Kuninkaan palvelija
Sade ropisi korkeaa ikkunaa vasten. Tuhannet
pisarat valuivat pitkin ruutuja, alas ränniin. Suuressa makuukammarissa oli
verrattain pimeää. Huoneessa paloi viisi kynttilää ja viisi öljylamppua,
valaisten heikosti silkillä verhoiltua huonetta, jonka katto kohosi niin
korkealle, ettei liekkien loimu yltänyt katon kuvioituihin paneeleihin asti.
Korkeiden ikkunoiden edessä roikkuivat kalliit, raskaat samettiverhot, jotka
tuntuivat imevän kynttilöiden valon kokonaan itseensä. Ikkunan vieressä
seinällä, keskellä huonetta lepäsi massiivipuinen katettu pylvässänky, jonka
pylväiden kultakirjailut hukkuivat runsaiden, tummien verhojen sisään.
Lukuisten
peittojen keskellä sängyssä makasi riutunut hauras mies, joka nukkui tehtyä
unta. Miehen harmaat kasvot näyttivät elottomilta, ainoastaan peitot kohoilivat
hiljakseen hänen hengityksensä tahtiin. Huoneen nurkassa kynttilänvalossa istui
pieni rouva mustiin pukeutuneena. Hän kyhjötti kumarassa puutuolilla ja kutoi hartaasti
vaatetta.
Huoneen
poikki kuului, kuinka vanhus huokaisi syvään, jonka jälkeen tuli hyvin
hiljaista. Rouva kohotti katsettaan ja näki, ettei miehen peitteet enää
kohoilleet. Nainen laski kutimet pöydälle kynttilän viereen ja käveli huoneen
poikki vanhuksen luo. Nainen otti korkealta yöpöydältä pienen peilin ja asetti
sen miehen suun eteen. Peili huurustui aavituksen verran keskeltä ja nainen
naksautti kieltään. Hän laski peilin paikoilleen ja palasi kutimiensa ääreen.
Ovelta
kuului kumea koputus. Nainen huokaisi hiljaa ja kipitti avaamaan neljä metriä
korkean mahonkioven. Kevään kostus sai sen saranat jäykiksi, ikään kuin mokomaa
ovea ei olisi jo muutenkin vaikea avata. Oven takana seisoi kuusikymmentävuotias,
elämää nähnyt mies. Hänellä oli valkoinen parta, sekä saman sävyinen lyhyeksi
leikattu tukka, joka oli paennut päälaelta kokonaan. Miehellä oli päällään
tummansininen takki ja harmaa polvitaipeisiin yltävä viitta pystykauluksella.
”Iltaa
vain. Halusin tulla tarkastamaan kuinka herramme voi.” Mies lausui
ystävällisesti, lähes muodollisesti. Palvelijatar astui syrjään ja mies käveli hänen
editseen vuoteen vierelle.
”Kuninkaan
tilassa ei ole muutosta. Niin hyvään kuin huonoon.” nainen vastasi ja jättäytyi
hieman kauemmas. Parrakas mies tuijotti hiljaa pylväiden ja pehmusteiden
keskellä makaavaa riutunutta ihmistä.
”Hänet
on niin kurja nähdä tuossa kunnossa…” Mies totesi hiljaa.
Palvelijatar nyökkäsi hiljaa. Mies huokaisi niin väsyneesti,
että se kuulosti lähes haukotukselta. Sitten hän pyyhkäisi leukaansa, kääntyi
hitaasti ympäri ja käveli ääneti ulos. Palvelijatar sulki oven herran perästä, palaten
sitten paikoilleen kutimiensa ääreen.
Parrakas
mies, Gildon Tromsson - Hovin käskynhaltija, asteli hartaasti kaikuvaa korkeaa
käytävää pitkin. Vuorokausi oli luultavasti jo vaihtunut vaikka kuiden
sijainnista sitä ei voinut päätellä yhä jatkuvan vesisateen vuoksi. Yö oli
sateinen ja pimeä. Etäämpää käytävältä hän erotti lähestyvät askeleet. Gildon
pysähtyi ikkunan eteen katsomaan synkkää maisemaa. Pian nurkan takaa ilmestyi
tummahiuksinen mies, pukeutuneena mustiin nahkasaappaisiin ja viittaan. Mies
oli läpimärkä ja hänen tummat harteille ulottuvat hiukset olivat liimautuneet
hänen kasvoihin ja kaikin puolin mies vaikutti rähjääntyneeltä.
”Herrani…”
Mies aloitti kymmenisen metrin päästä, marssien määrätietoisesti Gildonia
kohti.
”Kuninkaamme
tekee kuolemaa.” Gildon sanoi, yhä katsoen ulos. Mies pysähtyi ja jäi niille
sijoilleen vettä valuvana.
”Tiedän
sen hyvin.” Hän totesi hieman happamana pyyhkäisten kosteuden kihartamia
hiuksiaan sivuun kasvoiltaan.Gildon katsoi surumielisesti miestä, jonka hän oli
yömyöhällä kutsunut paikalle. Nuorin kaartinjohtaja vuosisatoihin. Hän ei ollut
vielä neljääkymmentä, mutta oli edennyt sotilaallisella urallaan ripeämmin kuin
kukaan aiemmin.
”Mitä
olisit valmis tekemään kuninkaasi puolesta, jos voisit pelastaa hänet?” Vanha
mies kysyi vakavana.
”Antaisin
hänelle henkeni.” kenraali vastasi, kuin oppikirjasta.
”Hienoa.”
Gildon sanoi helpottuneen kuuloisena ja kääntyi jälleen kohti ikkunaa. ”Olet
myöhässä, mitä tapahtui?” hän jatkoi katsoen alas avautuvaa maisemaa Hovin
kaupunkiin.
”Herrani,
kimppuumme hyökättiin.” mies henkäisi turhautuneena. ”Varjolaiset. Olimme varta
vasten vaihtaneet reittiä, mutta jouduimme väijytykseen. Menetin monta hyvää
miestä.” mies kertoi tiukasti. Gildon katsoi pettyneenä miestä.
”Minähän
varoitin teitä.” hän sanoi murheellisena.
”Herrani…!”
mies aloitti, mutta Gildon hiljensi hänet ja muistutti katseellaan, että
Kuninkaan makuukammari oli käytävän varrella. Mies näytti vihaiselta, mutta ei
jatkanut.
”Ja
miksi heitä piti ottaa niin monta mukaan…” vanhus päivitteli partaansa.
”Varjolaisia
oli paljon enemmän, kuin osasimme odottaa! Heillä oli shakaaleja! Minun olisi
pitänyt ottaa koko kaarti mukaan, jotta olisimme päihittäneet heidät!” mies
ärähti vastalauseeksi.
”Sotilaat
eivät ole mitään karjaa, jota voi käyttää hyväkseen mielensä määrin. Vielä
lisää tällaisia taka-iskuja ja alan pian katua nimittämistäsi isäsi paikalle.
Nyt, poistu.” Gildon sanoi tiukasti irrottamatta katsettaan ikkunasta. Mies
näytti siltä kuin olisi halunnut antaa haisevaa palautetta, mutta tyytyi
kääntymään äkäisesti kannoillaan ja marssimaan pois. Gildon katsoi vielä ulos,
ennen kuin vielä puhui.
”Mutta
Drynn…” hän sanoi hiljaa. Sotilas pysähtyi, katsomatta taakseen.
”Hyvä,
että tulit elävänä takaisin.” Gildon sanoi lämpimästi.
Mies ei liikahtanutkaan. Sitten hän tuhahti
äänekkäästi ja jatkoi matkaansa, kadoten nurkan taakse. Gildon jäi katsomaan miehen
perään. Hänen saappaiden äkäinen kopina kuului yhtä kiivaina, kuin aiemminkin,
kunnes askelten kaiku katosi äänettömiin. Vanha mies huokaisi syvään ja lähti
vihdoin itsekin pois. Häntä väsytti jo kovin, mutta vielä oli paljon asioita
järjestettävänä, eikä unelle ollut nyt aikaa.
***
Vesisade jatkui vielä seuraavanakin päivänä,
mutta paljon ponnettomammin kuin edellisiltana. Sade oli muuttanut muotoaan
jäätävästä monsuunista, kalseaan tihkuun, joka lämpeni tuskin asteen verran
auringon hehkuessa valjusti pilvien takaa. Liinukka ja Veli ravasivat
reippaasti kuraista tietä pitkin metsän vaihtuessa sysipimeästä lämpimän
harmaaksi. Ne hörähtelivät tyytyväisinä aamun lintujen aloittaessa lauluaan,
vaikka olivat juosseet koko yön läpi. Tomar oli myös tottunut pitkään ja
märkään ratsastukseen, mutta Elénatar selvästi ei ollut.
Tyttö
näytti kuolemanväsyneeltä ja viluiselta. Tomar oli kysynyt ainakin kolmesti
halusiko Elé hänenkin viittansa, mutta hän oli joka kerta kieltäytynyt
kohteliaasti. Tomar pyöritti silmiään tytön jääräpäisyydelle ja aukaisi
viittansa. Hän antoi Veljelle vasenta pohjetta ja nojautui pyöräyttämään
viittansa Elén harteille.
”Tomar,
sanoinhan etten tarvitse..!
”Ja
minä lupasin tädillesi, etten anna sinulle tapahtua mitään, tarkoittaen myös
vilustumista.” Tomar sanoi hymyillen.
”…Kiitos.”
Elé vastasi ja nyökkäsi punastuen. ”Mutta eikö sinulle tule nyt kylmä?” Elé kysyi
huolestuneena. Tomar naurahti ääneen.
”Ei
tietenkään! Minullahan on turkki. Tai siis olen tottunut kylmyyteen! Tarkoitan
olen tottunut matkustamaan vesisateessa.” Tomar selitti ja tunsi itsensä
maailman suurimmaksi pölkyksi. Kuin tilauksesta puiden latvojen takaa näkyi
korkea torni ja Tomar pääsi vaihtamaan aihetta.
”Katso!”
hän sanoi osoittaen puiden ylle.
”Hovi!”
Elé henkäisi helpottuneena.
He olivat päässeet perille, eikä hetkeäkään liian
aikaisin. He kannustivat hevoset laukkaan ja kiiruhtivat loppumatkan perille
asti.
Hovi
oli upea. Linna oli kokonaan valkoista marmoria ja kiiltävää graniittia. Mutta
toisin kuin Pohjan huoneessa, jonka arkkitehtuuri oli siroa ja sorjaa, oli
Hovin linna jylhä ja arvokas ulkomuodoltaan. Tomarin mielestä palatsi oli ennemmin
temppeli, kuin linna.
”Hovi
on enemmän kuin pelkkä Kuninkaan asuinsija.” Elé kertoi heidän ratsastaessaan
kohti kaupungin kolmiosaista porttia.
”Hovi
oli Idän ruhtinaskunnan pääkaupunki ja keskus satoja vuosia ennen Liittouman
tuloa Jerchóvaan. Idän suurruhtinatar Andalein Àlhrúin rakennutti tuon
linnoituksen asukkaiden turvaksi ja sodan syttyessä se suojeli valtion
päämiesten lisäksi myös kaikkia alamaisia. Andalein sai surmansa omassa
salissaan, kun hoviväkeen soluttautunut vakooja puukotti hänet. Sitten hänet
kruunattiin postuumisti Hovin ensimmäiseksi kuningattareksi ja hänen miehensä
tuli valtaan, kunnes heidän esikoisensa kruunattiin.
Andaleinin
jälkeläiset ovat siitä asti hallinneet Jerchóvan Itäistä maata. Jenovas Alhrúine
on viimeinen sukuaan, mutta hän on kovin sairas ja Kuninkaan virkaa toimittaa
nyt hänen virallinen neuvonantajansa.
Loiston ajoista on jo kauan, mutta muinaiset ruhtinaat todella rakensivat
Hovista Idän ja koko Jerchóvan lävitsepääsemättömimmän linnoituksen. Vartiotorneja
on yhteensä kaksitoista ja tuon korkeimman mehän näimme jo kaukaa.” Elé kertoi
ja osoitti ylhäällä kukkulan päällä kohoavan linnan korkeinta tornia, joka
kurotteli kohti taivaita. Tornin sipulimainen huippu oli kullattu ja sen
huipussa liehui valkoinen viiri. Edespäin levenevä katu alkoi täyttyä
ihmisistä, mitä lähemmäs kupungin muuria he ratsastivat.
”Viirin
väri vaihtuu jos tähystäjät havaitsevat uhkan. Mutta sitä tuskin tulee
tapahtumaan. Viiri on ollut viimeiset viisisataa vuotta valkoinen. Kukaan ei
ole niin hullu, että yrittäisi hyökätä Hoviin. Siksi kaikki pakenevat tänne
varjolaisia.” tyttö sanoi apeana katsoen ihmisvirtaa, joka velloi muuria
rajaavan joen yli kolmea siltaa pitkin.
He
pääsivät kuin pääsivätkin pahimman väenpaljouden läpi kaupungin puolelle. Joka
puolella oli telttoja ja tilapäisiä asumuksia. He kannustivat hevoset raviin ja
pian he saapuivat Linnan portille. Tomar jäi viemään hevosia talliin, kun Elénatar
kiiruhti edeltä portille.
Ponit oli
nopeasti saatu hoitoon ja Tomar riensi tytön perään, joka neuvotteli juuri toisen
portinvartijan kanssa. Elé ojensi sinetöidyn kirjeen miehelle, joka lähti heti
juoksemaan sisälle ja toinen heistä päästi heidät sisäpihaan. Heidät saatettiin
arvokkaan oloiseen saliin, joka toimitti eteisaulan virkaa. Tomar tunsi olonsa
hieman hermostuneeksi. Joka puolella ympärillä kulki ja seisoi sotilaita
seipäineen. Hänestä alkoi tuntua enemmän siltä, että he olivat vankeja eivätkä
vieraita.
Aika
kului. Komea palvelija toi heille tuolit ja pyysi istumaan alas. Kun oli kulunut
lähes tunti, Elé alkoi näyttää huolestuneelta. Hän ei malttanut seisoa, vaan
nousi ylös kävelemään ees taas oven edessä.
”Kuinka
kauan tässä voi kestää! Asia on hirvittävän tärkeä ja meidät laitetaan
odottamaan, kuin jossain kauppahallissa!” Elé huudahti tuskastuneena. Tomar
aikoi juuri tyynnytellä häntä, kun ylhäältä leveästä portaikosta kuului
kiivaita askelia. Elé pysähtyi ja Tomarkin nousi ylös. Pian portaikkoon
ilmestyi mustaan viittaan pukeutunut mies kahden sotilaan kanssa.
”Hyvä
neito, olen erittäin pahoillani, että jouduitte odottamaan! Tulkaa, saatan
teidät henkilökohtaisesti käskynhaltijan luokse.” Mies aloitti puheensa jo
portaikossa. Heidän kohdallaan hän pysähtyi ja kumarsi muodollisesti, mutta
kiireisesti.
”Olen
Drynn Thraninpoika – ” hän sanoi nostaessaan katseensa, mutta pysähtyi
tuijottamaan Tomaria ja sitten portinvartijaa, joka hätkähti parantaen
asentoaan.”Sinäkö saatoit hänet?” Drynn äyskäisi.”Olen tehnyt selväksi, ettei
kaiken maailman metsäläisiä päästetä sisään!” mies jatkoi viitaten Tomariin.
”Anteeksi
kuinka? Tomar on seurassani!” Elé
huudahti tyrmistyneenä.
Mies pysähtyi ja pyyhkäisi tummaa sotkuista
tukkansa pois kasvoiltaan. Ikään kuin hän olisi nyt vasta huomannut Elén olevan
siinä.
”Elénatar,
älä. Voin poistua, muista asiasi!” Tomar ehti sanoa, ennen kuin Elé pääsi
vauhtiin. Tyttö näytti erittäin pahastuneelta, hänen poskensa punehtuivat
kiukusta, mutta hän ymmärsi Tomarin sanat ja nyökkäsi hänelle hyväksyvästi.
Tomar kumarsi lyhyesti ja poistui ulos portinvartijan mukana.
”Hyvä
on. Seuratkaa minua, arvon neito.” mies sanoi virallisesti, käännähtäen
kannoillaan, niin että hänen viittansa hulmahti näyttävästi mennessään.
Elé
ja kaksi sotilasta riensivät Drynnin kannoilla ylös portaisiin. Tyttö kiri
kuitenkin pian miehen kiinni.
”Esimiehesi
saa kuulla tästä.” Elé totesi kylmästi kivutessaan portaita ylös miehen
rinnalla.
”Arvon
neito, olen pahoillani aiheuttamastani mielipahasta.”Drynn pahoitteli heidän
kavutessaan ylätasanteelle.”Varjolaisten uhatessa yleistä turvallisuutta,
olemme joutuneet tiukentamaan turvajärjestelyjä. Ja Hovin korkein upseeri on
vastuussa niin kaupungista, kuin Hovista.”
”Haluaisin
tavata myös hänet.” Elé ilmoitti heidän kääntyessään pitkälle ja korkealle
käytävälle. Drynn hymähti.
”Puhutte
juuri hänelle, arvon neito.” mies sanoi ja avasi oven suureen saliin.
Elé
hämmentyi ja nolostui, mutta yritti pitää kasvonsa, vaikka tunsi kuumotusta
hiusrajassaan. Hän astui kaikuvaan saliin, johon oli katettu pyöreä pöytä
täyteen lounasruokaa ja hedelmiä. Pyötä näytti valtavassa tyhjässä salissa
aavituksen pieneltä, vaikka sen ääressä oli mahtunut ruokailemaan vaikka
keskikokoinen armeija. Pöydässä istui kourallinen ihmismiehiä ja pari suippokorvaista
keskustelemassa ja kirjoittamassa papereita. Ovi kolahti kiinni, mutta miehet
eivät reagoineet mitenkään. Yksi herra vilkaisi pyöreiden rilliensä takaa
tulijoita, mutta jatkoi sitten papereiden selaamista.
Drynn
harppoi muutamalla askeleella Elén ohi ja pysähtyi sopivan matkan päähän
pöydästä, valkopäisen ystävällisen näköisen miehen sivulle. Mies nosti
katseensa papereistaan aavistuksen huolestuneen oloisena.
”Elénatar
Hiada, herrani.” Drynn esitteli ja viittasi kohti Eléä, joka liittyi seuraan
niiaten.
”Arvon
neito, Gildon Tromsson – Hovin käskynhaltija.” Drynn jatkoi.
Gildon nousi seisomaan ja kumarsi arvokkaasti
vieraalleen. Muutkin pöydässä olijat seurasivat esimerkkiä, muuten noteeramatta
vierasta. Drynn astui eteen ja veti Elélle tuolin pöydän alta. Tyttö kiitti
kohteliaasti ja istuutui.
”Saimme
linnun aamuyöstä, jossa kerrottiin samaa kuin kirjeessänne.” Gildon sanoi pehmeällä
äänellä istuutuen alas.
”Herrani,
isotätini Liena Hiada, Tornimon herttuatar, sekä kylänvaltuuston neuvonantaja
lähetti minut hänen sijastaan. Pyydän, kylämme tarvitsee apuanne! Tornimon
miesvahvuus ei ole suuri, eikä pidättele vihollista kuin hetken.” Elé purskahti
puheeseen ennen kuin Gildon ehti jatkaa. Käskynhaltija nosti kätensä ja Elé
vaikeni.
”Ymmärrän
huolenne, mutta Hovin sotilaita tarvitaan täällä. Sitä paitsi, saamamme
kyyhkyviestin mukaan Tornimo on jo vallattu ja kylän käskynhaltija mestattu.
Olen syvästi pahoillani.” Gildon sanoi vakavana.
Elé ei ollut uskoa korviaan. Mies puhui jotenkin
kuvainnollisesti. Hän ei voinut tarkoittaa miehitetty. Tornimo vallattu ja
kaupunginisä mestattu? Ei, ei se voi olla
mahdollista. Gildon huokaisi ja laski ison kämmenensä tytön vihreän hihan
peittämän ranteen päälle.
”Myönnän
Teille turvapaikan Hovista niin pitkäksi aikaa, kuin koette tarpeelliseksi.
Saatte huoneen palatsin edustussiivestä. Väkemme on palveluksessanne.”
käskynhaltija sanoi myötätuntoisesti.
Elé
nousi ääneti seisomaan.
”Kiitoksia
herrani.” hän sanoi ja niiasi kohteliaasti. Ääni värisi ja kuulosti jotenkin
vieraalta. Elé kääntyi ympäri ja lähti kävelemään ulos huoneesta. Hän kuuli
etäisesti askeleensa kaikuvan ja virkamiesten papereiden rapinan, kuin jostain
kaukaa, lähes menneisyydestä. Se ei tuntunut olevan osa tätä maailmaa. Ne
äänet. Ja valot. Jostain ylhäältä ruusuikkunasta alas lattiaan heijastuikuvioita,
jotka muuttivat auringonvalon kaikkiin sateenkaaren väreihin kivilattialla.
Yhtäkkiä
ovi aukeni hänen eteensä ja Elé palasi todellisuuteen. Kenraali Drynn piteli
ovea auki odottaen häntä. Elé niiasi kuin ohjelmoituna ja asteli hajamielisesti
ulos valoisalle käytävälle. Oven ulkopuolella vartioinut sotilas marssi hänen
edelleen.
”Arvon
neito, palvelija voi neuvoa teidät huoneeseenne.” Drynn sanoi, kun Elé lähti
kulkemaan kohti portaita.
”Aaah
aivan, anteeksi. Minä… Aion hakea seuralaiseni.” Elé sanoi ja jatkoi matkaansa.
Hän
asteli hitaasti pitkin käytävää vartijan hännillä, hidastaen korkean
ikkunarivistön kohdalla. Hän ei ollut eläessään nähnyt näin kauniisti
valmistettuja ikkunoita. Kuinka ohuet ne olivatkaan ja kuinka kirkkaasti niiden
lävitse näki! Kylmä sade oli hellittänyt ja harmaiden pilvien välistä aurinko
paistoi kirkkaana juovana maahan. Kaukana horisontissa kumpuilevan maaston ylle
kerääntyi mustia pilviä. Kontrasti aamunkirkkauden ja yönsinisen pilvimassan
välillä oli yhtä lailla huikea ja pelottava. Yliluonnollinen. Elé ei saanut
katsettaan siitä irti. Eikä hän halunnutkaan.
Yllättäen
Elé tunsi jonkun tarttuvan hänen käsivarteensa. Drynn oli ilmestynyt hänen
viereensä ja tarjosi kyynärpäätään neidolle.
”Voin
lähettää vartijan noutamaan ystävänne. Antakaa minulle lupa saattaa teidät
huoneeseenne.” Drynn sanoi ja hymyli myötätuntoisesti Elélle.
Elénatar
otti kiittäen tarjouksen vastaan ja salli nuoren kenraalin saattaa hänet.
Vaikka hän oli ollut koko elämänsä orpo, ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi jääneensä orvoksi. Elé oli aidosti
luullut koko yön ratsastaessaan Hoviin, että tottakai hän näkisi tätinsä vielä.
Eléä huimasi ja hän joutui ottamaan myös portaiden kaiteesta tukea. Kuului
kilahdus. Hopeinen diadeemi putosi hänen kutreiltaan marmoriportaisiin ja pyöri
alas helähdellen kirkkaasti. Sotilas kiiruhti korun perään ja ojensi sen
kumartaen takaisin neidolle.
Elé
otti tiaran vastaan ja jäi katsomaan sitä kostunein silmin. Sen sisäpintaan oli
kirjailtu köynnös, jossa luki hänen sukunsa tunnus: Yhtenä seisten, tuulessa ja tulessa. Elénatar olisi tahtonut kaatua
maahan ja itkeä tuskasta, mutta hänen asemansa ei sallinut sitä. Hän veti
syvään henkeä, asetti diadeemin otsalleen ja laski kätensä Drynnin
käsivarrelle. Kunhan hän löytäisi Tomarin, hän voisi heittäytyähänen
olkapäätään vasten ja surra kuin nainen. Siihen asti hän piti päänsä pystyssä,
kuin neito.
”Sotilas!”
Drynn sanoi ja tiaran antanut sotilas ryhdistäytyi tervehtien. ”Vie portille
viesti: Se, joka aiemmin tänään tapasi Tomar…” Drynn aloitti ja katsoi Eléä.
”Tomar
Ramoninpojan.” Elé sanoi mahdollisimman selkeästi.
”-
lähtee nyt etsimään häntä ja tuo luokseni. Ja sinä otat siksi aikaa paikan
portilla. Palaat sijoillesi, kun neidomme vieras palaa näiden seinien sisälle.”
hän käskytti. Sotilas nyökkäsi ja lähti harppomaan vauhdilla ulos. Drynn
viittasi kädellään kohti oikealle avautuvaa käytävää.
”Menkäämme.”
hän sanoi kohteliaasti.
Elé nyökkäsi vaisusti ja he lähtivät kulkemaan kohti
itäsiipeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti