Rikkomaton vala
Elé hörppäsi loput viinit yhdellä huikalla ja
astui ovelle. Kaikki riippui nyt hänestä. Samassa oveen koputettiin. Elén sydän
pomppasi kurkkuun. Hän nielaisi ja avasi oven. Käytävällä seisoi nuori piika kynttelikkö
kädessään, tosin vain yksi kynttilä paloi.
”Anteeksi
häiriö, arvon neito.” tyttö sanoi niiaten.
”Mitä
asiaa?” Elé kysyi kylmästi, mutta asiallisesti.
”Saanko
pyytää teitä seuraamaan minua, kiitos?” palvelijatar viittasi käytävälle.
”Voit
kertoa herra Trommssonille, etten tapaa häntä ennen kuin olen saanut nähdä
seuralaiseni.” Elé sanoi ja sulki oven. Käskynhaltija oli selvästi lähettänyt
piikansa tarkastamaan, pysyikö Elé huoneessaan. Miestä ei pitänyt aliarvioida.
Oveen
koputettiin uudestaan. Oliko tämä kutsu, josta ei voinut kieltäytyä? Elé avasi
oven, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan.
”Arvon
neito, minä en palvele käskynhaltiaa, vaan kuningasta. Seuraisitteko minua,
olkaa hyvä.” tyttö sanoi totisesti ja lähti marssimaan käytävää pitkin. Elé oli
hämmentynyt palvelijan tavoista, mutta lähti silti - tai ehkä juuri siksi -
seuraamaan häntä. Tämä saattoi olla ansa, mutta ainakin Elé oli siitä tietoinen.
”Saanko
tietää miksi Kuningas tahtoo nähdä minut?” Elé kysyi saatuaan tytön kiinni.
”Minua
neuvottiin kulkemaan hiljaa käytävillä, arvon neito.” piika sanoi hiljaa ja kiiruhti
askeleitaan.
He
kulkivat kapeasta lasiovesta ulos pihamaalle, ohi hevostallien, kohti muurin
kupeessa kohoavaa tornia, jonka toisessa kerroksessa paloi kynttilä. Ylhäällä
tornin huipussa leihui valkoinen lippu. Sairas Kuningas ei todellakaan voinut
juosta tänne, mitä oli tekeillä?
Musta
tammiovi ei päästänyt ääntäkään auetessaan. Elé astui sisään piian pidellessä
ovea auki.
”Toinen
kerros, muistakaa koputtaa.” Piika sanoi, niiasi ja sulki oven perästään,
jätteän Elén yksin. Elé oli enemmän kuin hämillään, mistä oikein oli kysymys?
Odottiko oven takana Gildonin lähettämä murhaaja? Pitäisikö hänen paeta
takaisin linnaan? Entä jos Tomar olikin lukittu tänne – ei siinä ei olisi
mitään järkeä. Ja murhaaja? Hän oli vain mitätön aatelisneito, eikä mikään
uhka. Paitsi, etten ole.
Elé
asteli portaiden juureen ja katsoi, kuinka mustat kierreportaat katosivat
mutkan taakse. Kuningas ei voinut tietää, että hän kuului Àlhrúin sukuun. Hän
puri huultaan ja lähti kapuamaan. Hänen täytyi pitää päänsä kylmänä, eikä antaa
olettelulle jalansijaa. Elé pysähtyi ensimmäisen oven eteen, jonka alta kajasti
himmeää kynttilän valoa. Hän veti syvään henkeä ja koputti. Kuului vaimea
kolahdus, kirosana ja lyhyet askeleet ennen kuin ovi aukesi.
”Arvon
neito.” Drynn Thraninpoika sanoi yllättyneenä. Hänen silmiensä alla olivat
raskaat pussit ja koko olemus oli hyvin väsynyt. Elé sen sijaan ei voinut olla
enemmän hämillään, mutta toisaalta yllätys oli positiivinen. Nyt hän voisi
pyytää saada tavata Drynnin isän.
”Te
olitte pyytäneet saada tavata.” Elé sanoi nyökäten kohteliaasti.
”Tähän
aikaan?! Öh, tarkoitan siis – olen pahoillani, mutta ilmeisesti on tapahtunut
jokin erehdys.” mies sanoi, mietti hetken ja astui syrjään. ”Tulkaa toki
sisään.” hän kutsui.
Elé
astui sisään työhuoneeseen, joka selvästi kuului jollekin muulle, kuin
kuninkaan kaartin kenraalille. Seinät olivat täynnä kirjoja ja pergamentteja ja
kolme eri pöytää notkui pölyttyneitä papereita. Keskellä huonetta oli kaksi
sohvaa, joista toisella oli selvästi vasta nukuttu.
”Voitteko
kertoa, kuka saattoi teidät? Voin –” Drynn aloitti.
”Itseasiassa,”
Elé keskeytti. ”Halusinkin tavata teidät, se liittyy pidätykseen.” hän puhui.
Kenraali kuunteli kurtistaen kulmiaan.
”Mikä
pidätys? Mitä tarkoitatte?” hän kysyi ja viittasi neitoa istumaan.
”Ettekö
muka tiedä? Gildon Trommsson pidätytti ystäväni Tomarin keskellä yötä! Hänet
raahattiin tyrmään liki kaksi tuntia sitten!” Elé selitti ja tunsi niskansa
punehtuvan kiukusta. Drynn kaatoi hänelle vettä kuunnellessaan.
”Varmasti
herrallani oli hyvä s-”
”Herrasi
väitti mitä härskimpiä asioita Tomarista! Että hän on murhaaja ja petturi ja
varas ja mitä vielä! En voi hetkeäkään uskoa, että mitkään noista väitteistä
pitävät paikkansa.” Elé henkäisi. Aurinko alkoi maalata taivasta himmeän
oranssin sävyiseksi. Aamu koittaisi pian.
”Haluan
nähdä Tomarin. Nyt.” Elé sanoi tiukasti ja nousi ylös.
Drynn näytti jotenkin hämmentyneeltä, eikä
oikeastaan ollenkaan samalta jäykältä komentajalta, kuin heidän kohdatessaan.
Mies oli selvästi valvonut myöhään, koska ei oikein osannut reagoida Elèn
puhetulvaan. Yhtäkkiä mies muistutti jotenkin Tomaria, eikä Elé osannut
selittää itselleen miksi; johtuiko se hölmistyneestä ilmeestä, sekaisista
hiuksista, vai yksinkertaisesti siitä, että oli mies. Elé tunsi kyynelten
kohoavan silmiin ja vaikka hän kuinka yritti pitää naamansa pokerina, hän ei
kyennyt peittämään alahuulensa vapinaa.
Ja
niin hän pillahti itkuun, kuin typerä pikku tyttö. Eléä hävetti kauheasti,
muttei saanut itkua loppumaan. Komentaja meni vielä enemmän hämilleen, ja
kaatoi hänelle lisää vettä. Elé yritti kiittää, muttei saanut ilmaistua
itseään, vaan nikotteli ja haukkoi henkeään ahdistuneen itkunsa alta. Hän joi
äkkiä veden ja peitti sitten kasvonsa häpeissään nyyhkyttäen.
Yllättäen
hän tunsi käden kiertyvän ympärilleen. Drynn istui hänen viereensä ja silitti
hänen selkäänsä. Eléstä tuntui että hänen koko naamansa loisti punaisena,
silmät ja nenä itkusta – posket ja korvat miehen takia.
”Saatan
teidät itse tyrmään. Käytän määräysvaltaani ja vapautan ystäväsi. Menkäämme.”
Drynn Thraninpoika sanoi vakavana ja nousi ylös tarjoten tytölle kyynerpäänsä.
Elé kiitti hiljaa nyökäten ja nousi ylös, yhä niiskuttaen äänekkäästi. Nuori kenraali
tarjosi hänelle nenäliinan ja lähti saattamaan häntä kohti Hovin tyrmää, jonne
Kuninkaankaarti vei pidätetyt.
Hetkeä
myöhemmin heidän askeutuessaan pimeitä kivisiä portaita alas tyrmiin, oli Elé
vihdoin saanut itkunsa haltuun. Drynn laskeutui kolkkoja portaita hänen
edellään pidellen kädessään lyhtyä, antaen toisen levätä miekkansa kahvalla.
Mies ei ollut erikoisen pitkä, mutta hänen hartiansa olivat leveät ja suora
ryhti sai hänet näyttämään suurmieheltä.
Pian
kengät kolahtivat kumeasti tyrmän kalliolattiaa vasten. Ensimmäinen tyrmä oli
auki ja Drynn pyysi Elé odottamaan paikoillaan. Hän kiersi mutkan taakse ja
palasi pian outo ilme kasvoillaan. Elé ei pitänyt tuosta ilmeestä. Hän nappasi kiinni
helmoistaan ja kiiruhti miehen ohitse kulman taakse. Lyhyt käytävä päättyi
kiviseinään ja kolme muuta selliä olivat lukossa ja tyhjiä. Elé vilkuili
ympärilleen, kiertäen sellit yksitellen.
”Missä
hän on?” Elé henkäisi ”Missä Tomar on?!” hän parahti ja kuuli äänensä särkyvän
jälleen.
”Hänet
on luultavasti jo siirretty.” Drynn sanoi mietteliäänä.
”Se roisto!
Hän lupasi että saisin nähdä hänet.” Elé kiljahti vihaisena.
Yhtäkkiä ulkoa kuului torven soitto. Matalana ja
pitkänä se kaikui syvälle vankiholveihin. Se käski äänellään linnan väen ylös
ja hereille. Drynn käännähti ympäri viitta liehuen ja ryntäsi kiireesti
portaikkoon. Elé tiesi heti että nyt oli jotain tekeillä. Tuo ääni ei varmasti
soinut usein. Vartijat saivat luvan soittaa torvea ainoastaan hätätilanteessa
ja kenraalin kiireestä päätellen tätä ei oltu odotettu. Elé ei jäänyt
aikailemaan, vaan juoksi miehen perään.
Linnan
pihamaalla portit aukesivat juuri, ja sisään laukkasi lähetti yltäpäältä hikisen
hevosen selässä. Elé tunnistaisi tuon vaakunan unissaankin, ratsukko oli tullut
Tornimosta. Elé ryntäsi Drynnin ohitse lähetin luo. Lähetin ratsu seisahtui
hengästyneenä ja mies putosi ratsailta maahan. Häntä oli ammuttu nuolella
olkapäähän ja selkään. Elé kyykistyi miehen viereen välittämättä mutaisesta
maasta joka sotki hänen kauniin pukunsa.
”Rouvani..!”
Lähetti henkäisi tunnistaessaan Elén ja kampesi itsensä polvilleen.
”Stronbrom!
Minkä sanan tuot kylästä?” Elé kysyi huolestuneena.
Mies vajosi kivuissaan takaisin maahan.
”Tornimo
on vallattu. Varjolaiset... he hyökkäävät. Hoviin.” Mies sanoi irvistäen ja
kiskaisi nuolen olkapäästään irti. Elé ei saanut järkytykseltään sanottua
sanaakaan. Drynn astui miehen eteen.
”Kuinka
suuri miesvahvuus?” kenraali kysyi tiukasti.
”Tuhat
– kaksi tuhatta miestä. Heillä on muurinmurtajia ja katapultteja. He ovat jo
tulossa.” mies vastasi.
Vartijat veivät väsyneen ratsun talliin ja
lähtivät kuljettamaan lähettiä sairashuoneelle paareilla.
”Minun
täytyy, viedä sana kuninkaalle.” Drynn sanoi Elélle pahoitellen, mutta
huolestuneena.
”Ymmärrän.”
Elé vastasi nyökäten vakavana.
Komentaja kääntyi kannoillaan ja lähti
kiiruhtamaan kohti Palatsia, Elé kannoillaan. Tyttö halusi pysyä kärryillä
siitä mitä tapahtui. Drynn kyllä huomasi neidon seuraavan, mutta ei noteeranut
häntä, eikä toisaalta kieltänytkään seuraamasta.
He
kulkivat joutuen linnan kaikuvilla käytävillä. Hovin väkeä liittyi heidän
seuraansa konsultoiden toimintaohjeita Drynniltä, joka antoi käskyjä
viilettäessään kohti hallintosalia.
Gildon
Trommson istui jo suuren pöydän ääressä heidän marssiessaan sisään. Virkamiehet
häärivät levottomina ja sotilaita pyöri joka paikassa.
”Kenraali.”
Gildon tervehti valjusti, täyttäen papereitaan.
Drynn marssi suoraa miehen luokse, mutta Elé
jättäytyi pöydän päähän kuuntelemaan.
”Tornimosta
tuli sana, kylän vallanneet varjolaiset hyökkäävät Hoviin. Kaksituhatpäinen
armeija marssii parhaillaan kohti!” Drynn julisti. Virkamiehet pysähtyivät
pelästyneinä ja nyt myös Gildon kohotti katseensa.
”Tämä
on hyvin ikävä uutinen.” Gildon sanoi surkeana. Eléä ällötti. Miehen teeskentely
sai hänet voimaan pahoin. Vieressä Drynn suoristi selkänsä.
”Valmistelen
miehet vastahyökkäystä varten. Marssimme heitä vastaan ja käymme
puolustusasemiin metsän laitaan. Emme –”
”Emme
käy vastahyökkäykseen. Linnoitus pitää vihollisen kyllä loitolla.” Gildon
keskeytti komentajan puheen ja kääntyi sitten jälleen papereihinsa.
”Arvon
käskynhaltija, armeijani vahvuus on rintamalla. Tarpeeksi suurella
miesvahvuudella voimme –” Drynn aloitti, kun Gildon puhui hänen päälleen.
”Minä
en anna sotilaitani sinun tapattavaksi. Hovi kestää kovimmankin hyökkäyksen. Me
emme lähde taisteluun näiden muurien taakse.” Gildon sanoi happamasti.
”Mutta
jos varjolaiset pääsevät sisään – puolustustaistelua ei voi käydä kaupungissa!”
Drynn vastusti kiivaasti. Gildon löi paperit pöytään ja nousi ylös.
”Hovi
kestää. Kukaan – toistan – kukaan ei
ole murtanut puolustamme vuosisatoihin. Me emme lähde hyökkäykseen, se on
viimeinen sanani.” vanha mies ärähti. Hän ei näyttänyt enää pätkääkään
myötätuntoiselta tai mielyttävältä. Hänen vihaiset kasvonsa vääntyivät rumaan
irvistykseen hänen puhuessaan. Elé ei voinut enää katsoa sivusta.
”Aiotte
siis kyyristellä muurienne suojassa?! Ette halunneet auttaa Tornimoa ja nyt
ette halua pelastaa edes omaa kansaanne? Tämä on huulluutta!” Elé kajautti
kärsimättömänä. Gildon huomasi tytön vasta nyt, eikä näyttänyt olevan kovin
hyvillään.
”Arvon
neito. Asia ei teille kuulu, eikä ole huolenaiheenne.” hän sanoi turhautuneen
pidättyvästi. Elé ei välittänyt moitteista.
”Pidätytitte
seuralaiseni ja siirsitte hänet, ennen kuin ehdin nähdä hänet, ja nyt ette
kuuntele teille annettuja neuvoja! Minusta asiaa kuuluisi tiedustella oikealta hallitsijalta.” Elé sanoi täysin
ajattelematta. Kommentti osui ja upposi. Gildonin naama venähti ja hän katsoi
hyvin karvaasti nuorta neitoa.
”Kuningas
ei ole enää kykenevä päätöksen tekoon. Asia on loppuunkäsitelty. Vartijat,
saattakaa neiti huoneeseensa ja katsokaa, ettei hän poistu sieltä ilman lupaa.
Sota on alkamassa. Ylhäiselle neidolle on vaarallista liikkua tällaisena aikana
ympäriinsä.” Gildon sanoi hampaitaan kiristellen. Kaksi vartijaa tarttui Elé
käsivarsista ja lähti taluttamaan häntä pois.
”Osaan
kävellä itsekin!” Elé tiuskaisi, kiskaisi kätensä vapaaksi ja marssi pää
pystyssä ulos hallintosalista. Drynn oli lähdössä tytön perään, kun Gildon
pysäytti hänet.
”
Jos haluat pitää asemasi, pidät huolen että muurit ovat valmiina ottamaan
vastaan vihollisen joukot. Emmehän haluaisi nimittää jotakuta toista virkaasi
tällaisella hetkellä, hm?” Gildon sanoi pehmeästi. Drynn murahti, katsomatta
käskynhaltijaa silmiin, kumarsi tälle jäykästi ja kiiruhti sitten sotilaiden
kanssa ulos hoitamaan velvollisuuksiaan.
Ovi kolahti sulkeutuessaan ja Elé jäi seisomaan
huoneensa keskelle yksin. Hän olisi voinut huutaa kiukusta. Häntä kohdeltiin
kuin lasta ja nyt hänet lähetettiin arestiin. Hän kurkisti avaimenreiästä ja
näki sotilaiden jääneen seisomaan oven eteen. Kuinka raivostuttavaa! Elé otti
viitan yltään, nakkasi sen kirstun päälle kiukuissaan ja marssi ikkunan luo.
Ulkona Hovin tornien huipulla valkoinen viiri oli vaihdettu punaiseen.
Hälytysväri. Portit suljettaisiin ja kaupunki varautuisi puolustustaisteluun.
Mutta kuinka siinä kävisi? Hovia ei oltu koskaan vallattu, mutta kerta se on
ensimmäinenkin, Elé mietti hermostuneena. Lisäksi Tomar oli kadonnut, eikä Elé
saisi hänestä tietoa niin kauan kuin
suurempi uhka oli käsillä.
Ovelta
kuului koputus ja sisään astui vanha palvelijatar, sama nainen, jonka Elé oli
nähnyt yöllä. Hänellä oli mukanaan tarjotin täynnä ruokaa. Eléllä teki aluksi
mieli häätää rouva ulos, mutta huomasi silloin että hänellä oli kiljuva nälkä.
Palvelijatar kantoi tarjottimen ikkunan viereen ja Elé tarttui heti leipään ja
alkoi syödä. Nainen niiasi ja kääntyi poistuakseen.
”Älä
mene.” Elé sanoi suu täynnä ruokaa. Hän nielaisi nolona ja jatkoi. ”Tarkoitan,
jää seurakseni. En haluaisi olla nyt yksin.” Hän pyysi. Hänellä olisi
kysyttävää ja palvelijat olivat usein perillä talon asioista.
”Mielelläni,
arvon neito.” palvelija vastasi hymyillen ja asteli Elén viereen.
”Minun
täytyy pyytää anteeksi, kuinka kohtelin sinua yöllä. En ollut parhaimmillani.”
Elé sanoi hieman nolona. Nainen hymyili ja pudisti päätään.
”Älkää
turhaan, arvon neito. Olen kuullut pahempiakin herjoja.” hän sanoi tyynesti.
Elé viittasi häntä istuutumaan sängyn reunalle. Palvelija kiitti niiaten ja
istui alas ja katsoi ulos ikkunasta tuulessa liehuvaa viiriä.
”Ensimmäistä
kertaa palvelukseni aikana viirin väri vaihtui.” hän sanoi huokaisten. Naisen
uurteiset kasvot näyttivät täyttyvän huolesta.
”Oletko
työskennellyt Hovissa pitkään?” Elé tiedusteli.
”Kyllä.
Liki kuusikymmentä vuotta.” nainen hymyili. Nainen oli vanhempi miltä näytti.
”Se
on kunnioitettava aika.” Elé sanoi ja levitti juustoa leipänsä päälle. Nainen
nyökytti vieressä ja ojentautui kaatamaan tytölle viiniä.
”Onhan
se. Olen elämäni aikana palvellut kolmea kuningasta ja yhtä kuningatarta –
tosin vain lyhyen aikaa.” hän vastasi vaisusti ja katsoi ulos. Elé nielaisi
suunsa tyhjäksi.
”Voitteko
kertoa minulle edellisestä hallitsijasta... ja kuinka Kuningas Jenovas nousi
valtaan?” Elé kysyi ja yritti kuulostaa viattoman uteliaalta, kuin lapsi joka
pyysi kuulla lempitarinansa uudelleen.
”Tottakai.”
nainen vastasi ja otti paremman asennon.
”Edellinen
hallitsija Ainneas Àlhrúin astui valtaan viisitoista vuotiaana, isänsä
Avidiuksen menehdyttyä kurkkumätään. Hän hallitsi kaksikymmentäkolme vuotta
ennen kuin meni naimisiin Dienna Avonintyttären kanssa. Hän oli ylhäistä sukua,
muttei ollut aatelinen ja häät aiheuttivat aluksi skandaalin, mutta pian
kansalaiset alkoivat rakastaa häntä. Kuningatarpuoliso oli lempeä luonteeltaan
ja lisäksi taitava poliitikko. Ainneas halusi antaa Diennalle osan vallastaan.
Tästä eivät kaikki tietenkään pitäneet, mutta koska kansa rakasti Kuningatarta
ei hänen eteensä astuttu. Kannattajat nimesivät hänet kuningatar Ándalein
manttelinperijäksi, vaikkei ollutkaan hänelle sukua, kuin avioliiton kautta.
Kuningaspari
ei kuitenkaan saanut jälkeläistä, kuin vasta vuosien yrittämisen jälkeen.
Dienna tuli raskaaksi talvella, kun luoteen haltiat alkoivat liikehtiä. Entinen
valonkansa oli vajonnut Varjoon, mutta siihen aikaan siitä puhuminen oli tabu.
Niihin aikoihin varjolaiset vielä pysyivät muuriensa sisäpuolella, eivätkä
poistuneet mailtaan koskaan. Kesän koittaessa Pohjan Huoneen Àndor Viimamieli
pyysi Hovilta apua taistelussa luoteen haltioita vastaan. Hovi ei ollut
lähtenyt sotaan vuosikausiin, mutta Ainneas piti Pohjan Huonetta kumppaneinaan
ja lähti parhaiden miestensä kanssa sotaretkelle.
Ja sille
matkalleen hän jäi. Nuoli lävisti hänet heidän kotimatkallaan ja kävi ilme että
surmannuoli kuului Pohjan haltioille. Ándor Viimamieli kiisti kaiken, sanoen
että heidän asevarastostaan oli aikaisemmin varastettu miekkoja ja nuolia.
Mutta kukaan ei uskonut heitä.” palvelija sanoi päätään puistellen.
”Etkö usko
että he tekivät sen?” Elé kysyi palvelijalta. Nainen katsoi häntä
merkitsevästi, mutta naurahti sitten.
”Sillä mitä
vanha hovineito uskoo, ei ole niin väliä.” hän sanoi vähätellen. ”Ainoa joka
uskoi Pohjan haltioiden puolta tarinasta oli silloinen kaartin johtaja Thrán Vaghonpoika,
mutta hän joutui pian epäsuosioon ja erosi virastaan.”
Elé
hätkähti.
”Tunsitko
sinä tämän Thrán Vaghonpojan? Haluaisin kovasti tavata hänet. Hän...oli tätini
ystävä.” Elé sanoi yrittäen kuulostaa vähemmän innokkaalta kuin oli.
”Hän nukkui
pois vuosia sitten, olen pahoillani. Mutta kyllä, minä tunsin hänet. Palvelin
tuohon aikaan myös hänen vaimonsa kamarineitona. Ennen kuninkaan kuolemaa
tarkoitan.” rouva kertoi muistellen haikeana.
”Aivan.
Mutta mitä Diennalle tapahtui, kun kuningas kuoli? Luin että hän kuoli
synnytykseen?” Elé kysyi ja nosti pikarin huulilleen.
”Ah,
Dienna... Virallisesti hän kuoli vaikeaan keskenmenoon. Kruunun
perimisjärjestyksessä oli Ainnea’an serkku Jenovas Àlhrúine, joka nousi valtaan
heti Kuninkaan hautajaisten jälkeen.”
Elé kaatoi
vettä toiseen pikariin ja ojensi rouvalle, joka kiitti kohteliaasti.
”Mitä
tarkoitat virallisesti?” Elé
ihmetteli. Palvelija vilkaisi ovea ja madalsi ääntään.
”Tuohon
aikaan olin juuri saanut uuden viran Hovista ja ensimmäinen tehtäväni oli
toimia kätilön avustajana Kuningattaren synnytyksessä. Hän synnytti ensimmäisen lapsensa keskosena, kun Kuningas
Ainneas oli juuri lähtenyt sotaretkelle. Kansalaisille ei vielä ilmoitettu
lapsen syntymästä, siltä varalta että esikoinen kuolisi ennen aikojaan. Mutta kun
tieto kuninkaan kuolemasta saapui Hoviin, aiottiin Kuningatar nimittää
sijaishallitsijaksi, kunnes tytär olisi täysi-ikäinen ja perisi kruunun.
Silloin
Jenovas astui hallinnon eteen ja vaati kruunua itselleen. Hän oli saanut
kannattajia Hovista ja aikoi syrjäyttää sijaishallitsijan. Dienna yritti
neuvotella Jenova’n kanssa, mutta hän ei suostunut kuuntelemaan. Kuulin huhuja,
että Jenovas aikoi murhauttaa Diennan ja hänen tyttärensä. Thrán, joka oli
upseerin virassa auttoi Kuningattaren ja hänen lapsensa pakenemaan. Jenovas
kruunattiin uudeksi kuninkaaksi ja kansalaisille kerrottiin Diennan menehtyneen
pitkään ja vaikeaan synnytykseen. Thrán erosi virastaan pian tämän jälkeen,
peläten perheensä turvallisuuden puolesta.” rouva selitti hiljaa ja Elé
kuunteli herkeämättä.
Hän veti
käden suulleen ja tuijotti ulos ikkunasta kirkastuvaa taivasta. Se on siis totta.
”Tätä
tarinaa ei ole moni kuullut, enkä minä olisi sitä saanut kertoa.” rouva sanoi
hymyillen vaisusti.
”Miksi
sitten kerroit minulle? Saatat joutua vaikeuksiin!” Elé ihmetteli. Palvelija
nousi ylös ja alkoi korjata astioita tarjottimelle.
”Olen vain
uskollinen kruunulle.” rouva lausui pehmeästi.
”Entä kuka
tämä Gildon Tromsson oikein on? Kuinka hänestä tuli käskynhaltija?” Elé kysyi
laskiessaan pikarinsa tarjottimelle.
”Hän on
ollut Kuningas Jenovasin oikeakäsi iät ja ajat. Kun Kuningas sairastui viisi
vuotta sitten hänestä tehtiin käskynhaltija. Hän on paljon älykkäämpi ja
ovelampi mitä päälle näyttää. Häntä on syytä pelätä.” palvelijatar sanoi ja
nosti tarjottimen syliinsä. ”Nyt minun täytyy mennä, mutta pysykää huoneessanne
hyvä neito, kunhan ette käännä huomiota itseenne niin olette turvassa. Tai ainakin kunnes taistelu alkaa.” muori neuvoi
kuiskaten.
Sitten nainen
kumarsi ja koputti ovelle. Vartija avasi oven ja palvelijatar katosi käytävälle
ennen kuin Elé ehti sanoa sanaakaan.
Elé jäi
istumaan niille sijoilleen. Jos Gindor
saa vihiä, että tiedän olevani Àlhrúin perillinen hän mestauttaa minut
välittömästi En voi vaan odottaa näillä sijoillani, että minutkin tullaan
”pidättämään”. Hän tulisi kokemaan
saman kohtalon, kuin Tomar ja hänen vanhempansa. Elénatar tunsi kasvavaa vihaa
vanhempiensa vuoksi. Hänen äitinsä myrkytettiin tämän paettua Hovista ja Elé
oli varma, että edesmennyt kuningas oli myös kuollut juonittelun tuloksena.
Kiero sukulaismies ansaitsi saada oikeudenmukaisen tuomion, aivan sama oliko
hän kuolemansairas vai ei. Oikeuden täytyi tapahtua!
Elé nousi
seisomaan ja katsoi ikkunastaan ulos. Sadepilvet olivat palanneet. Vielä hetki
sitten kirkas taivas oli lähes kokonaan peittynyt paksujen pilvien alle.
Lounatuuli puhalsi erikoisen voimakkaasti vuoden aikaan nähden. Oudon
seesteinen aamu alkoi muuttua myrskyksi. Elé puristi kätensä ristiin rintansa
päälle. Oi Alcatcha suuri, suojele
poikaasi, anna siunauksesi Tomarille. Oi Denishi Punainen, vala miehiimme
rohkeutta ja voimaa sodan koittaessa. Oi jalo Aralmin, anna oikeuden käydä
toteen. Diennsitas viisain, puhdista sukuni ja anna vanhempieni käydä rauhassa lepoon.
Puhaltava
viima tempaisi ikkunan yllättäen auki, ja kieputti verhoja villisti, kuin huntutanssija.
Kylmä tuuli tempaisi Elénataren epätoivoiseen rukoukseen hänen huuliltaan mukaansa
kohti korkeuksia.
Yhtäkkiä
korkeimman tornin viiri muuttui mustaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti