Tuskainen
salaisuus
Uusi
päivä valkeni lämpimänä ja kirkkaana. Lämmin kesäinen tuuli puhalsi alas
vuorilta viilentäen hiostavaa ilmaa. Sadepilvet olivat jatkaneet matkaa
rannikolle ja korkeapaine levisi sisämaasta. Hiljainen parivaljakko matkusti
pitkin kärrytietä kohti pohjoista. Syyllisyys ja ahdistus painoivat Tomarin
mieltä ja hän oli onnellinen, että Vesja oli kerrankin hiljaa. He olivat
ratsastaneet koko yön putkeen Novýysta sanomatta sanaakaan. Tomar ei voinut
ymmärtää mikä häneen oli mennyt. Remi oli ollut niin mukava mies. Omatunto puristi
rintaa ja Tomarin oli vaikea hengittää. Mikä
minusta on tullut? Murhaaja. Hänellä teki mieli hypätä alas ratsailta ja
juosta syvälle metsään, jäädä makaamaan puiden alle varjoon ja kuolla niille
sijoilleen.
Aurinko porotti tyhjältä
taivaalta, eivätkä edes linnut jaksaneet lentää, vaan viettivät keskipäivän
siestaa varjoissa. Tomar joutui riisumaan päällimmäisen paitansa kuumuuden
vuoksi. Vaistomaisesti hän tarkisti, että Talismaani oli yhä tallessa ja
piilossa aluspaitansa alla. Vesja kannusti raskasrakenteista muulia, jonka hän
oli varastanut ja ravasi Tomarin viereen.
”Hyvä herra Tomar! Meidän täytyy pysähtyä nyt. Ratsut tarvitsevat
lepoa tällaisella helteellä. Ja niin mekin!” Vesja parahti suurieleisesti.
”Olet oikeassa. Tuolla
näkyy puro. Pysähdytään sen varrelle.” Tomar vastasi ja hänen oli vaikea olla
hymyilemättä Vesjan liioitellun helpottuneelle eleelle.
He ratsastivat puron luokse ja antoivat
ratsujensa juoda ja joivat myös itsekin. Sitten he jäivät lehmusten varjoon
odottamaan, että päivän kuumin hetki olisi ohitse. Vesja kääri ruohoa
savukkeeksi ja tarjosi Tomarillekin, joka otti savut kiitollisena vastaan.
Vesja pyöritteli puista kolikkoaan jälleen sormissaan ja Tomar seurasi, kuinka
se liikkui kuin taiottuna Vesjan näppärissä sormissa. Aivan kuin fysiikan lait
eivät olisi koskeneet tuota puista esinettä. Siinä he polttelivat hiljaa,
katsoen, kun savukiehkurat kohosivat leikkisästi kohti puun latvustoa, kunnes
tuulen henkäys tarttui niihin ja hajotti savun. Tomar huomasi Vesjan katsovan häntä
miettivästi.
”Jokin selvästi painaa sinun mieltäsi.”
Vesja sanoi silmiään siristellen laittaessaan kolikkonsa taas taskuunsa.
”Ihanko itse tuon päättelit.” Tomar
tokaisi happamasti ja kääntyi selin Vesjaan.
”Et halua puhua siitä.” Vesja sanoi ja
naksautti kieltään. ”Ymmärrän.”
Tomar
kääntyi uudestaan Vesjaan päin.
”Kuinka voit sanoa että
ymmärrät?! Sinulla ei ole aavistustakaan!” Tomar ärähti. Hän nousi ylös ja
asteli kauemmas vihaisena ja turhautuneena.
”Hyvä herra! En halunnut
suututtaa! Tarkoitan vain… että minullakin on salaisuuksia. Ja tekoja, jotka
eivät välttämättä kestä päivänvaloa.” hän sanoi.
Tomar
tuijotti edessä olevaa kanyoa sanaakaan sanomatta. Sitten hän katsoi olkansa
yli. Vesja hymyili vilpittömästi ja taputti maata, kutsuen. Tomar huokaisi ja
käveli takaisin päätään puistellen ja istuutui alas. Vesja näytti siltä kuin
olisi saavuttanut jotain suurta.
”Kyllä, ymmärränpä
hyvinkin, herra Tomar. Ja siitä ei tarvitse puhua. Mutta voit kertoa joskus,
jos haluat. Minä osaan pitää salaisuuksia.” Vesja sanoi iskien silmään. Tomar
yritti hymyillä, mutta hymy ei pysynyt kauaa kasvoilla.
”Tuskinpa haluan.” Tomar
sanoi murheellisena. Vesja nyökkäsi hänelle ja sitten he istuivat jälleen
hiljaa.
”Minusta meidän ei ole
turvallista kulkea isoja teitä pitkin.” Tomar sanoi pitkän hiljaisuuden
päätteeksi. ”Meidän kannattaisi ehkä mennä kiertotietä.” hän jatkoi. Vesja
raapi leukaansa.
”Minne sinä, hyvä herrani,
olet tarkalleen ottaen matkalla?” Vesja kysyi kohottaen kulmaansa. Tomarin pää
painui alas ja hän nyppi ruohoa siitä, missä istui. Hän huokaisi taas.
”En tiedä enää. Jonnekin.
Kirkaspuroon kai. Sinnehän sinäkin olet matkalla.” Tomar sanoi hiljaa. Vesja
naurahti hieman hermostuneesti.
”Niin no… Tuota noin..”
hän sanoi ja hieroi niskaansa. Tomar katsoi häneen kulmiaan kohottaen.
”Sinulla ei ole oikeasti
serkkuja siellä.” Tomar sanoi. Vesja naurahti taas.
”Herra on niin nokkela!”
hän sanoi ja nauroi iloisemmin. Tomarkin hymyili hieman. Kyllä hän oli
arvannut, että se oli vain Vesjan tekosyy päästä hänen mukaansa.
”Mutta mutta, herra Tomar!
Kirkaspurossa pidetään markkinat keskikesällä, eli kuukauden päästä! Voisimme
mennä sinne.” Vesja innostui ja pomppasi ylös.
”Ja mitä?” Tomar kysyi.
”Ei minulla ole sinne mitään asiaa.” hän sanoi ja jatkoi ruohon nyppimistä.
Irtonaiset ruohonkorret hän laittoi pieniin kasoihin jalkansa viereen; pitkät
korret omaan kasaansa, lyhyet omaansa.
”Tienaamme rahaa! Sinä, ja
minä. Yhdessä, hyvä herraseni!” Vesja sanoi virnistäen. Tomar katsoi häntä
epäluuloisesti.
”Enpä tiedä…”
”Ei ei ei,
antakaas kun selitän, minulla on paljon ideoita!” Vesja sanoi ja alkoi selittää
Tomarille korttipeleistä ja markkinoista ja vaikka mistä. Hänellä tuntui
todella olevan suunnitelmat valmiiksi mietittynä. Tomaria nauratti, kuinka
innolla pikkumies puhua pulputti ja huitoi käsillään ilmaa. Vesja oli selvästi
odottanut oikeaa tilaisuutta esitellä ideoitaan. Tomar kohotti kätensä ja Vesja
vaikeni.
”Yhdellä ehdolla.” Tomar
sanoi. Vesja hymyili leveästi.
”Arvon Tomar herra kertoo
ehtonsa.” Hän sanoi ja pysähtyi Tomarin eteen.
”Kerro minulle kuka se
mies siellä metsässä oli?” Tomar kysyi. ”Näin hänet kadulla sinä iltana, kun
olit tunkeutunut asuntooni Yumóssa.”
Tämä oli pyörinyt Tomarin
päässä jo useasti ja hän halusi vastauksen. Vesja valahti kalpeaksi ja hymy
hänen kasvoillaan hyytyi. Hän otti askeleen taemmas ja katsoi epävarmasti
käsiään.
”Hän… Hän oli…
Liikekumppani.” Vesja sanoi takerrellen. Sitten hän yhtäkkiä veti kasvoilleen
leveimmän hymynsä minkä vain kykeni. ”Lähteekö hyvä herra nyt kanssani
Kirkaspuroon?” hän sanoi kasvot loistaen. Tomarista tuntui, että Vesjalta pääsi
jälleen yksi valhe. Tuskinpa saan koskaan
totuutta ulos tuosta hyypiöstä. Tomar pudisti päätään hymyillen.
”Niinhän minä lupasin.”
Tomar sanoi. Vesja hypähti riemusta ja alkoi selittää taas suunnitelmistaan ja
vaikka mistä. Tomar vain sulki silmänsä hymyillen ja nautti lämpimästä
päivästä, kunnes Vesjan puheen sorina tuuditti hänet unettomaan uneen.
Seuraavat
viikot he matkasivat pitkin mutkittelevia kinttupolkuja ja välttelivät
pääväyliä. Matka pohjoiseen sujui hitaasti, mutta varmasti. Päivisin Vesja
opetti Tomarille korttitemppuja ja kuinka huijata rahaa niillä. Tomar oppi myös
kavaltamaan monilla eri keinoilla, samoin kuin varastamaan taskuja. He
poikkesivat muutamaan pikkukylään testaamaan taitojaan. He eivät tienanneet
suuria summia, mutta riittävästi.
”Juju on siinä, hyvä
herraseni, ettei ota koskaan liikaa. Ihmiset eivät aina edes tajua tulleensa
ryöstetyksi, kun ottaa vain vähän.” Vesja sanoi silmää iskien.
Aluksi Tomar oli vierastanut ajatusta
varastamisesta ja kaikenlaisesta epärehellisyydestä, mutta koska heillä ei
ollut rahaa, Tomar oikeutti ensimmäisen varkauden sillä, että he todella
tarvitsivat ruokaa. Toisen kerran hän oikeutti sillä, että hänkin oli kokenut
epäoikeudenmukaisuutta elämässään. Kolmatta kertaa hän ei enää edes yrittänyt
oikeuttaa millään, eikä enää ikinä sen jälkeen. Kaikkeen tottuu. Pian Tomar
jopa huomasi hieman nauttivansa jännityksestä, jota huijaus aiheutti. Jopa
silloin kun he kerran jäivät kiinni ja joutuivat pakenevaan vihaisia
”asiakkaita” kapakasta, Tomar ei voinut kuin nauraa, tosin vasta silloin kun he
olivat jo päässeet pälkähästä.
Pian heillä oli varaa vaihtaa Vesjan
juhta hevoseen, mistä Tomar oli salaa tyytyväinen. Nyt oli yksi asia vähemmän
muistuttamasta häntä vanhasta Remistä. Myös Tomar oli tehnyt hankintoja:
hänellä oli vihdoin ja viimein varaa oikeaan miekkaan. Vesja oli nauranut
Tomarin vainharhaisuudelle, mutta Tomar tunsi nyt olonsa turvallisemmaksi. Päivät
kuluivat joutuisasti, mutta yöt olivat pitkiä, täynnä katumusta ja pelkoa. Iltaisin
metsässä, hämärän hiipiessä koloistaan, Tomar höristi korviaan ja kuunteli.
Joka ilta hän pelkäsi kuulevansa shakaalien huudon, tai Vartiaston. Pimeys sai
hänet levottomaksi, eikä Tomar voinut nukkua. Lopulta hän oli niin väsynyt,
ettei jaksanut enää huolehtia, vaan vaipui uneen.
Lopulta, matkattuaan neljä
viikkoa metsissä ja pellon laidoilla kaksikko saapui Kirkaspuroon. Keskikesän
markkinat olivat jo täydessä käynnissä ja heidän sormensa syyhysivät päästä
tienaamaan rahaa herkkäuskoisilla hölmöillä. Kaava oli se, että Tomar teki
tuttavuutta sopivanoloisen uhrin kanssa. He istuutuivat pöytään ja alkoivat
pelata korttia aluksi ilman rahaa. Tomar antaisi uuden ”ystävänsä” voittaa pari
kertaa. Sitten mukaan tulee Vesja, joka haastaa Tomarin ja hänen ”ystävänsä”
pelaamaan rahasta. Vesja houkuttelee peliin mukaan myös pari ylimääräistä
henkilöä. Vesja huijaa korttipelissä, samoin Tomar, mutta Vesja pitää
hölöttämisellään huomion itsessään.
Tomar lähtee ensimmäisenä
pöydästä ja sanoo epäilevänsä vilppiä. Lähtiessään hän pudottaa ”ystävänsä”
taskuun kortteja. Loppunumero on se, että Vesja syyttää Tomarin ”ystävää”
huijaamisesta. Pöydässä olevat muut ihmiset tutkivat hänen taskunsa ja löytävät
ylimääräisiä kortteja. Vesja häipyy vähin äänin, kun tappelu alkaa, vieden
tietenkin pöydässä olevat rahat. Tämä kaava toistui monta monituista kertaa,
eri kapakoissa eri ihmisille, mutta lähinnä vain ihmisille; he olivat
tyypillisimpiä hölmöjä. Monet muut rodut olivat luonnostaan epäluuloisempia. Suippokorvaiset
tai tullista tulleet omasivat liian paljon tervettä järkeä ja päättelykykyä. Mutta
jos tarjosit ihmiselle kolpakon olutta, tai imartelevaa huomiota, hänestä sai
sydänystävän siksi illaksi. Tätä tietoa Tomar ja Vesja käyttivät häikäilemättä
hyväkseen.
Pian markkinat olivat
ohitse ja Tomar ja Vesja päättivät jäädä vielä Kirkaspuroon kesäksi. He
asettuivat joka viikko eri tavernaan asumaan, etteivät kiinnittäisi liiaksi
huomiota itseensä. He tekivät tavallisten töiden lisäksi myös ”sivutöitä”, eli
kaikkea edellä mainittua. Aika kului jouten ja kesän loppupuolella he viettivät
iltaa prameasta majatalosta vuokraamassaan huoneessa, juhlistaen tuottoisaa
kuukautta. He olivat tehneet enemmän rahaa, mitä Tomar oli ikinä tienannut. Lukuisat
kapakoissa vietetyt illat alkoivat näkyä jo kummankin vyötäröllä, varsinkin
Vesjan, joka väitti keskivartalolihavuutensa johtuvan perintötekijöistään. Ilta
oli täydellinen ja hymy herkässä.
”Malja! Tuotolle ja
voitolle!” Vesja kajautti aukaistessaan pullon kuohuvaa, jota hän kaatoi Tomarille
lasiin nauraen. Tomar kohotti lasin.
”Malja Kirkaspurolle! Niin
ja meille!” Tomar sanoi ja kaatoi viiniä kurkkuunsa.
”Niin niin niin! Meille
tietysti! Tomar ja Vesja! Lyömättömät liikekumppanukset!” Vesja sanoi ja joi
suoraan pullosta.
”Se on kumppanit.
Liikekumppanit.” Tomar korjasi ja he kumpikin nauroivat.
”Hyvä herra Tomar!” Vesja
sanoi ja istahti risti-istuntaan sohvalle. ”Minulla on idea.” hän sanoi tyypilliseen
yli-innokkaaseen tapaansa ja kaatoi Tomarille lisää juomista. Tomar joi ja
istui häntä vastapäätä.
”Kerro, olen yhtenä korvana.”
Tomar sanoi ja pyöräytti korviaan saaden Vesjan melkein tukehtumaan juomaansa.
Vesja pyyhki nenänsä paidan helmaan ja veti ylleen täydellisen pokerinaaman,
sivellen viiksentynkiä, joita hän oli alkanut kasvattaa. Nyt oli Tomarin vuoro
nauraa Vesjan esitykselle.
”Me, hyvä herraseni,
olemme lyömätön parivaljakko, tiesikös sitä!” Vesja sanoi yrittäen olla
hymyilemättä.
”Niin sinä sanoit äsken.”
Vesja
joi ja heristi sormeaan samalla, sitten hän pyyhkäisi suupieltään.
”Meille ei riitä tällaiset
pikkuapajat, ehei! Minä sanon, että lähdemme Länteen.” Vesja sanoi viittoen
kädellään suurieleisesti ja hymyillen leveästi.
”Mitä lännessä on?” Tomar
kysyi. Paitsi kansani hän ajatteli,
muttei sanonut sitä ääneen.
”Voisimme matkustaa
yhdessä Rannanmoon tai Lännen Huoneeseen! Siellä meitä odottaa oikea
kultakaivos! Näillä taidoilla…” Vesja sanoi rinta rottingilla ja sekoitti
kortteja vauhdikkaasti. ”…Me tulemme rikkaiksi. Lisäksi minulla on paljon uusia
ideoita, joita voisimme kokeilla! Tulevaisuudessa me yövymme kartanoissa ja
syömme enemmän kuin jaksamme!” Vesja sanoi.
”Sinun ei tarvitse kyllä syödä yhtään
enempää, olet nyt jo lihava!” Tomar sanoi ja tökkäsi Vesjan pulskistunutta
keskivartaloa. Vesja nauraa räkätti, samoin Tomar.
”No, mitä sanot, liikekumppani?” Vesja
virnisti toiveikkaasti.
Tomar
pohti Vesjan ehdotusta.
”Mikä ettei. En olekaan
käynyt Rannanmóssa koskaan.” Tomar vastasi vilpittömästi. Vesja hyppäsi pystyyn
ja hurrasi juoden kuohuviiniä. Pullo loppui ja hän korkkasi uuden.
”Malja! Uudelle
liiketoiminnalle! Ja ystävyydelle!” Hän sanoi poksauttaen korkin auki ja
kummatkin nauroivat ratketakseen kilistellessään laseja.
Seuraavana
päivänä he lähtivät pois Kirkaspurosta ja ottivat suunnaksi pohjoisen. He
aikoivat kiertää Pakkasvuoret ja suuret Metsät pohjoisesta. Elämä oli saanut
uuden suunnan ja Tomar oli iloinen tavattuaan Vesjan. Hänellä oli vihdoin
ystävä joka - jos nyt ei aivan ollut
luotettava - niin ainakin hän oli hyvää
seuraa. Matkallaan, he suunnittelivat uusia temppujaan, sekä
kavallustaktiikoita ja miettivät mitä tekisivät kaikilla rahoillaan. Tomar
halusi ostaa laivan ja lähteä merelle ja Vesja tahtoi perustaa majatalon.
”Horgen Tupa.” Vesja sanoi
kaihoisasti ”Horge oli isäni, haluan nimetä majatalon hänen mukaansa.” Vesja
sanoi hymyillen. Viimeisten viikkojen aikana Tomar oli alkanut tunnistaa
milloin Vesja valehteli ja tämä oli taas yksi valhe.
”Luulin, että isäsi nimi
oli Verter.” Tomar sanoi epäluuloisesti hymyillen.
”Ei, ei, se oli setäni.
Horge oli isäni ja Verter oli hänen pikkuveljensä.” Vesja sanoi ja alkoi taas
selittää serkuistaan, joita todennäköisesti ei ollut olemassakaan. Tomar
puisteli luovuttaneena päätään. Vesja puhui niin paljon pötyä, että uskoi
varmaan jo itsekin omiin juttuihinsa.
Puiden
lehdet alkoivat jo kellastua, mutta päivät olivat yhä lämpimiä ratsastaa.
Kuljettuaan pitkään kohti vuoristoa he leiriytyivät lehtometsään, suuren puun
katveeseen. Vesja sitoi tumman hevosensa puuhun, kun taas Tomar jätti Veljen
vapaaksi. Pieni hevonen ei lähtisi omille teilleen yöllä Tomar tiesi
silittäessään ponin vaaleaa harjaa. Yö oli niin lämmin, ettei nuotiota
tarvinnut ja kumpikin pisti väsyneenä nukkumaan. Tomarin ei tarvinnut kuin
sulkea silmänsä, kun hän jo sukelsi unien usvaiseen maahan. Tämä uni oli tullut
Tomarille liiankin tutuksi viimeaikoina. Suuret taivaaseen kurkottavat hongat
ja tukahduttava pimeys. Hän tunsi ahdistuksen kasvavan hehkuvan hahmon lähestyessä
häntä. Tomar kääntyi ja yritti päästä pakoon, kun yhtäkkiä hän tunsi kovan
kivun kyljessään.
Tomar
heräsi unestaan kipuun ja hän huusi tuskasta. Tuntui kuin tulinen seiväs olisi
uponnut hänen kylkiluidensa väliin. Silloin hän tajusi, että heidän leiriinsä
oli hyökätty. Vesja kirkui, mutta Tomar ei pystynyt kääntymään. Hänen päällään
seisoi shakaali, joka oli survaissut keihään kärjen Tomarin kyljestä sisään.
Shakaali riuhtaisi keihään irti ja verta purskahti haavasta maahan. Tomar
haukkoi henkeä kivusta. Shakaali astui askeleen lähemmäs ja löi miekkansa
kahvalla Tomaria päähän. Hän kaatui ja kaikki pimeni ennen kuin hän ehti osua
maahan.
Tomar havahtui pimeyteen. Hänestä
tuntui kuin olisi jäänyt villiintyneen sikalauman alle. Hän yritti vaihtaa asentoa,
mutta kylkeen sattui liikaa. Tomar ähkäisi tuskasta. Pimeys alkoi hävitä. Hän
avasi silmänsä ja huomasi olevansa suuressa teltassa. Aurinko paistoi
telttakankaan läpi ja oli hyvin kuuma. Tomar katseli hämillään ympärilleen. Hän
makasi peitteistä tehdyllä vuoteella, maahan oli levitetty mattoja ja vuoteen
viereen oli jätetty kannullinen vettä. Hän kuuli ulkoa puhetta ja hän näki
hahmojen varjoja kulkevan teltan ulkopuolella.
Silloin
telttaan astui sisään mies. Hänellä oli pitkät hopeiset hiukset ja valkoiset
vaatteet. Miehen piirteet olivat jalot, ihonsa marmorin valkea ja hänen
korviensa kärjet suipot.
”Älä
nouse vielä. Olet menettänyt paljon verta. Vammasi oli paha, mutta paranet
kyllä. Tässä, juo.” Mies sanoi, kaatoi vettä kuppiin ja lisäsi siihen joitain
yrttejä, jotka värjäsivät veden punertavaksi. Tomar joi veden kyselemättä.
Juoma maistui kitkerälle, mutta siinä oli makea jälkimaku.
”Se
auttaa kipuihin.” Mies sanoi ja otti tyhjän kupin Tomarilta. Hän laski kupin
maahan ja kumarsi lyhyesti.
”Olen
Grindor Viimamieli. Olen miesteni kanssa matkalla kotiimme, löysimme sinut
täältä tuossa kunnossa. Haluatko kertoa mitä tapahtui?” Mies esitteli itsensä
ja istuutui maahan. Nyt Tomar muisti kaiken.
”Shakaalit…
Entä ystäväni, onko hän kunnossa?” Tomar kysyi hädissään.
Grindor kurtisti kulmiaan.
”Löysimme
vain sinut ja ratsusi. Hevosesi on kunnossa, se on ulkona syömässä. Sanoitko
shakaalit? Hmm…” Grindor nousi ylös vaiti ja käveli kohti teltan ovea. Tomarin
sisällä tuntui kylmältä. Ne veivät
Vesjan.
”Minun
täytyy neuvotella tästä. Kertoisitko vielä nimesi?” Grindor sanoi.
”Tomar
Ramonin poika.” Tomar sanoi synkkänä. Grindor nyökkäsi ja asteli ulos. Tomar
vajosi sängynpohjalle murheellisena. Kylkeen ei enää sattunut niin terävästi,
mutta Tomar ei voinut enää nukkua. Hän mietti tapahtunutta. Shakaalit olivat
hyökänneet heidän kimppuunsa, mutta ottaneet Vesjan eivätkä häntä. Tomar
hätkähti. Hän kompuroi hätääntyneenä ylös ja hapuili lattialla olevia
tavaroitaan. Kaikki olivat siistissä pinossa. Tomar otti paitansa, jonka
välistä hän löysi Talismaanin koskemattomana. Tomar huokaisi syvään
helpotuksesta. Hän palasi sänkyyn, puristaen nyytissään olevaa Talismaania
käsissään. Mitä shakaalit sitten halusivat, elleivät Talismaania? Miksi he
veivät Vesjan, mutta jättivät hänet henkiin.
Tomar
kosketti varovasti kylkeään. Haavaa aristi vielä pahasti ja häntä heikotti. Paitsi jos he luulivat minun kuolleen. Pisto
oli syvä, mutta Tomar oli yhä elossa. Se joka kävi hänen kimppuunsa uskoi kai
tomarin kuolevan vammaan. Niin hän varmaan olisikin, elleivät nämä muukalaiset
olisi sitoneet häntä. Shakaalit tahtoivat Vesjan, se oli selvää. Lisäksi ne
olivat Varjolaisia, Tomar oli tuntenut
sen. Tomar sulki silmänsä ja tutki tunnetta sisimmissään. Hän näki sielunsa
silmillä valkoisen kotkan hahmon. Suuren Pakkasen siunaus oli estänyt
shakaaleja havaitsemasta Talismaania, muuten ne olisivat ottaneet sen mukaansa,
Tomar oli varma siitä.
Seuraavana
päivänä Grindor ja hänen kymmenen miestään purkivat leirin ja jatkoivat
matkaansa. Tomar pystyi jo ratsastamaan jotenkuten ja hän lähti Veljen kanssa
Grindorin ja hänen miestensä matkaan, sillä heillä oli sama suunta. Grindor oli
matkalla kauas pohjoiseen, missä hänen väkensä, Pohjoisen Valkea kansa asui.
Totta puhuttuna Tomar ei tiennyt mitä hän nyt tekisi. Hän oli yhä järkyttynyt
ystävänsä menetyksestä ja hän ei halunnut miettiä tulevaisuuttaan juuri nyt.
Hän tyytyi istumaan hiljaa Veljen selässä ja kuuntelemaan pohjoisen haltiain tarinoita
ja lauluja.
Kaikilla
miehillä oli päällään valkoiset tai vaaleat vaatteet, heidän hiuksensa olivat
pitkät ja vaaleat, mutta silmänsä tummat. He ratsastivat raskasrakenteisilla
hevosilla, joilla oli paksu turkki. Grindorin ratsu oli ainakin kaksi kertaa
Veljen kokoinen, se oli musta, mutta sen harja, häntä ja jalat olivat
valkoiset. Tomar ihaili ratsujen komeutta, mutta taputteli sitten Veljeä ja vakuutti
että se oli paras ratsu, mitä hän voisi toivoa. Veli hörähti tyytyväisenä ja
ravisteli harjaansa. Tomar hymyili vaisusti. Sentään hänellä oli yhä Veli. Oli
onni, ettei Tomar sitonut sitä illalla puuhun, muuten shakaalit olisivat
vieneet sen, kuten ne veivät Vesjan ratsuineen.
Seuraavalla
viikolla alkoivat sateet. Harmaat pilvet roikkuivat niin alhaalla, että niihin
pystyi melkein koskemaan ratsailta. Ilma oli masentava. Tomar kietoutui
viittaansa tiukasti ja puristi nihkeitä ohjaksia käsissään. Tuntui kuin luontokin
olisi surrut menetettyä ystävää. Tie kaventui ja maisema muuttui
kivikkoisemmaksi mitä lähemmäs vuoristoa he ratsastivat. Näin pohjoisessa Tomar
ei koskaan käynyt. Pakkasvuorten pohjoisosa oli vierasta seutua, eikä vuorten
hengen läsnäolo kantautunut tänne asti. Kylmä viime puhalsi vuorten välistä, se
pureutui märkien vaatteiden lävitse ja kylmäsi luita ja ytimiä myöten. Grindor
päätti pysähtyä ja pystyttää leirin, kunnes kaikkien vaatteet olisivat jälleen
kuivat. Vilustumalla he vain vaarantaisivat henkensä, sillä ilma muuttui
kylmemmäksi mitä korkeammalle he kapusivat.
Tomarin
auttaessa miehiä etsimällä palavia puita tulta varten, hän huomasi maassa
jotain. Sade hakkasi mutaista maata ja teki siitä yhtä lainehtivaa sotkua,
mutta siellä, lammikoiden keskellä, näkyi selvästi jokin esine. Tomar vilkaisi
muita, ennen kuin käveli kauemmas heistä. Hän pyyhkäisi märkiä hiuksia
silmiltään kyykistyessään maahan. Hän ojensi kätensä ja nosti märästä maasta
puisen kolikon. Tomar kurtisti kulmiaan. Hän henkäisi puhdistaessaan värisevin
käsin kolikkoa mudasta. Se oli Vesjan puinen onnenkalu. Tomar tuijotti
kolikkoa. Se ei ollut täällä sattumalta. Vesja.
Tomar laittoi kolikon taskuunsa, ampaisi pystyyn ja riensi leiriin, missä muut
olivat jo saaneet teltan pystyyn. Tomar ei vilkaisutkaan heihin vaan juoksi suoraan
Veljen luo ja alkoi satuloida sitä uudelleen.
”Tomar!
Minne sinä olet menossa?” Grindor kysyi kummissaan.
”Ystäväni
saattaa olla elossa! Lähden etsimään häntä.” Tomar sanoi kiristäessään
satulavyötä.
”Näemmekö
sinua enää?” Toinen mies kysyi.
”Olet
aina tervetullut Pohjan Huoneeseen, Tomar Ramonin poika.” Grindor sanoi.
”Ehkä
tulenkin. Tuhannesti kiitoksia kaikesta, varsinkin sinulle Grindor Viimamieli.
Hyvästi!” Tomar sanoi Veljen selästä ja laukkasi pois.
Saattoi
olla hulluutta ratsastaa yksin Shakaalien perään Pakkasvuorilla, mutta Tomar
halusi löytää ystävänsä, millä keinolla hyvänsä. Hän ei välittänyt enää
kylmyydestä, tai sateesta, hän halusi vain löytää Vesjan.
Kolme päivää kului. Sateet eivät
tauonneet hetkeksikään ja sadevesi valui puroina ja paikoin kuohuavina jokina
alas vuorenrinteitä. Kalliot olivat kohtalokkaan liukkaita ja pahimmissa
paikoissa Tomar joutui taluttamaan Veljeä. Vuoristo oli vaarallinen ja he
etenivät tuskaisen hitaasti. Yöt olivat kylmiä ja Tomar yritti löytää jonkin
kallion kolon, jonne voisi päästä edes yön ajaksi suojaan sateelta. Nuotiota
hän ei uskaltanut sytyttää, jottei paljastaisi olinpaikkaansa.
Kolmantena
yönä Tomar makasi kallion seinämässä olevassa syvennyksessä ja yritti saada
unta. Maa oli kylmä ja kova, eikä hänellä ollut kuin vähäiset tavaransa päänsä
alla, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Veli nuokkui vesisateesta huolimatta,
mutta Tomar ei kyennyt nukkumaan. Hän tuijotti puukolikkoa miettien Vesjaa ja
sitä oliko hän enää edes elossa, jos Tomar löytäisi hänet. Tomar huokaisi ja
käänsi kylkeä kylmässä, märässä maassa. Lopulta uupumus voitti ja hän vaipui
katkonaisten painajaisten siivittämään uneen.
Neljäntenä
päivänä Tomar pystyi jo haistamaan shakaalit. Kuoleman ja mädän haju leijaili
Tomarin kuonoon jostain alhaalta solasta ja Tomar tiesi olevansa oikealla
tiellä. Shakaalien haju aiheutti kylmiä väreitä, mutta hän kovetti itsensä, ei
ollut aikaa pelätä. Tomar kannusti Veljeä ja lähti laskeutumaan kohti solan
pohjaa. Samana iltana Tomar tiesi olevansa lähellä ja hän laskeutui ratsailta.
Aurinko oli laskenut vain hetki sitten, mutta paksut pilvet olivat pimentäneet
taivaan kokonaan. Tomar hiljentyi kuuntelemaan ja pystyi jo erottamaan joitain
ääniä lähistöltä. Sade alkoi vihdoin hiipua ja tihkuttaa ensimmäistä kertaa
päiviin.
”Odota
tässä. Jos shakaaleja lähestyy laukkaa karkuun.” Tomar kuiskasi Veljelle, joka
katsoi häntä huolestuneena. Sitten hän jätti ratsunsa ja lähti jalan kohti
shakaalien hajua.
Alhaalla
solan pohjalla oli leiri. Telttoja oli joitain kymmeniä ja Tomar näki
shakaaleja partioimassa toisella puolella leiriä. Hieman lähempänä häntä istui
maassa joukkio shakaaleja, niillä oli miekat ja keihäät, mutta ne näyttivät
viettävän vapaailtaa. Ne istuivat puolipiirissä teltan edustalla juoden ja
pelaten nopilla. Tomar laskeutui kallion pieltä niin hiljaa kuin kykeni. Hän
kiersi shakaalijoukon oikealta suurten kivien välistä.
Telttojen
keskellä törötti lahonnäköinen talo. Onneton mökkipahanen, joka oli luultavasti
ollut hylättynä, ennen kuin Varjolaiset olivat ottaneet sen käyttöönsä, tai
niin Tomar päätteli. Talon ikkunoista kajasti valoa. Tomar hiipi niin
äänettömästi kuin kykeni leirin läpi ja lopulta talon viereen. Sydän
pamppaillen hän kurkisti ikkunasta ja hämmästyi. Sisällä tulen lämmössä istui
Trokahn Darmonth siemaillen viiniä viiden miehen kanssa. Olisi pitänyt arvata, että hän oli Varjolainen, Tomar mietti
irvistäen. Hänen seurassaan olevat miehet olivat Varjolaisia, joita Tomar ei
tuntenut. Hän kuuli lasin läpi loput heidän keskustelustaan.
”…Harmi
ettemme voineet jäädä juhliin. Mutta kapteeni kertoo toki terveiset
puolestamme, vai kuinka?” totesi mustiin pukeutunut mies, jonka suuri
koukkunokka pilkisti mustan hupun alta. Kapteeni?
Tomar kurtisti kulmiaan kuunnellen. Trokahn naurahti kolkosti.
”Tottakai.
Lähtekäämme siis. Aikaa ei ole enempää hukattavaksi.” Trokahn sanoi ja tyhjensi
lasinsa suurieleisesti. Sitten hän nousi ylös ja pyyhki viittaansa. Muut
nousivat myös puhuen toisilleen päällekäin, eikä Tomar saanut kunnolla selvää.
Sitten he seurasivat Trokahnia ulos talosta. Tomar hiipi heidän kintereillään
nurkan takana piilossa.
”Käyn
vielä hyvästelemässä vieraamme. Ratsastan perässänne.” Trokahn sanoi ja kääntyi
erilleen seurueesta. Tomar ei miettinyt pidemmälle, vaan lähti seuraamaan
kenraalia, joka marssi määrätietoisesti leirin poikki, sisään keskikokoiseen telttaan.
Tomar katsoi ympärilleen. Parinkymmenen metrin päässä oli kaksi shakaalia
vartiossa, mutta ne juttelivat keskenään, eivätkä huomanneet, kuinka Tomar
puikkelehti pimeyden turvin lähemmäs telttaa, jonne kenraali oli hetki sitten
kadonnut. Tomar kuuli puhetta teltan sisältä.
”…niin
paljon. Olisin halunnut nähdä, kun shakaalit repivät sinut jäsen jäseneltä
kappaleiksi, mutta minulla on tärkeämpää tekemistä.” Trokahn sanoi. Sitten
kuului tuskan parahdus.
”Tämän
minä otan muistoksi… sinusta.” kenraali nauroi ja marssi ulos teltasta. Tomar
katsoi piilostaan hänen peräänsä. Trokahn liittyi muiden miesten perään ja kapusi
hevosensa selkään. Tomar tunnisti Vesjan ratsun muiden hevosten joukosta.
Sentään eläinparka oli säästetty. Piirissä istuneet shakaalit olivat
ilmestyneet aseistautuneina Trokahnin taakse. Shakaaleja olikin paljon enemmän,
kuin Tomar oli havainnut. Hän laski nyt ainakin sata koiran päätä; ne olivat luultavimmin
olleet solan varjoissa näkymättömissä. Trokahn viittoi merkin shakaaleille ja
ratsasti niiden edellä ulos leiristä.
Tomar
kuunteli vielä pitkään, varmistuakseen, että sotajoukko oli jo kaukana, kunnes
hiipi teltan suulle. Hän raotti äänettömästi kangasta ja kurkisti varovasti sisään.
Tomar kauhistui. Teltassa sisällä oli Vesja sidottuna jalkapuuhun. Hänen
kasvonsa olivat laihat ja veriset, hänen sormensa oli katkaistu ja polvensa
murskattu, ne olivat turvonneet ja siniset. Vesjan toinen korva oli haljennut
ja vuoti verta; Trokahn oli repäissyt häneltä korvakorun ”muistoksi”. Toinen
korva oli leikattu kokonaan pois. Tomar tunsi raivon kuohahtavan hänen
sisällään.
Teltassa oli
vartioimassa ihmismies, jokin kenraalin Vartijastosta. Mies söi kirsikoita
kulhosta ja sylki kirsikan kivet Vesjan naamaan. Tämä halventava ele sai jonkin
napsahtamaan Tomarissa. Hänen päässään pimeni ja hän oli hetkessä silmittömän
vihan ja raivon vallassa; villi rakuuni heräsi hänen sisällään. Tomar hyökkäsi
raivosta sokeana miehen kimppuun. Hän veti miekkansa esiin ja iski sen suoraan
miehen kasvoista läpi. Kirsikkakulho kolahti lattialle. Leiriä partioineet shakaalit
kuulivat miehen huudon ja juoksivat tarkistamaan tilannetta. Ensimmäisen
shakaalin pistäessään päänsä telttaan Tomar löi sen irti yhdellä iskulla.
Sitten hän hyökkäsi ulkona olevan shakaalin kimppuun. Loput leiriin jääneet
miehet ja shakaalit liittyivät taisteluun, mutta Tomar oli saanut vihastaan
kymmenen rakuunin voimat ja hän tappoi heidät kaikki; teurasti yksin pimeänä
yönä. Maailma muuttui hämäräksi. Pelkkää mustaa, kylmää, märkää, veristä sotkua
mielen usvaisissa kuvissa.
Jälkeenpäin
Tomar oli yrittänyt muistella mitä oli tapahtunut, mutta kykeni muistamaan vain
hämärästi, kuinka oli ratsastanut Veljellä Vesja sylissään pitkin kapeita
vuoristoteitä. Aika tuntui menettäneen merkityksensä. Olivatko he ratsastaneet
yhden yön vai viikon? Jossain vaiheessa, harhailtuaan shokissa aikansa hän oli
kai menettänyt tajuntansa. Jotenkin hänen oli tajuttomanakin onnistunut pysyä
ratsunsa selässä. Kun Veli oli tajunnut isäntänsä pökertyneen, se oli lähtenyt
seuraamaan tuttua hajua ja lopulta löytänyt Grindorin leirin ja mennyt syömään
muitten hevosten kanssa. Pian miehet huomasivat Veljen, sekä Tomarin ja Vesjan
sen selässä ja he ottivat heidät mukaansa.
Tomar havahtui
vasta seuraavana päivänä. Hän makasi jälleen Grindorin teltassa ja Grindor
antoi hänelle samaa juomaa kuin aiemminkin. Tultuaan kunnolla tajuihinsa Tomar
kohottautui istumaan. Hän vilkuili ympärilleen ja huomasi Vesjan makaavan
tajuttomana toisella vuoteella.
”On selvästi
kirjoitettu, että kohtaamme, Tomar Ramonin poika. Ystäväsi on hyvin pahassa
kunnossa, emmekä voi hoitaa häntä täällä. Tulkaa kanssamme Pohjan Huoneeseen.
Siellä hän saa parasta hoitoa.” Grindor sanoi laskiessaan kupin takaisin
maahan. Tomar huokaisi syvään ja painui takaisin vuoteen pohjalle. Grindor
nousi sanaakaan sanomatta ylös ja poistui teltasta. Tomar ei pystynyt enää
nukkumaan, vaikka häntä ei ollut ikinä väsyttänyt enempää. Hän vain makasi
tuijottaen teltan kattoa ja kuunnellen Vesjan hengitystä.
Seuraavana
aamuna Grindor tuli takaisin telttaan. He puhuivat Tomarin kanssa aikansa ja
lopulta Tomar suostui ja he matkustivat pohjoiseen Grindorin sekä hänen
miestensä kanssa. Vesjaa oli kidutettu niin pahoin, että hän heikkeni päivä
päivältä. He antoivat hänelle lääkettä kipuihin, mutta muuhun he eivät
pystyneet.
Matkattuaan
loputtomalta tuntuneen viikon verran, he saapuivat Grindorin kotiin, Pohjan
Huoneeseen, jossa heidät otettiin avosylin vastaan. Vesja toimitettiin heti
hoitoon ja Tomar ei voinut muuta, kuin jäädä odottamaan uutisia. Grindor esitteli
hänelle kotinsa. Hän oli Pohjan Huoneen perillinen, Andór Viimamielen, Pohjan
Huoneen isännän vanhin poika.
”Kansani on
elänyt Pohjoisen ylängöllä vuosituhansien ajan. Esi-isämme oli rakentanut tämän
suuren linnakkeen kansansa suojaksi tuhat vuotta sitten. Valkea kansa on
kuuluisa aseenvalmistuksestaan ja taitavista aseenkäyttäjistään, mutta me emme
lähde mielellämme sotaan ja olemme aina vältelleet konflikteja mieluummin, kuin
taistelleet.” Grindor kertoi Tomarille heidän palatessaan sairastuvalle, jossa
Vesjaa hoidettiin.
”Jätän sinut
nyt. Tule illalla ruokailemaan kanssamme.” Grindor sanoi.
”Se olisi
kunnia, mutta haluan olla ystäväni luona.” Tomar sanoi synkkänä.
”Ymmärrän.”
Grindor sanoi, kumarsi ja poistui sitten.
Tomar jäi istumaan Vesjan huoneen
ulkopuolelle. Hän katsoi, kuinka ulkona ilta hämärtyi ja Pohjan huoneen
satoihin ikkunoihin syttyi valot. Kaupunki oli piilossa vuorten keskellä, sen
lukemattomat valot kimmeltäen kuin lumen timantit. Ilta oli seesteinen ja
kaunis, mutta niin kovin surullinen. Lopulta Tomar nukahti voimattomana ja
heräsi vasta aamun koittaessa, kun ovi kävi. Huoneesta tuli ulos Vesjaa
hoitanut nainen. Hän niiasi Tomarille muodollisesti.
”Pelkään
pahoin, että emme voi parantaa häntä. Sisäiset vammat ovat liian suuret, hän
menehtyy pian. Mutta saimme lapsen pelastettua.” nainen sanoi.
Tomar hieroi väsyneitä silmiään,
eikä ollut varma oliko kuullut oikein. Hoitaja hymyili ymmärtäväisesti ja
vakavoitui sitten.
”Hän
on hereillä vielä, suosittelen käymään nyt. Hän ei kestä enää kauaa.” nainen
sanoi vakavana ja avasi Tomarille oven. Tomar astui sisään. Vesja makasi
heikkona sängyllä. Vuoteen vieressä oli kehto, jossa nukkui lapsi. Tomar käveli
hämmentyneenä sängyn viereen. Hän katsoi lasta, jonka kasvot olivat aivan kuin
Vesjan kasvot.
”Ai
hei… herra Tomar.” Vesja sanoi hiljaa. Tomar istuutui hänen viereensä sängylle.
”Tämä
taisi olla suurin valheesi.” Tomar sanoi. Vesja naurahti ja irvisti hieman
kivusta.
”Tässä
maailmassa miehet selviytyvät paremmin.” Vesja sanoi hymyillen ja kääntyi kohti
lasta. ”Eikö hän olekin sievä?” hän sanoi ja kosketti varovasti lapsen kasvoja
murtuneella sormellaan. Sitten hän veti syvään henkeä ja kääntyi vaivoin
selälleen. Nyt Tomar ymmärsi monta asiaa, Vesjan nopea lihominenkin, sekä mies
ruskeissa saappaissa.
”Se
mies siellä metsässä…” Tomar aloitti.
”Hänen
isänsä. Kyllä…” Vesja sanoi ja sulki silmänsä. Hän näytti hyvin surulliselta.
Tomar istui siinä miettien
millainen elämä Vesjalla oli ollut, kun hän oli joutunut tekeytymään mieheksi.
Tomar muisti puisen kolikon ja kaivoi sen taskustaan.
”Tämä
on sinun.” hän sanoi ja ojensi kolikon Vesjalle, joka otti sen hymyillen
vastaan.
”Tämä
oli hänen. Hän antoi sen minulle.” Vesja sanoi ja suuteli kolikkoa, ennen kuin
laittoi sen paitansa alle. Tomar katsoi lasta ja sitten ulos ikkunasta. Aurinko
alkoi nousta.
”Voitko
kertoa, miksi Trokahn halusi sinut?” Tomar lopulta kysyi. Vesja oli niin
pitkään hiljaa, että Tomar luuli jo hänen lähteneen, mutta Vesja kuitenkin
avasi silmänsä.
”Minä
näin… jotain. Hän tivasi minulta mitä olin nähnyt ja lopulta minä kerroin. Minä
näin kerran hänen muuttavan muotoaan, ihan yllättäen… En tiennyt että hän oli
taikuri. Hän nauroi minulle. Julmaa naurua… Niin julmaa. En tiedä miksi hän
nauroi.” Vesja sanoi surkeana ja näytti kurjalta, sekä surulliselta. Hänen
kertomuksensa oli outo, mutta Tomar ei kysellyt häneltä enempää.
”Luulin
että kuolen sinne.” Vesja sanoi ääni väristen. ”Mutta sitten sinä tulit.” hän
sanoi hymyillen. ”Kiitos, herra Tomar.”
”Totta
kai. En voinut jättää sinua sinne.” Tomar sanoi hiljaa.
Tomarista tuntui pahalta. Vesja
otti häntä kädestä, hänen sormensa olivat vääntyneet, mutta hän piti Tomarin
kädestä tiukasti kiinni.
”Tomar.
Anna hänelle nimi, pidä huoli, että hän on turvassa.” Vesja sanoi ja katsoi
Tomaria silmiin. Sitten hän huokaisi väsyneesti ja sulki jälleen silmänsä.
”Totta
kai. Katson, että hän saa hyvän kodin.” Tomar sanoi ja puristi Vesjan kättä.
Vesja ei vastannut. Silloin Tomar
tajusi, että hänen otteensa oli rauennut.
”Vesja?”
Tomar kysyi. Pala nousi hänen kurkkuunsa. ”Vesja!” hän ravisteli Vesjaa
olkapäästä, mutta hän oli nukkunut pois. Tomar jäi istumaan hänen vierelleen,
kunnes hoitaja tuli takaisin. Hän veti peiton Vesjan kasvoille ja otti lapsen
syliinsä.
”Tulkaa.”
hoitaja sanoi Tomarille, joka katsoi yhä murheellisena menehtynyttä ystäväänsä.
Hoitaja otti häntä käsivarresta ja talutti pois.
Vasta seuraavalla viikolla Tomar
jaksoi liittyä Grindorin seuraan illalliselle. Grindor, sekä hänen isänsä Ándor
olivat hyvin ymmärtäväisiä ja Tomaria suorastaan hävetti olla heidän
vieraanaan. Tomar kertoi heille Vesjan viimeisestä toiveesta.
”Lapsi
saa jäädä Pohjan Huoneeseen ja kasvaa kansamme parissa, jos vain haluat,
Tomar.” Ándor sanoi.
”Kiitos,
mutta se olisi aivan liikaa pyydetty teiltä.” Tomar sanoi. ”Mutta en tiedä mitä
muuta voisin tehdä. Minulla on oma taakkani ja lapsi ei olisi turvassa
kanssani.” hän jatkoi ja huokaisi.
”Se
on siis päätetty, lapsi jääköön tänne. Me pidämme hänestä huolta.” Grindor
sanoi ja laski kätensä Tomarin olalle. ”Joko olet päättänyt tytölle nimen?”
Tomar nyökkäsi.
”Ashtana.
Aamunkoi.” Tomar sanoi ja Grindor nyökkäsi syvään.
”Ashtana
saa kasvaa joukossamme ja olla yksi meistä. Mutta mitä sinä aiot, Tomar?” hän
kysyi ja nojautui Tomaria kohti.
”Mikäli
siitä ei ole liikaa vaivaa, voisin jäädä tänne vielä hetkeksi. En tiedä vielä
mitä aion seuraavaksi. Minun piti matkustaa länteen Vesjan kanssa, mutta nyt…
En tiedä haluanko enää.” Tomar sanoi ja katsoi käsiään surullisena. Rannanmoon
meneminen ei tuntunut enää yhtään niin haluttavalta, kuin aiemmin ystävän
kanssa.
”Saat
jäädä niin pitkäksi aikaa kuin haluat.” Àndor sanoi ja Grindor nyökkäsi Tomarille.
”Kiitoksia.”
Tomar sanoi hymyillen, vaikka hänen sisällään tuntui yhä kylmältä.
Meni monta viikkoa, ennen kuin
Tomar alkoi voida paremmin. Hän vietti aikaa Grindorin kanssa vaeltaen
luonnossa ja metsästäen. Hän oppi paljon Valkean kansan tavoista ja
kulttuurista ja hän jäi asumaan lopulta pitkäksi aikaa heidän pariinsa.
Kaikesta
huolimatta Tomar ei koskaan päässyt yli ystävänsä menetyksestä. Vaikka Tomar ei
sitä vielä ymmärtänyt, Vesjan kuolema oli se hetki, joka muutti hänen elämänsä
lopullisesti. Hän ei ollut enää se sama poika, joka lähti kylästään viisi
vuotta sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti