Nouseva uhka - Kappale 1

Demóssa

Oli elokuu lähes kuusitoista vuotta takaperin. Eiffel, Waldo ja Mendez olivat saaneet toimeksiannon Jerchóvassa ja olivat tehtävästä innoissaan. He olivat kuulleet paljon tuosta mystisestä maasta, jonne oli helvetin hankala päästä, ellei sattunut olemaan Liittouman leivissä. Ja juuri Liittoumalta he olivat komennuksen saaneet. Eiffelin vanha armeijanaikainen tuttu työskenteli Liittouman suurlähetystössä Varósissa ja hän oli tullut eräänä päivänä tarjoamaan helppoa keikkaa.

                      Tehtävänä oli saattaa suurlähetystössä vieraillut poliitikko takaisin kotimaahansa Jerchóvaan. Perillä he tulisivat jatkamaan matkaansa poliitikon kanssa Demósta Rannanmoon ja takaisin Demóon, jonne työnanto päättyisi. Tehtävä oli helppo ja pitkäveteinen, mutta he saivat siitä hyvän palkkion. Lisäksi he saivat mahdollisuuden tutustua aivan uuteen maailmaan. Yksikään pojista ei ollut koskaan aiemmin poistunut Priorin kamaralta. Tuohon aikaan Marko ei ollut vielä osa heidän ryhmäänsä. Sen sijaan neljäntenä jäsenenä oli heidän ystävänsä Brittany, joka tosin ei ollut innostunut työnannosta. Lyhyen sananvaihdon jälkeen he päättivät lähteä palkästään äijäporukalla matkaan.

                      Byrokraattisten muodollisuuksien jälkeen, he saapuivat lopulta Demóon, Jerchóvan epäviralliseen pääkaupunkiin, jossa valtaa piti käsissään Liittouma. Jerchóva oli aivan erilainen kuin heidän kotinsa Prior. Liittouma oli valloittanut maan satoja vuosia sitten, mutta ainoastaan neljä suurkaupunkia oli kehittynyt korkealle. Muualla Liittouman lait eivät päteneet samalla tavalla ja maaseudulla tavallinen kansa jatkoi elämistään kuten he olivat eläneet jo kymmeniätuhansia vuosia. Ainoastaan yleiskieli, jota puhuttiin kaikissa Liittoumaan kuuluvissa maissa oli levinnyt valtaväestöön. (Yleiskieli oli  tietysti käytössä myös kaikkialla missä Liittouma kävi kauppaa, kuten esimerkiksi Priorissa.) Aseet, joita pojat käyttivät kotimaassaan, olivat Jerchóvassa ankaran rangaistuksen uhalla kielletty ja pojat joutuivat käyttämään suurlähetystön ulkopuolella paikallisia aseita, kuten miekkoja ja keihäitä.

                      Matka Demósta Rannanmoon kesti pari viikkoa. He yöpyivät majataloissa ja käyttivät kulkemiseen hevosia ja kärryjä. Tuntui kuin he olisivat tulleet toiseen ulottuvuuteen. Monet metsäläiset eivät olleet eläessään käyneetkään kaupungeissa, saati ulkomaailmoissa ja he kyselivät uteliaina mistä pojat olivat kotoisin; miksi he olivat niin pitkiä; mitä he söivät ja niin edelleen.

                      Lopulta he palasivat Demóon ja saivat palkkionsa. Koska kenelläkään ei ollut kiire palata kotiin, he päättivät jäädä Demóon ja tuhlata palkkaansa siellä. He asettuivat majataloon ja jäivät niille sijoilleen puoleksi vuodeksi.

Erään hiostavan päivän päätteeksi, pojat olivat päättäneet lähteä etsimään hyvää menoa kaupungilta. Kierreltyään kapakoita aikansa he törmäsivät kadulla kahteen naiseen. Nousuhumalainen Mendez meni heti juttelemaan tytöille.

                      ”Heipä hei neitokaiset! Haluaisittekos te pitää meidän kanssamme hauskaa?” hän kysyi. Tytöt vain nauroivat hänen kömpelölle iskuyritykselleen.

                      ”Tottakai kultsi, mutta ei ilmaiseksi!” Toinen nainen sanoi ja silitti Mendezin päätä. Hän punastui korviaan myöten ja sai naiset nauramaan yhä kovempaa. Eiffel ja Waldo nauroivat kaksinkerroin, kun Mendez yritti nolona korjata väärinkäsitystä. Toinen naisista keskeytti hänen änkytyksensä.

                      ”Hei kuule, ei haittaa! Mine tiedan hjuvan paikan, jossa teille hjuva meno.” hän sanoi hassulla aksentilla ja iski silmää. Nainen neuvoi pojille tien ja he lähtivät matkaan. Pian he löysivät perille ja saapuivat kiemurtelevalla kujan varrella olevaan kapakkaan. Oven edessä seisoi iso portsari, jolla kasvoi otsassa sarvet, mutta näytti muuten ihmiseltä. Mustaan polvimittaiseen takkiin ja tunikaan pukeutunut äijä mulkoili kaikkia vuorollaan heidän mennessään sisään, muttei estellyt heitä. Ulospäin paikka ei vaikuttanut miltään, mutta sisältä paikka oli aivan toisenlainen. He laskeutuivat rappuset alas ja tulivat suureen saliin, joka oli tupaten täynnä väkeä. Musiikki pauhasi nauhalta, mikä oli harvinaista tässä kaupunginosassa ja lavalla tanssi joukko vähäpukeisia naisia. Heti poikien laskeuduttua väkijoukon sekaan, sievä tarjoilijatyttö hyppäsi heidän eteensä. Hän osoitti vapaan pöydän ja sanoi jonkun tuovan pian juotavaa.

                      Pojat katselivat riemuissaan ympärilleen. Viereisessä pöydässä uhkea nainen antoi sylitanssia umpihumalaiselle miehelle, joka tunki kolikoita naisen kaula-aukosta sisään. Pian kiihkeä parivaljakko lähti naisen opastamana syrjemmäs.

                      ”Tää on porttola!” Waldo huusi Eiffelille melun yli. Hän ja Mendez nauroivat ja onnittelivat Waldoa tarkkaavaisuudesta. Äänekäs kappale loppui ja hetken salissa kaikui vain humalaisten huuto ja nauru, kunnes uuden laulun ensi soinnut kajahtivat ilmoille. Siinä samassa väki hiljeni ja jäi tuijottamaan lavalle. Pojatkin hiljenivät ja katsoivat mikä vei yleisön mielenkiinnon. Silloin alkoi vislaus ja hurraa-huudot ja koko kapakka nousi seisomaan. Pojatkin nousivat ylös nähdäkseen lavalle.

                      Keskelle koroketta valokeilaan nousi yksi tanssija, pieni punahiuksinen nainen, niin nuori, että voisi melkein tytöksi vielä kutsua. Pojat eivät olleet aiemmin nähneet hänenlaistaan rotua: tytöllä oli harmaa, sileä turkki, kissamaiset kasvot ja paksu raidallinen häntä. Tyttö oli erikoista rotua, mutta erikoisinta oli hänen esityksensä. Koko kapakka seurasi lähes henkeään pidätellen, kun hän aloitti tanssin musiikin tahdissa. Tanssi ei ollut kovin eroottinen, mutta intensiivinen; ensin herkkä ja vähäeleinen, mutta musiikin voimistuessa myös liikkeet kasvoivat voimakkaiksi. Koko esitys oli täynnä tunnetta, intohimoa. Tyttöä oli hypnoottista katsoa, kuin elävää liekkiä. Pian lavalle liittyi liuta puolialastomia tanssijattaria ja yleisö villiintyi taas.

                      Pojat olivat seuranneet esitystä niin tarkkaan, etteivät olleet huomata, kun nuori ja hintelä liskotyttö toi heille juomat pöytään.

                      ”Anteeksi, kuka tuo tanssija on?” Waldo kysyi tarjoilijalta. Tyttö katsahti lavalle, sitten Waldoa ja naurahti hieman kolkosti.

                      ”Ahaa, tekin ihastuitte vai? Tuo on siskoni, Nana. Hän on tanssivuorossa vielä pari tuntia, mutta voitte kysyä häntä sitten, jos haluatte.” tyttö sanoi olkiaan kohauttaen laskiessaan tuoppeja pöytään. Eiffel jäi ihmettelemään kuinka tanssija voisi olla tytön sisko, mutta Waldo ei näyttänyt välittävän, vaan kyseli lisää lavalla tanssivasta naisesta, kunnes liskotyttö joutui vetoamaan työaikaansa.

                      ”Hei sori, mä saan pian huutia laiskottelusta. Kysy Tessalta, se on tuolla.” Tyttö töksäytti osoittaen tummahiuksista naista vähän matkan päässä. Sitten hän väänsi naamalleen välttävän tekohymyn ja lähti hakemaan lisää juomia.

                      ”Viehättävä neito.” Mendez tokaisi Eiffelille, joka vielä katsoi tarjoilijan perään.

                      ”Ihan lapsi vielä.” Eiffel sanoi päätään puistellen ja kääntyi takaisin oluensa ääreen. Silloin hän vasta huomasi Waldon lähteneen pöydästä. ”Mihin se Waldo hävis?” hän kysyi.

                      ”Tuolla se menee.” Mendez vastasi ja osoitti lavalle päin, jossa Waldo juuri katosi väkijoukkoon.

                      ”Jaaha, menköön.” Eiffel tuhahti huitaisten kädellään.

Waldolla oli tapana kännissä lähteä omille teilleen; vaellusvietti, niin kuin Mendez sitä kuvaili. He jatkoivat illan viettoa kahdestaan, eikä Waldoa näkynyt enää koko iltana. Eipä aikaakaan, kun heidän seuraansa liittyi muita asiakkaita. Pari äijää, joista toinen halusi kokoajan pelata korttia, sekä naikkonen joka oli liimautunut toisen miehen kylkeen. Parin tunnin päästä tanssiesitykset loppuivat ja ilta jatkui tavallisissa kapakkatunnelmissa. Asiakkaita valui sisään pitkin iltaa ja lopulta tunnelma alkoi käydä turhan ahtaaksi. Juotuaan viisi tuopillista olutta kapakassa ja saman verran alle, Eiffel alkoi kaivata raikasta ilmaa. Hän jätti Mendezin pöytään seuraan liittyneiden uusien tuttavuuksien seuraan ja suuntasi ulos. Kadulla raikas yöilma oli tervetullut helpotus alkavaan laskuhumalaan. Eiffel kaivoi sätkävehkeet taskustaan ja alkoi kääriä savuketta, kun hän huomasi varjoissa, palotikkailla saman liskotytön. Eiffel nuolaisi sätkäpaperin liimapintaa ja pyöräytti tupakan sormiensa välissä. Sitten hän astui lähemmäs liskoa, joka esitti, ettei huomannut häntä.

                      ”Loppuiko sulta työt?” Eiffel kysyi sytyttäessään tupakkaansa. Tyttö katsoi häntä happamasti. Tytöllä oli päällään mekko, joka näytti hieman liian ohuelta illan lämpötilaan nähden.

                      ”Sori, mut mä en myy itteeni. Mä vaan tarjoilen.” hän vastasi happamasti ja käänsi katseensa pois.

                      ”Ei ei! Sä olet ihan liian nuori mun makuuni.” Eiffel naurahti. Tyttö katsoi häntä, nyt vähemmän kylmästi.

                      ”Ai. Okei.” hän sanoi ja pyyhkäisi pitkää mustaa tukkaansa kasvoiltaan välinpitämättömästi. ”Joo, mulla on tauko nyt.”

                      ”Sopiiko, että pidän seuraa tän verran?” Eiffel sanoi osoittaen tupakkaansa. Tyttö kohautti olkiaan sanomatta sanaakaan ja Eiffel istahti katukivetyksen reunalle.

                      ”Sinä sanoit, että se tanssityttö…”

”Nana.”

”…että Nana on sun siskosi. Mä vain mietin, että… miten?” Eiffel kysyi. Tyttö kurtisti kulmiaan.

                      ”Miten niin?” hän kysyi.

                      ”No, tehän olette ihan eri rotua.” Eiffel hymyili. Tyttö nielaisi ja näytti yhtäkkiä närkästyneeltä. Hänen ruskea nahkansa punehtui hieman poskilta.

                      ”No ehkä minä valehtelin.” Tyttö sanoi kireästi ja risti kätensä puuskaan. ”Tai ehkä minä sanon niin kaikista tytöistä. Ja mitä se sinua liikuttaa?”

                      ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus loukata.” Eiffel sanoi. Tyttö katsoi Eiffeliä tyytymättömästi, mutta kohautti sitten taas olkiaan.

                      ”No jaa, kaikki kyselee aina samaa. Mitä sillä on väliä, onko mulla siskoa vai ei.” hän sanoi kuulostaen yhtäkkiä hieman surulliselta. Tyttö näytti ihan liian nuorelta ja hauraalta työskennelläkseen tämmöisessä paikassa ja Eiffelillä kävi häntä kovasti sääliksi.

                      ”Mikä sinun nimesi on?” Eiffel kysyi. Tyttö kavahti ja epäröi hetken.

                      ”...Sara.” hän lopulta vastasi.

                      ”Sara ja Nana.” Eiffel hymyili, sitten hän kaivoi taskustaan loput rahat, jotka oli varannut illaksi. ”Tässä vähän tippiä hyvästä tarjoilusta. Pidä vaikka loppuilta vapaata, tai tee mitä haluat.” hän sanoi hymyillen. Liskotyttö katsoi pitkään rahoja, mutta otti ne lopulta vastaan.

                      ”Mikä sun nimi on?” Sara kysyi.

                      ”Eiffel.” Eiffel vastasi noustessaan ylös. Tyttö katsoi häntä suurilla silmillään, jotka olivat syvällä silmäkuopissaan.

                      ”Kiitos, Eiffel.” hän sanoi, nousi sitten paikaltaan ja juoksi rappuset ylös. Eiffel katsoi vielä tytön perään, ennen kuin nakkasi tumpin maahan ja palasi sisään etsimään kavereitaan.

Kevään koittaessa heille tuli uusi komento Priorissa, joten he lähtivät seuraavalla rahtilaivalla takaisin kotiin ja jättivät Jerchóvan taakseen. Waldo oli ollut erikoisen hyvällä tuulella viime aikoina. Hän nauroi koko ajan, eikä edes lähtenyt mukaan Mendezin vittuiluun. Lähtöpäivänä hän oli hieman vaisumpi.

                      ”Mikä sitä vaivaa? Onko sillä menkat?” Mendez kysyi Eiffeliltä heidän juodessaan olutta risteilijän ravintolassa. Moottorit saivat koko laivan vavahtelemaan sen noustessa kohti tähtiä.

”Etkö arvaa?” Eiffel vastasi.

Mendezillä ei ollut hajuakaan, mutta Eiffelillä oli.

Bordellissa vietetyn illan jälkeen Waldo oli lähtenyt omille teilleen yhä useammin. Mendez ei ollut kiinnittänyt huomiota, koska hänellä oli ollut tarpeeksi tekemistä uudessa kiehtovassa kaupungissa. Eiffel oli kuitenkin pistänyt merkille Waldon oudon käytöksen. Hänen epäilyksensä vahvistuivat, kun hän kerran huomasi Waldon kaulassa jotain punaista. Kun hän oli osoittanut puremajäljen Waldolle, tämä oli punehtunut korviaan myöten ja vähätellyt nauraen kovaan ääneen. Sitten hän oli, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tyypillistä Waldoa, rakastua nyt huoraan.

                      ”Nainen.” Eiffel sanoi ja lähti hakemaan lisää olutta. Mendez jäi pöytään virnistelemään Waldolle, joka palasi juuri itse istumaan.

                      ”Oliko se hyvä pano!?”

                      ”Voi vittu sitä Eiffeliä!”

Prioriin päästyään he kävivät toimeksiannon kimppuun. Rajalla oli hämminkiä ja heidät pyydettiin vahvistamaan rivejä. Liittouman mukana myös Prioriin muutanneet Varjolaiset hyökkäilivät ja meno kävi veriseksi. Heidän oli tarkoitus soluttautua Varjon puolelle ja aiheuttaa sekaannusta selustassa. Eiffel otti Brittanyn lisäksi Veronican mukaan vahvistukseksi. Hän oli hyvä apu, kun tarvittiin rautaista ammattitaitoa ja kylmiä hermoja. Veronicaa oli miellyttävä nähdä pitkästä aikaa. Nuori vaaleaverikkö oli kasvanut muutamassa vuodessa pippurisesta poikatytöstä, näyttäväksi naiseksi, joka oli ilo silmälle.

                      ”Silmät irti sakkolihasta, vanha pukki!” Brittany sihahti Eiffelille, joka yritti huomaamattomasti vilkaista Veronican pyöreää takapuolta.

                      ”Hyvä on.” Eiffel virnisti ja puristi Brittanya pakarasta. Brittanyn refleksit olivat kuin kissalla: Eiffel ei ehtinyt edes irrottaa otettaan, kun jo sai kovan litsarin naamaansa. Kaikki repesivät nauramaan, eikä Eiffelkään voinut olla nauramatta vaikka poskeen nousikin käden kokoinen mustelma.

                      Operaatio sujui hyvin. Tytöistä oli paljon hyötyä ja viidestään he saivat aiheutettua suurta epäjärjestystä Varjolaisten riveissä, jotta sotilaat saivat hajotettua rintaman. 42 tunnin kuluttua sireenit kuuluttivat välirauhaa ja Blue pakkasi tavaransa ja he lähtivät juhlimaan kaupungille. He ostivat palkkarahoilla kolme korillista juotavaa ja suuntasivat päämajaansa. Juhlat olivat viinan huuruiset ja tunnelma oli katossa. Ilta päättyi kuten niin moni aiemminkin: Brittany suuttui Eiffelille ja lähti ovet paukkuen; Waldo ja Mendez vuoroin tappelivat, vuoroin lauloivat yhteislauluja ja loppuillasta Veronica sammui heidän sohvalleen. Vaikka tyttöä oli kiva katsella, oli kaikille selvää, että nuori nainen sai nukkua rauhassa. Eiffel seurasi ensimmäisenä Veronican esimerkkiä ja painui pehkuihin autuaan tietämättömänä tulevista uutisista, jotka tulivat muuttamaan kaikkien elämän.

                      ”Huomenna jo?” Eiffel kysyi seuraavana aamuna.

                      ”Mä lupasin palata heti. Joten joo-o, huomenna.” Waldo sanoi hymyillen ottaen hörpyn krapulaisen Veronican keittämää kahvia. Tyttö näytti kuolemalta, mutta teki olotilaansa nähden hämmentävän hyvää kahvia.

                      ”Sä taidat tosiaan olla rakastunut. Hyvä juttu.” Eiffel sanoi ja taputti Waldoa selkään. Waldo kaivoi rahaa taskustaan ja laski seteleitä.

                      ”Mä aion tuoda sen tänne.” hän sanoi hiljaa.

                      ”Onko ’sillä’ nimeä?” Eiffel kysyi ja sytytti kummallekin tupakat. Waldo otti tupakan ja veti henkoset.

                      ”Nana.” sen sanottuaan hän hymyili. Eiffel ei ollut ikinä nähnyt Waldoa tuollaisena. Onnellisena.

He kulkivat kohti terminaalia. Waldolla oli matkatavaransa mukanaan ja Eiffel sekä Mendez olivat tulleet saattamaan. He juttelivat vielä, kun Waldo näki yhtäkkiä jonkun tutun ihmisten seassa. Eiffel kääntyi katsomaan ja näki vähän matkan päässä naisen. Hän näytti eksyneeltä ja vähän pelokkaalta. Waldo kurtisti kulmiaan ja lähti kulkemaan naista kohti. Muut seurasivat vähän matkan päässä perässä.

                      ”Tessa? Hei, Tessa!” Waldo huusi naiselle joka kääntyi katsomaan. Waldo hymyili naiselle, mutta nainen ei vastannut hymyyn.

                      ”Ai. Hei…” Tessa vastasi ja katsoi tyhjin silmin Eiffeliä ja Mendeztä.

                      ”Nämä ovat ystäviäni. Mitä sinä täällä teet?” Waldo ihmetteli.

                      ”Minä pakenin…” nainen sai sanottua ja alkoi yhtäkkiä itkeä.

                      ”Mitä on tapahtunut?” Waldo kysyi ja silitti Tessan käsivartta. Nainen pyyhki kyyneleitään ja katsoi kauhistuneena Waldoa.

                      ”Bordelli… Shakaalit tulivat… Kuolleita. He ovat kaikki kuolleita..” hän sanoi vapisevalla äänellä ja alkoi taas nyyhkyttää. Waldon kassi tipahti maahan. Hän tarttui kaksin käsin kiinni naisesta.

                      ”Mitä tarkoitat shakaaleilla? Ketkä kuolivat? Mitä tapahtui?!” hän tivasi naiselta. Tessa veti kädet suulleen ja henkäisi.

                      ”Vain minä ja Mirael pääsimme pakenemaan. He polttivat koko paikan. Kaiken. Kaikki kuolivat. Nana kuoli. Olen niin pahoillani!” nainen sanoi. ”Anteeksi. Minun täytyy mennä. Jatkolentoni…” Tessa sanoi, irrottautui Waldon otteesta ja riensi pois. Waldo jäi seisomaan paikoilleen. Kukaan ei sanonut mitään. Kukaan ei tiennyt mitä sanoa. Sitten Waldo romahti.

Ensimmäiset viisi päivää Waldo ryyppäsi. Sen jälkeen hän sulkeutui, eikä puhunut mitään. Jos häneltä kysyttiin jotain, hän vastasi yhdellä sanalla.

                      "Otatko olutta?"

                      "Joo."

                      "Lähetkö röökille?"

                      "En."

                      "Juotko kahvia jos keitän?"

                      "Jaa..."

Waldo ei syönyt, eikä halunnut tehdä mitään muuta kuin maata sängyssään. Bluen päämajalla, jossa kaikki paitsi Brittany olivat asuneet viimeiset vuodet, alkoi olla todella painostava tunnelma. Waldon masennus laski muiden mielialaa, mutta kumpikaan ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Ei miehelle, joka on juuri menettänyt rakastamansa naisen voinut mennä sanomaan, että pää pystyyn ja tokeneppa siitä. Eiffel tiesi varsin hyvin miltä Waldosta tuntui, sillä hän oli joskus aikanaan ollut itse juuri samassa jamassa. Ja hän jos kuka tiesi, mihin se voi pahimmillaan johtaa. Minun on tehtävä jotain, ennen kuin hän tekee jotain peruuttamatonta. Eiffel mietti katsoessaan Waldoa, joka istui vastapäätä pöydän ääressä, keskittyneenä hämmentämään apeana kahviaan.

Samana iltana Eiffel lähti kaupungille. Käveltyään monta korttelia keskustassa hän saapui korkean kerrostalon juurelle. Hän tilasi hissin ylimpään kerrokseen ja soitti ovikelloa. Oven aukaisi mustaan aamutakkiin pukeutunut Brittany. Naisen pitkät hiukset olivat tiukalla nutturalla, josta pari irronnutta suortuvaa laskeutui hänen olkapäilleen.

                      "Jaahas. Sinä." Brittany sanoi kylmästi ja pyyhkäisi hiuksiaan.

                      "Terve Brita."

                      "Älä sano mua Britaksi, pliis. Mitä sä haluat?"

                      "Mä tarviin sun apua."

                      "Katotaan sitte kun oot maksanu velkas." Brittany sanoi lyhyesti ja aikoi sulkea oven, mutta Eiffel ehti laittaa jalan oven väliin.

                      "Oota! Kyse on Waldosta." Eiffel sanoi surkeana.

Brittany mietti hetken ja aukaisi sitten oven. Hän katsoi laskelmoiden Eiffeliä päästä varpaisiin.

                      "Tuu sisään sit." nainen sanoi lopulta ja käveli keittiöön. Eiffel teki työtä käskettyä ja sulki oven perästään. Brittany kaatoi kummallekin viskiä jäillä ja Eiffel kertoi mitä oli tapahtunut muutama viikko takaperin.

                      "Mä en edes tienny, että sillä oli hellu." Brittany sanoi ja pyöritti viskiään lasissaan.

                      "Ne tapas, kun me oltiin Jerchóvassa Liittouman hommissa. Ne ehti tuntea toisensa pari kuukautta." Eiffel vastasi.

                      "Rakkaus ei kysy aikaa." Brittany sanoi ja katsoi ulos ikkunasta pimeää kaupunkia, jonka sadat ikkunat loistivat kuin tähdet taivaalla.

                      ”Niin kai.” Eiffel sanoi ja katsoi Brittanya. ”Ootko sä koskaan rakastanu ketään?”

Brittany katsoi ensin hämillään Eiffeliä ja alkoi sitten nauraa.

                      ”Ai luuletsä et mä olen niin kylmä, etten vois es rakastua? Hahaa!” Brittany nauroi. Eiffelkin virnisti. Brittany pyyhkäisi silmäkulmaansa ja vakavoitui sitten. Hän katsoi mietteliäänä ulos.

                      ”Kerran. Mutta hän ei rakastanut minua takaisin.” Brittany sanoi. ”Nyt olen mieluummin yksin, kuin että satuttaisin itseäni lisää.” hän lisäsi vakavana ja katsoi Eiffeliä. ”Entä sä?”

                      ”Ei kuulu sulle.” Eiffel irvaili.

                      ”Haista paska Eiffel! Mä tässä avaudun ja sä et kerro mitään! Kusipää! Et saa enää viskiä!” Brittany nauroi muka loukkaantuneena.

                      ”Okei okei. Kunhan kiusaan.” Eiffel sanoi ja vakavoitui hieman. ”Mulla oli kauan sitten vaimo. Tai siis morsian. Me ei koskaan ehditty naimisiin.” hän sanoi. Brittany nyökkäsi ja kaatoi lisää viskiä.

                      ”Jättikö se sut?”

                      ”Tavallaan.”

He olivat hetken hiljaa ja joivat viskiään, kumpikin vaipuneena ajatuksiinsa. Brittany katkaisi hiljaisuuden.

                      ”Sä siis haluut et mä puhun Waldolle?”

                      ”Joo. Mistäs arvasit?” Eiffel sanoi.

                      ”Hah! Kyllä mä miehet tiedän.” Brittany vastasi ja käveli makuuhuoneeseensa.

Eiffel seurasi katseellaan häntä, kunnes Brittany alkoi vaihtaa vaatteitaan. Eiffel käänsi katseensa siinä vaiheessa, kun nainen tiputti aamutakin lattialle ja olikin yhtäkkiä täysin alasti. Hetken kuluttua Brittany tuli takaisin pukeutuneena tiukkoihin nahkahousuihin ja korsettiin, jonka päälle hän veti nahkatakin eteisessä. Eiffel oli varma, että Brittany jätti huoneensa oven tahallaan auki.         ”Lähdetäänkö?” Brittany kysyi ovella. Eiffel nousi ylös tuolilta, jolla istui. Hän kaivoi taskustaan tupakkaa ja tarjosi Brittanyllekin.

                      ”Kiitos.” Brittany sanoi ja otti savukkeen suuhunsa.

                      ”Ei, kiitos sulle.” Eiffel sanoi.

                      ”Älä vielä kiitä mitään.” Brittany vastasi ja he lähtivät ulos.

                      Saavuttuaan päämajaan Brittany marssi suoraan Waldon huoneeseen. Puhuttuaan Brittanyn kanssa Waldo alkoi jälleen puhua. Hän jopa nauroi joillekin jutuille. Brittany oli aina tullut paremmin Waldon kanssa toimeen ja he olivat kuin sisaruksia.

                      Mutta hänkään ei pystynyt parantamaan kaikkia syntyneitä haavoja. Waldo ei ollut enää entisensä. Ennen niin iloinen mies oli muuttunut happamaksi ja sulkeutuneeksi. Vaikka kaikki näytti päälle päin normaalilta, olivat haavat sielussa syvällä. Nana jätti Waldoon arvet, jotka eivät koskaan parantuneet.