Petturi
Kierreltyään aikansa torilla Tomar oli vihdoin
palannut takaisin majataloon. Hän sulki raskaan puuoven perässään ja astui sisään
kievarin koruttomaan huoneeseen. Huonessa oli kaksi sänkyä vastakkaisilla
seinillä, pyöreä pöytä ja kulunut nojatuoli ikkunan vieressä. Ensitöikseen
Tomar piilotti talismaanin huoneeseen, kuten oli tehnyt jo lukuisat kerrat
aiemmin.
Sitten hän asteli ikkunan luo ja kurkisti ulos. Taivas alkoi täyttyä
mustanpuhuvista pilvistä, vaikka Hovin linna kylpi yhä aamuauringon lämpimässä
hohteessa. Tomarin täytyi myöntää itselleen, ettei ollut eläessään nähnyt
mitään niin kaunista kuin Hovin marmorinvalkeat tornit, jotka kurottelivat
kohti taivaita satojen ikkunoiden heijastaen valoa kuin jalokivet kruunussa.
Hovin jylhä ulkomuoto veti vertoja jopa Pohjan Huoneen koristeellisille
palatseille.
 |
| Idän Ruhtinaskunnan keskus, Hovi |
Ulkona
tuuli yltyi. Tomar istuutui nojatuoliin, jonka kulunut kangaspinta narahteli
hänen painonsa alla. Oli vaikea vain istua ja odottaa. Elé tulisi kyllä
toimeen, mutta Tomar olisi silti halunnut olla tytön tukena. Tornimo oli
hyökkäyksen alla, Elénatar edusti tätinsä huonetta ja ainoa, joka ei tehnyt
yhtään mitään oli hän. Tomar kiemurteli tuolilla hetken ja nousi sitten ylös.
Hän pyöri ympyrää huoneessa - kuinka turhauttavaa oli vain olla. Tomarista
tuntui että hänen täytyisi tehdä jotain, mitä
tahansa. Hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen ja tajusi juuri vuokranneensa
vain yhden huoneen heille kummallekin. Mitä hän oli oikein ajatellut? Ei hän
voisi ehdottaa ylhäiselle neidolle, että nukkuisi samassa huoneessa hänen
kanssaan, se olisi täysin sopimatonta! Tomar löi nyrkillä käteensä. Jos hän ei
voisi tehdä mitään muuta, ainakin hän voisi varata toisen huoneen Elélle.
Hänen
marssiessaan huoneesta ulos, kuului ovelta juuri samaan aikaan koputus. Tomar
oli yhtä aikaa ilahtunut, yllättynyt ja hieman kauhuissaan. Elé ei saisi nähdä
kahden hengen huonetta! Hän voisi saada Tomarista väärän käsityksen.
”Hienoa
että tulit, aioin juuri lähteä varaamaan uutta huonetta, tämä…--” Tomar ehti
sanoa avatessaan oven, kun hän huomasi oven takana vieraan miehen. Tomar
tunnisti miehen samaksi vartiaksi, jonka oli aamulla tavannut.
”Tomar
Ranonpoika?” vartija kysyi.
”Ramoninpoika.
…Kyllä olen.” Tomar vastasi aavistuksen kummissaan.
”Seuratkaa
minua. Teidät on kutsuttu palatsiin.” mies sanoi korrektisti ja kumarsi
lyhyesti. Tomar nyökkäsi ja lähti marssimaan vartijan perässä ulos majatalosta.
Hän oli tyytyväinen, että tulisi todennäköisesti näkemään Elén ja saisi tietää
mitä oli tapahtunut. Mutta jokin kertoi että kaikki ei välttämättä ollut nyt
hyvin. Miksi Elé ei tullut itse?
Askeleet kajahtelivat jylhästi korkeilla
käytävillä Tomarin astellessa vartijan perässä sisään Hovin suureen palatsiin.
Linna oli niin kaunis ja ylväs ja Tomar tunsi melkein henkensä salpautuvan
sellaisen kauneuden edessä. Pylväiden koristeköynnökset; silkkikirjaillut
seinävaatteet, ikkunoiden lasimaalaukset ja kultakoristellut peilit seinillä.
Tomar olisi halunnut pysähtyä ihailemaan, mutta yritti pitää mielensä aisoissa.
Nyt ei ollut moiselle aika.
Vartija
saattoi hänet suuria kierreportaita ylös siipirakennuksen kolmanteen
kerrokseen. Ikkunoista avautui näkymä järvelle, jota verhosivat tummat pilvet ja
navakka tuuli nostatti vaahtopäitä järvenselälle. Vihdoin ja viimein vartija
pysähtyi oven eteen ja kumarsi lyhyesti. Tomar nyökkäsi miehelle ja koputti
oveen. Hänen yllätyksekseen oven avasi mies. Se koppava
ihmismieskapteenimikälie. Mies kumarsi lyhyesti ja astui sivuun. Huoneessa,
yleellisellä pylvässängyllä istui Elé pää painuksissa.
”Teitä
on odotettu.” Drynn sanoi Tomarille.
Tomar astui sisään, yhä aavistuksen epäillen
katsoen miestä. Hän ei pitänyt tästä miehestä alkuunkaan. Silloin Elé nosti
katseensa ja huomasi Tomarin. Tyttö ponkaisi ylös ja kiiruhti huoneen poikki
Tomarin luo kapsahtaen hänen kaulaansa.
”Voi
Tomar! On tapahtunut…jotain kauheaa.” Hän sanoi rikkonaisella äänellä. Sitten
Elé irrotti otteensa ja kääntyi kohti ihmismiestä.
”Herra
Drynn, kiitoksia kaikesta.” Hän sanoi vilpittömästi ja tarttui miestä kädestä,
katsoen häntä silmiin. Inhottava tunne muljahti vatsassa. Miksi Elé oli näin
tuttavallinen
yhtäkkiä tälle lähes tuntemattomalle ihmiselle?
Drynn
kumarsi syvään Elélle.
”Tein
vain velvollisuuteni, arvon neito. Jätän teidät nyt kahden.” hän sanoi ja
miehen ääni oli paljon pehmeämpi kuin aamulla. Sitten mies poistui, mutta
vilkaisi vielä Tomaria lähtiessään. Ja Tomar tunnisti tuon katseen. Sama katse
kuin ihmisillä aina. Tomar oli hänelle liian karvainen, liian erilainen;
alempi. Tomar katsoi miestä markitsevästi
takaisin. Minä olen neidon
seurassa, et sin. Pysy kaukana hänestä.
Oven
sulkeutuessa miehen perässä Elé purskahti yllättäen itkuun ja vajosi polvilleen
maahan. Tomar hätääntyi, nyt ei ollut kaikki todellakaan kohdillaan.
”Elé
mikä hätänä? Kerro minulle kaikki!” Hän sanoi ja nosti varovasti työn
jaloilleen. Tyttö itki hysteerisesti kun Tomar talutti hänen sängyn reunalle.
”Täti…
Tornimo…. miehitetty…tapettu. Kaupunginisä…he…hirttivät…” Elé yritti selittää
nyyhkyttäen ja nikotellen. Tomar ymmärsi. Hän otti tytön syleilyyn ja antoi
hänen itkeä rauhassa. Tornimó on siis jo miehitetty. Elén suru oli täysin
aiheellinen. Oli mahdollista että Liena Hiada oli mestattu. Tyttöparka oli
jäänyt ilman perhettä. Hän oli nyt kaikki mitä Eléllä oli. Vaikka tilanne oli
kauhea ja vakava, tunsi Tomar silti aavistuksen iloa tai pimemminkin
tyytyväisyyttä, koska nyt hän oli
tärkeintä Elen elämässä. Ja samantien myös häpeää. Kuinka hän saattoi
tällaisella hetkellä ajatella vain itseään, kun Elé kävi läpi elämäsä suurinta
traumaa. Tomar puristi tyttöä ja puhalsi hiljaa hänen hiuksiinsa.
”Älä
huoli. Minä olen tässä.” hän sanoi.
Elé jatkoi nyyhkyttämistä mutta tiukensi
otettaan. Nyt tyttö oli hänen vastuullaan, Tomar ajatteli. Hän ei saanut pettää
neidon luottamusta, tai jättää häntä oman onnensa nojaan.
Hänen täytyi nyt olla mies. Kuin isä, veli tai rakastaja ja seistä vahvana,
heikomman tukena. Elén tukena.
Hän
pyyhkäisi tytön lainehtivia hiuksia hänen kostuneilta punaisilta poskiltaan.
Tomar tunsi suurta surua Elén puolesta ja hänen teki mieli suudella tytön
huolet pois. Elénatar nosti nyyhkyttäen katseensa ja katsoi Tomaria silmiin.
Tomar ei ollut ennen huomannut, kuinka kauniin väriset Elén silmät olivat,
reunoilta tumman ruskeat ja keskeltä jadenvihreät. Tyttö tarttui häntä kädestä
ja veti lähemmäs itseään. Tomar ei voinut enää hillitä itseään vaan suuteli
hellästi Eléä. Tyttö vastasi suudelmaan ja kietoi kätensä Tomarin kaulan
ympäri.
”Tomar,”
hän sanoi itkusta käheällä äänellä ”Jaa sänky kanssani tänä yönä.”
Tomar tiesi että hänen pitäisi kieltäytyä. Hän
kuitenkin suuteli tyttöä uudestaan kiihkeästi, vaikka tunsi sen olevan väärin.
Hänen ei pitäisi. Tyttö oli ylhäistä syntyperää, hän vain kulkuri. Liika
kiintyminen vain pahentaisi asioita. Lisäksi tyttö oli niin nuori. Aivan liian
nuori hänelle. Tomar irotti otteensa tuskissaan.
”Ei...
Minun ei pitäisi.” Hän sanoi turhautuneena ja yritti työntää itsensä kauemmas.
Elé painautui häneen kiinni suudellen häntä
suulle ja kaulalle. Tytön avatessa hänen paitaansa Tomar pysäytti hänet. Elé
oli lapsi vielä, hän ei voisi viedä hänen viattomuuttaan. Oli aivan liian
aikaista.
”Etkö
halua minua?” Elé kysyi hämillään ja surullisena. Tomar olisi voinut haljeta.
”Haluan!
Et tiedäkään kuinka paljon... mutta juuri siksi. En saisi. En halua olla
kehdonryöstäjä. Ansaitset miehen, joka voi antaa sinulle ...turvaa. Minulla ei
ole sinulle mitään annettavaa.” hän vastasi puristaen tiukasti Elén kättä. Tyttö
katsoi häntä murheellisena ja painoi hitaasti päänsä alas.
”Paitsi
rakkautta... Tomar, en ole lapsi enää. Täytän pian viisitoista, tiedän kyllä
mitä teen.” Hän sanoi hiljaa.
Tomar olisi
halunnut selittää tytölle, kertoa talismaanista ja hänen tehtävästään. Elé
kyllä uskoisi ja ymmärtäisi... Ja joutuisi vielä suurempaan vaaraan. Ei, Tomar
ei voinut paljastaa salaisuuttaan. Se ei vain tullut kysymykseen. Mutta Tomar
ei olisi tahtonut tehdä tyttöä enää surullisemmaksi. Varsinkaan sen jälkeen,
mitä hän oli tänään joutunut kokemaan. Elé tarvitsi häntä. Hän tarvitsi häntä,
kuin tytär, sisar, rakastajatar. Hän otti tytöstä hellästi kiinni ja kellisti
sängylle. . Tomar tiesi, että siirsi vain tuskaansa eteenpäin, mutta ei
halunnut murehtia sitä nyt.
***
Käytävästä
kuului vaimea kolahdus. Tomar havahtui hereille. Kuut paistoivat kylminä sisään
korkeasta ikkunasta peittyen äkisti mustien sadepilvien taa ja sukeltaen pian
taas esiin. Oli vielä aamuyö ja koko harmaan päivän kestänyt sade alkoi vihdoin
hellittää. Tomar kohottautui istumaan, kuunellen ääniä käytävältä. Jossain
linnassa ovi kolahti kiinni kumean äänen kaikuessa vaimeasti käytävillä.
Tomarin suuta kuivasi ja hän nousi ylös. Hän vilkaisi ensin Eléä joka nukkui
sikeästi hänen vieressään. Tyttö oli nukkunut koko päivän lisäksi pian koko
yönkin. Paitsi käynyt hereillä
vaihtaakseen yöpuvun päälleen, Tomar mietti katsoessaan ohutta
silkkimekkoa, joka kietoi sisäänsä maailman kauneimman olennon. Hän katui jo
nyt mitä oli tehnyt.
Tyttö oli
niin nuori, ja Tomarista tuntui että oli käyttänyt Eléä hyväkseen, hänen
kiintymystään ja luottamusta. He eivät voisi olla yhdessä. Heti kun kauppalaiva
lähtisi Yumón satamasta, he tuskin näkisivät toisiaan enää koskaan. Paitsi jos Elé lähtee mukaani Saarimaihin.
Hänellä ei ole täällä enää mitään. Tomar mietti toiveikkaana.
Toiveajattelua, mutta joskus oli vain helpompi haaveilla.
Hän hymyili
unisena ja nousi laiskasti ylös. Leveän sängyn patja oli liian pehmeä olkipetiin
tottuneelle geatkille. Tomar kaatoi hopeiseen pikariin vettä, kuunnellen puolella
korvalla käytävää. Kuulosti, kuin joku olisi tullut lähemmäs, mutta ääni kaikkosikin
pois päin. Huone oli kaunis, mutta vetoinen ja Tomar päätti hieman pukea
päälleen. Lisäksi häntä hermostutti olla vieraassa majassa ilkosillaan. Tomar
ehti vetää housut jalkaansa, kun käytävältä kaikuivat askeleet. Neljä sotilasta marssii kohti, Tomar
kuunteli. Hän veti vielä paidan ylleen. Askeleet kaikuivat jo lähellä.
Siinä
samassa ovi paukahti auki ja sisään marssi neljä sotilasta kuninkaan kaartista.
Elé heräsi unestaan ja nousi istumaan säikähtäen. Kaksi ihmismiestä hopeisissa
haarniskoissa, pukeutuneina vihreään viittaan tarrasivat hämmentynyttä Tomaria
käsistä. Kolmas mies astui hänen eteensä.
”Tomar Ramoninpoika,
sinut pidätetään kuninkaan nimeen.” mustaan viittaan pukeutunut sotilas sanoi
tylysti ja miehet lähtivät taluttamaan Tomaria ulos.
”Seis! Mitä
tämä merkitsee?!” Elé kirkaisi nousten ylös.
”Herramme
Gildon Trommsonin määräys.”Mies sanoi jähmeästi ennen kuin veti oven perästään
kiinni.
Hetken Elé
vain seisoi järkyttyneenä keskellä pimeää makuukammaria. Hän pystyi vielä
erottamaan sotilaiden äänet ennen kuin ne katosivat kaikuen. Miksi he veivät Tomarin? Hänet oli vielä
eilen saatettu Hoviin sisälle ja täten toivotettu tervetulleeksi vieraana.
Paitsi jos häntä ei saatettu, vaan houkuteltiin. Elé rojahti pidellen kaulaansa, kurkussa tuntui kylmältä.
Jotain oli nyt tekeillä. Jotain, mistä hänellä ei ollut käsitystäkään, mutta
Elé pystyi tuntemaan sen. Kuin jokin
pimeä voima, väijyen nurkassa, vielä kavahtaen valoa.
Elé käänsi
katseensa kohti kuun loistetta. Hän rukoili esi-isiltä voimia. Hän ei tiennyt,
kuinka pystyisi tähän, ennen kuin murtuisi. Hänen nuori sydämensä oli joutunut
nyt koetukselle. Hän oli jäänyt orvoksi, sekä antautunut miehelle
edellisiltana, joka juuri pidätettiin ilman mitään syytä. Elé risti kätensä ja
rukoili Ashtánan nimeen.
Valkoinen neito, aamun
tuoja, Ashtána Aygantytär.
Anna siunaus, sytytä
sieluni palo. Kaunein on maassa sun tähtesi valo.
Tämän
rukouksen täti oli hänelle opettanut pienenä. Hänen ensimmäinen muistonsa
lapsuudesta, oli juuri tämä laulu Lienan hiljaa laulamana. Hän huokaisi kyynel
silmäkulmassa muistolle. Sitten Elé nousi ylös ja riisui ripeästi yöpaitansa. Hän puki päälle
eilisen mekkonsa, sekä kenkänsä ja kiiruhtaen alkoi laittaa tukkaansa.
Epäsiistin näköisenä häntä ei otettaisi vakavasti. Verkko oli kiireisten
aamujen pelastus ja tuotapikaa Elé oli pyöräyttänyt itselleen yksinkertaisen
kampauksen. Vielä punaa huulille ja Elé oli valmis.
Hän
kiiruhti ulos huoneesta kivilattiaiselle käytävälle. Suurten korkealle kattoon
ulottuvien ikkunoiden verhot olivat yöt auki, kuten Hovissa oli tapana ja
kynttilöin valaistut käytävät kylpivät kuiden valossa. Elé tunsi voiman
palautuvan hänen koko vartaloonsa. Hän tunsi surua, mutta hänen kehonsa ei.
Jalat juoksivat, sydän löi, veri virtasi kuohuten, keuhkot ottivat happea, suu
huohotti hengästyneenä. Hänen poskensa punastuivat muistellen edellisiltaa,
mutta eivät kostuneet kyynelistä, hänen muistellessaan tätinsä kasvoja. Surulle
oli oma aikansa, nyt hänen täytyi tehdä kaikkensa hänen vuokseen, joka oli
vielä elossa.
Elé
marssi käytävällä kohti järvenpuoleista siipeä, kun hänen takaansa kuului
askelia. Liki eläkeikäinen hovineito kipitti kynttelikön kanssa hänen
vierelleen.
”Arvon
neito, mitä etsitte tähän aikaan?” hän kysyi hämillään.
”Gildon
Trommson. Haluan nähdä hänet välittömästi. Vie minut hänen luo palvelija.” Elé
sanoi tiukasti ja arvokkaasti. Nainen nyökkäsi ja lähti johtamaan Eléä halki
linnan. Pian he tulivat suuren puisen oven eteen jota vartioi kaksi sotilasta.
Kamarineito pysähtyi oven eteen ja niiasi Elélle säätyisästi.
”Teidän
täytyy odottaa.” hän sanoi kohteliaasti ja kääntyi ovelle. Palvelija oli selvästi
vartijoille tuttu, kun he päästivät naisen ohi mukisematta. Hän avasi raskaan
oven ja astui sisään. Elé ei malttanut odottaa enää hetkeäkään, vaan syöksyi rouvan
ohitse pimeään huoneeseen.
”Seis!”
”Arvon
neito-”
Vartijat ja palvelija yrittivät estää Eléä, mutta
hän oli nopeampi ja astui sisään, jossa suuren vuoteen äärellä seisoi parrakas
mies, joka nosti katsettaan nopeasti.
”Selittäkää
välittömästi miksi käskitte pidättää seuralaiseni! Minä vaadin.” Elé kuulutti niin että koko huone kaikui.
”Shhhh!”
Nainen suhisi. ”Herätätte kuninkaan!” hän kuiskasi.
”Martha,
hän ei herännyt. Ja te – voitte poistua.” Gildon sanoi varjoista vartijoille,
jotka nyökkäsivät ja sulkivat oven perästään kiinni. Elé hengitti yhä
kiivaasti, mutta piti ryhtinsä suorana ja päänsä pystyssä.
”Vaadin
selitystä!” hän tiuskaisi uudestaan.
Suuren pylvässängyn varjoista kuului huokaus ja
Gildon astui kynttilän valoon. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta.
”Olen
pahoillani arvon neito, mutta pelkäänpä ettei minulle jäänyt muuta
mahdollisuutta.” Gildon sanoi rauhoitellen.
”Mitä
tarkoitatte?” Elé kysyi epäluuloisesti. Gildon asteli Elén ohitse ja saattoi
tyrmistyneen palvelijattaren ulos huoneesta. Oven sulkeuduttua Gildon pysähtyi
Elén viereen ja katsoi vielä sängyssä makaavaa kuningasta. Elé vilkaisi myös
vanhusta. Hän oli kuullut, että Kuningas oli sairas, mutta vanhus ei
selvästikään ollut enää tässä maailmassa.
”On
niin surullista nähdä hänet tuossa kunnossa.” Gildon sanoi vakavana.
”Et
vastannut kysymykseeni.” Elé sanoi hyytävästi. Jokin ärsytti häntä tässä
miehessä. Gildon katsoi pettyneenä ja hieman närkästyneenä kimpaantunutta
tyttöä.
”Tomar
Ramoninpoika on lainsuojaton. Hän puukotti miehen Yumóssa ja poltti tallin
jossa oli asunut peittääkseen jälkensä. Tiedettävästi hän on myös toiminut
varkaana ja huijarina, sekä ollut tekemisissä Pohjan Huoneen pettureiden
kanssa.” Gildon sanoi monotonisesti. Elé pudisti päätään epäuskoisena.
”Ei.
Se ei pidä paikkaansa. Se ei voi pitää paikkansa.” hän henkäisi.
”Pelkäänpä
että se voi, ja on. Yumón Vartijaston päällikkö, jonka tunnen
henkilökohtaisesti mainitsi minulle tuon nimen. Kun kuulin, että hän pitää
pitää majaansa vieraanamme... Velvollisuuteni kuninkaan äänenä pakottaa minut
toimittamaan hänet Yumóon oikeuden eteen.” Vanha mies puhui. Elé ei voinut
uskoa kuulemaansa.
”Haluan
nähdä hänet. Haluan nähdä Tomarin, nyt heti!” Elé sanoi vakavana.
”Olen
pahoillani, mutta se ei käy päinsä. Saatte nähdä hänet heti huomenaamulla.” Gildon
sanoi pahoitellen ja avasi oven. Se kylmä tunne kuristi Elén kurkkua, mutta hän
nielaisi sen pois.
”Tämä
ei jää tähän.” Elé sanoi ankarasti ja poistui huoneesta helmat liehuen.
Hän
kiiruhti kiihkeänä alas leveitä valkoisia portaita, jotka olivat raivostuttavan
loivat. Hänenkö piti olla vain toimeettomana tällaisella hetkellä? Elé tunsi
poskiensa punehtuvan, mutta tällä kertaa turhautumisesta ja kiukusta.
Trommsonin kertomus ei voinut pitää paikkaansa, Tomar ei ollut ollenkaan
sellainen! Toisaalta Elén takaraivossa kirveli ajatus, että hän olisi maannut
rikollisen kanssa, jos tarina onkin tosi. Hän olisi häpäissyt itsensä
antaessaan sellaisen miehen ottaa hänet. Elé pyyhki ajatuksen pois. Hän halusi
toistaiseksi luottaa vaistoonsa. Syytön,
kunnes toisin todistetaan. Oi Ayga anna sen olla niin!
Hetkeä
myöhemmin hän palasi hiljaiseen kammariinsa. Kuut olivat liikkuneet loistamaan
takaa päin, eikä kuulas loiste enää valaissut huonetta. Elé asteli pöydälle ja
sytytti sen päällä seisovan kynttelikön. Hän istui alas ja uppoutui
ajatuksiinsa, mielen rauhoittaminen oli nyt parasta, niin täti olisi tehnyt.
Naisen täytyi olla arvokas ja harkitseva. Elé hymähti vaisusti. Hän olisi
saanut läksytyksen Lienalta tunkeuduttuaan sairaan kuninkaan kammariin sillä
tavalla. Elé pysähtyi. Vielä eilen hän ei olisi kyennyt, hän ei olisi kehdannut. Mutta nyt se ei liikuttanut
hänen mieltään yhtään. Hän ei ollut huolissaan maineestaan, hän oli enemmän
huolissaan Tomarista. Olisiko täti nyt hänestä ylpeä? Elé mietti aukoessaan
pöydän laatikoita, jotka olivat samanlaiset kuin Lienan työpöydässä.
Elé
säpsähti. Hän nousi kiireesti ylös. Hän oli kokonaan unohtanut sen toisen
kirjeen, jonka täti oli hänelle antanut.
”Etsi sitten Thrán Vaghonpoika ja anna
hänelle tämä kirje. Jos et löydä löydä häntä, lue kirje itse. Jos joudut tähän
tilanteeseen, pakene heti Yumoon veljeni luokse.”
Elé
muisteli tätinsä sanoja kaivaessaan viittansa sisätaskusta kellastuneen kuoren,
joka oli ilman osoitteita. Mitä hän oikein tarkoitti? Mitä tässä kirjeessä on,
että sen luettuani minun pitää paeta? Elén sydän alkoi pamppailla hänen
käännellessään kuorta käsissään. Hänen täytyisi löytää Thrán Vaghonpoika, kuka
hän ikinä lieneekin. Silloin Elé muisti.
”Drynn Thraninpoika.” hän kuiskasi itselleen.
Elénatar puri huultaan. Mies oli vaikuttanut
kelvolliselta, mutta toimi suoraan Gildonin alaisena, ja häneen Elé ei
luottanut. Oli parempi pelata varman päälle ja lukea kirje ensin itse. Elé
istahti rauhallisesti pöydän ääreen, kaatoi itselleen ensin lasillisen vettä,
ja sitten lasillisen viiniä. Hän otti pitkän huikan viiniä ja nappasi kirjeen
takaisin. Kädet aavistuksen täristen hän avasi kuoren ja alkoi lukea. Käsiala
oli kaunis, mutta vieras, ei ollenkaan samanlainen kuin tädillä.
Arvon Thrán,
Olen suuresti
kiitollinen kaikesta, mitä teit vuokseni, mutta joudun pyytämään palvelustasi
vielä kerran. Vihollinen sai minut. Piilotellessani Deleonan luona juomani
myrkytettiin. Talon nuori piika tunnusti teon. Tyttö ei tuntenut, eikä osannut
kuvailla murhan tilaajaa. Matkustan nyt Tornimóon suojaan, mutta aikani alkaa
olla lopussa. Myrkky leviää ja kuolen pian. Olen pahoillani, etten voinut tulla
luoksesi itse.
Pyydän että, pidät
huolta Elénataresta. Äitini ystävätär Liena Hiadan suvusta lupasi pitää huolen
hänen kasvatuksestaan, koska Elénatar jää ilman perhettä. Jos hänen
henkilöllisyytensä tulee julki, hänet mestataan välittömästi. Rukoilen, älä
anna sen tapahtua. Hän ei ole vastuussa tapahtumista, eikä voi mitään
sukujuurilleen.
Annan Lienalle ohjeen
luovuttaa kirje Elélle, jos hän tuntee henkensä tai tyttäreni hengen olevan
uhattu. Hän saa lukea kirjeen vain, jos sinä olet ehtinyt kuolla. Tätä en
tietenkään toivo, teidän molempien vuoksenne.
Lisäksi, kuulin kuinka
sinua uhkailtiin. Toivon sydämeni pohjasta voimia perheellesi. Tovottavasti
Drynn on kunnossa ja turvassa. Ajatukseni ja rukoukseni ovat luonanne. Pidä
mielesi ja sielusi vahvana. Ayga olkoon tukenasi.
Rakkain terveisin
ja syvästi kaivaten,
Dienna Àlhrúin
P.S. Muista polttaa
kirje luettuasi sen. Jos kirje joutuu vääriin käsiin olette kaikki suuressa
vaarassa. Ja pidä silmällä sitä kirjanpitäjää, en luota häneen.
Elé luki kirjeen pari kertaa läpi epäuskoisena ja
järkyttyneenä. Dienna Àlhrúin. Jos
hän ymmärsi kirjeen oikein, tämän kirjeen oli kirjoittanut hänen oikea äitinsä.
Àlhrúin. Tuo nimi...
Kirje
putosi Elén käsistä hänen syliinsä. Tyttö tuijotti silmät selällään kynttelikön
lepattavia liekkejä. Andalein Àlhrúin,
Idän Suurruhtinatar ja Itäisen Jerchóvan muinainen Kuningatar. Hän kantoi
kuningattaren nimeä. Hänen verensä oli hänen vertaan. Minä... Minä olen Andalein I perillinen. Tieto tipahti hänen
syliinsä kuin tuhannen kilon järkäle. Ja tämä kirje on siitä todiste. Elé nosti
kirjeen pöydältä ja ojensi sen kohti tulta. Oli parempi hävittää
todisteaineisto ennen kuin mitään ehti tapahtua.
Liekki
lähes kosketti tulta, kun Elé huomasi paperin takana kirjoitusta. Hän käänsi
kirjeen. Taakse oli kirjoitettu grafiitilla jälkiteksti. Käsiala oli paljon
huonompaa, haurasta ja värisevällä kädellä kirjoitettu, mutta sen tunnisti
samaksi, kuin kirjeen etupuolella.
Rakas Elé,
Jos luet tämän, se tarkoittaa että jokin on
mennyt pieleen. Olen syvästi pahoillani, etten voinut olla osa elämääsi, ja
että sinut pidettiin pimennosta totuudesta.
Älä syytä Lienaa, hän oli vain uskollinen
isällesi ja minulle. Jos hän piti huolen sinusta, kuten lupasi, tämä tieto
tulee varmasti järkytyksenä. Toivon, että sydämessäsi voit jonain päivänä antaa
anteeksi kaiken.
Me rakastimme sinua kovasti, myös Ainneas, joka
ei ehtinyt nähdä syntymääsi. Olit meidän ilta-aurinkomme, rakas Elénatar. Voi
hyvin,
Dienna, äitisi.
Ainneas oli
edesmennyt kuningas, josta Elé oli lukenut. Hän oli kuollut kaksi vuotta ennen
Elén syntymää. En ymmärrä. Ainneaan vaimo
kuoli synnytyksessä, samoin lapsi. Elé nousi ylös ja taitteli kirjeen
takaisin kuoreensa, ja piilotti kirjekuoren viittansa taskuun ja puki viitan
päälleen ja vilkaisi itseään peilistä. Elé otti kuoren pois taskustaan ja
piilotti kuoren pukunsa ja alusmekon väliin, vuoren saumaan ommeltuun
povitaskuun. Hän olikin aina miettinyt taskun merkitystä, nyt se pääsi vihdoin hyödylliseen
käyttöön.
Aamu koittaisi pian,
jolloin Elé pääsisi puhumaan Tomarille. Sitä ennen hänellä oli vielä paljon
tehtävää. Hänen täytyi löytää Drynn Thraninpoika, ja ennen kaikkea hänen isänsä
Thrán. Elé hörppäsi loput viinit yhdellä huikalla ja astui ovelle. Kaikki
riippui nyt hänestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti