Salamurha - Kappale 6

Merenmo

                      ”Tuolla on hyvä paikka!” Mendez huudahti ja osoitti alaspäin vasemmalle. Marko, joka istui jälleen ohjaajanpenkillä, tähysti Mendezin osoittamaan suuntaan.

                      ”Joo, niin onkin.” hän vastasi ja käänsi aluksen. Kiitäjä lensi matalalla sankan metsän yllä, kääntyi ketterästi Markon komennossa ja aloitti laskeutumisen pienelle aukealle.

                      ”¡Ojo! tuota puuta!”

                      ”Mene tonne!”

                      ”Nosta ylöspäin!”

                      ”Turpa kiinni kun minä ohjaan!!”

Lopulta pieni alus seisoi tukevasti omilla jaloillaan Márun kamaralla. Aluksen ovi paukahti auki ja Eiffel, Mendez, sekä Waldo juoksivat ulos ja pistivät tupakaksi.

                      ”Vittu ku tolla Markolla on astma.” Waldo sanoi kiskoen antaumuksella tervanhuuruisia henkosia tupakastaan.

                      ”Niin, eikä tuolla avaruudessa oikein viitsi avata ikkunaa, että voisi käydä röökillä.” Mendez lisäsi hohotellen.

                      ”Kiitti! Kyllä mun mieltä lämmittää tuo teidän hienovaraisuutenne.” Marko sanoi happamasti, tullessaan pihalle aluksesta.

                      ”No me oltaisi voitu polttaa sisälläkin. Mutta me nyt niinku ajateltiin säästää tässä sua.” Waldo sanoi kuulostaen tekopyhältä.

                      ”Enemmän te olisitte mua säästäneet, jos olisitte vaan polttaneet. Arvatkaa repiikö hermoja olla kolmetoista tuntia kahdenkymmenen neliön kopissa kolmen idiootin kanssa, joilla on nikkis!” [1] Marko sanoi kylmästi ottaen hörpyn mukanaan olleesta konjakkipullosta, joka ihan vahingossa lähti mukaan Antanielin luota.

                      Metsä, tarkemmin ottaen kuusimetsä, jonne he olivat laskeutuneet, oli vehreimmillään. Luonto tuoksui raikkaalle ja ympärillä oli rauhallista. Márussa oli juuri koittanut kevät. Pojat eivät olleet kuitenkaan tulleet vain ihailemaan kaunista luontoa. Heidän edessään kohoavan vaaran takana, usean kilometrin päässä heidän nykyisestä paikastaan kohosi Merenmo, Márun pääkaupunki, jonka rannalla seisoi Kalistarin Linna - heidän määränpäänsä. Poikien oli kuitenkin laskeuduttava tarpeeksi kauas, etteivät herättäisi huomiota saapuessaan kaupunkiin. Harju kohosi jyrkkänä ja rosoisena ja kiipeäminen veisi koko päivän, joten he päättivät yksissä tuumin kiertää sen. Poltettuaan tupakkansa Eiffel, Waldo, Mendez ja Marko pakkasivat tavaransa kasseihin, ottivat ne mukaan ja lähtivät kohti Merenmota.

                      Vaellettuaan pari tuntia metsässä pojat saapuivat leveälle tielle, joka vei kaupungin rajalle. Tiellä oli jonkin verran liikennettä, muutama ratsukko ja kärryt. He pysähtyivät hetkeksi tuumimaan tilannetta.

                      ”Olisko meidän kannattanut hieman soluttautua? Saatamme kiinnittää huomiota kulkemalla omissa kuteissa.” Mendez totesi osoittaen vaatteitaan.

                      ”Joo, täkäläiset jyväjemmarit tuskin pukeutuu meikäläisten vaatteisiin.” Waldo sanoi sytyttäen uutta tupakkaa.

                      ”No mä vähän varauduin tähän tilanteeseen ja otin mukaan nämä.” Marko sanoi ja veti olkakassistaan suurlähettiläiden kaavut.

                      ”Vittu me näytetään porvareilta, jos me tallustellaan ympäriinsä nämä päällä.” Waldo tokaisi kyllästyneenä pidellen käsissään yhtä kaapua, jonka hopea- ja kultakirjailut kiiltelivät iloisesti auringon loisteessa.

                      ”Älä aina valita! On nämä parempi vaihtoehto kun noi sun rääsysi.” Mendez sanoi Waldolle kolkosti.

”Okei, riitti jätkät!” Eiffel sanoi väliin. ”Käännetään vaan nämä kaavut nurin, niin ei olla niin pröystäilevän näköisiä.” hän sanoi kääntäen nurin oman kaapunsa, jonka alta paljastui harmaata puuvillaa oleva aluskangas. Muut seurasivat esimerkkiä.

”Nyt me näytetään joiltain vitun munkeilta, samanlaiset kaavut… Aletaanko vielä laulaa virsiä?” Waldo mutisi ja sai Eiffeliltä läimäisyn takaraivoon toisten räkättäessä vieressä.

Sitten he jatkoivat matkaansa kaupungin porteille. He ylittivät kaupunkia sivuavan virran siltaa pitkin, ennen kuin astuivat sisälle kaupunkiin.

Merenmo[2] oli suuri kaupunki, joka oli jakaantunut kahteen osaan; uuteen ja vanhaan kaupunkiin. Uudessa kaupungissa asuivat rikkaat ja vaikutusvaltaiset; vanhaa kaupunkia taas kansoittivat tavallinen rahvas, köyhät ja kurjat. Heti kaupungin porteista sisään päästyään pojat tunsivat tulleensa keskelle Varjoa. Vaikka kaupungin kadut olivatkin täynnä ihmisiä, jokin oli silti vinossa. Ihmiset olivat kalpeita, suorastaan harmaita; heidän puheessaan oli jotain joka särähti korvaan ja kaikki kadut ja rakennukset olivat jotenkin synkkiä, vaikka päiväkin oli mitä kaunein. Kukaan pojista ei pitänyt tästä kaupungista alkuunkaan.

”Etsitään nopeasti jokin majatalo, jonne voimme asettua.” Eiffel sanoi ja muut nyökkäsivät. Harhailtuaan aikansa he löysivät vanhankaupungin laitakadulta Merenkartano nimisen majatalon, josta kylläkin merellisyys ja kartanollisuus olivat kaukana. Majatalon isäntä, vanha kuihtunut ukko, jonka siniset silmät olivat syvällä kuopissaan, toivotti vieraansa tervetulleiksi ja ohjasi heidät huoneeseensa.

Huone oli melko iso, mutta kaikkea muuta kuin kodikas; ainoastaan viisi kovaa sänkyä, kaksi puutuolia ja yksi pöytä ikkunan alla. Huone sijaitsi maan tasalla ja ikkunasta pystyi näkemään hiljaiselle kujalle. Kuitenkin pian purettuaan tavaransa, pojat jo kotiutuivat ahtaaseen huoneeseen. Totta puhuttuna, mokoma kolo muistutti hyvin paljon heidän omaa asuntoaan.

Kolme päivää he kiertelivät kaupunkia ja tutustuivat sen tapoihin ja asukkaisiin. Kieli oli taivasteitä pitkin levinnyt yleiskieli, tosin oudolla, korskuvalla murteella. Máru kuului Ulkopuolisiin planeetoihin ja sen asukkaat eivät olleet teknisesti yhtä kehittyneitä, kuin Liittoumaan kuuluvat maat. Kansalaiset pukeutuivat kuin keskiajalla ja heillä ei ollut käytössään tuliaseita. Poikien kotimaa Prior oli tässä mielessä poikkeus muihin Ulkoplaneettoihin verrattuna. Prior oli asuttu vasta vajaat tuhat vuotta ja planeetalle aikoinaan muuttaneet ihmiset omasivat tullessaan korkean kulttuurin ja tavat eivätkä tarvinneet Liittouman tuomaa kehitystä. Márulla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri, varsinkaan varjolaisten vallankumouksen päätteeksi. Kansalaiset eivät saaneet apua Liittoumalta, joka halusi pysyä näissä tilanteissa puolueettomana.

Lopulta he saivat selville, että Kalistar aikoi pitää puheen kansalleen linnansa parvelta viikon viimeisenä päivänä ja Budach olisi mukana tilaisuudessa. Silloin olisi täydellinen aika iskeä. Heidän täytyisi vain päästä jollain konstilla linnaan sisälle ja löytää hyvä paikka mistä ampua Kalistar, sekä hänen vaimonsa, joka hyvin todennäköisesti olisi mukana seremoniassa. Linna oli kuitenkin hyvin vartioitu, eikä asiattomilla ollut mitään pääsyä linnaan sisälle. Joka päivä vartioita tuli lisää linnan ulkopuolelle ja sisäpuoli tuskin oli poikkeus. He miettivät jopa aluksesta käsin tulittamista, mutta idea romuttui yksinkertaisesti, koska kiitäjä oli liian kömpelö sellaiseen lentoon. Heidät huomattaisiin heti kun he lentäisivät lähelle kaupunkia ja Kálistar ehtisi paeta liinnaan sisälle. Lisäksi suuri määrä siviilejä olisi välittömässä vaarassa. Aika kuluisi pian loppuun ja tehtävä vaikutti äärimmäisen vaikealta.

Eräänä päivänä, kun seremoniaan ei ollut enää kuin yksi yö, Waldo, Mendez ja Marko istuivat tapansa mukaan läheisessä kuppilassa keskipäiväoluellaan. He eivät olleet nähneet Eiffeliä koko päivänä ja juuri kun he ehtivät ihmetellä missä tämä oli, marssi hän tyytyväisen näköisenä sisään kapakkaan.

”No vihdoin! Missä sä olit, kun ei ole näkynyt koko päivänä?” Waldo kysyi. Eiffel istui pöytään muiden seuraksi hymyillen kuin naantalinaurinko.

”Minä tiedän miten me pääsemme sisään Linnaan huomenna.” hän sanoi ja näytti hyvin tyytyväiseltä itseensä.

”Älä pidä meitä jännityksessä.” Mendez sanoi otettuaan hörpyn oluttuopista. Eiffel viittoi toisia nojautumaan häntä kohden.

”Huomenna Kalistarin puheen jälkeen Linnassa järjestetään suuri illallinen hänen korkeutensa kunniaksi. Näitä kekkereitä varten maanmiehiltä on ostettu kärrylasteittain ruoka-aineita. Muun muassa eräs Kan niminen äijä kuskaa sinne huomenna keskipäivällä kärryllisen kanoja ja kolme vuohta.” Eiffel sanoi ja otti savut Mendezin tupakasta.

”Jännittävää, mutta kuinka se...” Marko aloitti.

”Äläs nyt, se ei loppunut vielä.” Eiffel keskeytti hänet. ”Minä nimittäin maksoin sille vanhalle ukolle, että antaisi minun viedä elikkonsa puolestaan linnaan. Tajuatteko nyt?” Eiffel virnisti ja iski silmää.

”Aa! Me viedään ne kanat sun muut sinne ja jäädään poissa kyydistä heti kun päästään sisälle! Hah! Nerokasta!” Waldo naurahti.

”Loistavaa, esitetään vaikka että me ollaan veljeksiä ja Eiffel on meidän vaari, ettei ne ihmettele miksi parin elukan roijaamiseen tarvitaan neljä äijää.” Marko innostui ja kaikki nauroivat, paitsi Eiffel, joka mielestään olisi paremmin setä, kuin vaari.

”Mutta entä aseet? Varmasti vartijat tarkastavat meidät ennen kuin päästävät sisään.” Mendez tiedusteli epäluuloisena.

”Niin, siinä onkin koko jutun paras kohta. Me nimittäin nikkaroimme vanhan Kan`in kärryihin valepohjan, jonka alle me piilotetaan aseemme. Ei kukaan tajua tai viitsi etsiä aseistusta kanojen alta!” Eiffel nauroi. Suunnitelma oli vedenpitävä.

 Iltapäivällä he kävivät ostamassa torilta kasan lautoja, joista he rakentaisivat piilopaikan aseilleen, sekä neljä paksusta kankaasta tehtyä pitkää takkia, sillä niiden huppujen suojissa he eivät näyttäisi niin rikollisilta kuin oikeasti olivat. He olivat kaikki mielissään hyvästä suunnitelmastaan, joten he päättivät lähteä juhlistamaan sitä samaan kapakkaan, jossa he olivat olleet aiemmin päivällä.

                       Iltapäivä muuttui illaksi. Kapakassa tunnelma oli katossa. Paikallinen orkesteri oli tullut viihdyttämään asiakkaita juomapalkalla ja juottola oli täynnä iloisia miehiä, naisia, huoria, roistoja ja huijareita. Merenmon asukkaat osasivat pitää hauskaa, varsinkin, kun kaikki juhlijat oli kaupungin alkuperäisiä asukkaita, jotka eivät ehtineet alta pois vallan vaihduttua. Pojat istuivat nurkkapöydässä, josta näki koko äänekkään kuppilan. Vähän väliä musiikki keskeytyi, kun joku rikkoi jotain tai jotkut alkoivat tappelemaan.

                       Marko kantoi pöytään neljää isoa pullollista rommia, joista yksi oli vähällä särkyä, kun pienikokoinen taskuvaras juoksi suoraan häneen pahki. Markon antaessa rosvolle selkään, yritti eräs innokas prostituoitu lähennellä Mendeztä ja Eiffeliä, jotka joutuivat lopulta työntämään naikkosen väkivalloin pois. Pian nainen palasi takaisin tuohtuneena, mukanaan pienen valaan kokoinen miehenjärkäle, jonka mielestä hänen naisestaan kieltäytyminen oli loukkaus niin naista, kuin häntäkin kohtaan. Kovan suunsoiton jälkeen syntyi tappelu, johon liittyi lähes puoli kapakkaa.

                       Lopulta ovimies ja kapakoitsija heittivät huoran, parittajan ja puolenkymmentä muuta ihmistä ulos juottolasta. Poikien saadessa istumapaikkansa vapaaksi, he huomasivat jotakin puuttuvan. Tappelun aikana Waldo oli hävinnyt pöydästä. Aikansa katseltuaan ympärilleen pojat päättelivät hänen palanneen todennäköisesti kaikessa hiljaisuudessa majataloon. Mutta kun he muutaman tunnin päästä saapuivat takaisin vuokrahuoneeseensa, he saivat todeta, ettei Waldo ollutkaan siellä.

”Mä ajattelin, että se olis täällä. Mihin hittoon se on voinu lähteä tähän aikaan?” Eiffel ihmetteli jo hiukan huolestuneena ja piteli tukea seinästä, kun rommi yritti pyörittää huonetta.

”No se oli tosi lujaa kännissä. On varmaan eksynyt, kun on lähtenyt omin päin sieltä kapakasta.” Marko totesi.

”No ei sitä tolloa voi jättää harhailemaan yksin humalassa. Pitäisi varmaan lähteä etsimään sitä.” Eiffel sanoi ja istahti sängylle.

”Mä voin lähteä etsimään sitä. Oottakaa te täällä, jos se kuitenkin löytää itse perille.” Mendez sanoi ja kääntyi ovelle.

”Sopii. Ja jos menet sen kapakan kautta niin tuos vielä yksi pullo rommia tai sahtia mukanasi.” Marko virnisti. Mendez lupasi harkita asiaa ja asteli ulos.

Yöllinen ilma oli viileä, mutta jotenkin tunkkainen. Mendez katseli hetken ympärilleen majatalon edustalla, ennen kuin sytytti tupakkansa ja lähti kävelemään läheistä katua alaspäin. Vanhakaupunki oli hyvin sokkeloinen ja mäkinen ja Mendezillä oli välillä vaikeuksia pysyä pystyssä jyrkissä portaissa ja mäissä, joita riitti kapeilla kujilla. Alkoi tihkuttaa vettä.

Käsittämätön se Waldo. Lähtee itsekseen kävelemään umpihumalassa näitä katuja. Mä kyllä sanon sille suorat sanat, kun törmään siihen. Mendez ajatteli ja narskutti hampaitaan. Hän tuli kapealle kujalle, jossa haisi ulosteelle ja roskille. Rottia juoksenteli vähän väliä jostain pimeydestä, mutta muuten oli täysin autiota. Se oli hyvin ahdistavaa. Yön pimeinä tunteina Varjon voimat tuntuivat olevan vahvimmillaan. Hän oli tuntenut sen heti, kun he olivat laskeutuneet Márun kamaralle. Mendez tunsi rinnassaan jotain hyvin raskasta ja hän voi pahoin.

Hyi helvetti että tämä kaupunki on kammottava! Toivottavasti löydän sen typeryksen nopeasti. Mendez sylkäisi ja sytytti uuden tupakan. Kylmä hiki valui norona hänen niskassaan. Kapean kujan seinät tuntuivat kaatuvan päälle ja lemu yltyi sietämättömäksi.

Ei saatana täällä voi olla! Mendez piteli kättään suullaan ja lähti juoksuun. Hän ei ollut juossut kuin muutaman metrin, kun hänestä tuntui, kuin joku olisi seurannut häntä. Mendez vilkaisi taakseen, muttei nähnyt mitään. Mutta jatkaessaan eteenpäin hän näki suurten varjojen piirtyvän talojen seiniin. Ne tulivat hänen yläpuoleltaan ja saartoivat hänet.

Mendez pysähtyi kauhuissaan. Tuli täysin pimeää, ainoastaan ilma haisi yhä yhtä pahalle. Hänen savukkeensakin tippui maahan, tai oikeastaan vain hukkui pimeyteen. Hän vilkaisi taakseen ja kalpeni kauhusta nähdessään edessään nuoren naisen verisissä vaatteissa, mustat murheelliset silmät katsoen syvälle sieluun.... Yhtäkkiä jokin jääkylmä tuntui tunkeutuvan Mendezin sisälle suoraan hänen rintakehästään. Mendez huusi tuskasta ja ryntäsi juoksuun. Yhtäkkiä hän oli jälleen tavallisella kadulla. Hän oli huomaamattaan juossut monta korttelia ja sade oli yltynyt.

”Mecagüen la mar! ¡Uf infierno!” Mendez löi käden suulleen. Ei tänne voi jäädä! Mun on pakko lähteä takaisin.

Hän katseli ympärilleen. Tämä katu vaikutti normaalilta, vaikka sekin oli pimeä ja autio. Mendez kaivoi kylmissään tupakanropoja sekä paperia kaapunsa taskusta ja alkoi kääriä itselleen sätkää. Yrittäessään sytyttää märkää tupakkaa, hän huomasi jotain vähän matkan päässä Varjoissa. Joku ihminen makasi kadulla. Kamala ajatus juolahti hänen mieleensä.

Ei tuo ole Waldo. Mendez vakuutti itselleen, mutta silti jokin muljahti ikävästi hänen sisällään. Hän oli kääntyä takaisin majataloon, mutta lähtikin kulkemaan hitaasti miestä kohti. Se on vain joku onneton pummi. Mendez jatkoi vakuuttelua. Hän oli enää parin metrin päässä, kun hän huomasi tutun näköisen rommipullon maassa. Se oli tyhjä. Nyt Mendez ei voinut enää erehtyä. Waldo makasi maassa ja hänen ympärillään oli paljon verta.

” ¡Carajo!” Mendez ähkäisi. Hän kumartui Waldon ylle ja huomasi, että hänen ranteensa olivat viilletty auki. Mendez ravisteli Waldoa, että tämä heräisi.

”Älä ole kuollut condenar! Nó mueren! Nó mueren!” hän huusi. Waldon pää nytkähti ja hänen silmänsä kävi raollaan, mutta sulkeutui sitten. Yhä elossa. Mendez huokaisi, mutta hätääntyi sitten uudestaan. Verta valui yhä runsaasti, eikä hänellä ollut mitään millä tyrehdyttää sitä.

”Carajo, ajattele nyt järkevästi!” Mendez ärähti itselleen. Hän kaappasi Waldon selkäänsä ja otti tiukan otteen hänen ranteistaan, ettei verta vuotaisi enempää. Sitten hän lähti juoksemaan takaisin majataloon, minkä jaloistaan pääsi.

Kello oli neljä, kun majatalon ovelta kuului kova jyske. Eiffel ja Marko, jotka olivat jo nukkumassa, heräsivät meluun. Eiffel nousi ylös ja lähti katsomaan, kuka aiheutti moisen mekkalan. Ovella hän tapasi kauhukseen litimärän Mendezin, joka kantoi selässään puolikuollutta Waldoa. Eiffel ei ehtinyt sanoa mitään, kun Mendez juoksi tämän ohi sisälle ja laski Waldon heidän huoneensa lattialle. Markokin oli noussut ylös ja näytti kauhistuneelta nähdessään Waldon.

”Sen ranteet on auki! Äkkiä jotakin, jolla ne saa tukittua! Muévete!” Mendez huusi. Eiffel veti oven kiinni ja juoksi huoneen toiseen laitaan. Hän otti kassistaan puukon, jolla repäisi pitkät suikaleet kaapunsa helmasta. Sitten hän kyykistyi Waldon luo ja sitoi tiukasti hänen ranteensa kankaan suikaleilla. Mendez istahti huohottaen ja vilusta väristen sängylle.

”Selviääkö se?” Marko kysyi hädissään. Eiffel kumartui Waldon ylle. Hänen hengityksensä tuskin kuului.

”Ehkä. Mutta se on menettänyt paljon verta.” hän sanoi hiljaa ja pyyhkäisi suutaan.

”Mä löysin sen tuossa kunnossa. En nähnyt mitään, millä se olisi voinut tehdä noi. Nada. Se on voinut vuotaa paljon kauemminkin.” Mendez sanoi lohduttomana.

”Miksi se teki noin itselleen?” Marko kysyi epäuskoisena katsoen lattialla makaavaa ystäväänsä. Mendez huokaisi raskaasti ja hautasi kasvonsa käsiinsä.

”Tänäänhän kaikki oli vielä hyvin!” Marko jatkoi ja kyynel valui pitkin hänen poskeaan. Eiffel nousi ylös nostaen samalla Waldon lattialta ja kantoi hänet sängylle makaamaan.

”Waldo hajoaa. Tämä oli jo toinen kerta.” Eiffel sanoi hiljaa istuutuen alas. Mendez nosti katseensa.

”Por segunda vez?” hän kysyi. Eiffel nyökkäsi.

”Se yritti tappaa itsensä silloin siellä aluksessa, kun me oltiin menossa tappamaan Jabraa.” hän sanoi.

Mendez oli vaiti. Kaikki olivat vaiti.

”Mä tarvin tupakkaa. Tuutko mukaan?” Eiffel kysyi Mendeziltä. Tämä nyökkäsi ja molemmat kävelivät ulos. Marko jäi yksin. Hän nousi ylös siitä missä oli ja käveli Waldon viereen istumaan.

Ulkona Mendez ja Eiffel polttivat savukkeitaan vakavina. Sade oli jo hieman tauonnut.

”Mä en tiedä mitä me tehdään nyt.” Eiffel sanoi. ”Me ei voida mennä linnaan ilman Waldoa. Se on paras ampuja ja koko homma kusee ilman sitä.” Eiffel sanoi synkkänä. Mendez ei sanonut mitään, vaan katsoi vaitonaisena maahan.

”Markokin…” Eiffel sanoi ja katsoi ikkunasta sisälle huoneeseen, jossa Marko istui Waldon vierellä pää painuksissa. Mendezkin katsoi sisään.

”Musta tuntuu, että tämä kaikki saattaa olla sille liikaa. Me ei voida vaatia siltä enempää. Meidän pitää jättää noi kaksi nyt pois. Markon pitää kattoa Waldon perään.” Eiffel sanoi.

”Pitääkö meidän mennä huomenna sinne linnaan kahdestaan?” Mendez kysyi epäuskoisena. Eiffel katsoi häntä pitkään.

”Ilmeisesti.” hän lopulta sanoi ”Vaikka mua ei totta puhuttuna oikein huvittaisi enää.” Mendez katsoi hiljaa Eiffeliä ja käänsi katseensa jälleen sisätiloihin.

”Waldo parka. Se on ollut niin surullinen sen jälkeen, kun menetti Nanan. Ja niin pitkään. Se ei taida enää kestää. Arrebatarse la vida…” hän sanoi apeana ja pudisti päätään.

”Noin masentuneena se ei enää ajattele järkevästi. Me ei voida päästää sitä enää näkyvistä. Mistä tietää, milloin se todella onnistuu ottamaan itseltään hengen.” Eiffel sanoi ja tumppasi tupakkansa seinään.

”Niin.” Mendez sanoi synkkänä ja otti vielä yhdet henkoset ennen kuin seurasi Eiffelin esimerkkiä. Sitten he molemmat menivät takaisin sisälle.

Loppuyö oli ankea. Eiffel komensi muut nukkumaan saman tien ja jäi itse valvomaan Waldon viereen. Hänestä tuntui pahalta. Kaikki tuntui yhtäkkiä menevän pieleen. Eiffel kyllä tiesi, miten masentunut Waldo oli, mutta hän oli silti toivonut, että tämä ei yrittäisi itsemurhaa. Eiffel oli vihainen Waldolle, mutta enemmän häntä suretti tämän puolesta. Hän tiesi tarkalleen, miltä Waldosta tuntui. Eiffel muisti kuinka oli ollut itse samassa tilanteessa...

Oli syksy. Oliko se loppusyksy, vai alkusyksy, siitä ei voinut olla varma. Aurinko paistoi himmeänä harmaalta taivaalta. Nuori Jeffrey käveli yksin metsässä. Hän ei ollut menossa minnekään, eikä oikein tiennyt, mitä teki metsässä tai kuinka kauan oli ollut siellä. Hän ei välittänyt. Kaikki oli harmaata ja usvaista, vaikka todellisuus oli jotain aivan muuta. Hengittäminen tuntui raskaalta, samoin kävely. Jeffreyn olo oli kaikin puolin kamala. Hän muisti yhä elävästi ystäviensä veriset ja vääristyneet kasvot. Jeffrey vajosi polvilleen. Hän halusi saada nuo muistikuvat pois, pyyhkiä tapahtuneet olemattomiin, aivan kuin mitään ei olisikaan koskaan tapahtunut.

                      Jeffrey huomasi puristavansa kädessään jotain. Verinen tuntolevy ketjussa. Jeffrey katsoi sitä hetken ennen kuin ripusti sen kaulaansa. Silloin hän kuuli naisen äänen: Älä huoli, kaikki menee hyvin ja pian me jo vietämme häitä.

”Kim.” Jeffrey kuiskasi, sitten hän murtui ja itki. Hän vakuutti itselleen yhä uudestaan sen olleen onnettomuus, mutta siitä ei ollut apua. Mikään ei toisi hänen rakastaan enää takaisin, hän olisi yksin ikuisesti.

Jeffrey kömpi pystyyn ja istuutui läheiselle kivelle. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja antoi itsensä vaipua epätoivoon. Kaikki oli mennyttä. Elämä oli ohi. Ei ollut enää mitään syytä jatkaa. Yhtäkkiä Jeffrey tajusi kantavansa haulikkoa mukanaan huomaamatta ja hän tiesi tarkalleen, mihin hän sitä käyttäisi viimeisen kerran. Hän otti aseen käteensä, katsoi sitä hetken kuinka se kiilsi auringossa ja latasi sen. Sitten hän käänsi sen itseänsä kohti ja veti syvää henkeä.

”Tiätsä, että sä kuolet, jos osoitat tolla itteäs.” sanoi vieras ääni.

Jeffrey hätkähti ja kääntyi. Hänen takanaan seisoi täysin tuntematon mies, joka katsoi häntä kummeksuen. Mies oli huomattavasti Jeffreytä nuorempi ja hänellä oli mustat sekaiset hiukset ja päässään side, joka peitti puolet kasvoista.

”Kuolla minä haluaisinkin.” Jeffrey vastasi synkkänä. Mies ei ollut moksiskaan Jeffreyn kommentista.

”No, älä sentään vielä. Minä ajattelin laittaa ruokaa ja seura kelpaisi. Jääpä henkiin ainakin nyt toistaiseksi, niin paistetaan makkaraa.” nuorukainen virnisti ja heitti selkäreppunsa maahan, kaivaen sieltä makkaroita ja sytytystarvikkeita. Jeffrey laski aseensa maahan. Ei hän viitsinyt ampua itseään vieraan ihmisen läsnäollessa. Sitä paitsi hänellä oli hieman nälkä. He keräsivät yksissä tuumin keppejä sekä risuja ja pian pieni nuotio jo rätisi iloisena metsässä. Jeffrey istui hiljaa kivellään paistaen makkaraa, muukalaisen silmäillessä häntä kiinnostuneena.

”Mitä sä teit täällä metsässä yksin? Missä sun kaikki tavarasi ovat?” hän kysyi katsoen seuralaistaan. Jeffrey vilkaisi tätä lyhyesti.

”En minä tee mitään. Enkä minä omista mitään.” Jeffrey vastasi hiljaa. Tuli hetkeksi hiljaista. Jeffrey kääntyi muukalaiseen päin.

”Mistä sinä sitten tulet ja mitä sinun silmällesi on tapahtunut?” hän kysyi osoittaen muukalaisen toista silmää, joka oli peitetty kankaanrievuilla. Nuori mies virnisti epävireisesti.

”Minäkään en tule mistään ja tämä silmä… Sattui tuossa pieni onnettomuus.” hän sanoi ja raotti veristä käärettä. Jeffrey hätkähti. Miehellä ei ollut silmää laisinkaan, pelkkä tyhjä, verinen monttu, joka näytti jo märkivän.

”Tuolle pitää tehdä jotakin! Onko sulla mukana ensiapulaukkua?” Jeffrey kysyi.

”No on, mutta ei siitä ole mitään hyötyä, kun en minä…” muukalainen aloitti, mutta Jeffrey oli jo noussut ylös ja tonki nyt hänen reppuaan. Hän löysi kenttämiehen ensiapulaukun ja avasi sen. Hän nappasi sisältä kirurginneulan ja – lankaa.

”Et kai sä aio…!” nuorukainen huudahti.

”Älä huoli, minä olen tehnyt tätä ennenkin ja tämä on paljon pienempi paha, kuin jos tuo tulehtuu kunnolla ja saat verenmyrkytyksen.” Jeffrey sanoi tyynesti. Todellisuudessa Jeffrey oli vain nähnyt, kuinka operaatio suoritettaisiin, mutta teoriassa hän osasi homman. Muukalainen rauhoittui, mutta näytti pelokkaalta.

”Sattuuko tuo?” hän kysyi katsoen, kun Jeffrey pujotti lankaa neulaan.

”Sattuu. Ota suuhun jotakin pureksittavaa.” hän sanoi ja aloitti.

Melko pian, muutaman tuskaisen hetken jälkeen Jeffrey sai ommeltua muukalaisen raadellun silmän kiinni. Tämä kirosi yhä, mutta ei Jeffreytä.

                      ”Saatana kun sattuu. No, pitäisi kai olla sulle kuitenkin kiitollinen. Nythän meillä on heti jotain yhteistä.” hän sanoi ja osoitti Jeffreyn silmää. Silloin Jeffrey tajusi toisen silmänsä olevan muurautunut umpeen. Hän kosketti silmäänsä, johon sattui vielä. Hän ei muistanut selkeästi mitä sille oli tapahtunut.

”Joo, todellakin…” Hän naurahti hermostuneesti nuorukaiselle, joka vastasi hymyilemällä, vaikka hymy olikin enemmän irvistys.

”Kuka sä edes olet?” muukalainen kysyi.

                      ”J-… Eiffel.” Jeffrey sanoi nopeasti.

                      ”Eiffel? Niinku sun kiväärisi?” nuorukainen kysyi osoittaen Jeffreyn Eiffel-merkkistä asetta.

                      ”Joo... Siksi mä ostinki sen.” Jeffrey totesi.

                      ”No, hei Eiffel, mä olen Waldo. Hauska tutustua.” nuorukainen hymyili ja ojensi kätensä. Jeffrey ei tiennyt miksi ei kertonut oikeaa nimeään, mutta ei välittänyt siitä. Hän kätteli Waldoa ja yllättäen hänen olonsa oli vähän parempi ja hän päätti päästää itsensä päiviltä myöhemmin.      

---

[1]                            Tämä sanailu jatkui vielä hetken ja päättyi siihen, kun Eiffel joutui irrottamaan Waldon ja Mendezin jälleen toisistaan. Nyt kolmella heistä oli tummunut silmä tai haljennut huuli.

[2]                            Merenmo, eli Meren kaupunki. Mo on vanhaa yleiskieltä (jota puhutaan muissakin maissa kuin Márussa), joka tarkoittaa suurta kaupunkia. Kaikkien suurten kaupunkien jälkeen tulee pääte mo. Tällaisia kaupunkeja ovat esimerkiksi Demo, Yumo, Merenmo, Ardenmo, Rannanmo.