Salamurha - Kappale 8

Varjon Linnassa

Mitä tapahtui sillä välin kaupungissa? Pian erkaannuttuaan ystävistään, Mendez ja Eiffel saapuivat linnan sivuportille kanoineen ja vuohineen.

                      ”Nimi ja asia.” ilmoitti tuiman näköinen kookas vartija.

                      ”Minä olen Kan vanhempi Kan’in tilalta ja tämä on poikani. Tuomme ruokatarvikkeita suuren kuninkaamme juhlaa varten.” Eiffel sanoi matalalla ja heikolla äänellä. Hän ja Mendez molemmat yrittivät piilotella kasvojaan huppunsa sisällä. Vartija katsoi heitä epäilevästi. Hän suoritti nopeasti ruumiintarkastuksen molemmille ja vaikka näyttikin hyvin epäluuloiselta, päästi heidät läpi.

                      ”Viekää ne tuonne pihaan. Linnan keittiö haluaa nuo kanat.” Vartija murahti ja antoi tietä. Eiffel ja Mendez lähtivät vetämään kärryjä linnan porteista sisään, vuohet perässään lieassa.                     Linnan suuri piha oli jaettu kahteen osaan, ilmeisesti tulevaa juhlaa varten. Pihan vasemmanpuoleinen sivu, johon Mendez ja Eiffel saapuivat, oli erotettu muusta osasta aidalla. ”Palvelusväelle” luki kyltissä, joka oli kiinnitetty aidan sisäpuolelle. Tilaa ei ollut liikaa. Joka puolella tuli ja meni ihmisiä. Sisäpihalle ei päässyt. He näkivät vilaukselta korkean aidan välistä sisäpihalla parveilevat sotilaat. Niitä oli kymmeniä, ehkä jopa satoja Eiffel laski nopeasti. Heillä ei ollut sinne mitään asiaa, muuten he kuolisivat.

                      Rajatulla alueella oli karsiniota, jonne he jättivät vuohet. Kapea alue päättyi linnan sivuoveen joka oli auki. Sisällä oli muutama työläinen teurastamassa ja kynimässä kanoja, pesemässä kasviksia ja pakkaamassa ruokatarvikkeita. Tämä ei ollut vielä pääkeittiö vaan paikka jossa valmisteltiin raaka-aineet. Ulkopuolella oven vieressä oli tyhjiä häkkejä, jotka oli tarkoitettu vielä eläviä raaka-aineita varten. Eiffel ja Mendez vetivät kärryä lähemmäs ovea. Se oli yllättävän hankalaa, sillä palvelusväkeä oli melko paljon. Väenpaljoudesta oli sekä hyötyä että haittaa; ihmispaljoudessa oli helppo kadota, mutta oli myös suurempi todennäköisyys, että joku huomaisi heidän aikeensa.

                      Mendez ja Eiffel parkkeerasivat tyhjät kärryt hevosaitauksen viereen ja ryhtyivät sullomaan kanoja pieniin häkkeihin. He tarkkailivat samalla keittiötä. Työntekijöitä näytti olevan keittiössä neljä: yksi pakkaamassa ja kolme tekemässä muita hommia. Huoneessa oli yksi ovi ja lattialuukku, joka todennäköisesti vei perunakellariin. Ovesta kulki pakkaajan lisäksi yksi henkilö joka toi tyhjiä koreja ja laatikoita. Heidän täytyi mitä ilmeisimmin päästä tuosta ovesta, mutta miten.

                      He olivat tunkemassa viimeisiä kanoja häkkiin, kun keittiön sisällä joku tuli ovesta ja sanoi jotain muille työntekijöille. Kolme heistä pyyhki kätensä vaatteisiinsa, kaivoivat tupakkavälineensä esiin. Keittiöapulaiset tulivat ulos ja katosivat muurissa olevasta säälittävästä luukusta ulkopuolelle. Luukku jäi raolleen ja he kuulivat apulaispoikien pitävän taukoa. Sisälle jäänyt pakkasi viimeisen laatikon täyteen jotain juureksia ja lähti sitten viemään sitä jonnekin. Eiffel ja Mendez älysivät että nyt oli heidän hetkensä!

                      Pikaisen tarkistuksen jälkeen, ettei kukaan vain kiinnittänyt huomiota, he ottivat aseensa kärryjensä valepohjan alta ja piilottivat ne nopeasti kaapujensa alle. Sitten he ottivat kanahäkit ja veivät ne sisälle hyvin tärkeän näköisinä. Nyt ei ollut sekuntiakaan hukattavana. Eiffel viittoi Mendeztä tarkistamaan lattialuukun, kun hän kurkkasi sisäovesta. Eiffel kurkisti varovasti oven raosta. Toisellä puolella oli varsinainen linnan keittiö, joka kuhisi palvelusväkeä ja kokkeja, kaikki valmistelivat juhlaillallista tohinalla. Ylikokkeja pyöri ympäriinsä antamassa komentoja ja käskyjä alaisilleen. Eiffel mietti kuumeisesti miten he voisivat päästä noiden kaikkien ihmisten ohi huomaamattomasti. Silloin hän huomasi neljännen työntekijän, joka oli vienyt korillisen vihanneksia, palaavan takaisin päin.

                      ”Psst!” Mendez huikkasi. Eiffel vetäytyi nopeasti ovenraosta. Mendez viittoi häntä lattialuukulle, jonne Eiffel kiiruhti niin nopeaa kuin pystyi, kuullessaan samalla muidenkin palaavan takaisin tauoltaan. Mendez oli jo kellarissa ja piti luukkua auki Eiffelin sukeltaessa sisään. Heti suljettuaan luukun he kuulivat työntekijöiden palanneen töihinsä. Kukaan ei vielä huomannut heitä, mutta pian vartijat huomaavaat, että he eivät ole lähteneet pois. Ja sitten joku huomaa kärryt. Heidän täytyi olla nopeita.

                      ”Hienoa, mitä nyt?” Eiffel sähähti vakavana.

Mendez ei kuitenkaan näyttänyt huolestuneelta.

                      ”Mirar.” Hän viittoi taakseen.  Eiffel katsoi minne Mendez osoitti. Pimeän ja viileän kellarin perällä näkyi hyvin heikko valojuova. Juuri sellainen juova, joka näkyy suljetun oven välistä. Pojat lähtivät etenemään kumarassa niin nopeasti kuin pystyivät, sillä se ei ollutkaan ihan niin helppoa; vähän väliä he joko löivät päänsä kattoon, siitä roikkuviin tavaroihin, tai kompastuivat perunasäkkeihin. Lyhyen, mutta nihkeän etenemisen jälkeen he tulivat puiselle ovelle, jonka takaa kajasti heikko valo.

                      ”Lukossa ulkopuolelta.” Mendez totesi koettaessaan ovea.

                      ”Eli noilla työntekijöillä ei ole sinne mitään asiaa. Se on hyvä asia - meille siis.” Eiffel sanoi hiljaa. He hamuilivat hetken ympärilleen, josko käteen sattuisi mitään hyvää työkalua.

                      ”Saatko sen murrettua? Saranat on toisella puolella.” Mendez kysyi.

                      ”Saan kai, mutta siitä voi lähteä ääntä.” Eiffel vastasi koettaessaan mistä puusta ovi oli tehty.

                      ”Ei meillä ole aikaa alkaa sitä tiirikoimaankaan. Ulkona on sellainen melske, etteivät ne vältämättä tajua mistä ääni lähtee.” Mendez sanoi.

                      Silloin joku raotti kellarin luukkua. Ainoastaan miehen kengät ehtivät näkyä, kun luukku sulkeutui taas. Kummallakin sydän jätti lyönnin väliin.

                      ”Olet oikeassa. Varo.” Eiffel sanoi ja otti pari askelta taaksepäin. Sitten hän syöksyi kohti ovea.

                      STUMP.

Ovi pysyi kiinni. Eiffel piteli olkapäätään ja kuunteli hetken. Kukaan ei ollut näyttänyt kiinnittäneen huomiota ääneen. Hän otti uudestaan vauhtia.

                      STUMP.

Olkäpäässä alkoi jo tuntua hieman ilkeältä. Eiffel ei ollut enää nuoruutensa voimissa.

                      ”Et sä noin saa sitä auki.” Mendez sihahti.

                      ”Turpa kiinni. Kyllä se nyt aukeaa.” Eiffel sanoi ja otti taas vauhtia.

                      RÄKS.

Lukko räsähti rikki. Eiffel potkaisi sitä vielä pari kertaa ja ovi aukesi. Toisella puolella aukeni kapea käytävä ja portaat alaspäin. Valo kajasti alempaa, jonne heidän tiensä vei.

                      ”Okei, mennään. Tuon viimeisen räsäyksen ne saattoivat jo kuulla.” Eiffel sanoi ja lähti laskeutumaan portaita. Hän toivoi, ettei heidän häviämistään vielä huomattaisi, eikä heillä ollut aavistustakaan minne he olivat menossa. Kaikesta huolimatta he olivat päässeet sisään linnaan. Mendez sulki oven heidän perästään kiinni ja pian he etenivät pitkin ahdasta käytävää maan alla, kulkien kohti valon lähdettä.

                      Käytävän lattia oli maata ja seinät osittain kiveä ja osittain kalliota, ilmeisesti linna oli louhittu niille sijoilleen satoja vuosia sitten. Ilma oli tunkkainen ja kostea ja koleus hiipi luihin ja ytimiin. Vähän väliä jokunen rotta vilisti ohitse. Valo voimistui koko ajan. Eiffel kaivoi kaapunsa alta esiin käsiaseensa valmiiksi. Sitten hän viittoi Mendezille pysähtymisen merkiksi. Käytävä kääntyi jyrkästi vasempaan, eikä nurkan taakse nähnyt. Kumpikin valmistautui pahimpaan. Eiffel veti henkeä ja kurottautui varovasti kurkistamaan nurkan taakse.

                      ”Reitti selvä.” Hän sanoi hiljaa. Nurkan takana käytävä jatkoi laskeutumista yhä syvemmälle maan alle ja käytävän seinällä alkoi tasainen rivi öljylamppuja jotka loistivät kelmeää valoaan synkkään käytävään. Jostain kaukaa käytävän uumenista tunki nenään melko paha, pistävä haju. Eiffel nyrpisti nenäänsä.

                      ”Nyt pitää olla varovainen. Täällä saattaa tulla joku vastaan, kun täällä on noi lamputkin.” Eiffel kuiskasi.

                      ”Toivottavasti ei nyt ihan eksytä. Meillä ei ole koko päivää aikaa harhailla kellarissa.” Mendez totesi. Eiffel nyökkäsi ja he jatkoivat matkaan juosten niin hiljaa kuin pystyivät, koko ajan valppaina kuulemaan tai näkemään jos joku tulisi vastaan.

Juostuaan kymmenisen minuuttia käytävää pitkin, käytävä päättyi kahteen oveen. Kumpikin heistä pysähtyi ja kuunneltuaan hetken hiljaisuutta jatkoivat eteenpäin hiipien. Toinen ovi, joka katkaisi käytävän, oli puuta ja siinä oli rautaiset kalterit pienessä kurkistusikkunassa. Toinen ovi viereisellä seinustalla oli täyttä rautaa ja sen alta pilkisti valoa. Eiffel osoitti sormella kapeaan valokeilaan: sen editse liikahteli jotain. Ilmeisesti oven edessä oli vartija. Eiffel astui äänettömästi puisen oven eteen ja kurkisti pienestä ikkunasta. Oven takana ei näkynyt mitään, pelkkää pimeyttä ja tyhjä käytävä. Mendez loikkasi Eiffelin viereen.

                      ”Qué?” Mendez kysyi hiljaa.

                      ”Saisitsä tiirikoitua tän auki?”

                      ”Siinä voi mennä hetki.”

Mendez kaivoi kaapunsa alta pienen pussin, jossa oli erilaisia työkaluja. Hän valitsi pienen koukun ja alkoi säätää lukkoa auki. Eiffel piti koko ajan toista ovea silmällä. Lukko antoi periksi epämiellyttvän kovaa naksahtaen. Eiffel ja Mendez kumpikin hätkähtivät ja kääntyivät rautaista ovea kohden. Varjo liikahti oven edessä, mutta palasi sitten takaisin paikalleen. Pojat huokasivat helpotuksesta. Mendez veti tiirikkansa varovasti pois lukosta ja veti oven auki niin äänettömästi kuin vain kykeni. Kun ovi oli tarpeeksi raollaan, kumpikin livahti siitä niin hiljaa kuin suinkin pystyivät.

                      ”Älä pistä sitä lukkoon, tää voi olla meidän ainoa tie ulos täältä.” Eiffel kuiskasi, ja mietti mielessään pääsisivätkö he linnasta ulos edes hengissä.

                      Pistävä ummehtunut haju, joka oli tuntunut jo aiemmin, voimistui oven tällä puolen. Ja edetessään pimeää käytävää pitkin haju vain paheni. Lisäksi Eiffel tunsi vastenmielistä kuvotusta ja ahdistusta. Tällaista oloa hän ei ollut koskaan tuntenut, mutta Mendezille tunne oli ikävän tuttu. Tämä tunne oli juuri sama, kuin minkä hän oli kokenut edellisenä iltana harhaillessaan Merenmon syrjäkujilla.

Käytävä pimeni pimenemistään ja lopulta he eivät enää nähneet eteensä. Mendez otti sytkärin taskustaan ja sytytti sen. Eiffel teki samoin. Vaikka nyt he näkivät hieman eteensä, näytti siltä kuin kaikki värit olisivat kadonneet.

                      ”Karsee paikka.” Mendez sanoi. Eiffel nyökkäsi. Käytävä jatkui hieman mutkitellen eteenpäin ja vähän matkan päässä alkoi rivi ovia käytävän molemmin puolin. Kaikissa ovissa oli samanlaiset kalterit, kuin edellisessä ovessa. Yhtäkkiä jostain kuului vaimea ääni. Kummatkin pysähtyivät kuuntelemaan. Jostain kaikui heikkoa valitusta. Pojat jatkoivat hitaasti eteenpän.             Samalla kun valitus voimistui, voimistui myös kuvotus ja ahdistus. Haju alkoi olla jo tyrmäävä. Eiffel laittoi kätensä nenänsä eteen ja Mendez hengitti hihaansa. Aivan kuin joku olisi polttanut autonrenkaita ja mätiä kalan ruhoja sangollisessa rikkiä aivan heidän nenänsä alla.

                      Nyt voihkinta kuului selvästi yhden oven takaa. Eiffel ja Mendez vilkaisivat toisiaan, sitten Eiffel kurkisti varoen räppänästä sisään näyttäen valoa omalla sytkärillään. Eiffel meinasi oksentaa siihen paikkaan. Oven takana oli vankiselli, jossa makasi käsistään kahlittuna riutunut ihmishahmo, joka makasi kasassa ulostetta ja kuolleiden ruhoja. Vangilla ei ollut jalkoja, vaan veriset tyngät, joita rotat järsivät. Vangilla ei myöskään ollut silmiä; nekin oli syöty. Jokaisella vaivalloisella hengenvedolla tämä ihmisen raunio vaikersi tuskissaan. Eiffel ja Mendez olivat kumpikin järkytyksissään, kuinka ketään voitiin kohdella noin? Vangin jalantynkiä mässyttävät rotat säpsähtivät poikien sytyttimistä tulevaa valoa ja vilistivät karkuun. Vanki kohotti päätään.

                      ”Oonkoo..o...siel..lä ...joku?” Se kysyi heikosti ääni väristen. Hetken Eiffel mietti mitä tehdä, kannataisiko hänen vastata. Eiffelillä teki pahaa ja hän halusi vain päästä tästä hirveästä paikasta mahdollisimman nopeasti pois. Vangin pää notkahti ja hän voihkaisi tuskissaan. Eiffel aikoi jo jatkaa matkaa, kun vanki jatkoi.

                      ”Auttakaa...minua....” se vaikersi. ”Tappakaa...minut...”

Valtava karvas pala tuntui Eiffelin kurkussa ja tuntui kuin jokin yrittäisi ylös hänen vatsastaan, samalla kun jokin kylmä yritti päästä läpi hänen rintakehästään. Eiffel vilkaisi Mendeziä, joka ilmeestä päätellen voi yhtä pahoin kuin hänkin.

                      ”En ole vartija. Mitä sinulle on tapahtunut?” Eiffel kuiskasi. Vanki voihki tuskissaan; rotat olivat palanneet järsimään hänen lihaansa.

                      ”Minulla on ase. Voin lopettaa sinut nopeasti, kerro vain mitä sinä teit ansaitaksesi tuon?” Eiffel jatkoi. Vanki kohotti päätään.

                      ”En... suostunut naimisiin... Budachin kanssa.” Vanki ähkäisi. Eiffel järkyttyi, vasta nyt hän huomasi vangin olevan nuori tyttö, ei varmaan edes kahtatoista. Eiffel laittoi äänenvaimen kiinni aseeseensa ja tähtäsi.

                      ”Eiffel no lo haga!” Mendez sähähti ja tarrasi Eiffeliä hihasta. ”Joku voi kuulla!” Eiffel kiskaisi kätensä irti.

                      ”En aio antaa tuon tytön kitua enää yhtään!” Hän sihisi. Mendez näytti tyytymättömältä.

                      ”No odota sitten hetki.” hän sanoi ja tyrkkäsi Eiffelin syrjään. Hän kaivoi tiirikkansa uudelleen esiin, ja parin varman näperryksen jälkeen ovi naksahti vaimeasti auki. Eiffel astui selliin sisään. Tyttö makasi kolmen joskus kuolleen vangin päällä. Lattia oli yhtä mädäntynyttä veri-uloste sohjoa. Tytön kaikki sormet oli katkaistu, eikä hänellä ollut nenää. Eiffel kuuli kun Mendez oksensi lattialle hänen takanaan. Eiffel kyykistyi tytön viereen.

                      ”Me olemme tulleet tappamaan Kalistarin. Hän ja kaikki Varjolaiset saavat maksaa siitä mitä tekivät sinulle.” hän kuiskasi. Tyttö käänsi kuihtuneet, kalpeat, kuivuneen veren sotkemat kasvonsa kohti Eiffeliä ja hän hymyili.

                      ”Kiitos.”

                      PAM. Tytön pää retkahti taaksepäin ja rotat vilistivät karkuun. Tuli sananmukaisesti kuoleman hiljaista.

Eiffel nousi ylös ja tarttui oksennusta suupielistään pyyhkivää Mendeztä käsivarresta.

                      ”Nyt on parempi lähteä. Joku saattoi kuulla tuon.”

Mendez nyökkäsi ja he poistuivat sellistä ja lukitsivat oven uudelleen. He ehtivät edetä pari metriä, kun Mendez osoitti kattoon.

                      ”Mirar Eiffel. Luukku. Pitäskö toi tarkistaa?”

He kumpikin katsoivat katossa olevaa luukkua, jota ei ollut näköjään käytetty pitkään aikaan.

                      ”Joo. Tuu mun harteille ja kato jos saat sen auki.”

Mendez kapusi Eiffelin harteille ja hän ylsi leikiten tiirikoimaan lukkoa.

                      ”Umpiruosteessa.” Mendez mutisi ja vaihtoi työkalua. Hän kaivoi esiin puukon ja sai hetken yrittämisen jälkeen rikottua lukon pelkällä voimalla. Luukku aukesi alaspäin ja Mendez ehti juuri ottaa siitä kiinni, ennen kuin se olisi osunut häntä päähän.

                      ”Autapa vähän niin mä nousen katsoon.” Mendez sanoi. Eiffel otti Mendezin jalkapohjista vastaan ja suoristi käsivartensa. Eiffelillä oli pituutta lähes kaksi metriä pitkä ja iästään huolimatta oli yhä vahvin koko heidän porukastaan. Vaikka aikuisen miehen nostaminen suorille käsivarsille ei ollut mikään pieni juttu, Eiffel kuitenkin sai kaverinsa melkein hyppäämään luukusta sisään.

                      ”¡Uy! Vähempikin olis riittänyt…” Mendez sihahti. Hän katsoi ympärilleen. Käytävä ei ollut luukkua paljoa isompi ja jatkui suoraa ylöspäin. Kiviseinässä oli kiinni vanhat tikkaat. Käytävä jatkui ylös pimeyteen. Mendez kurotti kätensä ja veti Eiffelin ylös.

                      ”Suunta ainakin on oikea.” Mendez sanoi. Eiffel nyökkäsi ja lähti kipuamaan edeltä. Mendez veti auki roikkuvan luukun kiinni ja salpasi sen mukanaan olleella ruuvimeisselillä.

He kiipesivät ylöspäin hiljaisuudessa ja täydellisessä pimeydessä. Välillä seinän takaa kantautui etäisiä ääniä, joten he tiesivät kapuavansa seinien välissä. Mutta missä? Siitä heillä ei ollut paljoa käsitystä. Kuoleman haju alkoi hälvetä, mutta ahdistus ei hävinnyt minnekään. Eiffel ei saanut ajatuksiaan irti siitä tyttöparasta, jota oli kidutettu mitä hirveimmillä tavoilla ja sitten jätetty mätänemään elävältä. Varjolaisten julmuudella ei näyttänyt olevan rajoja. Ahtaan käytävän pimeys tuntui kuristavalta. Tuntui kuin he olisivat olleet sisällä Varjossa. Kuin he olisivat kiivenneet ylös Varjon kurkkua, ylös pedon nielua. Yksin pimeydessä, vailla lohtua. Välillä Eiffel pystyi kuulemaan kuiskauksia, eikä hän tiennyt kuuluivatko ne seinien takaa vai hänen päänsä sisältä. 
                   Pelon kylmä hiki valui niskaa pitkin alas selkään. Hän nieleskeli ja taisteli kauhua vastaan.

Lopulta, pieneltä ikuisuudelta tuntuneen kipuamisen jälkeen, kun heidän silmänsäkin olivat tottuneet pimeään, he näkivät aukon seinässä, joka johti sivuun. He eivät pimeässä erottaneet kunnolla millainen käytävä oli, mutta edessäpäin näkyi heikosti valoa.

                      ”Kiivetäänkö vielä ylös vai mennäänkö tuonne?” Mendez kysyi.

                      ”Mennään tuonne. Tämä voi vaikka johtaa katolle ja siitä ei ole mitään hyötyä.” Eiffel vastasi ja he loikkasivat sivukäytävään. Kummankin käsiä särki kiipeämisen jäljiltä ja Eiffelin käsivarret olivat olleet maitohapoilla sen jälkeen, kun hän nosti Mendezin niiden varassa.

                      He kulkivat käytävää pitkin kohti valoa, joka loisti pienistä ikkunoista, kun yhtäkkiä he tunsivat jotain. He hidastivat kulkuaan vaistomaisesti. He katselivat peloissaan ympärilleen. Pimeys. Se seurasi heitä. Kumpikin pysähtyi kauhusta kankeana. Varjo lähestyi, kuin seinillä ryömivä piru. Se saartoi heidät. Mendez huusi, mutta hänen huutonsa tukehtui välittömästi. Aivan kuin joku olisi nielaissut hänet. Edessä siintänyt valo hukkui mustuuteen. Eiffel vilkuili hätääntyneenä ympärilleen, muttei erottanut ystäväänsä missään. Paniikki alkoi saada hänestä otteen.

                      Eiffel nosti aseensa ja ampui, mutta jokin tarttui pistooliin ja kiskaisi sen hänen käsistään pimeyteen. Eiffel säikähti ja yritti juosta pakoon, mutta hänen jalkansa tuntuivat kuin juuttuneen johonkin… tahmeaan ja elävään. Eiffel huusi kauhusta ja yritti tempoilla irti. Hän kompastui ja kaatui maahan. Jokin kylmä tarttui häntä kurkusta, eikä hän saanut enää henkeä. Ja hän tunsi kauhua. Silmitöntä, puhdasta kauhua. Kuin kuolema olisi suudellut häntä ja repinyt hänen sisälmyksensä ulos. Jokin yritti hänen rintakehästään sisään. Se jääti ja viilsi. Eiffel toivoi kuolevansa. Haluatko sinä kuolla? Varjo puhui. Luuletko että kuolema päästää sinut tuskistasi? Minä olen kuolema. Sinä kärsit ikuisesti, etkä koskaan saa rauhaa.

                      ”Ei.” Eiffel kuuli oman äänensä. Se oli vanha ja hauras. Hän tunsi muuttuneensa vanhaksi. Hänen ruumiinsa oli heikko, valmis kuolemaan. Tämä ei ollut se tapa kuinka hän halusi kuolla. Ei näin. Vanhana. Turhana. Yksin. Kylmyys levisi hänen jäseniinsä ja Eiffel tunsi kuinka Varjo sai otteen hänen sydämestään, jonka lyönnit alkoivat harveta.

                      Tum. Minä voin pelastaa sinut.

                      Tum. Minä autan sinua löytämään rauhan.

                      Tum. Tule Varjoon.

                      Tum. Tule Varjoon.

                      Tum. Tule Varjoon.

                      Tum...

Älä huoli, kaikki menee hyvin ja pian me jo vietämme häitä.

Eiffel avasi silmänsä. Kylmä koura vetäytyi pois kirkaisten ja Eiffel pystyi jälleen hengittämään. Varjo perääntyi ja katosi. Hämärä valo pilkisti jälleen käytävän päässä. Eiffel tunsi henkensä kulkevan paremmin ja tuska alkoi hellittää. Hän nousi vapisten polvilleen maassa ja huohotti. Eiffelin vaatteet olivat märkinä hiestä, mutta silti häntä paleli. Hänen suunsa tuntui kuivalta ja häntä kuvotti. Sitten hän muisti Mendezin. Eiffel kampesi itsensä ylös ja vilkuili ympärilleen. Hän näki Mendezin makaavan maassa muutaman metrin päässä. Eiffel kiiruhti kaverinsa luokse, joka makasi kyljellään liikkumattomana. Eiffel koitti oliko Mendez elossa, hän tunsi vaimean hengityksen.            

                      ”Mendez! Mendez! Herää siitä!” Eiffel ravisti häntä, mutta Mendez ei reagoinut. Tämä ei ole hyvä. Ulkoa alkoi kuulua ääniä. Eiffel kohotti katseensa kohti ikkunaa. Hän nousi pystyyn ja käveli yhden pienen ikkunan luo ja katsoi ulos. Ikkuna antoi suoraan linnan pihalle, joka oli täynnä ihmisiä. He olivat linnaa kiertävän muurin sisäpuolella. Suoraa Eiffelistä katsoen oikealla oli linnan parvi, jossa jo lukuisat vartijat odottivat kuninkaan näyttäytymistä. Heidän paikkansa oli täydellinen murhaa ajatellen, mutta heidän tilanteensa ei.

                      Eiffel kiiruhti takaisin Mendezin luokse. Hän yritti miettiä mitä tekisi. Hänen aseensa oli kadonnut, niin se joka oli hänellä kädessä, kuin myös se joka oli hänellä piilossa, eikä Eiffel nähnyt Mendezinkään pistoolia missään. Nyt tää homma menee ihan reisille. Eiffel katseli turhautuneensa ympärilleen, mutta ei keksinyt mitään. Pulssi kohosi sitä lujempaa, mitä selvemmin hän alkoi tajuta, että heidän tehtävänsä epäonnistui ja Mendezin tila oli erittäin huono. Ulkona ihmiset alkoivat hurrata. Eiffel palasi takaisin ikkunalle.

                      Aurinko painui horisontin taakse ja Kalistar sekä hänen puolisonsa olivat nousseet parvelle tervehtimään kansalaisia, jotka hurrasivat kuningastaan. Budach seisoi suoraa heidän takanaan. Tilanne olisi enemmän kuin otollinen. Eiffel henkäisi turhautuneena. He olisivat voineet helposti saada kaikki kolme kerralla! Kalistar nosti kätensä hiljentymisen merkiksi ja alkoi pitää kiihkomielistä puhetta.

                      ”Varjolaiset! Aikamme on vihdoin koittanut! Máru on meidän! Viime yönä armeijamme tuhosi viimeisenkin vastarinnan Harúnmon koillisrannalla. Me taistelimme voitokkaasti ja nyt Liittouma on lyöty! He vetäytyivät kuin koirat ja me, kansani, me marssimme voittoon!”

Yleisö hurrasi. Eiffel ei ollut tiennytkään Liittouman osallistuneen taisteluun.

                      ”Mutta Varjon voittokulku ei ole vielä päättynyt. Nyt kuulkaa! Uusi hallitsija on herännyt!” Nyt yleisö kohahti ja puheen sorina levisi. Kalistar nosti käden jälleen vaikenemisen merkiksi. Eiffel höristi korviaan.

                      ”Kyllä! Kuningattaremme on herännyt unestaan ja on meidän aikamme nousta sotaan! Me lähdemme Jerchóvaan ja liittoudumme veljiemme kanssa. Ja yhdessä me valtaamme Jerchóvan sekä kaikki Liittouman hallitsemat maat! Pian koko aurinkokunta on MEIDÄN!” Kalistar huusi ja kaikki hurrasivat. Eiffelin tuijotti epäuskoisena ulos uskomatta kuulemaansa. Koko heidän tuntema maailmansa vaipuisi Varjoon.

Yhtäkkiä pihan täytti kirkas punainen valo. Yleisö kohahti ja kaikki katsoivat ylös, jotkut alkoivat huutaa. Koko piha täyttyi hälystä. Kalistar ja hänen hovinsa katsoivat hämmästyneinä taivaalle. Eiffelkin katsoi ja näki punaisen valopallon laskeutuvan hitaasti taivaalta. Voisiko se olla… Eiffel katsoi mistä suunnasta se oli tullut ja kauhistui. Kaupungin pääkatua pitkin marssi suuri armeija shakaaleja kohti linnaa.

                      ”Voi helvetin helvetti!” Eiffel huudahti.

                      Siinä samassa kuului kirkaisu, jota seurasi kova meteli. Eiffel kääntyi katsomaan ja näki juuri kun Kalistarin vaimo kaatui elottomana juuri kuolleen miehensä päälle. Regnér Kalistar oli kuollut. Meteli kävi korviahuumaavaksi. Eiffel ei ymmärtänyt mitä tapahtui. Seuraavaksi kuolleena kaatui Budach. Väkijoukko kirkui ja huusi. Pakokauhu oli saanut kaikki valtaansa. Parvella sotilaat juoksivat sikin sokin ja vähän väliä joku heistä kaatui kuolleena maahan. Eiffel laski nopeasti parvella Kalistarin ja hänen vaimonsa, sekä Budachin lisäksi neljä kuollutta sotilasta. Ihmiset ryntäilivät kuin eläimet kauhuissaan ja yrittivät päästä pihasta ulos. Nyt oli heidän tilaisuutensa paeta.

                      Eiffel ravasi Mendezin luokse, nosti hänen hartioilleen ja lähti juoksemaan käytävää eteenpäin. Jos Mendezin nostaminen aiemmin oli ollut raskasta, tajuttoman miehen kantaminen oli sitäkin raskaampaa. Eiffel kuitenkin puri hammasta ja jatkoi juoksuaan. Pian hän näki oven. Se oli ikkunattomalla seinällä, eli johti ulos linnasta. Eiffel laski Mendezin maahan, pyyhki hikeä otsaltaan. Ja koitti ovea. Lukossa sekin. Eiffel mietti missä Mendezin tiirikat olivat ja osaisiko hän avata oven.

                      ”Paskat!” hän ärähti. Eiffel veti henkeä ja alkoi potkia ovea voimiensa takaa. Hän tarvitsi viisi lujaa potkaisua ja ovi lennähti räsähtäen selälleen, kohti tyhjyyttä. Eiffel tarrasi ovenkarmista kiinni, ettei olisi lentänyt itseki alas. Oven edessä oli murtuneita kiviä siinä, missä joskus oli ollut rappuset alas. Eiffel katsoi varovasti. Viisitoista metriä alempana virtasi ruskea joki, joka laski mereen edempänä. Hän nielaisi. Tämä olisi ainoa tie ulos. Hänellä ei ollut aikaa alkaa etsiä turvallisempaa ulospääsyä. Toivottavasti tuo joki on tarpeeksi syvä.

Hänen vieressään lattialla Mendez liikahti. Eiffel kyykistyi ja läimäytti Mendeztä kasvoille.

                      ”Mendez! Kuuletko sä?”

Mendez raotti silmiään.

                      ”Qué… Eiffel?” hän sanoi. Mendezin ääni kuulosti käheältä ja hän pälyili, kuin ei tietäisi missä oli.

                      ”Ootsä hereillä?” Eiffel kysyi nostaessaan Mendeztä ylös. Mendez ei vastannut, mutta jäi kuitenkin pystyyn. Eiffel veti hänet oven reunalle.

                      ”Hyvä, nyt pidätä henkee, äläkä huuda.” Eiffel sanoi, tarttui Mendezistä kiinni.

                      ”Qué pasaaaah!” Mendez huudahti, kun Eiffel hyppäsi ulos oviaukosta hänen kanssaan.

                      He iskeytyivät jalat edellä kylmään, sakeaan jokeen. Virta oli paljon voimakkaampi, kuin mitä Eiffel oli arvioinut, mutta he pääsivät, kuin pääsivätkin ehjin nahoin pintaan. Mendez yski ja kakoi vettä ulos, kun he rämpivät rantaan. He eivät kuitenkaan ehtineet jäädä lepäämään, kun Eiffel jo kiiruhti heidät liikkeelle. Joki mihin he hyppäsivät rajasi kaupungin länsireunaa, se oli sama joki, jonka he olivat ylittäneet ensimmäisenä päivänä saapuessaan Merenmóhon.

                      Mendez ja Eiffel juoksivat suoraan metsään pakoon, jotta heitä ei äkättäisi.  Mendez kompuroi paljon ja Eiffel joutui vähän väliä palaamaan takaisin ja auttamaan hänet ylös. Näki selvästi ettei hän ollut kunnossa. He eivät kuitenkaan uskaltaneet pysähtyä ennen kuin linna ja kaupunki olivat jääneet kauas taakse, eivätkä ihmisten huudot enää kuuluneet. Kun lopulta tuntui, ettei heitä seurattu ja he olivat turvallisen välimatkan päässä, kummatkin tipahtivat maahan istumaan. Siinä he istuivat hiljaa huohottaen, sanomatta sanakaan. Eiffel ei ollut uskoa, että kaiken tapahtuneen jälkeen he pääsivät pakenemaan linnasta. Eiffel vilkaisi ympärilleen, heidän aluksensa ei ollut heistä kovin kaukana. Sitten hän katsoi Mendeztä. Hän istui kumarassa hengittäen raskaasti ja tuijotti käsiään.

                      ”Onko kaikki kunnossa?” Eiffel kysyi.

Mendez kohotti kasvojaan Eiffeliä kohti.

                      ”Yo… No puedo ver…” hän sanoi yhä käheällä äänellä. Eiffel ei tajunnut.

                      ”Mitä?”

Mendez alkoi hengittää kiihtyneesti.

                      ”…No puedo... En.. en näe kunnolla Eiffel.” hän sanoi. Sillä hetkellä Eiffel tajusi, että Mendez katsoi hänestä ohi. Eiffel nousi ylös, astui Mendezin viereen ja katsoi häntä silmiin. Hänen pupillinsa olivat harmaat.

                      ”Mitä sinä näet? Näetkö minut?” Hän sanoi ja heilautti kättään Mendezin kasvojen edessä. Mendez oli kalpea kuin jää.

                      ”Näen… hahmoja. Kaikki on niin pimeää. Como noche… Onko nyt yö?”

Eiffel nosti päätään. Aurinko oli kyllä laskenut, mutta ei ollut kuitenkaan säkkipimeää.

                      ”Ei ole vielä.” hän sanoi ahdistuneena. Mendezin kädet alkoivat vapista.

                      ”No…” hän henkäisi. ” ¡No!... ¡NO!!”

Eiffel ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Silloin kuului laukaus.