perjantai 2. toukokuuta 2014

Itä, Pohjoinen ja Hovi - Kappale 2



Kevätsade


Ajat olivat levottomat. Varjolaiset olivat alkaneet liikehtiä, eivätkä enää liikkuneet salassa - päinvastoin. Kun vielä muutama vuosi sitten varjolaisista ei sopinut puhua ääneen, nyt muusta ei enää puhuttukaan. Monia pieniä kyliä oli vallattu ja ihmiset pelkäsivät matkustaa yksin. Liittoumalta oli pyydetty apua moneen otteeseen, mutta byrokraattinen koneisto toimi hitaasti ja virkamiehet olivat voimattomia Varjon mahdin kasvaessa.
Niinä vuosina, kun Tomar oli kulkenut paimentolaisten matkassa, he olivat tavanneet satunnaisia matkamiehiä ja kaikki kertoivat samoja masentavia uutisia. Luode oli kokonaan varjolaisten valtaama, samoin osa pohjoista. Muuri ei enää pidätellyt varjolaisia, jotka pakenivat niin muurin ylitse, kuin salaisista käytävistä vuoriston halki. Tomar tiesi, ettei hänen ollut turvallista matkata yksin, mutta hänen ei ollut myöskään turvallista asettua aloilleen mihinkään. Välillä häntä ahdisti jatkuva liikkeellä pysyminen ja hän halusi vain päästä Talismaanista nopeasti eroon. Sitten hän taas muisti Suurelle Pakkaselle antamansa lupauksen. Tomar huokaisi syvään lohduttomana. Tämä oli hänen taakkansa kantaa, vaikka se tuntuikin välillä luvattoman raskaalta.
                      Pakkaset alkoivat hellittää ja talvi alkoi taittua kevääseen, kun Tomar matkasi pohjoisen vuoristosta idän rannikkoa kohti. Aurinko hehkui heikosti paksun pilvipeitteen takaa. Nuoskaisen lumen peittämä polku narskahteli märästi Veljen kavioiden alla, heidän ratsastaessa hiljaisen kuusimetsän halki. Tomar oli päättänyt matkustaa Saarimaihin kevään aikana, joten nyt hänen täytyi vain päästä rannikolle. Ehkä hän uskaltaisi lähteä laivamatkalle Yumón kautta. Trokhanista tuskin enää oli haittaa, hänen purtuaan tämän kurkun auki kolme talvea sitten. Muisto palautti veren maun karvaana hänen kielelleen ja Tomar sylkäisi maahan inhotuksesta.
                      Ratsastaminenkin alkoi puuduttaa ja Tomar verrytteli jäykkää selkäänsä hieman. Vuodet ratsailla alkoivat jo tuntua  kehossa, eikä hän ollut enää nuoruutensa kunnossa. Ensimmäistä kertaa Tomar tunsi itsensä aidosti aikuiseksi, kun hänen selkänsä naksui ja rusahteli venyttelyn seurauksena; aivan kuten hänen äitinsä selkä teki tämän kyykistyessä siivomaan huonekalujen alta.
Tomar heitti toisen jalkansa Veljen kaulan yli ja asettui istumaan poikittain satulassa.Veli hörähti eikä ollut moksiskaan. Se oli jo tottunut siihen, että isäntä vaihtoi asentoa satulassa, eikä pikku hevonen vaihtanut kurssia niinkään helposti. Tomar kaivoi laukustaan kartan ja ryhtyi tutkailemaan sitä kompassin avulla rapsutellen samalla Veljen niskaa satulan juuressa.
Matka koillisen ylängöiltä oli tuonut hänet kivenheiton päähän Pohjan Huoneesta. Tomar kohotti katseensa kartasta kohti länttä, jossa parin virstan päässä virtasi vuolaana Pohjan Jouhi. Tiheä metsä tosin esti häntä mitenkään haivaitsemasta jokea, mutta Tomar tiesi virran kouhuavan näillä kohdin laveana koskena kohti Piikkivuorten vuonoja. Pohjan huoneeseen ei ollut kuin liki toista penikulmaa matkaa.
Tomar huokaisi aavistuksen katkerana ja jatkoi kartan lukemista. Nopein ja turvallisin reitti täältä Yumóon vei läheisen Tornimon kylän halki. Kylään ratsastaisi päivässä ja sieltä oli vajaa viikon matka Yumóon.
Vaihtoehtoinen tie kulki Hovin kautta ja olisi hieman pidempi matkaltaan, maantien kaartaessa suuren järven ympäri. Järven rannalle kohonnut Idän vanha ruhtinashuone oli Tomarille outo, samoin kuin muut koillis-Jerchóvan paikkakunnat. Nyt hänellä ei tosin ollut kiinnostusta harrastaa maakuntamatkailua, joten nopein reitti voitti tällä kertaa. Tomar napautti karttaansa sormellaan. Kevät koitti Idässä nopeasti ja kauppalaivat lähtisivät lumien sulattua. Jos hän ratsastaisi tätä tahtia pysähtymättä, muuten kuin syömään, hän olisi Yumossa noin viikon päästä. Tomar taitteli kartan takaisin ja kääntyi istumaan oikeinpäin satulassa.
”Me menemme takaisin Yumóon, Veliseni.” Tomar sanoi ja taputti hevosen kaulaa. Toivon vain, ettemme törmää tuttuihin, Tomar ajatteli. Hänen mielensä apeutui muistellessaan vanhaa heilaansa. Tomarin ensirakkaus, joka kuihtui pois yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Tomar huokaisi ääneen ja nojasi taakse satulassa.
”Mehän emme enää tarvitse naisia, eikö vain?” hän sanoi. Veli tuhahti ja puisteli harjaansa, niin että kuola roiskui.
”Sitä minäkin.” Tomar hymähti.
Kiira kirkui ylhäällä. Se lensi suurta ympyrää ja laskeutui välillä Tomarin olalle ja toisinaan Veljen harjaan, jota se yleensä alkoi myös pestä nokallaan. Tomar katsoi linnun lentoa ja huomasi horisontissa paksun, tumman pilvimassan, joka liikkui taivaankannen poikki. Tomar otti suitsista paremman otteen ja hoputti Veljen käyntiä hieman. Tulisi kiire, jos he halusivat matkata kuivina.

Tomarin toive säästyä kuivana oli turha ja ankara räntäsade sai heidät pian kiinni. Pohjoisesta tuuli kylmästi ja räntä kasteli heidät läpikotaisin. Tomar tiesi että hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä, vaikka olikin aikonut jatkaa matkaansa suoraa, sillä tätä menoa hän sairastuisi. Tornimon kylän valot näkyivät jo. Tomar hengähti masentuneesti. Rahaa hänellä ei ollut paljoa, joten hän ei viipyisi kuin yhden yön.
Räntäsade ehti loppua ja ilta oli pitkällä, kun Tomar pääsi kylään. Hän kirjautui sisään halvimpaan ja nuhjuisimpaan majataloon, minkä löysi. Nuhjuisuus ei haitannut, kunhan oli lämmintä, kuivaa ja katto pään päällä. Kiira lennähti ikkunanpuitteen päälle istumaan ja ryhtyi sukimaan höyheniään, ennen kuin pisti nokan siipeensä. Se näytti siltä, kuin se nukkuisi, vaikka se tarkkaili yhä ympäristöään valppailla silmillään. Tomar sen sijaan rojahti olkipedille ja nukahti lähes välittömästi unettomaan uneen.
Seuraavana aamuna Tomar veti kuivat vaatteet päälle ja kirjautui ulos kievarista. Aurinko oli jo noussut ja koko kylä kuhisi elämää. Tomar haki Veljen tallista ja lähti taluttamaan sitä kylänraittia pitkin. Vaikka tie oli yhtä kuraista sotkua, oli silti virkistävää välillä kävellä itse. Keskellä kylää oli tori, jossa koleasta ilmasta huolimatta oli täysi hulina päällä. Hyvin nopeasti Tomar ymmärsi, että kyseessä oli jokin Tornimon oma juhlapäivä. Keskelle toria oli pystytetty lava ja pieni katsomo. Katsomossa istui aatelisiä ja ylhäistä väkeä ja rahvas tungeksi suurina joukkoina lavan ympärillä. Tomarkin pysähtyi ja nousi Veljen selkään nähdäkseen paremmin.
Lavalla oli erilaisia esiintyjiä. Tulennielijöitä, tanssijoita, pieni orkesteri soitti ja tumma suippokorvainen nainen lauloi kansanlauluja kirkkaalla äänellä. Ihmiset taputtivat kappaleiden välissä ja kaikilla näytti olevan hauskaa. Tomar hymähti, olisi ollut hauskaa katsoa esityksiä pitempäänkin, mutta hänen täytyi jo joutua, jos aikoi ehtiä kauppalaivojen mukaan.
Yleisöstä kuului kiljahdus ja pientä hälyä. Tomar kääntyi katsomaan ja näki nuoren naisen nousseen seisomaan katsomossa ja osoitti ylöspäin. Tomar katsoi minne nainen osoitti ja näki siniharakan lentävän jotain kiiltävää nokassaan.
”Varas! Ottakaa se kiinni!” nainen huusi.
Pari ihmistä yritti heittää lintua kivillä, mutta eivät onnistuneet. Tomar hymähti.
                      ”Kiira, tuolla! Mene!” hän komensi ja haukka syöksyi matkaan. Parissa sekunnissa se sai harakan kiinni. Ihmiset henkäisivät, kun lähes kaksi kertaa isompi Kiira sai harakan hengiltä vaivatta. Koru tipahti, mutta Tomar ratsasti sen alle ja sai siitä kopin. Se oli yksinkertainen hopeinen diadeemi, jossa oli koukeroisia ornamentteja ja yksi tumma kivi. Kiira laskeutui harakanraadon kanssa läheisen talon räystäälle ja alkoi herkutella aamiaistaan. Tomar sen sijaan ratsasti yleisön halki katsomon viereen ja hyppäsi alas Veljen selästä. Siniseen samettimekkoon ja harmaaseen talviviittaan pukeutunut nainen kiiruhti katsomon reunalle.
                      ”Tässä, olkaa hyvä.” Tomar sanoi ja ojensi naisen päästä varastetun diadeemin takaisin.
                      ”Tuhannet kiitokset!” nainen sanoi ilahtuneena. Hän pyyhkäisi lainehtivät mahonginpunaiset hiuksensa sivuun ja asetteli korun otsalleen.
Tomar kumarsi vielä lyhyesti; nainen oli selvästi ylhäistä syntyperää, joten häntä tuli kohdella sen mukaisesti. Ihmiset hymyilivät ja joku taputtikin.
                      ”Hoi, mihin sinä menet?” nainen huudahti, kun Tomar kääntyi lähteäkseen. Neito laskeutui portaita pitkin alas katsomosta ja kaksi palvelijaa kiiruhti hänen peräänsä. Tomar pysähtyi kummissaan.
                      ”Hyvä herra, antakaa minun palkita teidät!” nainen sanoi.
                      ”Kovin ystävällistä, mutta ei tarvitse. Kiira se teki suurimman työn ja se sai jo palkintonsa.” Tomar sanoi hymyillen ja osoitti räystäällä istuvaa haukkaansa, joka juuri aterioi harakalla.
                      ”Olette hauska!” neito nauroi. ”Ei, minä vaadin saada palkita teidät jotenkin! Liittyisitkö seuraani tänään lounaalle?” nainen kysyi hymyillen.
Tomar olisi kovasti halunnut jo lähteä kaupungista, mutta tuntui epäkohteliaalta kieltäytyä avokätisestä kiitollisuuden osoituksesta. Tomar mietti hetken ja hymyili sitten takaisin naiselle.
                      ”Mielelläni, arvon rouva.” hän sanoi ja kumarsi.
Nainen nauroi taas, hänen äänensä oli kirkas ja naurunsa heleä.
                      ”Neito, ei rouva. Mikä on nimesi?” nainen kysyi.
Tomar mietti hetken antaisiko väärän nimen, mutta se tuntui turhalta tällaisessa tilanteessa.
                      ”Tomar Ramonin poika, arvon neito.” hän vastasi.
                      ”Minun nimeni on Elénatar Hiada. Tulkaa tänään keskipäivällä Hiadan kartanoon, Tomar Ramonin poika, niin tarjoan teille taloni antimia.” neito sanoi ja niiasi ylhäiseen tapaan. Sitten hän kääntyi ja asteli takaisin katsomoon seurueensa luokse palvelijoiden pörrätessä hänen ympärillään.
Tomar kumarsi vielä neidon perään ennen kuin hyppäsi ratsaille. Ilmeisesti hänen lähtönsä viivästyisi hieman. Tomar vilkaisi puolipilvistä taivasta. Keskipäivään oli vielä aikaa, hän voisi siihen asti kierrellä kylässä. Tomar antoi Veljelle pohkeita ja lähti ratsastamaan poispäin torilta. Kiira laskeutui satulan nupin päälle Tomarin eteen ja puhdisti nokkansa siihen. Se sai ilmeisesti syötyä tarpeekseen. Luultavasti se hakisi loput harakasta matkaevääksi myöhemmin päivällä.

Neljä tuntia myöhemmin Tomar saapui kylän laidalla olevan vaaran juurelle, jonka huipulla kohosi Hiadan kartano. Tomar oli jututtanut pariakin kyläläistä aamupäivällä ja saanut selville, että Hiadan suku oli aikoinaan perustanut Tornimon kylän ja Elénataren isotäti Liena Hiada on ylhäinen aatelisrouva, joka kuuluu yhä kylän johtavaan piiriin. Hän pääsisi siis hyvin ylhäiseen seuraan, joten Tomar oli käynyt pikaisesti vaihtamassa vaatetustaan ja siistimässä itseään jotta.
                      Portilla häntä vastassa oli palvelija, joka otti Veljen mukaansa talliin. Tomar varoitti Kiirasta, joka saattoi olla pahapäinen vieraille. Renki näytti suorastaan pelästyvän haukkaa, vaikka Tomar vakuutti, ettei lintu kävisi kimppuun, jos ei kokenut tulevansa uhatuksi. Pihassa Tomaria tuli hakemaan pieni piika, jonka hameen helman alka pilkisti rottamainen häntä. ei antaisi itsestään liian rahvasta kuvaa.
                      ”Rouvani odottaa teitä sisällä, herra. Tulkaa perässäni.” tyttö sanoi niiaten ja lähti kipittämään edeltä sisälle. Tomar lähti seuraamaan hiirimäistä tyttöä sisälle kartanoon. Häntä jännitti hieman, vaikka oli ennenkin ollut ylhäisessä seurassa; Pohjan Huoneessa hänet oli kutsuttu useasti Grindorin ja Ándorin seuraan. Silti tilanne oli Tomarille outo. Tornimon kylän väki oli selvästi vanhoillisempaa kuin Pohjan Huoneessa.
                      Sisällä päärakennuksessa Elénatar odotti häntä ruokasalin ovella. Neidolla oli päällään sama sininen mekko, joka ilman viittaa oli hieman antavampi, kuin mitä Tomar oli odottanut ja hän painoi katseensa alas, jottei vahingossakaan vilkaisisi naisen kaula-aukkoa.
                      ”Kiitos Moora, voit mennä.” hän sanoi pienelle tytölle, joka niiasi ja kiiruhti matkoihinsa. Tomar kumarsi syvään aatelisneidolle ja Elénatar niiasi hienostuneesti takaisin.
                      ”Tulkaa, pöytä on katettu.” neito sanoi. Hänen mahongin ja kuparin sävyissä hohtavat hiuksensa olivat pitkällä palmikolla ja sama diadeemi lepäsi hänen ohimoillaan. Ruokasalin kivinen lappia kaikui heidän astellessa sisään. Salissa oli pitkä pöytä, jonka päähän oli katettu kaksi paikkaa vastatusten. Elénatar istui toiselle puolen ja viittoi Tomaria myös istuutumaan. Kaksi palvelijaa kantoi pöytään kauriin paistia, viiniä ja leipää.
                      ”Olen hyvin kiitollinen toiminnastasi, Tomar.” neito sanoi ja leikkasi palan paistia. ”Tämä diadeemi on perintökalleus, se on minulle hyvin tärkeä, mutta asemani velvoittaa minua käyttämään sitä lähes päivittäin.” hän sanoi ja piti tauon haukatessaan ruokaa.
                      ”Arvon neito, ilo on minun puolellani ja kuten jo sanoin, haukkani pelasti korunne, en minä.” Tomar sanoi vaatimattomasti. Elénatar naurahti taas.
                      ”Voit kutsua minua Eléksi, vaikka kuulunkin Hiadan sukuun, en ole perijä, joten sinun ei tarvitse teititellä minua.” hän sanoi hymyillen.
                      ”Hyvä on, Elé.” Tomar vastasi hymyyn.
Sitten he söivät hetken hiljaa. Ruoka oli erinomaista. Tomar ei muistanut milloin viimeksi olisi syönyt näin hyvin. Paimentolaisten ruoka oli maittavaa, mutta paljon vaatimattomampaa.
                      ”Kerrohan Tomar, mistä sinä tulet? Olen asunut lähes koko ikäni Torniomossa ja tunnen kaikki kyläläiset näöltä, mutta kaltaisiasi en ole tavannut koskaan aiemmin.” Elé sanoi vilpittömän kiinnostuneesti.
                      ”Elé, ei ole kohteliasta udella tuntemattomilta tuolla tavalla.” vieras ääni sanoi heidän takaansa. Tomar kääntyi ympäri ja näki vanhemman, arvokkaan oloisen naisen seisovan ruokasalin ovella. Naisen pitkät, harmaat hiukset olivat samanlaisella palmikolla, kuin Elélläkin ja naisen otsalla oli myös diadeemi.
                      ”Oh, täti! Anteeksi!” Elé sanoi ja punastui hieman.
Tomar nousi ylös ja kumarsi naiselle.
                      ”Arvon rouva.” Tomar sanoi yhä kumartaen.
Vanha nainen hymyili ja asteli hitaasti lähemmäs.
                      ”Sinun täytyy olla Tomar Ramonin poika, josta Elénatar kertoi minulle. Kiitoksia, istu vain alas.” nainen sanoi ja käveli pöydän ääreen. Tomar nyökkäsi ja istui takaisin alas. Liena Hiada astui pöydän päähän ja palvelija ilmestyi hänen takaansa ja veti tuolin pöydän alta. Liena nyökkäsi palvelijalle, joka poistui. Vanha rouva istuutui, kun sama palvelija toi hänelle pikarin ja lautasen. Liena otti pikarin, mutta laittoi kätensä lautasen päälle ja palvelija vei lautasen pois.
                      ”Minulla ei ole nälkä.” aatelisrouva sanoi Elélle ja Tomarille hymyillen.
                      ”Kaikella kunnioituksella, rouvani, minua ei haittaa leidin kiinnostus ja kerron mielihyvin hänelle ja Teille itsestäni. Jos vain sallitte.” Tomar sanoi kohteliaasti.
                      ”Vieraallamme on paremmat tavat kuin sinulla. Ota opiksi.” Liena sanoi Elélle, joka punastui lisää aivan korviaan myöten. Elé pyyhkäisi suutaan hymyillen ja kääntyi kiinnostuneena Tomaria kohti.
                      ”Ole hyvä vain.” Liena sanoi arvokkaasti, mutta ystävällisesti.
Tomar nyökkäsi.
                      ”Olen kotoisin Korvesta, jossa kansani asuu. Olen matkustanut ympäri itäistä Jerchóvaa ja nyt olen matkalla Yumóon.” Tomar sanoi ja otti hörpyn viiniä.
                      ”Sinä olet siis geatki!” Elénatar henkäisi ja Liena katsoi tyttöä hyvin paheksuen.
                      ”Kyllä olen.” Tomar vastasi hymyillen, häntä huvitti tytön suorasukaisuus, mutta hänen isotätiään selvästi ei.
                      ”Elé!” Liena torui.
                      ”Oh, anteeksi käytökseni, hyvä herra.” Elé sanoi ja painoi päänsä alas nolona.
                      ”Ei se mitään, minä en ole herra, joten minua ei tarvitse puhutella kuin herraa.” Tomar vastasi anteeksipyyntöön. Elé hymyili kainosti pehmeästi laskeutuvien kiharoidensa alta ja hymy tarttui myös Tomariin, vaikka hän yritti käyttäytyä arvokkaasti.
                      ”Saanko tiedustella matkanne tarkoitusta?” Elé kysyi selvästi liioitellun kohteliaasti, joka sai Tomarin melkein nauramaan ääneen. Liena katsoi happamasti tyttöä, mutta ei korjannut häntä enää.
                      ”Tottakai. Olen suunnitellut matkustavani kauppalaivojen matkassa Saarimaihin kevään korvilla.” Tomar vastasi.
                      ”Oih! Isosetäni omistaa laivavarustamon Yúmossa, voisin suositella teitä hänelle!” Elé huudahti ja säpsähti katsoen tätinsä tiukkaa katsetta. ”Tarkoitan, jos se vain…sopii?” Elé kysyi Lienalta varovasti. Tomarista alkoi tuntua jo aavistuksen kiusalliselta.
                      ”Ei, ei teidän tarvitse!” Tomar sanoi nopeasti väliin. Hänesä alkoi tuntua olevansa vain rasite vanhalle rouvalle. Liena hörppäsi jäykästi pikaristaan, mutta sitten hän hymyili lämpimästi.
                      ”Tottakai se onnistuu. Veljeni laiva  Merileivo laskee vesille kesän ensimmäisenä aamuna.” Ylhäinen rouva sanoi ystävällisesti. Elé näytti reimastuneelta, ja sai vaivoin hillittyä itsensä.
                      Tomar oli vilpittömän kiitollinen, tarjous oli erityisen avokätinen, ottaen huomioon, että Tomar tuskin tunsi tätä ylhäistä perhettä.
                      ”Olen suuresti kiitollinen arvon Rouva, arvon Neito. Mutta en millään voi ottaa tarjoustanne vastaan. En tiedä kuinka voisin korvata näin hulppean suosion osoituksen.” Tomar sanoi painaen leuan rintaansa.
                      ”Älkää olko turhan vaatimaton.” Liena sanoi lempeästi, nousten ylös tuolistaan. ”Viettäkää kevät kanssamme ja kertokaa Elélle kaikki mitä tiedätte keskisestä Jerchóvasta. Vieraat ovat aina tervetulleita Hiadan kartanoon.” rouva totesi hymyillen hyväksyvästi ja poistui sanojensa päätteeksi ruokasalista.
Tomar nousi ylös ja kumarsi Lienan perään, samoin Elé. Tomar oli hämillään, mutta hyvällä tavalla. Hän saisi takuuvarmasti paikan laivapoikana ja saisi vieläpä viettää kevään vieraana herraskartanossa. Hymy oli herkässä niin Tomarilla, kuin myös Eléllä, joka kiljahti riemuissaan heti tätinsä poistuttua huoneesta.

                      ”Oi kuinka ihanaa! Minulla on niin harvoin vieraita! Nyt saat kertoa minulle kaiken mitä tiedät!” tyttö sanoi innosta hypähdellen. Tomaria huvitti Elén innokkuus, joka tuntui olevan tarttuvaa sorttia. Hän ei kuitenkaan pistäisi pahitteeksi. Ja Tomar alkoi odottaa toiveikkaana kevättä. Vihdoin aurinko paistaisi hänenkin elämäänsä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti