perjantai 16. toukokuuta 2014

Itä, Pohjoinen ja Hovi - Kappale 4



Kuninkaan palvelija


Sade ropisi korkeaa ikkunaa vasten. Tuhannet pisarat valuivat pitkin ruutuja, alas ränniin. Suuressa makuukammarissa oli verrattain pimeää. Huoneessa paloi viisi kynttilää ja viisi öljylamppua, valaisten heikosti silkillä verhoiltua huonetta, jonka katto kohosi niin korkealle, ettei liekkien loimu yltänyt katon kuvioituihin paneeleihin asti. Korkeiden ikkunoiden edessä roikkuivat kalliit, raskaat samettiverhot, jotka tuntuivat imevän kynttilöiden valon kokonaan itseensä. Ikkunan vieressä seinällä, keskellä huonetta lepäsi massiivipuinen katettu pylvässänky, jonka pylväiden kultakirjailut hukkuivat runsaiden, tummien verhojen sisään.
                      Lukuisten peittojen keskellä sängyssä makasi riutunut hauras mies, joka nukkui tehtyä unta. Miehen harmaat kasvot näyttivät elottomilta, ainoastaan peitot kohoilivat hiljakseen hänen hengityksensä tahtiin. Huoneen nurkassa kynttilänvalossa istui pieni rouva mustiin pukeutuneena. Hän kyhjötti kumarassa puutuolilla ja kutoi hartaasti vaatetta. 
                      Huoneen poikki kuului, kuinka vanhus huokaisi syvään, jonka jälkeen tuli hyvin hiljaista. Rouva kohotti katsettaan ja näki, ettei miehen peitteet enää kohoilleet. Nainen laski kutimet pöydälle kynttilän viereen ja käveli huoneen poikki vanhuksen luo. Nainen otti korkealta yöpöydältä pienen peilin ja asetti sen miehen suun eteen. Peili huurustui aavituksen verran keskeltä ja nainen naksautti kieltään. Hän laski peilin paikoilleen ja palasi kutimiensa ääreen.
                      Ovelta kuului kumea koputus. Nainen huokaisi hiljaa ja kipitti avaamaan neljä metriä korkean mahonkioven. Kevään kostus sai sen saranat jäykiksi, ikään kuin mokomaa ovea ei olisi jo muutenkin vaikea avata. Oven takana seisoi kuusikymmentävuotias, elämää nähnyt mies. Hänellä oli valkoinen parta, sekä saman sävyinen lyhyeksi leikattu tukka, joka oli paennut päälaelta kokonaan. Miehellä oli päällään tummansininen takki ja harmaa polvitaipeisiin yltävä viitta pystykauluksella.
                      ”Iltaa vain. Halusin tulla tarkastamaan kuinka herramme voi.” Mies lausui ystävällisesti, lähes muodollisesti. Palvelijatar astui syrjään ja mies käveli hänen editseen vuoteen vierelle.
                      ”Kuninkaan tilassa ei ole muutosta. Niin hyvään kuin huonoon.” nainen vastasi ja jättäytyi hieman kauemmas. Parrakas mies tuijotti hiljaa pylväiden ja pehmusteiden keskellä makaavaa riutunutta ihmistä.
                      ”Hänet on niin kurja nähdä tuossa kunnossa…” Mies totesi hiljaa.
Palvelijatar nyökkäsi hiljaa. Mies huokaisi niin väsyneesti, että se kuulosti lähes haukotukselta. Sitten hän pyyhkäisi leukaansa, kääntyi hitaasti ympäri ja käveli ääneti ulos. Palvelijatar sulki oven herran perästä, palaten sitten paikoilleen kutimiensa ääreen.
                      Parrakas mies, Gildon Tromsson - Hovin käskynhaltija, asteli hartaasti kaikuvaa korkeaa käytävää pitkin. Vuorokausi oli luultavasti jo vaihtunut vaikka kuiden sijainnista sitä ei voinut päätellä yhä jatkuvan vesisateen vuoksi. Yö oli sateinen ja pimeä. Etäämpää käytävältä hän erotti lähestyvät askeleet. Gildon pysähtyi ikkunan eteen katsomaan synkkää maisemaa. Pian nurkan takaa ilmestyi tummahiuksinen mies, pukeutuneena mustiin nahkasaappaisiin ja viittaan. Mies oli läpimärkä ja hänen tummat harteille ulottuvat hiukset olivat liimautuneet hänen kasvoihin ja kaikin puolin mies vaikutti rähjääntyneeltä.
                      ”Herrani…” Mies aloitti kymmenisen metrin päästä, marssien määrätietoisesti Gildonia kohti.
                      ”Kuninkaamme tekee kuolemaa.” Gildon sanoi, yhä katsoen ulos. Mies pysähtyi ja jäi niille sijoilleen vettä valuvana.
                      ”Tiedän sen hyvin.” Hän totesi hieman happamana pyyhkäisten kosteuden kihartamia hiuksiaan sivuun kasvoiltaan.Gildon katsoi surumielisesti miestä, jonka hän oli yömyöhällä kutsunut paikalle. Nuorin kaartinjohtaja vuosisatoihin. Hän ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta oli edennyt sotilaallisella urallaan ripeämmin kuin kukaan aiemmin.
                      ”Mitä olisit valmis tekemään kuninkaasi puolesta, jos voisit pelastaa hänet?” Vanha mies kysyi vakavana.
                      ”Antaisin hänelle henkeni.” kenraali vastasi, kuin oppikirjasta.
                      ”Hienoa.” Gildon sanoi helpottuneen kuuloisena ja kääntyi jälleen kohti ikkunaa. ”Olet myöhässä, mitä tapahtui?” hän jatkoi katsoen alas avautuvaa maisemaa Hovin kaupunkiin.
                      ”Herrani, kimppuumme hyökättiin.” mies henkäisi turhautuneena. ”Varjolaiset. Olimme varta vasten vaihtaneet reittiä, mutta jouduimme väijytykseen. Menetin monta hyvää miestä.” mies kertoi tiukasti. Gildon katsoi pettyneenä miestä.
                      ”Minähän varoitin teitä.” hän sanoi murheellisena.
                      ”Herrani…!” mies aloitti, mutta Gildon hiljensi hänet ja muistutti katseellaan, että Kuninkaan makuukammari oli käytävän varrella. Mies näytti vihaiselta, mutta ei jatkanut.
                      ”Ja miksi heitä piti ottaa niin monta mukaan…” vanhus päivitteli partaansa.
                      ”Varjolaisia oli paljon enemmän, kuin osasimme odottaa! Heillä oli shakaaleja! Minun olisi pitänyt ottaa koko kaarti mukaan, jotta olisimme päihittäneet heidät!” mies ärähti vastalauseeksi.
                      ”Sotilaat eivät ole mitään karjaa, jota voi käyttää hyväkseen mielensä määrin. Vielä lisää tällaisia taka-iskuja ja alan pian katua nimittämistäsi isäsi paikalle. Nyt, poistu.” Gildon sanoi tiukasti irrottamatta katsettaan ikkunasta. Mies näytti siltä kuin olisi halunnut antaa haisevaa palautetta, mutta tyytyi kääntymään äkäisesti kannoillaan ja marssimaan pois. Gildon katsoi vielä ulos, ennen kuin vielä puhui.
                      ”Mutta Drynn…” hän sanoi hiljaa. Sotilas pysähtyi, katsomatta taakseen.
                      ”Hyvä, että tulit elävänä takaisin.” Gildon sanoi lämpimästi.
Mies ei liikahtanutkaan. Sitten hän tuhahti äänekkäästi ja jatkoi matkaansa, kadoten nurkan taakse. Gildon jäi katsomaan miehen perään. Hänen saappaiden äkäinen kopina kuului yhtä kiivaina, kuin aiemminkin, kunnes askelten kaiku katosi äänettömiin. Vanha mies huokaisi syvään ja lähti vihdoin itsekin pois. Häntä väsytti jo kovin, mutta vielä oli paljon asioita järjestettävänä, eikä unelle ollut nyt aikaa.
                     
***

Vesisade jatkui vielä seuraavanakin päivänä, mutta paljon ponnettomammin kuin edellisiltana. Sade oli muuttanut muotoaan jäätävästä monsuunista, kalseaan tihkuun, joka lämpeni tuskin asteen verran auringon hehkuessa valjusti pilvien takaa. Liinukka ja Veli ravasivat reippaasti kuraista tietä pitkin metsän vaihtuessa sysipimeästä lämpimän harmaaksi. Ne hörähtelivät tyytyväisinä aamun lintujen aloittaessa lauluaan, vaikka olivat juosseet koko yön läpi. Tomar oli myös tottunut pitkään ja märkään ratsastukseen, mutta Elénatar selvästi ei ollut.
                      Tyttö näytti kuolemanväsyneeltä ja viluiselta. Tomar oli kysynyt ainakin kolmesti halusiko Elé hänenkin viittansa, mutta hän oli joka kerta kieltäytynyt kohteliaasti. Tomar pyöritti silmiään tytön jääräpäisyydelle ja aukaisi viittansa. Hän antoi Veljelle vasenta pohjetta ja nojautui pyöräyttämään viittansa Elén harteille.
                      ”Tomar, sanoinhan etten tarvitse..!
                      ”Ja minä lupasin tädillesi, etten anna sinulle tapahtua mitään, tarkoittaen myös vilustumista.” Tomar sanoi hymyillen.
                      ”…Kiitos.” Elé vastasi ja nyökkäsi punastuen. ”Mutta eikö sinulle tule nyt kylmä?” Elé kysyi huolestuneena. Tomar naurahti ääneen.
                      ”Ei tietenkään! Minullahan on turkki. Tai siis olen tottunut kylmyyteen! Tarkoitan olen tottunut matkustamaan vesisateessa.” Tomar selitti ja tunsi itsensä maailman suurimmaksi pölkyksi. Kuin tilauksesta puiden latvojen takaa näkyi korkea torni ja Tomar pääsi vaihtamaan aihetta.
                      ”Katso!” hän sanoi osoittaen puiden ylle.
                      ”Hovi!” Elé henkäisi helpottuneena.
He olivat päässeet perille, eikä hetkeäkään liian aikaisin. He kannustivat hevoset laukkaan ja kiiruhtivat loppumatkan perille asti.
                      Hovi oli upea. Linna oli kokonaan valkoista marmoria ja kiiltävää graniittia. Mutta toisin kuin Pohjan huoneessa, jonka arkkitehtuuri oli siroa ja sorjaa, oli Hovin linna jylhä ja arvokas ulkomuodoltaan. Tomarin mielestä palatsi oli ennemmin temppeli, kuin linna.
                      ”Hovi on enemmän kuin pelkkä Kuninkaan asuinsija.” Elé kertoi heidän ratsastaessaan kohti kaupungin kolmiosaista porttia.
                      ”Hovi oli Idän ruhtinaskunnan pääkaupunki ja keskus satoja vuosia ennen Liittouman tuloa Jerchóvaan. Idän suurruhtinatar Andalein Àlhrúin rakennutti tuon linnoituksen asukkaiden turvaksi ja sodan syttyessä se suojeli valtion päämiesten lisäksi myös kaikkia alamaisia. Andalein sai surmansa omassa salissaan, kun hoviväkeen soluttautunut vakooja puukotti hänet. Sitten hänet kruunattiin postuumisti Hovin ensimmäiseksi kuningattareksi ja hänen miehensä tuli valtaan, kunnes heidän esikoisensa kruunattiin.
                      Andaleinin jälkeläiset ovat siitä asti hallinneet Jerchóvan Itäistä maata. Jenovas Alhrúine on viimeinen sukuaan, mutta hän on kovin sairas ja Kuninkaan virkaa toimittaa nyt  hänen virallinen neuvonantajansa. Loiston ajoista on jo kauan, mutta muinaiset ruhtinaat todella rakensivat Hovista Idän ja koko Jerchóvan lävitsepääsemättömimmän linnoituksen. Vartiotorneja on yhteensä kaksitoista ja tuon korkeimman mehän näimme jo kaukaa.” Elé kertoi ja osoitti ylhäällä kukkulan päällä kohoavan linnan korkeinta tornia, joka kurotteli kohti taivaita. Tornin sipulimainen huippu oli kullattu ja sen huipussa liehui valkoinen viiri. Edespäin levenevä katu alkoi täyttyä ihmisistä, mitä lähemmäs kupungin muuria he ratsastivat.
                      ”Viirin väri vaihtuu jos tähystäjät havaitsevat uhkan. Mutta sitä tuskin tulee tapahtumaan. Viiri on ollut viimeiset viisisataa vuotta valkoinen. Kukaan ei ole niin hullu, että yrittäisi hyökätä Hoviin. Siksi kaikki pakenevat tänne varjolaisia.” tyttö sanoi apeana katsoen ihmisvirtaa, joka velloi muuria rajaavan joen yli kolmea siltaa pitkin.
                      He pääsivät kuin pääsivätkin pahimman väenpaljouden läpi kaupungin puolelle. Joka puolella oli telttoja ja tilapäisiä asumuksia. He kannustivat hevoset raviin ja pian he saapuivat Linnan portille. Tomar jäi viemään hevosia talliin, kun Elénatar kiiruhti edeltä portille.
Ponit oli nopeasti saatu hoitoon ja Tomar riensi tytön perään, joka neuvotteli juuri toisen portinvartijan kanssa. Elé ojensi sinetöidyn kirjeen miehelle, joka lähti heti juoksemaan sisälle ja toinen heistä päästi heidät sisäpihaan. Heidät saatettiin arvokkaan oloiseen saliin, joka toimitti eteisaulan virkaa. Tomar tunsi olonsa hieman hermostuneeksi. Joka puolella ympärillä kulki ja seisoi sotilaita seipäineen. Hänestä alkoi tuntua enemmän siltä, että he olivat vankeja eivätkä vieraita.
                      Aika kului. Komea palvelija toi heille tuolit ja pyysi istumaan alas. Kun oli kulunut lähes tunti, Elé alkoi näyttää huolestuneelta. Hän ei malttanut seisoa, vaan nousi ylös kävelemään ees taas oven edessä.
                      ”Kuinka kauan tässä voi kestää! Asia on hirvittävän tärkeä ja meidät laitetaan odottamaan, kuin jossain kauppahallissa!” Elé huudahti tuskastuneena. Tomar aikoi juuri tyynnytellä häntä, kun ylhäältä leveästä portaikosta kuului kiivaita askelia. Elé pysähtyi ja Tomarkin nousi ylös. Pian portaikkoon ilmestyi mustaan viittaan pukeutunut mies kahden sotilaan kanssa.
                      ”Hyvä neito, olen erittäin pahoillani, että jouduitte odottamaan! Tulkaa, saatan teidät henkilökohtaisesti käskynhaltijan luokse.” Mies aloitti puheensa jo portaikossa. Heidän kohdallaan hän pysähtyi ja kumarsi muodollisesti, mutta kiireisesti.
                      ”Olen Drynn Thraninpoika – ” hän sanoi nostaessaan katseensa, mutta pysähtyi tuijottamaan Tomaria ja sitten portinvartijaa, joka hätkähti parantaen asentoaan.”Sinäkö saatoit hänet?” Drynn äyskäisi.”Olen tehnyt selväksi, ettei kaiken maailman metsäläisiä päästetä sisään!” mies jatkoi viitaten Tomariin.
                      ”Anteeksi kuinka? Tomar on seurassani!” Elé huudahti tyrmistyneenä.
Mies pysähtyi ja pyyhkäisi tummaa sotkuista tukkansa pois kasvoiltaan. Ikään kuin hän olisi nyt vasta huomannut Elén olevan siinä.
                      ”Elénatar, älä. Voin poistua, muista asiasi!” Tomar ehti sanoa, ennen kuin Elé pääsi vauhtiin. Tyttö näytti erittäin pahastuneelta, hänen poskensa punehtuivat kiukusta, mutta hän ymmärsi Tomarin sanat ja nyökkäsi hänelle hyväksyvästi. Tomar kumarsi lyhyesti ja poistui ulos portinvartijan mukana.
                      ”Hyvä on. Seuratkaa minua, arvon neito.” mies sanoi virallisesti, käännähtäen kannoillaan, niin että hänen viittansa hulmahti näyttävästi mennessään.
                      Elé ja kaksi sotilasta riensivät Drynnin kannoilla ylös portaisiin. Tyttö kiri kuitenkin pian miehen kiinni.
                      ”Esimiehesi saa kuulla tästä.” Elé totesi kylmästi kivutessaan portaita ylös miehen rinnalla.
                      ”Arvon neito, olen pahoillani aiheuttamastani mielipahasta.”Drynn pahoitteli heidän kavutessaan ylätasanteelle.”Varjolaisten uhatessa yleistä turvallisuutta, olemme joutuneet tiukentamaan turvajärjestelyjä. Ja Hovin korkein upseeri on vastuussa niin kaupungista, kuin Hovista.”
                      ”Haluaisin tavata myös hänet.” Elé ilmoitti heidän kääntyessään pitkälle ja korkealle käytävälle. Drynn hymähti.
                      ”Puhutte juuri hänelle, arvon neito.” mies sanoi ja avasi oven suureen saliin.
                      Elé hämmentyi ja nolostui, mutta yritti pitää kasvonsa, vaikka tunsi kuumotusta hiusrajassaan. Hän astui kaikuvaan saliin, johon oli katettu pyöreä pöytä täyteen lounasruokaa ja hedelmiä. Pyötä näytti valtavassa tyhjässä salissa aavituksen pieneltä, vaikka sen ääressä oli mahtunut ruokailemaan vaikka keskikokoinen armeija. Pöydässä istui kourallinen ihmismiehiä ja pari suippokorvaista keskustelemassa ja kirjoittamassa papereita. Ovi kolahti kiinni, mutta miehet eivät reagoineet mitenkään. Yksi herra vilkaisi pyöreiden rilliensä takaa tulijoita, mutta jatkoi sitten papereiden selaamista.
                      Drynn harppoi muutamalla askeleella Elén ohi ja pysähtyi sopivan matkan päähän pöydästä, valkopäisen ystävällisen näköisen miehen sivulle. Mies nosti katseensa papereistaan aavistuksen huolestuneen oloisena.
                      ”Elénatar Hiada, herrani.” Drynn esitteli ja viittasi kohti Eléä, joka liittyi seuraan niiaten.
                      ”Arvon neito, Gildon Tromsson – Hovin käskynhaltija.” Drynn jatkoi.
Gildon nousi seisomaan ja kumarsi arvokkaasti vieraalleen. Muutkin pöydässä olijat seurasivat esimerkkiä, muuten noteeramatta vierasta. Drynn astui eteen ja veti Elélle tuolin pöydän alta. Tyttö kiitti kohteliaasti ja istuutui.
                      ”Saimme linnun aamuyöstä, jossa kerrottiin samaa kuin kirjeessänne.” Gildon sanoi pehmeällä äänellä istuutuen alas.
                      ”Herrani, isotätini Liena Hiada, Tornimon herttuatar, sekä kylänvaltuuston neuvonantaja lähetti minut hänen sijastaan. Pyydän, kylämme tarvitsee apuanne! Tornimon miesvahvuus ei ole suuri, eikä pidättele vihollista kuin hetken.” Elé purskahti puheeseen ennen kuin Gildon ehti jatkaa. Käskynhaltija nosti kätensä ja Elé vaikeni.
                      ”Ymmärrän huolenne, mutta Hovin sotilaita tarvitaan täällä. Sitä paitsi, saamamme kyyhkyviestin mukaan Tornimo on jo vallattu ja kylän käskynhaltija mestattu. Olen syvästi pahoillani.” Gildon sanoi vakavana.
Elé ei ollut uskoa korviaan. Mies puhui jotenkin kuvainnollisesti. Hän ei voinut tarkoittaa miehitetty. Tornimo vallattu ja kaupunginisä mestattu? Ei, ei se voi olla mahdollista. Gildon huokaisi ja laski ison kämmenensä tytön vihreän hihan peittämän ranteen päälle.
                      ”Myönnän Teille turvapaikan Hovista niin pitkäksi aikaa, kuin koette tarpeelliseksi. Saatte huoneen palatsin edustussiivestä. Väkemme on palveluksessanne.” käskynhaltija sanoi myötätuntoisesti.
                      Elé nousi ääneti seisomaan.
                      ”Kiitoksia herrani.” hän sanoi ja niiasi kohteliaasti. Ääni värisi ja kuulosti jotenkin vieraalta. Elé kääntyi ympäri ja lähti kävelemään ulos huoneesta. Hän kuuli etäisesti askeleensa kaikuvan ja virkamiesten papereiden rapinan, kuin jostain kaukaa, lähes menneisyydestä. Se ei tuntunut olevan osa tätä maailmaa. Ne äänet. Ja valot. Jostain ylhäältä ruusuikkunasta alas lattiaan heijastuikuvioita, jotka muuttivat auringonvalon kaikkiin sateenkaaren väreihin kivilattialla.
                      Yhtäkkiä ovi aukeni hänen eteensä ja Elé palasi todellisuuteen. Kenraali Drynn piteli ovea auki odottaen häntä. Elé niiasi kuin ohjelmoituna ja asteli hajamielisesti ulos valoisalle käytävälle. Oven ulkopuolella vartioinut sotilas marssi hänen edelleen.
                      ”Arvon neito, palvelija voi neuvoa teidät huoneeseenne.” Drynn sanoi, kun Elé lähti kulkemaan kohti portaita.
                      ”Aaah aivan, anteeksi. Minä… Aion hakea seuralaiseni.” Elé sanoi ja jatkoi matkaansa.
                      Hän asteli hitaasti pitkin käytävää vartijan hännillä, hidastaen korkean ikkunarivistön kohdalla. Hän ei ollut eläessään nähnyt näin kauniisti valmistettuja ikkunoita. Kuinka ohuet ne olivatkaan ja kuinka kirkkaasti niiden lävitse näki! Kylmä sade oli hellittänyt ja harmaiden pilvien välistä aurinko paistoi kirkkaana juovana maahan. Kaukana horisontissa kumpuilevan maaston ylle kerääntyi mustia pilviä. Kontrasti aamunkirkkauden ja yönsinisen pilvimassan välillä oli yhtä lailla huikea ja pelottava. Yliluonnollinen. Elé ei saanut katsettaan siitä irti. Eikä hän halunnutkaan.
                      Yllättäen Elé tunsi jonkun tarttuvan hänen käsivarteensa. Drynn oli ilmestynyt hänen viereensä ja tarjosi kyynärpäätään neidolle.
                      ”Voin lähettää vartijan noutamaan ystävänne. Antakaa minulle lupa saattaa teidät huoneeseenne.” Drynn sanoi ja hymyli myötätuntoisesti Elélle.
                      Elénatar otti kiittäen tarjouksen vastaan ja salli nuoren kenraalin saattaa hänet. Vaikka hän oli ollut koko elämänsä orpo, ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi jääneensä orvoksi. Elé oli aidosti luullut koko yön ratsastaessaan Hoviin, että tottakai hän näkisi tätinsä vielä. Eléä huimasi ja hän joutui ottamaan myös portaiden kaiteesta tukea. Kuului kilahdus. Hopeinen diadeemi putosi hänen kutreiltaan marmoriportaisiin ja pyöri alas helähdellen kirkkaasti. Sotilas kiiruhti korun perään ja ojensi sen kumartaen takaisin neidolle.
                      Elé otti tiaran vastaan ja jäi katsomaan sitä kostunein silmin. Sen sisäpintaan oli kirjailtu köynnös, jossa luki hänen sukunsa tunnus: Yhtenä seisten, tuulessa ja tulessa. Elénatar olisi tahtonut kaatua maahan ja itkeä tuskasta, mutta hänen asemansa ei sallinut sitä. Hän veti syvään henkeä, asetti diadeemin otsalleen ja laski kätensä Drynnin käsivarrelle. Kunhan hän löytäisi Tomarin, hän voisi heittäytyähänen olkapäätään vasten ja surra kuin nainen. Siihen asti hän piti päänsä pystyssä, kuin neito.
                      ”Sotilas!” Drynn sanoi ja tiaran antanut sotilas ryhdistäytyi tervehtien. ”Vie portille viesti: Se, joka aiemmin tänään tapasi Tomar…” Drynn aloitti ja katsoi Eléä.
                      ”Tomar Ramoninpojan.” Elé sanoi mahdollisimman selkeästi.
                      ”- lähtee nyt etsimään häntä ja tuo luokseni. Ja sinä otat siksi aikaa paikan portilla. Palaat sijoillesi, kun neidomme vieras palaa näiden seinien sisälle.” hän käskytti. Sotilas nyökkäsi ja lähti harppomaan vauhdilla ulos. Drynn viittasi kädellään kohti oikealle avautuvaa käytävää.
                      ”Menkäämme.” hän sanoi kohteliaasti.
Elé nyökkäsi vaisusti ja he lähtivät kulkemaan kohti itäsiipeä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti