Kohti Pohjoista - Kappale 5

Tehtävä Piikkivuorilla

Aurinko helotti tyhjältä taivaalta alas, mutta sen voima ei enää jaksanut lämmittää. Kylmä viima puhalsi alas pohjoisesta, pureutuen luihin ja ytimiin. Syksyn lehdet alkoivat varista puista, varoitellen talven tulosta. Tomar istui pihalla ja seurasi kuinka Ashtana opetteli seisomaan. Tyttö osasi jo kontata joka paikkaan ja viipottikin menemään vauhdilla. Melandralla, Grindorin siskolla, piti olla jo silmät selässäkin ja Tomar auttoi häntä aina silloin tällöin. Suuret huopatossut saivat tasapainon pettämään ja Ashtana horjahti. Tomar otti tytöstä kopin ja laittoi hänet istumaan maahan. Tyttö ei jaksanut pysyä paikoillaan pitkään, vaan konttasi ovelle ilmestyneen Melandran helmoihin. Ashtanalle oli alkanut jo kasvaa nukkainen tukka ja se oli yhtä vihreä, kuin hänen äidillään oli ollut. Melandra nosti tytön syliinsä ja pyyhkisi hiuksiaan sivuun.

                      ”Kiitos, Tomar. Pärjään nyt yksinkin.” hän hymyili Tomarille ja kääntyi sisälle. ”Ai niin. Grindor pyysi sinua luokseen, hän on kokouksessa isämme kanssa!” nainen huikkasi oveltaan. Tomar vilkutti vielä, ennen kuin lähti kävelemään puutarhan poikki kohti suursalia.

                      Oli kulunut miltei vuosi siitä, kun Tomar saapui Pohjan Huoneeseen. Talvi oli ollut ankara ja runsasluminen, joten hän oli päättänyt jäädä pitemmäksi aikaa. Keväällä hän oli auttanut puutarhan rakennustöissä ja kesä oli vierähtänyt samoissa merkeissä. Valkean kansan parissa Tomar viihtyi, eikä olisi millään halunnut lähteä, mutta hän tiesi, ettei voinut olla enää pitempään. Oli liian vaarallista pysyä yhdessä paikkaa liian pitkään.

                      Tomar asteli kaikuvassa, korkeassa käytävässä kohti suursalia. Valkea kansa rakensi linnansa ja talonsakin kauniiksi ja siroiksi. Suursalissa Pohjan Huoneen neuvosto oli kokoontunut ja Grindor istui pitkän pöydän ääressä isänsä, veljiensä ja Pohjan Huoneen lordien kanssa. Tomar oli kutsuttu monesti neuvonpitoon ja Grindor kuunteli hänen mielipiteitään, josta Tomar oli häkeltynyt, mutta otettu. Grindor tervehti seisaaltaan Tomaria ja viittoi istuutumaan, ennen kuin jatkoi.

                      ”Heidän liikkeensä viittaavat siihen, että he toimivat täältä käsin.” Grindor sanoi ja osoitti kartalta paikkaa pohjoisen vuoriston kohdalta. Ándor katsoi mietteliäänä karttaa, nojasi taakse tuolissaan ja suki pitkää valkoista partaansa vakavana.

                      ”Tämä on ennenkuulumatonta. Meidän täytyy tehdä jotain.” yksi lordeista sanoi seisaaltaan ja monet nyökyttelivät.

                      ”Ja mitä tarkalleen ottaen ajattelit tehdä, Gastarhn? Lähteä kysymään peikoilta mitä he aikovat?” häntä vastapäätä istuva lihava, viiksekäs mies kysyi. Gastarhn näytti närkästyneeltä, mutta istui alas sanomatta mitään.

                      ”Peikot eivät ole liikkuneet tällä tavoin ikinä. Se ei voi enteillä mitään hyvää. Gastarhn on oikeassa, jotain on tehtävä. Ehdotan, että lähetämme partion tiedustelulle. Otamme selvää mitä ne aikovat.” Grindor sanoi kääntyen isäänsä päin. ”Vai mitä sanot, isäni?”

                      ”Vaarallinen matka ja vaativa. Kenet lähetämme joukostamme?” Ándor kysyi hörpäten viiniään pikarista. Palvelustyttö tuli täyttämään hänen lasinsa ja sitten muiden. Tyttö antoi Tomarillekin lasin ja täytti sen.

                      ”Lähden itse.” Grindor sanoi. ”Otan parhaat miehet mukaani. Palaamme, kun tiedämme heidän aikeensa.” hän sanoi ja nousi ylös. Ándor nyökkäsi hyväksyvästi, mutta vakavana, kuten aina.

                      ”Hyvä on. Mutta palatkaa, ennen syksyn päättymistä. Talvella Piikkivuoret ovat vaaralliset.” hän sanoi ja nousi sanojensa päätteeksi ylös. Kaikki pöydässä seurasivat esimerkkiä. Grindor kumarsi isälleen, joka poistui ensimmäisenä salista. Kun muutkin herrat olivat lähteneet, Grindor viittoi Tomaria jäämään.

                      ”Ratsastatko kanssani Piikkivuorille, Tomar Ramonin poika?” Grindor kysyi ja kaatoi Tomarille viiniä pikariin.

                      ”Voin lähteä. Kerrotko mistä me menemme ottamaan selvää?” Tomar kysyi ja otti hörpyn viiniä, joka tuntui jo nousevan päähän.

                      ”Pohjoisen peikkoklaani, joka asuu pohjoisessa Piikkivuorten takana, on alkanut liikehtiä oudosti. Vaikuttaa siltä, että he kokoavat joukkojaan, joka ei ole hyvä merkki. Peikot eivät ole olleet sotajalalla sataan vuoteen, mutta mikäli näin on asian laita, saattaa Pohjan huone olla uhan alla. Meidän täytyy ottaa selvä onko huoleen aihetta ja jos, niin missä määrin” Grindor sanoi.

                      ”Selvä.” Tomar sanoi. ”Lähden mielelläni, mutta sen jälkeen jatkan matkaani. Olen ollut täällä jo liian pitkään.” hän jatkoi. Grindor nyökkäsi.

                      ”Ymmärrän. Tulet kai joskus takaisin?” hän kysyi.

                      ”Kyllä, lupaan sen..” Tomar sanoi hymyillen. Grindor hymyili myös ja hän laski kätensä Tomarin olalle.

                      ”Hyvä. Nyt tule kanssani. Syö päivällistä perheeni kanssa. Huomenna lähdemme matkaan.” hän sanoi Tomarille.

Näihin sanoihin he päättivät keskustelunsa, joivat viininsä, Grindor keräsi kartat mukaansa ja he astelivat pois suursalista. Tehtävästä ei puhuttu enää päivällisellä.

Seuraava päivä oli kirkas ja suhteellisen lämmin, vaikka syyspäivät eivät olleet koskaan kovin lämpimiä Pohjoisessa. Tomar talutti Veljeä läpi Pohjan Huoneen katujen. Kellastuneet pylväshaavat koristivat katuja, tiputellen lehtiään ja näytti siltä kuin ilmassa oli satanut kultahippuja hiljalleen maahan. Ilmassa tuoksui teehuoneiden yrtit ja puutarhojen myöhäissyksyn kukat. Grindor ja hänen komentamansa kaksikymmentä valiomiestään olivat jo lähes valmiina tallipihan edessä. Kaikilla miehillä oli selässään jouset ja vyötäisillään viinit. Pohjan huoneen soturit olivat kuuluja jousen käytöstään. He ampuivat tarkasti ja pitkälle pimeässäkin. Kaikilla roikkui myös sapelit toisella puolella vyöllä, lähitaistelun varalta. He olivat menossa tiedusteluretkelle, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen.

                      Grindor tervehti Tomaria ja antoi hänellekin jousen ja viinillisen nuolia. Tomar kokeili valkoisesta puusta veistettyä jousta. Se tuntui vahvalta ja jämäkältä, vaikka olikin hämmentävän kevyt. Tomar hymyili laittaessaan jousen selkäänsä. Hän ei ollut käyttänyt jousta sitten lähdettyään kotoaan. Kaikki kipusivat ratsaille ja lähtivät ratsastamaan kohti kaupungin porttia. Grindorilla oli olallaan koulutettu haukkansa. Se istui hiljaa kuten aina, silmäillen Tomaria keltaisilla silmillään. Erään kartanon parvekkeella seisoi nuoria neitoja, jotka lauloivat koskettavaa laulua vanhalla Fjoðurin kielellä, jota Tomar ei ymmärtänyt. Heidän ratsastaessaan parven ali, neidot heittelivät kukkia alas. Miehet hymyilivät ja vilkuttivat heille, joku heitti lentosuukonkin. Tomar sai yhden kukan kiinni ja kiinnitti sen napinläpeen tuomaan onnea. Sitten he ratsastivat ulos Pohjan Huoneesta, katsomatta enää taakseen.

                      He ratsastivat luoteeseen, kohti Piikkivuoria, pohjoisen kylmää vuoristoa. Kiertotietä, joka vei kohti heidän määränpäätään, reunusti tiheä kuusimetsä. Pohjoisen kuuset olivat tummanvihreitä ja niin korkeita, että niiden latvat tuntuivat raapivan taivaan kattoa. Grindorin haukka lähti lentoon ja kiersi isoa ympyrää korkealla heidän yläpuolellaan. Vaikka välillä se nousi niin korkealle, ettei linnun ääriviivoja erottanut, se kuitenkin palasi aina takaisin isäntänsä luokse.

Ratsastettuaan kuusi tuntia Kiertotietä pitkin, ohjasi Grindor seurueensa lopulta pois tieltä, kohti sankkaa metsää. Kiertotie oli nopein reitti Piikkivuorille, mutta sieltä heidät äkättäisiin helpommin. Miehet, jotka olivat jutelleet mukavia pitkin matkaa, vaikenivat heidän ratsastaessa yhä syvemmälle kuusien välissä. Myös Grindorn haukka palasi isäntänsä luokse, eikä enää noussut siivilleen. Pian ilta saapui ja pimeys laskeutui metsään. Kukaan ei puhunut enää mitään.

Tomar tunsi kylmien väristyksien kulkevan selkäänsä pitkin. Pimeässä metsässä kuului välillä outoja ääniä, joita hän ei kyennyt tunnistamaan. Tomar kuuli äänen yläpuoleltaan, kuin jokin vieras lintu olisi laulanut hennolla äänellä. Hän katsoi ylös, muttei nähnyt mitään. Tomar hätkähti tajutessaan, ettei todellakaan nähnyt mitään, edes tähtiä. Tuntui kuin metsä olisi niellyt heidät. Tomar kiihdytti Veljen tahtia ja ravasi lähemmäs muita. Grindor ratsasti vakavana, mutta miehet eivät näyttäneet pelokkailta. Tämä rauhoitti Tomaria hiukan. Mitä syvemmälle he ratsastivat, sitä hiljaisemmaksi metsä kävi. Lopulta ei kuulunut risahdustakaan. Kuusien oksat roikkuivat kuin raskaat verhot heidän ympärillään, ainoastaan oksista riippuvat naavat huojuivat aavemaisesti. Näytti siltä, kuin kuuset olisivat hengittäneet raskaasti, kuin ne olisivat nukkuneet syvää unta.

                      Yön pimeimmän hetken koittaessa he saapuivat pienen lähteen rantaan. Nyt Tomar näki taivaan ja se sai hänet huojentuneeksi. Lähde heidän edessään oli kuin musta aukko maassa. Se ei ollut kuin korkeintaan kaksikymmentä metriä halkaisijaltaan ja pilvettömän taivaan tähdet heijastuivat sen peilityynestä pinnasta. Grindor nosti kätensä pysähtymisen merkiksi. He pysähtyivät sanaakaan sanomatta. Grindor laskeutui äänettömästi ratsailta ja asteli hitaasti lähteen rantaan. Sammal kahisi pehmeästi hänen nahkasaappaidensa alla. Hän pysähtyi ja kyykistyi veden äärelle. Tomar vilkaisi muita; kaikki seurasivat kapteeniaan hiljaa. Haukka lehahti ilmaan ja lensi Grindorin ratsun satulan päälle istumaan. Grindor kumartui kohti lammen mustaa pintaa ja kuiskasi sanoja, joita Tomar ei ymmärtänyt. Yhtäkkiä vedestä nousi jotain vihertävän hohtavaa. Kuin virvatuli. Se hehkui ja leijui äänettömästi Grindorin kasvojen eteen. Grindor sanoi jotain lähes kuiskaten. Vihreä valo nousi ylemmäs ja silloin vedestä nousi lisää valoja. Ne kohosivat ääneti, muutamat jäivät aivan veden pintaan, toiset kohosivat ylemmäs, jotkut lähes puiden latvojen tasolle. Grindor nousi ja käveli takaisin muiden luokse.

                      ”Metsän henget antavat meidän yöpyä tässä. He pitävät muut loitolla.” Grindor sanoi ja alkoi irrottaa satulaa ratsultaan. Miehet laskeutuivat alas ja alkoivat pystyttää leiriä. Tomar mietti mitä Grindor oli tarkoittanut ”muilla”, mutta työnsi sen sitten mielestään, laskeutui alas Veljen selästä ja liittyi muiden joukkoon. Sinä yönä he nukkuivat tähtitaivaan alla piirissä, hevosten keskellä yhden pienen nuotion ympärillä. Grindor itse valvoi kipinässä, muiden maatessa pehmeällä sammalvuoteella. Tomar oli laittanut reppunsa tyynykseen, jota vasten hän makasi ja katsoi lammen yllä leijuvia virvatulia, jotka kohoilivat ja laskivat verkkaisesti. Vaikka ne olivatkin jollain kauniilla tavalla pelottavia, Tomar ihasteli niitä siihen asti kunnes hän vaipui uneen.

                      Aamun sarastaessa Tomar heräsi unestaan ensimmäisenä. Virvatulet olivat kadonneet ja kolea metsä alkoi valjeta. Usva peitti sammaleista metsänpohjaa, eikä kuusikko näyttänyt enää pelottavalta. Pian kaikki olivat hereillä ja juotuaan lämmikkeeksi teetä ja viiniä, he jatkoivat matkaansa. He ratsastivat kuusimetsässä kaksi päivää ja joka ilta Grindor pyysi metsänhenkiä suojelemaan heitä. Koko tuona aikana Tomar näki metsässä vain yhden linnun, joka istui kuusen oksalla tarkkaillen ohitse kulkevaa retkuetta. Päivät olivat koleita, mutta tyyniä.

Kolmantena päivänä vuorilta puhaltava tuuli toi harmaita pilviä heidän ylleen ja metsä hämärtyi totuttua varhaisemmin. Illan koittaessa he saapuivat metsän reunaan, joen rantaan. Vuoret kohosivat vuonona joen molemmin puolin. Joki oli nimeltään Pohjanjouhi ja se laski metsän läpi suoraan Pohjan Huoneeseen. Joki oli syvä ja leveä, ja sen rannassa, metsän reunassa oli isossa kasassa tukkeja, jotka kasvoivat sammalta.

”Vuosia sitten Isäni isoisä halusi rakentaa tähän sillan, mutta metsän henget eivät pitäneet ajatuksesta. Henget häiritsivät rakennustöitä, tavaroita hävisi ja onnettomuuksia sattui. Loputa työt jätettiin kesken ja isoisoisäni rakennutti Kiertotien. Nämä tukit jäivät muistoksi tuosta tapahtumasta. Henkiä ei pidä suututtaa.” Grindor sanoi painokkaasti.

Sitten hän johdatti heidät vuolaan virran poikki. Isoilla kylmäverisillä ei ollut ongelmia uidessa, mutta pieni Veli oli vähällä tarttua virran mukaan. Se kuitenkin pinnisteli pinnalla ja pääsi kuin pääsikin vastarannalle muiden perässä. Kuusimetsä jäi joen toiselle puolen ja heidän edessä avautui karu vuoristo, Piikkivuoret. Jokea myöten vietti kapea kivikkoinen tie kohti ylävirtaa, mutta he kuitenkin valitsivat jyrkemmän polun, joka luikerteli vuorille kohti korkeuksia. He ratsastivat yhä ylemmäs, kunnes joki katosi näkyvistä ja taivaalle nousseen kolmen kuun kajo erottui pilvien lävitse. Sinä yönä he eivät tarvinneet enää henkien suojelusta, mutta eivät kuitenkaan sytyttäneet nuotiota.

                      ”Emme voi olla täysin varmoja peikkojen sijainnista, olisi typerää antaa läsnäolomme ilmi.” Grindor oli sanonut ja he pystyttivät teltan, jonne kaikki kaksikymmentä miestä ahtautui. Tiiviistä tunnelmasta oli hyötyä, näin he eivät palelleet koleassa yöilmassa. Haukka vietti yönsä nukkuen teltan päällä.

                      Seuraava aamu valkeni harmaana ja koleana. Pian alkoi tihkuttaa vettä. Miehet kasasivat teltan ja he jatkoivat ripeästi matkaansa. He ratsastaivat polkua ylös Piikkivuorille ja suunnistivat kohti pohjoista. He eivät olleet ratsastaneet kuin jokusen tunnin, kun he kuulivat varisten raakkumista. Kaikki katselivat ympärilleen, kunnes Grindor osoitti kohti solaa. Siellä, solan yläpuolella lensi epätavallisen paljon variksia ja niiden raakkuminen kaikui pitkälle vuorten lomitse. He käänsivät ratsunsa ja lähtivät tarkastamaan tilannetta. Eikä aikaakaan, kun he saapuivat Grindorin johdolla pienen polun päähän. Maanvyörymä oli aikoinaan tukkinut tien, eikä hevosilla päässyt enää etenemään. He laskeutuivat ratsailta, sitoivat hevoset ja lähtivät kipuamaan lohkareiden yli.

                      Kivien toisella puolella pieni polku jatkoi luikertelua alas solaan. Grindor nosti käden merkiksi ja kaikki painuivat matalaksi. Solan pohjalla, jokunen sata metriä heitä alempana oli peikkojen leiri. Grindor arvioi nopeasti peikkojen miesvahvuuden ja näytti käsillään merkiksi viisituhatta. Hän puki haukalleen hupun, jotta se ei paljastaisi heidän sijaintiaan. Peikot olivat ilmeisesti teurastaneet aamiaiseksi vuorivuohia ja ylijääneet tähteet olivat houkutelleet paikalle paljon raadonsyöjiä, pääasiassa variksia. Peikot eivät kuitenkaan näyttäneet häiriintyvän kuokkavieraista, vaan ne nakkelivat huolettomasti tähteitään linnuille. Grindor viittoi Tomaria luokseen. Miehet tekivät tietä ja hän kipusi ketterästi Grindorin viereen.

                      ”Kerro mitä näet, Tomar.” Grindor sanoi. Tomar tähysti alas. Peikot olivat järjestäytyneet eri joukoiksi, ne näyttivät erilaisilta, kuin Verihampaan väki. Nämä olivat iholtaan tummia ja hieman violetinsävyisiä, niiden hiukset olivat mustat, jos niillä oli hiuksia laisinkaan. Ne olivat pukeutuneet susien turkkeihin, sekä purppuraisiin ja violetteihin viitoihin. Keskellä leiriä liehui tumman purppurainen viiri salossa.

                      ”Näen miekkoja, keihäitä… sotureita. Muurinmurtajia ja linkoja, mahdollinen piiritys. Paksut turkikset, valmistautuvat pitkää taistelua varten.” Tomar sanoi. Grindor nyökkäsi hänelle ja kääntyi uudestaan tähystämään.

                      ”He aikovat hyökätä Pohjan Hoviin, olen varma siitä. He ovat varautuneet talvea varten, joten edessä on pitkä piiritys.” Grindor sanoi vakavana. ”Ainoa asia mikä minua hämmentää on tuo lippu. En tiennyt peikkojen taistelevan väreissä.” hän jatkoi kurtistaen kulmiaan.

                      ”Ehkä heillä on uusi päällikkö.” Tomar arveli.

                      ”Luultavasti. Siinä tapauksessa meidän olisi hyvä päästä lähemmäs tarkkailemaan tilannetta.” Grindor sanoi mietteliäänä.

                      ”Voisin kiertää solan toiselle puolelle. Olen meistä pienin ja huomaamattomin. Tuolla - ” Tomar osoitti ”…olisi hyvä paikka tähystää. Päälliköiden teltat ovat siellä lähempänä.” hän sanoi. Grindor nyökkäsi ja raapi leukaansa.

                      ”Hyvä on. Me jäämme tänne tarkkailemaan tilannetta. Jätä Veli alas. Vaikka matka kestää hieman kauemmin jalan, mahdollisuutesi paljastua on näin pienempi. Peikot ovat hyvin vaarallisia. Vaikka ne näyttävät isoilta ja kömpelöiltä, sitä ne eivät kuitenkaan ole. Ne ovat nopeita ja tappavia. Shakaalit ovat ehkä nopeampia, mutta peikot ovat lujempaa tekoa.” Grindor sanoi ja laski vielä kätensä Tomarin olalle, kun hän oli jo lähdössä. ”Tomar, ole varovainen.”

                      ”Älä huoli, olen varovainen. Ja olen minä ennenkin kohdannut peikkoja.” Tomar hymyili äimistyneelle Grindorille, napaten Veljen mukaansa ja lähti laskeutumaan alas. Hän laskeutui polkua pitkin risteykseen, jossa he olivat vaihtaneet suuntaansa aiemmin. Tomar ratsasti oikealle, kannustaen Veljen raviin. Pian polku alkoi nousta jyrkästi ylöspäin ja lähti viettämään aivan väärään suuntaan. Tomar pysähtyi ja katseli ympärilleen. Sola jäi nyt hänestä suoraan taaksepäin. Hän katsoi oikealle kohoavaa kalliota. Siinä oli repeämä, jota pitkin ketterä geatki pystyisi helposti kulkemaan.

                      Tomar hyppäsi ratsailta, kiipesi muutaman metrin kalliota ylemmäs ja tähysti eteenpäin aukeavaa rosoista kuilua, jota reunusti korkeat kalliot ja kivet. Hän pystyisi oikaisemaan tätä kautta pohjoiseen, lähemmäs solaa. Tomar vilkaisi vielä tietä, joka jatkoi kiertämään etelään, sitten hän loikkasi alas Veljen luokse, käskien sitä palaamaan Grindorin luokse. Tomar taputti Veljen kylkeä ja lähetti sen matkaan, ennen kuin poikkesi tieltä, kohti pohjoista. Hän kiipesi, laskeutui, pujotteli ja roikkui kallioiden välissä. Tihkusade oli tehnyt kivistä hankalia tarttua ja pari kertaa hänen otteensa oli livetä ja hän oli vähällä pudota alas kapeaan kuiluun. Tomar nielaisi katsoessaan alas. Kuilu oli kapea, mutta juuri tarpeeksi leveä, että hän mahtuisi putoamaan pimeyteen. Jos hän putoaisi, hän saattaisi ehkä jäädä henkiin, mutta kukaan ei löytäisi häntä ikinä. Tomar veti syvään henkeä ja jatkoi kiipeämistä. Hän ei aikonut pudota ja kuolla.

                      Matka kuilun reunaa myöten kävi tuskaisen hitaasti, mutta varmasti. Lopulta railo kapeni olemattomiin ja Tomar pystyi liikkumaan huolettomammin. Kallio loiveni rinteeksi ja Tomar pysähtyi. Hän tähysti hetken, kunnes näki solan yllä kiertelevät varikset. Ne olivat huolestuttavan kaukana. Tomar puraisi huultaan harmistuneena. Hän tähysti alemmas ja äkkäsi alempana kapean kinttupolun. Hän lähti hetkeäkään hukkaamatta laskeutumaan alemmas. Polulle päästyään Tomar kiiruhti juoksu jalkaa solaa kohti. Sade loppui ja ilma oli kylmän nihkeä ja painostava. Polku mutkitteli kallioiden välissä, muuttuen välillä niin kapeaksi, ettei siitä olisi mahtunut ratsastamaan. Aikansa juostuaan Tomarin oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Hän katsahti ylöspäin. Kalliot nousivat hänen molemmilla puolillaan korkeina seininä, eikä Tomar kuullut enää lintujen raakkumista. Voi hitto. Tomar pyyhkäisi suutaan ja jatkoi juoksua, vaikka kurkussa maistui jo verelle.

                      Lopulta polku mutkitteli tiensä päähän ja Tomar tajusi tulleensa vuoristojärven rantaan. Hän nojasi väsyneenä polviinsa kiroillen. Ei olisi pitänyt lähteä oikomaan! Veljen selässä hän olisi jo perillä. Tomar vilkuili ympärilleen ja huomasi kauempana joen, joka lähti laskemaan järvestä, se oli varmasti Pohjanjouhi. Tomar huokasi lannistuneena ja lähti hölkkäämään jokea kohti. Hänen ei auttanut kuin palata jokea pitkin takaisin ja kiertää sola toiselta puolelta, vaikka siihen menisi koko päivä.

                      Ranta loppui ja Tomar kiikkui kalliota pitkin ylemmäs, jotta pääsisi polulle, joka vei alavirtaan Pohjanjouhen myötäisesti. Vesi oli liian kylmää uimiseen ja matka joelle oli myös liian pitkä. Tomar pysähtyi hengähtämään kiipeämisestä väsyneenä. Järveltä puhalsi viileä tuuli, joka tuntui miellyttävältä kasvoja vasten. Tomar nautti hetken ennen kuin jatkoi kipuamistaan. Sitten hän pysähtyi ja kääntyi uudestaan katsomaan järvelle. Ulapalla näkyi jotain. Hän siristi silmiään ja henkäisi. Horisontissa näkyi laivasto. Suuri laivasto. Tomar tiesi, ettei tämä ollut hyvä merkki. Hän jatkoi kipuamistaan kohti polkua, tähystäen samalla järvelle.

                      Päästyään lopulta Pohjanjouhen yläpuolelle aurinko pilkisti paksujen pilvien välistä, saaden järven pinnan kimaltelemaan. Tomar pysähtyi katsoen järvelle. Hänen pahimmat epäilyksensä alkoivat vahvistua. Paksut tummat pilvet vyöryivät äänettömästi kohti vuoristoa. Aivan kuin ne olisivat tulleet laivojen mukana… Nyt Tomar ei enää aikaillut, vaan lähti juoksemaan minkä jaloistaan pääsi pitkin alavirtaan kiemurtelevaa tietä.

                      Juostuaan polkua pitkin Tomar huomasi polun kääntyvän vasemmalle. Hän mietti sekunnin kannattaisiko lähteä uudestaan oikaisemaan, entä jos hän eksyisi uudestaan? Aurinko oli painunut takaisin pilveen ja vettä alkoi jälleen tihkuttaan. Tomar päätti pelata uhkapeliä ja kääntyi polulle. Väsymys sai Tomarin jalat kramppaamaan ja vanhaa haavaa hänen kyljessään särki, mutta hän ei voinut hidastaa vielä. Ilma muuttui yhä vain synkemmäksi. Jostain vuorilta kuului jyrähdys ja pian taivas repesi ja valutti kaatamalla vettä vuorille.

                      Tomar naurahti huojentuneena huomatessaan oikaisseensa sattumalta samalle tielle, jolta hän oli aiemmin päivällä poikennut. Pian hän ohittikin pisteen, jossa oli erkaantunut Veljestä. Hän olisi Pohjan miesten luona alta aikayksikön! Polku hänen allaan muuttui nopeasti mutaiseksi velliksi ja Tomarin kengät olivat heti läpimärät. Pian hän ohitti hevoset maanvyöryn tukkiman tien päässä. Grindor ja hänen miehensä olivat yhä samoilla sijoillaan, Tomarin hölkätessä takaisin.

                      ”Tomar? Miksi palasit? Etkö -”

                      ”Grindor, järvellä… laivue… myrsky...” Tomar sai sanotuksi hengästyneenä.

Grindor katsahti ylös mustiin pilviin, joka valuttivat vettä tulvien. Salama valaisi vuorten huippuja jyrinän vavisuttaessa kallioita. Grindor nousi seisomaan.

                      ”Miehet, lähdetään!” Hän komensi ja kaikki riensivät hevosten luokse ja nousivat ratsaille. Heidän ratsastaessaan rapa roiskuen alas vuorelta, Tomar selitti Grindorille mitä oli nähnyt.

                      ”Peikot ovat luultavasti hämäystä. Todellinen uhka lähestyy jokea pitkin – kohti Pohjan Huonetta.” Grindor sanoi ohjatessaan ratsunsa kohti oikotietä.

                      Heidän saapuessaan auringonlaskun aikaan joelle, pahin kaatosade alkoi hellittää. Heidän ei tarvinnut ratsastaa järvelle asti, kun he jo näkivät laivueen. Kaikki pysähtyivät ja Grindor kipusi ketterästi vuorenrinnettä ylös tähystääkseen. Pian hän laskeutui takaisin.

                      ”Suuri laivue lähestyy jokea. Ainakin kymmenen laivaa, mahdollisesti enemmän. Lähetän sanan haukalla, mutta Bothúr, ratsasta Pohjan Huoneeseen ja pyydä Pohjan joukkojen tulla apuun! Muista myös peikot, emme voi jättää niitä huomioimatta.” Grindor komensi. Mies, jolla oli puoleen selkään ulottuva hopean vaalea palmikko, nyökkäsi kääntäen ratsunsa ympäri. Mies lähti kiitäen ratsastamaan alajuoksulle. Grindor kirjoitti nopeasti viestin ja sitoi sen haukkansa koipeen. Sitten hän irrotti hupun.

”Kotiin Kiira!” hän sanoi ja haukka ampaisi salamana lentoon, eikä aikaakaan, kun se jo katosi näkyvistä. Grindor huokaisi ja pyyhkäisi märkiä hiuksiaan pois kasvoilta noustessaan takaisin ratsaille.

                      ”Laivue on jo lähellä. He saattavat päästä joelle jo Balkomíin tuntina. Apu voi tulla liian myöhään. Miehet, valmistautukaa yhteenottoon.” Grindor sanoi hänen ratsunsa tanssahdellessa hermostuneena. ”Emme saa päästää niitä tätä vuonoa kauemmas.” hän sanoi painottaen joka sanaa. Miehet olivat vakavia. Kaikki näkivät, että heidän päällikkönsä oli tosissaan.

Tomar katsoi horisontissa lähestyvää laivuetta ja sitten heitä. Kaksikymmentä miestä ja yksi geatki vastaan toistakymmentä laivaa täynnä sotilaita. Tilanne ei näyttänyt hyvältä heidän kannaltaan. Grindor ratsasti ympyrää hetken. Hän näytti tuimalta. Tomar oli nähnyt tuon ilmeen ennenkin. Hän mietti strategiaa. Sitten Grindor antoi hevoselleen pohkeita ja lähti ratsastamaan lähetin perään. Muut seurasivat kannoilla kyselemättä.

Mitä edemmäs he ratsastivat, sitä köyhemmäksi sade kävi ja lopulta se pihisi itsensä loppuun jättäen ilman nihkeäksi ja kylmäksi. Polku seurasi orjallisesti joen viertä ja pian he erottivat tutun kuusimetsän siintävän edessäpäin. He ylittivät joen samasta kohtaa kuin vuorokautta aiemmin ja päästyään vastarannalle Grindor pysähtyi. Hän kääntyi muihin päin.

”Onko meillä köyttä?” Hän kysyi. Miehet nyökkäsivät.

”Kuinka paljon?”

Mies, jonka parta oli yhtä pitkä kuin olkapäille ylettyvät hiuksensa vilkaisi takana olevia miehiä, jotka vetivät köysivyyhtejä esille.

                      ”Viisikymmentä metriä, herrani.” mies sanoi jämäkästi. Grindor näytti tyytyväiseltä ja ravasi kohti metsäreunassa olevia tukkeja.

                      ”Tulkaa miehet, meillä on pato rakennettavana!” hän julisti.