Salamurha - Kappale 10

Waldo

Kaupungista alkoi kuulua kovaa pauhua. Juhlava musiikki ilmoitti seremonian alkavan näillä minuuteilla. Mäenrinteellä yhä hengästyneenä istuva Waldo huokaisi raskaasti. Marko oli puolituntia aiemmin kadonnut näkyvistä ja hän oli jäänyt yksin istumaan niille sijoilleen. Hengitys ei silti ottanut tasoittuakseen ja tuntui kuin hän voisi oksentaa hetkenä minä hyvänsä. Ja hänen mielensä oli synkkä. Koko Antanielin tehtävä meni pieleen hänen raukkamaisuutensa vuoksi ja pahimmassa tapauksessa myös hänen ystävänsä kuolisivat, eikä hän voisi sille mitään. Kaikki oli hänen syytään.

Waldo hautasi kasvonsa käsiinsä ahdistuneena haukkoen henkeään. Tällaisina hetkinä hän kaipasi Nanaa eniten. Kyynel valui poskelta käteen ja sitä myöten maahan. Hän tahtoi vain kuolla. Kuolla ja nukkua pois, jättää tämä maailma ja siirtyä ikuisuuteen missä hänen rakkaansa jo oli. Hän muisti tytön hentoisen olemuksen, käheän äänen ja ne silmät. Surullisimmat silmät, mitä Waldo oli koskaan nähnyt. Paha olo ja suru kuristi sydäntä, eikä Waldo voinut pidätellä itkuaan. Hänen olisi pitänyt voida tehdä jotain silloin. Hänen olisi pitänyt ottaa tyttö mukaansa heti. Olisi ja olisi.

Waldo pyyhki katkerana kyyneliä pois ja iski nyrkillä maassa olevaa kiveä. Kipu palautti hänet takaisin todellisuuteen. Hänen teki yhä mieli huutaa vihasta, mutta hän kuitenkin puri huultaan ja nosti päänsä pystyyn. Nyt Waldo, terästäydy! Itseinholle ei ole aikaa hän ajatteli. Oli akkamaista märistä menneitä. Siksi hän halusi lopettaa elämänsä. Säälittävä paska, tällaisilla ei ole oikeutta elää. Nyt ei kuitenkaan ollut siihen hyvä aika. Oli hänen syytään, että koko keikka meni reisille ja oli hänen velvollisuutensa sotilaana yrittää korjata tilanne. Jotenkin.

Waldo katsahti alas vasemmalle ja näki armeijan, joka olisi pian Merenmon porteilla, sitten hän katsoi kaupunkiin. Suoraan hänen edessään, linnuntietä parin kilometrin päässä, kohosi Kalistarin linna. Hän näki selvästi linnan neljä kerrosta ja kaikki sen sadat ikkunat, sekä linnan muurit sekä niiden korkeat tornit. Jos hän oikein siristelisi, hän voisi jopa nähdä sen parven josta…

Siinä samassa Waldon mieli selkeni. Kaikki tuntui niin kirkkaalta nyt ja hän ymmärsi mitä hänen oli tehtävä. Ainoa syy jatkaa. Hän nappasi nopeasti Eiffelin laukun, jota Marko oli kantanut ja avasi sen. Siinä hänen edessään auringon paisteessa kiilteli hänen tarkkuuskiväärinsä. Kantomatka on 800 metriä, mutta teoriassa enemmän hyvällä säällä… Waldo mietti kiinnittäessään kivääriin kiikaritähtäimen, sekä pibodit kiinni ja latasi aseen. Hän asettui mahalleen maahan, otti tukevan asennon kivääristä ja katsoi sen kiikarin läpi kaupunkiin.

Waldo näki mitä selvimmin Kalistarin linnan ja sen parven, johon kuningas itse nousisi tervehtimään kansaansa hetkenä minä hyvänsä. Parvella seisoi kaksi vartijaa ja jokin palvelija, joka asetteli tyynyjä parvelle tuodulle istuimelle. Tähtään vain reilusti ylös, nelisen metriä luulisi riittävän… Waldo mietti ja nousi istumaan. Hän virnisti itsekseen sytyttäessään savuketta. Tupakansavu leijaili lähes suoraan ylöspäin. Aurinko oli laskenut ja tuuli tyyntynyt sen myötä. Myös Waldon mieli oli vihdoin seesteinen. Nyt hänen elämällään oli merkitys. Kosto. Kuolema. Waldo otti laukusta vielä äänenvaimentimen ja kiinniti sen kiväärin päähän. Shakaalit saattavat kuulla laukaukset siitä huolimatta, mutta aina voi sentään yrittää. Hän nojasi kalliota vasten kylmän rauhallisena ja jäi odottamaan.

Kaupungista kuului vaimeaa kohinaa. Waldo laittoi viidennen tupakan huuleensa ja kumartui katsomaan tähtäimen läpi ja kirosi ääneen. Ilta oli hämärtynyt todella nopeasti, eikä hän erottanut kiikarissa lähes mitään. Ei helvetti. Waldo tumppasi savukkeensa maahan ja siristeli silmäänsä, muttei erottanut kiikarissa näkyviä hahmoja toisistaan. Hän alkoi kaivella laukusta yökiikareita, kun tapahtui jotain. Punainen valopallo sinkoutui kaupungin ylle ja laskeutui sieltä hiljalleen alas.

                      Waldo syöksähti mahalleen, katsoi tähtäimeen ja erotti punaisessa valossa selvästi kuninkaan tuijottavan taivaalle monttu auki. Waldo virnisti. Tämä on sinulle Nana. Hän tähtäsi Kalistarin yläpuolelle. PAM. Meni muutama sekunti ja Regner Kalistar kaatui maahan. Waldo nauroi ääneen, latasi ja tähtäsi uudelleen. PAM. Kalistarin vaimo kaatui. Uusi lataus. PAM. Lataus. PAM. Lataus. PAM. Lataus. PAM. Lataus. PAM. Kaikki vartijat parvella olivat poissa pelistä. Häntä ei turhaan kehuttu Priorin parhaaksi tarkka-ampujaksi.

Waldo nousi istumaan tyytyväisenä ja veti askista viimeisen savukkeen. Hän rytisti tyhjän askin, nakkasi sen maahan ja tähysti kaupunkiin. Hän kuuli huutoja, jotka voimistuivat kovaksi kohinaksi, johon sekoittui shakaalien torvien ääniä. Jostain nousi savua. Márun kalpea kuu nousi horisontissa, kun kaupungin valtasi sekasorto. Waldo kuunteli vaitonaisena kaupungin ääniä odottaessaan Markon palaavan.

Metsästä kuului kahahdus.  Ääni tuli pelottavan läheltä. Marko ei ole millään voinut tulla takaisin noin nopeaan. Hän alkoi kiireellä pakata kivääriä takaisin laukkuun. Kuului toinen rasahdus ja Waldo oli erottavinaan alempana rinteessä kaksi suurta hahmoa. Hän jätti pakkaamisen välittömästi ja kaivoi esiin kaksi glockiaan. Hän latasi ne niin hiljaa kuin kykeni, laittoi varmistimet päälle ja tunki ne housujensa vyötäröstä sisään. Sitten Waldo kuunteli. Parikymmentä metriä häntä alempana kulki kaksi shakaalia. Hän pystyi jo haistamaan ne. Shakaalit ovat tappavan nopeita ja voimakkaita, mutta hänen etunsa oli, etteivät ne olleet vielä huomanneet häntä. Sillä jos olisivat, hän olisi jo kuollut.

Waldo etsi katseellaan maasta sopivan kokoista kiveä, mutta kaikki olivat liian suuria. Shakaalit tulivat koko ajan lähemmäksi. Waldo kurottautui kohti maassa olevaa patruunalipasta niin hiljaa kuin vain suinkin pystyi. Hän nosti sen. Se oli juuri sopiva. Hänen sydämensä hakkasi. Hikipisara valui hänen kiinnitikattuun silmäänsä ja siitä poskelle. Tämän on parempi onnistua kertalaakista. Hän viskasi lippaan niin lujaa kuin jaksoi. Lipas lensi äänettömästi ja laskeutui kahisten pusikkoon kauas alamäkeen. Shakaalit ryntäsivät salamannopeasti kohti ääntä. Waldo käytti tilaisuuden hyväkseen ja otti jalat alleen. Hän kipusi kallion päälle ja juoksi rinteen pieltä pitkin, kiertäen kukkulaa shakaaleista poispäin. Pian ne kuulisivat hänet ja lähtisivät perään. Waldo yritti olla ajattelematta sitä, vaan keskittyi pysymään tajuissaan ja pystyssä. Liukastuminen tulisi kalliiksi; hänen vasemmalle puolelleen aukesi kymmenen metrin pudotus kivikkoon. Sydän takoi Waldon rinnassa kuin vasara alasinta ja häntä huimasi niin perkeleesti. Hän haukkoi henkeään ja taisteli heikotusta vastaan.

Kirkaisu. Waldo vilkaisi taakseen ja erotti shakaalit takanaan. Sydän jätti yhden lyönnin väliin. Siinä samassa rinne murtui hänen allaan. Waldo sai viime hetkellä kiinni rinteessä kasvavasta pajusta kiinni, ennen kuin oli tippua kivien mukana alas kalliolta. Toinen shakaali oli enää muutaman askeleen päässä ja kohotti miekkansa. Waldo toimi ajattelematta. Ase. Varmistin. Ammu. Pimeässä ammuttu laukaus osui shakaalia olkaan, mutta se riitti. Shakaali kierähti puoli kierrosta osuman voimasta ja putosi alas kalliolta. Toinen shakaali pysähtyi nähdessään aseen ja lähti salamana kipuamaan kalliota ylös kiertääkseen murtuneen kohdan. Waldo rämpi ylös ja juoksi. Hän ei nähnyt shakaalia, mutta tunsi, ettei se ollut kaukana. Rinne muuttui tasaisemmaksi ja Waldo juoksi alas minkä voimiltaan pystyi. Hänen päässään humisi. Sydämen jyske piiskasi koko kehoa ja kaikkia paikkoja särki helvetillisesti. Hän liikkui puhtaan adrenaliinin voimalla.

Metsä tiheni ja pian oli pimeää. Taivaalle kivunnut kuu valaisi himmeänä puiden oksien lävitse metsän pohjaa. Waldon jalka alkoi krampata ja hän huusi kivusta, muttei hidastanut. Hänen korvissaan kohisi, niin ettei ollut erottaa shakaalin lähestyviä askelia. Lopulta Waldon silmissä pimeni ja hän kaatui maahan. Hän palasi tajuihinsa yhä kieriessään mäkeä alas. Hän näki shakaalin syöksyvän kohti, valmiina iskemään.

Askeleet. Maailma pyöri yhä sumeana eikä Waldo ehtinyt tajuta mitä tapahtui, kun shakaali yhtäkkiä kaatui maahan hänen eteensä. Shakaali karjaisi ja kierähti ylös, vain saadakseen uuden iskun leukaansa. Waldo erotti juuri ja juuri pitkän hahmon hänen ja shakaalin välissä, pidellen isoa keppiä kädessään. Hahmo ei pysähtynyt, vaan iski shakaalia uudestaan. Shakaali horjahti selälleen iskun voimasta ja ja huitaisi miekalla kepin poikki. Maailma alkoi selkeytyä ja Waldo erotti Eiffelin juoksevan häntä kohden. Takana shakaali nousi ylös maasta vihaisena ja lähti juoksemaan heitä kohti raivoisasti.

”Eiffel! Koppi!” Waldo huusi ja heitti toisen pistoolin Eiffelille, joka nappasi aseen lennosta, kääntyi ja ampui hyökkäävää shakaalia. Laukaus osui soliskuoppaan. Shakaalin suusta purskahti paksua mustaa verta ja sen ruho paiskautui Waldon päälle. Hän kiemurteli alta pois, veti toisen aseen housustaan ja ampui sätkivää shakaalia päähän. Shakaali lakkasi nykimästä. Metsässä kuului enää Waldon raskas hengitys. Hän istui maassa, pää polvissa ja tasasi hengitystään. Eiffel tuli hänen viereensä ja istui maahan.

”Kiitos.” Waldo sai sanottua. Eiffel hymyili ja ojensi aseen takaisin Waldolle, joka tunki pistoolin takaisin housuihinsa.

”Ei mitään. Tulin kyllä just viime hetkellä.” Eiffel hymähti. Waldokin naurahti. Sitten he kumpikin vain nauroivat hetken verran pimeässä metsässä.

”Miten sä satuitki tähän just nyt?” Waldo kysyi yhä hengästyneenä. Eiffel hengitti kerran syvään.

”Sattumalta. Ensin kuului laukaus, sitten mä kuulin sun huudon ja juoksin.” Eiffel hymyili. Waldokin hymyili ja kokeili taskujaan.

”Onko sulla tupakkaa. Multa loppui.” hän kysyi.

”Aaa, joo.” Eiffel sanoi ja nousi ylös. Hän tarttui Waldoa kädestä ja veti hänetkin ylös.

”Mä jätin Mendezin aluksen lähelle. Mennään sinne nyt ensin. Jaksatko sä?” Eiffel kysyi, kun Waldo nojasi polviinsa nieleskellen.

”Voisin tarvii vähän apua.” Waldo sanoi. Eiffel otti hänestä kiinni ja he lähtivät kävelemään kohti heidän alustaan. Metsä oli autio ja hiljainen. Puiden latvojen takana hohti Merenmon tulenpunainen hehku.

Mendez istui puuta vasten, minne Eiffel oli hänet jättänyt. Waldo rojahti maahan vapisten heikotuksesta. Eiffel kaivoi kolme tupakkaa, sytytti ne kaikki ja ojensi kullekin omansa. Sitten he istuivat polttaen savukkeitaan ja keräten voimiaan. Kun he saivat tupakat poltettua, Eiffel auttoi ensin Mendezin ylös ja auttoi kävelemään aluksen luo, joka oli vain noin sadan metrin päässä. Sitten hän palasi hakemaan Waldoa. Pian he olivat kaikki aluksen luona. Hetkeen kukaan ei puhunut mitään. Lopulta Eiffel rikkoi hiljaisuuden.

                      ”Missä Marko on?”

Waldo ja Mendezkin tajusivat yhtäkkiä yhden heistä puuttuvan.

                      ”Se lähti kaupunkiin… Ei hitto.” Waldo henkäisi tuskissaan.

                      ”Häh? Mitä tapahtui?” Eiffel kysyi. Waldo veti savuja ja nojasi puuta vasten.

                      ”Me näimme armeijan shakaaleja lähestyvän kaupunkia. Marko lähti varoittamaan teitä. Jäin odottamaan sitä, kunnes kaksi shakaalia tuli. Toisen niistä sinä näitkin äsken.” Waldo sanoi.

                      ”Eli Marko… on yhä kaupungissa?” Mendez kysyi hiljaa.

                      ”Ehkä. Ei. En tiedä…” Waldo sanoi ahdistuneena.

Kaikki olivat hiljaa. Paha tunne hiipi heidän mieliinsä. Marko oli nuorin kaikista ja kokemattomin. Nyt hän oli yksin kaupungissa, joka on täynnä Varjolaisia ja shakaaleja. Kaiken lisäksi Marko oli ainoa, joka pystyi pääsemään heidän alukseensa sisään. Jos Marko olisi kuollut, he eivät pääsisi pois Márusta ja pahimmassa tapauksessa heidätkin saataisiin lopulta kiinni ja tapettaisiin. Ette te kuole. Minä en anna teille lupaa siihen. Eiffel kuuli omat sanansa päässään. Pala nousi hänen kurkkuunsa, mutta hän kovetti itsensä. Kaikki oli mennyt päin helvettiä sen jälkeen, kun he olivat tulleet Máruun, mutta Markon menetys oli viimeinen pisara. Tupakka paloi filtteriin asti ja poltti Eiffelin sormia. Hän tipautti savukkeen sadatellen ja kaivoi uuden askistaan. Eiffel tunsi käsiensä vapisevan, kun hän hamusi sytytintä taskustaan.

                      ”Minä lähden etsimään Markoa.” Eiffel sanoi vedettyään pitkät henkoset.

                      ”Ei tarvi.”

Kaikkien päät kääntyivät äänen suuntaan. Aluksen takaa pimeästä metsästä käveli esiin Marko, ontuen, mutta hymyillen vaisusti.

                      ”Marko!” kaikki huudahtivat huojentuneina. Eiffel loikkasi hänen luokseen ja nappasi pojan rutistukseen.

                      ”Ai perkele!” Marko ähkäisi.

                      ”Sori sori! Mitä sulle on tapahtunut?” Eiffel päästi hänestä irti. Vaikka olikin pimeää, hän pystyi erottamaan Markon kasvojen turvonneen ja hänen solisluunsa näytti olevan murtunut.

                      ”Puhutaan siitä myöhemmin. Nyt meidän kanttis mennä äkkiä alukseen ja lähtä helvettiin täältä.” Marko ähkäisi.

Kaikki olivat samaa mieltä ja Marko käveli Eiffelin avustuksella aluksen oven luo. Hän pyyhkäisi verta otsaltaan ja kosketti lukuasemaa. Sininen valo syttyi ja ovi aukesi sihahtaen. Kaikki kipusivat sisään, Eiffel joukon viimeisenä. Hän katsoi viimeisen kerran autioon metsään, ennen kuin sulki oven perässään. Marko istuutui ohjaajan penkille ja käynnisti moottorit. Valot syttyivät kojelautaan, moottorin hyrähtäessä käyntiin. Muut vyöttivät itsensä kiinni Markon painellessa nappeja. Suihkumoottorit ulvahtivat ja koko kone vapisi. Alus nousi hitaasti ilmaan ja puiden yläpuolelle.

                      ”Okei, valmiina!” Marko sanoi ja alus ampaisi matkaan. Parissa sekunnissa maanpinta jäi kauas taakse, heidän suunnatessa kohti tähtiä. Per Aspera ad Astra, todellakin. Eiffel ajatteli synkkänä. Alus tärisi voimakkaasti yhä kiihdyttäessään, kunnes Márun ilmakehä jäi taakse ja aluksen lento tasoittui. Vihdoin he pystyivät huokaisemaan helpotuksesta.

Saatuaan aluksen kurssiin, Marko kytki automaattiohjauksen päälle ja käveli pois ohjaamosta. Eiffel ojensi hänelle vettä, jonka Marko joi ahnaasti istuessaan alas.

                      ”Mitä tapahtui? Kuinka sä pääsit ulos kaupungista?” Waldo kysyi, kun Marko sai juotua.

                      ”Minulta olisi luultavasti lähtenyt henki, mutta vanhat asukkaat pelastivat minut viime hetkellä. Pääsin erään perheen mukana pakenemaan maanalaista käytävää pitkin kaupungin ulkopuolelle.” Marko sanoi synkkänä. ”He pääsivät pakenemaan, mutta monet eivät. Lapsetkaan…” Marko sanoi ja hänen äänensä särkyi. Hän hieroi kasvojaan tuskissaan. Eiffel muisti pojan ahdistuksen ja hänellä teki pahaa hänen puolestaan.

                      ”Ja neljä Varjolaista kävi kimppuuni. Eksytin heidät väkijoukkoon. Onneksi saitte kuninkaan tapettua, muuten en välttämättä olisi selvinnyt elävänä sieltä.” Marko sanoi Eiffelille. Eiffel kurtisti kulmiaan.

                      ”Ei. Me epäonnistuimme. Kadotimme aseemmekin. Mutta näin kuinka Kalistar kuoli.” Eiffel sanoi. Marko katsoi häntä hämillään.

                      ”Miten sitten…?” hän aloitti, kun hänen silmänsä laajenivat hänen ymmärtäessään ja hän kääntyi katsomaan Waldoa, samoin Eiffel. Waldo hymyili heille väsyneesti.

                      ”Miten sä osuit niin kaukaa??” Marko henkäisi. Eiffelkin näytti hämmästyneeltä.

                      ”En mä oliskaan osunut ilman sitä hätärakettia. Oliko se sun, Marko?” Waldo kysyi hymyillen vaisusti.

                      ”Joo, mä pääsin sen avulla pakoon aika pahasta paikasta. Hitto. Te ette tiedä millasta siellä oli.” Marko sanoi raapien niskaansa ja otti lisää vettä.

                      ”Mä tiedän.” Eiffel sanoi hiljaa ja kääntyi katsomaan Mendeztä. Muutkin katsoivat häntä. Mendez oli istunut koko ajan sivussa ja peittänyt kasvonsa käsillään, mutta nyt he huomasivat hänen silmänsä, jotka olivat sameat ja rähmivät.

                      ”Mitä helvettiä?! Mendez! Sun... sun silmät!” Marko huudahti järkyttyneenä. Vasta nyt Mendez tajusi kaikkien katsovan häntä ja meni selvästi

hämilleen.

                      ”Yo no se… En tiedä. Varjo…” hän sanoi vaikeana ja peitti silmänsä kädellään.

                      ”Mendez ei näe enää. Ollessamme linnassa, Varjo nielaisi hänet ja herätessään hän oli sokea. Minulle oli vähällä käydä samoin.” Eiffel sanoi ahdistuneena ja muut kuuntelivat hiljaa. Hän pystyi yhä tuntemaan Varjon jäätävän otteen sisuksissaan. ”Mutta sain tietää jotain.” Eiffel jatkoi. ”Kalistar piti puheen, ennen kuin pääsi hengestään. Varjolaiset nousevat. Heitä on paljon enemmän, kuin luulimme. Ja he aikovat hyökätä, aikomuksenaan valloittaa koko tuntemamme maailma.” Eiffel sanoi vakavana. Kaikki olivat vaiti.

”Kalistarin tai Budachin kuolema ei muuta vielä mitään. Varjon todellinen hallitsija ei ole Márussa.” Eiffel sanoi ja nojasi polviinsa.

”Missä sitten?” Waldo kysyi. Eiffel katsoi häntä ja yritti miettiä miten ilmaisisi asian. Hän tiesi, että pelkästään sen nimen sanominen aukaisisi Waldon vanhat haavat.

”Jerchóvassa.” Eiffel vastasi.

Salamurhan ensimmäisen osan loppu.