Musta kuin yö
”Herrani!
Liput ovat vaihtaneet väriä!”
Nuori sotilas huudahti juostessaan Drynnin eteen
hänen marssiessa ulos Hovin pihamaalle.
”Niiden
kuulukin olla punaiset typerys!” Drynn ärähti.
”Ei
herrani! Katsokaa!” mies sanoi ja osoitti kohti tornia.
Drynn käänsi katseensa ylös ja kaikkien viirien
väri oli muuttunut mustanpuhuvaksi. Jos tämä oli pilaa, se oli hyvin mauton
sellainen. Drynn rykäisi hermostuneesti ja sylkäisi maahan.
”Ota
selvää kuka on tässä vastuussa ja tuo hänet eteeni rangaistavaksi! Heti!” Drynn
komensi; sotilas kumarsi ja juoksi pois. Tämä tästä vielä puuttui. Varjolaiset
aikovat hyökätä, myrsky nousee ja joku idiootti oli vaihtanut liput mustiksi.
Kaikki liput. Yhtä aikaa, jokaisesta tornista. Aika omituistahan se oli. Ja hämmentävää.
Drynn marssi kohti Hovin sotajoukkojen tukikohtaa, joka sijaitsi linann
kupeessa hallinnollisista syistä. Jokin sai hänen hälytyskellonsa soimaan.
Hän
astui sisään upseerien kansliaan, jossa muut päälliköt jo valmistelivat
puolustussuunnitelmaa. Miehet ottivat asennon tervehtiäkseen komentajaansa.
”Lepo
vaan. Kertokaa missä mennään.” Drynn sanoi ja alkoi vaihtaa ylleen esillä
olevaa sotisopaansa.
”Suurin
miesvahvuus keskitetään pääportille. Jousimiehet ovat jo matkalla asemiinsa
muurille. Pikeä kuumennetaan ja kutsunnot ovat käynnissä.” Eversti kertoi.
”Hyvä,
hyvä. Muistakaa ottaa huomioon tämä ilma.” Drynn vastasi kärsimättömästi
kiinnittäessään rintapanssariaan.
”Luonnollisesti.”
”Haluan,
että tiedustelijat ottavat selvää vihollisen tarkan määrän, mistä he tulevat ja
milloin he ovat Hovissa. Kapteeni Står, sinä saat tämän tehtävän. Voit poistua.
Asemasota on paskin mahdollinen ratkaisu, mutta Gildon ei anna lupaa
hyökkäykselle.” Drynn murahti.
Kaljuuntuva kapteeni kumarsi ja poistui kiireen
vilkkaa ulos. Huoneessa muut vilkuilivat toisiaan.
”Hyökkäys
on aina riskaabelia, uskon että Tromsson tietää mitä-”
”Vastahyökkäys
toisi meille yliotteen tilanteesta. Vihollinen ei osaisi sitä odottaa. Mutta
nyt me alistumme, otamme heidät oikein avosylin vastaan. Hovi kestää...
Varmasti, mutta kuinka kauan me kestämme?
Talven jäljiltä emme ole ehtineet käydä kauppaa, ruokavarastot ovat lähes
tyhjät. Varjolaiset kyllä odottavat, siihen asti kunnes kuolemme nälkään.”
Drynn murisi.
”Lähetämmekö
avunpyynnön Yumóon? Ehkä Liittouma voisi...”
”Pah!
Voimme lähettää sanan Yumóon, mutta uskotteko todella että Liittouma saapuu
aseet tanassa apuun? Milloin taivasväkeä on kiinnostanut muu kuin raha ja kaupankäynti?”
Drynn tuhahti kiukkuisesti. Muut nyökkäilivät vaitonaisina. Siitä oli jo kauan,
kun viimeksi Liittouman edustajia oli nähty muualla kuin rannikkojen
kaupungeissa. Edes Liittouman shakaaleja ei enää partioinut säännöllisesti, jos
koskaan. Ainoat shakaalit mitä viimeaikoina oli näkynyt kuuluivat Varjolle. Yhä
enenevissä määrin. Liittouman kommentti mihin tahansa avun tai neuvon pyyntöön,
oli: yrittäkää selvittää asianne ilman veren vuodatusta. ”Liittoutuneiden Tasavallan
ensimmäisen pykälän mukaan hallinnomme ensisijainen pyrkimys on edesajaa
siirtokuntien autonomiaa, poislukien mó
Idässä, Lännessä ja Etelässä.” Sama litania, joka ikinen kerta, eri
virkamiesten kirjoittamana. Drynn osasi nuo lauseet ulkoa, niin monesti hän oli
ne lukenut liittauman sileältä valkoiselta paperilta.
Drynn
kiinnitti hopeanharmaan viitan hartioilleen ja katsoi itseään peilistä. Jos
hänen hiuksensakin olisivat harmaat, hän olisi kuin ilmetty isänsä. Ulkona
tuuli navakoitui ja sai mustana liehuavan viiren paukahtelemaan, kuin ruoskana
ilmassa.
”Ja
joku saa kuulla kunniansa noista lipuista! Aivan kuin kansalaiset eivät olisi
tarpeeksi peloissaan.” Drynn sanoi ja levitti suuren kartan pöydälle. Upseerit
ihmettelivät hetken ja kurkistivat sitten yksi toisensa perään ikkunasta ulos.
”Mitä
halvattua?!”
”Mitä
tämä oikein tarkoittaa?”
Drynn otti huikan suoraan viinikarahvista kun
kukaan ei nähnyt ja jatkoi kartan tutkailua.
”En
tiedä, mutta huonoa makua se kyllä edustaa.” hän mutisi tarkkailleessaan Hovin
linnoituksen pohjapiirrosta. Huipputorniin tätytyisi lisätä pari äijää
tarkkailemaan joka ilmansuuntaa. Mitään ei saisi päästä heiltä ohi.
”Sanokaa
minun sanoneen, tämä on paha enne.” Ikara Horden sanoi uloskatsoessaan. Hän oli
parrakas neljäkymmentävuotias mies, jolla oli komeat punaiset viikset, sekä
hieman yli olkapäiden ulottuva tukka. Ikara oli ollut samassa virassa lähes
kaksikymmentä vuotta, eikä kuulemma edes halunnut ylennystä, vaikka olisi sen
jo sadasti ansainnut. Drynn kuunteli aina hänen mielipidettään mistä tahansa
asiasta. Joten vaikka Drynn ei ollut taikauskoinen, hän joutui nyt olemaan
samaa mieltä Ikaran kanssa, mutta ei halunnut sanoa sitä ääneen.
Drynn
oli kuullut häiritseviä asioista varjolaisista ja Varjosta. Sellaisia, joita
hän ei järjellä ja päättelyllä kyennyt selittämään. Hän ei ollut koskaan nähnyt
henkiä, tai kokenut mitään yliluonnollista, joten hänen taikauskoisella äidillä
oli tapana sanoa, että Drynn oli siunattu enemmän fyysisillä lahjoilla, kuin
henkisillä. Vaikka äidin sananlaskun saattoi ottaa myös pilkkana, oli Drynn
ollut vain tyytyväinen osaansa. Se, että kaiken pystyi ymmärtämään, antoi lohtua.
Sillä sitä, mitä pystyi ymmärtämään, pystyi myös hallitsemaan. Ja Drynnin lahja
oli johtaa ja ottaa tilanteet hallintaan. Siinä hän oli hyvä.
Mutta
kuinka ottaa tilanne haltuun, jos ei sitä tuntenut, eikä siten ymmärtänyt? Jos
Varjo oli todella sellainen, mistä oli kuullut huhuja, se oli hänelle vieras.
Pimeys joka lamaannuttaa? Kuoleman pelko, kuoleman tunne? Vihollinen, joka
kestää kipua ja väsymystä ilman ruokaa ja rohtoja? Vihollinen, joka löyhkää
painajaisille? Kuinka voi seivästää pelon, iskeä hengiltä pakokauhun, tai
sivaltaa pimeyttä? Entä mitä tehdä, jos tuhansia varjolaisia kerääntyy
päiväkausiksi kaupungin ympärille? Voiko Varjon läsnäolo vahingoittaa ihmisen
....sielua?
Se
luonnoton myrsky alkoi jälleen. Kevään myrskykausi olisi jo pitänyt mennä, eikä
tähän vuoden aikaan koskaan tuullut lounaasta. Ja nyt nuo halvatun liput. Drynn
puristi kätensä nyrkkiin niin että kynnet pureutuivat kämmeniin. Tämäkö oli se
tunne, joka sai kuolevaisen vapisemaan yliluonnollisen edessä? Jos Varjo tekee
juuri sen, mitä Drynn pelkäsi, tulisi puolustustaistelu kaatamaan Hovin Varjon
edessä.
Drynn
iski nyrkillä pöytään turhautuneena. Muut säpähtivät ja kääntyivät häntä kohti.
”Me
emme häviä tätä taistelua! Me
ratsastamme heitä vastaan. Tätä taistelua emme voi voittaa muurien takaa, me
hyökkäämme ensin!” Drynn julisti.
”Olen
samaa mieltä!” Ikara sanoi ja pamautti nyrkillä rintaansa. Muut upseerit eivät
olleet aivan yhtä innokkaita.
”Tiedän
miksi haluatte hyökätä, herra komentaja, mutta entä Hovin määräys? Gildon
Tromsson ei antanut hyökkäykselle lupaa.” kaljuuntunut, vanha majuri sanoi
mustien viiksiensä alta.
”Minä
otan mieluummin vastuun käskyn rikkomisesta, kuin kansalaisten hengestä! Minun
tehtäväni on suojella Hovia, sekä sen kansaa ja sen minä aion tehdä. Gildon ei
ole Àlhrúin verta, minun ei tarvitse
kuunnella hänen ohjeitaan. Eversti Horden, aloittakaa joukkojen valmistaminen
heti. Majuri, sinun miehesi jäävät muurien sisään, te pidätte huolen
kaupungista.” Drynn jyrisi.
”Ja
Horden, kun olet valmis, hae minut. Haluan johtaa joukkoni taisteluun.” Drynn
lisäsi.
”Ei
tule kysymykseenkään. Drynn, tällaisessa taistelussa on tärkeää, että
tärkeimmät strategistit pysyvät Hovissa! Ja me kaikki tiedämme, ettet ole
noussut kenraaliksi kentältä.” Kenraaliluutnantti Risk sanoi.
Hän oli
Drynnin kakkosmies ja lisäksi vanha perhetuttu. Risk – sekä kaikki muut
huoneessa tiesivät, että vaikka Thranin ainoa poika oli peloton miekkailija, olivat
hänen taistelutaitonsa mitättömät hänen taktikointinsa rinnalla. Myös Drynn
tiesi tämän, eikä hän pitänyt laisinkaan ajatuksesta, että joutuisi istumaan suojassa
myrskyltä, muiden pistäessään henkensä likoon Hovin puolesta.
”Lupaan,
etten tuota Teille pettymystä!” Horden vakuutti pää pystyssä ja pamautti
jälleen rintakehäänsä. Äijän tapa nuijia itseensä muistutti toisinaan suurta,
aavistuksen yksinkertaista karhua.
”Tiedän
sen.” Drynn sanoi lannistuneena ja kaatoi itselleen karahvista viimeiset viinit
pöydällä lojuneeseen lasiin. Ikara kumarsi muodollisesti ja harppoi ulos. Nyt
ei auttanut muu kuin alistua. Sodan kynnyksellä ei ollut varaa ryhtyä
sooloilemaan, eikä Drynn ollut syntynyt eilen.
Hän
jakoi vielä toimintasuunnitelmat muille ja poistui sitten täydessä sotisovassa.
Tuntui naurettavalta pukeutua panssareihin, jos aikoi seurata taistelua
linnasta. Hän astui ulos ja katsahti ylös. Taivas oli täyttynyt luumunmustista
pilvistä ja vettä tippui harvoina isoina pisaroina maahan. Ilma ei ollut
raikas, eikä lämmin kuten kesäinen sade, vaan kolea ja synkkä kuin talvinen
myrsky.
Hän
lähti kulkemaan kohti Hovin pääovia, mutta katsahti vielä kohti Itäsiipeä. Olikohan neidolla kaikki hyvin? Drynn
suoristi selkänsä ja joudutti askeliaan. Sota oli koittamassa ja hän mietti
vain yhden tytön hyvinvointia. Mutta neito oli juuri menettänyt sukunsa,
kotinsa ja nyt vielä seuralaisensa. Astellessaan Hovin kaikuvia käytäviä Drynn
ei saanut Eléä mielestään. Miksi kummassa Gildon oli pidätyttänyt yhden
talonpojan, joka oli sittemmin vieläpä kadonnut sellistään.
Drynn
pysähtyi suuren ikkunan eteen; saman jonka edessä Elé oli eilen pysähtynyt
kuultuaan synkät uutiset. Hän katsoi kaukaisuuteen kohti etäisiä mäkiä ja
metsää, joiden takaa vihollinen pian marssisi esiin. Drynn huokaisi ja alkoi
koota ajatuksiaan tähystäen linnan pihassa hääriviä sotilaita. Silloin hänen
silmänsä näkivät kuninkaankaartin sotilaan taluttavan satuloitua ratsua
sivuportille. Drynn kurtisti kulmiaan. Mies puhui portinvartijoille ja he
avasivat tälle oven. Mies hyppäsi ratsunsa selkään ja puikahti vähin äänin ulos
Hovin pihasta.
Silloin
Drynn muisti Gildonin järkyttyneen ilmeen, kun Elé aiemmin puuttui
keskusteluun. ”Pidätytitte seuralaiseni
ja siirsitte hänet, ennen kuin ehdin nähdä hänet, ja nyt ette kuuntele teille
annettuja neuvoja! Minusta asiaa kuuluisi tiedustella oikealta hallitsijalta.”
”Hän
ei tiennyt vangin kadonneen.” Drynn mutisi ymmärtäessään asian laidan. Tämä
selitti niin paljon! Ja nyt hän lähetti sotilaan sen pojan perään. Drynn
naurahti itsekseen. Täytyi pitää mielessä, ettei Korven asukkeja tyrmät
pidätelleet. Mutta nyt ei ollut naurun aika. Sota oli voitettavana ja nuori neito
oli vaarassa. Mutta jos hän marssisi tytön kammariin, Gildon saisi vihiä hänen
aatoksistaan. Drynn pyörähti ympäri kannoillaan ja lähti marssimaan alas
portaita.
Ovella
hän pysäytti ohi kulkevan hovimestarin
”Lähetä
luokseni ompelija. Odotan häntä muurilla.” Drynn sanoi ja marssi ulos. Takana palvelija
kumarsi ja lähti matkaansa. Drynn asteli viitta liehuen muurin kupeessa olevia
portaita kohti ja kipusi puiset rappuset lähes juosten ylös muurin harjalle
saakka. Ylhäällä hän pysähtyi vetämään henkeä ja tähystämän kaupungin yli. Hovi
koostui kolmesta vankasta muurista, uloimmasta, joka suojasi kaupunkia,
keskimmäisestä, joka koostui neljästä yhtä pitkästä muurin osasta ilman
portteja, sekä sisämmästä, jonka laella hän nyt seisoi. Tämä muuri oli korkein,
mutta uloin oli vahvin Keskimmäinen
muuri ei niinkään suojannut, vaan toimi osana puolustusmekanismia. Sen laelle
asennettaisiin jousiampujien toinen pataljoona, mikäli uloin puolustus
pettäisi.
Drynnin
yhä tähystäessä hän kuuli naisen puuskutusta alempaa. Hän kääntyi ympäri ja
huomasi piian kapuavan portaita hengästyneenä. Tämä oli ilmeisesti nyt se
ompelija. Drynn oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut ehtinyt kirjoittaa
saateviestiä. Hän pyysi muurilla tähystävältä lähetiltä sulkakynää ja paperia.
”Kutsuitte
herrani.” ompelijatar sanoi niiaten. Drynn nyökkäsi murahtaen ja kirjoitti
viestin loppuun.
”Neiti
Hiadan puku turmeltui aiemmin, tehkää hänelle uusi, ja antakaa tämä viesti
puvun mukana. Piika niiasi ja lähti matkoihinsa.
Drynn
kääntyi kohti pääporttia. Tuuli yltyi ja alkoi tihkuttaa vettä. Hän kurtisti
kulmiaan vakavana. Nyt hän voisi keskittyä sotaan. Kaupungin torilla, kuten
myös Hovin pihalla sotilaat
valmistautuivat hyökkäykseen. Haarniskat narisivat ja miekat kalahtelivat
levottomina, kun soturit odottivat käskyä marssia puolustamaan kaupunkiaan ja
kuningastaan. Drynn katsahti kohti kaakkoa, jossa satojen kilometrien päässä
kohosi Yumón suurkaupunki. Nyt jos koskaan Hovi tarvitsi Liittouman apua. Mutta
olivatko he kuulleet Varjon noususta? Jos he eivät saisi ulkopuolista apua,
Hovi kaatuisi ja vapuisi Varjoon. Drynn pyyhkäisi sateesta kostuneita hiuksiaan
pois kasvoiltaan. Hän ei antaisi sen tapahtua. Gildon saisi vaikka heittää
hänet tyrmään, mutta Drynn ei aikonut vain odottaa, että Varjolaiset
valloittaisivat Idän muinaisen ruhtinashuoneen.
Alhaalla
pihalla Ikara Horden kapusi juuri suuren ratsunsa selkään. Äijä oli niin
valtava, että tarvitsi Hovin isoimman hevosen ratsukseen, jotta eläin jaksaisi
kantaa miehen taisteluun. Horden kannusti ratsunsa ulos Hovin porteista ja
ratsasti sotajoukot kannoillaan halki kaupungin, jossa loput soturit liittyivät
komentajansa perään. Kaupungin kadut täyttyivät itkevistä naisista ja
perheenjäsenistä, jotka saattoivat rakkaansa matkaan kohti kunniaa. Sotatorven
matala sointi kantautui uloimmalta portilta kaikuen halki kaupungin.
Hyökkäykseen, torven soitto julisti. Hyökkäykseen! Kuolemaan!
Kun
Hordenin johtamat joukot olivat kadonneet porteista ulos Drynn kääntyi ympäri
ja alkoi laskeutua muurilta alas. Silloin mutaisen pihan poikki marssi raivosta
kihisten Gildon Trommson.
”Lähetit
sotilaat kuolemaan vaikka minä sen nimenomaan kielsin?! Vaadin selitystä!!”
Mies karjui Drynnille.
”Hyökkäys
on paras puolustus. En aio katsoa sivusta, kun Hovi valloitetaan.” Drynn sanoi
itsevarmasti.
”Ja
silti, täällä sinä olet! Turvassa muurien suojassa, kun urhoolliset sotilaani
taistelevat viimeiseen mieheen – sinun nimissäsi!” Gildon vastasi raivosta
punaisena.
”Olisin
etulinjassa jos voisin asiasta yksin päättää!! Mutta he eivät taistele minun
vuokseni, vaan heidän vuoksensa! He taistelevat ja kuolevat Hovin nimeen! Àlhrúin nimeen!” Drynn julisti
kumauttaen itseään rintaan, kuten Horden.
Näiden
sanojen päätteeksi kaikki sotilaat heidän ympärillään, sekä pihamaalla häärineet
palvelijat puhkesivat hurraukseen! Gildon katsoi hurraavia ihmisiä hämillään.
Sodan ja kuoleman pelko sai asukkaat suuresti ahdistuneiksi; kuten soturit
tarvitsivat kiihottavan sotapuheen ennen taistelua, tarvitsivat myös
kansalaiset mielen nostatusta. Tätä käskynhaltija ei ymmärtänyt, hän ei
ymmärtänyt kansalaistensa mielentilaa. Gildon murahti ja kääntyi vihaisesti
kannoillaan takaisin palatsiin ihmisten yhä taputtaen Drynnille.
Pimeä päivä tuntui kuluvan tuskaisen hitaasti, varsinkin
jos on lukittuna huoneeseensa, vailla mahdollisuutta saada tietää mitä ulkopuolella
tapahtuu. Elé pyöri ympyrää hermostuneena sängyn ja työpöydän välissä. Välillä
hän istui pöydän ääreen, yrittäen kasata ajatuksiaan paperille. Turhautuessaan,
hän nousi jälleen ylös, katsoi vuorotellen kummastakin ikkunasta ulos ja päätyi
uudelleen pyörimään ympyrää. Hän tunsi olevansa loukussa. Häkissä odottamassa,
kun metsästäjä saapuu noutamaan saaliinsa. Aamulla alkanut vesisade oli
kasvanut kaatosateeksi ja kova tuuli paukutti välillä hyvinkin voimakkaasti
ikkunaruutuja.
Ulkona
jyrähti ja Elé pysähtyi. Hän nousi kynnyksen yli suuremman ikkunan syvennykseen
ja istahti alas ikkunanpielustan puiselle penkille. Penkki oli kova, eikä
houkuttanut istumaan, vaikka olikin peitetty kalliilla varhoilukankaalla. Elé
nojautui eteenpäin ja tähysti ulos. Ikkuna avautui puoliksi järvelle ja
puoliksi kaupungin ylle. Tunteja aiemmin Hovin sotajoukot olivat marssineet
ulos kaupungista taisteluun Varjon joukkoja vastaan Gildonin käskyjä uhmaten.
Elé oli huolissaan nuoren kenraalin puolesta. Käskynhaltija ei katsoisi hyvällä
sotapäällikköä, joka toimi oman päänsä mukaan. Tyttö huokaisi turhautuneena.
Hänellä ei ollut mitään käsitystä taistelun kulusta, saati mistään mitä
ulopuolella tapahtui.
Oveen
koputettiin ja vartijat päästivät sisään piian. Tyttö niiasi ylös nousseelle
Elélle ja laski sylissään olleen vaatteen tuolille.
”Herrani
Drynn Thraninpoika lähetti teille uuden leningin. Voimme pestä ja paikata
vanhan ja voitte siihen asti pitää yllänne tätä.” piika sanoi ystävällisesti
viitaten viikattua pukua, jonka päällä lepäsi kirje. Elé nappasi kuoren ja
avasi sen.
Parahin
neito,
Aamulla
sotkitte pukunne.
En halunnut
Teidän
joutuvan pitämään
kuraista
leninkiä, joten
antakaa
minun tarjota Teille uusi,
arvoisenne
mekko.
-Drynn
Miehen käsitys runoudesta meni Eléltä yli
ymmärryksen ja hän laski kirjeen pöydälle aavistuksen hämmentyneenä oudosta
viestistä. Elé nosti leningin syliinsä ja levitti sen sängylle. Se oli
täydellisen pehmeää samettia ja silkkiä, ommeltuna kauniiksi, mutta hillityksi
kokonaisuudeksi. Mekossa oli muodikkaat viilletyt olkavarret, sekä
kultakirjailut kaulaukon ympärillä ja puku oli kauniin tumman violetti, kuin
alkuillan tummuva taivas. Hänen lempivärinsä. Mekko oli selvästi kallis –
ylellinen lahja liki tuntemattomalta mieheltä. Elé tunsi poskiensa punastuvan
ja hän ojentautui uudelleen kirjettä kohti.
”Voitte
vaihtaa vaatetta, älkää antako minun häiritä.” piika sanoi ystävällisesti ja
kääntyi ympäri odottamaan.
Elé alkoi riisua omaa mekkoaan pois, yrittäen
samalla lukea Drynnin kirjettä. Jos tämä oli romanttinen ele, se ei ollut
pelkästään huonosti ajoitettu, vaan myös aavistuksen epäilyttävä, varsinkin
kenraalin kömpelö runon tekele. Ulkona salama iski järvelle, kuin tykinlaukaus ja
ukkosen jyrinä sai ikkunaruudut helisemään. Kirje putosi Elén otteesta
lattialle ja tyttö kumartui nostamaan
kirjeen, kuorien samalla mekkonsa kerroksia auki. Elé astui pois pukunsa
sisältä ja noukki kirjeen käteensä. Silloin hän näki sen.
Parahin neito,
aamulla
sotkitte pukunne.
En halunnut
Teidän
joutuvan pitämään
kuraista
leninkiä, joten
antakaa
minun tarjota Teille uusi,
arvoisenne
mekko.
Paetkaa.
Elé henkäisi ja veti käden suulleen. Hän vilkaisi
nopeasti, huomasiko piika hänen reaktionsa, mutta tyttö oli keskittynyt
katsomaan vesisadetta ikkunasta. Mekko oli vain peite saada kirje perille, ja
ontuva runo oli vain hämäystä. Drynnin viesti oli selvä, paetkaa.
Elé
piilotti kirjeen nopeasti alusasunsa liiveihin piiloon ja alkoi vetää uutta
leninkiä ylleen. Hänen täytyi päästä pois huoneesta, mutta miten? Piika
havahtui uuden mekon kahinaan ja tuli solmimaan mekon nauhat selästä, kunnes
Elé sai mekon puettua. Piika nappasi vanhan mekon mukaansa kipitti ovelle.
Vartijat päästivät piian ulos ja vetivät oven kiinni naisen perästä. Tuli
hiljaista.
Mitä minä oikein teen? Pitäisikö minun
paeta, kuten kenraali ehdotti? Kuinka minä sen teen - olen lukittuna omaan
huoneeseeni! Elé mietti avuttomana ja asteli takaisin ikkunan eteen.
Vesisade oli muuttanut maiseman harmaan usvaiseksi ja tuntui kuin kaikki
ääriviivat maailmasta olisivat kadonneet. Hänen täytyi päästä pois tästä
huoneesta, tai hänelle kävisi kuin Tomarille.
Elé
ponkaisi ylös ja jäätyi samantien paikoilleen. Kylmä kauhun kylvettämä väristys
kulki hitaasti hänen kehonsa läpi, nostaen kaikki ihokarvat pystyyn. Elé tunsi
käsiensä tärisevän hänen tuijottaessaan ikkunaa. Lasista heijastui hänen
kuvajaisensa lisäksi toiset kasvot, kovat ja tuimat, jotka tuijottivat häntä
syvälle silmiin. Naisen vyötäröllä roikkuvat avainrengas kilahteli hiljaa. Elé
tunsi pelon kylmän hien valuvan selkää myöten hänen kääntyessä hitaasti ympäri.
”Ku... kuka
olet?” Elé kysyi ääni väristen. Keskellä huonetta hänen edessään seisoi vanha
nainen, jonka kasvot olivat kuin kivestä veistetyt. Hänen leninkinsä oli hyvin
vanhahtava, kuin muinaisista kirjoista.
”Teidän
ei tarvitse tietää nimeäni. Olen avainten rouva. Ja tulin, koska te kutsuitte
minua.” naisen puheenparsi, kuulosti yhtä vanhalta kuin hänen ulkomuotonsa antoi olettaa.
Nainen astui Elén viereen ja katsoi ilmeti ulkona liehuvaa mustaa viiriä.
”Tulkaa,
rouvani. Meillä on paljon tehtävää, ennen kuin ilta on ohi.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti