Tarina Metsäkansan Pojasta - Kappale 3

Selémtien majatalossa

Yön pimeimmät hetket olivat käsillä. Kolme kuuta hohti kalpeina taivaalla tuhansien tähtien keskellä. Oli kylmä. Tomar kietoi viittaa ympärilleen ja puhalsi nuotioon. Hän ei saanut unta; synkät ajatukset verhosivat hänen mieltään. Daran nukkui maassa hänen vierellään. Tomar ei ymmärtänyt kuinka hän pystyi siihen. Tomar huokaisi ja laski katseensa maahan.

Yksi kolmesta kuusta, kuoleman kuu Trioon, virnuili alas pahaenteisesti ja Tomar vältti katsomasta sitä. Silti hän pystyi tuntemaan sen punertavan hehkun niskassaan. Punainen kuin veri, veren kuu Trioon, Tomar muisti isoisänsä aina sanoneen. Aina sodan alla geatkit nostivat maljan Trioonille ja monesti muulloinkin. Se oli geatkien suojelija. Sanottiin, että siellä asuivat sodan ja kuolemanhenget ja kaikki geatkit pääsivät kuoltuaan Triooniin. Henget katsoivat suopeasti vain niitä, jotka kunnioittivat heitä. Mutta jos henget eivät katsoneet hyvällä maassa asuvia, ei heidän elämänsä tullut olemaan pitkä.

Tomar muisti isänsä sanoneen, että lopulta elämässä tulee hetki, jolloin kuolema on kohdattava ja silloin se täytyy tehdä selkä suorana. Tomar hymyili hieman, kun muisteli Ramonia. Hän ei näkisi isäänsä enää koskaan. Tomar puristi kätensä nyrkkiin ja puri huultaan. Hän kääntyi katsomaan Trioonia. Siellä se möllötti taivaalla kuten aina, mokomakin.

Tomar nousi ylös ja hiipi Veljen luo. Se nukkui maassa rauhallisesti. Tomar katseli kuinka sen paksu kylki nousi hitaasti ylös ja alas, ja samalla hän mietti millaisia unia se mahtoi nähdä. Sitten Tomar kyykistyi maahan ja kaivoi repustaan esille puukuppinsa, täytti sen vedellä ja nousi ylös. Hän käveli takaisin nuotiolle ja potkaisi sinne pienen kepin. Kipinöitä ja hehkuvia kekäleitä pölähti nuotiosta ja ne leijailivat leikkisästi kohti avaruutta. Tomar seurasi niitä ja nosti katseensa kohti Trioonia. Punainen kuu leijui hiljaa tummansinisellä taivaalla, hymyillen jokseenkin ivallisesti alas. Tomar virnisti sille ja nosti kuppinsa. Malja sinulle, senkin paskiainen. Sitten hän kumosi kuppinsa pohjanmaan kautta.

Veli nousi ylös. Tomar ei ollut huomannut, että se oli herännyt. Se seisoi puun juurella katsoen ylös suurilla silmillään. Silloin Tomarkin haistoi. Hän kääntyi katsomaan vasemmalle. Mennan oli ylhäällä, samoin Daran. Oli kuoleman hiljaista. Tomar tähysti metsään. Hän ei pystynyt näkemään yhtään mitään, metsä oli pimeä, kuin horna. Daran laski kätensä Tomarin olalle.

”Ne ovat täällä.”

Tomarin sydän otti yhden virhelyönnin. Pelon kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin, mutta hän yritti näyttää rohkealta. Tomar ei olisi halunnut vielä kuolla, mutta tahtoi kohdata koettelemukset pää pystyssä.

”Oli kunnia tuntea sinut.”

Daran hymyili Tomarille ja vakavoitui sitten.

”Sinä voit vielä yrittää paeta. Ehdit ehkä, jos lähdet nyt ja jätät minut…”

”En minä aio lähteä pakoon, kuin mikäkin pelkuri! Minä jään tänne kuten sinäkin!”

Korvia vihlova kirskunta keskeytti heidät. Se kuului aivan läheltä. Tomar puristi kävillään korviaan kivusta ja hevoset luimivat ja hirnuivat. Tomar tiesi, että nyt hänen hetkensä oli koittanut. Daran katsoi naama valkoisena metsään ja tarrasi sitten Tomaria käsivarresta kiinni.

”Nyt kuule! Sinun ei tarvitse kuolla! Ne tahtovat minut, joten minuun ne keskittyvät. Jos nyt lähdet, voin yrittää pidätellä niitä! Mene! Pelasta itsesi. Pelasta Veli!”

Tomar hätkähti. Hän muisti lupauksensa, jonka oli antanut hevoselleen. Tomar katsoi Veljeä, joka yritti peloissaan pyristellä irti puusta, missä se oli kiinni. Sitten hän kääntyi Daranin puoleen. Miehen kalpeat kasvot olivat täynnä huolta ja pelkoa. Tomar ei enää epäröinyt. Hetkellinen tekourheus oli muuttunut suunnattomaksi haluksi vain päästä pois. Tomar juoksi Veljen luo niin lujaa kuin kykeni. Veljeä ei tarvinnut kannustaa laukkaan. Tomar repäisi suitset irti puusta ja sai pitää kiirettää että ehti ratsunsa kyytiin, kun se jo tempoi täyttä laukkaa metsään.

Juuri samalla hetkellä kuusikosta rynnisti esiin kaksi shakaalia. Ne olivat suuria ja mustia ja niiden miekkojen terät lävistivät ilmaa sieltä, missä ne juoksivat. Tomar ehti vain nähdä Daranin ottaneen miekkansa esille ja varautuvan taisteluun, ennen kuin katosi risukon taakse ja kauemmas metsään. Tomar puristi Veljen kylkiä ja harjaa. Hän kuuli kuinka takaa päin kuului korkea tuskan kirkaisu. Mennan, ne tappoivat sen. Kyyneleet valuivat Tomarin silmistä. Daran ei selviäisi ikinä.

Yhtäkkiä kaikki pysähtyi. Tomar ei tiennyt mitä tapahtui, kun hän lensi ilmassa. Se oli liian epätodellista, ei sellaista tapahdu. Tomar näki taivaan ja kuut ja sitten maan. Hän tunsi kovan kivun iskeytyessään hiekkaiseen maahan kylki edellä. Tomar näki Veljen pyörähtäneen ympäri maahan ja hirnuvan kauhuissaan. Pelko palautti Tomarin takaisin tähän maailmaan. Jokin oli kaatanut Veljen.

Tomar otti puukkonsa esiin tupestaan, jossa se oli roikkunut hänen vyötäröllään. Se tuntui naurettavan pieneltä hänen kädessään. Miksi en ottaut jouseani mukaan kylästä? Veli kompuroi ylös maasta ja Tomar otti sen kiinni, ennen kuin se olisi karannut. Tomar kuuli Daranin huutavan kauempana, sitten tuli hiljaista. Liian hiljaista. Tomarin sydämen lyönnit hakkasivat hänen tärykalvojaan. Hän yritti rauhoittaa Veljeä ja toivoi, että voisi piilottaa sen jonnekin. Tuuli kääntyi ja Tomar haistoi; shakaali oli ihan lähellä. Hän katsoi ympärilleen ja yritti keksiä jotain. Hän sitoi Veljen kiinni puuhun ja kapusi itse ylös.

Shakaali käveli esiin läheisestä ryteiköstä. Se roikotti maassa veristä miekkaansa ja pälyili hurjana ympärilleen. Se harppoi Veljen luo. Veliparka rimpuili peloissaan, mutta ei päässyt solmusta irti. Shakaali raapi päätään ja vilkuili ympärilleen, se oli ollut varma, että oli jahdannut hevosta ja geatkia. Kaikki meni niin kuin piti ja siitä Tomar oli ihmeissään, mutta myös mielissään. Kunpa shakaali ei vain katsoisi ylös. Hän jännitti jalkojaan ja tähtäsi. Ihan kohta, ei vielä, ei vielä…

Shakaali kääntyi selin ja Tomar loikkasi. Geatkin luonto otti vallan ja pelko ja raivo saivat hänestä otteen. Tomar tarrasi kiinni shakaalin päästä niin luja kuin pystyi ja viilsi puukollaan. Tomarin käsi kastui paksusta, mustasta verestä ja hän potkaisi shakaalin maahan, irrotti Veljen puusta ja ratsasti pois niin nopeasti, kuin vain kykeni. Kaikki tuntui kovin epätodellista, auringon noustessa taivaanrannasta. Yö oli vihdoin ohi.

Aamu oli jo pitkällä, ennen kuin Tomar antoi Veljelle löysiä. Hän haisteli ilmaa ja kuulosteli pitkään, ennen kuin laskeutui maahan. Hän juotti hevosen leilistään ja pesi kätensä. Koko ajan hän vilkuili peloissaan ympärilleen ja säpsähti jokaista metsän ääntä. Paksu veri oli kuivunut haisevaksi ja tahmeaksi mönjäksi. Tomar ei ollut ikinä ennen tappanut ketään. Häntä kuvotti. Hän ei voinut ymmärtää, miten jotkut sanoivat olevan mahtavaa tappaa joku elävä olento. Jotenkin suurenmoisen kaikkivoipa tunne. Hän pikemminkin voi pahoin.

Tomar löi käden suulleen. Häntä huimasi ja hänen kätensä tärisivät. Hänen oli pakko tarrata Veljestä kiinni, kun ei itse pysynyt enää pystyssä. Tomar yritti niellä, mutta kaikki, mitä hän oli syönyt viimeaikoina tuli ulos hänen jalkojensa juureen. Kylmä hiki valui Tomarin niskaa pitkin ja häntä pelotti. Hän tahtoi vain päästä kotiin. Mutta matkaa oli tehty jo paljon, enää ei voitu kääntyä. Olisi jo paljon helpompaa, jos hän vain pääsisi edes Demóon.

                      Tomar huuhteli vedellä kipua pois kurkustaan, ennen kuin nousi taas Veljen selkään. Ilma ei tuntunut enää niin uhkaavalta. Hän taputti veljen kaulaa ja paino kylkiä varovasti. Veli lähti kävelemään metsästä ulos ja Tomar yritti unohtaa kaiken, mitä oli tapahtunut, mutta ei tiennyt, että se tulisi seuraamaan häntä ikuisesti.

Ensimmäiset kylmät päivät olivat jo takana päin; talvi teki tuloaan. Lehdet tippuivat puista ja kylmä viima pisti välillä kasvoihin. Silti aurinko paistoi kirkkaana ja lämmitti välillä, ainakin sydämiä. Kun lumet vihdoin sataisivat maahan, maailma näyttäisi aivan erilaiselta. Talvella sielujen voima laskee, kunnes taas koittaa kevät. Mutta toistaiseksi kuiva nurmikko näkyi vielä ja linnut lensivät taivaalla ja toivoa oli.

Tomarilla ainakin toivoa riitti. Ratsastettuaan yksin viikon, hän oli vihdoin päässyt Demóon. Hän oli luullut kauempaa kaupunkia vuoristoksi, mutta lähemmäs tullessa hän oli pystynyt erottamaan kauniiden rakennusten muodon. Demó oli kaikkea, mitä Tomar oli kuvitellut, mutta myös paljon enemmän. Suuret rakennukset olivat kaikki lasia ja kaunista kiveä, kadut olivat kiiltäviä ja valoisia ja asukkaat tulivat ympäri Jerchóvaa ja kaukaa toisista maailmoista. Tomar ei voinut muuta, kuin vain ihastella kaupunkia, samalla kun ratsasti sen kaduilla.

Kaupunki oli valtava ja sen läpi kävelemiseen menisi päiviä, helposti jopa viikko. Tomar löysi tiensä hieman köyhempään kaupunginosaan, jossa talot oli rakennettu suurimmaksi osaksi tavallisesta punatiilistä ja puusta. Se tuntui Tomarista kotoisimmalta ja vuokrat olivat kohtuullisempia. Siellä hän pysähtyi pieneen majataloon, jossa oli sisäpiha kotieläimille.

Tomar jätti Veljen karsinaan pientä korvausta vastaan ja otti puolestaan itselleen huoneen talon toisesta kerroksesta. Huone oli varsin karu, mutta se olikin tarkoitettu lähinnä nukkumiseen ja siihen se kelpasi mainiosti; pari metriä kapeaan huoneeseen oli juuri ja juuri saatu mahdutettua sänky, lipasto ja pieni ikkuna.

Ensimmäisen yön jälkeen Tomar lähti etsimään töitä. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty; kaupungissa melkein jokaiseen työhön piti olla koulutus, tai osata kieliä. Metsässä asuneena geatkina ei Tomarilla mitään koulutusta ollut, puhumattakaan kielitaidosta. Tomar ei silti masentunut. Oli pelkästään hauskaa kierrellä kaupungin kaduilla, katsellen kaikenlaisia outoja asioita, mitä ei ollut ikinä ennen nähnyt. Erääseen kauppaan, jossa myytiin uusia keksintöjä, joiden käyttötarkoitusten rajana oli vain mielikuvitus, Tomar juuttui pitkäksi aikaa. Tästä pitää kertoa Oscille, hän ajatteli.

Vihdoin, monen päivän uupumattoman etsimisen jälkeen Tomar sai töitä ravintolasta kymmenen korttelin päästä. Hänen tehtävänsä oli käydä päivittäin ostamassa vihanneksia ja muita ruoka-aineita läheiseltä torilta. Palkka oli pientä, mutta riitti hyvin Tomarin tarpeisiin ja Veljen elättämiseen. Majatalon isäntä, jonka vuokralla Tomar asui, oli kyllä sanonut, että jos Tomar myisi hevosensa, hän saisi enemmän rahaa itselleen. Mutta Tomar ei halunnut luopua Veljestä. Sitä paitsi, jos hän päättäisi jonain päivänä muuttaa takaisin kotiin, niin kuinka hän sinne pääsisi, ellei ratsain ja vain Veljeen Tomar luotti.

Oli jälleen tavallinen arki-ilta. Tomar käveli Selémtietä pitkin kohti majataloa, jossa asui. Hän laskeskeli palkaksi saamiaan rahojaan ja mietti säästäisikö hopeakolikot, vai kävisikö ostamassa aterian läheisestä kuppilasta. Hän päätti säästää rahansa, vaikka kuppilan pihvit olivatkin taivaallisia. Isoilla kolikoilla Tomar maksoi vuokransa, Veljen elätyksen ja omat menonsa.

Tomar oli kotiutunut Demóon ja hän suunnitteli jo matkaa merelle, joka oli verrattain lähellä, sillä Demó sijaitsi merenrannalla. Kaikista haaveista ja suunnitelmista huolimatta hän ei silti ollut onnellinen. Vaikka aurinko paistoi Demóssa aina, silti hänen mielensä oli synkkä. Joka ilta hän laski rahansa ja ynnäili päässään, kuinka kauan menee, ennen kuin hän voi irtisanoutua työstään ja vaihtaa maisemaa. Vaikka kaikki oli päälle päin hyvin, Tomar ei silti saanut unta. Hän saattoi valvoa tunteja ja nukahdettuaan hän näki ahdistavia unia ja hän saattoi herätä peloissaan ja surullisena.

Elämä oli leppoista ja mukavaa Demóssa, aivan kuten Tomar oli uneksinut, mutta silti synkät pilvet verhosivat hänen mieltään. Kuinka hän oli saattanutkin antaa Daranin puhua hänet ympäri pakenemaan? Millainen pelkuri hän oli ollut. Daran oli kuollut ja hänen olisi pitänyt olla myös. Katkeruus nousi aina Tomarin kurkkuun, kun hän ajatteli ystäväänsä. Kuollutta ystäväänsä. Kuinka hän kehtaisi mennä kotiin ikinä? Hänhän oli murhamies, pelkuri ja petturi! Juuri sellainen, millaisia kaikki geatkit halveksivat. Juuri sellainen, millaista hän itsekin halveksi ja vihasi. Tomar ei kehdannut katsoa itseään edes peiliin, hän ei halunnut nähdä sitä pelkurimaista tappajaa, joka katsoi häntä takaisin.

Tomar laittoi hopeakolikot taskuunsa, kun hän saapui majataloon. Hän puheli hetken isännän ja emännän kanssa alakerran kapakassa kuten joka ilta ja maksoi samalla kuukauden vuokransa. Sitten hän kapusi portaita pitkin omaan huoneeseensa. Hän piilotti loput rahat lipaston laatikkoon ja vaihtoi hikisen paitansa puhtaaseen.

Työpäivä oli venynyt iltaan ja häntä väsytti niin, ettei jaksaisi lähteä enää minnekään. Kirkkaat katulamput paistoivat sisään ikkunasta ja jostakin tulvi sisään mausteisen ruoan haju. Tomar huokaisi ja käveli ikkunalle. Ei olisi uskonut, että oli talvi. Oli totta, kun kerrottiin tarinoita siitä, ettei kaupungeissa ikinä ollut kylmä tai pimeää. Sää oli kuin kesällä, vaikkei puissa ollut lehtiä ja lamput valaisivat heti, kun aurinko oli painumassa mailleen. Tomar katseli ikkunasta sisäpihalle. Päivällä isäntä oli päästänyt Veljen tarhaan, jossa se söi tyytyväisenä heinää ja joi puhdasta vettä. Illan laskeutuessa isännän nuori poika kävisi viemässä sen takaisin talliin.

Pieni yöperhonen lensi ikkunasta sisään ja jäi pörräämään kynttilän ympärille. Tomar kellahti sängylle ja jäi katselemaan sen lentoa. Hän muisteli viimeistä iltaansa Korvenpäässä. Vartiotorni ja vanhusten typerät jutut. Juuri kun hän oli keskittynyt omiin ajatuksiinsa, Tomar kuuli melua huoneensa ulkopuolelta. Alakerrassa, isäntäväen pitämässä kapakassa käytiin kiivasta keskustelua. Tomar höristi korviaan. Väittely ei kuulostanut isännän ja emännän väliseltä tavanomaiselta riitelyltä. Tomar erotti selvästi useita eri miehen ääniä, ihmisiä. Hän nousi ylös ja avasi hiljaa ovensa. Nyt äänet kuuluivat selvemmin. Tomar käveli käytävän halki ja kuunteli samalla. Hän päätti mennä auttamaan isäntäväkeä; ihmisillä kun oli paha tapa tulla silloin tällöin haastamaan riitaa sinne, missä heitä vähiten kaivattiin.

Päästessään portaikkoon, Tomar näki riidan aiheuttajat ja piiloutui nopeasti seinän taakse. Kapakassa oli viisi mustiin pukeutunutta miestä. Heillä oli kaavut, miekat vyötäisillään, sekä kullakin pitkät hiukset, joiden alta saattoi huomata tutunoloisen tatuoinnin. Miehistä kaksi kiisteli isännän kanssa. Tomar pelästyi. Fjoðuriaanit ovat tulleet kostamaan minulle Daranin kuoleman. Väittely kuitenkin loppui lyhyeen ja mustanpuhuva seurue poistui rauhassa pois majatalosta. Tomar odotti hetken, ennen kuin laskeutui portaita alas kapakkaan.

”Mitä täällä tapahtui? Mitä he halusivat?”

Isäntä näytti väsyneeltä, käveli takaisin tiskin taakse ja otti esille pari juomalasia, jotka täytti oluella. Hän viittoi Tomaria istumaan ja ojensi tälle toisen lasin. Itse hän otti ison kulauksen omasta lasistaan, vilkaisi olkansa yli vaimonsa varalta ja huokaisi päälle.

”Nämä miehet vain tiedustelivat eräästä huoneenvarauksesta. Se varaus oli tehty jo melkein vuosi sitten ja minä yritin selittää heille, että minulla ei ole tapana pitää varauksia kovin pitkään ja että olen antanut sen huoneen jo pois toisille asiakkaille. Jostain syystä nuo herrat olisivat tahtoneet minun pitävän varauksen päällä vielä jonkin aikaa. Enhän minä sellaista voi luvata!” Isäntä sanoi ja huitoi kädellään ilmaa.

Hän näytti hetken kiihtyneeltä, mutta otettuaan pari kulausta olutta hän palautui takaisin omaksi leppoisaksi itsekseen. Tomar myönnytteli hetken isäntää; että hän oli tehnyt aivan oikein pitäessään päänsä ja niin edelleen. Sitten hän kuitenkin kiitteli oluesta ja palasi takaisin huoneeseensa. Tomar seisoi keskellä huonetta. Hän katsoi ulos ja pohti kiivaasti asioita mielessään. Sitten hän nappasi viittansa ja painui ulos takakautta.

Illalla varjot olivat syvempiä ja taivas täysin musta. Katuvalot valaisivat kellertävinä seutua. Katuvalojen värisävystä pystyi erottamaan Demón eri alueet: Seudulla missä Tomar asui, ne olivat lämpimänsävyisiä, mutta mitä lähemmäs vauraista keskustaamuuttui samalla katuvalojen sävy kylmemmäksi ja kirkkaammaksi. Keskustan Dialectiassa, missä Liittouman virkamiehet työskentelivät, näytti öyällä samalta kuin päivällä. Selémtiellä sen sijään vanhat katulamput räpsyivät silloin tällöin ja kolme valoa oli korvattu öljylyhdyillä.

Ilta oli tavallista koleampi. Tomarin hengitys höyrysi ja hän seurasi sitä hetken. Oli vaikea uskoa että nyt oli täysi talvi. Sitten hän otti jalat alleen ja juoksi tietä ylös kohti Demón ydintä. Eipä aikaakaan, kun hän jo saavutti mustan miesjoukon. He kävivät keskustelua katulampun alla vanhan kuppilan edustalla. Tomar hidasti rauhalliseen kävelyyn ja päästessään heistä puolen korttelin päähän, he astelivat sisään. Tomar puri huultaan. Mitä hän oli tekemässä? Hänethän tapettaisiin, jos hän menee sisään. Paha olo tuli taas Tomarin vatsaan. Hänen oli pakko, muuten hän katuisi ikuisesti. Hänen täytyi tehdä tämä.

Tomar kasasi itsensä ja astui sisään. Pulska, mutta kaunis rouva tiskin takana kysyi häneltä heti, mitä saisi olla. Tomar tilasi juoman ja tähyili ympärilleen. Vähän matkan päässä oli heiluriovilla eristetty tupakointitila. Tomar tähyili ja pystyi näkemään yhden täyteen ahdetun pöydän täynnä mustapukuisia ihmisiä. Tomar maksoi juomansa ja käveli kohti heiluriovia. Hänen jalkansa tärisivät, mutta hän yritti olla välittämättä siitä.

Fjoðuriaanit istuivat isossa pyöreässä pöydässä. He puhuivat ääntään madaltaen, jos puhuivat. Osa heistä poltti piippua. Tomar pysähtyi vähän matkan päähän heistä ja jäi katsomaan joukkoa. Hän näki miekan pilkistävän monen kaavun alta. Hän joi oluensa kerralla, keräsi rohkeutensa ja käveli miesten luokse. Ensin miehet olivat, kuin eivät olisi nähneetkään Tomaria, mutta kun hän ei lähtenyt pois, vaan seisoi paikoillaan, kääntyivät miehet, yksi toisensa jälkeen katsomaan. Pian Tomaria tuijotti kymmenen tuimaa silmäparia, joista jokainen oli nähnyt maailmaa, tuhoa ja kuolemaa.

”Onko sinulla jotain asiaa?” Yksi miehistä kysyi.

Tomarin ääni juuttui kurkkuun. Hän nielaisi pari kertaa, ennen kuin pystyi puhumaan.

”Kuulin teidät Selémin majatalossa. Ja satun tietämään, mitä te sieltä haitte. ”

Tomarin sanat eivät näyttäneet tekevän minkäänlaista vaikutusta miehiin. Pari heistä kääntyikin jo omien juomiensa tai piippujensa pariin.

”Aivan…” Tomar nielaisi ”Te… Te etsitte Darania, eikös vain?”

Reaktio tällä kertaa oli aivan toinen. Kaikki miehet kohahtivat ja pari nousi seisomaan. Tomar pelästyi, kun miehet eivät näyttänet kovin ilahtuneilta. Yksi heistä, vanhin mies, jolla oli harmaa parta ja arpinen naama nousi ylös. Hän tarrasi Tomarista kiinni ja veti tämän huoneen nurkassa olevaan varjoiseen lossiin. Muut miehet seurasivat perästä ja pian he kaikki ympäröivät Tomarin tuijottaen tätä tiiviisti.

”Mistä sinä tiedät tuon nimen? Kuka sinä olet?” Harmaapartainen mies kysyi tiukasti.

Tomar empi hetken.

”Nimeni ...on Tomar Ramonin poika ja tunne tuon nimen, koska hän on ystäväni.”

Harmaapartainen mies hölläsi hieman otettaan, mutta ilme oli yhä tuima.

”Miksi uskoisimme sinua? Kuinka voimme luottaa sinuun?”

”Luulisi teidänkin tietävän, että geatkeihin voi luottaa, tai niin ainakin Daran sanoi.” Tomar sanoi hiljaa.

Miehet kävivät keskustelua keskenään kielellä, jota Tomar ei ymmärtänyt, mutta pään nyökyttelystä hän päätteli miesten olevan samaa mieltä hänen kanssaan. Lopulta harmaapartainen mies päästi Tomarista irti ja esittäytyi.

”Nimeni on Vaghó ja nämä ovat veljiäni. Me olemme Fjoðuriaaneja ja Daran on yksi meistä. Haluaisitko sinä, Tomar Ramonin poika kertoa meille mitä tiedät Daranista?”

Tomar huokaisi helpotuksesta, häntä ei välttämättä tapettaisikaan. Hän kertoi miehille kaiken kievarista ja Veljestä, Talismaaniin ja shakaaleihin asti. Miehet näyttivät hyvin vakavilta, kun Tomar lopetti tarinansa. Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Piippujen savu leijui paksuna pilvenä heidän yllään.

”Luulenpa, että veljemme Daran on kuollut.” Vanha mies sanoi. ”Mahdollisuus, että hän olisi elossa on hyvin pieni. Tämä vaikeuttaa tehtäväämme suuresti.”

Tomar muisti Daranin sanoneen, että ainoastaan hän tiesi amuletin olinpaikan ja ilman sitä Varjon kukistaminen olisi lähes mahdotonta.

”Mitä tapahtuu, jos te ette löydä Talismaania?”

Miehet kääntyivät Tomarin puoleen. Vanha mies nojautui häntä kohden ja madalsi ääntään.

”Näistä asioista puhutaan hiljaa ja muulta maailmalta salassa. Mutta sen voin kertoa, että on olemassa mahdollisuus, että varjolaiset löytävät Talismaanin. Silloin kaikki mitä me ja Daran olemme tehneet, valuu hukkaan. Maailman tuho se ei vielä ole, mutta melko lähellä.”

                      Mies nojautui taakse päin ja asteli takaisin pöytäänsä. Tomar tiesi keskustelun olevan ohitse. Hän aikoikin juuri hyvästellä, kun sai mieleensä vielä yhden kysymyksen.

”Anteeksi vielä herra Vaghó, mutta ettekö te sanoneetkin äsken, että on pieni mahdollisuus, että Daran olisi elossa. Mitä tarkoitit?”

Harmaapartainen mies kääntyi ympäri ja palasi Tomarin luokse.

”Voi olla, että shakaalit eivät tappaneet Darania. Joskus ne vievät vankejaan kuulusteltaviksi vuorille. Mutta koska aikaa on kulunut paljon, hän tuskin on enää elossa.”

Vaghó laski kätensä Tomarin olkapäälle ja huokaisi, sitten hän kääntyi miestensä puoleen, sanoi jotain vieraalla kielellä ja he joivat kuppinsa tyhjiksi ja lähtivät kaikki kävelemään ulos, jättäen Tomarin yksin. Mutta Tomar ei ollut saanut haluamaansa vastausta. Tomar juoksi miesten perään.

”Mitä te siis aiotte tehdä?”

”Emme mitään.”

Näiden sanojensa jälkeen Vaghó ja hänen miehensä poistuivat kapakasta. Tomar jäi seisomaan avuttomana keskelle eteisaulaa kaljatuoppi kädessään.

Mutta täysin tyytymätön hän ei ollut, sillä toisessa kädessään hänellä oli nahkapussi, jonka hän oli pihistänyt Vaghólta heidän puhuessaan. Luonto oli suonut geatkeille kyvyn olla ketterämpiä kuin korpikissat, uida yhtä hyvin kuin kalat ja varastaa tavaroita taitavammin kuin rottanaamat. Tomar laski tuopin baarin tiskille ja ryntäsi ulos kohti Selémtietä. Kun Fjoðuriaanit huomaisivat tulleensa ryöstetyiksi, he olisivat jo kaukana hänestä.

                      Tomar toivotti pikaisesti hyvät yöt isännälle, juoksi rappuset ylös huoneeseensa ja lukitsi oven. Hän hätisti yöperhosen ulos ja sulki ikkunan, sitten hän siirsi kynttilän lähelleen ja istahti sängylle. Tomar kumosi pussin sisällön sängyn peitteelle ja alkoi tutkia saalistaan: pari isoa kolikkoa, puukko, puoli leiliä viinaa ja kasa papereita. Tomar tutki papereita lähemmin ja tuli tulokseen, jota oli toivonutkin; ne olivat karttoja. Hän luki karttoja ja äkkäsi yhdestä nimen Demó. Hetken aikaa ynnäiltyään Tomar alkoi hahmottaa kartoista yhtä isoa kokonaisuutta, joka oli heidän kotimaansa, Jerchóva. Tomar ei olisi uskonut sen olleen näin suuri, hän kun itse ei tiennyt muuta kuin Korven, joissa oli asunut koko ikänsä, sekä tietenkin matkan sieltä Demóon.

Tomar kiinnitti huomiota myös rajattuihin alueisiin, joiden sisällä olevien paikkojen nimet oli kirjoitettu punaisella musteella. Joidenkin alueiden rajoja oli piirretty isommiksi ja joidenkin paikkojen nimet, jotka oli kirjoitettu tavallisella musteella, oli kirjoitettu päälle punaisella. Punaista ja mustaa. Tomar mietti hetken, mitä se voisi tarkoittaa. Sitten hän keksi; varjon alueet! Ne kasvoivat koko ajan, vaikka siitä ei puhuttu ääneen. Fjoðuriaanit tiesivät. He pitivät kirjaa.

Karttaan oli merkitty suuret vuoret lähellä Demóa mustin kirjaimin: Dewa. Vuorilla oli siellä täällä pieniä punaisia kohtia. Vaghó oli puhunut tyrmistä vuorilla. Näiden täytyi olla niitä. Tomar ei tarvinnut muuta tietoa. Hän kaivoi koko pienen omaisuutensa esille ja laski rahansa; hän pärjäisi näillä hyvin jonkin aikaa. Tomar vaihtoi kuluneet housunsa tunikaan ja saappaisiin, veti viitan päälleen, petasi petinsä ja sammutti kynttilän. Hän katsoi vielä kerran ulos sisäpihalle, ennen kuin nosti kassinsa sängyltä ja harppoi ulos huoneesta.

”Kirjaudun nyt ulos, kiitos kaikesta.”

Isäntä katsoi Tomaria silmät ymmyrkäisenä, ottaessaan rahat vastaan.

”Mistäs nyt tuulee? Kuinka sinä näin yhtäkkiä päätit lähteä? Sinne merellekö nyt?”

”Ei, minä menen vuorille. Kiitos vielä kerran kaikesta, kerro rouvalle terveisiä!”

”Tottakai kerron! …Ja sinulle on täällä aina huone vapaana, tiedä se! Olet ollut siivoin asiakas pitkään aikaan!”

Tomar naurahti astellessaan takapihan kivetystä pitkin talleille. Hän satuloi Veljen ja otti sen ulos karsinasta. Tomar taputti Veljeä kaulalle ja puhalsi sen harjaan. Kuulitkos Veliseni, me menemme nyt vuorille, me haemme ystävämme pois. Suuri kivi vierähti pois Tomarin sydämeltä, kun hän loikkasi Veljen selkään ja ratsasti ulos Demósta.

***

Kirpeä pakkanen alkoi hellittää hieman. Vaikka aurinko paistoikin, se ei silti lämmittänyt edes kasvoja. Suuren vuorikotkan siluetti piirtyi tyhjälle taivaalle ja Tomar jäi hetkeksi katsomaan sen lentoa. Vihdoinkin, loputtoman pitkältä tuntuneen matkan jälkeen Tomar oli päässyt vuorille.

Demóssa talvea ei ollut edes huomannut, mutta heti kaupungin porttien jäätyä taakse kylmä vuodenaika oli näyttänyt todelliset kasvonsa. Hanki matkan varrella ei ollut edes kovin syvä, mutta se oli siitä huolimatta hidastanut matkan tekoa. Tomar oli kuitenkin mielissään, että hänellä oli Veli mukanaan, sillä muuten matka olisi kestänyt paljon kauemmin. Nyt metsä ja erämaa olivat jääneet taakse jo kauan sitten ja Tomar nousi ylös jyrkkää vuorenpolkua taluttaen Veljeä; näissä olosuhteissa pienellä hevosella oli muutenkin tarpeeksi raskasta, joten Tomar ei tahtonut rasittaa sitä omalla painollaan.

Ilma oli viileä, sekä välillä tuuli jäätävästi, muttaTomar oli silti hiestä märkä. Kiipeäminen oli raskasta ja hän olisi muussa tilanteessa pitänytkin taukoa, mutta ei nyt. Jokainen matkalla kulutettu minuutti tuntui taas yhdeltä hukkaan heitetyltä minuutilta ja jos Tomar olisi vain kyennyt, hän olisi jatkanut eteenpäin juosten. Hän pystyi ajattelemaan vain sitä, miten Daranille kävisi, jos hän ei ehtisi. Entä jos Daran onkin jo kuollut, entä jos Tomar olisi myöhässä tai Daran olisikin tapettu heti siihen paikkaan? Sitä Tomar ei tohtinut ajatella. Hän sulki mielensä moisilta mietteiltä ja hoki itselleen, että Daran on yhä elossa. Tomar tahtoi uskoa ystävänsä olevan yhä hengissä. Minä näen hänet vielä.

Vuorikotka läiskäytti pari kertaa siipiään ja laskeutui vähän matkan päähän pystyyn kuolleen puunkarahkan latvaan. Sen punaisenruskea höyhenpeite kiilsi auringonpaisteessa samalla, kun se tarkkaili Tomaria ja Veljeä. Sen silmien takana välähti tieto jostain suuremmasta ja kai pientä sääliäkin se tunsi matkalaisia kohtaan. Tomar kääntyi katsomaan tuota uljasta luontokappaletta ja hetken he jakoivat mietteitään sanattomasti. Veli hirnahti kärsimättömästi. Vuorikotka räpsäytti silmiään ja nousi taas ilmaan.

Tomar kääntyi ratsunsa puoleen. Veljen silmissä näkyi väsymys ja jano, eikä se aikonut jatkaa edemmäs. Matkan tekoa hankaloitti myös ilman oheneminen. He olivat viimeiset kuusi tuntia vain nousseet ylöspäin jyrkkää rinnettä.

”Minäkin tahtoisin levähtää, mutta emme voi.”

Veli ei näyttänyt vakuuttuneelta. Se luimi korviaan ja viskoi päätään puolelta toiselle. Tomar huokaisi. Ei hän voisi pakottaa Veljeä jatkamaan; jos heidän välinen luottamus nyt rikkoontuisi, ei Tomar voisi enää nousta Veljen selkään. Hän jatkaisi matkaa yksin. Tomar jätti suitset Veljelle päähän.

”Odota minua yksi vuorokausi, jos minua ei silloin vielä näy lähde pois. ”

Veli katsoi Tomaria silmiin. Tomar hymyili ja puhalsi hevosen kaulaan. Veli tönäisi häntä turvallaan ja henkäisi tätä kasvoihin. Tomar antoi ratsunsa vielä juoda leilistään ennen kuin päästi irti tämän hihnasta. Pieni hevonen jäi hiljaa seisomaan paikoilleen, kun Tomar jatkoi matkaansa ylös kohti lähes mahdotonta määränpäätään.

Aurinko laski. Tomar kaivoi esiin karttansa. Hän oli ollut varma matkansa suunnasta, kunnes oli tullut umpikujaan. Polku, jota pitkin hän oli kulkenut tähän asti, oli yhtäkkiä loppunut seinään, eikä kiertotietä näkynyt. Tomar sytytti pienen soihdun, jotta näki tarkkailla karttaansa. Siinä missä hän oli, olisi polun pitänyt jatkua vielä kilometrejä. Tomar arvasi, että oli jossain vaiheessa kääntynyt erehdyksessä väärään suuntaan ja oli nyt hakoteillä. Nyt hänen pitäisi kääntyä takaisin ja löytää oikea reitti. Tomaria harmitti; tähän kului liikaa aikaa, hän ei ikinä ehtisi ajoissa.

Tuulen suunta kääntyi. Kylmä ilma puhalsi viiltävänä Tomarin niskaan seinän takaa. Ilma ei lämpötilastaan huolimatta ollut raikasta, päinvastoin; tunkkainen ulon ja mädän lemu puhalsi vuorilta. Tomar käänsi katseensa ylöspäin. Mikään muu ei voi haista tuolle kuin ainoastaan shakaali. Hän oli oikeassa. Seinämä ei suinkaan jatkunut satoja metrejä ylöspäin, vaan ainoastaan kymmenisen jalkaa. Maanvyörymä oli ilmeisesti tukkinut tien. Tai sitten se oli tukittu. Tomar tunki kartat takaisin reppuunsa ja ryhtyi kapuamaan ylöspäin.

Hetkeä myöhemmin Tomar sain näkökenttäänsä kaksi shakaalia. Kavuttuaan kiviröykkiön ylitse hän oli jatkanut matkaansa kapeaa kiemurtelevaa tietä pitkin. Nyt hän oli kallion seinämän takana piilossa, parinkymmenen metrin päässä kahdesta shakaalista. Se merkitsi ainoastaan sitä, että tyrmät eivät voineet olla enää kaukana. Tomar kiitti Trioonia onnestaan; vuorilta tuuli shakaaleista nähden häntä kohti, joten ne eivät voineet haistaa häntä. Ainoa ongelma oli, miten hän pääsisi niiden ohitse. Tomar katseli ympärilleen. Hän voisi palata hieman matkaa taaksepäin ja kiertää shakaalit yläkautta, mutta se veisi tuhottomasti aikaa ja jokainen menetetty minuutti saattoi olla kohtalokas. On oltava jokin toinen tie, hän mietti.

Tomar kurkisti nopeasti kulman taa. Ne seisovat vierekkäin seinää vasten, en ikinä… Tomar keskeytti ajatuksensa. Hän kurkisti uudestaan kulman taakse. Kahden shakaalin välistä näkyi aukko; luolan suu. Tomar oli vähällä huudahtaa helpotuksesta. Hän oli vihdoin perillä, mutta suuaukkoa vartioitiin. Tomar oli kerran päässyt pakoon yhtä shakaalia ja sekin oli aivan onnenkantamoista. Kahden ohitse pääseminen olisi käytännössä mahdotonta. Tomar nojasi seinään, tuntien taas kylmän hien valuvan hänen selkäänsä myöten. Hän ei ollut yhtään ajatellut tätä. Totta kai tyrmän suulla vartioi shakaaleja ja niistä olisi päästävä ohitse. Lisäksi kaiken järjen mukaan sisällä odottaisi lisää shakaaleja. Ei hän yksin voisi käydä sotaan kaikkia niitä vastaan, mutta jos hän pääsisi edes noiden kahden ohi, olisi tehtävä jo hieman lähempänä loppuaan.

Tomar raotti hiljaa reppunsa suuta. Hänen asearsenaalinsa oli surullinen: pelkkä puukko, jolla ei taatusti tapettaisi kahta shakaalia. Tomar vajosi maahan epätoivoisena. Ei hän pystyisi mahdottomuuksiin. Jos vain shakaalit poistuisivat edes hetkeksi, hän ehtisi juosta sisään ja… Tomar ei halunnut ajatella pidemmälle. Tässä pulmassa oli miettimistä tarpeeksi.

Tomar sulki reppunsa, hivutti sen vaivihkaa olalleen ja nousi ylös. Asiat eivät etene, jos vain istuu paikallaan, hän ajatteli. Tomar vilkaisi vielä pikaisesti nurkan taakse. Hiljaa, matalana ja nopeasti, niin pääsen lähempänä olevan kivenlohkareen taakse, hän mietti. Tomarin hengitys tiheni. Hänen sydämensä hakkasi kurkussa. Mene nyt, eivät ne sinua huomaa. Hänen kätensä tärisivät ja sydän tuntui tulevan rinnasta ulos. Nyt vain, nopeasti! Tomar tunsi kuinka hiki valui hänen ohimoitaan myöten. Entä jos ne huomaavat minut? Entä jos ne kuulevat askeleeni? Kuolen siihen paikkaan! Ne teurastavat minut kuin jäniksen! Tomar puri huultaan ja vilkaisi taas kulman taakse. Shakaalit seisoivat kuin patsaat paikoillaan. Nehän ovat aivan paikoillaan. Eivät ne huomaa. Mene nyt. Mene. MENE! Hän päästi irti seinästä ja juoksi.

Ei kuulunut mitään. Ainoastaan kepeä tuulenvire heilutti Tomarin hiuksia. Hänen reppunsa ei narissut, hänen vaatteensa eivät kahisseet, hänen jalkansa tuskin koskettivat maata. Tomarista tuntui kuin olisi liitänyt hiljaa. Luonto oli suonut geatkeille kyvyn uida kuin kalat, olla ketterämpi kuin korpikissa ja halutessaan liikkua täysin ääntäkään päästämättä. Tomar lyyhistyi kivenjärkäleen taakse. Hän haukkoi henkeään hiljaa; hän pääsi tänne asti!

Tomarin hengitys alkoi tasaantua hieman. Vaikka hän istuikin ison kallion takana, hän pystyi silti haistamaan shakaalien lemun. Toisaalta se rauhoitti, koska hän pystyi sanomaan, kuinka etäällä ne olivat hajun perusteella. Tomar katsahti ylöspäin. Kallio oli hieman rosoinen, hän voisi helposti kiivetä sitä pitkin. Tomar kapusi vaivihkaa. Nyt Shakaalit olivat aivan hänen nenänsä alla. Etäisyys oli niin pieni, että shakaalit saattoivat haistaa hänet jo, vaikka tuulen suunta olikin hänen puolellaan. Aikaakaan ei saanut tuhlata. Tomar painautui lohkaretta vasten, jotta ei vahingossakaan näkyisi. Hän katseli ympärilleen. Maassa ei ollut, kuin kiviä ja kuivuneita ruohotuppoja. Sitten Tomar keksi. Hän laskeutui maahan ja nosti käteensä nyrkin kokoisen kivenpalasen. Se oli tarpeeksi kevyt, muttei liian kevyt.

Tomar kipusi uudestaan ylös. Hän katsoi shakaalien ohi. Hän jaksaisi juuri ja juuri. Tomar lipaisi huuliaan ja viskasi kiven. Se lensi kaaressa shakaalien yli aina rinteessä olevien kivien taakse, kolahtaen kauniisti. Tomar virnisti; molemmat shakaalit käänsivät heti päänsä ääntä kohti. Mutta kaikki ei mennyt kuten piti. Vain toinen shakaali lähti äänen perään. Tomar hätääntyi. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Äkkiä, jotain! Tomar vilkaisi taas maahan. Hitto vie, pelkkiä kiviä. Tomar mietti kuinka paljon hänellä oli vielä voimia jäljellä. Lopputulos ei tyydyttänyt häntä, mutta muuta vaihtoehtoa ei enää ollut. Hän loikkasi hiljaa alas, nappasi maasta suurimman kiven, minkä jaksoi yhdellä kädellä kantaa ja nousi vielä kerran samalla paikalleen. Hänellä ei ollut kuin yksi ainoa yritys, joten sihdin oli parasta olla hyvä. Tomar keskitti kaikki voimansa ja paiskasi kiven kädestään. Shakaali urahti ja kaatui maahan.

                      Tomar oli ihmeissään. Hän ei ollut uskonut, että olisi voinut tyrmätä shakaalin pelkällä kivellä. Nyt ei silti ollut aikaa vain pälyillä uuvelona. Toinen shakaali oli jo tulossa takaisin. Tomar loikkasi maahan ja hetkeäkään epäröimättä syöksyi luolan uumeniin. Shakaali oli vain tajuton ja virkoaisi hetkenä minä hyvänsä. Sitä paitsi sen kaveri oli vielä täysissä ruumiin voimissaan.

                      Kallioon louhittu käytävä oli kylmä ja tunkkainen. Mitä syvemmälle Tomar juoksi sitä kylmemmäksi ja pimeämmäksi käytävä kävi. Juuri kun Tomar ehti ajatella, ettei pian erottaisi mitään, näki hän pienen valopilkun pimeässä. Luolan seinillä roikkui soihtuja muutaman metrin välein, jotka yhtä aikaa valaisten, myös lämmittivät käytävää. Tomar pystyi haistamaan shakaaleja jonkin matkan päässä. Hän toivoi sydämestään, että luolassa olisi edes jokin paikka, minne hän voisi piiloutua hädän tullen. Yhtään ääntä Tomar ei silti kuullut. Lopulta hän saapui risteykseen. Yksi käytävä jatkui vasemmalle ja kaksi oikealle, mutta ne olivat lukittu valtavilla puuovilla. Tomar toivoi, ettei valitsisi väärin ja jatkoi matkaansa vasemmalle, yhä syvemmälle luolastoon.

Aika kului. Välillä Tomar oli kuulevinaan ääniä jostain, mutta ei osannut sanoa, mistä ne lähtivät. Yhteenkään shakaaliin hän ei ollut vielä törmännyt. Pimeys tuntui painostavalta ja Tomarin oli pakko jo kävellä. Reppu oli tullut painavammaksi ja hengittäminen käynyt raskaammaksi. Kostea homeen haju sekoittui jälleen shakaalien kuvottavaan löyhkään. Tomar ei enää hätkähtänyt hajua, ainoastaan valpastui hieman. Risteyksiä ei ollut monta hänen matkallaan; ainoastaan kaksi. Toinen oli haarautunut yhteen ovelliseen ja ovettomaan käytävään. Ovi oli ollut tällä kertaa auki, mutta sen takaa ei löytynyt muuta, kuin pieni louhittu huone, jossa oli olkia ja rikkinäinen tuoli. Ei jälkeäkään vangeista. Toinen haarautunut viiteen eri suuntaan ja Tomar oli valinnut summamutikassa yhden, jota pitkin hän nyt kulki.

Yhtäkkiä Tomar haistoi jotain. Raikasta ilmaa. Tomar hidasti kulkuaan. Mutkan takaa näkyi suoraan edessäpäin suuaukko, jolla seisoi pari vartijaa. Tomar painautui seinässä olevaa syventymää vasten. Kuinka oli voinut käydä näin? Suuaukko ei kuitenkaan ollut sama, josta Tomar oli lähtenyt, sillä hän pystyi erottamaan puita ulkona, joita ei toisella aukolla ollut yhtään.

”Árduk! Mohetal noem!”

Tomar hätkähti. Huuto kuului jostain kaukaa sisäkäytävistä, mutta Tomar pystyi erottamaan selvästi juoksuaskelia, jotka lähenivät huimaa vauhtia. Helvetti! Nyt jäin kiinni! Tomar säikähti ja litistyi seinää vasten, yrittäen kadota varjoihin. Iso shakaali juoksi pimeydestä luolan suuta kohti. Kaksi muuta ovella kääntyivät puhumaan sille. Ne puhuivat vierasta kieltä, jota Tomar ei ollut kuullut edes Demóssa ja niiden ääni muistutti enemmän murinaa ja urahtelua, kuin tavallista puhetta. Pian kolmen shakaalin joukkoon liittyi vielä yksi, hieman laihempi shakaali, joka myös juoksi jostain pimeiden käytävien syvyyksistä ovelle. Jokin oli saanut ne pois tolaltaan, sillä kukaan ei ollut huomannut Tomaria hänen piilostaan. Tomar päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja paeta, ennen kuin hänen onnensa kääntyisi.

Tomar juoksi kuin olisi tuli hännän alla. Jokin piilo oli löydettävä ja pian. Tomar pystyi haistamaan yhä enemmän ja enemmän shakaaleja. Àrduk -huudot kaikuivat käytävissä ja niihin vastasi yhä uusia urahduksia ja karjahduksia. Tomar ei tiennyt, mitä tuo sana tarkoitti, mutta mitään hyvää se ei voinut olla. Lopulta, pitkän juoksun jälkeen, hän saapui takaisin viisihaaraiseen risteykseen. Tomar kuuli askelia takaansa ja edestä päin, myös oikealta oli joku tulossa. Tomar hätääntyi. Hän huomasi katon rajassa kapean railon, johon hän saattaisi juuri ja juuri mahtua. Koska muita vaihtoehtoja ei ollut, hän kipusi nopeasti seinää myöten ja sulloutui väkisin kallionrepeämään.

Kaksi shakaalia juoksi samasta suunnasta kuin Tomarkin oli juossut. Siinä oli se isompi ja se laihempi, jotka Tomar oli nähnyt aiemmin. Niitä vastaan tuli oikealta ja kolmannesta vasemmalta kaksi muuta shakaalia. Tomar yritti saada selvää, mitä ne puhuivat keskenään, vaikka ei ymmärtänyt kieltä. Ne olivat hyvin kiihtyneitä ja hokivat sanaa árduk. Vielä yksi shakaali sukelsi pimeydestä. Nyt Tomar ymmärsi mistä oli kyse. Iso shakaali, jolla oli päänsä päällä kultainen käärme, murahti tulokkaalle (árduk!) ja puhui iskien nyrkillään kämmeneensä. Käärmepää selvästi selitti tyrmätystä shakaalista ja àrduk tarkoitti vuorenvarmasti tunkeilijaa. Tomar toivoi koko sydämestään, että shakaalit eivät haistaisi häntä, sillä hän oli juuri se, mitä koko luolasto etsi nyt.

Tomarista oli outoa, että hän oli voinut vain tallustella ja katsella rauhassa ympärilleen vaikka kuinka pitkään, vaikka paikka oli näin täynnä shakaaleja. Luultavasti shakaalit olivat vakuuttuneita, ettei suuaukoilla partioivista shakaaleista pääsisi ohitse, mistä syystä vartiointi sisällä oli löyhempää.

Shakaalit hajaantuivat eri suuntiin. Tomar tunsi hetkeksi olonsa kumman turvalliseksi pienessä railossa, vaikka häntä ahdistikin ajatus, kuinka pääsisi pois elävänä. Ei hän lähtisi. Tänne hän jäisi asumaan. Tomar Ramonin poika, railon asukki.

Daran.

Tomar kuuli sanojen tulevan suustaan. Hän oli kokonaan unohtanut ystävänsä. Paha olo palasi. Se kaivoi Tomarin vatsaa ja velloi sisälmyksissä epämielyttävästi. Hän oli tullut pelastusretkelle ja kaipasi itse nyt pelastusta. Paha olo paljastui pian häpeäksi ja peloksi. Tomar painoi poskensa kylmää kalliota vasten. Katkerat kyyneleet valuivat hänen kuonoaan pitkin kalliolle ja kastelivat hänen kämmenensä. Yhtäkkiä Tomariin iski vielä pahempi olo; epätoivo. Oliko tämä edes oikea luolasto? Tomar oli lähtenyt soitellen sotaan ajattelematta suunnitelmaansa loppuun saakka.

                      Tomar alkoi kaivaa karttaa repustaan. Ahtaassa tilassa se oli helpommin sanottu kuin tehty. Hänen käsivartensa raapivat kipeästi kalliota vasten ja hänen kyynärpäänsä hankautuivat auki. Mutta Tomar ei välittänyt, kartta oli pakko saada esiin. Raosta hän ei voinut nyt lähteä. Lopulta Tomar sai kartan ulos repusta. Hän avasi sitä hiljaa niin paljon kuin pystyi. Dewa -vuorilla näkyi useita punaisia pisteitä, jotka tarkoittivat tyrmiä. Ne olivat kyllä lähellä toisiaan, mutta mikä niistä oli oikea?

Viileä, raikas ilmavirta liikutti karttaa Tomarin käsissä. Hän taitteli sen taskuunsa ja hengitti syvään ulkoa tulevaa ilmaa. Tämä voisi olla hänen viimeinen kertansa, kun hän haistaisi raikasta ilmaa. Ilmeisesti edes shakaalit eivät kestäneet tunkkaista ilmaa kovin kauaa, kun olivat hakanneet ilma-aukkoja luolastoonsa. Tomar räpytti silmiään. Voisiko hän olla oikeasti näin typerä? Hän kaivoi kartan tottuneesti uudelleen esille taskustaan. Hitto vie! Tottakai pisteet olivat lähekkäin, koska ne olivat kaikki yhtä ja samaa tyrmää! Epätoivo alkoi hälventyä. Oli olemassa pieni mahdollisuus, että hän selviäisi. Täältä menin sisään... tuolla olisi puita, joten olen kaiketi jossain täällä… Tomar selvitteli ajatuksiaan. Koska tuossa metsässä näin Daranin viimeksi, kaiken järjen mukaan hänet olisi raahattu juuri tuosta ovesta sisään. Asioihin alkoi vähitellen tulla järkeä. Tomar tunki kartan uudestaan taskuunsa. Syvällä luolien uumenissa siitä ei olisi hyötyä. Hän liikahti hieman ja pysähtyi haistelemaan ilmaa. Toistaiseksi shakaaleja ei ollut kovin lähellä. Tomar ujuttautui ulos railostaan. Hän ei jäisikään asumaan tänne.

Koska Tomarilla ei ollut aavistustakaan, missä Daran voisi olla, hän valitsi tien, joka haisi kaikista vähiten shakaalille. Tomar juoksi välittämättä väsymyksestä ja nälästä, joka kalvoi hänen jokaista ruumiinosaansa. Pimeät käytävät kapenivat ja levenivät, mutkittelivat ja viettivät milloin ylös, milloin sivulle. Joitain tyrmiäkin tuli vastaan, mutta ne olivat kaikki tyhjiä. Jonkin aikaa juostuaan Tomar päätti levätä, koska ei haistanut lähettyvillä yhtään shakaalia. Kuinka kauan tämä kilpajuoksu oikein kestäisi, hän mietti. Pakkohan Daranin oli olla täällä jossain. Pakko! Tomar haistoi taas shakaalien lähestyvän takaansa. Hän jatkoi juoksuaan.

Tosiseikat alkoivat iskeytyä häneen väkisin. Ei Daran ollut enää elossa. Hän oli tullut liian myöhään. Daran oli kuollut ja vaikka hän kuinka juoksisi täällä shakaalien syöttinä, ei se toisi häntä takaisin. Murhe valtasi Tomarin. Ei Darania edes oltu tuotu tyrmiin. Vaghókin oli sanonut, että se oli vain aivan pieni mahdollisuus. Jos fjoðuriaanit olisivat uskoneet veljensä olevan hengissä he olisivat tottakai lähteneet pelastamaan häntä! Tomar oli kuitenkin halunnut yhä uskoa, että hänen ystävänsä olisi hengissä. Hän ei tahtonut myöntää menettäneensä hänet lopullisesti. Mutta nyt hän joutui sen myöntämään, katkerana, oman elämänsä viime hetkillä.

Tomar tuli taas risteykseen. Se ensimmäinen risteys, josta hän oli lähtenyt ja tuolla oli oviaukko, jolla oli jo uusia vartijoita. Tomar oli aivan epätoivoissaan: hän oli kiertänyt kaiken lisäksi kehää! Shakaalien haju tuntui jo pistävänä nenässä. Tomar tiesi viimeisten hetkiensä olevan käsillä. Luovuttaa hän ei silti aikonut. Toisen noista ovista on pakko olla auki. Tomar hölkkäsi kipeänä väsymyksestä ensimmäiselle ovelle, mutta se oli tiukasti lukossa. Tomar koitti toista ovea, mutta vastaus oli sama. Nyt hän pystyi jo kuulemaan askeleet käytävästä. Tomar otti nopeasti reppunsa esille ja kaivoi läähättäen puukkonsa esille. Pian shakaalit näkisivät hänet, jos hän ei pitäisi kiirettä!

Tomar tunki puukkonsa lukkoon ja väänsi ensin lujaa oikealle ja työnsi sitten lujaa lukon pohjaan asti. Lukko päästi pienen räsähdyksen ja ovi antoi periksi. Tomar kiiruhti nopeasti kammioon ja sulki oven niin hiljaa kuin vain pystyi. Hän painoi korvansa oveen. Shakaali, ei - kaksi shakaalia, tulivat juuri risteykseen. Ne eivät edes pysähtyneet, vaan jatkoivat suoraan ohitse, kohti suuaukkoa. Tomar huokaisi helpotuksesta ja nojasi selällään oveen, antaen sen naksahtaa kiinni. Hän oli turvassa toistaiseksi. Helpotuksen kyyneleet vaihtuivat pian kuitenkin surun kyyneleiksi ja Tomarilla oli oikea työ pidätellä itseään, jottei itkisi liian äänekkäästi. Kaikki toivo oli nyt mennyttä.

Jokin liikahti pimeydessä. Tomar säikähti. Hän ei ollutkaan yksin. Luolan lattialla olevat heinät kahisivat hiljaa, kun jokin tuntui kuin vaihtavan asentoa pimeydessä, mutta Tomar ei erottanut, mikä häntä vastassa oli. Tomar hapuili kädellään lattiaa, jonne oli tiputtanut puukkonsa.

”Sinä et haise shakaalilta.” käheä ääni sanoi pimeydestä.

Vaikka kerran kuolisi, joutuisi helvettiin ja kokisi maailmanlopun, Tomar tuntisi silti tuon äänen.

”Daran! ”

Tomar kiiruhti syleilemään ystäväänsä ja hivutti tämän samalla varovasti valoon, joka valaisi pienen keilan oven räppänästä. Daran oli riutunut lähes tunnistamattomaksi. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kalpeat; poskiluut työntyivät ulos poskista, jotka olivat kuihtuneet syviksi lommoiksi. Hänen hiuksensa olivat pitkät ja likaiset ja hänen kaapunsa oli repeillyt. Tomar tunnusteli oliko hänellä murtuneita luita, mutta haavojen ja ruhjeiden lisäksi hän oli kutakuinkin kunnossa.

”...Tomar?” Daran yritti avata silmiään.

”Älä kuluta voimiasi, pian tarvitset niitä. Levähdän vielä hetken, mutta sitten me lähdemme pois täältä.”

                      Daran hengitti raskaasti ja vaikka hän ei saanut silmiään auki, hän silti käänsi kasvonsa Tomaria kohti ja hymyili tälle.

Polte Tomarin jaloissa hellitti hieman ja hän tunsi olevansa valmis lähteäkseen. Yhtäkkiä jostain kaukaa käytävistä kaikui korkea ääni, joka pian saavutti kirskuvan muotonsa. Ääni loppui kuin seinään. Ennen kuin Tomar ehti ihmetellä asiaa, sai ääni vastakaikua. Kymmenet uudet kirkaisut vastasivat ensimmäiselle. Árduk, árduk! Pian käytäviltä kaikui suorastaan sietämätön mekkala. Tomar kauhistui. Hänet oli löydetty! Askelia kaikui joka puolella, mutta ne kaikki menivät poispäin. Nyt oli jotain hälyttävää tekeillä. Tomar hiipi ovelle kuuntelemaan. Myös suuaukolta oli juossut monta shakaalia pois. Nyt jos koskaan oli aika karata paikalta. Toista mahdollisuutta ei tulisi.

Tomar kaappasi repun selkäänsä ja nosti Daranin harteilleen. Jopa langanlaihaksi riutuneena Daran oli Tomaria puolet kookkaampi ja painavampi, mutta Tomar ei antanut sen haitata. Hän keräsi kaikki voimansa, riuhtaisi tyrmän oven auki ja syöksyi autiolle käytävälle. Väsymyksestä houreissaan hän juoksi ulos. Tomar ei tuntenut enää mitään. Hän vain juoksi. Muu maailma katosi hänen ympäriltään. Jälkeenpäin hän ei enää edes muistanut, kuinka oli päässyt ovelle, maanvyörymän ohitse, tai Veljen luo. Yksi oli silti varmaa. Hän oli onnistunut.