Tarina Metsäkansan Pojasta - Kappale 2

Veli ja musta mies

Kova syystuuli sai ikkunaruudut helisemään. Puiden keltaiset lehdet repeytyivät irti oksistaan myrskyn riepotellessa metsiä. Talvi teki vähitellen tuloaan. Tomar otti hörpyn tuopistaan ja katseli ulos. Olut maistui kirpeältä kielen päällä. Kievarin savuinen ilma sai silmät vetistämään, mutta se oli parempi, kuin ulkoilmassa paleleminen. Hän oli ollut matkassa nyt osapuilleen kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa, eikä jälkeäkään sivistyksestä. Tässä vaiheessa matkaa hän oli asettunut majataloon kunnes saisi suunnan harhailulleen. Tomar pyyhkäisi hiuksia pois silmiltään ja mietti, kuinka voisi jatkaa matkaa, kun hänellä ei ollut aavistustakaan minne päin hänen pitäisi mennä.

Naurun remakka kajahti ilmoille Tomarin takaa. Hän istui ahtaassa kievarissa ikkunan vieressä, lähimpänä ovea. Pöytiä koko tilassa oli viisi. Yksi pöytä, lähimpänä tiskiä, oli ahdettu täyteen ihmisiä, jotka melusivat vähän väliä ja ryyppäsivät tiheään tahtiin, mikä oli kyllä tavallista ihmisille. Toisessa pöydässä, huoneen perällä takan lähellä, istui yksin jokin olio, jollaista Tomar ei ollut ennen nähnyt, tai edes kuullut tarinoita. Sillä oli ohuet puolipitkät hiukset, jotka näkyivät hupun alta, pitkät sarvet ja valtava vaalea kaapu päällään, johon olio tuntui suorastaan hukkuvan. Tomar ei kehdannut alkaa tuijottelemaan vieraita, vaan keskittyi taas matkantekoonsa. Hän oli jo kysynyt neuvoa kievarin isännältä, mukavalta hieman lihavalta ihmiseltä, jonka naama kiilsi punaisena. Isäntä oli sanonut, että jos hän voi auttaa, niin hän sanoo. Tomar tiesi vastauksen tarkoittaneen samaa kuin ei.

Myrsky ulkona alkoi vähitellen hellittää, vaikka vettä satoikin yhä rankasti. Myöhäinen iltakin alkoi kääntyä yöksi; matkaa piti jatkaa. Ei hän voinut kievariinkaan jäädä asumaan enää pitemmäksi aikaa. Ovi kävi. Tomar hätkähti. Hän oli katsonut koko ajan ulos ikkunasta, muttei ollut nähnyt kenenkään tulevan. Ovesta sisään tuleva kylmä viima sai kynttilöiden liekit lepattamaan. Mölyävä ihmisryhmä hiljeni. Kaikki katsoivat tulijaa. Kievariin astui pitkään yönmustaan kaapuun pukeutunut henkilö. Hänen kasvonsa olivat piilossa suuren hupun sisällä. Tomar sai kylmiä väreitä. Oli hyytävän hiljaista. Muukalainen käveli rauhallisesti tiskille. Ihmiset mulkoilivat vierasta, käänsivät selkänsä hänelle ja jatkoivat ryyppäämistään. Kynttilät paloivat tavalliseen tapaan ja ilmapiiri palautui normaaliksi. Tomarkin käänsi katseensa takaisin ikkunaan.

Hän ehti jo vaipua täysin ajatuksiinsa, kun yhtäkkiä joku tuli hänen viereensä. Tomar havahtui ja nosti katsettaan. Hänen pöytänsä vieressä seisoi punanaamainen isäntä ja se mustakaapuinen muukalainen.

”Sanoinhan, että autan jos voin. Tämä herra tässä on matkalla Demoon.” Isäntä esitteli ja lähti pois.

Mustapukuinen mies kätteli Tomaria ja istui häntä vastapäätä ja laski höyryävän kolpakon eteensä. Juoma haisi kitkerälle. Mies laski huppunsa ja Tomar näki hänen kovia kokeneet kasvonsa. Mies oli ihminen. Hänellä oli mustat pitkät hiukset, musta lyhyt parta leuassa ja iso outo tatuointi oikealla puolella kaulaa. Hänen hiuksensa oli sidottu päältä kiinni ja jätetty alta vapaiksi ja paksujen hiusten seassa oli muutama ohut letti.

”Nimi on Daran.” Miehen ääni oli hieman karhea ja sopi hyvin hänen naamaansa.

”Tomar. ”

Äijä jäi istumaan hiljaa ja katseli Tomaria, kuin yrittäen päältä päin saada selville mikä hän oli miehiään.

”Eipä sitä joka päivä näe geatkia kievarissa. ”

Tomar hätkähti jälleen. Mitä tuohon nyt pitäisi sanoa?

”No... En minäkään joka päivä kievareissa käy…”

Tomar tunsi itsensä harvinaisen typeräksi. Mies hymähti hänelle.

”Minne kaupunkiin sinä siis olet matkalla?” Daran kysyi.

”En tiedä. Lähimpään, kai.” Tomar vastasi.

Daran hörppäsi juomaansa. Leukaa pitkin vierähti punainen tippa. Mies laski kolpakkonsa ja pyyhkäisi leukaansa.

”Minä menen Demoon. Oletko kuullut ennen Demosta?”

”En. ”

”Se on etelän mó, yksi Jerchóvan Kaupungeista. Meistä nyt suunnilleen viidentoista päivän päässä, ratsain. Se on myös lähin.”

Tomar masentui. Ratsain viidentoista päivän päässä. Hän oli toivonut olevansa jo lähellä.

”Ei minulla ole hevosta. ”

”Aina voit ostaa sellaisen. No, lähdetkö mukaan?” Daran kysyi ja kallisti jälleen tuoppiaan.

”Voisin kai lähteäkin. Milloin?”

”Nyt. ”

Daran löi tuoppinsa pöytään ja käveli tiskille. Tomar katsoi hetken ja yritti sitten juoda oman tuoppinsa tyhjäksi. Daran puheli isännälle jotain kielellä, mitä Tomar ei ymmärtänyt ja viittoili häneen päin. Sitten hän antoi isännälle pienen kasan rahaa ja asteli takaisin Tomarin luokse.

”Nyt sinulla on hevonen.”

”Paljonko olen velkaa sinulle?”

”Et paljoa. Maksa sitten kun pääsemme Demoon. Lähdetäänkö?”

”Maksan juomani.”

Daran piilotti kasvonsa huppuunsa ja harppoi ulos. Raskas ovi tömähti kiinni. Tomar kelaili hetken päässään tapahtumien kulkua ja nousi sitten ylös. Isäntä ei ollut tiskillä, joten Tomar jätti rahat tiskille, toivoen etteivät ihmiset veisi niitä. Mutta ihmisten ryhmä oli taas hiljentynyt katsomaan Daranin perään. Kun oven tuijottelu alkoi ihmisille riittää, he alkoivat tuijottaa Tomaria ja kuiskia keskenään. Tomar lähti kulkemaan ulos hiukan vaivaantuneena. Yhtäkkiä yksi miehistä nousi ylös ja tarrasi Tomaria hihasta. Äijä haisi viinalle ja savukkeille, eikä muutenkaan ollut kovin kaunis näky.

”Tiedätkö poika, kenen kanssa sinä asioit?”

Tomar katsoi hiukan inhoten ihmistä ja pudisti päätään.

”Tiedätkö sinä mikä tuo mies on?” Ihminen kysyi uudestaan ja osoitti sormellaan kohti ovea. ”Se on Fjoðuriaani. Ne ovat luopioita, pelkkiä irvikuvia ihmisistä. Murhaajia kaikki. Sinuna poikaseni, en lähtisi sen matkaan.”

Ihminen oli tunkenut naamansa lähes Tomarin kasvoihin kiinni. Miehen hengitys lemusi. Isäntä tuli takaisin tiskin taakse ja katsoi kummeksuen äijää, joka piti Tomarista tiukasti kiinni. Mies vilkaisi isäntää ja päästi sitten irti. Tomar hyvästeli pikaisesti kapakan pitäjän ja kiiruhti sitten ulos.

Vesisade hakkasi yhä maata ja tuuli ulvoi puiden latvoissa. Tomar ei ehtinyt olla kuin hetken ulkona, kun oli jo läpimärkä. Daran seisoi pihassa, pidellen kahta hevosta. Toinen oli suuri musta lämminverinen ja toinen oli pienempi, siro, ruskea hevonen, jolla oli valkoiset jalat. Musta hevonen tanssahteli paikallaan ja heitteli päätään, kun taas ruskea seisoi sateessa tyynen rauhallisena.

”Tämä on sinun. Sen nimi on Veli.” Daran sanoi ja ojensi pienen ruskean hevosen suitset Tomarille.

Tomar kiitti jumalia mielessään. Hän oli ratsastanut viimeksi pentuna, eikä muistanut juurikaan millaista se oli. Vauhko ratsu olisi ollut viimeisintä, mitä Tomar olisi halunnut nyt kokea.  

Daran loikkasi hevosensa selkään ja jäi odottamaan portille. Tomar kiinnitti säkkinsä satulaan kiinni ja nousi Veljen selkään. Hän vilkaisi Darania ja kievarissa olleen ihmisen sanat alkoivat kaikua Tomarin päässä. Yönmustaan kaapuun kietoutunut mies sysimustan, vauhkon hevosen selässä, matkustamassa yötä myöten pitkää matkaa. Tomar potkaisi hevostaan kylkiin ja Veli ponkaisi heti matkaan. Daran ei tehnyt elettäkään, silti hänenkin ratsunsa lähti liikkeelle. Kova sade piiskasi Tomarin kasvoja, eikä hän nähnyt kunnolla eteensä. Hän näki juuri ja juuri Daranin ratsastamassa hieman edellä.

”Miksi tuollainen kiire? Ethän sinä ehtinyt edes istua kunnolla alas!”

Daran kääntyi katsomaan Tomaria.

”Poikkesin vain juomaan. Minulla on… hieman kiire.”

Daran lisäsi vauhtia, samoin Tomar. Kärrytie loppui ja sitä jatkoi kapeampi polku kohti metsää. Polku oli sen verran kapea, että sillä mahtui juuri ja juuri ratsastamaan, ilman että oksat olisivat raapineet kasvoja rikki. Vesisade alkoi hellittää, mutta tuuli yhä pahasti. Tomarin läpimäriksi kastuneet vaatteet tuntuivat jääkylmiltä. Mustat pilvet väistyivät vähitellen taivaalta paljastaen kolme puolikuuta. Kostea tuuli ja kylmä ilma tekivät matkanteosta vähemmän miellyttävää, mutta nopeammin se kävi silti kuin kävellen ja siihen Tomar oli tyytyväinen.

Daran ja Mennan

Aamu valkeni erämaahan kullan keltaisena ja oranssina. Lämmin aurinko kuivasi yön kosteuden ja herätti nukkuvan luonnon. Ainoat, ketkä eivät olleet nukkuneet, olivat Daran ja Tomar; he olivat ratsastaneet läpi yön metsässä, kohti kaukaista määränpäätään.

Tomar haukotteli ja tarrautui Veljen harjaan. Ratsastaminen oli ollut uuvuttavampaa, kuin hän oli osannut odottaa ja kun aurinkokin alkoi lämmittää kylmän yön päälle, hänen oli vaikeaa pinnistellä unta vastaan. Daran sen sijaan ei näyttänyt minkään maan uupumisen merkkejä ja Tomar oli melkein kateellinen hänelle. Kuinka helppoa olisikin vain ratsastaa menemään, ilman että on joka hetki pudota ratsunsa selästä unen voimasta. Toisaalta Tomaria mietitytti kuinka Daran ylipäätänsä pystyy siihen. Geatkit sentään olivat suhteellisen yövirkkuja, joten luulisi jonkun ihmisen torkahtavan ennen häntä.

”Eikö sinua väsytä? ”

Daran ei vastannut. Hetken Tomar mietti, jos mies olikin nukahtanut.

”Kuulitko, eikö sinua nukut-”

”Minä olen tottunut jo tähän. ”

Tomar ei kommentoinut. He eivät olleet koko yönä rupatelleet mitään erityistä, jos olivat rupatelleet ollenkaan. Tomarin oli pakko myöntää, että Daran ei ollut sitä parasta matkaseuraa. Välillä hänestä jopa tuntui, kuin olisi vain taakka. Tomar yritti ajaa ajatuksen pois mielestään.

”Tiedätköhän milloin seuraava majatalo tulee vastaan? ”

”Ehkä ylihuomenna. Jos tuuli käy myöten, niin huomenna. ”

”No sehän onkin si--”

”Me emme pysähdy siellä.”

”Miksi emme?”

”Juotamme ja ruokimme hevoset tänään, ne jaksavat hyvin vaikka suoraan Demoon asti. ”

”En minä hevosista olekaan huolissani, hitto vie! Minullakin on nälkä! ”

Daran kääntyi katsomaan Tomaria. Hän kohotti kulmiaan ja näytti hetken ajan miltei huvittuneelta, jos sen pystyi lukemaan hänen ilmeettömiltä kasvoiltaan.

”Eikö sinulla ole eväitä mukana?”

”No on, mutta...”

”Aivan.”

Daran oli saanut erävoiton. Tomar tuhahti miettien jotain nokkelaa sanottavaa, mutta ei keksinyt mitään. Häntä harmitti miten oikeassa Daran oli syömisen suhteen; ei sen takia kannata pysähtyä joka kievarissa, mikäli tahtoo ehtiä joskus määränpäähänsä. Enemmän Tomaria kuitenkin ärsytti se, kuinka lellityltä Daran oli saanut hänet näyttämään ja häntä hävetti siksi. Tuli taas hiljaisuus.

    

Päivä valkeni jälleen. Sen matkan kymmenes yö oli takana. Tomar istui Veljen selässä jo kohtalaisen tottuneesti, vaikka meinasikin välillä horjua. Daran ei horjunut. Hän oli järkkymättömästi johtanut pientä seuruettaan kohti Demoa. Tomarilla oli käynyt välillä mielessä alkumatkan kievarissa olleen ihmisen sanat ja hän oli yrittänyt ottaa edes hieman selville mikä Daran oli miehiään, mutta tuloksetta. Aina kun Tomar oli yrittänyt tiedustella jotain Daranilta, hän oli kääntänyt puheenaiheen pois. Daran joko peitteli sitä, kuka hän oikeasti oli, tai sitten hän oli yksinkertaisesti vain puolimykkä ja juro.

Päivä oli harvinaisen kuuma, ottaen huomioon vuodenajan. Aurinko paistoi tyhjältä taivaalta ja korvensi matkamiesten niskoja. He päättivät pysähtyä heti ensimmäiselle järvelle tai lammelle juottamaan hevosia, muuten ne eivät välttämättä jaksaisi pitkään. Tomar tähyili ympärilleen. He ratsastivat kuivassa erämaassa, jossa ei näkynyt jälkeäkään vedestä tai metsistä. Ainoastaan sinisinä siintävät vuoret rajasivat horisonttia.

Vihdoin pitkien ja uuvuttavien tuntien jälkeen he saapuivat matalalle joelle. Tomar hyppäsi ratsailta ja talutti Veljen juomaan. Hän jäi hetkeksi katsomaan vettä. Se oli aivan kirkasta ja kylmää. Pari pientä kalaa välähti pohjakivikossa. Ainoastaan keskellä, joen syvimmässä kohdassa vesi oli tummempaa ja sakeampaa. Joki virtasi vuorilta asti. Tomar käänsi katseensa veden virtaussuuntaan. Jossain kaukana se kai muuttuu isoksi kuohuvaksi koskeksi, joka laskee jylisten mereen. Tomar ei ollut koskaan nähnyt merta. Sinne hän matkaisi heti, kun oli käynyt kaupungissa.

Tuuli kääntyi ja puhalsi viileänä vuorilta. Mutta se ei tuonut mukanaan iloisia terveisiä toisilta kansoilta, vaan kylmän kalman hajun, joka sekoittui pelkoon ja kauhuun. Tomarin niskakarvat nousivat pystyyn ja hän tarttui vaistomaisesti Veljen suitsiin. Veli ja Daranin ratsu Mennan olivat molemmat nostaneet päänsä vedestä. Ne luimistelivat ja haistelivat ilmaa pelokkaina. Jokin paha lähestyi. Daran oli selvästi sanomassa jotakin juuri, kun korvia vihlova kirskuna kaikui erämaahan vuorilta.
Veli hyppäsi pystyyn ja yritti rimpuilla irti Tomarilta. Mennan peruutti ja hypähteli paikallaan. Tomar tunsi kauhun riipivän hänen sisintään. Daranin kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi.

”Tomar, nouse ratsaille! Nopeasti! ”

Tomar ei aikaillut; hän loikkasi Veljen selkään ja kannusti sen laukkaan. Daran nousi oman ratsunsa selkään ja he ratsastivat joen yli kohti etäisyydessä häämöttävää metsää.

Kirskuna kuului uudestaan ja Tomar painoi kasvonsa Veljen harjaan. Häntä pelotti enemmän kuin olisi ikinä voinut kuvitella. Hänen sisuskalujaan kylmäsi ja hän tiesi, että jotain kamalaa tapahtuisi, ellei hän pakenisi. Tomar tunsi, kuinka Veljen lihakset tekivät kaikkensa, että se pääsisi mahdollisimman kauas tuosta äänestä. Kylmä hiki virtasi hänen selkäänsä ja otsaansa pitkin ja hänen kätensä vapisivat. Myös Veljen kyljet kostuivat pelon hiestä ja vaahdosta ja Tomar kuuli, kuinka pieni hevonen yritti pidättää itkuaan. Yhtäkkiä Tomar tunsi, kuinka hän ei ollut paljoa omaa ratsuaan ylivertaisempi. Suuren pelon hetkellä kaikki elävät tunsivat samalla tavalla. Tomar kuiskasi Veljelle hiljaa, että ei jättäisi tätä ikinä, jos se nyt juoksi niin lujaa kuin pystyisi. Veli ymmärsi.

Iltapäivä taittui illaksi kun he saavuttivat metsän. Daran vakuutti että he voisivat jo hieman hidastaa. Metsän korkeat hongat tuntuivat suojaavan heitä pahalta ja he ratsastivat niin syvälle, kuin pystyivät. Sitten he nousivat ratsailta ja kävelivät metsän syvänteisiin.

Kylmä kolkko viima ei enää tuntunut ja he uskalsivat pysähtyä. Hevoset olivat tehneet uskomatonta työtä ja Tomar antoi Veljen juoda omasta leilistään. Auringon viimeiset säteet siivilöityivät puiden läpi antaen metsälle oudon satumaisen rauhallisen tunnelman. Tomar tunsi rauhan palaavan sieluunsa, kun hän istui puun juurella silitellen Veljen harjaa ja katsellen Darania hänen yrittäessä saada tulta syttymään. Yhtäkkiä Tomar tiesi.

”Sinä tiedät mikä se ääni oli.”

Tuli hiljaista. Daran lakkasi sytyttämästä tulta, eikä sanonut sanaakaan.

”Sinä tiedät mikä se oli, sillä ne ovat sinun perässäsi.”

Tomar katsoi Darania hiljaa. Hän ei aikonut sanoa mitään ennen kuin Daran vastaisi. Daran nousi ylös maasta ja keppi hänen kädessään tipahti maahan. Hän kääntyi kohti Tomaria ja huokaisi.

”Minun ei pitäisi kertoa sinulle mitään. Asiani eivät kuulu sinulle. Mutta voi olla että pian niistä tulee myös sinun asiasi, niin… ehkä minun täytyy puhua. ”

Tomar nousi ylös ja käveli Daranin luokse. Hän katsoi hetken häntä.

”Ehkä sinun täytyy.” Tomar vastasi painokkaasti.

Sanojensa painoksi Tomar istuutui maahan jalat ristissä ja jäi odottamaan jatkoa kädet puuskassa. Daran ei katsonut Tomaria. Hän katseli puita ja niiden kultaista auraa, jonka laskeva aurinko niihin maalasi. Hän näytti hyvin vakavalta. Se vakavuus alkoi jo pelottaa Tomaria, hänestä tuntui, että he olivat oikeasti pulassa. Daran huokaisi syvään.

”Sinä tiedät, että minä olen Fjoðuriaani, ne ihmiset kertoivat sinulle. Se on minun elämäni ja siksi minä olen vannonut veljeskuntani nimeen ja vereen, etten puhuisi. Mutta minä tiedän, että geatkeihin voi luottaa. Siksi minä kerron sinulle, mitä nuo äänet olivat ja miksi ne ovat juuri minun perässäni.

Ne äänet lähtivät shakaaleista, Varjon vartijoista. Ne olivat lähetetty minun perääni, koska minä vein Varjolta jotain, mikä on hyvin arvokasta sille.” Daran sanoi hiljaa.

Tomar kurtisti kulmiaan. Hän oli kyllä kuullut tarinoita Varjosta, joka vaanii kaukana Metsistä.

”Minä olen luullut Varjoa vain myytiksi, saduksi, jolla lapsia pelotellaan.” Tomar sanoi epäilys äänessään.

”Ei, Varjo on olemassa ja se on hyvin elävä. Viimeaikoina se on saanut voimaa ja alkanut laajeta. Varjon muurit kasvavat. Minun ja veljieni tehtävä on vastustaa sitä. Katsos, aikojen alussa, ennen kuin Liittouma piti ohjia käsissään täällä; kun Varjo vielä vaelsi vapaana mailla, oli kirjoitettu, että sen suuruuden päivä oli vielä koittava. Kukaan ei uskonut sitä. Ennustus oli vain levottomien sielujen puhetta. Huhuja. Ne eivät olleet luotettavia. Mutta Varjo tiesi ne todeksi ja se alkoi vähitellen laajeta ja hankkia itselleen lisää kannattajia ja alamaisia, jotka uskoivat vallan päivien tulevan. Syttyi sota, joka kesti vuosisatoja. Se repi Jerchóvaa palasiksi, kunnes Liittouma sulki Varjolaiset muurien sisäpuolelle viisisataa vuotta sitten. Rauha palasi ja Varjon mahti unohtui.

Mutta vain viisikymmentä vuotta sitten Varjolaiset saivat itselleen ensimmäisen suuren johtajan, julman ja kylmän, täydellisen kuninkaan heille. Mutta kirjoitukset eivät olleet vielä käyneet toteen. Sana kiersi suusta suuhun kertoen suuresta Varjon kuningattaresta. Valtiattaresta, joka olisi julma ja kylmä, joka olisi tuleva nostamaan kansansa muiden kansojen yläpuolelle, murskaten ne alleen. Tämä tuleva kuningatar olisi sikiävä vallassa olevasta Varjon kuninkaasta. Niin myös kävi ja viisitoista vuotta sitten Varjon hallitsija sai tyttären, mutta lapsen äiti ei ollut varjolainen ja hän piilotti tyttärensä. Perijä näytti kadonneen maan päältä. Ennen kuolemaansa Varjon kuningas käski luoda Talismaanin, jonka avulla Varjo löytäisi Valtiatterensa. Niin syntyi Aivéladd, Nukkuvan Näyttäjä, johon kuningas vuodatti vertaan. Talismaania varjeltiin kaikelta ja kaikilta ja vain harva tiesi sen olemassaolosta. Mutta me onnistuimme vuosien etsimisen jälkeen löytämään sen.

Minä olin mukana, kun kahdeksan rautaovea kaadettiin ja Talismaani tuotiin päivänvaloon ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen. Talismaani luotettiin minun käsiini. Piilotin sen varmaan paikkaan, josta ei tiedä kukaan muu kuin minä. Nyt olen matkalla Demoon, jossa minun ja kymmenen muun ratsastajan on määrä päättää Talismaanin lopullisesta kohtalosta. Huomaan kuitenkin, että matkaan on tullut monta uutta mutkaa. Yksi niistä ovat shakaalit, jotka ovat vihdoin saaneet minusta vainun. Sitten olet sinä, Tomar. Nyt, kun minä sinulle luotan tämän kaiken voisin sanoa, ettet itsekään ole enää turvassa. Olen pahoillani.”

Tomar istui hiljaa. Ei ollut mitään sanottavaa. Hän tiesi, että, kun shakaalit lopulta saisivat hänet kiinni, hänet surmattaisiin kylmäverisesti siihen paikkaan. Tai pahempaa. Tomar katsoi maahan ja nieleskeli hetken. Hän ajatteli kotiaan, perhettään, kaikkia niitä ystäviä, ketä hänellä oli. Hän ajatteli myös kyläänsä ja niitä metsiä, jotka ympäröivät sitä. Miksi hän olikaan lähtenyt? Nyt hän ei välttämättä ikinä näkisi ketään tai mitään näistä enää.

”Kuolenko minä?”

”Se on todennäköistä, mutta en toivo sitä.”

Tomar nousi ylös maasta. Hän puisti havut housunlahkeistaan ja asteli Veljen luo. Hän silitti sen karheaa vaaleanruskeaa harjaa ja rapsutti sitä korvan takaa. Veli katsoi Tomaria suurilla mustilla silmillään ja painoi turpansa tämän kylkeä vasten. Minkä lupauksen hän olikaan tehnyt hevoselleen. Kuinka hän pystyisi sen pitämään. Tomar halasi Veljeä ja puhalsi sen kaulaan. Mitä hän tekisi? Mitä hän tekisi?

”Sinä et taida uskoa, että me selviämme täältä metsästä elävinä ulos. Et sinä muuten olisi minulle mitään kertonut. ”

Daran kohensi tulta, jonka oli juuri saanut syttymään. Hän otti hupun pois päästään ja otti mukavamman asennon maasta.

”En niin. ”

Tomar käveli hänen vierelleen.

”Voitko kertoa minulle lisää näistä shakaaleista ja tästä kaikesta. Ei kai tässä muutakaan voi, vai mitä?”

Daran kääntyi Tomariin päin, kun tämä istui alas hänen vierelleen. Daran katsoi Tomaria hetken ja hymyili sitten. Häntä ihmetytti kuinka tyynesti nuori geatki otti vastaan näin synkän uutisen.

”Ei kai tässä muutakaan voi. ” Daran vastasi.

Kun aurinko vihdoin oli laskenut mailleen ja kuut olivat nousussa kylmänä syysiltana, kaksi väsynyttä matkamiestä istui nuotion äärellä kertoilleen toisilleen tarinoita kuin veljekset ikään. Maailman murheet hävisivät heidän ympäriltään, kun he puhuivat. Tomar kuuli ensimmäistä kertaa shakaaleista ja Daran suurista Metsistä, joissa Tomar oli asunut. Veli kuunteli vieressä, kun ystävykset tarinoivat sydämiensä kyllyydestä. Ei ollut enää muuta kuin kuolema, joka oli tuleva heidän ystävyytensä väliin.