Luolavuori
Seuraava päivä oli sateinen
ja kolea. Eiffel heräsi jo ennen auringonnousua. Hän avasi huoneensa ikkunan ja
veti keuhkonsa täyteen raikasta ulkoilmaa. Hän katsoi ympärilleen. Hänen
huoneensa oli kartanon toisessa kerroksessa, mutta ikkunasta näkyi vain puita
ja jonkin verran peltoa. Ihmisten ääniä ei kuulunut. Ainoastaan etäisyydessä
näkyvien lehmien kellon kalke kantautui kartanoon asti. Auringon kajo hohti
harmaiden pilvien takaa viistosti vasemmalla. Kartano oli luultavasti hieman
Panthista kaakkoon. Eiffel sytytti tupakan ja katseli kuinka orava kiipeli
läheisessä puussa sateesta piittaamatta.
Savuke paloi paperifiltteriin asti ja viimeiset
savut maistuivat kitkeriltä. Eiffel tumppasi tupakkansa irvistäen, sulki sitten
ikkunan ja puki päälleen. Antanielin käskystä palvelijat olivat tuoneet heille
paremmat puvut, renkien vaatteiden lisäksi. He saivat kukin housut, saappaat,
sekä takit. Häntä väsytti vielä, mutta Eiffel tiesi, ettei saisi enää unta,
joten hän päätti lähteä alakertaan. Ruokasalissa piiat olivat jo työn touhussa.
Eiffel tarjosi apuaan, mutta naiset vain nauroivat ja ajoivat hänet oleskelusaliin.
Eiffel kiersi huoneen, jonka tapetoidut seinät oli koristeltu vanhoilla
maalauksilla Lännen Huoneesta ja Jerchóvan luonnosta. Eräs kuva esitti vanhaa
aatelisherraa. Miehellä oli päällään tumma samettitakki ja paksu musta viitta,
jonka reunus oli mustaa turkista. Miehen kasvot olivat kuin kirveellä
veistetyt, ylväät ja vakavat. Mustat hiukset, jotka jo pakenivat otsalta,
laskeutuivat miehen olkapäille asti.
”Hän on isoisäni.”
Eiffel kääntyi ja näki
Antanielin tulleen huoneeseen. Hänellä oli päällään harmaat housut ja takki.
”Huomenta.” Eiffel sanoi. Antaniel astui
lähemmäs.
”Hyvää huomenta.” hän sanoi astellessaan Eiffelin
viereen ja katsoi maalausta. ”Hänkin on Dánin Antaniel, isäni nimesi minut
hänen mukaansa. Hän kuoli kun isäni oli nuori. Isäni kertoi, että hän oli
vakava ja oikeudentajuinen mies. Hän lähti miestensä kanssa luoteeseen tarkistamaan
Huoneen vanhaa rajamaata. Hän jäi sille tielleen. Hänen päätön ruumiinsa
löydettiin paljon myöhemmin ja hänet haudattiin Huoneen hautakummuille. Isäni
haudattiin hänen viereensä kolmekymmentä vuotta sitten.” Antaniel sanoi
vakavana. Sitten hän hymyili ja kääntyi Eiffeliin päin. ”Ruokaa katetaan jo
pöytään. Lähdemme tänään aikaisin liikkeelle, kerron lisää aamiaisella.” Hän
sanoi ja kääntyi kohti ruokasalia. Eiffel kulki hänen mukanaan.
”Tyttö!” Antaniel huikkasi. Nuori piika laski
kulhon pöydälle ja niiasi heille.
”Käytkö herättämässä vieraamme.” Antaniel
sanoi.
”Ei
tarvitse, herätän heidät itse.” Eiffel sanoi, ennen kuin tyttö ehti vastata.
Vaikka palvelijat olivat
aivan tavallisia täälläpäin ja heille maksettiin palkkaa työstään, Eiffel silti
koki hieman oudoksi tulla passatuksi. Hän kipusi portaat ylös ja avasi
ensimmäisen huoneen, jossa Brittany nukkui vielä. Hän käveli huoneen poikki
avatakseen verhot. Brittany tuhahti ja käänsi unissaan kylkeään. Eiffel
pysähtyi ja jäi katsomaan häntä. Naisen pitkät, hieman sekaiset hiukset
peittivät puolet hänen kasvoistaan, mutta hän näytti kauniilta nukkuessaan.
Mustat hiukset ja marmorinvalkea iho, kuin Lumikilla.
Eiffel
otti askeleen lähemmäs ja kyykistyi sängyn viereen. Nyt olen
mieluummin yksin, kuin että satuttaisin itseäni lisää. Eiffel kuuli naisen sanat
päässään. Tiedän miltä sinusta tuntuu, hän
ajatteli ja siirsi varovasti hiuksia pois hänen kasvoiltaan. Brittanyn kasvot
näyttivät seesteisiltä ja muistuttivat hieman Kimin kasvoja. Vai olenko jo unohtanut miltä hän näytti? Brittany
kurtisti kulmiaan ja veti syvää henkeä. Eiffel ponnisti ylös ja veti verhot
auki. Ulkona alkoi jo olla hieman valoisaa, vaikka vettä satoi yhä. Brittany
nousi istumaan haukotellen.
”Huomenta. Antaniel pyysi
herättämään. Siellä on aamiaista.” Eiffel sanoi kävellessään ulos.
”Ookei…” Brittany vastasi
unisena.
Herätettyään
muutkin Eiffel palasi ruokasaliin, jossa Antaniel nautti jo aamiaistaan. Hän
istuutui Dánin suvun viimeistä jälkeläistä vastapäätä. Palvelija tarjoili
hänelle viiniä, joka oli mukavaa vaihtelua Antanielin suosimaan konjakkiin.
Pian muutkin liittyivät heidän seuraansa. Eiffel ei voinut olla hymyilemättä,
kun näki Brittanyn päällä liivin ja hameen. Paikalliset yrittivät näköjään
kollektiivisesti tehdä hänestä siveellisen naisen. Brittany huomasi Eiffelin
katseen, tuhahti happamasti ja kääri hametta lyhyemmäksi vyötäröstä niin paljon
kuin pystyi ja tunki sen sitten liivin alle marssien tuimasti istumaan
mahdollisimman kauas Eiffelistä. Marko ojensi Brittanylle hakaneulan, jolla hän
kiinnitti uuden polvimittaisen hameensa paremmin kiinni. Antaniel oli kuin ei
olisi huomannutkaan välikohtausta.
”Lähdemme tänään
Panthista.” Antaniel aloitti. ”Toimintani on voinut teistä näyttää
pienimuotoiselta, mutta tulette näkemään myös toisen puolen…” hän sanoi ja otti
hörpyn viiniä ennen kuin jatkoi. ”Ystäväni tulevat pian hakemaan meitä. He lupautuivat
saattamaan meidät perille. Minulla on asioita neuvoteltavana heidän kanssaan.”
”Minne me olemme menossa?”
Eiffel kysyi.
”Leirille Luolavuoreen,
jossa hoidin organisaatiotani, ennen kuin tulin Panthiin. Aiemmin oli toiminut
Huoneessa, mutta jouduimme siirtämään toimintamme muualle, kun ymmärsin, ettei
siellä ole enää turvallista olla. Luolavuori on turvallinen ja salainen. Varjolaiset
eivät osaa epäillä mitään, kuten ei myöskään Liittouma.” Antaniel sanoi.
Ulko-ovi
kävi. Antaniel laski pikarinsa ja tähysti eteiseen. Palvelija tuli edeltä
huoneeseen.
”Herrani, he ovat täällä.”
piika sanoi niiaten.
Antaniel
nousi ylös. Kaikki kääntyivät ovelle päin. Piika astui syrjään ja huoneeseen
astui eteisestä kolme miestä. He olivat pukeutuneet kokomustiin, heillä oli
päällään nahkahaarniskat ja pitkät, paksut mustat viitat, jotka olivat
vesisateesta märät. Ensimmäisenä huoneeseen astunut mies otti hupun päästään.
Hänellä oli pitkät mustat hiukset, jotka laskeutuivat melkein kyynärpäihin asti
ja jotka olivat päältä kiinni, mutta alta vapaina, kuten sotureilla oli tapana
pitää hiuksiaan taistelussa. Miehellä oli musta leukaparta, kasvoissaan arpia
ja silmissään tuima katse.
Muutkin ottivat huput pois ja Eiffel huomasi, että
kaikilla oli samanlainen tatuointi kaulassaan, joka jatkui vaatteiden alle piiloon.
Toisella miehellä oli pitkät hiukset, kuten ensimmäisellä ja molemmilla oli
myös ohuita lettejä hiuksissaan. Kolmas mies oli nuorempi kuin muut ja hänellä
oli lyhyet hiukset ilman lettejä. Eiffel pisti myös merkille, että kaikki
miehet olivat aseistautuneet miekoin.
Eiffel nousi ylös ja muut seurasivat esimerkkiä. Ensimmäisenä
sisään astunut mies marssi suoraan Antanielin luokse ja kätteli tätä.
”Ratsastimme koko yön. Rajalla on levotonta, kuten
myös idässä.” mies sanoi hymyilemättä.
”Haluatteko ruokaa tai viiniä?” Antaniel kysyi.
”Ei kiitos, syömme vasta perillä. Veljemme lähtivät
pohjoiseen ja kohtaamme heidät talven ensimmäisen uuden kuun aikaan Pakkasvuorilla.”
Mies sanoi ja katsoi Eiffeliä ja muita.
”Anteeksi, tässä ovat ne miehet, joista kerroin kirjeessäni.
He tulevat Priorista. Varjolaiset ampuivat heidän aluksensa mereen kaksi
viikkoa sitten. Mieheni pidättivät heidät eilen, luullen heitä vihollisen
vakoojiksi. He tulevat mukaamme. Eiffel, Waldo, Marko, Brittany ja Mendez,
tässä on Daran Foðuriaanien veljeskunnasta.” Antaniel esitteli. Daran
kumarsi heille jäykästi, sitten hän kääntyi jälleen Antanielin puoleen.
”Tuulet enteilevät levottomuutta, meidän olisi
parasta lähteä pikimmiten.” hän sanoi. Antaniel nyökkäsi. Hän kutsui palvelijan
paikalle ja käski satuloida kuusi hevosta. Palvelija kumarsi ja poistui
paikalta. Antaniel viittoi muita seuraamaan häntä. Fjoðuriaaniat marssivat
edeltä ulos. Kun he tulivat eteiseen piika tuli heidän luokseen ja antoi
jokaiselle viitat suojaamaan sateelta. Antaniel joutui palauttamaan ruotuun
piiat, jotka supattivat tyrmistyneinä nähdessään Brittanyn lyhyen hameen.
Brittany sen sijaan näytti harvinaisen tyytyväiseltä saamastaan kyseenalaisesta
huomiosta.
Ulkona sade ei ollut laantunut yhtään, päinvastoin. Taivas
valutti vettä kuin seula ja kaikki olivat kiitollisia paksuista viitoista. Fjoðuriaaniat
olivat jo ratsailla odottamassa portin luona. Heidän astuessaan ulos kolme
renkiä talutti hevosia pois tallista. Nyt vasta Eiffel tajusi, ettei ollut
koskaan ratsastanut hevosella. Kun he kerran aiemmin olivat olleet Jerchóvassa,
he olivat matkustaneet kärryillä. Eiffel vilkaisi muita, mutta kenenkään ilmeet
eivät paljastaneet huolestumista. On sitä
vaikeampiakin asioita opittu lyhyemmässä ajassa. Hän tarkasteli kuinka Fjoðuriaaniat
istuivat ja liikkuivat ratsujensa selässä. Selkä suorassa, päkiät jalustimilla,
kantapäät alhaalla… Renki ojensi Eiffelille ohjat käteen.
”Te tulette sieltä, missä ei käytetä hevosia.” renki
totesi melkein säälien, ikään kuin he joutuivat kotonaan kävelemään joka
paikkaan. ”Pohkeilla vauhtia, vedä ohjista kun haluatte pysähtyä.” hän sanoi
muille, kuin se olisi maailman helpoin juttu.
”Katotaan, kuka tipahtaa ensimmäisenä:” Brittany
virnisti ja hyppäsi ratsunsa selkään. Hän kannusti hevosensa liikkeelle ja
ravasi kohti Fjoðuriaaniia kuin vanha tekijä. Eiffel totisesti toivoi, ettei
putoaisi. Eläin oli hämmentävän iso. Se liikahteli hieman levottoman oloisesti
ja katsoi häntä suurilla silmillään. Hän kuitenkin piti päänsä kylmänä, sillä
muisti, että hevoset pystyivät aistimaan pelon. Hän veti hupun päähänsä,
tarttui satulasta kiinni samalla tavalla kuin Brittany ja ponnisti itsensä
ruunikon selkään. Muut seurasivat esimerkkiä. Waldo auttoi Mendezin ratsaille
ja sitoi hänen hevosensa riimulla omaan satulaansa. Antanielille oli tuotu oma
ratsu, tummanharmaa puoliverinen, jolla oli valkoinen harja. Hevonen sopi hyvin
yhteen Antanielin harmaan vaatetuksen kanssa. Hänkin kipusi ratsaille ja he
lähtivät ravaamaan kohti porttia.
”Antaniel, korviini on kiirinyt huolestuttavia
huhuja. Kerron niistä lisää, kun pääsemme Luolavuoreen.” Daran sanoi Antanielin
ratsastaessa hänen rinnalleen.
”Entä Aivéladd?” Antaniel kysyi ääntään madaltaen.
”Siitä emme puhu täällä.” Daran sanoi tiukasti,
vilkaisi muita ja kannusti hevosensa laukkaan. Sade yltyi ja tuuli voimistui
heidän ratsastaessaan ulos kartanon pihasta ja pois Panthista.
He
olivat ratsastaneet koko päivän, pysähtyen ainoastaan kaksi kertaa. Sade ei
hellittänyt vielä silloinkaan, kun he yön myöhäisillä tunneilla saapuivat
Luolavuoreen. He olivat kääntyneet auringon laskiessa tieltä pois ja
ratsastaneet pimeän metsän keskelle. Tunteja myöhemmin metsässä näkyi telttoja.
Mitä syvemmälle he ratsastivat, sitä enemmän telttoja oli ja pian Eiffel tajusi
olevansa keskellä metsään leiriytynyttä armeijaa. Siellä täällä he näkivät
sotilaita haarniskoissa ja miekoissaan partioivan toisten unta. He tekivät
kunniaa aina nähdessään Antanielin ratsastavan ohitse. Lopulta heidän eteensä
metsän pimeydestä tuli vanhan linnoituksen rauniot, Luolavuoren linna. He
ratsastivat sisään ja heitä oli heti vastassa joukko ylempiarvoisia sotilaita,
etunenässä mies tummanpunaisessa viitassa ja kypärä kainalossaan.
”Herrani.” mies sanoi ja
kumarsi Antanielille hänen laskeutuessa ratsailta. ”Toivottavasti matka meni
joutuisasti. Saimme tänään viestin Huoneesta, he lähettävät uusia joukkoja
vahvistukseksemme.” mies jatkoi ja viittoi nuoria sotilaita ottamaan heidän
ratsunsa.
”Hienoa. Haluan lukea
kirjeen itse. Nyt aion sulkeutua neuvottelemaan huoneeseeni. voitteko näyttää
vierailleni heidän tilansa.” Antaniel sanoi.
”Totta kai, herrani.” mies
sanoi kumartaen ja viittoi Eiffeliä ja muita seuraamaan.
Sivussa
Fjoðuriaaniat laskeutuivat ratsailta ja harppoivat Antanielin perässä
näkymättömiin. Viittaan pukeutunut mies vei muut linnoituksen pihan poikki. Osa
linnasta näytti tuhoutuneen aikojen saatossa, mutta osaa linnasta oli
kunnostettu ja heidät vietiin Uudelle puolelle. Kolmannessa kerroksessa oli
virkamiesten majoitustilat, jotka nyt olivat tyhjillään. Huoneet olivat karuja
ja hieman vetoisia, mutta voittivat teltassa tai taivasalla nukkumisen.
Päästyään sisään viittaan pukeutunut mies kumarsi lyhyesti ja marssi pois. Pian
heille tuotiin ruokaa ja juomaa. Kaikki olivat matkustamisesta niin väsyneitä,
ettei heillä riittänyt enää energiaa puhumiseen, vaan he söivät vaitonaisina
vaatimattoman illallisensa.
Pari tuntia myöhemmin, kun
muut olivat jo vaipuneet uneen, Eiffel meni ikkunalle tupakalle. Linnoituksen
ikkunoissa ei ollut laseja, pelkät puiset luukut, joista Eiffel aukaisi vain
toisen. Sade oli vihdoin lakannut ja pilvien raosta näkyi kirkas tähtitaivas. Kiviset
ikkunan puitteet kiiltelivät vielä vesisateen jäljiltä. Eiffel pyyhkäisi
paidallaan kosteutta ikkunalaudalta, ennen kuin nojasi siihen kyynärpäillään. Hän
ehti sytyttää savukkeensa, kun kuuli hevosten askelia sisäpihalla. Eiffel
katsoi alas ja näki Fjoðuriaaniien ratsastavan pihalla. He vetivät viitojensa
huput päidensä peitoksi ja kannustivat hevosensa laukkaan ulos linnoituksesta. Pian
mustat ratsukot katosivat pimeään yöhön. Kolme ohutta sirppiä roikkui
taivaalla. Pian on uusi kuu ja heillä on
pitkä matka edessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti