäpyä turhautuneena ja kääntyi sitten juoksuun. Hän ei
saisi tyttöä jalan kiinni. Hevosen selässä hän ehtisi tavoittaa hänet, ennen
kuin joku huomaisi molempien puuttuvan juhlasta.
Neljännestuntia myöhemmin
Osc ratsasti ruunikollaan saman vajan ohi. Heti Nuornan kavioiden astuessa
pehmeän metsänpohjan päälle, hän kannusti tamman laukkaan. Osc tunsi metsän,
samoin Nuorna, eikä pimeys hidastanut ratsukkoa. Pian Korvenpään äänet ja valot
eivät enää erottuneet pimeyedstä. Heillä oli vain tähdet seuranaan ja taivaan
kantta hipovat tuhatvuotiset männyt.
Kun kuut olivat kaartuneet
vaaksan verran taivaalla, erotti Osc vihdoin Nanákin ääriviivat metsästä.
Tytöllä oli kädessään keihäs ja lonkallaan miekka. Hän marssi suoraa linjaa
kohti länttä. Nuorna kipusi jyrkkänä levittäytyvän vaaran huippua kohti
vakaasti ja tarmokkaasti. Nanáki tarpoi heidän edellään. Hän oli varmasti jo
havainnut ratsukon, mutta ei tehnyt elettäkään hidaataakseen. Osc antoi napakan
potkun Nuornalle, joka kiristi kuuliaasti tahtia.
”Nana! Odota!” Osc
huudahti. Nanáki ei reagoinut, vain jatkoi tasaisesti kipuamistaan. Osc oli
enää muutaman risukkoisen metrin päässä. Hän vetäisi ohjista ja loikkasi alas
juurien peittämälle polulle. Kolmelle nopealla loikalla hän sai tytön vihdoin
kiinni.
”Nanáki, mihin olet oikein
menossa?” Osc kysyi kärsimättömänä. Koko matkan hän oli miettinyt, mikä sai
hänet hylkäämään heidät kaikki. Tytöllä oli pakko olla hyvä syy. Nana pysähtyi,
mutta puhuessaan hän ei katsonut Oscia.
”Menen Varjon kaupunkiin.
Aion etsiä Sarakon.” hän sanoi kolkosti.
Osc
ei kyennyt hillitsemään itseään enää.
”Et voi lähteä!
Olet kansamme pelastaja! Tomar näki sinut näyssään. Sinä tulet pelastamaan
geatk—”
”Minä
en ole kenenkään pelastaja, enkä mikään kansan taistoon johdattava sankari. En
ole mitään sellaista. Eivät geatkit halua nähdä minua johtamassa joukkojaan
sotaan. He kyllä ratsastavat teidän kanssanne kuolemaan ilman apuanikin.”
”Mutta
me autoimme sinua! Herätimme sinut henkiin!”
”Olenko
siis jotain teille velkaa? Minä en pyytänyt tulla pelastetuksi. Tuo kylä ei ole minun kotini, he eivät ole minun
kansaani. Viimeksi kun astelin näillä mailla, minut melkein ammuttiin. En kuulu
tänne. Herätitte minut omista syistänne ja annoitte minulle voimani takaisin. Vaikka olen siitä kiitollinen, en ole sinulle
tai kansallesi mitään velkaa. Minun paikkani on Sarakon luona. Hän tarvitsee
minua, ja Waldo...” Nanáki sanoi vakavana ja käänsi selkänsä Oscille. ”Hän on
minun kohtaloni, eivät geatkit.”
Nuorukainen
päästi irti suitsista ja tarttui Nanan käsivarresta kiinni.
”En
voi päästää sinua. En nyt kun—” hän
ehti sanoa, kun tyttö repäisikin hänen kätensä taakse ja siinä samassa hänen
tikarinsa terä painautui Oscin kaulaa vasten.
”Varoitan
sinua. Älä enää ikinä koske minuun. Anna minun lähteä rauhassa ja minun ei
tarvitse tappaa sinua.” hän sanoi ja löi Oscin ohimon kivuliaasti mäntyä
vasten. Tytön silmät olivat kuin piikivieä. Mustat ja kylmät. Osc ei epäillyt
hetkeäkään, etteikö Nanáki toteuttaisi uhkaustaan. Tämä silmäili poikaa vielä
hetken, ennen kuin löysäsi otteensa. Tikari oli leikannut viillon Oscin
turkkiin ja osaksi myös ihoon korvan alla. Hän hieroi kaulaansa, kun Nanáki
kääntyi lähteäkseen pois.
”Nana...”
Osc aloitti. Hän mietti kertoisiko Lugliosta tytölle. Muuttaisiko tieto elossa
olevasta isästä neidon mielen? Nanáki pysähtyi kuuden jalan päähän, muttei
kääntänyt katsettaan.
Osc
noukki ratsunsa suitset ja astui edemmäs.
”Ota
Nuorna, pääset nopeammin.” Osc sanoi selätettynä. Nanáki kääntyi ja vieno hymy
kävi hetkellisesti hänen yhteenpuristuneilla huulillaan. Hän nyökkäsi
terävästi.
”Kiitos.
En aio enää epäonnistua. Jos se on minusta kiinni, Kirjoitukset eivät tule
toteutumaan.” Hän sanoi ottaessaan suitset vastaan. Osc olisi halunnut auttaa
hänet ratsaille, mutta pelkäsi saavansa tikarista niskaansa, joten hän astui
sivuun hänen tieltään. Nanáki taputti hevosta kaulalle ja Nuorna hörähti
hyväksyvästi.
”Onnea
matkaan.” Osc sanoi pettyneenä, yrittäen saada sanansa kuulostamaan
vakuuttavilta.
”Osc
Ramoninpoika, sinä olet hyvä mies ja teet vielä jonkun neidon onnelliseksi.
Kiitos ja hyvästi.” Nanáki sanoi ja karautti sitten Nuornan selässä pimeään
metsään.
Osc jäi syvästi pettyneenä niille
sijoilleen, kunnes kavioiden kumina ei enää kaikunut hänen korviinsa.
Nanákin sanat
viilsivät kipeämmin kuin hänen tikarinsa. Osc oli rakastunut siihen hentoiseen
neitoon, jonka hän kantoi ulos Demósta. Hän oli nähnyt hänestä unia, varjellut
tytön kehoa kuin aarretta. Kyllä, hän oli ihastunut neitoon, jonka hän luuli
Nanákin olevan. Mutta soturi joka juuri katosi yölliseen metsään ei ollut
palkinto, jonka pystyi voittamaan pelkällä rakkaudella. Lisäksi tyttö oli jo
toisen oma, ainakin sydämeltään. Osc huokaisi tuskissaan ja kääntyi kohti kylää.
Kuinka hän selittäisi tämän päällikölle?
Juhlat kylässä
olivat vielä täydessä vauhdissa Oscin palatessa takaisin. Päällikkö istui
isossa pöydässä kunniavieraiden kanssa. Osc hidasti ja mietti sanojaan. Silloin
Arthos huomasi Ramonin pojan ja nousi ylös vakavana. Osc nielaisi ja marssi
selkä suorana päällikkönsä luokse. Hän kumarsi jähmeän muodollisesti, muttei
ehtinyt sanoa sanaakaan, kun päällikkö viittoi hänet mukaansa. He lähtivät
astelemaan syrjemmäs juhlivasta väkijoukosta.
”Päällikkö...”
Osc aloitti, heidän käveltyään muiden kuulumattomiin. Arthos nosti kätensä ja
Osc vaikeni.
”Missä Nanáki
on?” Arthos kysyi vakavana.
”Hän lähti.
Varjon puolelle.” Osc sanoi ja vilkaisi olkansa yli hermostuneena.
”Yksin?”
Päällikkö tarkensi karheat kulmansa rypistyen yhteen.
”Annoin hänelle
hevoseni. Nuornan.” Osc vastasi ja tajusi heti ettei päällikkö hevosta
tarkoittanut. Olisiko hänen kuulunut mennä mukana. Tietenkin! Koska hän ei
saanut taivuteltua tyttöä mukaansa, hänen olisi kuulunut mennä tämän mukana.
Osc painoi päänsä syvään kumarrukseen.
”Olen
pahoillani! En.. en saanut hänen mieltään muutettua. Nanáki aikoi matkata
Jéarnmoon, enkä voinut antaa hänen kävellä sinne...” Osc seposti häpeissään.
”Nouse ja ole
vaiti.” Päällikkö keskeytti hänet. Osc suoristi itsensä kuin seiväs olisi hänen
selässään ollut. Päällikkö ei kuitenkaan näyttänyt pettyneeltä.
”Osc, ei ollut
sinun osasi yrittää taivuttaa häntä pysymään kanssamme. Orven ainakin uskoi
näin luultavasti käyvän...” Päällikkö sanoi mietteliäänä ja risti kätensä
selkänsä taakse.
”Minun täytyy
kertoa sinulle jotain. Nanáki vannotti, etten puhu tästä kellekään, mutta hänen
päätettyä lähteä retkelleen yksin, ja koska sinä olet nyt ottanut isäsi paikan
luottomiehenäni... Seuraa minua.” Hän sanoi ja he astelivat keinuvan
riippusillan ylitse kolmannelle tasolle, pois muiden läheisyydestä.
Päällikkö
johdatti heidät ylös kylän koillisosaan, harmaaksi vanhenneen petäjän ympärille
rakennetulle lehterille. Hongan sivussa parvella, oli matala maja, vihreäksi
maallattuine ovineen. Arthos astui koputtamatta sisään pimeään taloon. Sisällä
haisi ummehtuneelle, ja oli säkkipimeää. Päällikkö sytytti lyhdyn katossa ja
Osc katseli kummissaan ympärilleen.
”Eikö tämä ole Orvenin
mökki?” hän kysyi.
Arthos nyökkäsi
ja viittoi Oscia peremmälle. Vanhuuttaan vääntyneen oven takana,
makuukammarissa oli vielä synkempää. Arthos sytytti talikynttilän Tomarin
lahjoittamilla tikuilla. Lämmin valo väreili pitkin kattoa, maalaten seinät
lämpimän okran sävyillä. Sängyllä vuohentaljojen päällä nukkui Orven ääneti.
Osc katsoi häntä ja asteli sanattomana pedin äärelle.
”Hän...” Osc sai
sanottua.
”Kylämme vanhin
antoi henkensä, jotta Nanáki sai elinvoimansa takaisin.” Päällikkö sanoi ja
katsoi alakuloisena sängyllä lepäävää vanhusta. Osc henkäisi järkyttyneenä.
”Kuinka...
Miksi..?!” Hän ähkäisi ja polvistui murheellisena Orvenin sängyn juurelle.
”Tämä oli Orvenin
oma tahto. Hän puhui minut ympäri käymään sotaan kansamme tulevaisuuden
puolesta. Oli kirjoitettu, että Nanáki tulisi pelastamaan kansamme. Mutta hän
ei sitä tulisi pakottamalla tekemään. Ei. Kohtalo ei kulje niin. Tomarin
kantama talismaani oli syntynyt Varjon hallitsijan verestä, herättämään
tyttärensä ikiunesta. Nanákin herättäminen ei kuitenkaan ehdyttänyt sen kaikkea
taikuutta. Mutta veritaika ei toimisi ilman uhrausta. Yritin puhua järkeä,
mutta Orven ei kuunnellut...” Päällikkö sanoi ja hymähti katsoessaan elotonta ystäväänsä
ennen kuin jatkoi.
”Hän oli aina niin itsepäinen. Orven tiesi, ettei Nanáki
kykenisi taistelemaan siinä kunnossa, missä hän oli. Talismaani ei palauttanut
hänelle menetettyjä voimiaan, mutta toisen geatkin veri sen sijaan palauttaisi
elinvoiman takaisin.” hän sanoi ja kohotti viittaa, jonka alla Orven makasi.
Vanhuksen kädet
olivat ristinä rinnalle asetettu ja Osc näki syvät haavat hänen käsissään. Hän
nieleskeli tuskissaan ja yritti käsitellä tätä uutista. Päällikkö laski peiton
takaisin ja huokaisi syvään.
”Nanáki vastusti
Orvenin suunnitelmaa heti, mutta vanha shamaani ei antanut hänelle
vaihtoehtoja. Orven teki päätöksen itse ja hän antoi henkensä hymyillen. Ja
meidän täytyy kunnioittaa hänen ratkaisuaan. Sekä Nanákin ratkaisua. Meidän
kohtalomme ei ole vain yhden naisen käsissä. Kansamme kohtalo on minun
käsissäni, sinun käsissäsi; meidän kaikkien käsissämme. Emme voi vain istua ja
odottaa ennustusten, tai kohtalon toimivan puolestamme. Geatkeja ei pelasta
Varjolta kukaan muu kuin geatkit itse.” Päällikkö sanoi horjumattomasti.
”Mitä meidän
tulee tehdä?” Osc kysyi ja nousi ylös.
”Me käymme
sotaan.” Arthos vastasi vuorenvarmana.
