Salamurha - Kappale 7

Musta Armeija

Aurinko paistoi ikkunan läpi tunkkaiseen huoneeseen ja suoraan Eiffelin naamaan. Hän raotti silmiään ja huomasi nukahtaneensa jossain vaiheessa. Eiffel nousi ylös sängyltään, johon oli kellistynyt ja katsoi ympärilleen. Kaikki muut nukkuivat vielä. Eiffel muisti Waldon ja käveli tämän viereen. Hänen hengityksensä oli jo voimakkaampi ja hän näytti nukkuvan normaalia unta. Eiffel huokaisi ja istahti hänen viereensä hetkeksi. Waldo toipuisi. Hänen haavansa paranisivat kyllä, mutta kuinka muuten? Eiffel toivoi, että hänen ystävänsä saisi rauhan, kuten hänkin sai aikoinaan.

Muutamaa tuntia myöhemmin myös Mendez ja Marko heräsivät ja Eiffel pestasi heti Mendezin avukseen hakemaan ukko Kan’in elikoita. Marko jäi majataloon yhä tajuttoman Waldon kanssa. Majatalossa oli hiljaista. Raollaan olevasta ikkunasta kantautui kaupungin ääniä, mutta hyvin vaimeana. Marko istui samalla sängyllä Waldon jalkopäässä pelaten pasianssia pelikorteilla, hän hävisi itselleen koko ajan. Waldo liikahti. Marko kohotti katseensa ja huomasi Waldon heräävän. Hän aukaisi hitaasti silmänsä ja tuijotti hetken kattoa, sitten hän katseli verkkaisesti ympärilleen, kuin ei olisi tajunnut missä oli.

                      ”Eikä...” Waldo voihkaisi tunnistettuaan majatalon huoneen ja sulki taas silmänsä. Vieressä Marko keräsi korttinsa kasaan.

                      ”Mikä olo?” hän kysyi. Waldo avasi silmänsä uudestaan ja huomasi nyt vasta Markon.

                      ”Ai hei.” hän sanoi käheästi, muttei vastannut kysymykseen. Marko kyllä arvasi vastauksen. Hän nousi ylös ja vei kortit huoneen pöydälle.

                      ”Otatko vettä?” hän kysyi kaataessaan pullosta vettä lasiin. (Majatalon isäntä oli tuonut vettä, kun oli aamulla huomannut yhden vieraistaan olevan vuoteenomana.) Waldo ei taaskaan vastannut, mutta Marko ei välittänyt. Hän toi lasin ja ojensi sen Waldolle.

                      ”Juo tai saat nestehukan.” hän sanoi ja istahti lattialle sängyn viereen. Waldo nousi vaivalloisesti istumaan ja joi veden. Sitten he olivat hiljaa. Marko olisi tahtonut sanoa jotain, mutta hän ei tiennyt mitä. Hiljaisuuden keskeytti lopulta Mendez ja Eiffel, jotka tulivat takaisin karjanhakureissultaan. He eivät aluksi edes huomanneet, että Waldo oli hereillä.

                      ”Ei saatana! Tule Marko kattomaan, meillä on nytten kolme vuohta ja viisitoista kanaa!” Eiffel nauroi.

                      ”Piti jättää ne elikot tuohon pihaan, eikä toi isäntä oikein…” Mendez aloitti, mutta huomasi sitten Waldon, joka katsoi kalpeana heitä sängyltä. ”Ai hei, säkin olet hereillä.” hän sanoi hämmentyneenä. Eiffelkin kääntyi Markon puoleen.

                      ”Me lähdetään parin tunnin kuluttua. Sä voisit pakata nämä tavarat ja lähteä alukselle edeltä. Lähdetään sitten, kun me palataan linnasta Mendezin kanssa.” Eiffel sanoi kasaten omia tavaroitaan.

                      ”Eikö me tullakaan mukaan?” Waldo kysyi yllättäen. Muut katsoivat häntä hieman vaivautuneina.

                      ”Ette. Minä ja Mendez mennään kahdestaan. Te jäätte tänne.” Eiffel sanoi vakavana. Waldo katsoi hämillään vuoroin Eiffeliä ja vuoroin muita.

                      ”Miksi? Milloin näin päätettiin?” Waldo ihmetteli. Marko nousi lattialta.

                      ”Eilen me tämä päätettiin.” hän sanoi välttäen Waldon katsetta ja käveli nopeasti omalle sängylleen pakkaamaan. Waldo katsoi kaikkia sanattomana, hän näytti kovin kurjalta mustine silmänaluksineen ja kalpeine kasvoineen.

                      ”Mä tulen mukaan, me sovittiin niin!” hän sanoi ja yritti nousta ylös sängystä. Eiffel kuitenkin astui hänen eteensä ja tönäisi hänet takaisin sängyn pohjalle.

                      ”Et tule. Sä jäät tänne, koska minä sanon niin.” hän sanoi lujasti. Waldo kuitenkin yritti vielä nousta.

                      ”Vitun natsi! Et sä voi tehdä näin! Minä tulen mukaan vaikka -” hän aloitti, mutta ei saanut lausettaan loppuun, kun Eiffel löi häntä kovaa kasvoihin kämmenselällään. Isku kaatoi Waldon maahan, eikä hän jaksanut nousta ylös.

                      ”Nouse nyt ylös!” Eiffel karjui. ”Nouse vain ylös jos kerta meinaat lähteä meidän kanssa! Luuletko, että me otetaan tuollainen taakka mukaan!? Jos sä kerta oikeesti halusit mukaan nii et ois varmaan yrittäny teilata ittees! Sä jäät tänne, se on KÄSKY!!” hän huusi.

                      Sitten Eiffel marssi tulisena ulos huoneesta ja pamautti oven kiinni niin, että ikkunaruudut helisivät. Mendez ja Marko katsoivat pelästyneinä hänen peräänsä. He eivät olleet nähneet Eiffeliä pitkään aikaan noin vihaisena. Mendez kuitenkin kääntyi pian ja asteli Waldon luo, joka makasi yhä lattialla kyljellään. Hän tarttui tätä käsivarresta ja nosti ylös lattialta takaisin sängylle.

                      ”Lo siento Mucho, mut Eiffel on oikeassa. Sä olet menettänyt niin paljon verta, että sä et kykene pysymään meidän perässä.” Mendez sanoi. ”Sun täytyy jäädä tänne. Me yritetään pärjätä keskenämme.”  

Waldo ei vastannut, vaan istui hiljaa sängyn laidalla katsoen lattiaa. Mendez laski kätensä hänen olalleen hetkeksi ja lähti sitten pakkaamaan omia tavaroitaan. Tuli hiljaista.

Ulkona Eiffel pisti heti ensimmäisenä tupakaksi. Sytytin oli jäänyt sisälle ja ensimmäinen tulitikku katkesi raapaistessa. Eiffel oli vihoissaan vähällä paiskata tikut maahan, mutta hillitsi hermonsa ja sai savukkeensa tuleen. Hän veti syvät henkoset ja lähti kävelemään korttelia ympäri. Hän tiesi, ettei ajatellut selvästi vihaisena, joten hän tarvitsi hetken aikaa laantuakseen. Hän kipusi jyrkät kiviset portaat ylös ja pysähtyi polttamaan seuraavaa savuketta portaiden kaidetta vasten.

Portaat eivät olleet erityisen korkeat, mutta niiltä näki vanhan kaupungin kattojen ylle. Eiffel puhalsi savupilven ilmaan, joka purjehti hitaasti ilmassa, kunnes tuulen puuska hajotti sen. Hän mietti mikä olisi nyt järkevintä tehdä. Hän, kuten muutkin, oli alusta asti olettanut, että heidän tarkka-ampujansa tulee mukaan tehtävään. Nyt heidän ainoa vaihtoehtonsa oli vain toivoa, että kaikki menee hyvin. Eiffel huokaisi ja poltti vielä hetken, ennen kuin tumppasi tupakkansa kivikaiteeseen.

Aurinko oli siirtynyt jälleen taivaankannella. Päivä alkoi olla ohi ja iltapäivän kiireiset ihmiset ilmestyivät katukuvaan. Eiffel ja Mendez pukivat ruskeita viittoja päällensä majatalossa ja valkkasivat aseitaan mukaan.

”Me otetaan vain nämä revolverit mukaan.” Eiffel sanoi pakatessaan tavaroitaan.

”Eikö teidän kannattaisi ottaa tää M21? Se olisi parempi.” Marko ehdotti.

”Totta, mutta se on jo liian iso, näiden pitää mahtua kärryjen valepohjan alle, muistatko? Pakkaa se kivääri vaikka mun laukkuun.” Eiffel vastasi. Sitten he sanoivat lyhyet hyvästit ja lähtivät taluttamaan ukko Kan’in elikoita Kalistarin linnaan. Marko seisoi majatalon ulkopuolella ja katsoi kuinka hänen ystäviensä selät katosivat väenpaljouteen kauppakadulla. Hänen olonsa oli hyvin levoton, koska olisi halunnut olla näiden mukana. Marko potkaisi maassa olevaa tupakantumppia niin, että kuiva hiekka pöllähti ilmaan ja käveli sitten takaisin sisälle. Waldo istui hiljaa sängyllä kasaten tavaroitaan, joita ei ollut paljoa. Marko asteli vaitonaisena hänen ohitseen ja nosti lattialta oman ja Eiffelin kassin.

”Mendezillä oli melko vähän kamaa mukana, jos sinä vaikka jaksaisit kantaa sen tavarat ja omasi.” hän sanoi.

Waldo nosti katseensa. Häntä ärsytti vähättely, mutta ei kuitenkaan vastannut mitään. Hän nousi ylös vaivalloisesti ja otti olalleen niin oman kassinsa, kuin Mendezinkin.

”Mennään sitten.” Marko tuhahti, sitten he jättivät huoneen avaimen talon isännälle ja marssivat ulos. Iltapäivä oli lämmin ja laskeva aurinko värjäsi kadut oransseiksi. Marko ei jaksanut olla pahalla tuulella Waldon takia. Häntä ainoastaan huoletti, miten toisilla sujuisi linnassa. Entä jos jokin menee pieleen?

”Me voitaisiin säästää aikaa ja mennä tuolta kaakon portista ulos.” Marko ehdotti osoittaen kohti kukkulaa, joka kohosi korkealla kaupungin takana.

”Eikö me voida vaan mennä samaa tietä, mistä me tultiinkin?” Waldo kysyi. (Marko oli ihmeissään saadessaan vastauksen.)

”No, se oikaisisi hieman. Meidän alus on suoraan tuon kukkulan takana ja me kierrettiin se viimeksi, muistatko kuinka kauan kesti kävellä tänne? Ehkä se mäki on helpompi laskeutua ku nousta.” hän vastasi.

Waldo nyökkäsi ja he lähtivät kävelemään verkkaisesti kohti kaakon porttia, yhtä Merenmon kahdeksasta portista. Matka ei kuitenkaan taittunut kovin sujuvasti. Kaupungin kadut olivat mutkikkaita ja mäkisiä ja täynnä portaita. Waldo ei jaksanut kävellä nopeasti ja joutui pysähtymään vähän väliä heikotuksen vuoksi. Marko jo odotti, milloin hän menettäisi tajuntansa. Eikä kulku helpottunut yhtään heidän päästyään ulos kaupungista, päinvastoin. Kukkula oli jyrkkä ja kivinen ja he pysähtelivät harva se hetki lepäämään puiden varjoon. He olivat kävelleet jo yli tunnin, mutta eivät olleet päässeet kauas kaupungin muureista. Markoa harmitti matkanteon hitaus, mutta hän ei kehdannut sanoa Waldolle mitään, tämä nimittäin yritti tosissaan jaksaa, vaikka ei pystynyt siihen.

”Ei saatana tämä on raskasta! Tää on enemmän vuori ko mikään saatanan mäki!” Waldo ähkäisi ja kaatui mäenrinteeseen polvilleen huohottaen.

”Jaksatko sä? Otatko vettä?” Marko sanoi kaivaen vesipullon laukustaan. Waldo kiitti ja otti pitkän hörpyn. Sitten hän laski pullon alas ja jäi katsomaan etäisyydessä kohoavia metsiä.

”Mitä näkyy?” Marko kysyi.

”Sssh! Kuuntele!” Waldo sanoi kohottaen kätensä ja nousten hitaasti seisomaan. Marko höristi korviaan. Kaukaa metsästä kaikui ääni joka kuulosti erehdyttävästi torvelta. Tuuli havisutti lehtipuiden oksia ja alempaa rinteestä lennähti ilmaan lintu. Kylmät väreet kulkivat kummankin niskaa pitkin. Siinä samassa alempaa metsästä, usean kilometrin päässä heistä, ilmestyi esiin suuri musta joukko, joka marssi kohti kaupunkia torvien soidessa.

”Shakaaleja!” Marko huudahti. ”Niitä on satoja!”

”Niin. Ja ne ovat menossa kaupunkiin.” Waldo sanoi. Sitten he katsoivat toisiaan.

”Mendez ja Eiffel! Niitä on varoitettava!” Marko hätääntyi.

Waldo katsoi kuinka armeijallinen shakaaleja velloi tasaista vauhtia kohti kaupunkia.

”Me ei ehditä ajoissa…” hän sanoi ja kääntyi Markoa päin ja katsoi tätä hetken. ”Sinun pitää mennä yksin.” hän jatkoi.

”Mitä? En minä voi…” Marko aloitti.

”Voitpas ja sun täytyy! Jos minä lähden mukaan tässä kunnossa, me ei ehditä ikinä! Sun täytyy juosta takaisin kaupunkiin ja varoittaa Eiffeliä ja Mendeztä tai niille käy huonosti! Minä jään tänne tavaroiden kanssa.” Waldo sanoi hengästyneenä ja istuutui taas alas. Marko hätääntyi, eihän hän voinut jättää Waldoa tänne keskenään aseiden kanssa. Juuri tästähän Eiffel oli häntä varoittanut.

”Mä en voi jättää sua yksin.” Marko sanoi katsoen vuoroin kaupunkia ja shakaalien armeijaa. Waldo otti lyhyen ryypyn vettä ja antoi pullon sitten takaisin Markolle.

”Mä tiedän mitä Eiffel on sulle sanonut. Älä nyt välitä siitä, vaan ala painua. Minä lupaan, että olen täällä yhä hengissä, kun te palaatte.” Waldo sanoi hiljaa ja katsoi Markoa silmiin. Marko ei tiennyt luottaako, mutta nyt hänellä ei ollut vaihtoehtoja.

”Hyvä on.” Hän sanoi, kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan kohti kaupunkia, minkä kerkesi. Waldo jäi niille sijoilleen katsomaan kaverinsa perään. Kyllä sinä voit luottaa minuun.