Nouseva Uhka - Kappale 8 & 9

Tuhoon tuomitut

Tähdet loistivat himmeinä taivaalla. Tupakan savu leijaili äänettömästi kohti taivaita. Kevyt tuulen henkäys tarttui savuun, pyörittäen sen tanssien kohti korkeuksia, kadoten lopulta, kuin veripisara valtamereen. Ilta oli lämmin ja kaupunki vaipui hiljalleen alkuillan vilkkaudesta yön tuudittamaan uneen. Mies ja nainen seisoivat parvekkeella, katsoen Demón ylle levittyvää tähtitaivasta.

                      "Tähdet ovat tänään kauniit." Punahiuksinen tyttö sanoi ja veti tupakansavua syvään.

Mies katsoi taivasta, sitten häntä.

                      "Tähdet ovat kyllä kauniit, mutta eivät koskaan niin kauniita kuin sinä." Hän vastasi ja koski kevyesti tytön kaiteella lepäävää kättä. Hänen hiuksensa olivat tulenpunaiset, hänen vartalonsa solakka, paikoin jopa laiha. Tytön liki alastonta vartaloa peitti ohut karva, ja hänen jäntevien säärien päällä keinui hitaasti paksu häntä, joka muistutti raidoiltaan supikoiran häntää. hänen kasvonsa olivat sirot ja kauniit. Mies ei vielä tiennyt mitä rotua tyttö oli, mutta se ei haitannut. Hänen kasvonsa olivat sirot ja miellyttivät silmää. Tyttö katsoi miestä ja nauroi.

                      "Typerys. Sanot noin vain miellyttääksesi minua." Hän hymyili ilkikurisesti ja kuljetti miehen käden rinnalleen.

                      "Minä olin tosissani." Mies virnisti ja puristi rintaa saaden tytön nauramaan lisää.

                      "Ei sinun tarvitse leperrellä. Se olen minä, jonka työ on miellyttää sinua." Tyttö sanoi silmää iskien ja puhalsi savua kohti tähtiä, joita jäi tuijottamaan aavistuksen poissaolevana, kuten aina. Hän ei kertonut itsestään mitään. Koskaan. Tuo kiusoitteleva hymy piilotti taakseen huolen jostain suuresta ja vakavasta.

Mies vakavoitui ja veti kätensä pois. Tuli seesteisen hiljaista. Alhaalla kadulla kuului hetken riidan ääniä, jotka pian loittonivat. Mies tumppasi savukkeensa, mietti hetken ja veti parvekkeen kaiteella lojuvasta askista uuden. Hän vilkaisi naista ja huomasi tämän välttelevän katsettaan. Mies sytytti savukkeensa.

                      "Nana…" Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa. Hän veti syvään savua keuhkoihinsa, kunnes tunsi nikotiinin huumaavan kihelmöinnin rinnassaan. Mies pidätti henkeään vielä hetken, kooten ajatuksiaan ja puhalsi sitten savut ulos. Tytön tupakka oli miltei palanut loppuun.

                      "Mä en… En halua olla asiakkaasi. Enää." Mies sanoi. Sanat olivat kuulostaneet vakuuttavimmilta hänen päänsä sisällä.

                      Tyttö katsoi häntä vakavana, eikä mies kyennyt lukemaan tunnetta punaisten hiusten kehystämiltä kasvoilta.

                      "Tarkoitan… tahdon enemmän. Anna minun miellyttää sinua. Anna minun rakastaa sinua." Mies sanoi ja astui lähemmäs. Tyttö otti askeleen taaksepäin ja katsoi häntä epäuskoisena syvältä silmäkuopistaan. Kuin pelokas kissanpentu, joka väistää kättä lyönnin pelossa.

                      "Minä en... tiedä. Tämä on minun työni. En voi lopettaa työtäni..." Tyttö sanoi epäröiden.

                      "Tuo ei ollut kuitenkaan ei." Mies sanoi ja hymyili toiveikkaasti. Tyttö silmäili miestä epäluuloisena, lähes epäuskoisena - mutta alkoi sitten nauraa.

                      "Ei niin..." tyttö vastasi hymyillen.

Mies astui lähemmäs ja he suutelivat. Ensin varovaisesti, sitten intohimoisesti. Hetki tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Molempien savukkeet ehtivät sammua. Tyttö veti huulensa pois ja katsoi miestä ylöspäin. Miehellä oli vain yksi silmä, toinen oli ommeltu umpeen. Silti hänen kasvonsa olivat komeat ja niitä kehysti sekainen, musta tukka. Nana oli pitänyt näistä kasvoista ensi hetkestä asti, mutta nyt hän uskalsi vihdoin näyttää sen. Hänen vatsassaan tuntui outo polttava tunne, kuin lepattava liekki, joka yritti saada happea suljetussa huoneessa. Uusi tunne nosti karvat pystyyn ja pelotti, samoin tämä mies, jota hän tuskin tunsi. Mutta tuosta ensihetkestä lähtien hän tiesi, ettei koskaan halunnut päästää irti tästä miehestä.

                      Nana halasi miestä, joka kietoi neitonsa tiukkaan syleilyyn. Hän toivoi voivansa vain nukkua pois tähän syleilyyn... Kaikki Nanan elämässä oli ollut yhtä helvettiä tähän hetkeen asti. Nyt hän tunsi valon pilkistävän vihdoin elämäänsä ja Nanasta tuntui, että ehkä, ehkä kuitenkin hänkin voisi tuntea onnen edes hetken. Sitten pelko palasi ja Nana tunsi kuristavan tunteen sisällään. Ei tämä voi olla totta. Tämäkin otetaan häneltä kuitenkin pois. Hän halusi tämän hetken kestävän ainiaan. Oi aika, pysähdy ja anna minun jäädä tälle parvekkeelle ikuisesti Nana toivoi. Hän puristi miestä ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Mies tunsi hänen vapisevan.

                      "Mikä hätänä?" hän sanoi ja yritti katsoa tyttöä kasvoihin. Nana pyyhki kyyneleitä ja yritti välttää miehen katsetta, jottei tämä näkisi hänen itkevän. Ettei hän näkisi, kuinka heikko hän oli.

                      ”Nana, nyt puhut mulle. Mä en ole sun asiakkaasi nyt, sinun ei tarvitse esittää mulle mitään.” mies sanoi. Häntä suututti, koska olisi palavasti halunnut auttaa tyttöä jotenkin, mutta Nana ei päästänyt ketään lähelleen.

                      "Minä pelkään... pelkään vain… että tapahtuu jotain pahaa..."

                      "Kuule. Minä lupaan - kuuntele minua, lupaan ettei mitään pahaa tule tapahtumaan. Ikinä. En anna minkään tai kenenkään koskaan satuttavan sinua. Tiedän, että on liian aikaista sanoa näin mutta... Minä rakastan sinua."

                      "Minäkin rakastan sinua." Nana henkäisi "Siitä hetkestä, kun ensi kerran olimme kahden. Rakastin sinua silloin. Rakastan sinua nyt. Huomenna ja ikuisesti. Rakastan sinua Waldo."

                      Nana tunsi toivonsa kasvavan noiden sanojensa myötä. Waldo otti Nanaa kädestä ja katsoi häntä. Kaikki muu menetti heille merkityksensä. Koko maailma katosi noiden kahden ympäriltä. Oli vain äänetön lämmin yö, kaukaiset tähdet ja palava rakkaus joka lopulta koki musertavan lopun.

Psykopaatti

Kova maa sai Eiffelin selän särkemään ja kylmyys kolotti loukkaantunutta olkapäätä herättäen hänet unesta. Eiffel käänsi vaivalloisesti kylkeään maassa, mutta selkäkipu vain paheni, joten hän nousi istumaan. Kylmä yöllinen ilma sai ihon kananlihalle, eikä hiipuva nuotio lämmittänyt kovin paljoa. He olivat pystyttäneet leirin metsässä olleen kallion suojaan, tähtitaivaan alle. Muut nukkuivat, paitsi juuri herännyt Eiffel, sekä Waldo, joka oli kipinävuorossa. Eiffel nousi ylös ja venytteli selkäänsä. Muutaman askeleen käveltyään särky alkoi helpottaa, sitten hän kiersi nuotion ja istuutui Waldon viereen.

                      ”Eikö nukuta?” Waldo kysyi.

                      ”Selkää vain särkee.” Eiffel vastasi.

Jossain etäältä kuului vaimeaa pöllön huhuilua, johon pian vastasi toinen lintu, sitten tuli taas hiljaista. Nuotion ympärillä lensi kolme yöperhosta, jotka kiersivät sitä, kuin tanssien outoa, lumoavaa tanssia musiikkina ainoastaan pimeän metsän äänettömyys. Waldo nakkasi pari kuivaa oksaa nuotioon, josta pölähtävät kipinät saivat yöperhoset kavahtamaan hetkeksi kauemmas. Pian ne kuitenkin palasivat jatkamaan yöllistä valssiaan. Hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa ja näytti apealta. Waldo huokaisi raskaasti. Eiffel kuuli, että hän yritti nielaista melankolian äänestä, muttei kyennyt peittämään sitä.

                      ”Onko kaikki okei?” Eiffel kysyi.

Waldo ei vilkaissutkaan häneen, vaan nakkasi nuotioon lisää puuta, vaikkei olisi tarvinnut. Nuotion toisella puolella Marko ynähti ja käänsi vaivalloisesti kylkeään ja jatkoi nukkumistaan.

                      ”Ei.” Waldo lopulta vastasi.

                      ”Haluutko puhua siitä?”

Eiffel kyllä tiesi, mikä Waldon mieltä painoi. Hän myös tiesi, ettei hän halunnut puhua siitä. Viisitoista vuotta, eikä hän koskaan halunnut puhua Nanasta. Se oli liian arka paikka. Kuin ikuisesti vereslihalla oleva haava sielussa. Oli siis parempi antaa olla. Waldo huokaisi jälleen ja haukotteli perään.

                      ”Mä voin pitää kipinää, mee sä vaan nukkuun.” Eiffel sanoi ja nakkasi vuorostaan ohuen kepin tuleen.

                      ”Kiitti.” Waldo sanoi väsyneesti. Hän nousi ylös ja käveli nuotion ympäri. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja käänsi katseensa metsää päin. Eiffelkin valpastui ja nousi äänettömästi ylös. He kumpikin kuuntelivat. Waldo näytti selvästi kuulevan jotain, mutta Eiffel ei kuullut mitään. Silloin hän yhtäkkiä tunsi epämiellyttävän tunteen. Tunteen, joka kylmäsi sisuskaluja ja kuristi sisältä. Varjo.

                      Eiffel loikkasi salamannopeasti nuotion yli kohti maassa olevaa käärettä. Hän oli juuri kurottamassa kohti miekkaa, kun nuotion hehkuvaan valoon ilmestyi metsästä kaksi shakaalia. Eiffel jähmettyi niille sijoilleen, samoin Waldo. Shakaalit tuijottivat heitä liikahtamatta. Ne laskivat kaikki paikalla olijat ja arvioivat selvästi riskejä. Sen näki heidän katseestaan. Niiden mustan karvan peittämä paljas ylävartalo kohoili hitaasti hengityksen tahtiin, suuret keltaiset silmät nauliutuneina heihin. Eiffel tunsi ahdistuksen puristavan rintaa. Varjon läsnäolo levisi kuin kalman löyhkä shakaaleista ja teki olon tukalaksi.

Toinen shakaaleista liikahti. Eiffel tempaisi maasta Joonan Lahjan, samalla kun ensimmäinen shakaali hyökkäsi. Eiffel huitaisi nuotiota miekalla ja palavat kekäleet lensivät päin shakaalia, joka loikkasi syrjään väistääkseen polttavat hiilet. Nyt muutkin heräsivät meluun. Hyökkäävä shakaali leikkasi ilmaa sapelillaan ja tähtäsi iskun kohti Eiffeliä, joka torjui iskun miekallaan. Joonan lahja oli kovaa tekoa. Shakaalin iskun voima upotti Eiffelin kantapäät maahan ja viiltävä kipu säteili loukkaantuneesta olkapäästä, hänen ottaessaan miekan vastaan kaksin käsin.

Taaemmas jäänyt shakaali liittyi hyökkäykseen. Waldo tempaisi nuotiosta pikän oksan, joka paloi isolla liekillä. Hän sohaisi oksalla shakaalia, jonka onnistui väistää liekit, mutta ei viereen ilmestyeen Brittanyn potkua. Tyttö ei ollut turhaan treenannut kamppailulajeja. Hänen korkea potkunsa osui suoraa shakaalia ohimoon. Toinen shakaali murahti huomatessaan kaverinsa kaatuvan maahan. Se mulkoili Brittanya, Waldoa ja taaempaa lähestyvää Markoa, torjuen samalla Eiffelin antamat iskut. Sillä oli alivoima. Shakaali perääntyi kohti puiden riviä. Sitten se vilkaisi vielä kerran tajutonta toveriaan, ennen kuin kääntyi ja pakeni metsään.

                      Eiffel hengitti raskaasti polviinsa nojaten. Miekka oli yllättävän painava ja se sai hänen olkapäänsä huutamaan kivusta. Maassa oleva shakaali ynähti tajuttomana. Eiffel veti syvään henkeä ja nousi ylös. Hän käveli miekka kädessään shakaalin luo. Brittany käänsi katseensa pois. Eiffel tarttui shakaalia korvista, veti sen pään taakse ja viilsi shakaalin kurkun auki. Paksu, musta veri purskahti tulvana maahan. Shakaalin kurkusta lähti vastemielinen kurlutus ja se nyki hetken, kunnes jäi kuolleena niille sijoilleen. Ilma lemusi raudalle ja kalmalle.

Eiffel katsoi shakaalia hitaasti. Hän ei tiennyt oliko se enemmän joku vai jokin. Oliko sillä perhe jossain? Rakastettu joka odotti sitä kotiin... Oliko sillä toiveita, unelmia ja odotuksia elämästään, vai oliko se vain pelkkä orja vailla tulevaisuutta? Silti Eiffel ei tuntenut mitään tappaessaan sitä. Brittany vilkaisi vielä nopeasti liikkumatonta shakaalia ennen kuin käveli pois.

Tunnekylmyys väkivaltaa kohtaan oli antanut Eiffelille psykopaatin maineen. Hän oli itsekin jossain vaiheessa tunnistanut tämän piirteen itsestään, eikä ollut ylpeä siitä. Muttei siitä huolimatta nähnyt syytä tehdä asialle mitään. Eiffel oli nähnyt ja kokenut elämänsä aikana niin paljon kauheuksia, brutaalia väkivaltaa ja kuolemaa, että jossain vaiheessa hän oli vain turtunut. Tuntemattoman ihmisen kuolema ei koskettanut enää mitenkään. Ehkä kaikki oli lähtenyt siitä, kun hän oli katsonut silpoutunutta ja palanutta morsiantaan kasvoihin silloin kauan sitten.

                      ”Parempi jatkaa matkaa. Se toinen palaa kyllä ja sillä voi olla kavereita mukana.” Eiffel sanoi ja pyyhki veret miekastaan. Muut nyökkäsivät ja he alkoivat kasata vähäisiä tavaroitaan. Lopuksi Marko polki nuotion sammuksiin ja he jatkoivat matkaansa. Eiffel mietti tapahtunutta vielä pitkään. Kuinka shakaalit olivatkin löytäneet heidät? He olivat valinneet leiripaikan erityisen huolellisesti; tuulen alla, kaukana suurista teistä ja kulkureiteistä. Lisäksi he olivat vielä kaukana Varjon miehittämistä alueista. He olivat saaneet käsityksen, etteivät Varjon shakaalit tavallisesti partioi näin kaukana omistaan. Toisaalta Jerchóva oli kaaoksessa ja kaikki oli mahdollista. Eiffel päätti lopulta antaa asian olla. Shakaalit olivat luultavasti osuneet kohdalle täysin sattumalta ja heillä sattui vain olemaan huono tuuri.

Neljä päivää myöhemmin he saapuivat Panthin kylään. Kyläläiset olivat pääasiassa ihmisiä, mutta he näkivät keskikadulla myös joitain eri rotujen edustajia. Pääasiassa ihmisiin risteytyneitä humanoideja, samanlaisia, joita saattoi nähdä Városin lentokentillä vilkkaina kausina. Ihmisen geenit olivat lähes poikkeuksetta dominoiva perintötekijä. Alkuperäiskansan edustajia tuskin enää oli Jerchóvan kokoisessa maassa ja jos oli, he asuivat kaltaistensa kanssa omissa yhteisöissään. Panthin kaduilla kukaan ei onneksi kiinnittänyt heihin erityistä huomiota, vaikka kylä oli niin pieni, että kaikki asukkaat taatusti tunsivat toisensa. Pituutensa puolesta Prioriaanit erottuivat yleensä väkijoukosta, mutta muuten he näyttivät tavallisilta ihmisiltä.

He kirjautuivat sisään vaatimattomaan majataloon, jossa he olivat ainoat asiakkaat. Heillä ei ollut lähes ollenkaan rahaa, joten ainoat työkykyiset lähtivät jälleen työhakuun. Brittany sai heti töitä tarjoilijana tavernassa, mutta Marko ja Waldo saivat kiertää koko kylän läpi ennen kuin saivat töitä tallista. He päättivät yksissä tuumin asettua aloilleen, ennen kuin alkaisivat etsiä Antanielia, jotta eivät vetäisi epätoivottua huomiota puoleensa.

Toisena iltana Eiffel päätti lähteä oluelle tavernaan. Brittany, joka oli työvuorossa, toi hänelle tuopin pöytään ja istahti hetkeksi seuraan. Tarjoillessaan hänen täytyi pitää pitkää hametta ja se sai hänet selvästi vaivautuneeksi. Brittany ei ollut koskaan ollut hame-tyyppiä, jollei kyseessä sitten ollut uskaliaan lyhyt roiskeläppämalli.

”Yritin tänään hienovaraisesti aloittaa keskustelua Huoneesta.” Brittany aloitti ja vilkaisi olkansa yli. Kun kukaan ei kaivannut häntä, hän varasti hörpyn Eiffelin tuopista ja jatkoi. ”Ei tullut mitään noteerattavaa esille. En kuitenkaan uskaltanut alkaa liikaa utelemaan.” hän sanoi ja nojasi taakseen. Eiffel maistoi oluttaan. Se oli kirpeää, melkein kuin simaa, mutta vahvaa.

”Hyvä niin. Parempi nyt ainakin aluksi pitää pienempää suuta.” hän sanoi.

Brittany katsoi häntä kiinteästi ja Eiffelin oli vaikea tulkita naisen ilmettä. Brittany näytti siltä, että aikoi sanoa jotain, mutta henkäisi sitten turhaantuneen kuuloisesti.

”Eiffel, jos totta puhutaan… Mä en usko, että se mies on hengissä. Sitä paitsi mun on vaikee uskoo, että vaikka se olisikin pelastunut sieltä…” Brittany piti tauon ja tarkisti nopeasti ettei kukaan kuunnellut. ”…sieltä alukselta, että se olisi palannut takaisin Jerchóvaan. Jos sillä äijällä on yhtään bensaa ja järkeä, se on painunu piiloon Keskukseen. Kauas varjolaisista.” hän jatkoi kuiskaten.

”Mä olen tiedätkö miettinyt samaa.” Eiffel myönsi happamana ja laski tuopin pöytään. Brittany risti kätensä puuskaan ja katsoi häntä silmiin.

”Musta meidän pitäisi keksiä joku toinen keino, kuin etsiä päämäärättömästi miestä, joka on varmasti jo kuollut. Mutta nyt meillä ei ole mitään mahiksia alkaa tekeen sotasuunnitelmia tai suunnitelmia ylipäätään. Meillei oo aseita eikä massia. Ei mitään. Pitää ensin nousta jaloilleen, ennenku voi lähtä juokseen.” Brittany sanoi tiukasti ja nousi ylös. ”Mun pitää ny jatkaa hommia, tuo emäntä mulkoilee mua aika pahasti.” hän sanoi ja käveli keinuen tiskille, jonka takaa pienikokoinen eukko sanoi jotain Brittanylle, joka vastasi niskojaan nakellen. Hän tulisi saamaan potkut duunistaan ennen kuin viikko oli ohi, Eiffel mietti.

Eiffel jäi yksin pöytään istumaan ja miettimään mitä Brittany oli sanonut. Hän oli aivan syventynyt ajatuksiinsa, kun ovi kävi ja Marko astui sisään kievariin. Hän tilasi myös olutta ja näki sitten Eiffelin. Saatuaan juomansa Marko istuutui samaan pöytään Eiffelin seuraksi.

”Eikös sulla ole töitä?” Eiffel kysyi. Marko pudisti päätään.

”Mullon tauko. Eiffel just sulle mulla oliskin asiaa -”

”Et usko että Antaniel on elossa. Brittany puhu just samaa. Luuletko ettei ole mulla käyny mielessä?” Eiffel murahti hiljaa.

”Kannattaako meidän sitten jäädä tänne?” Marko kysyi. ”Meidän pitäisi kehittää parempi suunnitelma.”

Eiffel ei vastannut heti. Myös Brittanylla oli pointtinsa. Olisi liian aikaista liikkua mihinkään. Mutta vaikka Eiffel oli miettinyt päänsä puhki, hän ei keksinyt mitään. Kaikki teoriat kaatuivat siihen, ettei heille jäänyt mitään käsiinsä alukseltaan. Tehtävä oli liian vaikea, mutta Eiffelin oli vielä vaikeampi myöntää sitä itselleen. Eiffel nosti tuopin huulilleen ja tyhjensi jäljellä olevan oluen yhdellä siemauksella alas. Laskiessaan tuopin takaisin pöytään hän huomasi vastapäisessä pöydässä istuvan miehen katsovan heitä, puhuen vierustoverilleen. Kun miehen katse kohtasi Eiffelin, hän käänsi päänsä sivuun.

                      ”Meidän olisi ehkä parasta puhua tästä illalla, kun kaikki ovat paikalla.” Eiffel sanoi Markolle ja katsoi häntä merkitsevästi. Marko nyökkäsi ja he vaihtoivat aihetta lennosta. Pian hänkin sai juomansa loppuun ja palasi töidensä ääreen. Eiffel lähti samaa matkaa ulos ja lähti kadulla kävelemään yksikseen.

Oli iltapäivän vilkkain hetki ja kadun varret olivat täynnä kojuja ja ostajia, mutta verrattuna Merenmón kaltaiseen kaupunkiin, Panth oli kuitenkin pieni, eikä väkeä ollut tungokseksi asti. Eiffel kierteli kylää pitkästyneenä. Toimettomuus sai hänet aina turhautuneeksi. Aika kului parhaiten töitä tehden, eikä Eiffel koskaan viihtynyt joutilaana. Hän kokeili venytellä varovasti kättään, mutta olkapäätä juili välittömästi. Hänen olisi pitänyt varoa kättään shakaalien kanssa sattuneessa välikohtauksessa, eikä riuhtua menemään varomattomasti. Eiffel huokaisi. Hänen kehonsa alkoi jo lakata parantamasta syntyneitä haavereita. Pahimmassa tapauksessa hänen kätensä jäisi tällaiseksi pysyvästi.

Eiffelille ei vammautuminen ollut kuitenkaan outoa. Kaikkeen tottuu, hän ajatteli ja kosketti vaistomaisesti lapulla peitettyä sokeaa silmäänsä. Hän värähti muistelleessaan tapahtunutta.  Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt kuolla, mutta sen sijaan hän jäi henkiin ja vain menettäen toisen silmänsä. Muistot kirvelivät hänen sydäntään ja Eiffel työnsi morsiamensa kasvot pois mielestään, yrittäen keskittyä tehtäväänsä.

                      Ajatuksissaan Eiffel oli vaellellut kylän laitamille. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Talot olivat outoja, samoin kadut. Eiffel käveli kapean kujan päähän, mutta kuja loppui aitaan, jonka takana oli metsää. Eiffel kääntyi ympäri palatakseen samaa tietä takaisin, mutta huomasi kääntyessään, että kaksi ihmistä astui kujalle. He olivat aseistautuneet ja tukkivat kapean tien. Eiffel pysähtyi niille sijoilleen. Hän vilkaisi taakseen, mutta aidan taakse oli ilmestynyt kolmas talonpoika miekka kädessään.

                      ”Minulla ei ole rahaa, eikä muutakaan omaisuutta.” Eiffel sanoi. Toinen edessä seisovista miehistä murahti ja kohotti kirvestään. Eiffel tajusi, että nämä miehet eivät olleet rosvoja. Hän syöksyi kohti aitaa, mutta sen takana odottava mies loikkasi ketterästi esteen yli. Eiffel löi miehen maahan, seuraavaa leukaan ja kolmatta suuhun, mutta sai yllättäen kovan iskun takaraivoonsa ja kaatui maahan tiedottomana.

Eiffel havahtui, kun hänet paiskattiin maahan ja hän ehti kuulla oven sulkeutumisesta lähtevän äänen takaansa. Eiffel avasi silmänsä ja tajusi makaavansa yksin maalattiallisessa sellissä kädet selän taakse sidottuna. Eiffel kierähti istumaan. Hänen takaraivoaan jomotti ja hän tunsi verivanan valuvan niskaansa. Eiffel nieleskeli ja katsoi ympärilleen. Selli oli alkeellinen, seinät kiveä ja lattialla olkia paljaan maan päällä. Ilma haisi ummehtuneelle ja homeelle, joten hän saattoi olla maan alla, kellarissa ehkä. Seinän kivien välistä ei päässyt valoa, joka vahvisti teorian. Ainoa valonlähde oli oven alta pilkistävä valo, joka saattoi tulla soihduistakin. Jyskyttävä kipu alkoi käydä sietämättömäksi ja Eiffel voi pahoin. Hän sulki silmänsä ja keskittyi pitämään juomansa oluen sisällään. Kuvotus alkoi väistyä ja tilalle tuli väsymys ja pian Eiffel vaipuikin kivun kuumeiseen uneen.

                      Unen maassa Eiffel käveli jälleen tuttua kukkulaa ylös. Hän hengitti syvään loppukesän raikasta ilmaa. Heinät havisivat ja ilma oli seesteinen. Mäen laella häntä odotti hänen elämänsä päämäärä. Uni oli tuttu ja Eiffel tiesi miten se tulisi päättymään, mutta hän ei kääntynyt pois. Hän halusi nähdä hänet jälleen. Kuten aina. Kim. Eiffel kiihdytti askeltaan ja nousi ylös kukkien peittämää vaaraa. Naisen kultaisina hohtavat hiukset hulmusivat tuulessa, Eiffelin lähestyessä huippua. Hän ojensi kätensä juuri kun tulenpunaiset liekit alkoivat syödä hänen rakastaan. Eiffel nielaisi. Nainen ei ollutkaan tulessa. Liekit olivatkin naisen tulenpunaiset hiukset. Hän veti kätensä takaisin hämmentyneenä. Ei hänen unensa näin kuulunut mennä. Liekkien keskeltä häntä katsoi takaisin pikimustat silmät, joiden katse porautui syvälle. Yhtäkkiä alkoi sataa lunta. Eiffel katsoi ympärilleen. Kesäinen maisema oli muuttunut lumiseksi vuoristoksi. Eiffelin täytti kauhu ja pelonsekainen kunnioitus. Hän astui taaksepäin ja koskematon hanki narahti jalan alla. Kaikkialla oli valkeus ja kylmyys ja punaiset lieskat, jotka hulmusivat lumimyrskyssä. Yhtäkkiä lumesta alkoi muodosta jotain. Kuin jokin valtaisa hahmo. Eiffel perääntyi ja kompastui. Hän kaatui polvilleen hankeen ja katsoi kauhuissaan ylös.

                      Valmistaudu, Jeffrey.

Kova isku herätti Eiffelin. Hän kaatui maahan sidottuna, lattiaolkien pistellen hänen poskeaan. Leukaan sattui ja Eiffel tunsi yhden hampaansa löystyneen iskun voimasta. Hän sylkäisi verta maahan ja kääntyi katsomaan, kuka oli iskun antanut. Hänen edessään sellissä seisoi kaksi rotevaa miestä ja heidän takanaan yksi laihempi ukko. Toinen rotevista taisi olla yksi niistä, joihin hän oli törmännyt aiemmin kujalla. Isoin mies hieroi vielä kipeää nyrkkiään, ennen kuin astui lähemmäs ja veti Eiffelin ylös.

                      ”Nyt on parempi alkaa puhumaan. Tuo oli esimakua siitä mitä tuleman pitää, jos sanainen arkku ei aukea.” Mies murahti, pitäen tiukasti Eiffeliä rinnuksista kiinni, mutta Eiffel oli niin pitkä, että seisoi suorana päätä äijää pidempänä.

                      ”Suuria sanoja, noin mitättömältä mieheltä.” Eiffel sanoi hymyillen. Hän sai vastaukseksi uuden iskun suoraan palleaan. Hän painui maahan kaksin kerroin haukkoen henkeään. Kaksi muuta nauroivat, mutta kolmatta ei huvittanut.

                      ”Sinä puhut, kun me kysytään. Jos et puhu, sulta alkaa lyhentyä sormet. Nivel niveleltä. Jos loppuu sormet, me jatketaan varpaisiin ja niin edelleen. Jos auot päätäsi niin kuin äsken, niin sulta alkaa vähentyä hampaat suusta. Tajuatko rahjus?” Mies sanoi hampaitaan kiristellen. Eiffel ei saanut vielä ääntä lähtemään, joten hän vain nyökkäsi happamasti. Miehet repivät hänet istumaan maahan heidän eteensä.

                      ”Ensimmäinen kysymys. Mitä sinä tiedät Antanielista?” Mies kysyi.

Jostain sellin ulkopuolelta kuului tuskanhuutoa. Mies vilkaisi tovereitaan ja hoikka poika työnsi raollaan olleen sellin oven kiinni ja äänet vaimenivat. Miehet kääntyivät taas Eiffeliä kohti.

                      ”No??” Mies tivasi. Eiffel rykäisi ja veti henkeä.

                      ”En mitään.” Eiffel sanoi pihisten. Mies potkaisi Eiffeliä uudestaan vatsaan. Kipu tuntui nivusissa asti ja aaltoili tuskallisesti ympäri kehoa.

                      ”Älä pidä meitä tyhminä. Me tiedämme, että etsitte sitä. Toistan: mitä sinä tiedät miehestä nimeltä Antaniel?” Mies sanoi vetäen Eiffelin taas istumaan. Eiffel katsoi häntä ja muita myrkyllisesti. Hän mietti ankarasti mitä sanoisi. Eiffel ei halunnut paljastaa mitään, mutta hän oli melko kiintynyt sormiinsakin.

                      ”Tiedämme että hän on Varjolainen. Etsimme häntä…” Eiffel sanoi ja nielaisi.

                      ”..Niin??” Mies kysyi kärsimättömänä.

                      ”Etsimme häntä tappaaksemme hänet.” Eiffel sanoi ja mulkoili heitä pahasti.

Miehet katsoivat toisiaan. Kysymyksiä esittänyt astui askeleen taemmas.

                      ”Me tulemme vielä takaisin. Eivät nämä kysymykset tähän loppuneet.” Mies ilmoitti ja he lähtivät pois sellistä. Eiffel ehti vielä kuulla heidän puhettaan, ennen kuin ovi sulkeutui heidän perästään.

                      ”Tuo oli helpompi kuin ne m…” Klank. Tuli taas hiljaista.

Eiffel jäi yksin hämärään selliin miettimään seuraavaa kertaa, kun nuo tai jotkut muut palaisivat. Hän ei tiennyt oliko huijaus mennyt läpi ja mitä siitä seuraisi, jos oli. Sitten Eiffel muisti oudon unensa. Hän unohti tyystin äskeisen välikohtauksen. Eiffel ei ollut sellainen mies, joka uskoisi unientulkintaan tai ennustuksiin tai muuhun huuhaahan. Eiffel oli vakaasti sitä mieltä, että unet kertaavat vain ja ainoastaan eletyn elämän tapahtumia ja kaikki oudot asiat ovat puhtaasti mielikuvituksen tuotetta. Silti tämä uni sai Eiffelin epäilemään uskomuksiaan. Uni tuntui jotenkin… Merkitykselliseltä. Tällaiset asiat saivat hänet vaivaantuneeksi, sillä niitä ei kyennyt selittämään, tai käsittelemään järkevästi.

Eiffel kömpi ylös. Hän ajatteli paremmin liikkeessä, kuin maassa kyhjöttäen. Eiffel käveli edes takaisin selliä yhä vain nopeammin. Nyt oli tapahtunut paljon lyhyessä ajassa ja Eiffelin täytyi pitää päänsä kasassa. Irtonaiset langat täytyi koota jälleen yhdeksi köydeksi. Missä hän oli? Maanalla, mutta missä? Keitä nuo miehet olivat? Kenelle he tekivät öitä? Mitä he haluavat? Missä muut olivat? Oliko heidätkin otettu kiinni? Olivatko he kunnossa? Kuinka hän selviäisi tästä pinteestä? Eiffel tunsi sykkeensä kohoavan. Tuskan hiki valui selkää myöten.

                     Hän pysähtyi hengästyneenä ja nojasi seinään. Voimakas polttava kipu alkoi puristaa rintaa. Eiffel henkäisi tuskasta. Hän vajosi polvilleen kivun voimasta. Vedet kirposivat silmiin, eikä hän saanut henkeä. Aivan kuin joku olisi lyönyt häntä kirveellä rintakehään. Sietämätön kipu ja polte levisi rintakehästä jokaisella kiivaalla sydämeniskulla. Ei, ei nyt! Eiffel kaatui lattiaan ja haukkoi henkeään. Puristava kipu levisi selkään ja olkavarsiin ja tuntui kaulassa asti. Hän tahtoi huutaa kivusta, mutta ei saanut ääntäkään lähtemään ja henkeä oli vaikea saada. Kaikki alkoi muuttua sumeaksi ja Eiffel tunsi tajuntansa heikkenevän. Ei! Ei täällä, ei tällä tavalla! Eiffel yritti pysyä tajuissaan, mutta kipu vain paheni. Eiffelin koko keho alkoi krampata, kunnes parin tuskaisen sekunnin jälkeen sydänkohtaus oli ohi ja Eiffel jäi makaamaan niille sijoilleen. Hänen sydämensä oli lyönyt viimeisen kerran.