Itä, Pohjoinen ja Hovi - Kappale 6

Kulkurin Kohtalo

”Herramme Gildon Trommsonin määräys.” Vartija sanoi jähmeästi ennen kuin veti oven perästään kiinni. Tomar ehti nähdä Elén järkyttyneet kasvot juuri, kun ovi sulkeutui. Äsken puhunut vartija astui Tomarin luo ja iski häneltä tajun pois.

Jokin kutitti nenää. Tomar havahtui hereille. Kuonoa kutitti ja hän pyyhkäisi sitä kädellään. Hän tunsi jotain märkää sormissaan ja avasi silmänsä. Hänen kätensä sotkeutui verestä, jota valui hänen kuonostaan. Tomar nousi istumaan ja tajusi olevansa tyrmässä. Kylmää kivilattiaa peitti siellä täällä kasa olkia. Sellin nurkka hänen vieressään lemusi virtsalle ja Tomar nousi ylös päästäkseen kauemmas hajusta. Hän täysin alasti, ohimoa särki ja hänen päässään jymisi kivuliaasti. Tyrmässä ei ollut ikkunoita, eikä Tomar osannut sanoa, kuinka kauan oli ollut siellä.

Hän astui kalteriristikon taakse ja katsoi ympärilleen. Vankityrmä oli joko maan alla, tai se oli louhittu kallioon. Ikkunoita ei ollut ja synkkää käytävää valaisivat vain harvat lyhdyt. Tomar ei voinut ymmärtää mitä nyt tapahtui, mutta hän pelkäsi jo pahinta.

Viruttuaan pimeässä sellissä tuntikausia pääkipukin alkoi lopulta hellittää. Silloin  jostain ylhäältä päin kuului kolahdus ja askelia. Tomar odotti pelonsekaisin tuntein kuka ilmestyisi nurkan takaa. Pian käytävän päähän loppuvasta portaikosta kajasti valo. Vanha parrakas mies asteli kynttilälyhdyn kanssa tyrmän käytävälle ja lähestyi Tomaria. Tomar otti askeleen taaksepäin, piilottaakseen alastomuutensa.

”Tomar Ramoninpoika.” Mies aloitti, ennen kuin pysähtyi sellin suulle. ”Nimesi on kiirinyt edellesi.” mies sanoi tyynesti ja hänen naamaansa oli vaikea lukea.

”Kuka olet?” Tomar kysyi ja mulkoili miestä kulmiensa alta.

”Gildon Tromsson.” Mies sanoi ystävällisesti.

”Miksi minut pidätettiin? Mikä on rikkeeni syy?” Tomar kysyi selkä suorana. Gildon hymyili hänelle ja risti kätensä.

”Olen kuullut sinusta asioita. Te todella olette herättäneet mielenkiintoni. En melkein malttanut tulla tapaamaan teitä heti, mutta minun täytyi tavata ensin kaunis seuralaisenne.” mies sanoi astellen hitaasti sellin edessä. Tomar hätkähti.

”Elé? Mitä te olette tehneet hänelle? Oletko satuttanut häntä??” Tomar murahti ja astui lähemmäs kaltereita niskakarvat harjana pystyssä. Mies hymyili yhä, mutta otti varovaisen askeleen taaksepäin.

”Todellakin, kerrassaan kiehtovaa. Jos saisin armeijallisen kaltaisiasi, Hovi olisi voittamaton.” Mies mutisi partaansa ja katsoi Tomaria, kuin sirkuseläintä häkissä. Tomar tunsi vihan kuohahtavan jälleen, kuumana, kitkeränä.

”Jos olet tehnyt jotain Elélle, voit olla varma, etten päästä sinua vähällä.” hän sanoi hampaidensa välistä.

”Arvon neidolla ei ole mitään hätää. Vielä. Hän oli aluksi kovin kiihkeänä vuoksesi, mutta, kun kerroin hänelle rötöksistäsi, hän oli vain tyytyväinen, että toimitimme sinut tyrmään.” Mies sanoi tyynesti hymyillen.

”Mistä rötöksistä?” Tomar kysyi, muttei saanut peitettyä epävarmuutta äänestään.

”Murhaamastasi miehestä ja vehkeilystäsi Pohjan Huoneen pettureiden kanssa. Mies joka tappoi yksin leirillisen shakaaleja ja päästi melkein päiviltään Varjon korkean kenraalin.” Gildon lausui lähes ylistäen. Tomarilla meni hetki ennen kuin hän ymmärsi kuulemaansa, ja ymmärtäessään, hän ei saanut sanaakaan sanottua vastalauseeksi.

”Mutta minä uskon...” mies sanoi astuen aivan kiinni kaltereihin. ”...Että sinulla saattaisi olla jotain... Jotain mistä minä voisin hyötyä. Jotain arvokasta, jonka avulla voisit neuvotella tiesi vapauteen. Voin antaa sinulle ja neidolle turvapaikan, vain pientä maksua vastaan.” hän sanoi haistellen ilmaa kuin koira.

Tomar jäätyi. Hän pystyi näkemään hämärässä miehen kasvot eri lailla. Kynttilän loisteessa herra näytti ystävälliseltä, mutta astuessaan varjoihin, hänen piirteensä vääristyivät ja näyttivät miehen todellisen luonnon. Pimeys paljasti hänen varjonsa.

”En tiedä mistä puhut.” Tomar vastasi.

”Ei... Minusta tuntuu että sinä tiedät varsin hyvin mistä minä puhun. Tiedän sinun kantavan sitä. Pystyn haistamaan sen. Niin vahva, voimakas – ja niin verinen... Jos se on sinulla, niin löydän sen. Jos emme löydä sitä, avaamme vatsasi ja etsimme salaisuuttasi sieltä. Tai ehkä leikkankin auki kauniin neidon, heti kun olen antanut sotilaideni naida häntä. Ehkä annan sinun katsoa vierestä, kun suloista tyttöäsi raiskataan ja leikellään palasiksi. Ehkä sanainen arkkusi aukeaa, kun näet sievän tyttösi riippuvan lihakoukuista edessäsi.” Mies puhui limaisesti, silmät kiihekästi leiskuen.

”...Tai voit kertoa minulle heti ja säästymme kumpikin vaivalta.” Mies sanoi ja pujotti kätensä ristikon välistä, ojentaen sitä kohti Tomaria.

”En tiedä mitä puhut.” Tomar toisti, yrittäen pitää naamansa peruslukemille ja koppasi miehen karvaista kouraa kynsillään. Mies veti kätensä nopeasti takaisin ja mulkoili Tomaria.

”Kyllä sinulla vielä ääni kellossa muuttuu.” hän sihahti ja harppoi pois tyrmistä jättäen Tomarin yksin.

Heti, kun ovi ylhäällä kolahti kiinni paniikki sai Tomarista vallan. Mies oli varjolainen. Ja hän tiesi talismaanista. Tomar laski kauhuissaan vuosia yhteen ja tajusi Suuren Pakkasen siunauksen vihdoin haihtuneen. Kuinka seitsemän vuotta oli mennyt näin äkkiä?! Tämä on paha asia – todella, todella paha! Lisäksi äijä tiesi siitä mitä tapahtui Piikkivuorilla, edes Grindor ei sitä tiennyt. Tämä tarkoitti, ettei hän tappanutkaan Trokhania siinä taistelussa, vaan hän saattoi jopa olla yhä elossa. Hän oli nähnyt omin silmin verisen raahausjäljet, mutta oli järkeillyt jonkun sotilaan vieneen ruumiin pois. Keskellä palavaa laivaa?

Tomar asteli edes taas sellissä. Hänen täytyi päästä täältä pois. Elé oli todellisessa vaarassa, ja mikä pahinta - koko Jerchóva oli. Jos hän löytää talismaanin pystyy Varjon Valtiatar heräämään. Ja silloin he olisivat tuhoon tuomittuja – kaikki; Elé, Hovin kansalaiset, Yumó, Demó, Korpi, Korvenpää... kaikki. Hän toivoi että mies bluffasi, eikä koskisi Eléen ainakaan heti. Neito oli vieraana Hovissa, hän ei voisi koskea tyttöön. ...Vai voisiko? Voisiko tuo mies todella tehdä mitä uhkaili. Hänen täytyi päästä pois!

Tomar pyöri sellissä ja etsi katseellaan jotain; pehmeää kohtaa, valoa, mitä tahansa. Kun seinässä ei ollut yhtään heikkoa kohtaa, vain kovaa kiveä, kävi Tomar kaltereiden kimppuun. Hän kiskoi ja potki ovea ja lukkoa. Mutta vaikka hän kuinka hakkasi ovea se ei antanut periksi. Tomar yritti vääntää, purra, raapia. Pian hänen kätensä ja jalkansa olivat veressä, raajoja särki kivuliaasti, mutta Tomar ei voinut luovuttaa.

Yhtäkkiä hänen edessään seisoi mustiin pukeutunut, pitkähkö hahmo. Tomar hätkähti säikähdyksestä ja astui nopeasti varjoon. Hahmo seisoi tyrmän perällä, jossa ei ollut ovea ja lähti kulkemaan suoraan Tomaria kohti.

”Kuka olet?!” Tomar kysyi hermostuneena.

”Pue päällesi, nopeasti!” käheä ääni kuiskasi ja tunki ristikon välistä vaatemyttyjä. Tomar nappasi vaatteet ja ryhtyi heti pukemaan ylleen muukalaisen tuomat mustanpuhuvat vaatteet. Samalla hän tarkkaili silmäkovana hahmoa, joka kaivoi taskustaan esiin jotain kilahtelevaa. Yllättäen ovi avautui ja hahmo viittoi Tomaria seuraamaan. Tomar otti askeleen, mutta pysähtyi sitten epäröiden.

”Tule jo.” muukalainen sihahti ja tarttui Tomaria käsivarresta ja alkoi vetää perässään. Hupun alta vilahti vanhan naisen tiukat kasvot. Tomar ei voinut kuin heittäytyä mukaan, mitä hän voisi enää menettää? Eukko opasti Tomarin tyrmän perimmäiseen selliin ja lukitsi oven perästään. Tyrmän perällä hän alkoi puskea suurta kiveä.

”Auta!” muukalainen ähisi ja Tomar kiiruhti nopeasti työntämään. Hitaasti kivi siirtyi syrjään, aueten hiukan kuin ovi, paljastaen takaansa pimeän käytävän. He siirsivät kiven vielä paikoilleen, ennen kuin lähtivät kulkemaan käytävää pitkin. Käytävän alku oli ollut leveämpi, jotta kiven mahtui siirtämään syrjään, mutta pian se kaventui juuri ja juuri ihmisen levyiseksi. Hiekka narskui jalkojen alla kovaa kivilattiaa vasten ja päälaki raapaisi vähän väliä matalaa kattoa. He ohittivat muutaman sivukäytävän ja kääntyivät kerran vasemmalle. Eipä aikaakaan, kun edessäpäin päästä kajasti kuunvalo ja pian Tomar tunsi jo raikkaan ulkoilman. Tunneli päättyi mutkaan, eivätkä kuut paistaneet suoraa sisään. Ulospäin käytävän päätä oli vaikea nähdä.

Tomar kurkisti ulos ja näki linnan muuria vasten lyövät järven laineet. Pari metriä heidän alapuolellaan oli köyteen sidottuna vene. Köysi nousi ylös heidän jalkojensa juureen, se oli sidottu tiukasti seinässä olevaan koukkuun. Yhtäkkiä Tomar tunsi jotain terävää pistävän häntä selkään. Huppupäinen eukko oli vetänyt jostain pitkän verisen tikarin, jolla osoitti Tomaria selkään.

”Pakotiesi odottaa, mutta ensin kerrot minulle jotain. Se mitä kerrot, päättää pakenetko veneessä, vai pääsetkö kalojen ruoaksi.” akka sanoi tylysti.

”Mitä haluat tietää?” Tomar nielaisi.

”Mikä on totta ja mikä ei. Onko totta, että olet ollut tekemisisssä Pohjan Huoneen Àndor Viimamielen kanssa?” Nainen kysyi ja osoitti miekella Tomaria silmien väliin.

Tomar mietti tarkkaan sanojaan. Kannattaisiko valehdella, vai puhua totta?

”Olen asunut vuoden Àndor Viimamielen pojan Grindorin vieraana. Totta puhuttuna en ymmärrä miksi sen on rikos. He ovat kunnollista väkeä, jotka haluavat elää rauhassa.” Tomar sanoi ja yritti kuulostaa itsevarmalta.

”Sitähän minäkin.” Nainen sanoi hiljaa ja laski tikarinsa. Tomar huokaisi sisäänpäin helpottuneena. Eukko otti tikarin terästä kiinni hihallaan ja ojensi miekan kahvan Tomarille.

”Tulet vielä tarvitsemään tätä. Laskeudu köyttä pitkin alas. Kun olet päässyt veneeseen, nykäise kerran ja irrotan köyden. Souda seinän viertä kohti Ashtanaa, niin sinua ei nähdä. Pidä kiirettä.”

”Entä Elénatar? Hän on suuressa vaarassa! Ja eivätkö vartijat kuule minua?” Tomar kysyi huolestuneena.

”Neito on turvassa toistaiseksi. Älä hänestä murehdi. Ja vartijat.. sinun täytyy vain soutaa hiljaa.” nainen sanoi vinosti.

Tomar pujotti tikarin vyöhönsä ja tarttui köyteen.

                      ”Miksi autat minua, kerro edes ketä saan kiittää?” Tomar kysyi.

                      ”Älä minua kiitä. Meillä on yhteinen vihollinen ja se mitä sinulla on hallussasi... He eivät saa saada sitä käsiinsä. Häivy nyt.” vanha nainen sanoi ja tönäisi Tomaria, että hän oli vähällä pudota. Onneksi hänen otteensa piti ja hän jatkoi hallitusti laskeutumista. Veneeseen päästyään Tomar nykäisi köyttä ja lähes heti köysi irtosi ja putosi alas. Osa köydestä osui häntä päähän, mutta hän sai kuin saikin köydestä ääneti kopin. Tomar vilkaisi vielä ylös, mutta muori oli jo mennyt. Hän tähysti ylös muttei nähnyt vilaustakaan vartijoista, joten olisi ehkä edetä.

                      Tomar souti niin hiljaa, kuin vain oli fyysisesti mahdollista kohti Ashtanaa, joka lähes katosi korkean muurin taakse. Vaikeinta oli pitää vene mahdollisiman lähellä seinää, ilman ettei järven nousuvesi paiskaisi jollaa seinää vasten.

Ashtana oli jo laskussa, kun Tomar sai vihdoin veneen rantaan kaupungin kupeeseen. Hän pesi vielä vanhat veret tikarista ja piilotti sen naiselta saaman viitan kätköihin. Tomar veti hupun päähänsä ja kiipesi rantapusikon läpi ja kiiruhti kohti keskikaupunkia. Täytyi ehtiä majataloon, ennen miehen kätyreitä. Äijä oli ollut niin arvokkaan näköinen, että ei taatusti tehnyt likaisia töitään itse. Aurinko nousisi pian, hänelle tulisi kiire. Täytyi juosta.

Lopulta Tomar vihdoin saapui torin laidalle, jonka sivukujalla majatalo oli. Hän pysähtyi kujan päähän huomatessaan kaksi Hovin sotilasta, juuri poistuvan majatalosta. Tomar astui huomaamattomasti viereiseen liikkeeseen joka myi yrttejä ja rohtoja. Tomar esitti tutkailevan tiiviisti saarimaista tuotuja teenlehtiä, seuraten samalla sivusilmällä, kun sotilaat marssivat puodin ohitse torille. Heti kun miehet katosivat väkijoukkoon, Tomar luikki ulos ja kiiruhti majataloon sisään. Kievarin viiksekäs isäntä huomasi Tomarin heti.

”Hei! Täällä kävi äsken kaksi Hovin vartijaa, he halusivat nähdä huoneesi.” Mies sanoi, katsoen Tomaria epäilevästi.

”Kertoivatko he syytä?” Tomar kysyi mahdollisimman viattomasti.

”Ööh- eivät. Minä en..” Mies mutisi raapian mustaa risupartaansa.

”Varasin tänään huoneen ylhäiselle neidolle, mutta tänään hänet kutsuttiin vieraaksi Hoviin. Joten tulin nyt hakemaan tavaramme. Nuo vartijat oli ...lähetetty etsimään minua.” Tomar selitti ja huomasi puhuvan hermostuneena nopeammin kuin tarvitsisi. Isäntä nyökytti suu auki.

”Joo – joo, joo. Aivan...” Hän komppasi.

”Joten, tulin siis kirjaamaan meidät - hänet, leidin ulos.” Tomar sanoi ja mietti milloin hänestä oli tullut näin huono valehtelija.

”Joo. Aivan, tottakai, ymmärrän. Maksa sitten lähtiessä.” Ukko sanoi ja ryhtyi kirjoittamaan vieraskirjaan. Tomar nyökkäsi ja hölkkäsi portaikkoon.

Huoneen ovi oli jäänyt vartijoilta auki ja Tomar astui sisään. Koko huone oli käännetty ympäri.  Petivaatteet oli kiskottu lattialle, samoin hänen reppunsa sisältö. Kylmä tunne muljahti Tomarin vatsassa, kun hän kurkisti sängyn alle. Siellä pölyn keskellä talismaani möllötti paljaana, juuri kuten Tomar oli sen jättänyt. Talismaanin pois ottaminen pussista oli riskiveto, mutta tällä kertaa maksoi itsensä takaisin. Tomar nappasi lattialla lojuvan nahkakäärön ja otti sillä talismaanin vuoteen alta taitellen sen paidan alle piiloon.

Vartijat siis eivät ainakaan olleet varjolaisia. Se parrakas äijä haistoi talismaanin linnasta asti, ja nuo eivät tajunneet etsimänsä olevan nokkansa edessä. Murikan viaton olomuoto oli tällä kertaa Tomarin onni. Nyt äkkiä tavarat kasaan ja kauas kaupungista.

Entä Elénatar?

Tomar seisahtui tuijottaen ulos ikkunasta Hovin jylhiä torneja, jotka kohosivat ääneti aamuisen usvan keskeltä lähes aavemaisesti. Aikoiko hän paeta ja jättää Elén tällaisella hetkellä? Tyttö tarvitsi häntä ja oli vaarassa. Mutta mitä muuta hän voisi tehdä? Jos hän palaa linnaan hänet heitetään uudestaan tyrmään; se olisi silkkaa typeryyttä. Täällä en sitä voi miettiä, Tomar tuumi ja kiiruhti ulos. Hän jätti isännälle vielä maksun ja tippiä ennen kuin kiiruhti sisäpihalle hakemaan Veljeä ja Kiiraa.

                      Satuloidessaan ratsuaan Tomar ymmärsi olevansa pysäyttävän valinnan edessä. Hän joko palaisi auttamaan Eléä ja saattaisi koko Jerchóvan vaaraan; tai pakenisi nyt kun vielä ehti, jättäen Elén oman onnensa nojaan.

                      ”Arvon neidolla ei ole mitään hätää. Hän oli aluksi kovin kiihkeänä vuoksesi, mutta, kun kerroin hänelle rötöksistä, hän oli vain tyytyväinen, että toimitimme sinut tyrmään.”

                      Tai ehkä Elé oli menettänyt luottamuksensa häneen. Tomar ei voinut sanoa uskoiko tyttö häntä, vai tätä vakuuttavaa vaikutusvaltaista henkilöä. ”Neito on turvassa toistaiseksi. Älä hänestä murehdi”. Hän nousi Veljen selkään ja katsoi vielä kerran linnaa. Hän todella välitti Eléstä, mutta saattaisi hänet vain vaaraan. Mies ei ollut suoranaisesti kiinnostunut Eléstä, joten hän saattoi säilyä turvassa, kunhan äijä ei keksisi käyttää tyttöä pelinappulana. Ehkä oli vain parempi lähteä nyt kun vielä pystyi. Ennen kuin eroaminen on enää yhtään tuskaisampaa.

                      Tomar antoi Veljelle pohkeita ja käänsi sen pihalta kohti pääporttia. Aurinko hehkui jo horisontissa; pääportit avattaisiin pian. Hän pääsi kauas Hovista alta aikayksikön. Kauas tuosta Varjon korruptoimasta loordista, kauas vaikeuksista. Ja kauas Eléstä.

Veli ravisteli harjaansa tyytyväisenä ja Kiira oikoi siipiään lentämällä korkealla kaupungin yllä. Tomar nieli suolaisia kyyneleitä lähestyessään porttia. Hän ei antaisi itsensä enää koskaan päästää ketään näin lähelle, se sattui vain niin paljon. Ensimmäiset ihmiset olivat jo kerääntyneet portille, vartijoiden hääriessä ovien edessä ja muurin päällä. Aurinko nousi ja suuri parvi lintuja kohosi muurin takaa metsästä lentoon. Kiira laskeutui Tomarin olalle ja näykkäisi häntä korvasta. Tomar ei ollut nyt kovin kärsivällisellä tuulella ja hän pyyhkäisi Kiiran pois. Lintu teki lyhyen kiepin ja laskeutui satulan kaarelle pesemään sulkiaan. Juuri kun Tomar alkoi hermostua odottamaan porttien avautumista vartijat alkoivat antaa ohjeita kansalaisille.

”Pois tieltä, menkää pois portin edestä!”

”Tehkää tietä!”

Ihmiset hajaantuivat ihmetellen ääneen, kun vartijat vetivät ensimmäisen portin auki. Heti kun suuret ovet avautuivat, niistä laukkasi kiivaasti sisään lähetti. Hevosen polvet olivat verillä ja miehen olkapäästä roikkui nuoli. Väki kohahti miehen ratsastaessa ohitse. Lähetin kadottua kaupungin katujen sekaan alkoi kiivas keskustelu. Portin edessä keskustelu muuttui huutamiseksi. Tomar kiihdytti Veljen raviin ja puski väkijoukon lävitse, kohti ovia. Riita syy löytyi portilta, jossa vartijat eivät päästäneet kauppiaita sisään ja matkalaisia ulos.

”Mikä täällä maksaa?!”

”Päästäkää sisään!”

Vartijat halusivat sulkea portit, mutta ihmiset yrittivät väkisin läpi.

                      ”Siirtykää syrjään!

”Portit täytyy sulkea, kunnes saamme Hovista ohjeen toimia.”

”Emme saa päästää ketään sisään sitä ennen!”

Tomarista oli uskomatonta, ettei joitakin ihmisiä liikuttanut, mitä viestiä lähetti toi siinä kunnossa. Miehen kantama lippu muistutti Tornimon värejä, mutta hän ei voinut olla varma siitä. Tomar arvasi kyllä mistä luultavasti oli kyse ja hänen sisällään alkoi tuntua epämiellyttävältä. Hänen täytyi päästä portista läpi. Ei auttanut kuin yrittää.

                      Tomar ratsasti suoraa eturiviin ihmisten eteen ja puhui ennen kuin vartijat ehtivät kääntää häntä pois.

                      ”Lähetti oli vallatusta Tornimosta, varjolaiset hyökkäävät! Minun täytyy ratsastaa Yumóon viemään sanaa VÄLITTÖMÄSTI!” hän karjaisi, ja kuin käsikirjoitetusti Veljen takapuolen viereinen hevonen näykkäsi sitä ja pieni hevonen kavahti takajaloilleen, antaen Tomarin sanalle sopivan sysäyksen. Ilmeisesti vartijat eivät huomanneet Tomarin säikähtänyttä ilmettä, koska he tekivät äkkiä tietä ja päästivät hänet ratsastamaan ulos.

                      ”Älä matkusta luoteen kautta!” yksi vartijoista vieläpä huusi perään.

Tomar tunsi adrenaliinin alkavan kuohuamaan suonissaan, kun hän kiihdytti Veljen laukkaan kohti auringonnousua.