Uhka Pimeydessä
”Me lopetetaan nyt.”
Antaniel
katsoi kaikkia vakavana. Vanhan miehen ahavoituneista kasvoista ei voinut sanoa
oliko hän enemmän vihainen vai pettynyt. Häntä vastapäätä istui riutuneen
näköinen Eiffel, kalpea Waldo, jonka ranteet oli kääritty siteisiin, piesty
Marko silmä mustana ja toinen käsi paketissa, sekä Mendez, jonka silmät olivat
jo täysin sameat ja sokeat.
”Ymmärrän.” Antaniel sanoi
lopulta ja laski käsissään olleet paperit pöydälle. ”Olen kuitenkin
tyytyväinen, että saitte eliminoitua kaikki kolme kohdetta. Ja vielä nopeasti.
Saatte palkkionne heti.” Antaniel nousi ylös. ”Juokaamme vielä malja
onnistuneen tehtävän kunniaksi.” hän lausui arvokkaan rauhallisesti ja kaatoi
kaikille brandya. Muilla ei ollut kovin voitokas olo. Tehtävä oli onnistunut
täysin tuurilla ja menetykset olivat suuremmat, kuin saavutukset.
”Kuka olisi ollut seuraava
kohde?” Marko kysyi tuijottaen lasittunein silmin brandya lasissa. Antaniel
piti lyhyen tauon ja tarkkaili heitä hiljaa.
”Viimeinen kohde olisi
ollut Varjon vastaherännyt hallitsija.” Antaniel sanoi ja käveli huoneen
poikki. Kuolemaakin syvempi hiljaisuus laskeutui. Eiffel rikkoi hiljaisuuden
lopulta rykäisten.
”Kalistar sanoi ennen
kuolemaansa, että Varjolle on noussut uusi kuningatar. Hänestäkö sinä puhut?”
Eiffel kysyi. Antaniel kääntyi häneen päin.
”Kyllä. Mutta nyt minun
täytyy kehittää jokin toinen suunnitelma.” Vanha mies vastasi jäykästi.
Eiffel
maistoi brandya ja pyöritti sitä suussaan, ennen kuin nielaisi.
”Minä haluan tietää...
Miksi sinä haluat hengiltä nämä kaikki Varjolaiset?” Eiffel kysyi suoraan. Hän
oli miettinyt tätä koko matkan Márusta takaisin ja hän halusi kuulla totuuden.
Antaniel raapi vakavana leukaansa ja käveli verkkaisesi edes taas.
”Minulla on… kaunoja.” hän
sanoi karhealla äänellä. Eiffel kurtisti kulmiaan ja kolautti lasin pöytään.
”Ai? Ja aivan vahingossa
jokainen, jota kohtaan sulla on kaunoja, sattuu olemaan Varjolainen. Ei, tässä
on nyt jotain muutakin mukana.” hän sanoi ja katsoi Antanielia suoraan silmiin.
Antaniel katsoi häntä silmää räpäyttämättä takaisin.
”Minulla ei ole
velvoitteita kertoa teille.” hän sanoi kylmästi. Eiffel nousi ylös.
”Katsopa uudestaan. Kyllä
sulla nyt on.” hän sanoi ja osoitti kavereitaan. Antaniel katsoi jokaista heistä
vuorollaan. Sitten hän kääntyi heihin selin miettiäkseen. Lyhyen hetken
päätteeksi Ananiel istuutui alas ja huokaisi väsyneesti.
”Hyvä on.” hän sanoi. ”Mutta
ensin minun täytyy kertoa teille itsestäni, jotta ymmärtäisitte paremmin. Olen
kotoisin Jerchóvasta ja Dánin suku hallitsi aikoinaan Lännen Huonetta. Isoisäni
oli sukuni viimeinen ruhtinas, mutta kotimaani ja kansani on minulle yhä lähimpänä
sydäntä. Haluan tehdä kaikkeni tovereideni hyvinvoinnin vuoksi.
Kuitenkin… Yli viisisataa
vuotta sitten Liittouman joukot valloittivat Jerchóvan. He sulkivat Varjolaiset
muurien sisään ja toivat rauhan satoja vuosia kestäneeseen sotaan. Muuri
halkaisi Jerchóvan kolmeen osaan; Itään ja Länteen, sekä Etelään. Sukuni solmi tuolloin
liiton Liittouman kanssa, jotta he pitäisivät yhdessä rauhaa yllä Lännessä.
Vuosisatojen kuluessa Lännen Huoneen valta kuitenkin hupeni ja Dánin suvun
mahti hiipui.
Vaikka Liittouma toi
Jerchóvaan rauhan ja sivistyksen, yhtä asiaa ei otettu huomioon. Isoisäni oli
saanut aikoinaan käsiinsä Varjon viimeisen vapaan Kuninkaan lokikirjan muurin
rakentamisesta. Tuohon aikaan kokonainen kylä Varjolaisia katosi olemattomiin
heti muurin pystytyksen jälkeen. Minä uskon, että kaikki galaksin Varjolaiset
ovat alkuaan kotoisin Jerchóvasta. Uskon että jokainen muissa maissa asuva
Varjolainen on polveutunut noista kyläläisistä, jotka katosivat viisisataa
vuotta sitten Jerchóvasta. Tätä teoriaa on mahdoton perustella todeksi, tiedän.
Liittouma ei tulisi ikinä myöntämään että olisi ollut edesauttamassa Varjon
leviämistä Jerchóvan ulkopuolelle. Ja lisäksi minulla on syyni pitää suuni
supussa.
Kolmekymmentä vuotta sitten Varjolaiset alkoivat
liikehtiä. Saimme sanan, että Varjolle oli syntynyt uusi perillinen, joka
tulisi nostamaan Varjon valtaan kaikkialla. Silloin minä matkustin Demóon osallistuakseni
Liittouman Dialectiaan, parlamentin kokoukseen. Pidin parlamentissa
puheenvuoron, jossa kerroin heille huolenaiheeni, mutta he eivät kuunnelleet.
Kun sanoin heidän pakenevan vastuutaan, he syyttivät minua juonimisesta Liittoumaa
vastaan. Huoleni oli vilpitön, eikä ollenkaan aiheeton. Minä pidin kiinni vanhasta
sopimuksesta, mutta he olivat unohtaneet oman osuutensa siitä.” Antaniel murahti
tuskastuneena ja jatkoi.
”Kun en saanut apua Liittoumalta aloin toimia yksin.
Löysin vakoojan, joka pääsi Johan Jabran jäljille. Jabra oli silloin vielä
Liittouman piirissä, mutta epäilin hänen pelaavan Varjon hyväksi. Ikävä kyllä tiedustelijani
sai surmansa, ennen kuin sain kerättyä tarpeeksi todisteita häntä vastaan. Myöhemmin
sain kuulla, että Liittouma haluaa pidättää minut. He olivat saaneet selville,
että olin seurannut Jabraa. Silloin minä pakenin. Jätin Kotini Jerchóvassa,
jotta en vaarantaisi ystäviäni ja tukijoitani, ja olen asunut tässä aluksessa
siitä lähtien.” Antaniel sanoi murheellisena ja katsoi vaitonaisena käsiään.
Eiffel alkoi jollain tasolla ymmärtää Antanielin
kaunaa. Kotimaastaan karkoitettu. Hän oli menettänyt kotinsa ja omistanut sitten
koko elämänsä Varjon kukistamiseksi. Kaikki miettivät hiljaisina vanhan miehen
tarinaa.
”Päämääräni - ainoa tehtäväni - on estää Varjon
nousu ja kotini pelastaminen. Mutta aika alkaa käydä vähiin.” Antaniel huokasi
syvään ja nousi jälleen ylös. Hän käveli kaapin luokse, aukaisi sen sisällä
olleen kassakaapin ja toi pöytään suuren pussillisen Liittouman valuuttaa.
”Palkkanne hyvät herrat. Saatte myös pitää sen
aluksen, jotta pääsette kotiin. Tehkää sille sitten mitä haluatte. Nyt olkaa
hyvät ja poistukaa.” Antaniel sanoi vakavana ja käveli ikkunan luo, selin
heihin. Pojat tyhjensivät juomansa ja nousivat sanaakaan sanomatta ylös. He
ottivat rahat pöydältä ja lähtivät. Sopimus oli nyt sanottu irti.
Paluumatka
Prioriin oli hiljainen. Kukaan ei puhunut paljoa mitään. Marko istui koko
matkan ohjaimissa ja Eiffel hänen vieressään. Waldo ja Mendez nukkuivat lähes
koko matkan, käyden hereillä lähinnä syömässä ja vessassa. Kaikki olivat
väsyneitä ja allapäin. He olivat yhdessä sopineet yhdessä palaavansa takaisin
Prioriin, jossa he jakaisivat rahat, myisivät päämajansa ja jatkaisivat sitten kukin
elämäänsä, parhaaksi näkemällään tavalla.
Vaikka he olivat
rikastuneet kertaheitolla ja vihdoin matkalla kotiin, ei Eiffel silti saanut
rauhaa. Aina kun hän sulki silmänsä, hän näki kidutetun tytön silvotut kasvot
ja tunsi Varjon jäljet sisällään. He menisivät nyt kotiin, mutta kuinka kauan
heillä vielä olisi koti? Varjo nousee ja pian syttyy sota, jossa ei olisi
voittajia. Prior vaipuisi Varjoon, Eiffel tiesi sen. Ja me sen myötä. Eiffelin sisällä tuntui ontolta. Näinkö kaikki
päättyy? Pitäisikö heidänkin paeta, kuten Antaniel ja asua loppuelämä tässä
kotterossa, pakoillen Varjon pimeää kouraa.
”Eiffel?” Marko sanoi.
Eiffel havahtui ajatuksistaan.
”Hm?” hän vastasi ja nousi
istumaan paremmin penkillä. Marko oli asettanut aluksen automaattiohjaukselle,
mutta antoi silti toisen kätensä levätä ohjausratissa, katse kiinni
tähtimaisemassa.
”Musta tuntuu, että mä en
voi jättää tätä tähän.” hän sanoi.
”Mitä tarkoitat?” Eiffel
kysyi hieroen silmiään.
Marko
kääntyi vanhaa miestä kohti.
”Tarkoitan…” hän vilkaisi
matkustamoon, jossa Waldo ja Mendez nukkuivat. ”…että mä haluun suorittaa sen
Antanielin tehtävän loppuun.” hän sanoi ääntään madaltaen ja kääntyi sitten katsomaan
ulos. ”Haluan estää Varjon nousun. Vaikka henki menisi.” hän sanoi hiljaa ja
hänen äänestään kuului päättäväisyys ja viha. Eiffel ei ollut koskaan nähnyt Markoa
noin määrätietoisena.
”Itseasiassa… Mä päätin,
että mä lähden Jerchóvaan heti sen jälkeen, kun ollaan päästy Prioriin.” Marko
jatkoi vakavana. ”Mä en halua, että Priorille käy niin kuin Márulle. Mä en anna sen tapahtua.” Hän sanoi ja puristi
kätensä nyrkkiin. Eiffel muisti, mitää Marko oli kertonut Merenmósta,
mellakasta ja verilöylystä. Marko kasvoi hänen silmissään yhtäkkiä nuoresta ja
pelokkaasta pojasta, aikuiseksi mieheksi. Eiffel tunsi ylpeyttä, kuin omasta jälkikasvusta.
”Mä en voi päästää sua
lähtemään…” Eiffel sanoi. Marko katsoi häntä vihaisena, mutta Eiffel laski
kätensä hänen olalleen, ennen kuin poika ehti sanoa vastalauseensa.
”…yksin. Mä tulen sun mukaan. Kahdestaan, Marko. Me ei voida pakottaa
noita kahta mukaan. Mutta me pystytään siihen.” hän hymyili. Markokin alkoi
hymyillä ja hänen silmänsä paloivat.
”Me tapetaan se narttu.”
hän virnisti.
Ja
Eiffel hymyili myös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti