Kohti Pohjoista - Kappale 3

Toinen ystävä

Huone oli täyttynyt aamuauringon valosta, kun Vesja heräsi. Hän aukaisi varovasti oikean silmänsä - vasen oli muurautunut umpeen mustelman alle. Vesja kohotti surkeasti päätään tyynystä ja pälyili ympärilleen hämillään. Tomar istui ikkunan eteen asetetun pöydän ääressä ja katsoi ulos ikkunasta. Näkymä aukesi niitylle, jossa etäällä laidunsi lehmiä ja lampaita. Hän kääntyi katsomaan, kun kuuli Vesjan kohottautuvan vuoteesta.

                      ”Huomenta.” Tomar sanoi vaisusti, mutta hymyili kuitenkin. Vesja näytti hämmentyneeltä.

                      ”Missä minä olen?” hänen äänensä oli käheä ja hän sössötti turvonneen ja haljenneen huulen vuoksi. Vesja katseli ympärilleen puoliunessa ja yritti nousta istumaan.

                      ”Älä vielä nouse. Sinun täytyy levätä, olet niin huonossa kunnossa.” Tomar sanoi ja työnsi Vesjan takaisin makuulle. ”Olemme majatalossa. Taskussani oli vielä sen verran hiluja, että sen maksettua yhden yön. Lupasin tehdä majatalon pitäjälle töitä huomisesta alkaen, jotta voisit vielä levätä.” Tomar sanoi. Vesja katsoi häntä vakavana.

                      ”Kiitos.” hän kuiskasi ja vaipui taas uneen.

Kului viikko, kului toinen. Tomar teki töitä renkinä ja Vesja toipui vähitellen. Taverna jonne he olivat majoittuneet, oli tarpeeksi kaukana Yumósta, sekä tarpeeksi syrjässä, ettei heitä heti osattaisi etsiä. Kaikesta huolimatta Tomar halusi pian jatkaa matkaa. Hän ei oikeastaan tiedä miksi pelasti Vesjan ja toi mukanaan majataloon ja maksoi hänen ylläpitonsa.

                      Ensimmäisenä iltana majatalon emäntä auttoi kantamaan Vesjan sänkyyn.             ”Onko hän ystäväsi?” Emäntä oli kysynyt huolestuneena.

Tomar mietti kysymystä: Kuka tämä mies oikein oli ja miksi Tomar toi hänet mukanaan.

                      ”Tavallaan.” Tomar sanoi emännälle, joka tyytyi vastaukseen, eikä kysellyt enempää, mutta toi silti joka päivä Vesjalle lääkettä ja yrttejä haavoihin. Emännän mielestä Vesja oli aivan liian laiha ja hän syötti kuihtuneelle Vesjalle leipää ja sian läskiä ja Tomar olisi voinut vannoa Vesjan alkavan suorastaan lihota silmissä.

                      Miksi? Tomar oli miettinyt syytä toiminalleen, mutta ei osannut vastata. Ehkä hän yhä tunsi huonoa omatuntoa siitä hetkestä, kun oli nauttinut Vesjan kärsimyksistä. Ehkä hän toivoi saavansa itse myös salvaa haavoihinsa. Ainakin tomarille tuli parempi mieli nähdessään Vesjan paranevan ja lihoovan.

Aurinko lämmitti jo kevätpäiviä ja lumet olivat jo lähes kokonaan sulaneet maasta. Ankaran lihotuskuurin päätteeksi Vesja sairastui juuri, kun oli alkanut vaikuttaa tervehtyneeltä ja joutui jälleen vuoteenomaksi. He olivat asuneet pian kaksi kuukautta matkustajakodissa. Tomar heräsi jälleen aamulla, kun Vesja oksensi seinän takana. Hän nousi väsyneenä ylös, söi aamiaiseksi palan leipää huoneessaan ja lähti pian ulos. Tomar auttoi päivisin majatalon isäntää korjaamaan tilan aitaa ulkona. Puolenpäivän aikoihin isäntä päätti pitää taukoa töiden teosta ja he molemmat palasivat pirttiin oluelle, ennen kuin jatkaisivat töitä. Oli kevään neljäs viikko ja Tomar oli päättänyt lähteä matkalle pohjoiseen Veljen kanssa seuraavalla viikolla.

Majatalon pirtti oli hämyisä ja savuinen ja auringon säteet siivilöityivät ikkunan paksuista laseista. Salissa oli kuusi isoa pöytää, joissa kolmessa istui majatalon asukkaita lounaalla. Jotkut olivat juuri tulleet, toiset taas juuri lähdössä. Erään pöydän päässä, lähimpänä ovea istui Vesja olutkolpakko edessään. Kun Tomar astui sisään, hän kääntyi ja huikkasi tätä liittymään seuraansa.

”Sinä olet noussut ylös. Voitko jo paremmin?” Tomar sanoi.

”Voi kyllä, hyvä herra Tomar, kiitos sinun!” Vesja virnisti ja hörppäsi olutta, josta jäi vaahtoa hänen ylähuulelleen. Isäntä toi Tomarillekin juotavaa ja meni sitten jututtamaan muita vieraita.

”Älä turhaan kiittele. Sitäpaitsi sinun pitäisi syödä, eikä juoda.” Tomar sanoi osoittaen Vesjan kolpakkoa. Vesja nauroi vastaukseksi ja Tomar pudisti päätään hymyillen.

”Minä lähden ensi viikolla. Jos et aio jäädä tänne asumaan, suosittelen matkustamaan jonnekin kauas Yumósta.” Tomar sanoi.

”Aah! Mutta Tomar, olen sinulle velkaa henkeni, sekä kultaa näistä täällä viettämistäni öistä, jotka sinä olet työllä maksanut! Anna minun tulla mukaasi! Voin yrittää parhaani mukaan maksaa velkani takaisin.” Vesja katsoi Tomaria anovasti.

”En tiedä. Se ei olisi kovin turvallista. Toki sinulla on tuttuja tai sukulaisia jossain toisaalla. Etkö voi mennä heidän tykönsä?” Tomar ei halunnut ottaa Vesjaa mukaansa, muttei kehdannut sanoa sitä suoraan. Vesja näytti yhtäkkiä surkealta ja Tomar tajusi, että nyt hän ei vain yrittänyt näyttää siltä.

”Minulla ei ole enää paikkaa minne mennä. Minulla on… ehh… enemmän vihollisia, kuin todellisia ystäviä.” Vesja irvisti ja kippasi tuopin pohjat yhdellä huikalla alas. Tomar ei ollut yllättynyt. Vesja ei ollut tehnyt häneenkään kovin suurta vaikutusta. Kun Tomar ei vastannut mitään, Vesja jatkoi.

”Mutta on minulla pari serkkua Kirkaspuron kylässä. Sinne on täältä jotain toista sataa virstaa. Pohjoiseen. Voinko kulkea kanssasi samaa matkaa sinne? Kiltti herra Tomar?” Vesja sanoi surkeana ja kuulosti, että voisi pian purskahtaa itkuun. Vesja teeskenteli säälittävää jälleen. Tomaria hymyilytti.

”Ehkä.” Hän vastasi ja tyhjensi tuoppinsa.

Vesja jäi riemastuneen näköisenä istumaan kun Tomar nousi ja lähti jatkamaan töitään pihalle. Vesjalle ”ehkä” oli yhtä  kuin ”kyllä”.

”Tiedätkö mistä voisi ostaa hevosen, tai pikemminkin ponin?” Tomar kysyi isännältä kun he kiinnittivät poikkipuomia aitaan.

”Jaa-hah… ehkäpä naapuri pitäjästä voisi kysyä. Mitäs varten, joko te olette lähdössä?” Isäntä ähisi sitoessaan ja naulatessaan puita toisiinsa.

”Ensi viikolla vasta…” Tomar vastasi jo puoliksi ajatuksissaan.

Seuraavalla viikolla he lähtivät matkaan. Vesjan olo oli hieman kohentunut ja ruokakin pysyi paremmin sisällä. Ponia he eivät löytäneet, mutta majatalossa yöpynyt matkustaja otti Vesjan kärryjensä päälle ja he saivat matkaseuraa. Heidän matkakumppaninsa oli ukko nimeltä Remi Koskentörmä, vanha metsästäjä, joka matkusti kahdesti vuodessa Yumóon myymään pyytämäänsä riistaa; kuivalihaa ja turkiksia. Nyt hän oli kotimatkalla ja hänen tiensä veisi Kirkaspuron läpi. Tomar oli erityisen iloinen siitä, että Vesja halusi jututtaa enemmän vanhaa ukkoa, kun häntä ja Tomar sai rauhassa vaipua ajatuksiinsa.

                      ”Onpas kerrassaan mainiota, että te, hyvä herra, olette juuri samalla matkalla kuin mekin. Tai siis ei samalla asialla, mutta sama tie. Kirkaspuroon. Kerroinko, että minulla asuu serkkuja siellä. Äidin puolelta. Äitini äidillä oli paljon lapsia, oikea lauma. Joten minulla on paljon serkkuja. Tosin suurinta osaa en ole koskaan tavannutkaan. Kolme serkuistani asui lapsena samassa pihapiirissä kanssani. Kasvoin pienessä kaupungissa lännessä lähellä Rannanmóta. Mutta en ole nähnyt heitä sen jälkeen kun lähdin kotoa. Tieni vei sitten aikanaan Yumóon.” Vesja puhua pälpätti. Remiä ei näyttänyt haittaavan.

                      ”Ai. Sielläkö te tapasitte?” mies kysyi.

                      ”Ehei hyvä herra!” Vesja huudahti. ”Olin vain läpikulku matkalla, kun minut ryöstettiin ja mukiloitiin. Tämä nuori herra auttoi minua ja minä olen pitänyt hänelle seuraa siitä lähtien.” Vesja sai tarinan kuulostamaan niin todelta, että Tomarkin oli uskoa sen. Hän mietti oliko mikään Vesjan kertoma totta.

                      ”Ai. Onpa ystävällistä sinulta poika.” Ukko sanoi ja hymyili Tomarille. ”En olekaan nähnyt koskaan aiemmin kaltaisiasi. Mistä olet kotoisin?” Remi kysyi.

                      ”Kansani asustaa suurissa metsissä. Heillä ei ole tapana lähteä ulkomaailmaan.” Tomar sanoi haikeana. Hänen mielensä täytti apeus, kun hän ajatteli kansaansa ja perhettään.

                      ”Joten sinä tulet Yumósta.” Vesja uteli Remiltä. ”Mitä uutisia Idän ihmeiden kaupungista? Kävivätkö tuotteesi kaupaksi?” hän kysyi vilpittömän kiinnostuneen oloisena.

                      ”Se kaupunki muuttuu vuosivuodelta levottomammaksi. Ennen lähtöäni kaupungin pohjoisosassa sattui paha tulipalo. Palo alkoi tallista, mutta tarttui yön aikana tuulen mukana muihin taloihin ja tuhosi viisi korttelia, ennen kuin se saatiin hallintaan. Monia kuoli. Jotkut väittävät tuhopoltoksi. Tiedä häntä. Voi olla että ensi kerralla menen myymään riistaani Hoviin.” Remi mumisi verkkaisesti. Tomar järkyttyi. Tulipalo oli ollut rajumpi kuin hän oli luullut.

                      ”Muutenkin, ainakaan huhujen perusteella sinne ei kannata enää matkata.” Remi sanoi ja sylkäisi maahan.

                      ”Huhujen?” Vesja kohotti kulmiaan. ”Mitä herra tarkalleen tarkoittaa huhuilla?” hän uteli nojautuen vähän lähemmäs Remiä, joka puolestaan nojautui hieman kauemmas ohjastajan penkillään.

                      ”No, hm, sanotaan näin, että Vartijasto värvää yhä enemmän sotilaita. Ja se ei välttämättä ole aina hyvä asia, hm.” Remi kurtisti kulmiaan.

                      Sitten hän tyrkkäsi ohjakset Vesjalle ja kaivoi taskustaan piipun ja tupakkaa. Saatuaan piipun sytytettyä hän otti ohjakset takaisin. Tämän jälkeen keskustelu jatkui Vesjan tarinoinnilla etäisistä sukulaisistaan, joita tuntui asuvan suunnilleen joka kaupungissa. Tomar jättäytyi tahallaan hieman jälkeen ja ratsasti kärryjen perässä.

                      Hän oli ollut apea siitä asti, kun oli joutunut lähtemään Yumósta. Tomar koki itsensä petetyksi ja surulliseksi. Juuri kun hän luuli löytäneensä paikkansa Yumósta, uudesta kodistaan, häntä syytettiin teosta, jota ei ollut tehnyt. Hänen täytyi paeta, vaikka tulipalo ei ollut hänen syytään. Tomar tunsi vihan kuohahtavan ja hän jarrutti Veljen käyntiä jäädäkseen vielä hiukan kauemmas matkatovereistaan. Hän halusi vain olla hetken yksin. Päivien kuluessa Tomar huomasi viettävänsä suurimman osan matkan ajasta toisten hännillä, mutta häntä se ei häirinnyt.

Yhdeksäs yö laskeutui matkamiesten ylle. Tomar, Remi ja Vesja olivat matkustaneet verkkaisesti suuren laakson poikki ja matkasivat nyt mäkistä metsätietä pitkin, kuiden loistaessa taivaalla. Yö oli hyinen, vaikka päivät olivat kuumia. Metsän suuret puut taipuivat tien ylitse kuin rukoilevat munkit, selät kumarassa pitkät hihat riippuen maata myöten. Kuun valo siivilöityi metsän siimekseen ja heitti pitkät mustat varjot kärrytielle, saaden tien näyttämään kalpealta kädeltä, jota peittivät tummat verisuonet. Tomar sai vilunväristyksiä mielikuvasta ja hän yritti saada mielensä näkemään metsän sellaisena kuin se oikeasti oli; tiheänä ja pimeänä, mutta kuitenkin tavallisena.

                      Vesja nuokkui ohjaajanpukilla, mutta Remi valvoi ohjaten natisevia vaunuja eteenpäin. Miehestä ei näkynyt muuta kuin tumma siluetti ja piipunsavu, joka suorastaan hohti kuun valossa. Vaikka mies vaikutti tyyneltä, Tomar tunsi olonsa levottomaksi. Vaistomaisesti hän kokeili kädellään paitansa alla olevaa nyyttiä, jonne hän oli käärinyt talismaanin. Hän ei halunnut enää jättää sitä varioimatta, vaan piti sen aina lähellään. Tomar tunsi kiven nahkapussin läpi ja huokaisi helpotuksesta. Pöllö huhuili metsässä ja Vesja otti paremman asennon penkillä. Tomar yritti rauhoittaa levotonta mieltään.

                      Jostain kaukaa kuului outo kirskuva ääni. Tomarin karvat nousivat heti pystyyn. Vesjakin havahtui ja Remi nosti päätään kuunnellen. Ääni kuului uudestaan, nyt selkeänä ja selkäpiitä riipivänä. Shakaalien huuto. Tomar kannusti Veljeä ja ratsasti toiset kiinni.

                      ”Remi! Tuo oli shakaalien huuto. Ne metsästävät.” Tomar sanoi. Hän tunsi sykkeensä kohoavan. Vanha mies katsoi pelästyneenä ympärilleen.

                      ”Metsästävät? Mitä tarkoitat?” Remi kysyi huolestuneena.

                      ”Tarkoitan… Luulen niiden olevan perässämme.” Tomar sanoi ja nielaisi. Vesja oli valahtanut kalpeaksi kuin lakana ja tuijotti Tomaria silmillään, jotka olivat levinneet lautasen kokoisiksi. Tomar katsoi Vesjaa, joka käänsi katseensa nopeasti pois. Kuului toinen kirkaisu, nyt selvästi lähempää. Tomar kauhistui ja yritti miettiä, mitä pitäisi tehdä. Tämä tilanne muistutti pelottavasti Tomarin ensi kohtaamista shakaalien kanssa lähes viisi vuotta sitten. Silloin hän oli selviytynyt onnenkantamoisen avulla hengissä, mutta tilanne oli nyt eri. Silloin hänellä oli ollut mukanaan Daran, rohkea Fjoduriaani. Nyt hänellä oli mukanaan vanhus ja pelkuri. Vihan katkera polte kuohahti Tomarin sisällä, mutta hän sulki tunteensa sisälleen. Hän kaivoi äkkiä kartan kassistaan ja tutki sitä kiireessä.

                      ”Tulkaa!” Tomar sanoi ja laukkasi matkaan. Remi kannusti juhtansa juoksuun ja he lähtivät seuraamaan Tomaria pimeässä metsässä. He laukkasivat tietä pitkin, kunnes Tomar näki edessäpäin sillan. Sen alla virtasi kapea joki suurten törmien keskellä. Joki oli joskus ollut leveä virta, mutta kuivan kesän jälkeen siitä oli jäljellä enää hiljaa soljuva puro. Tomar pysäytti Veljen ja nosti kätensä Remille merkiksi. Vanhus veti ohjista ja kärryt pysähtyivät Tomarin viereen. Tomar hyppäsi maahan ja otti Veljen ja juhtien suitsista kiinni. Remi laskeutui myös maahan, samoin Vesja.

                      ”Tänne.” Tomat kuiskasi ja lähti taluttamaan ratsuja alas törmää pitkin jokeen.

Vesja ja Remi seurasivat perässä. Virta ei ollut voimakas, eikä syvä ja pian he kahlasivat joessa. Tomar talutti elikot sillan alle ja muut tulivat heti takana. Sitten he jäivät odottamaan hiirenhiljaa.

                      Jossain etäällä korppi lehahti lentoon ja raakkui lentäessään kaukaisuuteen. Askeleita. Tomar höristi korviaan. Luonto oli suonut rakuuneille kyvyn uida kuin kalat, liikkua ketterästi kuin korpikissa ja kuulla halutessaan kauaskin niin selvästi, kuin se tapahtuisi aivan vieressä. Tomar kuuli kuinka maantietä pitkin lähestyi kaksi shakaalia heitä kohti. Niiden miekat kolahtelivat huotrassaan jalkojaan vasten ja niiden nahkahaarniskat narahtelivat liikkeistä. Shakaalien varpaiden terävät kynnet rapisivat tietä pitkin. Ensin ne kävelivät ripeästi, mutta hidastivat lähestyessään siltaa. Tomar nielaisi ja viittoi muita olemaan hiiskahtamatta. Jopa ratsut seisoivat kauhusta jäykkinä, korvat höröllä, siraimet pelosta värähdellen.

                      Shakaaleja oli kaksi, kuten aina. Ne kulkevat erämaassa lähes poikkeuksetta pareissa. Toinen joka oli pukeutunut nahkaan ja pronssiseen haarniskaan oli ylempiarvoinen; toinen pelkkä orja ilman pronssivarustusta, yläruumis paljaana, päällään vain kaikkien shakaalien käyttämä vaalea lannevaate. Mutta kummatkin ovat orjia isännilleen, oli se sitten Varjo tai Liittouma. Shakaalit kävelivät sillalle ja pysähtyivät sitten. Ne kuuntelivat ja haistelivat.

                      ”Ha´ar do makh. Shorra dan arda góh ta mallar!” toinen shakaaleista murahti.

                      ”Ha´ar tu makh!” alempiarvoinen vastasi, sitten ne väittelivät hetken kovaäänisesti. Shakaalien puhe kuulosti murinalta ja koiran haukunnalta, eikä sanoja erottanut kunnolla toisistaan. Riita oli pian ohi ja shakaalit jatkoivat matkaansa. Tomar, Vesja ja Remi odottivat sillan alla vielä ainakin puoli tuntia.  Kun he olivat varmoja, että shakaalit olisivat varmasti kaukana, he uskaltautuivat vihdoin kipuamaan takaisin tielle.

                      ”Se oli lähellä.” Tomar henkäisi kivutessaan Veljen selkään. Remi kapusi ohjastajan penkille ja veti Vesjan perässään ylös.

                      ”Totisesti. Miksihän ne olivat meidän perässämme?” Remi kummasteli ravistellen märkiä jalkojaan ja antoi ohjia juhdille.

                      ”Niin. Miksihän?” Tomar sanoi ja katsoi merkitsevästi Vesjaa, joka oli yhä kalpea ja esitti, kuin ei olisi kuullutkaan heidän sanojaan.

Loppuyön he matkustivat jatkuvasti varuillaan ja säikkyivät jokaista metsän ääntä, kuinka vähäpätöistä tahansa. Vaikka shakaalit olivatkin luultavasti jo kaukana, Tomar oli varma, ettei vaara ollut vielä ohi. Shakaalit palaisivat, ennemmin tai myöhemmin. He päättivät yhteistuumin muuttaa suuntaa ja pysähtyä läheiseen pitäjään, joka ei ollut aivan heidän matkansa varrella. He kääntyivät itään seuraavassa risteyksessä ja lähtivät kohti pientä Novýn kylää.

Aamun vihdoin sarastaessa he näkivät mäen laelta horisontissa kylän, jonne he olivat matkalla. He näkivät myös raskaat harmaat pilvet lähestyvät heitä kohti. Vesisade roikkui pilvistä maahan kuin piian hameenhelma, laahaten maata pitkin, peittäen kaiken hyytävän sateen alle. Pian vesisade saavuttu heidätkin ja ei aikaakaan, kun he olivat alusvaatteitaan myöten märkiä. Remi oli vetänyt päälleen huopaisen viitan, mutta sekään ei pitänyt häntä kuivana. Sade ei ollut erikoisen kova, mutta se jatkui koko päivän, täyttäen koko harmaan taivaan.

                      Heidän saapuessa iltapäivällä Novýyn, Tomar oli jo kurkkuaan myöten täynnä sadetta ja ei malttanut odottaa päästäkseen majataloon vaihtamaan kuivaa ylleen. Hän oli ollut pahalla tuulella koko päivän, eikä aikonutkaan olla väkisin kohtelias matkakumppaneilleen, vaikka Vesja yrittikin sinnikkäästi avata keskustelua milloin mistäkin aiheesta.

                      Myös Remi oli alkanut kyselemään turhan paljon. Häntä oli alkanut kiinnostaa Tomarin menneisyys, eikä Tomar tuntenut oloaan mukavaksi valehdellessaan jatkuvasti. Vesjalle se tosin ei näyttänyt aiheuttavan ongelmia. Tomar huomasi Vesjan puheesta yhä enemmän valheita, eikä hän tiennyt enää mitä hänen puheistaan voisi uskoa.

Tomar oli helpottunut heidän kirjautuessa vihdoin sisään kievariin. Hän tahtoi vain hetken verran omaa rauhaa. Vesja ja Remi jäivät kapakkaan oluelle, kun Tomar kipusi heti huoneeseensa. Hän lukitsi oven perässään ja laski tavaransa keskelle huonetta. Hän ei aikonut purkaa matkatavaroitaan, sillä he kuitenkin jatkaisivat pian matkaa.

Tomar riisui märät vaatteensa ja levitti ne tuolin karmille kuivumaan. Hän veti kuivan tunikan ylleen, sekä karheat housut, joita hän ei muuten halunnut pitää. Sitten hän heittäytyi selälleen sängylle ja jäi siihen katselemaan kattolautojen kuvioita, puunsyitä ja oksanreikiä. Ne muodostivat kasvoja, jotka tuntuivat tuijottavan häntä ja se sai Tomarin tuntemaan olonsa epämukavaksi. Tomar kääntyi kyljelleen, sulki silmänsä ja nukahti melkein heti.

Unessa Tomar käveli hämärtyvässä metsässä. Katsoessaan ylös, hän näki puiden ulottuvan taivaaseen asti, eikä erottanut niiden latvoja ollenkaan. Metsä oli hämyisä ja sen pohjaa peitti ohut usvakerros. Tomarin jalat alkoivat tuntua raskailta. Hän pysähtyi puiden keskelle. Silloin Tomar näki hahmon lähestyvän kaukaisuudessa, muttei erottanut hänestä kuin ääriviivat. Hänen jalkansa painoivat kuin lyijy ja hänen vasenta kättään alkoi särkeä. Hahmo lähestyi koko ajan ja kipu kädessä vain paheni, kuin näkymättömät liekit olisivat syöneet hänen kämmentään ja sormiaan. Tomar kaatui polvilleen usvaiseen maahan ja haukkoi henkeään, pidellen ranteestaan kiinni. Kättä koski ja hän yritti huutaa tuskasta, mutta hänestä ei lähtenyt kuin säälittävää pihinää. Tomar kohotti peloissaan katseensa ylös kohti hahmoa, joka seisoi nyt aivan hänen edessään. Hän näki tulenpunaisten liekkien keskellä surulliset silmät, jotka katsoivat hänen sieluunsa. Tuska kasvoi ja kauhu.

Tomar havahtui äkisti hereille. Hänen sydämensä hakkasi ja hän oli hiestä märkä. Silloin hän tajusi vasenta kättänsä koskevan yhä ja hän huomasi pitelevänsä jotain kädessään. Talismaani. Tomar ponnisti istumaan, pudottaen paljaan talismaanin sängylle hänen viereensä. Hän vilkuili nopeasti ympärilleen, mutta huone oli tyhjä. Alakerrasta kuului humalaisten melua. Tomar loikkasi tuolin viereen ja laittoi kätensä tuolinkarmilla roikkuvan paitansa taskuun. Nahkapussi, jossa Tomar säilytti talismaania, oli yhä taskussa. Hän kääntyi peloissaan kohti sänkyään. Talismaani lepäsi siinä, niin tavallisen ja harmittoman näköisenä. Tomarin sydän hakkasi ja hänen kättään särki yhä. Hän nappasi talismaanin nahkapussilla ja sulki nyytin tiukalle solmulle. Kuinka talismaani oli voinut ilmestyä hänen käteensä? Tomar oli hämillään, peloissaan ja sekaisin oudon unen takia. Hänen päänsä tarvitsi nyt selvittelyä ja Tomar päätti lähteä ulos.

Vesisade oli vihdoin lakannut ja ilta oli pimentänyt Novýn. Tomar astui majatalosta autiolle kadulle. Hän katseli hetken ympärilleen ja päätti sitten lähteä lyhyelle kävelylle. Novýn kadut olivat kapeat ja mutkittelevat. Paksuista hirsistä rakennetut talot seisoivat vieri vieressä mukulakivin päällystettyjen katujen varsilla. Tomar oli kävellyt jonkin matkaa, kun hän tunsi jonkun seuraavan häntä. Tomar ei katsonut taakseen, mutta kääntyessään seuraavasta kadunkulmasta hän vilkaisi silmäkulmallaan ja näki huppupäisen hahmon tulevan hänen perässään. Tomar jatkoi matkaansa rauhallisesti seuraavaan kulmaan asti, jolloin hän jäi seisomaan kapean kujan seinää vasten odottaen. Kun hahmo tuli nurkan takaa, Tomar tarttui häntä rinnuksista ja löi seinää vasten. Hän kiskaisi hupun hahmon päästä, jonka alta paljastui Remin kasvot.

”Miksi sinä seuraat minua?!” Tomar ärähti.

”Mi.. minä halusin vai puhua sinulle!” Remi änkytti ja näytti pelokkaalta. Tomar pystyi haistamaan valheen hänen äänestään.

”Sinä valehtelet! Mitä sinä haluat?!” Tomar sanoi, eikä päästänyt irti, vaikka Remi yritti vetäytyä hänen otteestaan.

”O- olisin vain ky- kysynyt niistä shakaaleista.” Remi sanoi ja hänen partansa väpätti hänen puhuessaan. Tomaria inhotti miehen käytös. Hän halveksi häntä.

”Minä arvaan mitä sinä halusit tietää: Sinä luulet niiden shakaalien olleen minun perässäni. Minusta sinä kyselet liikaa. Tiedätkö mitä muuta minä luulen?” Tomar sanoi raivoissaan ja työnsi kasvonsa aivan Remin naamaan kiinni. Miehen henki haisi oluelle ja pelolle.

”Mi –mi –mitä?” Remi kysyi. Mies esitti tyhmää. Tomar raivostui ja tarttui häntä kurkusta kiinni.

”Sinä olet varjolainen! Minä tiedän sen!” Tomar sanoi ja kaatoi Remin maahan. Mies sätki ja yritti pyristellä Tomarin otteesta, mutta vihaisena Tomar oli paljon vanhusta vahvempi.

”Minä –ägh! En tiedä mitä tarkoitat!” Remi kähisi. Tomar puristi hänen kurkustaan yhä lujempaa.

”Älä valehtele! Minä tiedän että olet! Tunnusta! Tunnusta se!” Tomar huusi ja kuristi Remiä kaikin voimin. Mies sätki ja huitoi käsillään, mutta Tomar ei päästänyt irti. Yhtäkkiä Remi valahti veltoksi ja makasi liikkumattomana maassa. Tomar päästi irti ja loikkasi ylös. Hän katsoi kauhuissaan maassa makaavaa vanhusta.

”…Remi?” Tomar kysyi ja kosketti varovasti Remiä. Vanha mies ei hengittänyt. Ahdistus ja katumus valtasi Tomarin. Mitä hän oli mennyt tekemään? Mikä häneen meni? Remikö varjolainen? Mitä hän oikein kuvitteli? Tomar vilkuili pakokauhussa ympärilleen. Kukaan ei ollut vielä nähnyt mitä tapahtui. Tomar otti jalat alleen ja lähti juoksemaan takaisin majatalolle. 

Vesisade palasi tihkuttaen, kun Tomar saapui kievariin. Hän astui sisään ja näki Vesjan ryyppäävän pöydässä muutaman uuden tuttavansa kanssa. Tomar kiiruhti Vesjan luokse ja tarttui tätä hihasta.

”Minulla on asiaa. Tule.” Tomar sanoi ääntään madaltaen ja veti hämmentyneen Vesjan perässään syrjemmäs.

”Tomar? Mistä on kyse?” Vesja ihmetteli.

”Meidän täytyy lähteä. Nyt. Hae tavarasi ja lähdetään.” Tomar sanoi.

”Lähteä? Nyt? Miksi??” Vesja näytti kummastuneelta ja hieman huolestuneelta.

”Ei ole aikaa selittää. Hae nyt vain tavarasi ja häivytään. Ja mahdollisimman huomaamattomasti!” Tomar lisäsi tarttuen Vesjaa hihasta.

Vesja nyökytti päätään ja Tomar päästi hänestä irti. Hän lähti kapuamaan portaita, Vesja perässään. Päästyään huoneeseensa Tomar kasasi ripeästi tavaransa, pakkasi vielä kosteat vaatteet kassiinsa ja kiiruhti sitten ulos. Hän kohtasi käytävällä Vesjan, joka oli hakenut tavaransa. Tomar ei sanonut sanaakaan, vaan poistui ulos majatalosta. Tomar oli onnellinen että ilta oli vilkas ja kapakka täynnä väkeä. Heidän lähtöään ei huomattaisi.

He pujahtivat kenenkään huomaamatta ulos ja talliin, jossa Veli ja juhdat olivat. Tomar tervehti nelijalkaista ystäväänsä. Veli hörähti ja pukkasi turvallaan Tomaria kylkeen hänen satuloidessaan sitä. Tomar huokaisi masentuneesti. Veli ei koskaan tuomitsisi hänen tekojaan. Tomar näki Vesjan seisovan typerän näköisenä tallin käytävällä.

”Satuloi toinen juhta itsellesi!” Tomar tiuskaisi. Vesja katsoi häntä hölmistyneenä.

”Entä Remi?” Vesja ihmetteli. Tomar mulkaisi Vesjaa, harppoi sitten hänen viereensä ja tarttui tätä paidasta kiinni. Vesja hätkähti.

”Älä kysele koko ajan typerys! Satuloi ratsu! NYT! Tai jää tänne.” Tomar ärähti ja töytäisi pelästyneen Vesjan kauemmas. Tomar palasi Veljen luokse. Kiristäessään satulavyötä hän näki sivusilmällä Vesjan satuloivan toisen juhdista itselleen. Tomar tunsi tyytyväisyyttä, että Vesja sai otteen itsestään, mutta toisaalta Tomarista tuntui hyvin pahalta sisällään. Häntä alkoi heti kaduttaa, ettei häipynyt yksin vähin äänin. Miksi hän haki Vesjan mukaansa? Tomar koetti kädellään paidanrintaansa ja tuntiessaan talismaanin olevan taskussaan hän huokaisi.

Heti talutettuaan ratsunsa ulos he hyppäsivät ratsaille ja karauttivat pois kylästä. Eikä Vesja enää kysellyt häneltä kysymyksiä. Yö tulisi olemaan pitkä ja pimeä.