Kohti Itää
Keskitalven
punainen aurinko hehkui himmeästi pilvien lomasta, kurotellen viimeisillä
voimillaan valonsäteitään kohti lumen peittämää kumpuilevaa, karua maisemaa,
ennen kuin painui ääneti mailleen. Auringon kadottua harmaaseen horisonttiin,
tuuli alkoi yltyä, aluksi navakaksi ja lopulta myrskylukemiin. Se nostatti
puuterilunta hankien päällä ja teki ilmasta jäätävän kylmää. Lunta alkoi sataa
yhä tummuvalta taivaalta ja pian jo pyrytti sakeasti.
Tasangolla laiduntava
monisatapäinen härkälauma pakkaantui tiiviiksi rykelmäksi viiltävän kylmän
tuiskun yltyessä. Eläimillä oli leveät alaspäin kaartuvat sarvet ja paksu
vaaleanharmaa turkki, joka oli niin pitkä, että se peitti niiden koko ruumiin
nilkkoja myöten. Vaikka niillä oli paksun karvapeitteensä alla tuuhea alusvilla
ja paksun nahan alla vielä lisäksi hyvä kerros rasvaa elimistönsä lämmikkeenä,
eivät nekään sietäneet tällaista kylmyyttä aivan muitta mutkitta. Härkälauma
painautui toinen toistaan vasten ja alkoi liikkua hitaasti ympyrää. Ne pysyivät
liikkeessä pitääkseen itsensä lämpimänä, oli hengenvaarallista pysähtyä
pitkäksi aikaa. Näillä seuduilla lumimyrskyt eivät olleet epätavallisia,
päinvastoin. Paikallisilla olikin sanonta: ”Jos ei talvella myrskyä joka sormea
kohti, jättää kesä kierron väliin.” Tämä myrsky oli talven kuudes ja kylmin
kaikista tähän astisista.
Alle kilometrin päässä
härkälaumasta oli kolmen jurtan leiri. Jurtat, eli kibitkat oli päällystetty
härkien turkiksilla ja kaikista nousi savua, joka katosi välittömästi lumipyryyn.
Jurttaleiriä asutti kaksi perhettä kolmessa sukupolvessa, sekä viisi heidän
mukana kulkevaa renkiä ja piikaa. Perheet asuivat omissa jurtissaan ja suurin
kibitka oli renkien ja piikojen asuinpaikan lisäksi kaikkien yhteisessä
käytössä. Näin kylmänä yönä kaikki kaksikymmentä paimentolaista olivat
kerääntyneet suurjurttaan, syömään, juomaan ja lämmittelemään.
”Dzorig tshudarga uls tukhuur.” valkean lähellä istuva vanha
muori tuumasi narisevalla äänellä. Hänen ryppyinen ihonsa oli kalpea, harmaat
hiuksensa käärittynä nutturalle keskelle päälakea ja hän näytti siltä kuin pian
hukkuisi paksujen turkistensa keskelle. Muori hörppäsi häränmaitoaan ja pudisti
päätään.
”Oba,
puhuisit yleiskieltä, niin muutkin ymmärtäisivät mitä puhut.” kasvoiltaan
ahavoitunut, mustatukkainen ja -partainen mies sanoi. Hän istui ristissä
vanhuksen vieressä, hänen vaimonsa kaataessa muorille lisää maitoa kannusta.
Muori tuhahti, mutta vaihtoi kuitenkin kieltä.
”Punhjainen
aahrinko lashki. Taljven viimöinen aahrinko. Kjaamos thuli. Pjitkhä uuo.” muori
mutisi. Paimentolaiset nyökkäilivät ja kierrättivät maitoa. Se oli paksua
kermaista juomaa, johon oli lurautettu tujaus pontikkaa. Juuri sen verran,
ettei siitä vielä päihtynyt, mutta se lämmitti kylmänä yönä. Pienimmät lapset
olivat leikkimässä sivussa. Nuorin lapsista oli syntynyt kesällä ja vanhin täytti
pian seitsemäntoista. Aikuiset ja vanhukset istuivat piirissä, naiset miehiä
vastapäätä ja kolme renkiä ja kaksi piikaa istui perheiden välissä ja vanhin
lapsista istui mielellään heidän vieressään jutellen. Hän oli iskenyt silmänsä
sievään kuusitoistavuotiaaseen piikaan, joka oli toista vuotta perheiden
palveluksessa. Tyttö nauroi pojan jutuille ja kiusoitteli häntä heidän
pelatessaan nopilla.
Piikojen
ja renkien työ ei ollut samanlaista kuin tilallisten leivissä paimentolaisten
jatkuvasti liikkuessa härkien mukana. He auttoivat emäntiä kotitöissä ja
isäntiä paimentamisessa. Vanhempi piika oli kahdenkymmenenviiden vanha
ihmistyttö. Hän oli työskennellyt aiemmin monissa taloissa, mutta oli viihtynyt
parhaiten paimentolaisten mukana parhaiten. He kohtelivat palvelijoitaan kuin
perheenjäseniä, eikä kuin kotiorjia. Kolmesta rengistä nuorin oli
yhdeksäntoista ja vanhin kolmenkymmenen ja heidän tarinansa olivat samanlaisia.
He olivat kaikki maatiloilta poismuuttaneita puolihmisiä, lukuun ottamatta viimeisenä
mukaan tullutta renkiä.
Hän oli saapunut
kaksi vuotta sitten loppusyksystä hevosella ratsastaen, ensimmäisen myrskyn
saattelemana. Tulijalla oli lemmikkinään haukka, selässään jousi ja
vyötäisillään vajaa viini ja toisella puolella miekka. Isäntä oli heti nähnyt,
ettei poika ollut renki; rengit pukeutuivat takkiin ja tunikaan, eivät veriseen
nahkahaarniskaan. Nuorukaisen pyytäessä yösijaa, isäntä antoi hänelle majapaikan
ja töitä. Naiset olivat aluksi suhtautuneet epäilevästi uuteen tulokkaaseen,
mutta lapset olivat vain kiinnostuneita mikä hän oli ja mistä hän tuli. Vanha
muori Oba oli pyytänyt nuorukaista luokseen ja silmäiltyään häntä ja kysyen
muutaman kysymyksen, oli hän sanonut:
”Tjama on
hjuva phoijka. Dzüdennuka, luothettava.”
Näiden sanojen jälkeen häntä kohdeltiin kuten
muitakin renkejä ja Tomar sai jäädä paimentolaisten luokse.
Rankka
tuuli ulvoi ja riepotteli jurttaa. Kaikki hiljentyivät hetkeksi, mutta jatkoivat
pian taas jutustelua maitokulhojensa äärellä. Tomar kuunteli tuulta, kuinka se
kiskoi päällysnahkoja ja mietti pitäisikö hänen käydä tarkistamassa pitivätkö
jurtan kiinnikkeet varmasti.
”Näytät
huolestuneelta Luglio, mitä mietit?” toinen renki kysyi. Tomar oli antanut aikoinaan
väärän nimen, sillä hän ei uskaltanut käyttää omaa nimeään. Varjolaisia oli
nykyään liikkeellä myös pohjoisessa.
”Pitäisiköhän
kiinnikkeet käydä tarkistamassa?” Tomar sanoi katsoen tuulessa narisevaa
telttaa. Toinen emäntä kuuli heidän puheensa.
”Älä
sinä sitä huoli! Tämä kibitka on kestänyt pahempiakin myrskyjä!” hän sanoi
hymyillen ja hämmensi härän maitopuuroa kattilassa. Tomar nyökkäsi ja päätti
luottaa emäntään, hänellä oli sentään sukupolvien kokemus jurtista. Kiira, joka
oli istunut katon rajassa köyden päällä, lennähti kierroksen jurtan sisällä ja
laskeutui Tomarin olalle. Tomar rapsutti sen niskaa ja mursi leivästään
makupalan, jonka lintu söi tyytyväisenä ja jäi tuijottamaan Tomaria, lisää
odottaen. Perheen vanhin poika rapsutti myös Kiiraa niskasta. Se katsoi
epäilevästi poikaa, mutta antoi hänen silti jatkaa. Haukka osasi olla
pahapäinen ja se oli nokkaissut kipeästi toista renkipoikaa, kun hän oli yrittänyt
silittää sitä aiemmin. Tämän takia lapset pelkäsivät Kiiraa, mutta ihailivat
silti haukkaa kauempaa. Kiira oli näykkäissyt Tomariakin pari kertaa, mutta oli
hyväksynyt hänet vähitellen isännäkseen.
Haukka
oli hämmentävän älykäs. Se oli alkanut auttaa Tomaria paimentamisessa, vaikkei
Tomar ollut opettanut sitä mitenkään. Lintu oli seurannut härkiä korkealta
yläpuolelta ja ilmeisesti käsittänyt, että härät täytyi pitää koossa. Jos joku
härkä lähti omille teilleen, Kiira lensi sen perään ja Tomar saattoi nähdä
kaukaakin, missä eläin oli menossa. Tai
ehkä lintu seuraa härkiä huvikseen, kuka tietää, Tomar pohti katsellessaan
haukkansa sukivan rintahöyheniään. Sille kelpasi herkut ja toisinaan jopa
seura, mutta se ei silti kesyyntynyt niin kuin koirat, tai kesyt kissat. Kuten
kissat, Kiirakin halusi metsästää itse saaliinsa, mutta palasi aina kibitkan
harjalle ruokailemaan. Tämä toisaalta ei aina Tomaria miellyttänyt, sillä hän
joutui siivoamaan syömättä jääneet tähteet ja linnun jätökset pois jurtan
harjalta.
Tomar
otti pitkän hörpyn lämmintä häränmaitoa. Se oli aluksi maistunut kuvottavalle,
mutta hän oli tottunut sen happaman makeaan makuun vähitellen ja nyt hän joi
sitä mielellään. Hän oli ollut aikoinaan matkalla rannikolle, kun myrsky oli
yllättänyt ja hän oli eksynyt erämaahan Veljen kanssa. Oli onni, että
paimentolaiset olivat ottaneet hänet matkaansa. He eivät pysyneet pitkiä aikoja
paikoillaan, mikä oli Tomarin kannalta hyvä asia. Perheet matkasivat pitkin
koillisen erämaata härkälauman mukana. Paimentolaiset olivat ystävällisiä ja
Tomar viihtyi heidän seurassaan yhtä hyvin, kuin oli viihtynyt Valkean kansan
parissa.
Tomar
huokaisi syvään muistellessaan Grindoria, Ashtanaa ja kaikkia ystäviään
Pohjassa. Tuntui kuin siitä olisi ollut vain hetki, kun hän oli lähtenyt Pohjan
Huoneesta. Ashtana on täyttänyt jo kolme vuotta, hän osaa varmasti jo puhua ja jos on tullut
yhtään äitiinsä, osaa varmasti jo pelata korttia, Tomar hymähti. Hän olisi
halunnut opettaa pari temppua tytölle. Tai kertoa hänelle Vesjasta.
Tomar
pyöritti rasvaista maitoa kulhossaan ja katsoi ilmeettömästi, kuinka se jätti
valkean kalvon reunoihin, miettien milloin voisi palata takaisin Pohjan
Huoneeseen. Tuskin pitkään aikaan, tuskin
enää koskaan. Luultavasti hänen täytyisi myös hyvästellä paimentolaisetkin
pian ja jatkaa matkaansa. Oli liian raskasta kiintyä ihmisiin, tai juurtua
paikoilleen. Helpompaa oli vain jatkaa matkaa - pysyä liikkeessä, kuten härät
tekivät myrskyilmalla.
Tomar laski
kulhon lattialle ja vaipui ajatuksiinsa. Oli aika jatkaa matkaa. Ehkä olisi
parasta lähteä heti myrskyn hellitettyä. Hän ehtisi rannikolle kevääksi ja
voisi pestautua uudelleen messipojaksi kalastaja-alukseen. Tomar tahtoi matkata
Saarimaihin, joista oli kuullut puhuttavan Yumóssa. Saaret sijaitsivat keskellä
Suurmerta, niin kaukana, etteivät kauppalaivat kulkeneet sinne kuin kerran
vuodessa. Ehkä hän ei pestautuisikaan kalastusalukseen, vaan kauppalaivaan ja
matkustaisi saarille. Sinne hän voisi jäädä vaikka loppuelämäkseen. Tomar sulki
silmänsä ja kuvitteli mielessään suolaisen, turkoosin meren, aalloilla keinuvan
laivan, kuulaan sinisen taivaan ja horisontissa siintävät saaret. Tuulessa
pullistelevat purjeet paukkuivat, laivan kansi natisi jalkojen alla ja lokit
kirkuivat kaukana ylhäällä.
”Donnan suurjah, donnan vannan. Maagath vatden
juahn´non suurjahan…”
Tomar
palasi haaveistaan takaisin hämyiseen kibitkaan. Vanha muori keinutti pienintä
lasta sylissään, laulaessaan vanhaa paimentolaisten tuutulaulua. Toinen emäntä
ja piika peittelivät loput lapset nukkumaan jurtan seinustaa vasten, muiden
istuessa hiljaa, kuunnellen laulua. Tomar ei ymmärtänyt sanoja, mutta sävelmä
oli haikea ja surullinen. Se muistutti häntä laulusta, jonka oli kuullut joskus
kauan sitten… yhtäkkiä Tomar muisti tapahtuman lapsuudestaan. Naapurin pieni
vauva oli kuollut. Tomar seisoi äitinsä helmojen takana, katsoen hämärään
huoneeseen. Huoneen lattialla istui harmaahiuksinen nainen, joka lauloi hiljaa
ja syleili sylivauvan ruumista. Laulu oli samankaltainen kuin tämä. Niin
surullinen. Muisto alkoi kirvellä rintaa. Syvä suru kuristi sisältä. Tomar
painoi katseensa maahan ja puri huultaan, ettei murtuisi itkuun kaikkien nähden.
Hän ei ollut muistanut koko tapausta, kuin vasta nyt yhtäkkiä kaksikymmentä
vuotta myöhemmin. Kätkytkuolema.
Kun vanha
nainen lakkasi laulamasta, kaikki lapset nukkuivat jo. Miehet sytyttelivät
piippujaan ja keskustelivat hiljaa. Viima ulvoi ulkona ja Tomar mietti kuinka
pitkään myrsky kestäisi. Kuinka kauan kestäisi siihen, että hän voisi vihdoin lähteä.
Myrsky kesti kaksi päivää ja kolmannen päivän
aamuna, kun auringon kajo sarasti himmeänä vuorten takaa, Tomar pakkasi
tavaransa kaikessa hiljaisuudessa ja hiipi ulos jurtasta Veljen luokse ratsujen
laavuun. Hevonen hörähti tervehdykseksi ja Tomar silitti sen turpaa. Hän
satuloi ratsunsa ja pakkasi tavaransa sen selkään.
”Nutko
dzüdennuka lahtee?” nariseva ääni sanoi Tomarin takaa.
Tomar hätkähti käännähtäen ympäri ja näki vanhan Oban
seisovan takanaan. Miten muori oli hiipinyt noin hiljaa hänen taakseen?
”Minä
lähden, kyllä.” Tomar vastasi. Muori tuhahti ja otti vaappuvan askeleen
lähemmäs.
”Mika
sinen nimi oli?” hän kysyi.
”Luglio,
Oba.” Tomar sanoi hieman hymyillen. Muorilla oli tapana kysyä hänen nimeään
joka päivä. Hän oli jo vanhuuttaan hieman höppänä. Nyt vanhus kuitenkin katsoi
häntä merkitsevästi pikimustilla silmillään.
”Ei,
sinen oikea nimi.” muori sanoi ja
katsoi tummilla viirusilmillään pistävästi Tomaria. Tomar nielaisi ja katsahti
ympärilleen. Kaikki muut nukkuivat vielä.
”Tomar.”
hän vastasi.
Muori hymyili leveästi, niin että hänen jäljellä
olevat neljä hammastaan näkyivät kaikki.
”Hjuvhaa
matkaa sitten Tomar. Kun herra kysuu nimiäsi, elä sillon valehtele.”
Tomar ei aivan ymmärtänyt mitä muori tarkoitti. Vanhus
puhui toisinaan omiaan. Hän hyppäsi Veljen selkään ja kääntyi sitten vanhusta
kohden.
”En,
en. Hyvästi Oba, kerro muille terveisiä ja kiitä kaikesta. Minun täytyy nyt
mennä.” Tomar sanoi. Oba vaappui hänen viereensä ja taputti hänen jalkaansa
hymyillen. Sitten Tomar kannusti Veljen liikkeelle ja lähti ratsastamaan kohti kuulasta
auringon nousua.
 |
| Vanha Oba |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti