Viimeinen Luku - Kappale 27

Syvälle pimeyteen

Taistelukentällä Varjon sotajoukot hyökkäsivät petturishakaalien kimppuun, mutta taistelu oli nopeasti ohitse. Ymmärtäessään epäreilun alivoiman Varjolaiset perääntyivät kohti muuria. Tilanne oli kääntynyt päälaelleen ja Varjon voittokulku oli tullut päätökseen. Jerchóvan yhdistyneet soturit katsoivat ymmällään alas pilviseltä taivaalta laskeutuvia avaruuslaivoja ja hurraavia shakaaleja, jotka seisoivat nyt kaikki yhtenä rintamana. Ihmisten armeijassa sotilaat silmäilivät toisiaan epäuskoisina. Shakaalit olivat vapauttaneet itsensä orjuudesta, siltä vaikutti. Oliko tämä käännös parempaan?

                      Muurin harjalla Saman´naelh kääntyi vihaisena kohti Alcatchaa. Muodonmuuttaja kasvoi sitä isoimmaksi, mitä vihaisemmaksi hän kävi. Mutta valkoinen lohikäärme katsoi häntä järkähtämättä.

                      ”Tätäkö sinä tarkoitit?! Usutat koirat omien isäntiensä kimppuun??” Saman’naelh sylki.

                      ”Tiedät, että shakaalit eivät meitä yksin pysäytä. Eivät vaikka Aralmin olisikin heidän kanssaan! Muut ovat yhä keskuksessa, Liittouma ei tuhoudu. Minä en kaadu tänä päivänä. Shakaalit eivät voi minua tappaa!” muodonmuuttaja kihisi raivosta.

Alcatcha kohotti päätään ja muodonmuuttaja vaikeni välittömästi.

                      ”Tiedät, että taistelu on ohi. Ja olet oikeassa Saman’naelh, shakaalit eivät sinua tapa.” lohikäärme lausui. Ja nämä sanat saivat Saman’naehlin mykistyneeksi.

                      Alcatcha viittasi seremoniallisesti Nanákiin, joka kohotti heti katseensa. Nanáki jätti Sarakon Eiffelin huomaan, nyökäten vanhukselle merkitsevästi. Sitten hän käveli tyynesti lohikäärmeen eteen muodonmuuttajan katsoessa tyttöä halveksuen. Mies naurahti ääneen, mutta naurunsa sävy oli enemmän hermostunut kuin ylimielinen.

                      ”Hän on Esitaistelijani, Sarakon Puolustaja, ja hänellä on Aygan Siunaus yllään.” Alcatcha sanoi jylhästi. Hän laski päänsä ja henkäisi valkoista tulta Nanan päälle.

Tuli ei polttanut vaan tarttui himmeäksi auraksi tytön ympärille. Alcatcha avasi lumisen kitansa ammolleen ja henkäisi pakkasviimaa ulos. Jääpuikkoina roikkuvien hampaiden takaa pilkisti lumesta esiin jotain. Miekka. Nana tarttui oikealla kädellään miekan kahvasta ja veti sen ulos Alcatchan suusta. Miekka oli hohtavan valkoista terästä, sen kahva oli marmorista veistetty lohikäärmeen ja kotkan muotoiseksi. Lunta ja jäätä purskahteli ulos pedon kidasta miekan mukana. Nanáki katsoi miekkaa, kuinka se hohti ja heijasti valoa, kuin peili. Valkoinen aura hehkui ja lämmitti. Silloin lumilohikäärme alkoi hajota silmissä. Lumi, josta lohikäärme oli tehty alkoi lohkeilla palasina muurin päälle. Valkoinen taika, joka antoi myyttiselle olennolle fyysisen muodon, oli nyt siirtynyt Nanákin ylle.

Nanáki veti valkoisen miekan Alcatchan jäisestä kidasta

”Aikani on koittanut. Mene ja tee se, minkä vuoksi synnyit, Nanáki.” Suuri pakkanen sanoi ja yhdellä lujalla siiven iskulla lohikäärme kohosi ilmaan.  Jäiset siivet pyörittiviät lunta heidän ympärillään. Ja samassa lohikäärme hajosi lumeksi ja pyryksi.

”Eiffel! Vie Sarako alas muurilta! Vie hänet turvaan.” Nanáki huusi rajuilman läpi. Eiffel nyökkäsi ja tarttui vastustelevaa Sarakoa käsivarresta kiinni, kiiruhtaen heidät pois muurin harjalta. Saman´naelh sähähti vihaisesti ja pyrki heti Sarakon perään.

”Älä luulekkaan!!” Nana karjaisi ja pysäytti Saman´naehlin tien miekallaan. Muodonmuuttaja sähisi ja muuttui demonimaiseksi pedoksi kirkuen hurjana. Hän syöksyi valtavan lepakon muodossa tyttöä kohti. Nanan ilme ei värähtänytkään, kun hän kävi päättäväisesti vastahyökkäykseen. Valkoinen aura alkoi loistaa ja Nanan liikkeet kiihtyivät. Hän syöksyi kuin lentäen kohti Saman’naelhia.

                      Nanan liikkeet olivat nopeita ja tappavia. Muutama sivallus ja pedon siipi irtosi singahtaen verisenä ilmaan. Siipi lensi kaaressa maahan ja surkastui tomuksi.

                      Alhaalla taistelukentällä Shakaaliarmeijan edessä Marko tähysti muurin harjalle. Hänen vierellään Aralmin näki kuinka hänen veljensä kohtasi edessään pienen, hintelän geatkitytön.

                      ”En näe mitä tapahtuu. Meidän täytyy mennä lähemmäs, rouvani!” Marko pyysi. Hän tiesi Eiffelin olevan tuolla, mutta tavalliset ihmisen silmät eivät erottaneet tapahtuman kulkua lumisateelta.

                      ”Hän tulee pian huomaamaan, mitä Aygan siunaus merkitsee.” Aralmin lausui mystisesti kuten aina.

                      ”Tule, ihmisen poika, meitä tarvitaan pian toisaalla.” Aralmin lausui Markolle. Muodonmuuttajista puhtain muutti itsensä valkeaksi ratsuksi. Marko tiesi mitä tehdä ja hän istuutui hopeisena hohtavan hevosen selkään ja he lähtivät kiitämään kohti muuria.

                      Sillä välin Saman´naelh palautui takaisin miehen olomuotoonsa. Hän kompuroi lumisen muurin harjalla pidellen olkapäätään. Koko maailma tuntui pysähtyvän hänelle. Hänen toinen kätensä puuttui kokonaan ja valui hyrskähdellen verta. Saman´naelhin ilme muuttui sitä kauhistuttavammaksi, mitä selkeämmäksi hänelle kävi, että hänen kätensä ei enää palautunut takaisin.

                      Nana laskeutui ketterästi jaloilleen, puhdistaen valkoisen miekan verestä yhdellä napakalla käden liikkeellä.

                      ”MAHDOTONTA! Minä olen  KUOLEMATON!” Mies rääkyi kammottavasti.

                      ”Et ole.” Nana sanoi ja hyökkäsi.

Saman´naelh karjui raivoissaan.  Silloin muodonmuuttajan iho alkoi kuplia ja miehen kehosta astui ulos Saman´naehlin klooni. Muodonmuuttaja irvisti ja loi itsestään viisi kopiota lisää. Tarunomainen, voittamaton muodonmuuttaja hyökkäsi kopioidensa kanssa yhtenä rintamana Nanaa vastaan. Geatkityttö ei epäröinyt, eikä pelännyt. Hänen miekkansa oli tappava ja keihäs sivalsi ja pisti, minne hän vain halusi. Tyttö liikkui ketterästi kuin korpikissa väistäen muodonmuuttajien iskut. Hän sukelsi niiden välissä kuin kala vedessä. Hän liiti kuin haukka tyhjällä taivaalla. Luonto oli suonut geatkille kyvyn tähän kaikkeen ja Nana oli yksilö, jossa kaikki ominaisuudet yhdistyivät.

 Heidän lähestyessä muuria Marko pelästyi nähdessään mitä tapahtui.

”Meidän täytyy auttaa! Saman´naelh tappaa hänet!” Marko huudahti.

Hevonen katsahti mustalla silmällään Markoa;  Hän ei tarvitse apuamme. Marko epäröi, mutta nyökkäsi sitten hyväksyen. Hän ei tunnistanut taistelulajia, ehkä se oli sekoitus monta tekniikkaa, mutta liikkeet olivat täydellisiä. Kuin viettelevä tanssi , jota oli hypnoottista katsoa. Sapelit leikkasivat ilmaa ja päitä. Verinen tanssi, kuoleman koreografia, jota Nana oli harjoitellut koko elämänsä ja nyt oli näytöksen kantaesitys. Grande Finale.

Tyttö oli tappavampi kuin kaikki shakaalit yhteensä. Kukaan tässä maailmassa ei voinut tappaa muodonmuuttajaa, mutta silti Nanáki kävi pelottomana taistoon, yksin. Marko henkäisi, kun tyttö mestasi juuri kolme Saman’naelhin kopioista. Aralmin oli oikeassa hän ei tarvinnut apua keneltäkään.

Isku. Mustaksi enkelimäiseksi hahmoksi muuttunut kopio kaatui kuolleena maahan ja katosi savuna ilmaan. Enää oli jäljellä enää vain yksi. Oikea Saman´naelh, joka tajusi juuri jääneensä yksin. Hänen kopionsa oli surmattu ja hän oli ainoana jäljellä. Ilmeisesti hänen voimansa rajouttuivat vain tiettyyn määrään kopioita. Saman’naelh näytti nääntyneeltä.

Saman´naelh astui horjuen taaksepäin. Hän palautui kankeasti aiempaan miehen muotoonsa valkeassa kaavussa. Nanáki hengitti raskaasti, pyyhkien verta keihäänsä päästä. Valkea mies perääntyi vilkuillen hädissään ympärilleen. Hänen katseensa anoi armoa, mutta hän ei vieläkään alentunut siihen, vaikka tiesi päiviensä tulleen päätökseen. Nanáki asteli rauhallisesti miestä kohti. Muodonmuuttaja väheni, kutistui ja hänen vaatteensa muuttuivat vaatimattomiksi.

”Hyvä on Alcatcha!” Saman´naelh vihdoin huusi kohti taivasta. ”Lopetetaan tämä hulluus!” hän aneli, mutta lumimyrsky oli muuttumaton. Saman´naelh vilkaisi kohti Nanaa, joka asteli määrätietoisesti häntä kohti.

”Alcatcha, veljeni, ole kiltti! Minä luovutan, pyydän anteeksi! Anna anteeksi! En tahdo kuolla ja kadota! Rakas veljeni, armoa! Pyydän! Annan ruumiini sinulle, voin ottaa osasi henkenä ja suojella tätä pyhää maata, mutta pyydän, käske verikoirasi pois!” Saman´naelh anoi surkeana, toivoen Alcatchan vielä kuulevan hänet.

Silloin Nanáki pysähtyi niille sijoilleen. Saman´naelh vaikutti silminnähden helpottuneelta. Mutta siihen ei ollut mitään syytä. Silloin Saman´naelh huomasi Nanákin tuijottavan häntä silmät raivosta leiskuen. Valkoinen aura roihusi kuin rovio.

”Minä en ole kenenkään koira!” Tyttö murisi ja miekka putosi maahan.

Nanan hiuksetkin tuntuivat liehuvan auran mukana. Hän näytti kauhealta ja pelottavalta. Nanáki paljasti hampaansa syöksyessään juoksuun Saman’naelhia kohti.

”Minä olen NANAKI!” Nana karjui hyökäten raivoisasti. Mies kiljui kuin teurassika ja yritti paeta. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kauas, kun Nana tarttui häneen kiinni. Tyttö raapi ja iski hampaansa muodonmuuttajan toiseen käsivarteen, joka repesi irti, kuin mädäntynyt puunoksa. Saman’naelh ei ehtinyt edes huutaa, kun Nana nappasi miekan maasta ja silvalsi sillä muodonmuuttajista korkeimman pään irti. Miehen ruumis surkastui pieneksi, kelmeän harmaaksi olioksi.

Irtonainen pää osui tömähtäen lumen peittämän muurin harjalle. Ulkonevat poskipäät erottuivat selvästi kalpeassa päässä ja suuret tummat silmät olivat kuoleman puoleksi sulkemat. Pitkät harvat hiukset sekoittuivat vereen ja lumeen ja ne eivät olleet enää hohtavan valkoiset vaan läpikuultavan harmaat ja ohuet. Nana astui rauhallisesti maassa lojuvan pään luokse ja nosti sen ilmaan suiposta korvasta. Hän iski verisen pään seipäänsä kärkeen ja asteli muurin reunalle. Hän nosti seipään ilmaan voitonmerkkinä. Alhaalla laaksossa shakaalien uusi kuningas Dennardah kohotti voitokkaana seipäänsä ja kirkui voimallisesti. Muutkin shakaalit karjuivat voitokkaina. Jerchóvan soturit liittyivät kuoroon. Geatkit iloitsivat ylpeinä, he olivat pelastuneet! Metsäkansan suku ei sammu vielä! Sorron aika oli vihdoin ohi. 

***

Oli kiire. Tomar juoksi pitkää käytävää pitkin, syvälle Mustan Palatsin sisään. Hän oli jättänyt Daranin ja muut foduriaanit taistelemaan shakaaleja vastaan. Tomar oli seurannut Trokhanin hajua pitkin portaita ja sokkeloisia käytäviä, kunnes haju oli sekoittunut Palatsin muihin hajuihin. Ja kaiken yllä leijui Varjon tunkkainen lemu. Tomar nielaisi juostessaan. Käytävä jakaantui kahteen ja nurkan takaa lähestyi vartijoita. Tomar piiloutui kivisten pilareiden varjoihin ja seurasi piilostaan kuinka kaksi vartijaa marssi risteyksestä oikealle, askeleiden etääntyen nopeasti. Onneksi varjolaisilla ei ole herkkä hajuaisti, Tomar mietti kiiruhtaessaan eteenpäin.

                      Kapea käytävä päättyi kolkkoon saliin. Ylhäälä katon holveista roikkui valurautaisia kynttelikköjä, mutta niiden valo ei yltänyt lattiaan saakka, vaan jätti tilaan  aavemaisen kelmeän valon. Salin perällä ammotti avonainen pariovi, jonka ohitse kulki hovin väkeä ja vartijoita kiireellisinä. Sota ei antanut ylhäistöllekään rauhaa. Mustien pilareiden välissä oli vaatimaton ovi. Tomar hiipi ovelle ja tiirikoi sen näppärästi auki.

                      Oven takana oli vain ahdas komero, jossa oli yksi hylly ja kynttelikkö hyllyllä. Tämä oli varmasti palvelijoiden ovi Tomar arvasi. Hän laski kynttilän maahan ja veti puisen hyllyn irti seinästä. Seinä avautuikin kapeaakin kapeampi käytävä, jonne Tomar puikahti. Seinien välissä kulkeva salakäytävä vietti ahtaisiin kierreportaisiin. Tomar kipitti pimeitä portaita liukkaasti alas. Portaat päättyivät pian ja hänen eteensä tuli puinen yksinkertainen ovi. Lukko oli sisäpuolella, joten Tomar pääsi helposti ulos. Hän päätyi suureen puutarhaan. Tomar oli hämmentynyt yht’äkkisestä vehreydestä, mutta kiiruhti kuitenkin eteenpäin. Hänellä ei ollut aavistustakaan minne oli joutunut, tai kuinka pääsisi täältä takaisin palatsiin sisälle.

                      Silloin hänen kuonoonsa tuntui pistävä ulon haju. Shakaaleja! Tomar veti jousensa esiin ja tähyili ympärilleen. Hän näki puiden ja kasvien lävitse kaksi shakaalia ja maassa polvillaan yhden Palatsin vartijoista. Toinen shakaaleista pieksi miestä ja toinen seurasi vieressä. Ympärillä maassa lojui ruumiita ja irtonaisia päitä. Täällä oli teloitus käynnissä. Kuvotus kävi Tomarin sisuksien läpi.

                      Tomar tähtäsi ja ampui ajattelematta. Nuoli suhahti miestä pieksevän shakaalin kaulan läpi, tappaen sen välittömästi. Shakaalin ruumis lysähti tajuttoman vartijan viereen. Toinen shakaali karjahti vihaisesti ja katsoi nuolen tulosuuntaan. Hänet oli huomattu! Peto paljasti hampaansa ja rynnisti puiden lomitse kohti Tomaria kuin raivo härkä.

                      ”Voi paska!” Tomar parahti typeryyttään. Hän äkkäsi ison puun ja kipusi ripeästi sen oksille. Oli parempi vaihtaa asetta. Miekka toimi paremmin lähikontaktissa.

                      Tomar loikkasi oksalta toiselle, etsien sopivaa hetkeä. Hän kuuli kuinka shakaali runnoi puutarhan istutusten läpi maantasalla. Tomar koki hetkensä koittaneen ja hän teki täyskäännöksen, ja syöksyi puusta shakaalin niskaan.

Miekka kalahti pedon niskapanssarista ja shakaali ehti saada otteen Tomarin miekasta. Toisella kourallaan shakaali tarttui häntä kurkusta. Shakaali ojensi kätensä suoraksi, roikkottaen sätkivää Tomaria ilmassa. Tomar haparoi vasemmalla kädellään viiniään, nappasi nuolen ja iski sen shakaalin oikean ranteen läpi. Peto kirkaisi ja irrotti otteen Tomarin kaulasta. Nyt hän ulottui potkaisemaan shakaalia leukaan. Tyrmäys. Tomar viimeisteli tapon repäisemällä shakaalin niskat sijoiltaan. Hän harppoi hengästyneenä pari askelta, kunnes sai itsestään jälleen jonkun tolkun.

Tomar kiiruhti kasvuston lävitse kivetetylle polulle, jonka varrella ensimmäisenä kuollut shakaali makasi kasvavassa verilammikossa. Maassa lojui kaksi ruumista, toisen pää oli niskastaan vain ihoriekaleen varassa kiinni. Lähempi tarkastelu osoitti kyseisen ruumiin kuuluneen Trokahnille.

Tomar pysähtyi huokaisten järkyttyneenä. Pettyneenä. Hän oli myöhässä. Shakaalit olivat jo tappaneet hänen vanhan vihollisensa. Hän puristi kätensä nyrkkiin tuijottaessaan Trokahnin kauhun kovettamia kasvoja. Tomar näki elävästi mielessään Vesjan sidottuna jalkapuuhun, pahoinpideltynä henkihieveriin. Muisto sai veren kuohumaan suonissa ja kynnet pureutumaan kämmenen ihosta läpi. Kosto olisi ollut makeampi itse tarjoiltuna. Tomar karjahti vihoissaan ja iski paljaan nyrkkinsä maahan Trokahnin irtileikatun pään viereen. Hän iski ja iski vielä kerran, ennen kuin lopetti vihan hiipuessa katkeruudeksi. Tomar olisi omakätisesti halunnut päästää Trokahnin päiviltä, mutta nyt riitti että mies oli poissa pelistä lopullisesti.

Hieroessaan jomottavaa nyrkkiään Tomar jäi pohtimaan miksi shakaalit olivat tappaneet Trokahnin. Hänen katseensa pysähtyi Trokahnin kaulaan. Leikkauskohta oli luonnottoman siisti. Shakaalit tappavat käyttämällä raakaa voimaa. Tämä haava oli kirurgisen tarkka.

                      ”Mitä kirottua täällä tapahtui?” Tomar äimisteli inhoten groteskia näyttämöä. Muutaman metrin päässä oli kymmenkunta erirotuisten olentojen päitä, jokaisen kasvot irti silvottuina. Tomar murisi vastenmieliselle näylle, mutta käveli silti lähemmäs. Verisessä kasassa oli miesten ja naisten irtonaisia päitä ja kaikkien kasvot oli irrotettu äärimmäisen tarkasti. Onko tämä kauheus Varjon voimalla tehty? Tomar muisti Trokahnin tavanneen salassa ylhäisiä Varjolaisia samassa leirissä, mistä hän löysi Vesjan. Ehkä Trokahn yritti viekkaudella ja valheilla liehitellä vääriä henkilöitä. Ja he kaikki olivat saaneet maksaa kalliin hinnan. Silloin Tomarin takana maassa maannut palatsin vartija alkoi tulla tajuihinsa. Shakaalit olivat piesseet miehestä liki hengen pois, mutta silti tämä vielä haparoi pystyyn.

Samassa musta nuoli suhahti Tomarin korvan ali. Se repäisi karvaa ja palan ihoa hänen kaulastaan. Tomar sukelsi puiden varjoon. Hitto! Luulin miestä puolikuolleeksi, Tomar ehti ajatella kivutessaan nelistäen ylös puuhun. Mustalehtisen lehmuksen paksua vartta pitkin oli nopea kiivetä. Seuraava nuoli kopsahti puun runkoon, niin että kaarnan säpäleet lensivät.

Tomar vilkaisi alas puusta lehvästön läpi. Mies oli varmasti Trokahnin kätyri, miksi muuten shakaalit oli pistetty asialle. Trokahn oli päässyt hengestään ensin ja tuo äijä olisi ollut seuraavana vuorossa. Tomar virnisti. Hän saisi sittenkin kostonsa.

Luonto oli antanut Tomarille taidon kiivetä puuhun kuin orava. Kokemus oli antanut Tomarille kyvyn seurata vihollistaan, kiiruhtaen kuin tuuli näkymättömissä. Kädet vetivät nuolen viinistä ääneti. Harjoitus oli antanut varmat kädet tähtäämiseen. Jousi napsahti tarkuudella ja nuoli osui sotilasta lapojen väliin. Mies parahti tuskasta ja tipahti toisen polven varaan. Mutta nyt hän tiesi mistä nuoli tuli. Tomar ehti hilkulla väistää, ennen miehen ampuma nuoli suhahtui kahisten lehtien sekaan. Äijä oli harmittavan sitkeää tekoa, Tomar mietti katsoessaan kuinka mies kampesi itsensä uudestaan ylös. Tämän taistelun pystyi voittamaan vain lähietäisyydeltä. Tomar vaihtoi nuolen miekkaan. Nyt piti olla nopea. Ja äänetön.

Tomar laskeutui maahan ja hiipi kiiruhtaen puiden ja pensaiden varjoissa. Hän kiersi miehen ympäri, tämän pyöriessä tolppana keskellä makaaberien ruumiiden ketoa. Syke kohosi. Oli aika tappaa. Tomar jähmettyi sijoilleen aistit terävinä, odottaen oikeaa hetkeä. Mies vilkuili ympärilleen hädissään. Veri kuohahti Tomarin rinnassa ja nosti hänen luontonsa.

Ja pimeys antoi hänelle voimaa. Geatkin villi luonto otti hänestä vallan hänen syöksyessä varjojen lomasta. Vasta kun Tomar ponnisti viimeiseen loikkaan, mies kääntyi.

”Seis!!” mies huusi.  Myöhäistä.

Tomar kohotti miekkansa ja iski sen kaikella voimalla syvälle miehen rintaan. Pelkkä raaka voima musersi miehen rintakehän, painaen sen rusahtaen sisään. Hän irrotti otteensa miekasta, potkaisi lujaa ihmisen maahan. Tomar laskeutui jaloilleen maahan, niin että kuiva hiekka pöllähti ilmaan. Jos äijä selvisi tuosta, hän olisi harvinaisen kovaa tekoa.

                      Tomar puristi kätensä nyrkkiin. Veri kuohui yhä, mutta hän oli saanut kostonsa. Varmista tappo. Hän kääntyi kannoillaan ja mietti tarvitsiko hänen edes tarkistaa. Mutta tämä mies oli varjolainen, ei tavallinen ihminen. Myös Trokahn oli selvinnyt hengissä, vaikka Tomar oli luullut viimeistään sen tulipalon tappaneen hänet. Parempi katsoa kuin katua. Tomar kääntyi kannoillaan, nosti maasta shakaalin miekan mukaansa siltä varalta, jos miehessä vielä henki pihisi.

                      Astuessaan lähemmäs, hohti kalpea kuun valo pilvien raosta. Syvä kylmyys puristi Tomarin rintaa, hänen nähdessään mitä oli tehnyt. Siinä kohden maassa, missä olisi pitänyt olla varjolainen tapettuna miekalla, makasikin maassa kuoleman kielissä fjoduriaanien johtaja. Daran. Tomar pysähtyi epäuskoisena. Syke kohosi. Daranin pitkät mustat hiukset olivat sekoittuneet vereen, hänen kalpeat kätensä puristivat miekan kahvaa, joka oli väistintä myöten sisällä lihassa. Hänen takanaan maassa makasi verissään se vartija. Tuskissaan, mutta hengissä.

                      ”D- Daran? Miksi sinä...?” Tomar sai sanottua, ennen kuin näki kuunvalossa vartijan kasvot; toinen silmä kiinni tikattu, se oli se hänen uniensa mies. Ei. Ei voi olla. Tomar puisti päätään ja astui taakse päin. Daran veti vaivalloisesti henkeä.

                      ”Hän... on... ystäväni.” Daran sai sanottua. Kourien ote heltyi ja hänen katseensa lasittui. Mustat pitkät hiukset valuivat kalman jähmettämille kasvoille.

                      Valtava kipu täytti Tomarin. Hänen kätensä vapisivat kylminä ja koko torso oli tulessa. Tämä ei voinut olla totta. Puut tuntuivat kaartuvan hänen ylleen ja taivas maalautui mustaksi. Maailma pimeni hänen ympärillään. Koston himo oli sokaissut Tomarin, eikä hän ollut erottanut ystävää vihollisesta. Daran oli yrittänyt pysäyttää hänet, mutta maksoi siitä hengellään. Pimeys saartoi Tomarin sydämen tänä hyytävänä iltana, jolloin hän tappoi vanhimman ystävänsä. Varjo sulki Tomarin kylmään syleilyynsä ja Tomar menetti viimein otteensa todellisuudesta, hän katosi tuonpuoleisen pimeään erämaahan ja hänen tahtonsa ei ollut enää hänen omansa. 

Varjo oli ottanut hänet omakseen.