maanantai 23. kesäkuuta 2014

Itä, Pohjoinen ja Hovi - Kappale 8

Musta kuin yö



                      ”Herrani! Liput ovat vaihtaneet väriä!”
Nuori sotilas huudahti juostessaan Drynnin eteen hänen marssiessa ulos Hovin pihamaalle.
                      ”Niiden kuulukin olla punaiset typerys!” Drynn ärähti.
                      ”Ei herrani! Katsokaa!” mies sanoi ja osoitti kohti tornia.
Drynn käänsi katseensa ylös ja kaikkien viirien väri oli muuttunut mustanpuhuvaksi. Jos tämä oli pilaa, se oli hyvin mauton sellainen. Drynn rykäisi hermostuneesti ja sylkäisi maahan.
                      ”Ota selvää kuka on tässä vastuussa ja tuo hänet eteeni rangaistavaksi! Heti!” Drynn komensi; sotilas kumarsi ja juoksi pois. Tämä tästä vielä puuttui. Varjolaiset aikovat hyökätä, myrsky nousee ja joku idiootti oli vaihtanut liput mustiksi. Kaikki liput. Yhtä aikaa, jokaisesta tornista. Aika omituistahan se oli. Ja hämmentävää. Drynn marssi kohti Hovin sotajoukkojen tukikohtaa, joka sijaitsi linann kupeessa hallinnollisista syistä. Jokin sai hänen hälytyskellonsa soimaan.
                      Hän astui sisään upseerien kansliaan, jossa muut päälliköt jo valmistelivat puolustussuunnitelmaa. Miehet ottivat asennon tervehtiäkseen komentajaansa.
                      ”Lepo vaan. Kertokaa missä mennään.” Drynn sanoi ja alkoi vaihtaa ylleen esillä olevaa sotisopaansa.
                      ”Suurin miesvahvuus keskitetään pääportille. Jousimiehet ovat jo matkalla asemiinsa muurille. Pikeä kuumennetaan ja kutsunnot ovat  käynnissä.” Eversti kertoi.
                      ”Hyvä, hyvä. Muistakaa ottaa huomioon tämä ilma.” Drynn vastasi kärsimättömästi kiinnittäessään rintapanssariaan.
                      ”Luonnollisesti.”
                      ”Haluan, että tiedustelijat ottavat selvää vihollisen tarkan määrän, mistä he tulevat ja milloin he ovat Hovissa. Kapteeni Står, sinä saat tämän tehtävän. Voit poistua. Asemasota on paskin mahdollinen ratkaisu, mutta Gildon ei anna lupaa hyökkäykselle.” Drynn murahti.
Kaljuuntuva kapteeni kumarsi ja poistui kiireen vilkkaa ulos. Huoneessa muut vilkuilivat toisiaan.
                      ”Hyökkäys on aina riskaabelia, uskon että Tromsson tietää mitä-”
                      ”Vastahyökkäys toisi meille yliotteen tilanteesta. Vihollinen ei osaisi sitä odottaa. Mutta nyt me alistumme, otamme heidät oikein avosylin vastaan. Hovi kestää... Varmasti, mutta kuinka kauan me kestämme? Talven jäljiltä emme ole ehtineet käydä kauppaa, ruokavarastot ovat lähes tyhjät. Varjolaiset kyllä odottavat, siihen asti kunnes kuolemme nälkään.” Drynn murisi.
                      ”Lähetämmekö avunpyynnön Yumóon? Ehkä Liittouma voisi...”
                      ”Pah! Voimme lähettää sanan Yumóon, mutta uskotteko todella että Liittouma saapuu aseet tanassa apuun? Milloin taivasväkeä on kiinnostanut muu kuin raha ja kaupankäynti?” Drynn tuhahti kiukkuisesti. Muut nyökkäilivät vaitonaisina. Siitä oli jo kauan, kun viimeksi Liittouman edustajia oli nähty muualla kuin rannikkojen kaupungeissa. Edes Liittouman shakaaleja ei enää partioinut säännöllisesti, jos koskaan. Ainoat shakaalit mitä viimeaikoina oli näkynyt kuuluivat Varjolle. Yhä enenevissä määrin. Liittouman kommentti mihin tahansa avun tai neuvon pyyntöön, oli: yrittäkää selvittää asianne ilman veren vuodatusta.  ”Liittoutuneiden Tasavallan ensimmäisen pykälän mukaan hallinnomme ensisijainen pyrkimys on edesajaa siirtokuntien autonomiaa, poislukien Idässä, Lännessä ja Etelässä.” Sama litania, joka ikinen kerta, eri virkamiesten kirjoittamana. Drynn osasi nuo lauseet ulkoa, niin monesti hän oli ne lukenut liittauman sileältä valkoiselta paperilta.
Drynn kiinnitti hopeanharmaan viitan hartioilleen ja katsoi itseään peilistä. Jos hänen hiuksensakin olisivat harmaat, hän olisi kuin ilmetty isänsä. Ulkona tuuli navakoitui ja sai mustana liehuavan viiren paukahtelemaan, kuin ruoskana ilmassa.
                      ”Ja joku saa kuulla kunniansa noista lipuista! Aivan kuin kansalaiset eivät olisi tarpeeksi peloissaan.” Drynn sanoi ja levitti suuren kartan pöydälle. Upseerit ihmettelivät hetken ja kurkistivat sitten yksi toisensa perään ikkunasta ulos.
                      ”Mitä halvattua?!”
                      ”Mitä tämä oikein tarkoittaa?”
Drynn otti huikan suoraan viinikarahvista kun kukaan ei nähnyt ja jatkoi kartan tutkailua.
                      ”En tiedä, mutta huonoa makua se kyllä edustaa.” hän mutisi tarkkailleessaan Hovin linnoituksen pohjapiirrosta. Huipputorniin tätytyisi lisätä pari äijää tarkkailemaan joka ilmansuuntaa. Mitään ei saisi päästä heiltä ohi.
                      ”Sanokaa minun sanoneen, tämä on paha enne.” Ikara Horden sanoi uloskatsoessaan. Hän oli parrakas neljäkymmentävuotias mies, jolla oli komeat punaiset viikset, sekä hieman yli olkapäiden ulottuva tukka. Ikara oli ollut samassa virassa lähes kaksikymmentä vuotta, eikä kuulemma edes halunnut ylennystä, vaikka olisi sen jo sadasti ansainnut. Drynn kuunteli aina hänen mielipidettään mistä tahansa asiasta. Joten vaikka Drynn ei ollut taikauskoinen, hän joutui nyt olemaan samaa mieltä Ikaran kanssa, mutta ei halunnut sanoa sitä ääneen.
                      Drynn oli kuullut häiritseviä asioista varjolaisista ja Varjosta. Sellaisia, joita hän ei järjellä ja päättelyllä kyennyt selittämään. Hän ei ollut koskaan nähnyt henkiä, tai kokenut mitään yliluonnollista, joten hänen taikauskoisella äidillä oli tapana sanoa, että Drynn oli siunattu enemmän fyysisillä lahjoilla, kuin henkisillä. Vaikka äidin sananlaskun saattoi ottaa myös pilkkana, oli Drynn ollut vain tyytyväinen osaansa. Se, että kaiken pystyi ymmärtämään, antoi lohtua. Sillä sitä, mitä pystyi ymmärtämään, pystyi myös hallitsemaan. Ja Drynnin lahja oli johtaa ja ottaa tilanteet hallintaan. Siinä hän oli hyvä.
                      Mutta kuinka ottaa tilanne haltuun, jos ei sitä tuntenut, eikä siten ymmärtänyt? Jos Varjo oli todella sellainen, mistä oli kuullut huhuja, se oli hänelle vieras. Pimeys joka lamaannuttaa? Kuoleman pelko, kuoleman tunne? Vihollinen, joka kestää kipua ja väsymystä ilman ruokaa ja rohtoja? Vihollinen, joka löyhkää painajaisille? Kuinka voi seivästää pelon, iskeä hengiltä pakokauhun, tai sivaltaa pimeyttä? Entä mitä tehdä, jos tuhansia varjolaisia kerääntyy päiväkausiksi kaupungin ympärille? Voiko Varjon läsnäolo vahingoittaa ihmisen ....sielua?
                      Se luonnoton myrsky alkoi jälleen. Kevään myrskykausi olisi jo pitänyt mennä, eikä tähän vuoden aikaan koskaan tuullut lounaasta. Ja nyt nuo halvatun liput. Drynn puristi kätensä nyrkkiin niin että kynnet pureutuivat kämmeniin. Tämäkö oli se tunne, joka sai kuolevaisen vapisemaan yliluonnollisen edessä? Jos Varjo tekee juuri sen, mitä Drynn pelkäsi, tulisi puolustustaistelu kaatamaan Hovin Varjon edessä.
                      Drynn iski nyrkillä pöytään turhautuneena. Muut säpähtivät ja kääntyivät häntä kohti.
                      ”Me emme häviä tätä taistelua! Me ratsastamme heitä vastaan. Tätä taistelua emme voi voittaa muurien takaa, me hyökkäämme ensin!” Drynn julisti.
                      ”Olen samaa mieltä!” Ikara sanoi ja pamautti nyrkillä rintaansa. Muut upseerit eivät olleet aivan yhtä innokkaita.
                      ”Tiedän miksi haluatte hyökätä, herra komentaja, mutta entä Hovin määräys? Gildon Tromsson ei antanut hyökkäykselle lupaa.” kaljuuntunut, vanha majuri sanoi mustien viiksiensä alta.
                      ”Minä otan mieluummin vastuun käskyn rikkomisesta, kuin kansalaisten hengestä! Minun tehtäväni on suojella Hovia, sekä sen kansaa ja sen minä aion tehdä. Gildon ei ole Àlhrúin verta, minun ei tarvitse kuunnella hänen ohjeitaan. Eversti Horden, aloittakaa joukkojen valmistaminen heti. Majuri, sinun miehesi jäävät muurien sisään, te pidätte huolen kaupungista.” Drynn jyrisi.
                      ”Ja Horden, kun olet valmis, hae minut. Haluan johtaa joukkoni taisteluun.” Drynn lisäsi.
                      ”Ei tule kysymykseenkään. Drynn, tällaisessa taistelussa on tärkeää, että tärkeimmät strategistit pysyvät Hovissa! Ja me kaikki tiedämme, ettet ole noussut kenraaliksi kentältä.” Kenraaliluutnantti Risk sanoi.
Hän oli Drynnin kakkosmies ja lisäksi vanha perhetuttu. Risk – sekä kaikki muut huoneessa tiesivät, että vaikka Thranin ainoa poika oli peloton miekkailija, olivat hänen taistelutaitonsa mitättömät hänen taktikointinsa rinnalla. Myös Drynn tiesi tämän, eikä hän pitänyt laisinkaan ajatuksesta, että joutuisi istumaan suojassa myrskyltä, muiden pistäessään henkensä likoon Hovin puolesta.
                      ”Lupaan, etten tuota Teille pettymystä!” Horden vakuutti pää pystyssä ja pamautti jälleen rintakehäänsä. Äijän tapa nuijia itseensä muistutti toisinaan suurta, aavistuksen yksinkertaista karhua.
                      ”Tiedän sen.” Drynn sanoi lannistuneena ja kaatoi itselleen karahvista viimeiset viinit pöydällä lojuneeseen lasiin. Ikara kumarsi muodollisesti ja harppoi ulos. Nyt ei auttanut muu kuin alistua. Sodan kynnyksellä ei ollut varaa ryhtyä sooloilemaan, eikä Drynn ollut syntynyt eilen.
                      Hän jakoi vielä toimintasuunnitelmat muille ja poistui sitten täydessä sotisovassa. Tuntui naurettavalta pukeutua panssareihin, jos aikoi seurata taistelua linnasta. Hän astui ulos ja katsahti ylös. Taivas oli täyttynyt luumunmustista pilvistä ja vettä tippui harvoina isoina pisaroina maahan. Ilma ei ollut raikas, eikä lämmin kuten kesäinen sade, vaan kolea ja synkkä kuin talvinen myrsky.
                      Hän lähti kulkemaan kohti Hovin pääovia, mutta katsahti vielä kohti Itäsiipeä. Olikohan neidolla kaikki hyvin? Drynn suoristi selkänsä ja joudutti askeliaan. Sota oli koittamassa ja hän mietti vain yhden tytön hyvinvointia. Mutta neito oli juuri menettänyt sukunsa, kotinsa ja nyt vielä seuralaisensa. Astellessaan Hovin kaikuvia käytäviä Drynn ei saanut Eléä mielestään. Miksi kummassa Gildon oli pidätyttänyt yhden talonpojan, joka oli sittemmin vieläpä kadonnut sellistään.
                      Drynn pysähtyi suuren ikkunan eteen; saman jonka edessä Elé oli eilen pysähtynyt kuultuaan synkät uutiset. Hän katsoi kaukaisuuteen kohti etäisiä mäkiä ja metsää, joiden takaa vihollinen pian marssisi esiin. Drynn huokaisi ja alkoi koota ajatuksiaan tähystäen linnan pihassa hääriviä sotilaita. Silloin hänen silmänsä näkivät kuninkaankaartin sotilaan taluttavan satuloitua ratsua sivuportille. Drynn kurtisti kulmiaan. Mies puhui portinvartijoille ja he avasivat tälle oven. Mies hyppäsi ratsunsa selkään ja puikahti vähin äänin ulos Hovin pihasta.
                      Silloin Drynn muisti Gildonin järkyttyneen ilmeen, kun Elé aiemmin puuttui keskusteluun. ”Pidätytitte seuralaiseni ja siirsitte hänet, ennen kuin ehdin nähdä hänet, ja nyt ette kuuntele teille annettuja neuvoja! Minusta asiaa kuuluisi tiedustella oikealta hallitsijalta.”
                      ”Hän ei tiennyt vangin kadonneen.” Drynn mutisi ymmärtäessään asian laidan. Tämä selitti niin paljon! Ja nyt hän lähetti sotilaan sen pojan perään. Drynn naurahti itsekseen. Täytyi pitää mielessä, ettei Korven asukkeja tyrmät pidätelleet. Mutta nyt ei ollut naurun aika. Sota oli voitettavana ja nuori neito oli vaarassa. Mutta jos hän marssisi tytön kammariin, Gildon saisi vihiä hänen aatoksistaan. Drynn pyörähti ympäri kannoillaan ja lähti marssimaan alas portaita.
                      Ovella hän pysäytti ohi kulkevan hovimestarin
                      ”Lähetä luokseni ompelija. Odotan häntä muurilla.” Drynn sanoi ja marssi ulos. Takana palvelija kumarsi ja lähti matkaansa. Drynn asteli viitta liehuen muurin kupeessa olevia portaita kohti ja kipusi puiset rappuset lähes juosten ylös muurin harjalle saakka. Ylhäällä hän pysähtyi vetämään henkeä ja tähystämän kaupungin yli. Hovi koostui kolmesta vankasta muurista, uloimmasta, joka suojasi kaupunkia, keskimmäisestä, joka koostui neljästä yhtä pitkästä muurin osasta ilman portteja, sekä sisämmästä, jonka laella hän nyt seisoi. Tämä muuri oli korkein, mutta uloin oli vahvin  Keskimmäinen muuri ei niinkään suojannut, vaan toimi osana puolustusmekanismia. Sen laelle asennettaisiin jousiampujien toinen pataljoona, mikäli uloin puolustus pettäisi.
                      Drynnin yhä tähystäessä hän kuuli naisen puuskutusta alempaa. Hän kääntyi ympäri ja huomasi piian kapuavan portaita hengästyneenä. Tämä oli ilmeisesti nyt se ompelija. Drynn oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut ehtinyt kirjoittaa saateviestiä. Hän pyysi muurilla tähystävältä lähetiltä sulkakynää ja paperia.
                      ”Kutsuitte herrani.” ompelijatar sanoi niiaten. Drynn nyökkäsi murahtaen ja kirjoitti viestin loppuun.
                      ”Neiti Hiadan puku turmeltui aiemmin, tehkää hänelle uusi, ja antakaa tämä viesti puvun mukana. Piika niiasi ja lähti matkoihinsa.
                      Drynn kääntyi kohti pääporttia. Tuuli yltyi ja alkoi tihkuttaa vettä. Hän kurtisti kulmiaan vakavana. Nyt hän voisi keskittyä sotaan. Kaupungin torilla, kuten myös Hovin pihalla  sotilaat valmistautuivat hyökkäykseen. Haarniskat narisivat ja miekat kalahtelivat levottomina, kun soturit odottivat käskyä marssia puolustamaan kaupunkiaan ja kuningastaan. Drynn katsahti kohti kaakkoa, jossa satojen kilometrien päässä kohosi Yumón suurkaupunki. Nyt jos koskaan Hovi tarvitsi Liittouman apua. Mutta olivatko he kuulleet Varjon noususta? Jos he eivät saisi ulkopuolista apua, Hovi kaatuisi ja vapuisi Varjoon. Drynn pyyhkäisi sateesta kostuneita hiuksiaan pois kasvoiltaan. Hän ei antaisi sen tapahtua. Gildon saisi vaikka heittää hänet tyrmään, mutta Drynn ei aikonut vain odottaa, että Varjolaiset valloittaisivat Idän muinaisen ruhtinashuoneen.
                      Alhaalla pihalla Ikara Horden kapusi juuri suuren ratsunsa selkään. Äijä oli niin valtava, että tarvitsi Hovin isoimman hevosen ratsukseen, jotta eläin jaksaisi kantaa miehen taisteluun. Horden kannusti ratsunsa ulos Hovin porteista ja ratsasti sotajoukot kannoillaan halki kaupungin, jossa loput soturit liittyivät komentajansa perään. Kaupungin kadut täyttyivät itkevistä naisista ja perheenjäsenistä, jotka saattoivat rakkaansa matkaan kohti kunniaa. Sotatorven matala sointi kantautui uloimmalta portilta kaikuen halki kaupungin. Hyökkäykseen, torven soitto julisti. Hyökkäykseen! Kuolemaan!
                      Kun Hordenin johtamat joukot olivat kadonneet porteista ulos Drynn kääntyi ympäri ja alkoi laskeutua muurilta alas. Silloin mutaisen pihan poikki marssi raivosta kihisten Gildon Trommson.
                      ”Lähetit sotilaat kuolemaan vaikka minä sen nimenomaan kielsin?! Vaadin selitystä!!” Mies karjui Drynnille.
                      ”Hyökkäys on paras puolustus. En aio katsoa sivusta, kun Hovi valloitetaan.” Drynn sanoi itsevarmasti.
                      ”Ja silti, täällä sinä olet! Turvassa muurien suojassa, kun urhoolliset sotilaani taistelevat viimeiseen mieheen – sinun nimissäsi!” Gildon vastasi raivosta punaisena.
                      ”Olisin etulinjassa jos voisin asiasta yksin päättää!! Mutta he eivät taistele minun vuokseni, vaan heidän vuoksensa! He taistelevat ja kuolevat Hovin nimeen! Àlhrúin nimeen!” Drynn julisti kumauttaen itseään rintaan, kuten Horden.
Näiden sanojen päätteeksi kaikki sotilaat heidän ympärillään, sekä pihamaalla häärineet palvelijat puhkesivat hurraukseen! Gildon katsoi hurraavia ihmisiä hämillään. Sodan ja kuoleman pelko sai asukkaat suuresti ahdistuneiksi; kuten soturit tarvitsivat kiihottavan sotapuheen ennen taistelua, tarvitsivat myös kansalaiset mielen nostatusta. Tätä käskynhaltija ei ymmärtänyt, hän ei ymmärtänyt kansalaistensa mielentilaa. Gildon murahti ja kääntyi vihaisesti kannoillaan takaisin palatsiin ihmisten yhä taputtaen Drynnille.

Pimeä päivä tuntui kuluvan tuskaisen hitaasti, varsinkin jos on lukittuna huoneeseensa, vailla mahdollisuutta saada tietää mitä ulkopuolella tapahtuu. Elé pyöri ympyrää hermostuneena sängyn ja työpöydän välissä. Välillä hän istui pöydän ääreen, yrittäen kasata ajatuksiaan paperille. Turhautuessaan, hän nousi jälleen ylös, katsoi vuorotellen kummastakin ikkunasta ulos ja päätyi uudelleen pyörimään ympyrää. Hän tunsi olevansa loukussa. Häkissä odottamassa, kun metsästäjä saapuu noutamaan saaliinsa. Aamulla alkanut vesisade oli kasvanut kaatosateeksi ja kova tuuli paukutti välillä hyvinkin voimakkaasti ikkunaruutuja.
Ulkona jyrähti ja Elé pysähtyi. Hän nousi kynnyksen yli suuremman ikkunan syvennykseen ja istahti alas ikkunanpielustan puiselle penkille. Penkki oli kova, eikä houkuttanut istumaan, vaikka olikin peitetty kalliilla varhoilukankaalla. Elé nojautui eteenpäin ja tähysti ulos. Ikkuna avautui puoliksi järvelle ja puoliksi kaupungin ylle. Tunteja aiemmin Hovin sotajoukot olivat marssineet ulos kaupungista taisteluun Varjon joukkoja vastaan Gildonin käskyjä uhmaten. Elé oli huolissaan nuoren kenraalin puolesta. Käskynhaltija ei katsoisi hyvällä sotapäällikköä, joka toimi oman päänsä mukaan. Tyttö huokaisi turhautuneena. Hänellä ei ollut mitään käsitystä taistelun kulusta, saati mistään mitä ulopuolella tapahtui.
Oveen koputettiin ja vartijat päästivät sisään piian. Tyttö niiasi ylös nousseelle Elélle ja laski sylissään olleen vaatteen tuolille.
”Herrani Drynn Thraninpoika lähetti teille uuden leningin. Voimme pestä ja paikata vanhan ja voitte siihen asti pitää yllänne tätä.” piika sanoi ystävällisesti viitaten viikattua pukua, jonka päällä lepäsi kirje. Elé nappasi kuoren ja avasi sen.

Parahin neito,
Aamulla sotkitte pukunne.
En halunnut
Teidän joutuvan pitämään
kuraista leninkiä, joten
antakaa minun tarjota Teille uusi,
arvoisenne mekko.

-Drynn

Miehen käsitys runoudesta meni Eléltä yli ymmärryksen ja hän laski kirjeen pöydälle aavistuksen hämmentyneenä oudosta viestistä. Elé nosti leningin syliinsä ja levitti sen sängylle. Se oli täydellisen pehmeää samettia ja silkkiä, ommeltuna kauniiksi, mutta hillityksi kokonaisuudeksi. Mekossa oli muodikkaat viilletyt olkavarret, sekä kultakirjailut kaulaukon ympärillä ja puku oli kauniin tumman violetti, kuin alkuillan tummuva taivas. Hänen lempivärinsä. Mekko oli selvästi kallis – ylellinen lahja liki tuntemattomalta mieheltä. Elé tunsi poskiensa punastuvan ja hän ojentautui uudelleen kirjettä kohti.
                      ”Voitte vaihtaa vaatetta, älkää antako minun häiritä.” piika sanoi ystävällisesti ja kääntyi ympäri odottamaan.
Elé alkoi riisua omaa mekkoaan pois, yrittäen samalla lukea Drynnin kirjettä. Jos tämä oli romanttinen ele, se ei ollut pelkästään huonosti ajoitettu, vaan myös aavistuksen epäilyttävä, varsinkin kenraalin kömpelö runon tekele. Ulkona salama iski järvelle, kuin tykinlaukaus ja ukkosen jyrinä sai ikkunaruudut helisemään. Kirje putosi Elén otteesta lattialle ja tyttö  kumartui nostamaan kirjeen, kuorien samalla mekkonsa kerroksia auki. Elé astui pois pukunsa sisältä ja noukki kirjeen käteensä. Silloin hän näki sen.

Parahin neito,
aamulla sotkitte pukunne.
En halunnut
Teidän joutuvan pitämään
kuraista leninkiä, joten
antakaa minun tarjota Teille uusi,
arvoisenne mekko.

Paetkaa.
Elé henkäisi ja veti käden suulleen. Hän vilkaisi nopeasti, huomasiko piika hänen reaktionsa, mutta tyttö oli keskittynyt katsomaan vesisadetta ikkunasta. Mekko oli vain peite saada kirje perille, ja ontuva runo oli vain hämäystä. Drynnin viesti oli selvä, paetkaa.
Elé piilotti kirjeen nopeasti alusasunsa liiveihin piiloon ja alkoi vetää uutta leninkiä ylleen. Hänen täytyi päästä pois huoneesta, mutta miten? Piika havahtui uuden mekon kahinaan ja tuli solmimaan mekon nauhat selästä, kunnes Elé sai mekon puettua. Piika nappasi vanhan mekon mukaansa kipitti ovelle. Vartijat päästivät piian ulos ja vetivät oven kiinni naisen perästä. Tuli hiljaista.
                      Mitä minä oikein teen? Pitäisikö minun paeta, kuten kenraali ehdotti? Kuinka minä sen teen - olen lukittuna omaan huoneeseeni! Elé mietti avuttomana ja asteli takaisin ikkunan eteen. Vesisade oli muuttanut maiseman harmaan usvaiseksi ja tuntui kuin kaikki ääriviivat maailmasta olisivat kadonneet. Hänen täytyi päästä pois tästä huoneesta, tai hänelle kävisi kuin Tomarille.
Elé ponkaisi ylös ja jäätyi samantien paikoilleen. Kylmä kauhun kylvettämä väristys kulki hitaasti hänen kehonsa läpi, nostaen kaikki ihokarvat pystyyn. Elé tunsi käsiensä tärisevän hänen tuijottaessaan ikkunaa. Lasista heijastui hänen kuvajaisensa lisäksi toiset kasvot, kovat ja tuimat, jotka tuijottivat häntä syvälle silmiin. Naisen vyötäröllä roikkuvat avainrengas kilahteli hiljaa. Elé tunsi pelon kylmän hien valuvan selkää myöten hänen kääntyessä hitaasti ympäri.
”Ku... kuka olet?” Elé kysyi ääni väristen. Keskellä huonetta hänen edessään seisoi vanha nainen, jonka kasvot olivat kuin kivestä veistetyt. Hänen leninkinsä oli hyvin vanhahtava, kuin muinaisista kirjoista.
                      ”Teidän ei tarvitse tietää nimeäni. Olen avainten rouva. Ja tulin, koska te kutsuitte minua.” naisen puheenparsi, kuulosti yhtä vanhalta kuin hänen ulkomuotonsa antoi olettaa. Nainen astui Elén viereen ja katsoi ilmeti ulkona liehuvaa mustaa viiriä.

                      ”Tulkaa, rouvani. Meillä on paljon tehtävää, ennen kuin ilta on ohi.” 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti