Kirjoitukset
Eiffel veti henkeä, kuin ensimmäistä kertaa ikinä. Hän yski ja kakoi ja rintakehää särki niin helvetillisesti.
”Hän on elossa!”
”No auttakaa nyt saatana!!”
Eiffel tunsi kuinka joku nosti hänet istuma-asentoon seinää vasten. Häntä huimasi ja särki ja oksetti. Joku laittoi hajusuolaa hänen kasvojensa eteen ja yhtäkkiä hänen päänsä kirkastui hetkellisesti ja huimaus väheni. Eiffel haparoi eteensä ja yritti nousta ylös. Huimaus kuitenkin palasi takaisin, hän menetti tasapainonsa ja otti kädellään tukea seinästä. Eiffel yritti nieleskellä, mutta kaikki mitä hän oli aiemmin syönyt tuli ulos. Sitten vasta hänen päänsä alkoi selvetä. Rintaan sattui vielä tuskaisesti, hän hengitti yhä raskaasti, mutta tunsi olonsa jo kohenevan.
”Oletko kunnossa Eiffel?” matala karhea ääni kysyi vieressä.
”No miltä se vittu näyttää!!?” ärähti tutumpi ääni hänen korvansa juuresta.
Eiffel räpytteli silmiään ja tajusi olevansa yhä samassa sellissä. Eiffel käänsi päätään ja näki Waldon pitävän häntä pystyssä. Hänen edessään seisoi Antaniel pukeutuneena kokomustaan ja hänen takanaan joitain vieraita miehiä, sekä Mendez, Marko ja Brittany joka syöksyi Eiffeliä kohti. Hän loikkasi Eiffelin kaulaan nyyhkyttäen.
”Mä luulin jo että me menetettäs sut.” Hän sanoi itkuisella äänellä. Eiffel tunsi voivansa jo seistä omilla jaloillaan. Brittany irrotti otteensa ja pyyhkäisi kyyneleitään. Sitten hän antoi Eiffelille kovan litsarin poskeen. Löystynyt hammas lähti irti ja Eiffel sylkäisi sen maahan.
”Mä mietinkin, mitä meidän Brittanylle on tapahtunut.” Eiffel mutisi pyyhkiessään suupieltään, mutta nauroi sitten. Muutkin nauroivat helpottuneesti, jopa Brittany. Eiffelin päätä alkoi huimata jälleen ja hän horjahti. Antaniel otti hänestä Waldon kanssa kiinni.
”Tulkaa. Lähtekäämme pois täältä. Vartijat! Viekää huoneeseeni ruokaa ja konjakkia!” Antaniel komensi. Sellissä olleet miehet nyökkäsivät ja riensivät edeltä pois.
Eiffel ei ollut vielä täysin tolkuissaan, eikä hän jälkeenpäin muistanut, kuinka he olivat päätyneet sellistä Antanielin huoneeseen, joka oli jonkin kartanon yläkerrassa. Hän vain tajusi yhtäkkiä istuvansa vanhanaikaisella sohvalla korkeassa huoneessa, jossa oli vaaleiksi maalatut pinnat ja nurkassa valkoinen kakluuni.
Eiffel paransi asentoaan ja huomasi muiden istuvan samanlaisilla sohvilla hänen ympärillään. He keskustelivat Antanielin kanssa, joka istui omassa nojatuolissaan. Heidän keskellään pöydällä oli iso karahvi Antanielin lempikonjakkia, sekä leipää ja suolalihaa. Waldo huomasi Eiffelin ensimmäisenä.
”Hei, mikä olo?”
Eiffel irvisti ja hieroi rintaansa, jota koski vieläkin.
”Niinku ois jääny rekan alle.” hän sanoi ja tajusi äänensä olevan hyvin käheä.
”Sinun täytyy syödä. Ota.” Antaniel sanoi ja tarjosi leipää. Eiffel pudisti päätään.
”Kohta. Ensin voisin ottaa tota.” hän sanoi ja osoitti karahvia. Antaniel nyökkäsi ja kaatoi lasiin konjakkia tavallista enemmän.
”Olen todella pahoillani tavasta, millä teitä kohdeltiin. Mieheni on ohjeistettu kuulustelemaan kaikkia, jotka mainitsevat nimeni tai Huoneen. Ikävä kyllä, heillä on varsin voimakkaat kuulustelumenetelmät.” Antaniel sanoi ja viittasi kohti Markoa.
Silloin vasta Eiffel huomasi, että Markon vasen käsi oli sidottu kääreeseen. Hänen kätensä oli kahta väärää vastausta vaille sormia. Eiffel muisti kuulleensa aiemmin huutoa toisesta sellistä…
”Sinun valheesi pelasti sinut, sekä teidät kaikki. Kun vartijat tulivat kertomaan, että joku luulee minua Varjolaiseksi, halusin kuulustella häntä itse. Kun löysimme sinut sellistä, annoin välittömästi käskyn vapauttaa muutkin vangit.” Antaniel sanoi vakavana. ”Sinut pahoinpidelleet vartijat tulevat kyllä saamaan rangaistuksensa, lupaan sen.” hän lisäsi painokkaasti.
”Ei…” Eiffel sanoi ja kohotti kätensä, kun Brittany oli pistämässä vastaan. ”Markon vuoksi, ei minun. Olen mä pahemminkin saanut selkääni. Se oli sydänkohtaus.” Eiffel jatkoi.
Kaikki olivat hiljaa. Eiffel joi konjakkiaan, joka oli kuin jumalten nektaria. Se valui kurkusta alas pehmeästi kuin kultainen hunaja, joka lämmitti kaikkia jäseniä. Mikään ei ollut ikinä maistunut niin hyvältä. Edes kipu ei enää haitannut, Eiffel oli vain onnellinen että oli yhä hengissä. Waldo tarjosi Eiffelille tupakkaa ja hän otti sen kiitollisena vastaan. Edellisestä savukkeesta oli jo aivan liian pitkä aika. Viimeinenkin heikotus alkoi hälvetä, kun nikotiinin huuruiset savut täyttivät keuhkot. Mieluummin keuhkosyöpä, kuin sydänkohtaus. Eiffel painoi silmänsä kiinni ja nautti täysin siemauksin savukkeestaan.
”Vittu me oikeesti luultiin, että sä olit kuollut. Ei pulssia, ei mitään. Ja sä olit jo ihan sininen ja kylmä.” Waldo sanoi.
Eiffel aukaisi silmänsä. Kaikki katsoivat häntä vakavina, paitsi Brittany, joka näytti suorastaan vihaiselta.
”En mä voinut vielä kuolla. Mulla on hommat täällä vielä kesken.” Eiffel sanoi ja tumppasi tupakanjämät kupariseen tuhkakuppiin pöydällä. Näin on Kirjoitettu Jeffrey. Ja se mikä on Kirjoitettu, on Totta. Eiffel nielaisi ja se sai hänen kurkkunsa koskemaan. Hän otti hörpyn konjakkia, joka helpotti kummasti.
”Niin Antaniel. Me etsittiin sua. Tiedät jo varmaan miksi.” Eiffel sanoi ja mursi itselleen palan leipää. Antaniel nyökkäsi.
”Valtiatar. Kyllä.” Antaniel sanoi nyökytellen. Sitten hän muuttui mietteliään näköiseksi, kurtisti kulmiaan ja suki partaansa hitaasti. ”Mutta asiat ovat mutkistuneet… Nimittäin sen jälkeen, kun olimme erkaantuneet, alustani tulitettiin. Ehdin viime hetkellä paeta, muutaman alaiseni kanssa. Ikävä kyllä valtaosa miehistöstäni ei selvinnyt.” Antaniel sanoi ja näytti murheelliselta. ”Ehdimme kuitenkin nähdä, että meitä tulittanut alus kuului Liittoumalle.”
Kaikki säpsähtivät.
”Liittoumalle? Mutta –” Marko sanoi.
”Epäilen, että Varjolaiset olivat kaapanneet aluksen, kuten he ovat tehneet täällä Jerchóvassa. Vaikka Liittouma on myös ollut perässäni, minun on vaikea uskoa heidän käyttävän niin järeitä keinoja. Ikävä kyllä emme saa koskaan tietää totuutta.” Antaniel sanoi ja täytti kaikkien lasit.
”Palasin Jerchóvaan viime hetkellä. Seuraavana päivänä sotalaivat alkoivat partioida eksofäärissä, eikä ketään enää päästetty läpi. Pysyin aluksi maan alla, kunnes huhut kuolemastani alkoivat kiertää. Sitten tulin tänne. Olen pitänyt Panthissa majapaikkaa aiemminkin ja ystäväni osasivat odottaa tuloani. Huoneeseen en tohdi mennä. Ihmiset siellä olisivat liian suuressa vaarassa, jos paljastuisi, että olen yhä elossa.” Hän sanoi tuijottaen alas vakavana.
”Me näimme mitä aluksellesi tapahtui. Liittouman alus tuli, kun olimme tutkimassa aluksesi jäänteitä. Meidät pidätettiin ja aiottiin viedä Urbe Conditaan.” Eiffel sanoi.
Antaniel kohotti katseensa pöydän pinnasta.
”Tämä tieto hämmentää minua… Kuinka pääsitte pakenemaan?” Antaniel sanoi.
”Taidolla.” sanoi Marko.
”Sisulla.” sanoi Brittany.
”A la Fuerza.” totesi Mendez.
”Ja vitunmoisella tuurilla.” Waldo murahti.
”Vähän kaikella noista. Jos olisimme joutuneet Urbe Conditaan, peli olisi ollut sitten siinä. Syytteenä oli laiton aseiden käyttö, Liittouman virkavallan väkivaltainen vastustaminen ja muuta paskaa.” Eiffel sanoi. Antaniel nyökkäsi.
”Teidät olisi joko tuomittu vankeuteen, tai sielunriistoon. Kummin vain, ette olisi selvinneet pois Liittouman tuomioistuimesta. Mielestäni Liittouma pitää puhtaasti kulissioikeudenkäyntejä. Tuomiot on yleensä jo päätetty, ennen kuin syytetyt ovat edes saapuneet Keskukseen.” hän sanoi leikaten suolalihaa ja jakoi sitä kaikille. Eiffel kiitti ja otti lisäksi vielä leipää.
”Aluksemme jäi sinne. Aseemme, kaikki.” Eiffel sanoi.
”Se on harmillista kuulla. Vaikka valtaosa perinnöstäni oli yhä Jerchóvassa turvassa, asevarastoni tuhoutui hyökkäyksen seurauksena. Joten minulla ei ole tarjota muuta kuin paikallisia aseita käyttöönne.” Antaniel sanoi pahoitellen.
”Se on tyhjää parempi. Sitten voimme saattaa loppuun sen minkä aloitimme.” Eiffel sanoi varmasti. Antaniel hymyili tyytyväisenä.
”Hienoa. Kerron siis kaiken mitä tiedän Valtiattaresta. Ikävä kyllä tiedän hänestä vain vähän. Lähetin toistakymmentä taitavinta tiedustelijaani Varjon alueelle hankkimaan informaatiota, mutta vain kolme heistä palasi takaisin. Monta isää ja poikaa jäi sille tielleen.” Antaniel sanoi ja pudisteli päätään. Sitten hän nousi tuttuun tapaansa ylös ja käveli verkkaisesti kakluunin luo.
”Kuningatarta varjellaan tiukasti. Hän on Varjon suojeltu salaisuus, jota eivät edes kaikki Varjolaiset ole nähneet. Tiedämme, että hän asuu Mustassa Palatsissa Varjon pääkaupungissa J´ranmóssa, mutta hän ei poistu sieltä koskaan. Tiedän mitä ajattelette. Valtiatar on olemassa, siitä meillä on vedenpitävät todisteet.” Antaniel sanoi ja sytytti pitkän piippunsa pesän ja veti parit henkoset, ennen kuin jatkoi. ”Varjon aiempi sijaishallitsija oli Varjolainen nimeltä Evarrán. Hän on nykyään Valtiattaren neuvonantaja, joka edustaa Palatsia julkisissa tilaisuuksissa ja neuvotteluissa ja pian hän on myös Valtiattaren puoliso. Heidät aiotaan vihkiä lähiaikoina, joten on vain ajan kysymys, kun Varjo saa uuden perillisen.” hän sanoi ja puhalteli savurenkaita mietteliäänä.
”Entä Valtiatar? Tiedättekö edes hänen nimeään?” Marko kysyi kärsimättömänä.
Antanial puhalsi savua sieraimistaan ja käveli takaisin heidän luokseen. Hän istuutui alas nojatuoliin.
”Huhutaan, että hänen nimensä olisi Sarannáh, Sarako tai Saralmin. Hänen äitinsä oli nimeltään Aralmin, joten uskoisin, että hänet on nimetty hänen mukaansa. Muuta en tiedä.” Antaniel sanoi otsa rypyssä.
”Anteeksi? Sanoitko Aralmin?” Brittany kysyi epäuskoisena.
Antaniel nyökkäsi.
”Eikö Aralmin ollut yksi yhdeksästä, vai oliko sillä Varjolaisella vain sama nimi?” Marko ihmetteli vieressä. Antaniel puhalsi savua vakavana.
”Ei. He ovat yksi ja sama henkilö.” Antaniel sanoi hiljaa.
Brittany ja Marko näyttivät siltä kuin olisivat nähneet aaveen.
”Et ole vittu tosissasi!” Brittany huudahti. Muut olivat pihalla keskustelusta, vaikka Eiffel muisteli kuulleensa tuon nimen joskus aiemminkin.
”Mitä? Yksi yhdeksästä? Mitä se tarkoittaa?” Waldo ihmetteli.
”Aralmin on yksi muodonmuuttajista.” Marko sanoi, Brittanyn tuijottaessaan järkyttyneenä käsiään, kasvot kalpeana.
Siinä se tuli, kuin pommina taivaalta. Kaikki olivat kuulleet tarinoita muodonmuuttajista, Vanhoista Viisaista. Osa pitää tarinoita yhä satuna, mutta valveutuneet tietävät, että totuus on tarua ihmeellisempää. He ovat hyvin todellisia, muinaisia olentoja, jotka ovat olleet olemassa universumin alkuajoista asti ja he kaikki toimivat Liittouman hyväksi keskuksessa. Heitä on koko maailmankaikkeudessa yhdeksän, jonka mukaan heitä myös toisinaan kutsuttiin. He pystyivät ottamaan minkä muodon vain ja he olivat kuolemattomia. Kuolemattomia ja äärimmäisen voimakkaita. Voittamattomia. Kuin jumalia.
”Tarkoitatko että Varjon valtiatar on puoliksi muodonmuuttaja??” Waldo huudahti epäuskoisena. Antaniel nyökkäsi vakavana.
”Kyllä. Siksi emme voi tietää miltä hän näyttää, sillä jos hän on perinyt äitinsä kyvyn muuttaa muotoaan ...hän voi näyttää miltä vain. Mutta uskomme, että hän on kuolevainen, koska ei häntä muuten varjeltaisiin tällä tavoin.” Antaniel sanoi.
”Mutta minä en… Luulin että kaikki muodonmuuttajat toimivat Liittoumalle. Miksi yksi heistä olisi mennyt lisääntymään Varjolaisen kanssa? Ja vieläpä hallitsijan?” Brittany ähkäisi.
Antaniel koputti piipun pesän tyhjäksi ja nojasi sitten taaksepäin ja huokaisi syvään.
”Kerrotaan, että silloin kun Varjon edellinen hallitsija oli juuri noussut valtaan ja kiihotti kansaansa verisiin yhteenottoihin muurien ulkopuolella, Liittouma pyysi Vanhoilta Viisailta, eli muodonmuuttajilta apua. He kokoontuivat ja neuvottelivat kuinka tulisi toimia. Varjon Kuninkaalla oli suuri armeija ja hänen kiinniottamisensa oli mahdotonta. Viisaat päättivät lähettää yhden muodonmuuttajista tappamaan Hallitsijan. He lähettivät Aralminin. Aralmin lähti, mutta jäi Varjon alueelle peräti kahdeksi vuodeksi. Lopulta hän surmasi hallitsijan ja lähti pois Varjosta, mutta ei yksin. Hän oli raskaana. Hän kantoi sisällään tulevaa Kuningatarta.
Sen jälkeen Aralmin katosi, samoin lapsi. Heitä etsi niin Varjo kuin Liittouma, mutta heistä ei jäänyt jälkeäkään. Sitten, vuosia myöhemmin sain tietää, että Aralminin lapsi olisi kuollut. Tässä vaiheessa Liittouma luopui leikistä, olettaen että vaaran olisi ohitse. Minä en uskonut sitä. Minun annettiin ymmärtää luotettavalta taholta, että lapsi vain olisi ”vaipunut uneen”. Kuitenkin, kun oli kulunut viisitoista vuotta, vain muutama kuukausi sitten, alkoi kiertää huhu, että Valtiatar olisi herännyt ja Varjolaiset olisivat kruunanneet hänet. Nyt tiedot ovat vahvistuneet.”
Antaniel täytti jälleen kaikkien lasit. Britanny oli ainoa, joka ei koskenut omaansa. Kaikki miettivät hiljaisuudessa tehtävänsä vakavuutta ja siemailivat karvasta konjakkia. Tieto Valtiattaren äidistä sekoitti koko pakan. Entä jos kuningatarkin pystyi muuttamaan muotoaan? Monesti korkea-arvoisilla henkilöillä oli näköissijainen, joka toimi heidän sijassaan, jos oli vaara, että heidän henkeään uhattaisiin. Muodonmuuttajalla tällaista varatoimenpidettä ei tarvitsisi. Eiffel mietti tätä kaikkea, oli tärkeää ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon. Vaikka tehtävä vaikeutui ainakin toiseen potenssiin, he eivät aikoisi enää luovuttaa.
Ulkoa kuului linnun laulua, vaikka aurinko oli jo lähes laskenut. Ovi kävi ja huoneeseen kipitti piika, joka kävi sytyttämässä öljylamput. Sitten hän keräsi tyhjät lautaset mukaansa ja poistui vähin äänin. Antaniel paransi ryhtiään tuolissaan.
”Alkaa tulla myöhä ja päivä on ollut raskas, teille varsinkin. Huomenna aloitamme työt, jos se vain sopii. Nyt levätkäämme. Alaiseni ovat laittaneet teille huoneet alas.” Antaniel sanoi ja nousi ylös. Muutkin nousivat ja kävelivät hänen perässään ovelle. Ovella Eiffel laski kätensä Antanielin olkapäälle.
”Minulla olisi vielä kysyttävää.” hän sanoi. Antaniel nyökkäsi ja sulki oven muiden poistuttua.
”Mitä haluat tietää?” Antaniel kysyi ja viittasi Eiffeliä istuutumaan.
Eiffel selvitti kurkkuaan ja mietti kuinka asettelisi kysymyksensä.
”Voitko kertoa mitä tiedät Kirjoituksista?” hän lopulta sanoi.
Antaniel istuutui alas ja raapi leukaansa.
”Kirjoituksista… hmm..” hän sanoi ja näytti mietteliäältä.
”Tai mitä tarkoittaa, jos jokin ’On kirjoitettu’?” Eiffel tarkensi kysymystään.
Antaniel katsoi ulos ikkunasta maisemaa, jossa aurinko juuri katosi puiden latvojen taakse.
”Vanha uskomus on…” Antaniel aloitti ”…että on olemassa ’Kohtalon Kirja’, jonne kaikkien ihmisten kohtalot on kirjoitettu. Tai vain tärkeät saagat, ne jotka vaikuttavat kaikkien elämään, on kirjoitettu Kohtalon Kansiin. Sanotaan, että Alkuajatus, Ayga, Kirjoitti tuon kirjan, tai että Kirjoitukset syntyivät hänen ajatuksistaan. Jotkut teologit väittävät, että Ayga on Kirjoitukset. Miten vain. Nykyään Jerchóvassa Kirjoituksista puhutaan vanhan kansan tarinoina ja uskomuksina. Jotkut uskovat yhä Kirjoituksiin, toiset pitävät niitä lasten loruina.” Antaniel sanoi.
”Entä sinä?” Eiffel kysyi. ”Uskotko sinä Kirjoituksiin?”
Antaniel oli nousemassa ylös, mutta huokaisi ja risti kätensä puuskaan.
”Olen oppinut mies ja olen aina pitänyt itseäni ennemmin realistina, kuin uskovaisena.” Hän sanoi ja piti tauon. Sitten hän kääntyi katsomaan Eiffeliä. ”Mutta viimeaikaisten sattumien vuoksi, en enää tiedä mihin uskoa.” hän sanoi mietteliäänä.
Eiffel ei ollut varma ymmärsikö.
”Mitä tarkoitat?” hän kysyi.
Antaniel katsoi häntä hetken. Aivan kuin hän olisi yrittänyt nähdä Eiffelin lävitse tai lukea hänen ajatuksiaan.
”Minä luulen, että minun täytyy näyttää sinulle. Tule. Jaksatko kävellä?” Antaniel kysyi noustessaan ylös. Eiffel nousi myös. Häntä huimasi vielä hiukan, mutta uskoi jaksavansa joten hän nyökkäsi. Antaniel aukaisi oven ja he laskeutuivat alas jyrkkiä, puisia rappusia.
He tulivat kartanon alakertaan, jossa suuresta pöydästä korjattiin pois illallista. He kulkivat käytävää pitkin aivan rakennuksen päähän, josta he laskeutuivat vielä yhdet portaat alas hämärään huoneeseen. Antaniel sytytti huoneeseen kynttilät ja Eiffel näki edessään takkahuoneen kokoisen kirjaston, jonka hyllyt notkuivat erilaisia käsikirjoituksia, pergamentteja, kirjoja ja karttoja. Kaikki näyttivät hyvin vanhoilta ja arvokkailta. Antaniel viittasi Eiffeliä istuutumaan kirjoja ja papereita täynnä olevan työpöydän ääreen. Sitten hän alkoi käydä hyllyjä läpi.
Meni tunti, meni toinen. Eiffel nukkui jo sikeästi pää paksua kirjaa vasten, kunnes heräsi Antanielin vihdoin istuutuessa häntä vastapäätä. Eiffel hieraisi silmäänsä ja katsoi tarkemmin, mitä Antaniel oli kantanut pöytään. Hän aukoi ikivanhoja pergamentteja niin varovasti kuin kykeni ja silmäili niitä keskittyneesti. Eiffelkin katsoi, mutta ei ymmärtänyt kieltä, jolla ne oli kirjoitettu.
”Muinaista Fjóðurin kieltä.” Antaniel sanoi hajamielisesti. ”Se oli aikoinaan Jerchóvan äidinkieli, ennen kuin yleiskieli syrjäytti sen… ahaa! Täällä…” hän sanoi ja alkoi lukea itsekseen.
Eiffel alkoi pian taas nuokkua. Huoneessa oli tunkkainen ilma ja lisäksi hän oli voipunut kohtauksensa jäljiltä. Hänen täytyi todella taistella unta vastaan.
”Tässä.” Antaniel sanoi ja Eiffel säpsähti hereille. Antaniel rykäisi ja alkoi lukea.
”Kaksi lasta äidittä yöllä lumessa,
tähtien alla heidän aikansa koitti.
Ikuinen Ayga näki heidät unessa.
ja niinpä hän tarunsa ylös kirjoitti:
Heistä vanhempi valossa vahti,
ei onnea koskaan hän kokea voi.
Nuorempaa hamusi Varjon mahti,
hälle Varjojen laulut yksin soi.
Rakkaudetta kumpikin tulisi päivänsä viettämään,
jos toinen heistä onnen saisi, tulisi toinen häviämään.
Mutta silti siskotta kumpikaan,
eivät elämäänsä kestää vois.
Jos tiensä erkanis’ päiväks’kään,
kumpikin surusta murtunut ois.
He kokivat tuskaa ja murhetta päivä päivältä enemmän,
kun jo luulivat pahimman tapahtuneen, kuolo vei myös ystävän.
Vanhemman lastina oli orjuuden paino,
elämänsä joka hetki oli tuskaa vain.
Häntä seurasi perässään kuolema ja vaino,
vaik’ tahtoi, ei rakkautta saanut hän lain.
Oli osansa suojella siskoaan,
joka päivä oli vastoinkäyminen uusi.
Ei sisartaan soimannut kuitenkaan,
vaan äidilleen kostoa vannoi ja huusi.
Nuorempaa painoi elämän taakka,
tuntui kuin kaikki hänen syytänsä ois.
Pimeässä itki hän aamuun saakka:
’Kunpa joku nää murheet jo ottaisi pois!’
Nuoremmalle puhui ääni tumma Varjoista:
’Et yksin sä voi tuota taakkaasi kestää.
Voin antaa sulle rauhan joka on ikuista,
eikä kukaan sitä voi sulta enää estää.
Astu Varjoon lapsi, älä mene ohitse,
sua odottaa ikuisen rauhan kehto.
Tee päätös ja pimeyden tie valitse,
On isäsi kruunu sun onnesi ehto.’
Oli kohtalonsa ennalta määrätty:
Kumpikaan lapsista selviä ei,
kun heidät kerran on yöhön hylätty.
Kirjoitukset heidät kuolemaan vei.”
Kynttilän pieni liekki lepatti ja savusi yrittäessään saada happea tunkkaisessa huoneessa. Yläkerrasta kuului kolahdus ja askelia, muuten oli täysin hiljaista. Eiffelistä tuntui kuin häneltä olisi vedetty matto alta. Nyt hän oli varma, ettei ollut uneksinut. Lintu oli lausunut juuri samat sanat hänelle. Antaniel laski suorastaan juhlallisesti pergamentit pöydälle.
”Tämä on ote runosta, jonka eräs oppinut apotti kirjoitti ylös noin viisisataa vuotta sitten. Sitä ennen se oli kulkenut kansan lauluna suusta suuhun. Runossa on yli kolmekymmentä säettä, mutta niiden sisältö on pitkälti samaa, mutta hyvin vertauskuvallisesti ja monimutkaisesti kerrottuna. Minun taitoni riittävät kääntämään vain nämä yksitoista säettä.” Antaniel sanoi ja rullasi varovasti pergamentin kiinni.
”Onko tämä Kirjoitukset, tai osa sitä?” Eiffel kysyi tarkastellessaan vanhoja dokumentteja.
”Nämä runot ovat osa Kirjoituksia, tai niin uskotaan. Minä uskon, että tässä runossa kerrotaan Aralminin lapsista, jotka hän hylkää erämaahan. Laulun lopussa Varjo puhuu tyttärelle ja houkuttelee hänet astumaan Varjoon ja ottamaan isänsä kruunun.” Antaniel sanoi raapien partaansa.
”Mutta juuri sanoit, että tämä teksti on viisisataa vuotta vanha.” Eiffel ihmetteli katsoen vuoroin Antanielia, vuoroin pergamenttikääreitä.
”Ainakin viisisataa vuotta, mahdollisesti paljon enemmän. Kirjoitukset eivät vanhene.” Antaniel sanoi kasatessaan kääröjä yhteen.
”Onko Kirjoitusten… Tämä ”kohtalon kirja”, jonka mainitsit aiemmin. Onko se olemassa?” Eiffel kysyi katsoessaan papereita. Antaniel kohotti katsettaan.
”Tarkoitatko sellaisena, josta legendat kertovat? Aygan luoma kirja, johon on kirjoitettu kaikkien keskeisten kohtaloiden tarinat?” Antaniel kohotti kulmaansa. ”En tiedä. Mutta jos se olisi olemassa, kukaan ei tiedä missä se on. Jerchóvan historiassa kerrotaan henkilöistä, joiden väitetään lukeneen Kirjoituksia. Kerrotaan myös, että Vanhat Viisaat olisivat lukeneet Kirjoituksia. Jotkut väittävät, että kirja on heillä, mutta siihen en usko.” Antaniel sanoi ja nosti kääröt syliinsä.
”Mutta sinä kuitenkin uskot Kirjoituksiin, koska niissä on ennustettu Varjon Valtiattaren nousu?” Eiffel kysyi suoraan. Antaniel nyökkäsi.
”Kyllä.”
Eiffel katsoi mietteliäänä, kun Antaniel laittoi pergamentit huolellisesti takaisin sinne mistä oli ne ottanutkin. Hän ei tiennyt kertoisiko Antanielille näystään. Pohdittuaan hetken, hän päätti toistaiseksi jättää kertomatta. Vaikka Antaniel selvästi uskoi jossain määrin yliluonnolliseen, oli Eiffelin silti vaikea puhua sellaisista asioista, joita ei itsekään ymmärtänyt kunnolla.
”Yksi asia minua hämmentää tässä…” Eiffel sanoi. ”Aralminilla on yksi lapsi, Valtiatar. Mutta tässä runossa puhutaan kahdesta? Eihän se silloin voi pitää paikkaansa.” hän sanoi epäilevästi. Antaniel laittoi viimeisen rullan hyllyyn. Hän kääntyi Eiffeliin päin puistellen mustaa samettista kaapuaan, johon oli tarttunut pölyä hyllyistä.
”Hämmennytkö lisää, jos kerron, että Aralminilla mahdollisesti oli toinenkin lapsi? Lapsi, joka ei ollut hänen omansa. Lapsi, jonka ainoa tehtävä oli suojella siskoaan, Aralminin oikeaa tytärtä. Henkivartija.” Antaniel sanoi ja tuli pöydän luokse.
”Olen kuullut huhuja, ” Antaniel jatkoi ” – huhuja, joita en ole pystynyt todistamaan täysin vedenpitäviksi – että Aralmin olisi todella adoptoinut tyttölapsen palattuaan Varjon alueelta. Jos Kirjoituksiin on uskominen, se tyttö oli tarussa kerrottu Valtiattaren henkivartija. Yritin jopa aikoinaan etsiä tuota henkivartijaa, mutta hän katosi maan alle niin kuin Valtiatarkin.” Antaniel huokaisi. ”Mutta koska tyttö on nyt todennäköisesti kuollut, ja Kuningatar noussut valtaan, en nähnyt tarpeelliseksi tehtävänne kannalta mainita hänestä mitään.”
”Ymmärrän.” Eiffel nyökkäsi.
Antaniel puhalsi kynttilät sammuksiin ja he poistuivat kirjastosta sanomatta enää sanaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti