Myrsky
Seuraavina päivinä Tomar ja Elé viettivät aikaa
ympäri kartanoa ja Tornimon kylää. Tomar tarinoi tytölle Korvesta ja
Korvenpäästä, Demósta ja Pakkasvuorista. Vastavuoroisesti Elénatar kertoi
Tomarille Tornimon kylästä ja perheestään.
”Huomasit varmaan, että Tornimon nimessä
on kaupunki-pääte mó? Noh, aikana ennen Liittoumaa Tornimo oli yksi autonomisista
kaupungeista, eli siihen aikaan verrattain suurikooltaan ja asukasluvultaan. Ennen
kuin Idän ensimmäinen suurruhtinas Thár Suuri perusti Hovin ruhtinashuoneen,
oli Tornimo silloin Jerchóvan suurin ja mahtavin kaupunki!” Elé sanoi ylpeänä
heidän ylittäessään kylän poikkivirtaavaa jokea kaunista puusiltaa pitkin.
”Tosin
se oli lähes 1500 vuotta sitten…” hän jatkoi pyöräyttäen silmiään ”Mutta me
olemme hyvin ylpeitä kylämme historiasta! Siksi juhlimmekin joka kevään
kolmantena kuuna Tornimon perustamisjuhlaa. Eli se oli juuri silloin kun
kohtasimme!” Tyttö sanoi hymyillen niin, että ikenet näkyivät. Tomaria nauratti
Elén tapa puhua ja käyttäytyä niin epäaatelismaisesti, mutta se ei kuitenkaan
häirinnyt häntä päinvastoin. Hän ei muistanut, milloin viimeksi olisi ollut
näin tyytyväinen oloonsa. Ehkä silloin Kirkaspurossa, viettäen lämpimiä
kesäpäiviä Vesjan kanssa.
”Geatkeilla
ei ole kirjattuna historiaansa kovin pitkälle. Monet kotikyläni asukkaista
eivät osaa edes lukea, kirjoittamisesta puhumattakaan. Onneksi sentään en ole
ainoa, joka pitää menneisyyttään arvossa ja ovat jättäneen jotain kirjoitettua
historiaa yllä. ”Tomar kertoi, Elén kuunnellessa silmät loistaen.
”Tiedän
itse sen verran,” Tomar jatkoi”että kotikyläni Korvenpää on perustettu ennen
Liittouman aikaa. Ennen muinoin geatkit asuttivat hajanaisesti lähes koko
Jerchóvaa, mutta ruhtinashuoneiden perustamisen myötä ihmiset ja ihmistenkaltaiset
ajoivat kansani Korpeen. Ilmeisesti geatkit eivät olleet tarpeeksi kaljuja,
jotta olisivat voineet asua hännättömien läheisyydessä.” Tomar tokaisi kolkosti
ja häpesi heti lipsautustaan, mutta Elé vain purskahti nauruun.
”Hännättömien!
Miten manio ilmaisu! Ja aika kuvaava.” tyttö kikatti.
”Anteeksi,
ei ollut tarkoitukseni… Geatkit kutsuvat yleisesti kaikkia ulkokorpilaisia
hännättömiksi. Se on …aika törkeä ilmaisu.” Tomar tunnusti nolona. Hän ei ollut
muistanut koko sanaa ennen kuin nyt. Korvenpäässä sanan kuuli lähes päivittäin.
”Älä
turhaan pyydä anteeksi! Juuri minun kaltaisteni takia geatkien jalo kansa
häädettiin asumaan Korpeen, pois kotikonnuiltaan. Hirveän häpeällistä!” Elé
puhisi ja Tomar joutui tyynnyttelmään neitoa, ettei alkaisi syyttää itseään
esi-isiensä kuppikuntaisuudesta.
”Olen
kuullut kuitekin vain varsin vähän noista ajoista, mutta kansani lähihistoria
on paremmassa tiedossani. Koko sukuni on osa Torahongan klaania, jonka johtaja
on ollut viimeiset neljäkymmentä vuotta Arthos Khadelin poika. Hän minullekin
etäistä sukua äitini puolelta. Klaanini tunnus on kaksi taistelevaa ahmaa.
Kerrotaan että kaikki geatkit polveutuvat noista kahdesta ahmasta, veljeksistä,
jotka taistelivat siitä kumpi saisi iltatähden omakseen. Veljesten veri värjäsi
Trioonin punaiseksi. Siksi geatkit pitävät Trioonia yhtälailla kansansa
suojelijana, kuin myös sodan ja kuoleman symbolina.” Tomar sanoi katsahtaen
siniselle taivaalle jossa muutamat pilvet leijuivat seesteisesti.
”Jännittävää!”
Elé henkäisi.
”Pikemminkin
epäloogista. En vieläkään ymmärrä kuinka kahden taistelevan ahman veri ikinä
voi päätyä kuuhun!” Tomar sanoi silmiään pyöritellen ja sai Elén nauramaan
ääneen.
”Ei
ollenkaan. Vanhat tarut ja legendat ovat sellaisia! Tornimolla ja Hovilla on
omansa. Täti kertoi minulle pienenä tarinan Denishi Punaisesta, muinaisesta
lohikäärmeestä. Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä se ilmestyi taivaalle kuin
tyhjästä ja hyökkäsi kylän kimppuun. Se halusi tuhota koko kylän ja kaikki sen
asukkaat. Näin olisi käynytkin, ellei Alcatcha Valkoinen olisi saapunut kotoaan
Alcatchavuorilta. Hän voitti taistelussa Denishin ja karkoitti sen kauas
etelään ja sulki pois hänen voimansa. Alcatcha luovutti Denishin voimat
muinaiselle papittarelle, josta Idän Hovin ensimmäisen Kuningattaren kerrotaan
polveutuneen.” Elé kertoi.
”Minäkin
olen kuullut tarinoita Alcatchasta. Geatkit tuntevat hänet paremmin Suurena
Pakkasena, joka asuu Pakkasvuorilla. Samat tarinat, eri nimillä. Olen ollut
Alcatchavuorilla, joten tiedän paikan.” Tomar sanoi silmää iskien ja jatkoi.
”Vuoristo
on kansalleni pyhä paikka. Lisäksi myös Ahmat ovat geatkille pyhä eläin, ahman
tappaminen on tabu, ja ahmanlihan syöminen on varrattavissa kannibalismiin. Korvenpään
läheisyydessä ei tosin elänyt paljoa ahmoja metsissä. Mutta asuessani
pohjoisessa kohtasin itseni tilanteessa, jossa minun täytyi suojella härkää
saalistavalta ahmalta, mutta en kyennyt tappamaan sitä, koska minuun on koko
elämäni iskostettu, että ahmaa ei saa tappaa.” Tomar sanoi ja muisteli
tilannetta.
Se
oli ollut edellistalvena, kun hän oli ollut kuivalla arolla paimentolaisten
kanssa. Tomarin tehtävänä oli ratsastaa hakemaan laumasta erkaantuneet yksilöt.
Hän oli löytänyt elikot; ne yrittivät suojella loukkantunutta vasikkaa ahmalta.
Ahma kävi näykkimässä vasikkaa ja kaksi aikuista - toinen ilmeisesti vasikan
emä, yrittivät puolustaa poikasta.
”Kauheaa!
Mitä sinä teit? Saitko poikasen pelastettua?” Elé kysyi käsi suun edessä.
”Sain.
Käytin Kiiraa apuna ja sain pedon häädettyä pois vahingoittamatta sitä. Mutta
helpointa olisi ollut vain ampua se. Tiedätkö miten häijy eläin ahma on?
Yleensä ne syövät raatoja, mutta se oli ollut hyvin kylmä ja pitkä talvi.
Ilmeisesti kyseinen peto oli erittäin väsynyt ja nälkäinen, jotta se uskalsi
käydä aikuisen härän kimppuun.” Tomar kertoi ja tyttö kuunteli silmät innosta
loistaen.
Tomarista
tuntui mukavalta saada aitoa ihailua ylhäiseltä neidolta. Yleensä hänen
juttunsa eivät naisia kiinnostaneet, eikä Darania lukuunottamatta kukaan ollut
koskaan kiinnostanut hänen kansastaan näin paljon. Tomarista oli ilo tarinoida,
kun joku kuunteli ja janosi lisää.
”Oih!
Haluan ehdottomasti kuulla lisää paimentolaisista! Tiedän, että he elävät
pohjoisessa tasangoilla, mutta en tiedä mitään heidän elintavoistaan. Tule!
Menkäämme iltapäiväteelle, saat kertoa minulle kaiken!” Elé sanoi hymyillen
leveästi ja nappasi tiukasti kiinni Tomarin kyynärpäästä.
Tomaria
ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän huomasi pitävänsä Eléstä ja nauttivansa hänen
seurastaan yhä enemmän. Lumien sulaessa ja räystäiden tippuessa auringon
paisteessa, Tomar huomasi toivovansa, ettei kevät tulisi ollenkaan.
Lopulta kevät vihdoin koitti. Lumi oli lähes
kokonaan sulanut ja aurinko lämmitti jo. Juuri kun Tomar luuli, että hänen
täytyi lähteä, iski myrsky. Leuto ilma toi mukanaan rankat vesisateet ja kesän
ensimmäiset ukkoset. Ratsastaminen oli pois laskuista toistaiseksi, mutta hän
oli ilmoittanut Lienalle, että heti kun säät sallisivat, hän lähtisi kohti
Yumóa. Rouva oli päättänyt pitää seuraavana iltana jäähyväiskestit Tomarin
kunniaksi, josta hän oli hyvin kiitollinen, mutta myös haikea.
Sade
rummutti tasaisesti ikkunalautaa vasten. Tomar istui akkunan äärellä ja katsoi
ulos. Aurinko oli juuri laskenut. Oli niin pimeää, että ikkunasta tuskin näkyi
kantakaupunkiin. Hiadan kartano seisoi kukkulan laella, josta avautui hyvällä
ilmalla upeat näkymät niin Tornimon kaupungin ylle, kuin myös niityille ja
pelloille, jotka rajasivat kaunista kaupunkia. Tosin tällaisella vesisateella
näkyvyys oli lähes olematon.
Herrasväki
oli majoittanut Tomarin kartanon ylimpään kerrokseen ja hänen ikkunansa antoi
etelään. Edellisviikolla Tomarin naapurihuoneessa oli nukkunut kaupunginisä,
joka oli tullut kokoukseen Hiadan kartanoon. Neuvonpito oli jatkunut myöhään
yöhön ja Rouva oli tarjonnut yösijaa paikallaolijiolle. Eléä ei ollut kokous
kiinnostanut, vaan he olivat olleet Tomarin kanssa metsällä, pyydystämässä
jäniksiä. Toisin sanoen Tomar oli kuullut jälkikäteen kaupunginpään
majoittuneen hänen viereiseen huoneeseensa, mutta ei ollut nähnyt
arvohenkilöstä vilaustakaan. Tomaria ei kuitenkaan haitannut pätkääkään.
Hänestä kartanon väki oli jo kylliksi ylhäistä, ja totta puhuttuna Tomar
viihtyi paremmin vähemmän jäykässä seurassa.
Salama
iski maahan aivan lähelle ja ukkosen jyrähdys helisytti ikkunaruutuja. Tomar
nosti hetkeksi katsettaan; hän istui pöydän ääressä kynttilän valossa
kirjoittaen. Tomar oli päättänyt parantaa kirjoitustaitoaan ja oli alkanut
pitää päiväkirjaa. Hän oli omaksunut heikon kirjoitus- ja lukutaidon äidiltään.
Heillä oli kotona kaksi kirjaa, jotka Tomar oli lukenut lukemattomat kerrat
läpi. Mirena oli perinyt kirjat isältään, joka oli oppinut, sekä toiminut
kylänvanhimman oppipoikana eläessään. Tomar oli ihaillut isoisäänsä ja Mirena
oli lopulta suostunut opettamaan poikansa lukemaan. Luku- ja kirjoitustaito
eivät kuitenkaan pysyneet näpeissä, jos niitä ei harjoittanut. Tomaria oli
nolottanut, kun Elé oli esitellyt hänelle Hiadan kirjaston ja lempikirjansa,
eikä Tomar ollut ymmärtänyt tekstistä paljoa.
Ovelta
kuului koputus ja Tomar sulki vihkonsa nopeasti.
”Sisään!”
Tomar vastasi ja nousi vikkelästi ylös.
Sisään ovesta kurkisti Elé aina yhtä innokkaan
näköisenä. Nyt ehkä aavistuksen normaalia innokkampana. Tytön posket hehkuivat
innosta ja hän hymyili kirkkaasti sulkiessaan oven perässään.
”Tomar!
Et ikinä arvaa mitä!” Tyttö hihkui ja istahti Tomarin sängylle. Tomar istahti Elén
viereen ja hänenkin oli vaikea olla hymyilemättä.
”Minä
aion huomenna kysyä tädiltä voisinko lähteä mukaasi! Olemme puhuneet pitkään,
että voisin matkustaa jonnekin opiskelemaan. Saarimaissa asuu Teherass, Lienan
serkun poika. Hän on oppinut mies, joka on opiskellut niin Yumossa, kuin
Rannanmóssa. Voisin viettää kesän hänen luonaan ja mikä parasta voisin
matkustaa kanssasi! Eikö olekin loistava idea?” Elé hihkui.
Tomar
ei tiennyt mitä sanoa. Hän olisi halunnut hyppiä riemusta, mutta jokin esti
häntä. Oli vaarallista kiintyä kehenkään. Ja hän oli päästänyt itsensä liian
tuttavalliseksi neidon kanssa. Tätä menoa hän saattaisi Elén vaaraan.
”En
usko että Liena päästää sinua… Tarkoitan, että matka on vaarallinen! Enkä
minäkään haluaisi Teille sattuvan mitään, arvon neito.” Tomar sanoi huolissaan.
”Arvon
neito? Tomar mitä tarkoitat? Etkö halua että tulen mukaasi?” Elé kysyi ja
näytti surulliselta ja hieman pahastuneelta.
Juuri
kun Tomar aikoi yrittää selventää kömpelöä ilmaisuaan, kuului voimakas humahdus
ja matalaa jyrinää. Kumpikin pysähtyi kuuntelemaan. Se ei kuulunut kartanon
sisältä. Tomar nousi ylös ja kurkisti ikkunasta, josta ei kuitenkaan näkynyt
kuin pimeää metsää.
”Se
kuului tuolta puolelta taloa.” Elé sanoi ja nousi ylös.
He kiiruhtivat ulos huoneesta, käytävän poikki
vastapäätä sijaitsevaan työhuoneeseen. Elé ei laittanut valoja päälle, vaan
marssi suoraan ikkunalle, Tomar kannoillaan. He kurkistivat ulos veisateeseen.
”Katso
kylää!” Tomar henkäisi osoittaen kello yhteentoista.
Kylä oli liekeissä. Elé henkäisi järkyttyneenä. Juuri
silloin joku ratsasti pihaan. Tomar ja Elé riensivät yksissä tuumin tulijaa
vastaan ala-aulaan. Piika kiiruhti salin halki avaamaan ovea, kun sisään
ryntäsi sateesta likomärkä sanansaattaja. Miehellä oli päällään Tornimon
kaupunginvartioiden viitta.
”Kylään
on hyökätty!” Mies huusi. ”Varjolaiset hyökkäävät!” mies karjui ja juoksi
sitten ulos hevosensa luokse ja karautti hurjalla kiireellä pois pihasta, kohti
seuraavaa taloa.
Myös
Liena oli ilmestynyt portaiden päähän ja näytti kauhistuneelta.
”Täti!”
Ele kiljahti hätääntyneenä.
Liena komensi piikaa hakemaan kaikki miehet
koolle ja viittoi Eléä ja Tomaria seuraamaan häntä. He juoksivat yläkerran
käytävää pitkin Lienan huoneeseen. Tomar pysähtyi ovensuunhun, ei ollut
kohteliasta astua korkea-arvoisen rouvan makuukammariin. Liena käveli
rivakkaasti työpöytänsä ääreen ja kaivoi esiin avaimen helmoistaan. Hän aukaisi
lukitun vetolaatikon ja nosti pois kirjat ja kirjeet. Kaikkien tavaroiden alla
oli salapohja, jossa lepäsi kaksi kirjettä.
”Tässä.”
Liena sanoi ja ojensi kuoret Elélle käteen. Toinen kirje oli sinetöity
punaisella vahalla, asianmukaisin vaakunoin ja toinen oli punottu kiinni, eikä
siinä ollut osoitetta.
”Te
kaksi pakenette ulos kartanosta. Alhaalla kellarista menee maanalainen käytävä
ulos Hiadan mailta. Velvollisuutemme on tehdä kaikkemme kylän puolesta ja minun
paikkani on täällä. Elé, ratsasta hakemaan apua Hovista. Anna tämä Hovin
käskynhaltijalle.” Liena sanoi vakavana osoittaen sinetöityä kirjettä. ”Ja
tämä,” rouva sanoi osoittaen nimetöntä kirjettä. ”Etsi sitten Thrán Vaghonpoika
ja anna hänelle tämä kirje. Jos et löydä löydä häntä, lue kirje itse. Jos
joudut tähän tilanteeseen, pakene heti Yumoon veljeni luokse.” Liada sanoi.
Hänen uurtuneet kasvonsa eivät koskaan näyttäneet yhtä huolestuneilta.
”Tomar.”
vanha rouva kääntyi häntä kohti.
”Niin,
rouvani.” Tomar vastasi heti.
”Voinko
luottaa, että pidät huolta rakkaasta Eléstäni?” rouva sanoi ääni huolesta
hauraana.
”Tottakai
rouva Hiada. Suojelen häntä hengelläni.” Tomar sanoi ja kumarsi. Elé punastui.
Sitten tyttö rutisti tätiään tiukasti. Hän kuiskasi jotain tämän korvaan, ennen
kuin he riensivät ulos huoneesta.
”Hae
tavarasi Tomar! Nähdään ulkona tallin luona!” Elé sanoi ja he erkaantuivat
portaikossa. Tomar juoksi minkä jaloistaan pääsi huoneeseensa. Hän pakkasi
vähät tavaransa selkäreppuunsa, veti viittan ylleen ja hupun päähänsä
juostessaan käytävää pitkin ulos. Kiiruhtaessaan hän muisti, ettei ollut
kiittänyt rouvaa vieraanvaraisuudesta, mutta päätti sitten, ettei
kohteliaisuuksille ollut nyt aikaa.
Ulkona
tallin edustalla oli kaksi renkiä odottamassa Veljen ja Elén hevosen Liinukan
kanssa. Keittiön ovi aukesi ja Elénatar kipitti ulos kiviportaita pitkin ja
viittoi kaikkia seuraamaan. He hölkkäsivät kaatosateessa kartanon siiven päässä
olevan halkovajan luokse. Elé sytytti öljylamppunsa ja marssi vajan
takaseinälle. Tallipojat antoivat ratsujen suitset Tomarille ja kiiruhtivat
auttamaan neitoa. Takaseinä oli kattoon asti kasattu täyteen halkoja. Elé ja
rengit alkoivat nostella ylimpiä halkoja maahan.
Kun
työ näytti olevan vielä pahasti kesken,alkoivat miehet yllättäen puskea
halkopinoa. Halkopino ei ollut pino ollenkaan vaan ovi, joka sulki taakseen
salaisen käytävän. Pieni hevonen mahtui juuri ja juuri kulkemaan tunnelissa.
Liinukka oli hieman raskasrakenteisempi kuin Veli, muttei järin korkeampi. Elé
otti Liinukan suitset ja lähti edeltä laskeutumaan maakäytävää pitkin
pimeyteen. Tomar seurasi heti häntäjouhien perässä Veljen kanssa. Välittömästi
kun he olivat kadonneet käytävään, sulkivat rengit oven ja äänestä päätellen
alkoivat kasata halkoja takaisin paikoilleen.
Pian
äänet kaikkosivat, eikä kuulunut mitään, lukuun ottamatta heidän kaikkien
askelia ja ponien hönkimistä. Välillä maalattian alta tuntui kiveä ja katosta
roikkui puiden juuria. Noin viidessä minuutissa he pääsivät tunnelin päähän.
Maa nousi melko jyrkästi ja katto madaltui päänmitallisen. Tunneli päättyi
tiheään pusikkoon, josta he lähtivät puskemaan itseään läpi. Pian vesisade pääsi
pöheikön läpi ja he sukelsivat keskelle pimeää metsää. Elé sammutti nopeasti
lampun ja nakkasi sen pusikkoon. He kapusivat ratsaille ja lähtivät laukkaamaan
nopeasti kauas kylästä.
Heidän
ratsastaessaan saman kukkulan yli, näkivät he kylänsuunnalla pahaenteistä hehkua. Tulipalon merkit saivat taivaan
puiden yllä leiskumaan oranssina. Ukkonen jyrähti. Tomar nielaisi ja antoi
lisää pohkeita Veljelle, joka ymmärsi että nyt oli tosi kyseessä. Ja he
ratsastivat koko sateisen yön metsän halki, kohti Idän Hovia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti