Tarina Metsäkansan Pojasta - Kappale 1

Muukalainen

Kesä oli lopussa. Viileät tuulet puhalsivat vuorilta päin, kertoen talven lähestymisestä. Aurinko oli laskemassa horisonttiin, mutta ei ollut vielä pimeää. Taivas paloi punaisena ja oranssina tummien kuusien yllä. Yöperhosia pörräsi katoksesta roikkuvan lyhdyn ympärillä ja nuori Tomar laski niitä yrittäen saada aikansa jotenkin kulumaan. Tomar katsoi kaukaisuuteen ja näki kuinka puun latvasta levähti lentoon lintu, joka katosi punertavaan horisonttiin. Sisimmissään poika toivoi olevansa yhtä vapaa kuin tuo lintu; vapaa lentämään toisiin maailmoihin ja minne ikinä sydän sanoi. Mutta hän tiesi hyvin, että se olisi mahdotonta.

Tomar oli geatki, metsäkansaa. Hänen kehoaan peitti harmaa turkki, hänellä oli kuono ja valppaat korvat, hyvä hajuaisti ja terävät kynnet, joilla kiivetä puuhun. Geatki tarkoitti ahmaa, mutta he olivat kaukaista sukua supikoirille ja ketuille. Geatkit metsästivät ruokansa, mutta supikoiran tappaminen oli ehdottoman kiellettyä.

Kauan sitten geatkeja vainottiin. Geatkit olivat enemmän ihmisiä, kuin eläimiä, mutta ihmisten mielestä he olivat liian eläimiä. Geatkien esi-isät olivat aikojen alussa asuneet eteläisissä metsissä ja kaukana vuorilla, mutta heidät oli ajettu pois syntysijoiltaan syvälle Korpeen. Näiden vuorien reunustamien metsien syvimmissä kolkissa he piileskelevät yhä puihin rakennetuissa kylissään. Tomarin vanhemmat, kuten kaikki muutkin geatkit olivat sitä mieltä, että heidän oli parasta asua omassa metsässään ja olla tekemisissä vain oman väkensä kanssa. Kaikki muut rodut olivat vaarallisia. Pahoja. Geatkit halutaan vain tuhota. Muualta tulevat turmelisivat helposti nuorten mielen ja ajatukset. Ei tullut kysymykseen, että kyliin päästettäisiin ketään, puhumattakaan, että kukaan lähtisi pois kylästä tai metsästä. Ei koskaan. Ikinä. Tomar huokaisi synkästi katsoessaan, kuinka lintu katosi horisonttiin.

Tomar ei tahtonut asua koko pientä ikäänsä kotikylässään, häätäen tunkeilijoita pois ja ajatellen kuin vanhempansa. Ei. Tomar tahtoi matkustaa ja nähdä maailmaa. Hän halusi muuttaa kaupunkiin. Sellaiseen suureen kaupunkiin, mistä hän oli kuullut tarinoita vanhuksilta, jotka olivat Levottomina aikoina kulkeneet ympäri Jerchóvaa. Niissä kaupungeissa talot eivät olleet puuta, vaan kristallia ja lasia ja ne olivat korkeampia kuin rautahongat, mitä metsissä kasvoi. Kadut olivat sileää kiveä ja kiilsivät, kuin talvipakkasen jää järven pinnalla. Siellä paistoi aina aurinko, eikä siellä ollut ikinä talvea. Sellaisessa kaupungissa oli muitakin kansoja, kuin Geatkeja. Muut olennot saapuivat kaukaa toisilta tähdiltä, tuoden mukanaan uusia vaatteita, koruja, ruokaa, mausteita, ja ties mitä. Sellaisessa kaupungissa ei tarvinnut tehdä mitään ja silti oli rikas kuin kuningas ja jokainen päivä oli juhlaa. Ei tarvinnut paimentaa vuohia, tai metsästää ruokaansa metsästä päivästä toiseen.

Yksi yöperhonen lensi lyhdyn yläpuolelle, lepatteli siinä hetken, kunnes yhtäkkiä syöksyi kohti valoa ja leimahti tuleen. Tomar hätkähti. Muut yöperhoset lehahtivat kauemmaksi, mutta lepattelivat pian takaisin lyhdyn ympärille. Ne eivät näyttäneet surevan menetettyä lajitoveriaan.

Ilta oli laskeutunut vartiotorniin. Tomar oli saanut päivällä komennuksen yövuoroon, jossa hän vartioi isänsä Ramonin ja isänsä ystävien Luglion ja Sierrtan kanssa. Ramon oli hyvin nuorekas mies. Hänellä oli mustanruskeat hiukset ja samanvärinen parta. Hänen turkkinsa oli tummanharmaa ja kiiltävä, toisin kuin muilla ikäisillään. Sierrta oli lyhyt mutta jäntevä mies, jolla oli vaaleanruskeat hiukset ja valtavat silmät, jotka tuntuivat pulpahtavan ulos hetkenä minä hyvänsä. Lugliolla oli takkuiset, ruskeat, sivuilta harmaantuvat hiukset ja vaalea, kulunut turkki. Hauska äijä, mutta Tomar ei silti pitänyt hänestä. Hän oli jotenkin luihun oloinen laihassa ruumiissaan, josta kylkiluut paistoivat ulos.

                      Lugliolla oli yksi tytär, Senika. Hän oli 14-vuotias ja korviaan myöten pihkassa Tomariin. Olihan Senika kiva ja kauniskin; hänen tummanruskeat, pitkät hiuksensa, syvän tummat silmänsä, sekä silkkisen sileä ja kapea häntänsä oli hurmannut useita kylän poikia, muttei silti Tomaria. Syynä saattoi olla se, että Tomarin oli tarkoitus viedä Senika vihille seuraavana kesänä. Tomar ei ollut yhtään innoissaan ajatuksesta, että hänen vanhempansa olivat päättäneet hänelle puolison mielivaltaisesti. Ramon ja Luglio olivat olleet ystävyksiä aina ja he olivat jo aikoja sitten päättäneet, että heidän lapsensa menisivät naimisiin jonain päivänä. Tomar oli joutunut tämän salaliiton uhriksi, kun hän oli ollut noin kaksivuotias ja Luglio oli juuri saanut tyttären.

Tomar huokaisi syvään. Hän katsoi hetken yhtä lyhdyn ympärillä lepattelevaa yöperhosta ja nappasi sen sitten kiinni lennosta. Geatkit olivat siitä erikoisia, että luonto oli suonut heille ajatusta nopeammat refleksit, kyvyn kiivetä nopeasti mihin puuhun vain ja olla ketterämpi kuin korpikissa. Tomar avasi nyrkkinsä varovasti. Perhonen oli täysin vahingoittumaton. Tomar katsoi sitä hetken ja päästi sen sitten menemään. Hän katsoi sitä kunnes ei enää erottanut sen siipien liikkeitä hämärtyvää taivasta vasten.

Kauempana kylässä näkyi vielä liikettä. Ilta ei hidastanut pimeään tottuneita geatkeja. Korvenpään kylässä asui osapuilleen kolmisentuhatta geatkia. Heistä osa oli Tomarille jotain sukua ja loputkin hän tunsi lapsuudesta asti. Eihän kylään muuttanut ketään, kun yhtään ulkopuolista ei päästetty edes lähelle kylää. Geatkit eivät halunneet minkään muuttuvan. Kaiken piti olla, kuten on aina ollut. Korvenpään väki oli elänyt samalla tavalla jo vuosisatoja. Mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei suvaittu. Tomar on nähnyt jopa joskus, kun joitain lapsia, jotka olivat syntyneet erilaisina, oli heitetty kylmäverisesti järveen.

Sitä Tomar vihasi. Ahdasmielisyyttä. Geatkit olivat liian pelokkaita. He pelkäsivät ja vihasivat jopa toisia geatkeja, jos he olivat jotenkin erilaisia. Siksi oli myös vartijat. Jos joku tuli liian lähelle kylää vartijat huusivat siéna (kuolema!), heittelivät keihäitä ja ampuivat nuolilla kohti. Eivät he ikinä osuneet, tarkoituksena oli ainoastaan saada muukalaiset pelkäämään heitä niin, etteivät tule samaa reittiä enää uudestaan. Vaikka joskus Tomarin isän ystävät; Acostos, Luglio ja Sierrta pitivät hauskaa muukalaisten kustannuksella ja katsoivat kuka sai ensin matkalaisen kaatumaan.

Hänen isänsä Ramon oli suurimman osan päivistään vartiopaikalla kolmen muun vartijan kanssa. Heidän tehtävänsä oli tarkistaa, ettei kukaan ulkopuolinen tule kylään, tai edes näe sitä. Aiemmin päivällä Ramon oli tullut Tomarin luokse.

                      ”Acostos on sairaana tänään, eikä pääse vartioon.”

Acostos oli mukava tyyppi. Hieman pyylevä, mustatukkainen ukko, joka kertoi aina hyviä vitsejä. Tomar oli poikasena käynyt hänen ja isänsä kanssa monesti kalassa. Acostolla oli nykyään myös tapana sairastella useasti, joten uutinen ei tullut Tomarille yllätyksenä.

”Joten me ajateltiin ottaa tänään sinut meidän kanssa vartioon.”

Vartiotorni ei ollut oikeastaan tornia nähnytkään. Se oli pelkkä laudoitettu puunlatva, jossa oli katos. Talvella siellä oli hyytävän kylmää, mutta kesällä mukavan viileää. Pitkät päivät puun latvassa, ei ihme, että nämä äijät ovat vähän tärähtäneitä, Tomar ajatteli katsoessaan seuruettaan.

Ramon, Sierrta ja Luglio tappoivat aikaa pelaamalla korttia ja kertomalla härskejä vitsejä.

”...Tyttö keikautti isolla takapuolellaan oven kiinni ja kautta Suuren Pakkasen! Siellä se piruparka virui vähintään yhtä kauan, kuin Luglio sillä matkallaan!” Sierrta sanoi ja kaikki ukot repesivät nauramaan.

”Tietääkös Tomar muuten siitä? Siitä Luglion reissusta? Kerro, kerro sille…” Ramon selitti pyyhkien yhä naurusta vetistäviä silmiään. Tomaria ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Kyseisen tarinan siitä, kuinka Luglio vain eräänä päivänä katosi salaperäisesti kylästä ja palasi vasta viikkoja myöhemmin takaisin, oli Tomar kuullut liiankin monesti. Hän toivoi sydämensä pohjasta, ettei hänen tarvitsisi kuulla juttua taas uudestaan.

Yhtäkkiä Sierrta, jolla oli tarkoin hajuaisti, pomppasi ylös ja alkoi tähystää puiden lomitse. Tomarkin havahtui ja katsoi hämärtyvään metsään. Oliko siellä todella joku?

”Tunkeilija. Kaakossa.”

Ramon ja Lugiliokin tulivat reunalle tähystämään.

”Tuolla! Näettekö? Puitten välissä.”

Tomar yritti katsoa, muttei nähnyt mitään. Mutta muut tuntuivat näkevän. Ramon huusi ensimmäisenä. Sitten Sierrta ja Luglio. Siéna, siéna! Kuolema, kuolema!

”Tomar! Mene sen perään! Juokse! Ammu se jousella!”

Tomar katsoi ihmeissään Lugliota. Pitäisikö hänen muka tappaa joku viaton ihminen?

”Hyvä idea! Tomar saa miehuuskasteen siinä samalla. Tapa se, me seurataan täältä.” Ramon innostui. Tomar ei ollut uskoa korviaan. Hänen oma isänsä yllytti häntä tappamaan. Mutta minkäs teet kun painostetaan.

Tomar hyppäsi kaiteen yli ja laskeutui parissa sekunnissa maahan. Nyt hänkin näki hahmon puiden välistä. Muukalainen seisoi paikallaan; hän oli ilmeisesti kuullut jo siéna-huudot. Tomar lähti välittömästi juoksemaan tunkeilijaa kohti. Hän ei ehtinyt juosta edes metriä, kun hahmokin kääntyi juoksuun. Tomar ei välittänyt, vaan lisäsi vauhtia. Hän tiesi olevansa nopeampi, kuin muukalainen. Geatkiksi hän oli keskivertoa nopeampi. Vaikka nyt tehtävä oli haastava. Ramonin huudot takaapäin loivat paineita nuoren pojan harteille. Hänen isänsä toivoi hänen saavan tuon muukalaisen kiinni ja kaadettua nuolellaan. Tomar ei oikeasti halunnut tappaa ketään, mutta tämä oli näytön paikka.

Tomar alkoi vähitellen saavuttaa muukalaista. Hän juoksi jo melkein tunkeilijan vieressä, vain muutaman metrin päässä. Tomar yritti nähdä, mikä muukalainen oli miehiään. Se ei ollut helppoa. He molemmat juoksivat niin lujaa, että hahmon piirteitä oli hankala erottaa. Mutta yhden asian Tomar huomasi. Häntä. Tunkeilijalla oli samanlainen häntä, kuin geatkeilla. Tomar ehti nähdä myös hameen. Muukalainen olikin tyttö.

Yhtäkkiä tyttö pysähtyi. Tomar sai hädin tuskin itsensä pysähdyksiin, ilman että olisi kaatunut. Tomar seisoi leveän puun takana. Tyttö oli toisella puolella, eikä Tomar nähnyt häntä, tai tiennyt mitä hän aikoi. Tomarilla ei kuitenkaan ollut aikomuksena kyyhöttää piilossa koko päivää, joten hän päätti kurkistaa puun taakse. Tomar otti lyhyen varovaisen askeleen eteenpäin ja katsoi varoen puun takaa. Hän näki tytön. Geatkitytön. Erilaisen geatkitytön.

Tyttö seisoi paikoillaan ja tuijotti Tomaria herkeämättä. Tomar oli hämmentynytt. Tytöllä oli erikoisen kirkkaan punaiset hiukset, jotka olivat poninhännällä kiinni. Hänellä oli myös pitkä ja hieman takkuinen häntä. Tomar näki, että tyttö ei ollut asunut geatkikylässä, sillä hänellä oli erilaiset vaatteet, kuin mitä geatkit tavallisesti pitivät. Tytöllä oli päällään viitta, jonka alta paljastui punainen hieman repeillyt korsetti ja musta lyhyt hame, joka paljasti tytön jäntevät ja hoikat sääret. Geatkien mielestä tytöillä piti aina olla pitkä hame, sillä lyhyt oli heidän mielestään hyvin epäsovinnainen. Tomar tunsi punastuvansa nähdessään tytön ulkomuodon.

Tytöllä oli kädessään keihäs, johon oli kuivunut verta. Keihäs oli tytön kädessä sen verran varmasti, että Tomar tiesi heti, että tyttö osasi käyttä sitä ja hän puolustaisi henkeään viimeiseen asti. Mutta Tomar ei aikonut tappaa tyttöä. Ei enää. Ramon saisi vaikka haukkua hänet maan rakoon, mutta hän ei tätä tyttöä tappaisi. Tomar katsoi tyttöä silmiin ja hymyili. Se ei ollut mikä tahansa hymy. Se hymy tuli suoraan sydämestä. Tyttö katsoi Tomaria ja hänen silmänsä laajenivat. Aivan kuin hän olisi nähnyt jonkun hymyilevän ensikertaa elämässään. Sitten tyttö pakeni. Tomar jäi niille sijoilleen. Hän katsoi vielä hetken tytön perään ja kääntyi sitten takaisin. 

Koko matkan kohti kylää Tomar mietti vain tuota tyttöä. Hän oli geatki, mutta ei tavallinen geatki. Tyttö oli ilmeisesti kokenut ja nähnyt paljon enemmän, kuin Tomar ikinä, vaikka oli häntä selvästi nuorempi. Mitähän kaikkea tuo tyttö onkaan nähnyt…

Jokin syttyi Tomarin sisällä. Tahdon palava liekki. Tomar ei aikonut enää viettää loppuelämäänsä tässä homeisessa kylässä. Hän lähtisi pois. Liekki voimistui Tomarin rinnassa. Kokonaan pois. Ei vain parin sadan metrin päähän kukkulalle, tai läheiselle järvelle, vaan pois. Kauas pois. Hän näkisi ne suuret lasikaupungit, korkeat vuoret ja kaukaisimmatkin maat. Ja ehkä jonain päivänä hän näkisi tuon tytönkin uudestaan. Niin hän tekisi. Hän hyvästelisi vanhempansa ja kylänsä ja kaikki ne typerät vanhoilliset perinteet, joita ne houkat noudattivat sukupolvesta toiseen. Liekki sydämessä roihusi kuin rovio.

Tomar näki kylänsä ja vartiopaikan. Hän kuuli isänsä kysyvän, saiko hän muukalaisen kaadettua. Tomar ei vastannut. Hän kiipesi puuhun ja lähti kävelemään riippusiltaa pitkin kylään päin sanomatta sanaakaan. Ramonin äänet kaikuivat tyhjinä takanapäin. Tomar ei kuunnellut.

Kylässä hän pysähtyi hetkeksi. Minne päin? Tomar näki mäen, missä hän tapasi seistä ja katsoa maisemia. Punainen taivas muuttui hiljalleen siniseksi ja siitä mustaksi. Linnut laskeutuivat taivaalta ja pilvet hohtivat kultaisina. Ja jossain kaukana oli lintu noussut ilmaan ja lentänyt pois. Sinne päin. Sinne hän menisi.

Tomar astui sisään kotiinsa. Tutun ruoan tuoksu täytti koko asunnon. Tomar kuuli kokkauksen ääniä keittiöstä. Äiti teki tänään paljon ruokaa. Tomarin äiti Mirena oli tiukka täti. Tomar tiesi että Mirena hermostuisi jos hänet keskeytettäisiin, eikä siksi halunnut häiritä tätä. Mutta vaikka hänen äitinsä olikin vanhahtava ja ankara, hän oli silti myös hyvin kiltti ja rakastava ja ennen kaikkea; Mirena oli hänen äitinsä ja Tomar rakasti häntä. Tomar käveli omaan huoneeseensa. Huone oli pieni ja se oli jaettu kahtia, toinen puoli kuului veljelleen Oscille. Osc oli juuri täyttänyt kolme vuotta ja oli yhtä villi, kuin mikä tahansa geatki sen ikäisenä. Ehkä kuitenkin hiukan tavallista villimpi. Päivällä Tomar oli huomannut Oscin hännässä pienen palaneen kohdan. Poika oli selvästikin yrittänyt auttaa Mirenaa ruoan laitossa.

Tomar hymähti muistikuvalle veljestään ja otti sänkynsä alta pienen nahkasäkin ja täytti sen vaatteilla ja joillain arvoesineillä, jotka voisi vaihtaa tarpeen tullen paikalliseksi rahaksi. Hän kävi keittiössä hakemassa hieman ruokaa. Mirena oli niin työn touhussa, ettei edes huomannut Tomaria. Kun Tomar oli pakannut, hän päätti lähteä heti, jottei hänen tarvitsisi hyvästellä Ramonia, Oscia tai Mirenaa.

Ulko-ovella Tomar kuitenkin vielä pysähtyi hetkeksi. Hän halusi katsoa kotiaan viimeisen kerran, ennen kuin lähtisi pois. Mutta Tomar ei ehtinyt astua ovesta ulos, kun hän törmäsi Ramoniin.

”Oletko sinä menossa jonnekin?”

Tomar ei puhunut. Hän käänsi katseensa sivuun vaivaantuneena.

”Jos se johtuu siitä, että sinun piti tappaa se...”

”Ei se siitä johdu. Minä vain nyt lähden.”

Mirena oli kuullut puhetta ja seisoi nyt keittiön ovella. Hän näytti hyvin huolestuneelta.

”Poika aikoo lähteä.”

”Minä näen sen hyvin, Ramon.”

Tomar katsoi jalkojaan. Hän ei halunnut puhua äidilleen. Hän ei halunnut tehdä tätä surulliseksi. Tomar kuuli nyyhkytystä. Hän vilkaisi silmäkulmallaan ja näki Mirenan itkevän. Ramon oli hiljaa. Tomar tunsi itsensä surulliseksi, mutta samalla myös vihaiseksi ja turhaantuneeksi, eikä hän tiennyt minkä tunteen hän ottaisi pinnalle. Hän päätti olla ottamatta mitään niistä.

”Minä lähden nyt. En tiedä tulenko ikinä takaisin. Ehkä joskus. Anteeksi äiti. Hyvästi Ramon. ”

Tomar työntyi Ramonin ohitse ulos ovesta, vilkaisematta kertaakaan äitiinsä. Päästyään ulos hän näki vastakkaisella puulla Senikan, jonka muutenkin suuret silmät olivat laajenneet lautasen kokoisiksi. Hän oli selvästi kuullut heidän keskustelunsa. Tomar katsoi vain hetken Senikaa, eikä edes hymyillyt. Senika purskahti itkuun ja juoksi pois. Tomar lähti kulkemaan vastakkaiseen suuntaan.

                      Hän kuuli takaapäin, kuinka Ramon lohdutti Mirenaa ja Senika itki hysteerisesti jossain kauempana. Naapuritkin kurkkivat ikkunoistaan ja ovista ja tuijottivat käytävillä Tomaria ja ihmettelivät hälyä, mikä oli syntynyt. Tomar lähti laskeutumaan heti ensimmäisiä tikkaita pitkin alas maahan. Silmäkulmallaan hän näki, kuinka jo puolet kylästä oli kerääntynyt käytävien reunoille katselemaan hänen lähtöään. Jotain tällaista meteliä Tomar oli vähän odottanutkin, vaikka oli toivonut pääsevänsä lähtemään kaikessa hiljaisuudessa. Juuri tämä pisti vihaksi. Kun jotain vähänkin epätavallista tapahtui, koko kylä oli sekaisin. Isoissa kaupungeissa kukaan ei edes katsoisi, saati tuijottaisi.

Tomar laskeutui maahan. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen. Oli jo pimeää. Kaksi kuuta näkyi jo taivaalla ja kolmas oli nousussa. Viileä syysyön viima puhalsi lempeästi Tomarin kasvoille, tuoden tuoksuja jostain kaukaa. Tomar veti syvää henkeä. Liekki hänen rinnassaan paloi vahvana. Tomar käänsi katseensa kohti tuttua metsäpolkua ja mäkeä. Kuunvalo hohti puiden välistä hopeisena ja kalpeana. Tomar kuuli, kuinka Osc huusi hänen nimeään.

”Tomar! Minne sinä menet?”

Tomar vilkaisi vielä kerran ylös ja näki pikkuveljensä kurkkivan käytävän kaiteen välistä. Osc ei näyttänyt surulliselta, tai närkästyneeltä kuin kaikki muut. Hän näytti innokkaalta ja olevan ylpeä isoveljestään.

”Maailmalle Osc! Maailmalle!”

”Tule sitten kertomaan meille tarinoita.”

”Ehkä minä tulen.”

Tomar hymyili Oscille ja joka hymyili naama loistaen takaisin. Sitten Tomar juoksi metsään. Hän juoksi niin kauan, ettei kylästä näkynyt edes valoja. Kauas näkymättömiin. Hän oli vihdoin vapaa.