Város
Pieni
sininen planeetta lähestyi heitä hitaasti. Prior oli noin kuun[1]
kokoinen, mutta neljä viidesosa
planeetasta oli veden tai jään peitossa. Paksu pilvikerros peitti Priorin lähes
kokonaan. Heidän kotimaassaan paistoi kyllä aurinko, mutta yleensä oli pilvistä
ja satoi vettä. Marko valmisteli alusta laskeutumiseen ja muut istuivat alas ja
kiinnittivät turvavyöt. Alus alkoi täristä voimakkaasti, kun se sukelsi
ilmakehään ja pian he olivat pilvimassan sisällä. Heillä ei ollut hajuakaan
minne päin Prioria he laskeutuisivat. Alus ei liikkunut, yhtä nopeasti
ilmakehässä, kuin tyhjiössä, joten he toivoivat että olisivat edes oikealla
puolella palloa. Lopulta pilvet hälvenivät ja he alkoivat tähystää missä
olivat.
”Tuolla on tukikohta 3.
Käänny ympäri, Marko.” Eiffel sanoi ja viittoi eteenpäin. Marko käänsi aluksen
ja he lensivät kohti pääkaupunkia.
”Eikö nää tukikohdat ole
hylättyjä?” Waldo kysyi.
”Joo, miks?” Eiffel
vastasi.
”Miks tuolla näkyy sitten
liikettä?” Waldo osoitti alas. Kaikki katsoivat alas ja näkivät, että alla
olevassa tukikohdassa liikkui paljon väkeä.
”Armeijako?” Mendez kysyi.
Yhtäkkiä alhaalta laukaistiin ohjus heitä kohti.
”PERKELE!” Marko huusi ja
veti ylös. Alus ampaisi pilvien sekaan. Kaikki paitsi Marko paiskautuivat
aluksen takaosaan. Marko katsoi tutkaa.
”Vielä perässä! Voi
saatana!” hän sähähti ja napsautti paria nappia. Kuului paukahdus, kun Markon
laukaisema soihtu lensi pilviin. Marko teki tiukan käännöksen ja muut lensivät
vasemman puoleiseen seinään.
”Jes! Toimi.” Marko sanoi
vilkaistuaan tutkaa. Hän suoristi koneen, mutta jatkoi matkaa pilvien seassa.
”Qué carajo!?” Mendez
äyskäisi. Hänellä ei ollut hajuakaan, mitä tapahtui.
”Meitä ammuttiin
ohjuksella. Se lähti soihdun perään.” Marko sanoi irrottamatta katsetta
kojelautasta.
”Mitä hittoa ne meitä
ampui?” Waldo sanoi vihoissaan. Eiffel auttoi Mendezin takaisin istumaan.
”Mulla on paha tunne
tästä. Marko, ohjaa alus kohti Ei Kenenkään Maata. Toivotaan, että meidän auto
on vielä siellä, minne me se jätettiin.” Eiffel sanoi.
”Onko hyvä ajatus jättää alus
Ei Kenenkään Maalle?” Marko kysyi.
”Mä tiedän yhden paikan.
Ohjaa nyt vaan sinne.” Eiffel sanoi. Marko nyökkäsi ja muut istuivat alas. He
lensivät eteenpäin pari minuuttia, kunnes Marko uskalsi laskea koneen pilvien
alle. He olivat jo kaukana tukikohdasta ja lensivät metsän yllä.
”Ohjaa tonne, tuota vuorta
kohti.” Eiffel osoitti. Marko teki työtä käskettyä. Lähestyessään vuorta he
näkivät solan, jota olisi mahdoton havaita metsästä käsin. Marko ohjasi solaan,
jonka pohjalla oli vanha pienlentokenttä.
”Mä voin luvata, ettei
kukaan tiedä tästä paikasta mitään. Ottakaa Antanielin palkkarahat mukaan.”
Eiffel sanoi.
Marko ohjasi aluksen kiitoradalle ja laskeutui. He
nousivat ulos ja lukitsivat aluksen. Eiffel piilotti heidän palkkionsa hylättyn
konehallin varastoon. Sitten hän meni edeltä solan aukolle ja tähysti alas kohti
Ei Kenenkään Maata. Lähes neljävuosikymmentä sitten, Prioria ravistelleiden
sisällissotien jälkeen Ei Kenenkään Maa jäi miehittämättä, kun kaupunkivaltiot
perustettiin. Pieni ja harvaan kansoitettu Prior koostuu viidestä autonomisesta
kaupungista. Sotien loputtua ihmiset lähiympäristöstä olivat muuttaneet
lähimpään kaupunkiin, Városiin.
Eiffel siristi ainoaa silmäänsä ja tähysti kohti
vanhaa tukikohtaa. Metsässä ei näkynyt liikettä tai mitään, mikä voisi viitata
siihen, että heidät olisi nähty. Eiffel viittoi kädellään ja muut hiipivät
hänen luokseen. He lähtivät laskeutumaan alas laaksoon kivikkoista polkua
pitkin. Pian kalliot vaihtuivat metsään ja he kiiruhtivat puolijuoksua
eteenpäin.
Puolituntia ja muutamaa pysähdystä myöhemmin he
tulivat metsän reunaan. Niityllä ei näkynyt ketään. Pellon reunassa jonkun
sadan metrin päässä heistä näkyi auto ja he lähtivät kulkemaan sitä kohti. Pian
he saapuivat autonsa luokse, siihen mihin he olivat sen lähes kaksi kuukautta
sitten jättäneet. Jeeppi oli kyljellään ja täynnä roskia. Eiffel, Marko ja
Waldo tarttuivat auton kyljestä kiinni ja ryhtyivät nostamaan sitä pystyyn.
Mendez seurasi vieressä polttaen tupakkaa apeana. Pian jeeppi rysähti oikein
päin ja Marko hyppäsi kuskin paikalle. Hän viskoi roskia ulos, otti avaimet
taskustaan ja alkoi käynnistää autoa. Moottori starttasi neljännellä
yrityksellä ja bensaa oli vielä puoli tankillista. Muutkin nousivat kyytiin.
Marko laittoi ykkösen silmään ja käänsi auton ympäri, kohti Városia.
Maantie oli harvinaisen autio. Liian autio. Eiffel
tunsi nahoissaan, että kaikki ei ollut niin kuin piti. Hän ei kuitenkaan
halunnut manata, joten oli hiljaa. Kukaan ei puhunut mitään ja hiljaisuus alkoi
käydä hermoille. Marko napsautti radion päälle. Kuului pelkkää kohinaa. Eiffel joka istui taas pelkääjän paikalla, alkoi
käydä radioasemia läpi. Pelkkää kohinaa.
”Paska radio.” Marko ärähti, napsautti radion kiinni
ja avasi hansikaslokeron.
Hän kaivoi käteensä kasetin, pitäen silmänsä koko
ajan kiinni tiessä. Eiffel otti kasetin Markon kädestä ja tunki sen soittimeen.
Kasetti alkoi soittaa bluesgrassia. Marko painoi toista nappia ja kasetti
vaihtoi puolta. Elvistä. Se kelpasi. It's hard to breath, and my chest is a-heaving. Lord almighty, I'm burning a hole where I lay… Kuningas lauloi, kun
maisemat vaihtuivat vähitellen. He lähestyivät Városin esikaupunkialuetta.
Talot näyttivät yhtä autiolta kuin kadutkin. Yksi talo oli tuhoutunut ja jotkut
savusivat.
”Mitä helvettiä…?” Marko ihmetteli ja sulki
soittimen.
”Qué?”
”Mitä täällä on
tapahtunut?” Waldo kysyi, kun he katsoivat lähiön autioita kujia.
”Mitä? Mä en vittu näe!
Kertokaa nyt coño!” Mendez ärähti.
”Ihan kuin… mellakka tai
…sota.” Eiffel sanoi ja sytytti kolme tupakkaa. Hän kääntyi takapenkille ja
ojensi myös Waldolle ja Mendezille. ”Röökiä, Mendez.” he ottivat savukkeet
nyökäten. Marko hidasti vauhtia. Tien vieressä vähän matkan päässä heistä näkyi
ihminen. Hän pakkasi autoaan. Eiffel viittoi Markolle pysäyttämään. Mies
säikähti, kun jeeppi jarrutti hänen viereensä.
”Ketä te olette?” hän
kysyi ja hapuili jotain autostaan. Hän nappasi penkiltä surullisen pienen aseen
ja osoitti sillä heitä. Eiffel nosti kätensä ilmaan merkiksi, ettei ollut uhka.
”Hei, me ollaan vaan
menossa Városiin.” Eiffel sanoi. Mies laski aseensa, mutta näytti vielä
epäilevältä.
”Városiin? Ei kantti.
Kaikki on lähteneet sieltä pois. Mäkin tulin vaan hakeen viimeset tavarat.”
mies sanoi ja nosti maasta laatikon autonsa takapenkille ja alkoi vyöttää sitä
kiinni.
”Mitä täällä on
tapahtunut?” Marko kysyi. Mies katsoi heitä kummissaan.
”Ettekö tiedä?” hän sanoi
ja vihelsi. ”Paska juttu…”
”Me ollaan oltu poissa
jonkin aikaa.” Eiffel sanoi. Mies paiskasi auton oven kiinni ja kiersi kuskin
paikalle.
”Ensin mellakat täällä,
sitten Civitasissa. Jotkut sano että ne oli Varjolaisia, mutta mitä sillä on
väliä. Älkää menkö Városiin.” mies sanoi ja käynnisti autonsa.
”Varjolaisia? Mitä
tapahtui?? Hei!” Eiffel huusi, mutta mies kaarsi autonsa ympäri ja ajoi pois.
Eiffel istui tyrmistyneenä alas. Marko sadatteli ja kaasutti liikkeelle.
Kun
he saapuivat Városiin, näkymä oli synkkä. Jotkut talot olivat kuin pommituksen
jäljiltä, siellä täällä kohosi savua ja paloautojen sireenit soivat. Ihmisiä
oli enemmän kuin esikaupunkialueella, mutta kaikki kiirehtivät jonnekin. Tie,
jota he olivat ajaneet, oli katkaistu ja he joutuivat nousemaan autosta.
Toiselta puolelta katua heitä kohti lähestyi poliisi mellakka-asussa.
”Hei! Älkää jättäkö
autoanne siihen.” poliisi huusi osoittaen autoa.
”Me ollaan oltu poissa ja
tultiin just takas. Mitä täällä on tapahtunut?” Eiffel kysyi. Poliisi nosti
visiiriään silmäillen heitä ilmeettömänä.
”Aijaa. Városiin on
julistettu hätätila. Varjolaiset hyökkäsivät viikko sitten ja sen jälkeen on
ollut pelkkä kaaos päällä. Nyt on tulitauko ja kaikki asukkaat evakuoidaan.
Suosittelen samaa teillekin.” poliisi sanoi ja osoitti pampullaan itään.
”Menkää lentokentälle. Siellä saatte tarkemmat ohjeet.” Sitten poliisi jatkoi
puolijuoksua matkaansa.
”Voi helvetin helvetti…”
Eiffel sanoi tyrmistyneenä. Silloin he kuulivat tutun äänen kutsuvan. He
kääntyivät katsomaan ja näkivät Veronican juoksevan heitä kohti. Tytön vaaleat
pitkät hiukset olivat tiukalla poninhännällä ja hän oli pukeutunut mustaan
t-paitaan ja maastokuvioisiin housuihin.
”Eiffel! Pojat!!” Veronica
huusi. ”Missä hitossa te olette olleet? Mä olen etsinyt teitä - kaikki ovat
etsineet teitä!! Tsiisus!” Veronica huoahti kun pääsi heidän luokseen. Hän
nojasi polviinsa ja veti henkeä.
”Mikä sota täällä oikein
on?!” Waldo kysyi. Veronica pyyhkäisi otsatukkaansa.
”Varjolaiset. Ensin alkoi
mellakat, sitten ne hyökkäs. Monet loukkaantui pahasti ja moni on kuollut.
Vittu… Mä lähdin viikko sitten teidän luokse ja teidän naapuri sano että te
lähditte. Se mummo pelkäs kuollakseen ja antoi mulle teidän koiran. Sitte se
lähti evakkoon. Se mummo siis, Piski on mulla. Tai siis ei se ole just tässä.
Mun kaverit pitää siitä huolta, ne on kentällä lähdössä pakoon. Niin!” Veronica
huudahti. ”Perkele! Mä olen lähdössä sinne ja teidän pitää lähtä kans!” hän
sanoi hengästyneenä. Eiffel otti tyttöä olasta kiinni.
”Sanoitko että koko
kaupunki on evakuoitu?” hän kysyi. Veronica nyökkäsi.
”Joo. Tulkaa mun mukaan
nyt. Niin ja Eiffel, Brittany etsii sua. Piä varas, se on ihan hiilenä.” Tyttö
sanoi silmiään pyörittäen.
He hyppäsivät autoon ja lähtivät ajamaan Veronican
opastamana. Eiffel selitti missä he olivat olleet, mutta ei kertonut tarkemmin
kuka heidät oli palkannut ja keitä heidän oli täytynyt tappaa. Hän kuitenkin
kertoi Varjolaisista ja siitä mitä Mendezille tapahtui. Veronica nyökkäili,
eikä udellut enempää.
Pian he lähestyivät Priorin toista päälentokenttää.
Tiet olivat ruuhkaantuneet sitä myöten, mitä lähemmäs he ajoivat ja tullessaan
puolen kilometrin päähän autojono tukki väylän kokonaan. Marko veti auton sivuun
ja he nousivat ulos. Ei ollut mitään järkeä istua autossa, kun he kävelivät
nopeammin loppumatkan. Tie oli täynnä autoja, moottoripyöriä, pyöriä, rattaita,
kärryjä ja ihmisiä kantamuksineen. Kaikki olivat menossa kentälle. Isot alukset
nousivat ja laskivat lentokentältä vieden pakolaisia pois Priorista.
Lentokentän ulkopuolelle oli kasvanut telttaleiri, jossa ihmiset odottivat
vuoroaan päästä pakenemaan Városista. Kuiva savinen maa pöllysi tuulessa ja sai
silmät kirvelemään. Veronica johdatti heidät leirintäalueelle, jonne hän ja
hänen ystävänsä olivat majoittuneet.
”Kaupungissa ei ole enää
turvallista, joten me asutaan täällä. Siis siihen asti että päästään pois
maasta.” Veronica sanoi heidän tullessaan pienen leirin ääreen. Maassa istui
kuusi miestä ja pari naista. Pari heistä kääntyi katsomaan, kun he saapuivat.
Yksi heistä oli Brittany. Hän tervehti Veronicaa iloisesti, mutta nähdessään
Eiffelin hänen kasvonsa kalpenivat. Hän nousi ylös raivokkaasti.
”Sinä.” hän sanoi ja lähti
kulkemaan Eiffeliä kohti. Brittany näytti pelottavan vihaiselta ja Eiffel otti
yhden askeleen taaksepäin.
”Sinä!”
Brittany otti pari juoksuaskelta ja löi Eiffeliä kasvoihin avokämmenellä.
”Senkin saatanan perkele!! Haista paska kusipää!! Haista vittu!!” hän kiljui ja
yritti lyödä yhä uudestaan. Eiffel väisti naisen lyönnit ja sai kiinni hänen
ranteistaan. Brittany huusi ja kirosi hänen alimpaan helvettiin yrittäessään
tempoilla irti. Eiffel päästi irti ja nainen horjahti askeleen taaksepäin ja
hetken näytti että hän kävisi uudestaan Eiffelin kimppuun, mutta Brittany
puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti Eiffeliä jäätävästi.
”Mä olen ollut huolesta sairaana! Kaksi vitun
kuukautta eikä sanaakaan teistä! Kerro nyt edes missä helvetissä te ootte
olleet?!” hän sähähti. ”Mä olin jo varma että te ootte kuolleet tai jotain…
Oh!” Brittany huudahti nähdessään Mendezin, jota Waldo ohjasi perässään. Nainen
loikkasi yhdellä askeleella Mendezin viereen.
”Mendez! Herrajumala! Mitä sulle on tapahtunut?”
Brittany kysyi ja tarttui Mendeziä kädestä. Tämä kuitenkin vetäytyi
vaivautuneena kauemmas. Veronica nappasi Brittanya kädestä kiinni.
”Mä voin kertoo. Tule…” Veronica sanoi Brittanylle
ja veti tämän kauemmas.
Sillä välin, kun Veronica kertoi saman, mitä Eiffel
oli kertonut hänelle, muut istuivat alas. Heidän koiransa Piski ryntäsi yhden
miehen sylistä ja hyppi heitä jokaista vasten, nuollen jokaisen kädet märäksi.
Piirissä heille tarjottiin tupakkaa ja olutta. Osan
paikallaolijoista he tunsivat, osa oli outoja. Kaikesta huolimatta oli
helpottavaa puhua välillä muiden ihmisten kanssa. Eiffel kyseli Veronican
kavereilta Panulta ja Remulta tarkemmin Városin tapahtumista, kun Waldo ja
Marko juttelivat parin vanhan armeijakaverinsa kanssa. Ainoastaan Mendez istui
hiljaa omissa oloissaan. Hän vastasi vain espanjaksi, jos häneltä kysyttiin
jotain, joten pian kukaan ei enää jututtanut häntä.
Vähän väliä lentokentän kovaäänisistä tuli kuulutus,
jolloin kaikki hiljentyivät kuuntelemaan.
”Matkustajia lennolle 142 pyydetään siirtymään terminaaliin viisitoista.
Matkustajia lennolle…” Jotkut tarkistivat lippunsa ja jatkoivat sitten
keskustelua. Läheisestä leiristä pari henkilöä alkoi purkaa ripeästi telttaansa
ja kulkea sitten kohti kenttää. Panu tarjosi Eiffelille hörpyn taskumatistaan
ja hän kiitti nyökäten. Hän otti vielä toisen hörpyn, kun Brittany ja Veronica
liittyivät muiden seuraan. Brittany, jolla oli päällään mustat nahkahousut ja
–toppi, sekä puolisääreen ulottuvat saappaat, istuutui Eiffelin viereen ja
nappasi taskumatin hänen kädestään.
”Se on Panun.” Eiffel sanoi.
”Tiedän.” Brittany hymyili, pyyhkäisten leukaansa.
Hän ojensi taskumatin takaisin Panulle, joka kertoi juuri heidän aikeistaan
matkustaa Urbe Conditaan.
”Liittouman keskukseen, vaikka se on kyllä melko
kaukana. Ajateltiin vaihtaa sinne Hospesista. Mihin te olette menossa?” Panu
kysyi Eiffeliltä. Eiffel huomasi Markon kuuntelevan vieressä.
”Meillä ei ole vielä mitään lentoa. Ei ole keritty
ostaa, kun just tultiin tänne.” hän sanoi, vetäen tupakkaa. Hänen ei tarvinnut
valehdella, kun ei itsekään enää tiennyt mitä olisi järkevintä tehdä. Tilanne Priorissa
oli muuttunut hyvin sekavaksi.
”Ei niitä lippuja tarvi ostaa. Prior sai apua
Liittoumalta. Niitten alukset ovat toissapäivästä asti vieny pakolaisia ulos
täältä. Ja toisesta päästä tänne tulee Liittouman sotilaita.” Brittany sanoi.
Eiffel ei ollut varma oliko kuullut oikein.
”Liittouman sotilaita? Priorissa? Siis mitä –
miksi?” Eiffel kysyi hämillään. Nyt Waldo ja Mendezkin olivat kääntyneet
kuuntelemaan. Brittany katsoi häntä kuin pikkulasta joka ei ollut ymmärtänyt päivän
selvää.
”Siis Liittouma tuli apuun. Varjolaisia oli paljon
enemmän, kuin mitä kukaan oli tajunnut. Ne vaan... tuli jostain. Me kaikki
oltas kuoltu, ellei Liittouman joukot olis tullu väliin.” hän selitti vakavana.
Eiffel nyökkäsi, mutta silti jokin ei nyt ollut
hänen mielestään oikein. Prior oli kieltäytynyt aikoinaan liittymästä
Liittoumaan ja pysynyt siten puolueettomana. Eiffel oli vajonnut ajatuksiinsa,
kun Marko veti häntä hihasta.
”Eif, tule.” hän sanoi ääntään madaltaen. Eiffel
nousi ylös ja he kävelivät vähän matkan päähän kuulevista korvista. Eiffel näki
Brittanyn katsovan epäilevänä heidän peräänsä. Marko yskäisi.
”Jos me meinataan lähtä Jerchóvaan, meidän pitää
lähtä nyt heti. Täällä on liian levotonta.” Marko sanoi ja vilkuili, ettei kukaan
kuullut. Eiffel raapi niskaansa mietteliäänä. Jotenkin liukeneminen tässä
tilanteessa ei tuntunut reilulta muita kohtaan. He kuitenkin olivat ryhmä. Kun
Eiffel ei sanonut mitään Marko jatkoi.
”Waldon ja Mendezin ois parasta lähtä noitten mukana
pois… Mutta mitä me sanotaan niille? Vai lähdetäänkö me vain vähin äänin?” hän
kysyi.
Eiffel
vilkaisi taakseen leiriin.
”Musta meidän pitäisi kuitenkin kertoa Waldolle ja
Mendezille mitä me aiotaan. Mutta ei muille.” hän lisäsi hiljaa. Marko nyökkäsi
vakavana, kääntyi sitten ja lähti takaisin muiden luokse. Eiffel lähti
kulkemaan hänen perässään takaisin. Leiriin tullessaan Marko sanoi jotain
Waldolle, joka nousi ylös ja auttoi Mendezin jaloilleen. He lähtivät kävelemään
kauemmas. Britannykin nousi ylös, mutta Eiffel pysäytti hänet.
”Meillä on keskinäisiä asioita nyt. Sori.” hän sanoi
ja käveli pois. Brittany jäi happamana seisomaan niille sijoilleen, sanomatta
sanaakaan. Eiffelin tullessa muiden luokse Waldo katsoi häntä tiukasti. Eiffel
oli varma, että hän jo arvasi mistä oli kyse.
”Eiffel? Mihin te ootte lähdössä?” Waldo kysyi
suoraan, kun Eiffel tuli kuuloetäisyydelle. Eiffel huokaisi, hän tunsi
ystävänsä hyvin, samoin Waldo hänet. Mendez käänsi kasvonsa heidän ääntään
kohti.
”Me mennään Jerchóvaan suorittaan se Antanielin
tehtävä loppuun.” hän sanoi. Waldon ilme oli ankara, mutta hän ei sanonut
mitään.
”Me?” Mendez kysyi.
”Minä ja Marko.” Eiffel sanoi. Mendez nyökkäsi ja
pyysi tupakkaa. Waldo antoi hänelle koko askinsa ja kääntyi sitten Eiffeliä
kohti.
”Kuule, mä haluan mukaan. Äläkä ala haraa vastaan
kääkkä!” hän sanoi vihaisesti, kun Eiffel aikoi sanoa vastaan ”Etkö sä tajua, miten
tärkeetä tää on mulle!?” hän ärähti. Eiffel kurtisti kulmiaan ja Waldo ähkäisi
tuskastuneena.
”Nämä vitun Varjolaiset! Ensin Nana ja sitten Prior!
Mä tulen mukaan. Mä haluan tappaa sen Varjon kuningattaren tai kuolla
yrittäessä!” hän sanoi tiukasti ja katsoi Eiffeliä silmiin. Eiffel haluaisi
ottaa Waldon mukaan, mutta hän oli luvannut Markolle. Eiffel katsoi Markoa.
Waldokin kääntyi häneen päin. Marko katsoi kumpaakin vuorotellen, huokaisi sitten
syvään ja pudisti päätään luovuttaen. Eiffel nyökkäsi Waldolle.
”Okei. Mutta meidän pitää olla varmoja siitä, ettet
sä yritä enää mitään. Mä en halua löytää sua kuolleena, aivot seinällä tai
jotain.” Eiffel sanoi ja risti kätensä puuskaan. Yllättäen Waldo hymyili hänelle
aivan erilailla kuin pitkään aikaan.
”Älä huoli. Nyt mulla on vihdoin joku syy elää.” hän
sanoi päättäväisesti. Juuri tämän Eiffel halusikin kuulla. Hän hymyili kaverilleen
takaisin ja kääntyi sitten Mendezin puoleen, ja otti häntä olasta kiinni.
”Mutta sun täytyy lähtä noitten mukaan vaikka sinne
Hospesiin.” hän sanoi.
Mendez näytti masentuneelta, eikä vastannut mitään.
Tilanne oli kiusallinen ja surullinen. He olivat ryhmä, aina olleet, eikä
Eiffelillä ollut halua hajottaa heitä tällä tavalla, mutta tilanne oli
mahdoton.
”Mä olen tosi pahoillani.” Eiffel sanoi, mutta hänen
sanansa kuulostivat tekopyhiltä ja tyhjiltä. ”Sä tiedät miksi me ei voida ottaa
sua mukaan.” Eiffel jatkoi.
”Mukaan minne?” Britanny kysyi. Hän oli ilmestynyt
täysin yllättäen heidän taakseen.
”Hitto nainen!” Eiffel äyskäisi vihaisesti.
Brittany
ei välittänyt, vaan astui niin lähelle, että hänen kasvonsa olivat melkein
Eiffelin kasvoissa kiinni.
”Hitto itelles! Mä en haluu kuulla enää mitään
paskaa sulta Eif, vaan kerrot mitä helvettiä te täällä suunnittelette!” hän sanoi
vihaisesti.
Yhtäkkiä kuului korvia halkova räjähdys, jota
seurasi voimakas ryminä. Kaikki kavahtivat. Lentokentän katto sortui ja ilma täyttyi
lentävistä rakennuksen palasista ja pölystä. Voimakas tuuli nostatti hiekkaa
maasta. Ihmiset kirkuivat. Samassa kentällä tapahtui toinen räjähdys ja valtava
paineaalto pyyhkäisi leiriin. Kaikki sukelsivat maahan ja peittivät päänsä.
Alkoi kuulua ammuskelua ja huutoja. Hälytyssireenit huusivat.
Eiffel nousi maasta ylös ja katsoi nopeasti
ympärilleen. Ihmiset juoksivat pakokauhun vallassa. Vähän matkan päässä hän
kuuli Brittanyn huutavan Veronicaa ja Waldon kutsuvan Piskiä. Mutta kauempana
hän oli näkevinään jotain, mikä sai hänen sydämensä jättämään yhden lyönnin
väliin; haarniskoidun shakaalin hahmo ilmestyi telttojen välistä ja katosi saman
tien savuun ja hiekkapölyyn.
”Helvetti!” Eiffel henkäisi. Hän tarttui Markon
käsivarresta kiinni.
”Lähdetään!” hän huusi.
”Odota!” Marko vastasi ja riuhtaisi itsensä irti.
Eiffel lähti hänen peräänsä. Vähän matkan päässä seisoivat Mendez ja Waldo, joka
etsi koiraansa hädissään. Marko juoksi heidän luokseen.
”Tänne! Nyt lähdetään!” Eiffel huusi heille.
”…Piski!” Waldo aloitti.
”Unohda se koira! Nyt on kiire!”
Waldo nyökkäsi pettyneenä ja hän sekä Marko
tarttuivat Mendeztä kummaltakin puolelta. Sitten he lähtivät yksissä tuumin
kiiruhtamaan pois leirintäalueelta. He ohittivat leirin, jossa olivat istuneet
hetki sitten. Yksi teltta oli kaatunut ja ihmiset yrittivät pelastaa
tavaroitaan. Pala räjähtäneen seinän rakennetta oli osunut suoraan nuotion
keskelle ja seivästänyt samalla Panun vatsasta puuhun. Veronica makasi maassa
Panun jalkojen juuressa pää veressä, ja Brittany ravisteli tyttöä paniikissa. Naiset
huusivat lapsiaan ja lapset itkivät äitejään. Eiffel kovetti sydämensä ja
jatkoi matkaansa. Brittany näki heidät ja riensi perään. He lähestyivät tietä,
mutta pysähtyivät kuullessaan laukauksia. Ihmiset juoksivat päällystettyä tietä
pitkin poispäin lentokentästä.
”Tänne! Eif!” Marko huusi vasemmalta. Eiffel näki
hänen juoksevan jo edeltä ja Brittanyn auttavan Waldoa ohjaamaan Mendeztä. Hän
otti heidät parilla askeleella kiinni.
”Mitä sä teet?” Hän kysyi Brittanylta juostessaan.
”Autan!” Brittany ärähti. He kuulivat auton
lähestyvän. Marko kaartoi heidän eteensä.
”Hypätkää kyytiin!” hän huusi.
Eiffel
otti Brittanysta kiinni.
”Et sä oo tulossa!” hän sanoi. Brittany kiskaisi
itsensä irti.
”Yritä estää!” hän ärähti. Marko hermostui.
”Nyt jumalauta! Kyytiin siitä!!” hän karjui. Eiffel
luovutti ja hyppäsi etupenkille ja Brittany puolestaan takapenkille Mendezin
viereen. Marko painoi kaasua ja he ajoivat hiekkatietä pitkin pois
leirintäalueelta. Tiellä oli sulut siinä kohtaa, missä soratie yhdistyi
Városiin menevään väylään, mutta Marko ohjasi auton pientareen kautta niiden
ohi. Eiffel katsoi taaksepäin. Leiri oli täydellisen kaaoksen vallassa ja
vieressä kulkeva päätie tukkeutui jalan pakenevista ihmisistä. Heitä seurasi
sotilaista, jotka tulittivat siviilejä. Lopulta metsä peitti näkymän ja Eiffel
kääntyi menosuuntaan. Tilanne oli muuttunut radikaalisti kymmenessä minuutissa.
”Ohjaa tonne. Kierretään Város.” Eiffel osoitti
oikealle. Tien ylitti rautatie, joka vei kohti Civitasia. Marko käänsi auton ja
he lähtivät ajamaan kiskojen viertä pitkin pohjoiseen. Ajettuaan puoli tuntia
kiskot ylittivät toisen tien. He kääntyivät tielle ja jatkoivat kohti Ei
Kenenkään Maata. Brittanyn pää kääntyi, kun hän katsoi ympärilleen kummissaan.
”Minne te olette menossa?” hän kysyi.
”Ei Kenenkään Maalle.” Eiffel vastasi kääntymättä
häneen päin. Häntä ärsytti, että nainen oli tunkeutunut mukaan, mutta hän oli
myös huolestunut. Hänen oli pitänyt alun perin lähteä vain Markon kanssa, mutta
nyt mukana olikin enemmän väkeä kuin lähtiessä. Eiffel oli oikeastaan
tyytyväinen, että Waldo oli saanut sisunsa takaisin ja tuli mukaan
vahvistukseksi. Mutta Mendezistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä ja Brittany ei
edes tiennyt mistä oli kyse.
Eiffelin hermot olivat tiukalla ja hän tarvitsi nyt
äkkiä tupakkaa. Hän kirosi ääneen kaivaessaan savukkeitaan ja ensimmäinen
tupakka tippui jalkatilaan. Sadatellen hän sai tupakkansa syttymään. Eiffel
mietti mitä hän tekisi Brittanyn kanssa, kun hän veti tervanhuuruisia henkosia.
Voisiko hänet jättää Ei Kenenkään Maalle? Ehkä hän pärjäisi, jos he jättäisivät
auton hänelle. Eiffel katsoi turhautuneena sivupeilistä taakse. Brittanyn
mustat hiukset liehuivat sekaisin tuulessa ja hän katsoi ahdistuneen näköisenä
maisemia. Eiffelillä kävi yhtäkkiä naista sääliksi. Eiffel kaivoi taskustaan
toisen tupakan ja sytytti sen omallaan. Hän kääntyi istuimella ympäri ja ojensi
savukkeen Brittanylle, joka otti sen yllättyneenä käteensä. Eiffel hymyili vielä
ja kääntyi sitten taas menosuuntaan.
Pian
he saapuivat Ei Kenenkään Maalle. He lähestyivät aluetta vastakkaisesta
suunnasta, kuin viimeksi, ja he olivat erityisen tarkkaavaisina. Vaikka tie oli
ollut tyhjä ja lentokentän jäätyä taakse he eivät olleet nähneet tai kuulleet
mitään, se ei silti tarkoittanut, että vaara olisi ohi. Kasarmit, joista heitä
oli tulitettu, olivat metsän takana muutaman kilometrin päässä. Marko ohjasi
auton hiljaa pois tieltä kaiken varalta. Lopulta he päättivät hylätä auton ja
mennä loppumatkan jalan.
Juuri kun he olivat
sammuttaneet auton, kuului heidän yläpuoleltaan jyrinää. Kaikki jähmettyivät
paikoilleen. Puiden yläpuolella lensi suuri kone, joka nousi ylemmäs ja katosi
lopulta näkyvistä. Ainoastaan jyrinä kuului vielä pitkään sen jälkeen. Eiffel
nousi ensimmäisenä autosta ulos. Hän käveli suoraan takakontille ja otti sieltä
esiin kiväärinsä, sekä käsiaseita, jotka hän heitti Waldolle ja Markolle, jotka
myös astuivat ulos.
”Mitä te aiotte?” Brittany kysyi. Eiffel ojensi
hänellekin pistoolin. Britanny tarkisti oliko siinä ammuksia, latasi sen ja
pisti sen vyöhönsä kiinni.
”Meillä on alus piilossa vuoren rinteessä.” Eiffel
sanoi. Marko irrotti auton avaimen ja ojensi sen Brittanylle. Hän katsoi
avainta vakavana.
”Me lähdetään Jerchóvaan.” Waldo sanoi Brittanylle,
joka laittoi avainta taskuunsa. Brittany hätkähti kuullessaan maan nimen.
”Jerchóvaan? Ootteko te sekaisin?? Miksi vitussa
sinne?” Hän ihmetteli.
”Sori mutta se ei kuulu sulle. Sä tulit tänne asti,
mutta me ei voida ottaa sua mukaan.” Eiffel sanoi tiukasti ja lähti kulkemaan
vuorta kohti.
Brittany tuhahti välinpitämättömästi ja lähti hänen
peräänsä. Marko kohautti olkiaan ja otti Mendezistä kiinni. He kulkivat metsän
läpi sanomatta sanaakaan. Eiffel tiesi Brittanyn seuraavan, mutta ei halunnut
tehdä asialle mitään. Olisi kohtalokasta alkaa riidellä nyt, kun heillä oli
suuri vaara päästä hengestään, jos joku huomaisi heidät. Välillä jostain
kauempaa kuului ääniä ja he painuivat mataliksi, kunnes äänet hiljenivät. Matka
taittui hitaasti ja aurinko laski. Pian tulisi niin pimeä, että heidän olisi
vaikea suunnistaa. Maa alkoi kuitenkin jo viettää ylöspäin ja pian he kipusivat
vuoren rinnettä ylös.
Muutamaa tuntia myöhemmin he tulivat piilokentälle.
Brittany päivitteli hiljaa itsekseen. Hänkään ei tiennyt kentän olemassaolosta.
Kun he tulivat aluksen luo, oli jo niin pimeä, etteivät he erottaneet alusta
vuoren seinistä. Marko käveli pimeyteen ja muut jäivät odottamaan. Yhtäkkiä
kuului matala ääni, kun Marko avasi koneen. Aluksen valot syttyivät ja Brittany
henkäisi ääneen. Ovi sihahti auki ja he lähtivät kulkemaan sisään.
”Miten..? Mistä?” Brittany hämmästeli koskiessaan
aluksen kylkeä. He nousivat kyytiin ja Britanny asteli ohjaamoon. Hän näytti
vaikuttuneelta silmäillessään kojelautaa. Marko tuli hänen viereensä ja alkoi
selittää miten alusta ohjattiin. Brittany kuunteli tarkkaan ja esitti välillä
tarkentavia kysymyksiä. Eiffel käveli heidän luokseen ja keskeytti Markon
puheen.
”Britanny…” hän aloitti. Marko kuitenkin tuli
väliin.
”Eiffel, Britasta voi olla hyötyäkin. Mä ainakin
tarvitsen perämiestä, tai no, -naista.” hän sanoi ja istuutui alas
käynnistelemään alusta. Eiffel pudisti päätään ja pyyhkäisi suutaan. Britanny laski
käden hänen olalleen.
”Sä ehkä pidät mua vaan riesana, mutta musta näyttää
että te tarvitsette vahvistusta.” hän sanoi hiljaa ja nyökkäsi Mendeztä kohti.
Eiffel katsoi olkansa yli ja huokaisi turhautuneena.
”Et sä ole pelkkä riesa.” Eiffel sanoi ja pyyhkäisi
Britannyn käden olaltaan tylysti. ”Mä
en vaan haluais, että sulle käy samoin.” hän lisäsi ja käveli takasin aluksen
perälle hakemaan Mendeztä. Britanny katsoi hetken hänen peräänsä ja istuutui
sitten Markon viereen. Hän kiinnitti turvavyönsä ja alkoi auttaa lähtövalmisteluissa.
Moottori hyrähti hiljaa ja alus alkoi vapista. Muutkin istuivat alas ohjaamoon.
”SRB?” Marko kysyi.
”Valmiina.” Britanny vastasi.
”SSME?”
”Valmiina.”
”Tietokoneet?”
”Valmiina.”
”Sinä?”
”Totta hitossa.” Brittany virnisti.
Marko
naurahti ja napsautti kojelaudassa oleva namikkaa. Alus kohosi vavahdellen pari
metriä ilmaan ja liikkui hitaasti kohti solan suuaukkoa.
”Ok. Pitäkää kiinni.” Marko sanoi.
Moottorit huusivat, kun alus syöksyi kohti
korkeuksia. Eiffel puristi istuimen käsinojaa hänen painautuessaan penkkiin
kiinni. Hän katsoi sivuikkunasta ulos ja näki silmänsä syrjällä Priorin
siniharmaan pilvikerroksen jäävän taakse. Vaikka oli toisaalta helpottavaa
päästä välittömästä hengenvaarasta pois, ei Eiffel voinut olla ajattelematta,
että tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun hän näki kotinsa. Todennäköisesti
se oli heidän kaikkien viimeinen kertansa, kun he näkivät Priorin. Hyvästi kaunis kotini, sinua tulee ikävä. Sitten
hän käänsi katseensa tähtiin ja kovetti sydämensä. Mitä ikinä edessä olikin,
hän olisi valmis kohtaamaan kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti