Musta Armeija
Aurinko
paistoi ikkunan läpi tunkkaiseen huoneeseen ja suoraan Eiffelin naamaan. Hän
raotti silmiään ja huomasi nukahtaneensa jossain vaiheessa. Eiffel nousi ylös
sängyltään, johon oli kellistynyt ja katsoi ympärilleen. Kaikki muut nukkuivat
vielä. Eiffel muisti Waldon ja käveli tämän viereen. Hänen hengityksensä oli jo
voimakkaampi ja hän näytti nukkuvan normaalia unta. Eiffel huokaisi ja istahti
hänen viereensä hetkeksi. Waldo toipuisi. Hänen haavansa paranisivat kyllä,
mutta kuinka muuten? Eiffel toivoi, että hänen ystävänsä saisi rauhan, kuten
hänkin sai aikoinaan.
Muutamaa
tuntia myöhemmin myös Mendez ja Marko heräsivät ja Eiffel pestasi heti Mendezin
avukseen hakemaan ukko Kan’in elikoita. Marko jäi majataloon yhä tajuttoman
Waldon kanssa. Majatalossa oli hiljaista. Raollaan olevasta ikkunasta kantautui
kaupungin ääniä, mutta hyvin vaimeana. Marko istui samalla sängyllä Waldon
jalkopäässä pelaten pasianssia pelikorteilla, hän hävisi itselleen koko ajan.
Waldo liikahti. Marko kohotti katseensa ja huomasi Waldon heräävän. Hän aukaisi
hitaasti silmänsä ja tuijotti hetken kattoa, sitten hän katseli verkkaisesti
ympärilleen, kuin ei olisi tajunnut missä oli.
”Eikä...” Waldo voihkaisi
tunnistettuaan majatalon huoneen ja sulki taas silmänsä. Vieressä Marko keräsi
korttinsa kasaan.
”Mikä olo?” hän kysyi.
Waldo avasi silmänsä uudestaan ja huomasi nyt vasta Markon.
”Ai hei.” hän sanoi
käheästi, muttei vastannut kysymykseen. Marko kyllä arvasi vastauksen. Hän
nousi ylös ja vei kortit huoneen pöydälle.
”Otatko vettä?” hän kysyi
kaataessaan pullosta vettä lasiin. (Majatalon isäntä oli tuonut vettä, kun oli
aamulla huomannut yhden vieraistaan olevan vuoteenomana.) Waldo ei taaskaan
vastannut, mutta Marko ei välittänyt. Hän toi lasin ja ojensi sen Waldolle.
”Juo tai saat nestehukan.”
hän sanoi ja istahti lattialle sängyn viereen. Waldo nousi vaivalloisesti
istumaan ja joi veden. Sitten he olivat hiljaa. Marko olisi tahtonut sanoa
jotain, mutta hän ei tiennyt mitä. Hiljaisuuden keskeytti lopulta Mendez ja
Eiffel, jotka tulivat takaisin karjanhakureissultaan. He eivät aluksi edes
huomanneet, että Waldo oli hereillä.
”Ei saatana! Tule Marko
kattomaan, meillä on nytten kolme vuohta ja viisitoista kanaa!” Eiffel nauroi.
”Piti jättää ne elikot
tuohon pihaan, eikä toi isäntä oikein…” Mendez aloitti, mutta huomasi sitten
Waldon, joka katsoi kalpeana heitä sängyltä. ”Ai hei, säkin olet hereillä.” hän
sanoi hämmentyneenä. Eiffelkin kääntyi Markon puoleen.
”Me lähdetään parin tunnin
kuluttua. Sä voisit pakata nämä tavarat ja lähteä alukselle edeltä. Lähdetään
sitten, kun me palataan linnasta Mendezin kanssa.” Eiffel sanoi kasaten omia
tavaroitaan.
”Eikö me tullakaan
mukaan?” Waldo kysyi yllättäen. Muut katsoivat häntä hieman vaivautuneina.
”Ette. Minä ja Mendez
mennään kahdestaan. Te jäätte tänne.” Eiffel sanoi vakavana. Waldo katsoi
hämillään vuoroin Eiffeliä ja vuoroin muita.
”Miksi? Milloin näin
päätettiin?” Waldo ihmetteli. Marko nousi lattialta.
”Eilen me tämä
päätettiin.” hän sanoi välttäen Waldon katsetta ja käveli nopeasti omalle
sängylleen pakkaamaan. Waldo katsoi kaikkia sanattomana, hän näytti kovin
kurjalta mustine silmänaluksineen ja kalpeine kasvoineen.
”Mä tulen mukaan, me
sovittiin niin!” hän sanoi ja yritti nousta ylös sängystä. Eiffel kuitenkin
astui hänen eteensä ja tönäisi hänet takaisin sängyn pohjalle.
”Et tule. Sä jäät tänne,
koska minä sanon niin.” hän sanoi lujasti. Waldo kuitenkin yritti vielä nousta.
”Vitun natsi! Et sä voi
tehdä näin! Minä tulen mukaan vaikka -” hän aloitti, mutta ei saanut lausettaan
loppuun, kun Eiffel löi häntä kovaa kasvoihin kämmenselällään. Isku kaatoi
Waldon maahan, eikä hän jaksanut nousta ylös.
”Nouse nyt ylös!” Eiffel
karjui. ”Nouse vain ylös jos kerta meinaat lähteä meidän kanssa! Luuletko, että
me otetaan tuollainen taakka mukaan!? Jos sä kerta oikeesti halusit mukaan nii
et ois varmaan yrittäny teilata ittees! Sä jäät tänne, se on KÄSKY!!” hän
huusi.
Sitten Eiffel marssi
tulisena ulos huoneesta ja pamautti oven kiinni niin, että ikkunaruudut
helisivät. Mendez ja Marko katsoivat pelästyneinä hänen peräänsä. He eivät
olleet nähneet Eiffeliä pitkään aikaan noin vihaisena. Mendez kuitenkin kääntyi
pian ja asteli Waldon luo, joka makasi yhä lattialla kyljellään. Hän tarttui
tätä käsivarresta ja nosti ylös lattialta takaisin sängylle.
”Lo siento Mucho, mut Eiffel on oikeassa. Sä
olet menettänyt niin paljon verta, että sä et kykene pysymään meidän perässä.”
Mendez sanoi. ”Sun täytyy jäädä tänne. Me yritetään pärjätä keskenämme.”
Waldo ei vastannut, vaan istui hiljaa sängyn
laidalla katsoen lattiaa. Mendez laski kätensä hänen olalleen hetkeksi ja lähti
sitten pakkaamaan omia tavaroitaan. Tuli hiljaista.
Ulkona Eiffel pisti heti ensimmäisenä tupakaksi.
Sytytin oli jäänyt sisälle ja ensimmäinen tulitikku katkesi raapaistessa. Eiffel
oli vihoissaan vähällä paiskata tikut maahan, mutta hillitsi hermonsa ja sai
savukkeensa tuleen. Hän veti syvät henkoset ja lähti kävelemään korttelia
ympäri. Hän tiesi, ettei ajatellut selvästi vihaisena, joten hän tarvitsi
hetken aikaa laantuakseen. Hän kipusi jyrkät kiviset portaat ylös ja pysähtyi
polttamaan seuraavaa savuketta portaiden kaidetta vasten.
Portaat eivät olleet erityisen korkeat, mutta niiltä
näki vanhan kaupungin kattojen ylle. Eiffel puhalsi savupilven ilmaan, joka
purjehti hitaasti ilmassa, kunnes tuulen puuska hajotti sen. Hän mietti mikä
olisi nyt järkevintä tehdä. Hän, kuten muutkin, oli alusta asti olettanut, että
heidän tarkka-ampujansa tulee mukaan tehtävään. Nyt heidän ainoa vaihtoehtonsa
oli vain toivoa, että kaikki menee hyvin. Eiffel huokaisi ja poltti vielä
hetken, ennen kuin tumppasi tupakkansa kivikaiteeseen.
Aurinko
oli siirtynyt jälleen taivaankannella. Päivä alkoi olla ohi ja iltapäivän
kiireiset ihmiset ilmestyivät katukuvaan. Eiffel ja Mendez pukivat ruskeita
viittoja päällensä majatalossa ja valkkasivat aseitaan mukaan.
”Me otetaan vain nämä revolverit mukaan.” Eiffel
sanoi pakatessaan tavaroitaan.
”Eikö teidän kannattaisi ottaa tää M21? Se olisi
parempi.” Marko ehdotti.
”Totta, mutta se on jo liian iso, näiden pitää
mahtua kärryjen valepohjan alle, muistatko? Pakkaa se kivääri vaikka mun
laukkuun.” Eiffel vastasi. Sitten he sanoivat lyhyet hyvästit ja lähtivät
taluttamaan ukko Kan’in elikoita Kalistarin linnaan. Marko seisoi majatalon
ulkopuolella ja katsoi kuinka hänen ystäviensä selät katosivat väenpaljouteen
kauppakadulla. Hänen olonsa oli hyvin levoton, koska olisi halunnut olla näiden
mukana. Marko potkaisi maassa olevaa tupakantumppia niin, että kuiva hiekka
pöllähti ilmaan ja käveli sitten takaisin sisälle. Waldo istui hiljaa sängyllä
kasaten tavaroitaan, joita ei ollut paljoa. Marko asteli vaitonaisena hänen
ohitseen ja nosti lattialta oman ja Eiffelin kassin.
”Mendezillä oli melko vähän kamaa mukana, jos sinä
vaikka jaksaisit kantaa sen tavarat ja omasi.” hän sanoi.
Waldo nosti katseensa. Häntä ärsytti vähättely,
mutta ei kuitenkaan vastannut mitään. Hän nousi ylös vaivalloisesti ja otti
olalleen niin oman kassinsa, kuin Mendezinkin.
”Mennään sitten.” Marko tuhahti, sitten he jättivät
huoneen avaimen talon isännälle ja marssivat ulos. Iltapäivä oli lämmin ja laskeva
aurinko värjäsi kadut oransseiksi. Marko ei jaksanut olla pahalla tuulella
Waldon takia. Häntä ainoastaan huoletti, miten toisilla sujuisi linnassa. Entä
jos jokin menee pieleen?
”Me voitaisiin säästää aikaa ja mennä tuolta kaakon
portista ulos.” Marko ehdotti osoittaen kohti kukkulaa, joka kohosi korkealla
kaupungin takana.
”Eikö me voida vaan mennä samaa tietä, mistä me
tultiinkin?” Waldo kysyi. (Marko oli ihmeissään saadessaan vastauksen.)
”No, se oikaisisi hieman. Meidän alus on suoraan
tuon kukkulan takana ja me kierrettiin se viimeksi, muistatko kuinka kauan
kesti kävellä tänne? Ehkä se mäki on helpompi laskeutua ku nousta.” hän
vastasi.
Waldo nyökkäsi ja he lähtivät kävelemään
verkkaisesti kohti kaakon porttia, yhtä Merenmon kahdeksasta portista. Matka ei
kuitenkaan taittunut kovin sujuvasti. Kaupungin kadut olivat mutkikkaita ja
mäkisiä ja täynnä portaita. Waldo ei jaksanut kävellä nopeasti ja joutui
pysähtymään vähän väliä heikotuksen vuoksi. Marko jo odotti, milloin hän
menettäisi tajuntansa. Eikä kulku helpottunut yhtään heidän päästyään ulos
kaupungista, päinvastoin. Kukkula oli jyrkkä ja kivinen ja he pysähtelivät
harva se hetki lepäämään puiden varjoon. He olivat kävelleet jo yli tunnin,
mutta eivät olleet päässeet kauas kaupungin muureista. Markoa harmitti
matkanteon hitaus, mutta hän ei kehdannut sanoa Waldolle mitään, tämä nimittäin
yritti tosissaan jaksaa, vaikka ei pystynyt siihen.
”Ei saatana tämä on raskasta! Tää on enemmän vuori
ko mikään saatanan mäki!” Waldo ähkäisi ja kaatui mäenrinteeseen polvilleen
huohottaen.
”Jaksatko sä? Otatko vettä?” Marko sanoi kaivaen
vesipullon laukustaan. Waldo kiitti ja otti pitkän hörpyn. Sitten hän laski
pullon alas ja jäi katsomaan etäisyydessä kohoavia metsiä.
”Mitä näkyy?” Marko kysyi.
”Sssh! Kuuntele!” Waldo sanoi kohottaen kätensä ja
nousten hitaasti seisomaan. Marko höristi korviaan. Kaukaa metsästä kaikui ääni
joka kuulosti erehdyttävästi torvelta. Tuuli havisutti lehtipuiden oksia ja
alempaa rinteestä lennähti ilmaan lintu. Kylmät väreet kulkivat kummankin
niskaa pitkin. Siinä samassa alempaa metsästä, usean kilometrin päässä heistä,
ilmestyi esiin suuri musta joukko, joka marssi kohti kaupunkia torvien
soidessa.
”Shakaaleja!” Marko huudahti. ”Niitä on satoja!”
”Niin. Ja ne ovat menossa kaupunkiin.” Waldo sanoi.
Sitten he katsoivat toisiaan.
”Mendez ja Eiffel! Niitä on varoitettava!” Marko
hätääntyi.
Waldo
katsoi kuinka armeijallinen shakaaleja velloi tasaista vauhtia kohti kaupunkia.
”Me ei ehditä ajoissa…” hän sanoi ja kääntyi Markoa
päin ja katsoi tätä hetken. ”Sinun pitää mennä yksin.” hän jatkoi.
”Mitä? En minä voi…” Marko aloitti.
”Voitpas ja sun täytyy! Jos minä lähden mukaan tässä
kunnossa, me ei ehditä ikinä! Sun täytyy juosta takaisin kaupunkiin ja
varoittaa Eiffeliä ja Mendeztä tai niille käy huonosti! Minä jään tänne
tavaroiden kanssa.” Waldo sanoi hengästyneenä ja istuutui taas alas. Marko
hätääntyi, eihän hän voinut jättää Waldoa tänne keskenään aseiden kanssa. Juuri
tästähän Eiffel oli häntä varoittanut.
”Mä en voi jättää sua yksin.” Marko sanoi katsoen
vuoroin kaupunkia ja shakaalien armeijaa. Waldo otti lyhyen ryypyn vettä ja
antoi pullon sitten takaisin Markolle.
”Mä tiedän mitä Eiffel on sulle sanonut. Älä nyt
välitä siitä, vaan ala painua. Minä lupaan, että olen täällä yhä hengissä, kun
te palaatte.” Waldo sanoi hiljaa ja katsoi Markoa silmiin. Marko ei tiennyt
luottaako, mutta nyt hänellä ei ollut vaihtoehtoja.
”Hyvä on.” Hän sanoi, kääntyi ympäri ja lähti
juoksemaan kohti kaupunkia, minkä kerkesi. Waldo jäi niille sijoilleen
katsomaan kaverinsa perään. Kyllä sinä
voit luottaa minuun.
Oh, the goats.
VastaaPoistaAww yiss goats.
Poista