Kevätsade
Ajat olivat levottomat. Varjolaiset olivat
alkaneet liikehtiä, eivätkä enää liikkuneet salassa - päinvastoin. Kun vielä muutama
vuosi sitten varjolaisista ei sopinut puhua ääneen, nyt muusta ei enää
puhuttukaan. Monia pieniä kyliä oli vallattu ja ihmiset pelkäsivät matkustaa
yksin. Liittoumalta oli pyydetty apua moneen otteeseen, mutta byrokraattinen
koneisto toimi hitaasti ja virkamiehet olivat voimattomia Varjon mahdin
kasvaessa.
Niinä
vuosina, kun Tomar oli kulkenut paimentolaisten matkassa, he olivat tavanneet
satunnaisia matkamiehiä ja kaikki kertoivat samoja masentavia uutisia. Luode
oli kokonaan varjolaisten valtaama, samoin osa pohjoista. Muuri ei enää
pidätellyt varjolaisia, jotka pakenivat niin muurin ylitse, kuin salaisista
käytävistä vuoriston halki. Tomar tiesi, ettei hänen ollut turvallista matkata
yksin, mutta hänen ei ollut myöskään turvallista asettua aloilleen mihinkään.
Välillä häntä ahdisti jatkuva liikkeellä pysyminen ja hän halusi vain päästä Talismaanista
nopeasti eroon. Sitten hän taas muisti Suurelle Pakkaselle antamansa lupauksen.
Tomar huokaisi syvään lohduttomana. Tämä oli hänen taakkansa kantaa, vaikka se
tuntuikin välillä luvattoman raskaalta.
Pakkaset
alkoivat hellittää ja talvi alkoi taittua kevääseen, kun Tomar matkasi
pohjoisen vuoristosta idän rannikkoa kohti. Aurinko hehkui heikosti paksun
pilvipeitteen takaa. Nuoskaisen lumen peittämä polku narskahteli märästi Veljen
kavioiden alla, heidän ratsastaessa hiljaisen kuusimetsän halki. Tomar oli
päättänyt matkustaa Saarimaihin kevään aikana, joten nyt hänen täytyi vain
päästä rannikolle. Ehkä hän uskaltaisi lähteä laivamatkalle Yumón kautta.
Trokhanista tuskin enää oli haittaa, hänen purtuaan tämän kurkun auki kolme
talvea sitten. Muisto palautti veren maun karvaana hänen kielelleen ja Tomar
sylkäisi maahan inhotuksesta.
Ratsastaminenkin
alkoi puuduttaa ja Tomar verrytteli jäykkää selkäänsä hieman. Vuodet ratsailla
alkoivat jo tuntua kehossa, eikä hän
ollut enää nuoruutensa kunnossa. Ensimmäistä kertaa Tomar tunsi itsensä aidosti
aikuiseksi, kun hänen selkänsä naksui ja rusahteli venyttelyn seurauksena;
aivan kuten hänen äitinsä selkä teki tämän kyykistyessä siivomaan huonekalujen
alta.
Tomar
heitti toisen jalkansa Veljen kaulan yli ja asettui istumaan poikittain
satulassa.Veli hörähti eikä ollut moksiskaan. Se oli jo tottunut siihen, että isäntä
vaihtoi asentoa satulassa, eikä pikku hevonen vaihtanut kurssia niinkään
helposti. Tomar kaivoi laukustaan kartan ja ryhtyi tutkailemaan sitä kompassin
avulla rapsutellen samalla Veljen niskaa satulan juuressa.
Matka
koillisen ylängöiltä oli tuonut hänet kivenheiton päähän Pohjan Huoneesta.
Tomar kohotti katseensa kartasta kohti länttä, jossa parin virstan päässä
virtasi vuolaana Pohjan Jouhi. Tiheä metsä tosin esti häntä mitenkään
haivaitsemasta jokea, mutta Tomar tiesi virran kouhuavan näillä kohdin laveana
koskena kohti Piikkivuorten vuonoja. Pohjan huoneeseen ei ollut kuin liki
toista penikulmaa matkaa.
Tomar
huokaisi aavistuksen katkerana ja jatkoi kartan lukemista. Nopein ja
turvallisin reitti täältä Yumóon vei läheisen Tornimon kylän halki. Kylään ratsastaisi
päivässä ja sieltä oli vajaa viikon matka Yumóon.
Vaihtoehtoinen
tie kulki Hovin kautta ja olisi hieman pidempi matkaltaan, maantien kaartaessa suuren
järven ympäri. Järven rannalle kohonnut Idän vanha ruhtinashuone oli Tomarille
outo, samoin kuin muut koillis-Jerchóvan paikkakunnat. Nyt hänellä ei tosin
ollut kiinnostusta harrastaa maakuntamatkailua, joten nopein reitti voitti
tällä kertaa. Tomar napautti karttaansa sormellaan. Kevät koitti Idässä nopeasti
ja kauppalaivat lähtisivät lumien sulattua. Jos hän ratsastaisi tätä tahtia
pysähtymättä, muuten kuin syömään, hän olisi Yumossa noin viikon päästä. Tomar
taitteli kartan takaisin ja kääntyi istumaan oikeinpäin satulassa.
”Me menemme
takaisin Yumóon, Veliseni.” Tomar sanoi ja taputti hevosen kaulaa. Toivon vain, ettemme törmää tuttuihin,
Tomar ajatteli. Hänen mielensä apeutui muistellessaan vanhaa heilaansa. Tomarin
ensirakkaus, joka kuihtui pois yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Tomar
huokaisi ääneen ja nojasi taakse satulassa.
”Mehän emme
enää tarvitse naisia, eikö vain?” hän sanoi. Veli tuhahti ja puisteli
harjaansa, niin että kuola roiskui.
”Sitä
minäkin.” Tomar hymähti.
Kiira kirkui ylhäällä. Se lensi suurta ympyrää ja
laskeutui välillä Tomarin olalle ja toisinaan Veljen harjaan, jota se yleensä
alkoi myös pestä nokallaan. Tomar katsoi linnun lentoa ja huomasi horisontissa paksun,
tumman pilvimassan, joka liikkui taivaankannen poikki. Tomar otti suitsista
paremman otteen ja hoputti Veljen käyntiä hieman. Tulisi kiire, jos he
halusivat matkata kuivina.
Tomarin toive säästyä kuivana oli turha ja ankara
räntäsade sai heidät pian kiinni. Pohjoisesta tuuli kylmästi ja räntä kasteli
heidät läpikotaisin. Tomar tiesi että hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä,
vaikka olikin aikonut jatkaa matkaansa suoraa, sillä tätä menoa hän
sairastuisi. Tornimon kylän valot näkyivät jo. Tomar hengähti masentuneesti.
Rahaa hänellä ei ollut paljoa, joten hän ei viipyisi kuin yhden yön.
Räntäsade
ehti loppua ja ilta oli pitkällä, kun Tomar pääsi kylään. Hän kirjautui sisään
halvimpaan ja nuhjuisimpaan majataloon, minkä löysi. Nuhjuisuus ei haitannut,
kunhan oli lämmintä, kuivaa ja katto pään päällä. Kiira lennähti
ikkunanpuitteen päälle istumaan ja ryhtyi sukimaan höyheniään, ennen kuin pisti
nokan siipeensä. Se näytti siltä, kuin se nukkuisi, vaikka se tarkkaili yhä ympäristöään
valppailla silmillään. Tomar sen sijaan rojahti olkipedille ja nukahti lähes välittömästi
unettomaan uneen.
Seuraavana
aamuna Tomar veti kuivat vaatteet päälle ja kirjautui ulos kievarista. Aurinko
oli jo noussut ja koko kylä kuhisi elämää. Tomar haki Veljen tallista ja lähti
taluttamaan sitä kylänraittia pitkin. Vaikka tie oli yhtä kuraista sotkua, oli
silti virkistävää välillä kävellä itse. Keskellä kylää oli tori, jossa koleasta
ilmasta huolimatta oli täysi hulina päällä. Hyvin nopeasti Tomar ymmärsi, että
kyseessä oli jokin Tornimon oma juhlapäivä. Keskelle toria oli pystytetty lava
ja pieni katsomo. Katsomossa istui aatelisiä ja ylhäistä väkeä ja rahvas
tungeksi suurina joukkoina lavan ympärillä. Tomarkin pysähtyi ja nousi Veljen
selkään nähdäkseen paremmin.
Lavalla oli
erilaisia esiintyjiä. Tulennielijöitä, tanssijoita, pieni orkesteri soitti ja tumma
suippokorvainen nainen lauloi kansanlauluja kirkkaalla äänellä. Ihmiset
taputtivat kappaleiden välissä ja kaikilla näytti olevan hauskaa. Tomar
hymähti, olisi ollut hauskaa katsoa esityksiä pitempäänkin, mutta hänen täytyi
jo joutua, jos aikoi ehtiä kauppalaivojen mukaan.
Yleisöstä
kuului kiljahdus ja pientä hälyä. Tomar kääntyi katsomaan ja näki nuoren naisen
nousseen seisomaan katsomossa ja osoitti ylöspäin. Tomar katsoi minne nainen
osoitti ja näki siniharakan lentävän jotain kiiltävää nokassaan.
”Varas!
Ottakaa se kiinni!” nainen huusi.
Pari ihmistä yritti heittää lintua kivillä, mutta
eivät onnistuneet. Tomar hymähti.
”Kiira,
tuolla! Mene!” hän komensi ja haukka syöksyi matkaan. Parissa sekunnissa se sai
harakan kiinni. Ihmiset henkäisivät, kun lähes kaksi kertaa isompi Kiira sai
harakan hengiltä vaivatta. Koru tipahti, mutta Tomar ratsasti sen alle ja sai
siitä kopin. Se oli yksinkertainen hopeinen diadeemi, jossa oli koukeroisia
ornamentteja ja yksi tumma kivi. Kiira laskeutui harakanraadon kanssa läheisen
talon räystäälle ja alkoi herkutella aamiaistaan. Tomar sen sijaan ratsasti
yleisön halki katsomon viereen ja hyppäsi alas Veljen selästä. Siniseen
samettimekkoon ja harmaaseen talviviittaan pukeutunut nainen kiiruhti katsomon
reunalle.
”Tässä,
olkaa hyvä.” Tomar sanoi ja ojensi naisen päästä varastetun diadeemin takaisin.
”Tuhannet
kiitokset!” nainen sanoi ilahtuneena. Hän pyyhkäisi lainehtivät
mahonginpunaiset hiuksensa sivuun ja asetteli korun otsalleen.
Tomar kumarsi vielä lyhyesti; nainen oli selvästi
ylhäistä syntyperää, joten häntä tuli kohdella sen mukaisesti. Ihmiset
hymyilivät ja joku taputtikin.
”Hoi,
mihin sinä menet?” nainen huudahti, kun Tomar kääntyi lähteäkseen. Neito laskeutui
portaita pitkin alas katsomosta ja kaksi palvelijaa kiiruhti hänen peräänsä.
Tomar pysähtyi kummissaan.
”Hyvä
herra, antakaa minun palkita teidät!” nainen sanoi.
”Kovin
ystävällistä, mutta ei tarvitse. Kiira se teki suurimman työn ja se sai jo
palkintonsa.” Tomar sanoi hymyillen ja osoitti räystäällä istuvaa haukkaansa,
joka juuri aterioi harakalla.
”Olette
hauska!” neito nauroi. ”Ei, minä vaadin
saada palkita teidät jotenkin! Liittyisitkö seuraani tänään lounaalle?” nainen
kysyi hymyillen.
Tomar olisi kovasti halunnut jo lähteä
kaupungista, mutta tuntui epäkohteliaalta kieltäytyä avokätisestä
kiitollisuuden osoituksesta. Tomar mietti hetken ja hymyili sitten takaisin
naiselle.
”Mielelläni,
arvon rouva.” hän sanoi ja kumarsi.
Nainen nauroi taas, hänen äänensä oli kirkas ja
naurunsa heleä.
”Neito,
ei rouva. Mikä on nimesi?” nainen kysyi.
Tomar mietti hetken antaisiko väärän nimen, mutta
se tuntui turhalta tällaisessa tilanteessa.
”Tomar
Ramonin poika, arvon neito.” hän vastasi.
”Minun
nimeni on Elénatar Hiada. Tulkaa tänään keskipäivällä Hiadan kartanoon, Tomar
Ramonin poika, niin tarjoan teille taloni antimia.” neito sanoi ja niiasi
ylhäiseen tapaan. Sitten hän kääntyi ja asteli takaisin katsomoon seurueensa
luokse palvelijoiden pörrätessä hänen ympärillään.
Tomar
kumarsi vielä neidon perään ennen kuin hyppäsi ratsaille. Ilmeisesti hänen
lähtönsä viivästyisi hieman. Tomar vilkaisi puolipilvistä taivasta.
Keskipäivään oli vielä aikaa, hän voisi siihen asti kierrellä kylässä. Tomar
antoi Veljelle pohkeita ja lähti ratsastamaan poispäin torilta. Kiira laskeutui
satulan nupin päälle Tomarin eteen ja puhdisti nokkansa siihen. Se sai
ilmeisesti syötyä tarpeekseen. Luultavasti se hakisi loput harakasta
matkaevääksi myöhemmin päivällä.
Neljä tuntia myöhemmin Tomar saapui kylän
laidalla olevan vaaran juurelle, jonka huipulla kohosi Hiadan kartano. Tomar
oli jututtanut pariakin kyläläistä aamupäivällä ja saanut selville, että Hiadan
suku oli aikoinaan perustanut Tornimon kylän ja Elénataren isotäti Liena Hiada
on ylhäinen aatelisrouva, joka kuuluu yhä kylän johtavaan piiriin. Hän pääsisi
siis hyvin ylhäiseen seuraan, joten Tomar oli käynyt pikaisesti vaihtamassa
vaatetustaan ja siistimässä itseään jotta.
Portilla
häntä vastassa oli palvelija, joka otti Veljen mukaansa talliin. Tomar varoitti
Kiirasta, joka saattoi olla pahapäinen vieraille. Renki näytti suorastaan pelästyvän
haukkaa, vaikka Tomar vakuutti, ettei lintu kävisi kimppuun, jos ei kokenut
tulevansa uhatuksi. Pihassa Tomaria tuli hakemaan pieni piika, jonka hameen
helman alka pilkisti rottamainen häntä. ei antaisi itsestään liian rahvasta
kuvaa.
”Rouvani
odottaa teitä sisällä, herra. Tulkaa perässäni.” tyttö sanoi niiaten ja lähti
kipittämään edeltä sisälle. Tomar lähti seuraamaan hiirimäistä tyttöä sisälle
kartanoon. Häntä jännitti hieman, vaikka oli ennenkin ollut ylhäisessä
seurassa; Pohjan Huoneessa hänet oli kutsuttu useasti Grindorin ja Ándorin
seuraan. Silti tilanne oli Tomarille outo. Tornimon kylän väki oli selvästi
vanhoillisempaa kuin Pohjan Huoneessa.
Sisällä
päärakennuksessa Elénatar odotti häntä ruokasalin ovella. Neidolla oli päällään
sama sininen mekko, joka ilman viittaa oli hieman antavampi, kuin mitä Tomar
oli odottanut ja hän painoi katseensa alas, jottei vahingossakaan vilkaisisi
naisen kaula-aukkoa.
”Kiitos
Moora, voit mennä.” hän sanoi pienelle tytölle, joka niiasi ja kiiruhti
matkoihinsa. Tomar kumarsi syvään aatelisneidolle ja Elénatar niiasi
hienostuneesti takaisin.
”Tulkaa,
pöytä on katettu.” neito sanoi. Hänen mahongin ja kuparin sävyissä hohtavat
hiuksensa olivat pitkällä palmikolla ja sama diadeemi lepäsi hänen ohimoillaan.
Ruokasalin kivinen lappia kaikui heidän astellessa sisään. Salissa oli pitkä
pöytä, jonka päähän oli katettu kaksi paikkaa vastatusten. Elénatar istui
toiselle puolen ja viittoi Tomaria myös istuutumaan. Kaksi palvelijaa kantoi
pöytään kauriin paistia, viiniä ja leipää.
”Olen
hyvin kiitollinen toiminnastasi, Tomar.” neito sanoi ja leikkasi palan paistia.
”Tämä diadeemi on perintökalleus, se on minulle hyvin tärkeä, mutta asemani
velvoittaa minua käyttämään sitä lähes päivittäin.” hän sanoi ja piti tauon
haukatessaan ruokaa.
”Arvon
neito, ilo on minun puolellani ja kuten jo sanoin, haukkani pelasti korunne, en
minä.” Tomar sanoi vaatimattomasti. Elénatar naurahti taas.
”Voit
kutsua minua Eléksi, vaikka kuulunkin Hiadan sukuun, en ole perijä, joten sinun
ei tarvitse teititellä minua.” hän sanoi hymyillen.
”Hyvä
on, Elé.” Tomar vastasi hymyyn.
Sitten he söivät hetken hiljaa. Ruoka oli
erinomaista. Tomar ei muistanut milloin viimeksi olisi syönyt näin hyvin.
Paimentolaisten ruoka oli maittavaa, mutta paljon vaatimattomampaa.
”Kerrohan
Tomar, mistä sinä tulet? Olen asunut lähes koko ikäni Torniomossa ja tunnen
kaikki kyläläiset näöltä, mutta kaltaisiasi en ole tavannut koskaan aiemmin.”
Elé sanoi vilpittömän kiinnostuneesti.
”Elé,
ei ole kohteliasta udella tuntemattomilta tuolla tavalla.” vieras ääni sanoi
heidän takaansa. Tomar kääntyi ympäri ja näki vanhemman, arvokkaan oloisen
naisen seisovan ruokasalin ovella. Naisen pitkät, harmaat hiukset olivat
samanlaisella palmikolla, kuin Elélläkin ja naisen otsalla oli myös diadeemi.
”Oh,
täti! Anteeksi!” Elé sanoi ja punastui hieman.
Tomar nousi ylös ja kumarsi naiselle.
”Arvon
rouva.” Tomar sanoi yhä kumartaen.
Vanha nainen hymyili ja asteli hitaasti lähemmäs.
”Sinun
täytyy olla Tomar Ramonin poika, josta Elénatar kertoi minulle. Kiitoksia, istu
vain alas.” nainen sanoi ja käveli pöydän ääreen. Tomar nyökkäsi ja istui
takaisin alas. Liena Hiada astui pöydän päähän ja palvelija ilmestyi hänen
takaansa ja veti tuolin pöydän alta. Liena nyökkäsi palvelijalle, joka poistui.
Vanha rouva istuutui, kun sama palvelija toi hänelle pikarin ja lautasen. Liena
otti pikarin, mutta laittoi kätensä lautasen päälle ja palvelija vei lautasen
pois.
”Minulla
ei ole nälkä.” aatelisrouva sanoi Elélle ja Tomarille hymyillen.
”Kaikella
kunnioituksella, rouvani, minua ei haittaa leidin kiinnostus ja kerron
mielihyvin hänelle ja Teille itsestäni. Jos vain sallitte.” Tomar sanoi
kohteliaasti.
”Vieraallamme
on paremmat tavat kuin sinulla. Ota opiksi.” Liena sanoi Elélle, joka punastui lisää
aivan korviaan myöten. Elé pyyhkäisi suutaan hymyillen ja kääntyi
kiinnostuneena Tomaria kohti.
”Ole
hyvä vain.” Liena sanoi arvokkaasti, mutta ystävällisesti.
Tomar nyökkäsi.
”Olen
kotoisin Korvesta, jossa kansani asuu. Olen matkustanut ympäri itäistä Jerchóvaa
ja nyt olen matkalla Yumóon.” Tomar sanoi ja otti hörpyn viiniä.
”Sinä
olet siis geatki!” Elénatar henkäisi ja Liena katsoi tyttöä hyvin paheksuen.
”Kyllä
olen.” Tomar vastasi hymyillen, häntä huvitti tytön suorasukaisuus, mutta hänen
isotätiään selvästi ei.
”Elé!”
Liena torui.
”Oh,
anteeksi käytökseni, hyvä herra.” Elé sanoi ja painoi päänsä alas nolona.
”Ei
se mitään, minä en ole herra, joten minua ei tarvitse puhutella kuin herraa.”
Tomar vastasi anteeksipyyntöön. Elé hymyili kainosti pehmeästi laskeutuvien
kiharoidensa alta ja hymy tarttui myös Tomariin, vaikka hän yritti käyttäytyä
arvokkaasti.
”Saanko
tiedustella matkanne tarkoitusta?” Elé kysyi selvästi liioitellun kohteliaasti,
joka sai Tomarin melkein nauramaan ääneen. Liena katsoi happamasti tyttöä, mutta
ei korjannut häntä enää.
”Tottakai.
Olen suunnitellut matkustavani kauppalaivojen matkassa Saarimaihin kevään
korvilla.” Tomar vastasi.
”Oih!
Isosetäni omistaa laivavarustamon Yúmossa, voisin suositella teitä hänelle!”
Elé huudahti ja säpsähti katsoen tätinsä tiukkaa katsetta. ”Tarkoitan, jos se
vain…sopii?” Elé kysyi Lienalta varovasti. Tomarista alkoi tuntua jo aavistuksen
kiusalliselta.
”Ei,
ei teidän tarvitse!” Tomar sanoi nopeasti väliin. Hänesä alkoi tuntua olevansa
vain rasite vanhalle rouvalle. Liena hörppäsi jäykästi pikaristaan, mutta sitten
hän hymyili lämpimästi.
”Tottakai
se onnistuu. Veljeni laiva Merileivo laskee
vesille kesän ensimmäisenä aamuna.” Ylhäinen rouva sanoi ystävällisesti. Elé
näytti reimastuneelta, ja sai vaivoin hillittyä itsensä.
Tomar
oli vilpittömän kiitollinen, tarjous oli erityisen avokätinen, ottaen huomioon,
että Tomar tuskin tunsi tätä ylhäistä perhettä.
”Olen
suuresti kiitollinen arvon Rouva, arvon Neito. Mutta en millään voi ottaa tarjoustanne
vastaan. En tiedä kuinka voisin korvata näin hulppean suosion osoituksen.”
Tomar sanoi painaen leuan rintaansa.
”Älkää
olko turhan vaatimaton.” Liena sanoi lempeästi, nousten ylös tuolistaan. ”Viettäkää kevät
kanssamme ja kertokaa Elélle kaikki mitä tiedätte keskisestä Jerchóvasta.
Vieraat ovat aina tervetulleita Hiadan kartanoon.” rouva totesi hymyillen
hyväksyvästi ja poistui sanojensa päätteeksi ruokasalista.
Tomar nousi
ylös ja kumarsi Lienan perään, samoin Elé. Tomar oli hämillään, mutta hyvällä
tavalla. Hän saisi takuuvarmasti paikan laivapoikana ja saisi vieläpä viettää
kevään vieraana herraskartanossa. Hymy oli herkässä niin Tomarilla, kuin myös
Eléllä, joka kiljahti riemuissaan heti tätinsä poistuttua huoneesta.
”Oi
kuinka ihanaa! Minulla on niin harvoin vieraita! Nyt saat kertoa minulle kaiken mitä tiedät!” tyttö sanoi innosta
hypähdellen. Tomaria huvitti Elén innokkuus, joka tuntui olevan tarttuvaa
sorttia. Hän ei kuitenkaan pistäisi pahitteeksi. Ja Tomar alkoi odottaa
toiveikkaana kevättä. Vihdoin aurinko paistaisi hänenkin elämäänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti