Nouseva Uhka - Kappale 10

Kuoleman laakso

Eiffel seisoi autiossa maassa. Taivasta peittivät harmaat pilvet. Maassa oli lunta ja hän oli hangessa nilkkojaan myöten. Kipu oli poissa ja hengittäminen oli helppoa. Silloin Eiffel tajusi näkevänsä molemmilla silmillään ja hänellä oli yllään oudot vaatteet. Hän henkäisi hämmästyksestä tunnistaessaan vaatteensa, joita hän oli pitänyt nuorena, niinä aikoina kun oli tavannut morsiamensa. Hänen sisällään tuntui ontolta. Eiffel katsoi ympärilleen. Maisema oli karu; tuntureita, lunta ja kaukaisuudessa näkyi vuoria. Kuoleman laakso. Suunnaton suru täytti Eiffelin. Hänen kehonsa oli pettänyt pahimmalla hetkellä ja hänen ystävänsä olivat jääneet taakse. Hän ei ehtinyt suorittaa tehtäväänsä loppuun. Hän ei ehtinyt jättää hyvästejä. Kyyneleet valuivat tahtomatta hänen poskilleen ja ne tuntuivat jääkylmiltä.

                      Viima yltyi ja nostatti lunta. Oli hyvin kylmä. Eiffel lähti kulkemaan eteenpäin. Missä minä olen? Kulkeminen tuntui turhalta. Kaikki tuntui turhalta. Tätäkö se sitten on? Kuolema. Eiffel oli monesti miettinyt kuolemaa, muttei koskaan niin konkreettisesti, että olisi pohtinut mitä viimeisen hengenvedon jälkeen on – jos mitään. Ei hän ainakaan odottanut loputonta kylmyyttä ja yksinäisyyttä. Ja surua.

                      Eiffel vajosi polvilleen lumen peittämään maahan ja tuijotti tyhjyyteen. Epätoivo laskeutui kuin viitta hänen ylleen ja häntä pelotti. Juuri tätä hän oli koko elämänsä pelännyt. Yksinäisyyttä. Äärimmäistä yksinäisyyttä. 

Eiffel käänsi katseensa taivaaseen, kohti harmaita pilviä. Ne liikkuivat suurena pyörteenä hänen yläpuolellaan. Yhtäkkiä ne tuntuivat tulevan alemmas - lähemmäs. Eiffel ponnisti ylös. Tuuli yltyi ja lunta alkoi pyryttää sakeasti. Lumimyrsky piiritti hänet, eikä Eiffel nähnyt eteensä. Yhtäkkiä Eiffel tunsi jonkin läsnäolon. Hän henkäisi pelosta. Lumimyrskystä alkoi muodostua jotain hänen eteensä. Aivan kuin talon kokoinen lintu. Eiffel otti askeleen taaksepäin, mutta ele tuntui todella turhalta.

                      Olen odottanut sinua, Jeffrey.

Eiffelistä tuntui, että kumea ääni kuului hänen päässään. Hän kuitenkin tiesi, että tuo olento hänen edessään puhui hänelle.

                      ”Olenko minä kuollut?” Eiffel kysyi. Lintu iski lumisia siipiään ja kohosi ylemmäs, muuttuen yhä suuremmaksi.

                      Kyllä.

Eiffel oli toivonut uneksivansa, mutta sisimmässään hän oli tiennyt jo totuuden. Hänen päänsä painui alas murheellisena.

                      Mutta aikasi ei ole koittanut vielä. Sillä minulla on sinulle tehtävä.

Eiffel kohotti katseensa hämillään. Lintu käänsi päänsä hitaasti ja katsoi häntä jäänsinisillä silmillä joiden pupillit ovat sirpinmuotoiset. Lintu katsoi syvälle silmiin, sieluun asti. Eiffel tunsi itsensä alastomaksi tuon tuomitsevan katseen alla.

                      Kuuntele tarkasti Jeffrey. Kuuntele sanojani ja paina ne mieleesi, sillä kaikki on kiinni siitä. Kun myöhemmin tapaamme, et tule enää pelkäämään. Ja lopulta kun aikasi koittaa, et ole enää ikinä yksin.

Kotkan ääni kaikui matalana ja yliluonnollisena kaikkialla. Eiffel nielaisi.

                      ”Minä kuuntelen.”

Lintu piiskasi ilmaa siivillään yhä kiivaammin. Kun se puhui, voimakas ääni kantoi matkojen päähän ja herätti eiffelissä suunnatonta pelkoa, sekä kunnioitusta. Näin lintu lausui:

Kaksi lasta äidittä yöllä lumessa,

tähtien alla heidän aikansa koitti.

Ikuinen Ayga näki heidät unessa.

ja niinpä hän tarunsa ylös Kirjoitti:

Heistä vanhempi valossa vahti,

ei onnea koskaan hän kokea voi.

Nuorempaa hamusi Varjon mahti,

hälle hämärän laulut yksin soi.

Oli kohtalonsa ennalta määrätty:

Kumpikaan lapsista selviä ei,

kun heidät kerran on yöhön hylätty.

Kirjoitukset heidät kuolemaan vei.

Näin on Kirjoitettu Jeffrey. Ja se mikä on Kirjoitettu, on Totta.

Kotkan sanoessa nämä sanat lumimyrsky muuttui niin sakeaksi, että Eiffel ei enää nähnyt sitä, kuuli enää äänen.

Mutta muista: tarinan lopussa me itse kirjoitamme oman kohtalomme…

Nyt lumimyrsky oli niin tiheää, ettei Eiffel erottanut enää mitään. Tuuli ulvoi lujaa, eikä Eiffel kuullut muuta sen takaa. Myrsky riepotteli häntä ja Eiffelistä tuntui että hän tempautuisi pian sen mukaan.

                      ”Hei!!” Eiffel huusi. ”Mitä sinä tarkoitat!?”

Myrsky raivosi ja Eiffel yritti nähdä eteensä. Hän horjahti ja kaatui toisen polven varaan hankeen.

                      ”HEIII! En kuule sinua!! Mitä minun täytyy tehdä?!” Eiffel huusi täyttä kurkkua, mutta kuuli hädin tuskin omaa ääntään.

                      Hän huitoi ja tarpoi eteenpäin mutta eteneminen oli mahdotonta. Silloin Eiffel erotti jotain edessäpäin. Hän lähti kulkemaan vaivalloisesti vastatuuleen. Eiffel erotti jotain loimuavaa, kuin nuotio tai soihtu. Hän huusi ja huitoi. Loimu alkoi lähestyä häntä. Myrsky esti Eiffeliä näkemästä kunnolla. Loimu kuitenkin tuli itse lähemmäs. Eiffel pysähtyi hätkähtäen. Siinä, hänen edessään seisoi loimuavan punaiset hiukset ja tummat silmät, kuten hänen unessaan. Eiffel pelästyi, mutta ehti vain avata suunsa, kun punahiuksinen helvetin enkeli iski häntä rintaan tulisella seipäällä. Eiffel ei ollut ikinä tuntenut sellaista kipua. Punainen roihu täytti hänen sisälmyksensä ja koko näkökentän ja hän paiskautui selkä edellä läpi kurimuksen, joka nielaisi hänet.