Kohti Pohjoista - Kappale 1

1

Uusi alku

Loska peitti maan. Pahimmat pakkaset olivat vihdoin ohi ja kevät alkoi vähitellen tehdä tuloaan. Säät eivät silti olleet kovin suotuisia. Vaikka aurinko paistoikin kirkkaasti aika ajoin ja oli leutoa, myös kylmät räntä- ja vesisateet piiskasivat itäisen Jerchóvan maanmiehiä. Saman sai myös kokea Tomar ja Veli, jotka olivat matkanneet koillisrannikkoa myöten kohti Idän suurta kaupunkia.

                      Oli kulunut neljä vuotta siitä, kun Tomar hyvästeli Fjoduriaanit Pakkasvuorilla. Hän oli aikoinaan matkustanut etelään ja asunut aikansa pienessä kylässä toimien talonpoikana iäkkäässä torpassa. Sieltä hän oli kulkenut rannikolle ja nähnyt viimein meren, josta oli haaveillut ikänsä. Tomar oli pestautunut kalastuslaivaan, joka seilasi merelle kalaan kaksi kertaa kuussa. Työ oli kovaa, mutta palkka kelvollinen. Tomar oli asunut etelärannikon kalastajakylissä neljä vuotta, kunnes kahdennenkymmenennen syntymäpäivänsä aattona päätti vaihtaa maisemaa. Hän juhli täysi-ikäistymistään Veljen selässä viiniä juoden. Korvenpäässä ikään tulleet kävisivät läpi aikuistumisriitin, yleensä metsästämällä jonkin suuren riistan tai pedon. Tomar oli kaatanut ensimmäisen hirvensä jo 13-vuotiaana, eikä yhäkään kokenut tarvetta osoittaa kellekään olevansa oikeutettu elämään osana yhteiskuntaa. Tomar oli päivitellyt itsekseen vanhaa tapaa, joka tuntui niin absurdilta ja etäiseltä.

Nyt hän oli ollut tien päällä Veljen kanssa yli kuukauden ja uupumus hiipi Tomarin ylle. Pysähtyminen kuitenkin saattoi käydä kohtalokkaaksi, eikä Tomar aikonut kokeilla onneaan. Hän tarvitsisi uuden työn, uuden kodin; uuden alun. Tomarilla oli tunne, että Idän kaupunki olisi juuri se paikka, mistä hänen kannattaisi aloittaa.

                      Kevään ensimmäinen aamu. Edellisenä iltana hernerokkasumu oli yllättänyt Tomarin ja Veljen metsässä ja heidän oli ollut pakko pysähtyä yöpymään. Aamulla kun usva lopulta hälveni, Tomar havaitsi yllätyksekseen pysähtyneen aivan Idän kaupungin muurin kupeeseen. Mikä tuuri, hän ajatteli. Hän kasasi tavaransa Veljen selkään ja nousi ratsaille. Ilma oli kaunis. Aurinko paistoi ja oli leutoa. Maa oli yhä mutavelliä edellisten viikkojen vesisateista, mutta se ei haitannut heidän kulkuaan. Lopulta kun he saapuivat muurien sisäpuolelle, Tomar tunsi astuneensa aivan eri maailmaan.

Idän kaupunki Yumó, oli kuin satukirjojen sivuilta elävään elämään nostettu kaupunki. Rakennukset olivat, päinvastoin kuin Demossa, pääasiassa puisia ja kivisiä ja räiskyivät kaikissa sateenkaaren väreissä. Paikalliset eivät pelänneet näyttää omanlaisiltaan, eivätkä pistäneet pahaksi, vaikka naapuri rakentaisikin oman talonsa suoraa näiden kodin yläpuolelle. Puu- ja kivihökkeleiden mielikuvituksellinen arkkitehtuuri hiveli Tomarin arkisuuteen ja vaatimattomuuteen tottuneita silmiä.

Hän löysi talojen julkisivuilta lystikkäitä yksityiskohtia; eräskin paikallinen oli rakentanut keittiönsä puoleksi kadulle ja samalla ruokkiessaan pesuettaan hän myös möi elintarvikkeita ohikulkijoille, toinen taas oli maalannut seinustansa aivan aidon vuoristomaiseman näköiseksi ja eräällä kasvoi julkisivustaan iso puu, joka nousi ainakin viiden kerroksen korkeudelle. Tässä vain muutama esimerkki. Myös väki itse oli hyvin erikoista. Täkäläiset käyttivät ratsuina ja vetojuhtina isoja sikoja. Tomar ei ollut ikinä nähnyt moisia eläimiä; isoja kuin karhut, mutta lauhkeita kuin lehmät. Ilmakin tuoksui mausteiselta ja paikoin jopa trooppiselta. Ainoa yhtäläisyys Yumólla Demon kanssa oli ilmasto. Kesä ympäri vuoden. Nyt Tomar tiesi jo, että paikallinen sää ei ollut sattumaa, eikä todellakaan luonnon aikaansaavaa. Myös Yumón keskuksessa kohosi Liittouman paikallisvirasto, mutta Yumóssa ei ollut ilmasatamaa tähtilaivoille, kuten Demóssa ja se teki kaupungista turvallisemman ja rauhallisemman. Kävellessään Idän Ihmeiden kaupungin katuja Tomar oli tehnyt pätöksensä; hän muuttaisi tänne ja aloittaisi elämänsä uudelleen Yumóssa.

Tomar sai aluksi töitä isosta tallista, tai pikemminkin sikalasta, jossa hoidettiin juhtina käytettäviä sikoja. Työ oli raskasta, mutta siihen Tomar oli jo tottunut, lisäksi hän sai asuinpaikan tallin yläkerrasta. Tomar tosin päätti vaihtaa kortteeria heti kun oli säästänyt tarpeeksi rahaa parempaa asuntoa varten. Hänen asuntonsa haisi yhtä pahalle kuin alakerran asukitkin. Toisaalta hajusta saattoi olla hyötyäkin; shakaalit eivät välttämättä tunnistaisi hänen hajuaan, mikäli eksyisivät Yumóon, vaikka toistaiseksi Tomar ei ollut nähnyt vilaustakaan Varjon koirista, saati Liitouman vartijoista. Kaikesta huolimatta Tomar halusi pelata varman päälle.

                      Heti ensimmäisenä iltana hän otti Talismanin pois muiden tavaroidensa seasta. Hänen huoneensa sängyn alla oli lattiassa pieni luukku, joka johti välikattoon. Näistä luukuista tallin isäntä päästi toisinaan kissoja metsästämään hiiriä, jotka rapistelivat välikaton alla. Hiirien lisäksi siellä oli pelkkiä sahanpuruja, joiden sekaan Tomar kätki Talismanin. Edes hiiret eivät haluaisi koskea tuohon kääreeseen, Tomar tuumi.

                      Eräänä päivänä Tomar oli ajamassa kuutta sikaa laitumelle vilkkaan kaupungin läpi. Tomar yritti juuri kasata sikoja tiiviimmäksi ryhmäksi, kun hän kuuli huutoa kauempaa kadulla.

                      ”Varas! Ottakaa se kiinni!”

Kadulla vilisevän väkijoukon läpi tungeksi kolme isoa miestä miekat heiluen. Heidän takanaan marssi erityisen kiukkuisen näköinen mies täydessä sotisovassa. Miehellä oli kiiltävän musta nahkahaarniska ja musta viitta, sekä lasisilmä arpisessa naamassaan. Tomar komensi sikoja pois tieltä. Yksi edellä juoksevista vartioista pysähtyi Tomarin kohdalle.

                      ”Sinä, sikopaimen! Näitkö äsken rottanaamaa juoksemassa tästä ohitse?” vartija äyskäisi. Tomar pudisti päätään. Mies murahti ja jatkoi matkaansa.

                      ”Älä siinä toljota! Perään! Se pikku perkele pääsee karkuun!!” Heidän päällikkönsä karjui. Vartija lähti juoksuun ja pian kaikki neljä olivat kadonneet väkijoukkoon. Ihmiset katselivat hetken heidän peräänsä ja jatkoivat pian omia asioitaan. Tomarkin mietti hetken mitä miehiltä oli viety, mutta jatkoi sitten sikojensa ajamista. Yhtäkkiä yksi sioista alkoi ääntelehtiä levottomasti ja huitoa päätään. Siinä samassa sian takaa nousi esiin mies. Tomar hätkähti.

                      ”Älä nyt possuseni... Hei! Okei minä menen! Älä hermostu!” Mies huudahti kun sika yritti näykkäistä häntä käsivarresta.

                      ”Anteeksi nyt vaan! Mutta kiitos arvon possu kun sain hetken roikkua mukana!” Mies virnisti samalla kun tunki itsensä kadulle sikojen välistä. Sitten hän huomasi Tomarin tuijottavan häntä hölmistyneenä.

                      ”Aaa! Hyvä herra paimen! Saanen kiittää Teitä avustanne!” Mies selitti ja nappasi Tomaria kädestä kätelläkseen. Tomar yritti vetää kättään pois, mutta miehen ote oli yllättävän tiukka niin pieneksi ja hennon näköiseksi. Miehellä oli vihertävä pysty tukka joka oli kynitty sivuilta kaljuksi, suipot korvat ja rottamainen naama.

                      ”Hei! Sinuako ne miehet-”

                      ”Hyvä herra! Saanen kiittää Teitä vielä kerran. Olisin ollut varsin pahassa pulassa ilman apuanne, mutta kaikesta huolimatta, minulla on nyt kiire joten toivon totisesti näkeväni Teidät vielä jonain päivänä, voin ehkä tarjota Teille vaikka kupillisen virvoketta, tai vaikkapa jonkin muun arvoisenne palkkion. Nyt minun täytyy jo lähteä! Kaikkea hyvää vielä Teille ja hienoille possuillenne myös!” Mies sanoi, läimäytti Tomaria olalle ja katosi väkijoukkoon. Tomar jäi hämillään niille sijoilleen. Hän ei ollut aivan varma, mitä äsken oli juuri tapahtunut.

Tomar katseli kun aurinko vähitellen painui mailleen. Yksi iso sika röhnötti kyljellään aitauksessa ja Tomar rapsutti aidan välistä sen selkää. Seuraavana aamuna hänen täytyisi viedä siat takaisin talliin ja tuoda toiset kuusi sikaa tilalle. Aitaukselle Yumón muurien ulkopuolelle kesti kävellen kulkea noin tunti, kuuden sian kanssa kaksi tuntia. Tomar mietti jaksaisiko lähteä kävelemään kotiinsa nukkumaan, vai jäisikö aitauksen vieressä olevaan vajaan. Vaikka lunta ei enää satanutkaan ja päivät olivat lämpimiä, yöt sitä vastoin saattoivat yllättää kylmyydellään. Tomar kaivoi taskustaan pari kolikkoa, niillä hän saisi ostettua matkan varrella olutta kuppilasta. Tomar nousi ylös ja lähti kävelemään takaisin kohti kaupunkia.

                       Tomar istahti savuisen ja meluisen kapakan tiskille. Tässä paikassa hän ei ollut ennen käynytkään. Sen kerran kun Tomar jäi kupilliselle, hän teki sen yleensä tallia vastapäätä olevassa kapakassa. Nyt Tomar kuitenkin poikkesi tavoistaan, sillä kotiin oli vielä puolen tunnin kävelymatka ja hänen jalkojaan laiskotti. Myyjä kantoi Tomarin eteen kolpakon olutta, joka vaahtosi pöydälle. Tomar oli juuri ojentamassa maksua, kun tuttu pieni mies tunki hänen viereensä.

                      ”Se olette Te hyvä herra! Eijeijeijeijeii! Minä maksan tämän juoman, sallikaa minun!” Mies huudahti ja työnsi Tomarin käden pois.

                      ”Ei sinun tarvitse. Et ole mitään velkaa.” Tomar sanoi kiusaantuneena ja yritti uudestaan tarjota myyjälle rahoja. Mies kuitenkin hyppäsi miltei kokonaan tiskin päälle ja maksoi Tomarin juoman.

                      ”Minä vaadin! Nyt tulkaa, liittykää seuraani tuonne pöytään!” Mies sanoi ja alkoi vetää Tomaria perässään. Tomar huokasi lannistuneena.

                      ”Kuule. Minä en auttanut sinua, en vain huomannut että olit piilossa.” Tomar sanoi hieman madaltaen ääntään heidän istuessaan pöytään. Hän ei halunnut ihmisten tietävän, että hän seurusteli varkaan kanssa.

                      ”Pötyä! Herra on niin vaatimaton!” Mies huudahti ja otti pitkän hörpyn juomastaan.

                      ”Äläkä teitittele minua, en minä ole mikään herra. Tomar vain.” Tomar sanoi hieman vaivaantuneena. Hän oli enemmän tuttonut siihen, että häntä nimiteltiin pojaksi, klopiksi, karvanaamaksi tai vastaavaksi.

                      ”Aivan, Tomar! Hauska tutustua, minä olen Vesja.” mies ilmoitti ja tarrasi jälleen Tomaria kädestä. Tomar kätteli nopeasti ja vilkuili samalla hieman levottomasti ympärilleen. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut kiinnittävän heihin mitään huomiota. Tomar rentoutui hieman.

                      ”No, Vesja. Mikä sai sinut pakenemaan niitä miehiä aiemmin päivällä?” Tomar kysyi. Vesja nojaili taaksepäin hyvin rennon oloisena tuolissaan.

                      ”Ensinnäkin, vaikka joku saattoikin minua varkaaksi siinä rytäkässä kutsua, kiistän ehdottomasti osallisuuteni mihinkään laittomuuteen! Kävin vain kauppaa herra kenraalin kanssa, tosin kaupankäynti ei sujunut aivan.... mutkattomasti ja voisin jopa todeta, että afäärien toinen osapuoli oli suorastaan tyytymätön asioiden kulun suhteen. Koska en luonnollisesti ole vastuussa erinäisten omaisuuksien vaihdoin jälkeen tapahtuneista pettymyksistä, päätin niin sanotusti poistaa itseni paikalta.” Vesja sanoi levitellen käsiään vilpittömän näköisesti. Tomar virnisti tuoppinsa takaa, hän ei tiennyt uskoako miestä.

                      ”Kuka tämä Kenraali sitten on?” Tomar kysyi.

                      ”Kenraali Trokahn Darmorth, Vartiaston kolmossektorin päällikkö. Iso kiho, jolla on päässyt pissaa päähän.” Vesja sanoi ja pyöritteli puista kolikkoa sormissaan. Kolikon toiselle puolelle oli kaiverrettu jonkun miehen kasvot, toisella puolella oli vaakuna.

                      ”Vartiaston...?”

Vesja katsoi hieman epäuskoisena Tomaria.

                      ”Etkö tiedä mikä on Vartiasto?” Hän sanoi ja pyöräytti silmiään teatraalisesti ja sujautti kolikon povitaskuunsa.

                      ”Hei, olen vasta muuttanut tänne!” Tomar vastusti.

                      ”Anteeksi! Älkää loukkaantuko! Vartijasto on Liittouman palkkaama vartiointiorganisaatio.  Demóssa ja Rannanmóssa Liittouman shakaalit pitävät järjestystä yllä. Täällä siitä pitää huolen Vartiasto.” Vesja selitti päpättäen. Sitten hän kurottautui pöydän ylle ja madalsi ääntään hieman. ”Mutta jos minulta kysytään, ne ovat kaikki läpimädiksi korruptoituneita paskiaisia. Ne onnistuvat pitämään rauhan maassa yksin siitä syystä, että kaikki pelkäävät niitä ja rikolliset maksavat suojelurahaa.”

Tomar mietti mahtoiko Vesjan aiemmin mainitsema ”kaupankäynti” koskeneen juuri suojelurahaa.

                      ”Mistä sitten kävit kauppaa kenraalin kanssa? Luulisi tavallisen rehellisten kansalaisen haluavan pysyä kaukana tuollaisesta virkavallasta.” Tomar kysyi vinosti.

                      ”Kävimme kauppaa informaatiosta.” Vesja iski silmää. ”Minulla on tietoa, kenraali maksaa tiedosta. Tosin aina tieto ei saata miellyttää herra kenraalia.” Vesja naurahti ja tyhjensi tuoppinsa. Tomar huomasi oman tuoppinsa myös tyhjentyneen.

                      ”Aaah! Toinen kierros!” Vesja huudahti ja nousi ylös. Tomarkin nousi.

                      ”Ei kiitos. Minä taidan tästä lähteä, on aikainen herätys.” Tomar sanoi ja lähti kulkemaan ripeästi ulos kapakasta.

                      ”Eei, vielä yhdet Tomar! Minä maksan!” Vesja sanoi ja näytti säälittävän innokkaalta.

                      ”Ei. Minun täytyy nyt todella lähteä.”

                      ”Kuinka perin harmillista. Mutta! Oli hauska tavata herra Tomar, toivottavasti tapaamme vastakin!” Vesja sanoi ja ravisti jälleen Tomarin kättä.

                      ”Joo... krhm... samoin...” Tomar sanoi ja pääsi vihdoin tilanteesta pois. Ovella hän kuuli vielä Vesjan äänen kaiken hälinän yli. Hän oli löytänyt jonkun toisen piruparan, jota haastoi juomaan kanssaan. Tomar huokaisi syvään, sitten hän oli jo ulkona pimeällä kadulla.

Päivät pitenivät ja kesä lähestyi. Joka kevät Yumón vanhassa kaupungissa pidettiin markkinat, joiden avajaisiin kuului tanssiaiset. Aina varma kevään merkki oli Yumón kukkakaupoissa kuhisevat nuoret tytöt ja pojat, jotka ostivat leinikkejä sille henkilölle, jonka halusivat viedä illan tansseihin. Tomar katseli pientä joukkoa tyttöjä jotka seisoivat piirissä tien toisella puolella, hänen lakaistessaan tallin edustaa. Tytön supattelivat ja kikattelivat ja heillä oli käsissään leinikkejä. Yksi tytöistä oli tallimestarin tytär. Hän oli siro ja vaalea ja hänen kasvoissaan oli hieman kissamaiset piirteet, kuten isälläänkin. Hänellä ei kuitenkaan ollut turkkia tai häntää kuten Tomarilla.

                      Tomar oli vaipunut ajatuksiinsa, kun hän yhtäkkiä huomasi tyttöjen katsovan ja osoittelevan häntä. Kun Tomar katsoi takaisin, tytöt alkoivat kikattaa. Tomar tunsi punastuvansa ja hän jatkoi kiivaasti lakaisemista selin tyttöihin. Tomar siirtyi tallin puolella siistimään karsinoita. Viereisessä pilttuussa oli iso emakko ja kaksi porsasta päiväunilla. Tomar heitti niille rehuja ja kävi talikon kanssa viereisen tyhjän karsinan kimppuun.

                      ”Hei Tomar.”

Tomar kääntyi ympäri. Tallimestarin tytär seisoi karsinan ovella. Hän katsoi Tomaria suurilla vaaleilla silmillään ja näpräsi hiuksiaan.

                      ”H...hei vaan.” Tomar sanoi ja yritti jatkaa normaalin oloisena tallin siivousta. Tyttö katseli hetken jalkojaan ujon oloisena.

                      ”Oletko sinä menossa tansseihin?” Tyttö kysyi hennolla äänellä.

                      ”En usko...” Tomar kääntyi ja pyyhkäisi hiuksia naamaltaan. ”Anteeksi, en taida muistaa nimeäsi.” Tomar sanoi.

                      ”Serina.” Tyttö sanoi ja hymyili.

Tomar hymyili takaisin. Melkein kuin Senika, hän ajatteli. Senikallakin oli vihreä mekko ja hiukset palmikolla... Tomar hätkähti ja yritti saada ajatuksensa takaisin nykyhetkeen.

                      ”Kaunis nimi. Anteeksi etten viitsi kätellä...” Tomar vastasi ja osoitti likaisia vaatteitaan ja talikkoa.

                      ”Ei se mitään!” Tyttö naurahti. Hänen naurunsa sointui heleästi, kuin kulkunen.

                      ”Kuule...” Serina empi hetken. ”Haluaisitko... Haluaisitko sinä lähteä kanssani tansseihin?” hän kysyi ja katsoi Tomaria. Tomar tunsi sisällään outoa kuumotusta.

                      ”Voin. Tai siis... en minä kyllä osaa tanssia.” Tomar vastasi hieman nolona.

                      ”Milloin sitä on vaadittu?” Serina hymyili ja iski silmää. Sitten hän kääntyi pois päin.

                      ”Ai niin!” Tyttö pysähtyi ja palasi Tomarin luokse. Hän laittoi pienen leinikin Tomarin napinläpeen ja kosketti kevyesti hänen kättään. Sitten hän vilkutti nopeasti ja kipitti ulos. Tomar katsoi pitkään tytön perään ja sitten hänen antamaansa kukkaa. Hänestä tuntui että hän tarvitsisi viileää kylpyä, mutta ei tällä kertaa hajun takia. Tomar pisti kukan taskuunsa ja jatkoi karsinan siivoamista. Koskaan aiemmin ei ollut lannan luominen käynyt niin kevyesti.

Aiemmin Tomaria ei ollut kiinnostanut sen suuremmin markkinat kuin mitkään tanssitkaan, mutta nyt hän ei muuta voinut ajatella. Kuinka pitkä aika vielä, ketähän sinne tulee, mitä pistän päälleni, pitääkö minun oikeasti tanssia... Ennen kaikkea Tomarin mielessä pyöri Serina. Hän oli tavannut tytön vain pari kertaa aiemmin koska tallimestari ja hänen perheensä asuivat parin korttelin päässä ja Tomar näki Serinaa varsin harvoin. Nyt Serina käveli lähes päivittäin tallin ohi tervehtien Tomaria, joskus he vaihtoivat muutaman sanankin. Tomar mietti kulkiko tyttö tallin ohitse tavallista useammin, vai kiinnittikö Tomar häneen nyt ensi kertaa huomiota.

Kun markkinoihin oli enää pari päivää aikaa, Tomar lähetettiin auringon laskiessa asioille ennen työpäivän päättymistä. Hän kulki kauppakujalla, silmäillen esillepanoa ja etsien katsellaan perunoita ja retiisejä, sekä jauhoja tallin pitäjän vaimolle. Kun Tomar pysähtyi punnitsemaan jauhoja, kuuli hän puhetta kulman takana. Se oli se lasisilmäinen Kenraali Trokahn, sekä jokin vartija.

                      "...En välitä miten. Haluan sen rotan pään, ymmärrätkö? Sinä saat keksiä syyn, mutta emme puhu siitä nyt. Liikaa uteliaita korvia." Näin sanoessaan kenraali astui kulman takaa ja katsoi happamasti Tomaria. Vartija tuli heti Kenraalin perässä.

                      "Ja mitä sinä tuijotat!" Vartija äyskäisi Tomarille, joka oli tuskin vilkaissut heidän suuntaansa.

                      Tomar hätkähti, maksoi pikaisesti perunansa ja painui tiehensä. Hän oli vuoren varma, että he olivat puhuneet Vesjasta ja hetken Tomar oli jopa aavistuksen huolissaan, mutta päätti sitten pyyhkiä koko ajatuksen päästään. Eihän hän edes tuntenut koko miestä. Kuka tietää, hänhän saattoi olla vaikka murhaaja.

                      Tomar toimitti asiansa pikaisesti. Hän osti myös itselleenkin ruokaa ja suuntasi sitten isäntänsä luokse. Hän antoi ostoksensa sikalan emännälle, otti omat eväänsä ja pyysi lupaa käyttää piikojen keittiötä, joka oli isäntäväen talon pihapiirissä. Emäntä antoi ilomielin luvan ja Tomar lähti kulkemaan pihan poikki. Puolessavälissä pihaa hän huomasi Serinan, joka vilkaisi näkikö kukaan ja kipitti sitten Tomarin luokse.

                      "Hei, mitä sinulla on siinä?" Serina kysyi uteliaani ja vilkaisi Tomarin koriin.

                      "Illallinen. Eikö sinun pitäisi olla sisällä jo?"

                      "Kävin vain lukitsemassa vajan. Joko sinä odotat ylihuomista?"

Tomar punastui. Onneksi minulla on turkki, joten sitä ei huomaa, hän ajatteli.

                      "Toki. Sinä?" Tomar tunsi itsensä maailman suurimmaksi typerykseksi.

Serina nyökkäsi vastaukseksi ja hymyili hänelle valloittavasti.

                      "Minä menen nyt. Nähdään!" Serina huikkasi ja lähti kiiruhtamaan sisälle. Tomar katsoi vielä hetken hänen peräänsä, mutta kiiruhti sitten kyökkiin sisälle. Hän paistoi nauriita ja siivun sikaa pannulla, viikkasi ruoat puuvillakankaaseen ja lähti kohti tallia, jossa asui.

                      Astuessaan sisään hänen parvelleen johtavien tikkaiden alapäähän, Tomar huokaisi syvään. Hän haaveili tytöstä, mutta eihän hän kehtaisi ikinä tuoda mitään tyttöä kotiinsa, jos hän asui sikalan yläkerrassa. Vähiten tyttöä, jonka isä omisti kyseisen sikalan.

                      Tomar alkoi kivuta tikkaista ylös, kun hän huomasi, että hänen huoneessaan paloi kynttilä - siellä oli joku. Tomar kiiruhti tikkaat ylös ja tempaisi oven auki. Siellä, hänen sängyllään istui Vesja heilutellen jalkojaan ja tutkien Tomarin karttoja. Hän kohotti katseensa kun Tomar ampaisi sisään.

                      "Ai hei herra-!"

                      "Mitä sinä teet täällä? Miten löysit tänne? Mistä tiesit missä asun!?" Tomar huudahti ja tempaisi kartat Vesjan käsistä. Vesja loikkasi alas sängyltä ja nosti kätensä ilmaan vilpittömän oloisena.

                      "Herra paimen Tomar! Ystäväiseni! Älkää luulko että tulin tänne vilpillisin mielin! Ehei!"

                      "Miksi sitten olet täällä?" Tomar kysyi ahdistuneena. Hän ei voinut olla ajattelematta että hän on suuressa vaarassa, jos Vesja löydetään täältä. Silloin joku voi myös löytää talismaanin.

                      "Hyvä herra! Jos olisin tullut katalin aikein, miksi olisin jäänyt odottamaan teitä ja vielä valot päällä!" Vesja näytti entistäkin katuvammalta.

                      "En tiedä, ehkä sinä olet huono varas." Tomar murahti samalla, kun taitteli kartat takaisin huoneen nurkassa olevaan vaatimattomaan kirstuun. "Nyt häivy."

Vesja yritti ottaa kasvoilleen hurmaavimman hymyn minkä osasi.

                      "Hyvä on, hyvä on! Menen ihan juuri, mutta haluaisin vain kysyä yhtä asiaa ensin." Vesja sanoi ja astui askeleen lähemmäs Tomaria.

                      "Mitä?"

                      "Mietin vain mitä köyhällä ja vaatimattomalla sikopaimenella voisi olla piilossa huoneessaan, jota hän tulee noin suurella innolla puolustamaan? Ettei vain teillä, hyvä herra olisi jotain salattavaa. Jotain, minkä ette halua joutuvan vääriin käsiin." Vesja sanoi salaperäinen virne naamallaan. Tomarin vatsassa muljahti epämiellyttävästi.

                      "Minulla ei ole mitään erikoista, vain säästöni, jotka haluaisin pitää itselläni." Tomar sanoi, mutta ei saanut sitä kuulostamaan uskottavalta. Vesja naurahti.

                      "Säästöjä.... Niinpä niin. Minusta tuntuu, että sikopaimen on muuta kuin mitä päälle näyttää." Vesja virnisti ja nakkasi puisen kolikkonsa ilmaan, pyöritteli sitä sormissaan, ennen kuin sujautti sen taas taskuunsa. Tomar yritti keksiä jotain järkevää vastaväitettä, mutta hänen päänsä oli yhtä tyhjä, kuin hänen vatsansakin. Ulkoa kuului etäältä kellonlyöntejä, joiden mukaan kello oli jo yksitoista.

                      "Sinun olisi parasta nyt lähteä." Tomar sai sanotuksi. Vesja kääntyi kohti ovea.

                      "Minulla on sinulle neuvo." Vesja sanoi. "Tässä kaupungissa liian rehellisille käy aina köpelösti. Samoin niille, joilla on jotain arvokasta, mitä joku voi haluta itselleen. Sinua pidetään silmällä, Tomar. Sinuna muuttaisin jonnekin toiseen paikkaan asumaan. Kauemmas tästä tallista. Mistä luulet, että minä tiesin missä asut? Seuraamalla sinua? Tuskin." Vesja sanoi ja iski silmää. Vesja oli jo ovella kun Tomar aukaisi suunsa.

                      "Kuulin tänään kenraalin puhuvan sinusta. He haluavat pääsi." Tomar sanoi. Vesja virnisti Tomarille.

                      "Eivät he minua saa." Hän sanoi virnistäen, ennen kuin katosi ulos ovesta.

Tomar ei tiennyt miksi varoitti tuota varasta. Tuskin siitä mitään hyötyä oli. Tomar laittoi oven säppiin ja asteli ikkunalle, joka vietti kadulle. Hän näki Vesjan tulevan ulos tallista ja kävelevän huolettoman näköisesti kadun poikki. Toisella puolella varjossa seisoi jokin mies. Tomar ei pystynyt erottamaan kuka hän oli. Miehellä oli päällään pitkä ruskea takki ja samanväriset saappaat. Vesja käveli suoraan miehen luokse ja he vaihtoivat pari sanaa ennen kuin katosivat varjoihin. Vaikka ikkuna olikin auki, ei Tomar silti kuullut mitä he olivat puhuneet. Tomarille tuli paha tunne tästä kaikesta. Ehkä hänen pitäisi muuttaa. Sitten hän ainakin kehtaisi pyytää Serinan luokseen kylään. Tomar veti ikkunan kiinni ja sammutti kynttilän. Tänään hän söisi illallisensa pimeässä.

Osa 3 - Johdanto

Johdanto

Oli pimeä ilta. Vettä oli satanut päivätolkulla, eikä se tuntunut hellittävän edes öisin. Mustaksi maalatun mökin ovi kävi ja viisi ihmistä astui läpimärkinä sisään himmeään kynttilän valoon. Mökissä, jota olisi pikemmin voinut vajaksi kutsua, istui nurkassa hämärässä hahmo tulijoita odottamassa.

                      ”Oli hulluutta tulla tänne! Emme olisi koskaan saaneet luottaa sinuun!” Viimeisenä sisään astunut mies ärähti vetäen mustan hupun päästään.

                      ”Ole hiljaa! Kapteeni Darmothilla on varmasti hyvä selitys, miksi kutsui meidät tänne tänään.” Hänen vieressään seisova nainen sanoi matalalla äänellä syvän huppunsa kätköistä.

                      ”Minulla toden totta on. Tämän jälkeen te tulette pyytämään minua liittymään neuvostoon ja anotte minulta apuani.” Kuului ääni varjoista.

Varjoista esiin astui mies sotilaan univormussa. Miehellä oli yllään maata viistävä purppurainen viitta ja mielipuolinen virne.

                      ”Ääh tämä on hulluutta! Hän on hullu! Tulkaa, lähdetään. Ehdimme Vuononmóon ehkä ennen pahimpia kelejä, jos lähdemme nyt.” ensiksi puhunut koukkunokkainen mies sanoi huitoen kädellään ilmaa ja veti hupun takaisin päähänsä. Hän veti oven auki raivokkaasti ja kaksi muuta seuralaista lähti seuraamaan häntä.

                      ”Tieni tähän pisteeseen ei ole ollut helppo, mutta en aio luovuttaa niin helpolla, kuin ehkä kuvittelette.” Kapteeni puhui. Ihmiset pysähtyivät.

                      ”Tulette pian ymmärtämään, että olen juuri se, mitä te tarvitsette nyt. Minä olen puhunut hänelle. Kai tiedätte mitä on kirjoitettu?” hän jatkoi ja sytytti kolme kynttilää puhuessaan.

                      ”Tottakai. Älä aliarvioi meitä, poika.” nainen sanoi huppunsa kätköistä. Hän oli ainoa, joka ei ollut hievahtanutkaan.

                      ”Ei, te aliarvioitte minua.” Kapteeni sanoi ja näytti hurjalta. ”Minulla on armeija, luuletteko, etten tule saamaan sitä mitä haluan? Luuletteko, että annan teidän vain astella ylitseni?!”

Kaikki olivat hiljaa.

                      ”Te typerykset luulette olevanne ohjaksissa. Antakaas, kun kerron jotain. Te olette vain välttämätön välikäsi, jota Herrani tarvitsee tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Minä olen avainnappula, jota hän tarvitsee voittaakseen tämän pelin. Ymmärtäkää paikkanne ja luottakaa minuun.” mies jatkoi uhkuen itsevarmuutta.

                      Kaikki läsnäolijat seisoivat hiljaa paikoillaan. Osa tyrmistyneinä, osa pohtien kapteenin sanoja.

                      ”Tämän on parempi olla aikamme arvoista, muuten saat maksaa hengelläsi Trokahn.” Ensiksi puhunut sanoi hampaita kiristellen ja veti oven kiinni palatessaan sisään. Viittaan pukeutunut mies hymyili tyytyväisenä.

                      ”Luottakaa minuun, se on.” hän vastasi istuen alas.

Salamurha - Kappale 10

Waldo

Kaupungista alkoi kuulua kovaa pauhua. Juhlava musiikki ilmoitti seremonian alkavan näillä minuuteilla. Mäenrinteellä yhä hengästyneenä istuva Waldo huokaisi raskaasti. Marko oli puolituntia aiemmin kadonnut näkyvistä ja hän oli jäänyt yksin istumaan niille sijoilleen. Hengitys ei silti ottanut tasoittuakseen ja tuntui kuin hän voisi oksentaa hetkenä minä hyvänsä. Ja hänen mielensä oli synkkä. Koko Antanielin tehtävä meni pieleen hänen raukkamaisuutensa vuoksi ja pahimmassa tapauksessa myös hänen ystävänsä kuolisivat, eikä hän voisi sille mitään. Kaikki oli hänen syytään.

Waldo hautasi kasvonsa käsiinsä ahdistuneena haukkoen henkeään. Tällaisina hetkinä hän kaipasi Nanaa eniten. Kyynel valui poskelta käteen ja sitä myöten maahan. Hän tahtoi vain kuolla. Kuolla ja nukkua pois, jättää tämä maailma ja siirtyä ikuisuuteen missä hänen rakkaansa jo oli. Hän muisti tytön hentoisen olemuksen, käheän äänen ja ne silmät. Surullisimmat silmät, mitä Waldo oli koskaan nähnyt. Paha olo ja suru kuristi sydäntä, eikä Waldo voinut pidätellä itkuaan. Hänen olisi pitänyt voida tehdä jotain silloin. Hänen olisi pitänyt ottaa tyttö mukaansa heti. Olisi ja olisi.

Waldo pyyhki katkerana kyyneliä pois ja iski nyrkillä maassa olevaa kiveä. Kipu palautti hänet takaisin todellisuuteen. Hänen teki yhä mieli huutaa vihasta, mutta hän kuitenkin puri huultaan ja nosti päänsä pystyyn. Nyt Waldo, terästäydy! Itseinholle ei ole aikaa hän ajatteli. Oli akkamaista märistä menneitä. Siksi hän halusi lopettaa elämänsä. Säälittävä paska, tällaisilla ei ole oikeutta elää. Nyt ei kuitenkaan ollut siihen hyvä aika. Oli hänen syytään, että koko keikka meni reisille ja oli hänen velvollisuutensa sotilaana yrittää korjata tilanne. Jotenkin.

Waldo katsahti alas vasemmalle ja näki armeijan, joka olisi pian Merenmon porteilla, sitten hän katsoi kaupunkiin. Suoraan hänen edessään, linnuntietä parin kilometrin päässä, kohosi Kalistarin linna. Hän näki selvästi linnan neljä kerrosta ja kaikki sen sadat ikkunat, sekä linnan muurit sekä niiden korkeat tornit. Jos hän oikein siristelisi, hän voisi jopa nähdä sen parven josta…

Siinä samassa Waldon mieli selkeni. Kaikki tuntui niin kirkkaalta nyt ja hän ymmärsi mitä hänen oli tehtävä. Ainoa syy jatkaa. Hän nappasi nopeasti Eiffelin laukun, jota Marko oli kantanut ja avasi sen. Siinä hänen edessään auringon paisteessa kiilteli hänen tarkkuuskiväärinsä. Kantomatka on 800 metriä, mutta teoriassa enemmän hyvällä säällä… Waldo mietti kiinnittäessään kivääriin kiikaritähtäimen, sekä pibodit kiinni ja latasi aseen. Hän asettui mahalleen maahan, otti tukevan asennon kivääristä ja katsoi sen kiikarin läpi kaupunkiin.

Waldo näki mitä selvimmin Kalistarin linnan ja sen parven, johon kuningas itse nousisi tervehtimään kansaansa hetkenä minä hyvänsä. Parvella seisoi kaksi vartijaa ja jokin palvelija, joka asetteli tyynyjä parvelle tuodulle istuimelle. Tähtään vain reilusti ylös, nelisen metriä luulisi riittävän… Waldo mietti ja nousi istumaan. Hän virnisti itsekseen sytyttäessään savuketta. Tupakansavu leijaili lähes suoraan ylöspäin. Aurinko oli laskenut ja tuuli tyyntynyt sen myötä. Myös Waldon mieli oli vihdoin seesteinen. Nyt hänen elämällään oli merkitys. Kosto. Kuolema. Waldo otti laukusta vielä äänenvaimentimen ja kiinniti sen kiväärin päähän. Shakaalit saattavat kuulla laukaukset siitä huolimatta, mutta aina voi sentään yrittää. Hän nojasi kalliota vasten kylmän rauhallisena ja jäi odottamaan.

Kaupungista kuului vaimeaa kohinaa. Waldo laittoi viidennen tupakan huuleensa ja kumartui katsomaan tähtäimen läpi ja kirosi ääneen. Ilta oli hämärtynyt todella nopeasti, eikä hän erottanut kiikarissa lähes mitään. Ei helvetti. Waldo tumppasi savukkeensa maahan ja siristeli silmäänsä, muttei erottanut kiikarissa näkyviä hahmoja toisistaan. Hän alkoi kaivella laukusta yökiikareita, kun tapahtui jotain. Punainen valopallo sinkoutui kaupungin ylle ja laskeutui sieltä hiljalleen alas.

                      Waldo syöksähti mahalleen, katsoi tähtäimeen ja erotti punaisessa valossa selvästi kuninkaan tuijottavan taivaalle monttu auki. Waldo virnisti. Tämä on sinulle Nana. Hän tähtäsi Kalistarin yläpuolelle. PAM. Meni muutama sekunti ja Regner Kalistar kaatui maahan. Waldo nauroi ääneen, latasi ja tähtäsi uudelleen. PAM. Kalistarin vaimo kaatui. Uusi lataus. PAM. Lataus. PAM. Lataus. PAM. Lataus. PAM. Lataus. PAM. Kaikki vartijat parvella olivat poissa pelistä. Häntä ei turhaan kehuttu Priorin parhaaksi tarkka-ampujaksi.

Waldo nousi istumaan tyytyväisenä ja veti askista viimeisen savukkeen. Hän rytisti tyhjän askin, nakkasi sen maahan ja tähysti kaupunkiin. Hän kuuli huutoja, jotka voimistuivat kovaksi kohinaksi, johon sekoittui shakaalien torvien ääniä. Jostain nousi savua. Márun kalpea kuu nousi horisontissa, kun kaupungin valtasi sekasorto. Waldo kuunteli vaitonaisena kaupungin ääniä odottaessaan Markon palaavan.

Metsästä kuului kahahdus.  Ääni tuli pelottavan läheltä. Marko ei ole millään voinut tulla takaisin noin nopeaan. Hän alkoi kiireellä pakata kivääriä takaisin laukkuun. Kuului toinen rasahdus ja Waldo oli erottavinaan alempana rinteessä kaksi suurta hahmoa. Hän jätti pakkaamisen välittömästi ja kaivoi esiin kaksi glockiaan. Hän latasi ne niin hiljaa kuin kykeni, laittoi varmistimet päälle ja tunki ne housujensa vyötäröstä sisään. Sitten Waldo kuunteli. Parikymmentä metriä häntä alempana kulki kaksi shakaalia. Hän pystyi jo haistamaan ne. Shakaalit ovat tappavan nopeita ja voimakkaita, mutta hänen etunsa oli, etteivät ne olleet vielä huomanneet häntä. Sillä jos olisivat, hän olisi jo kuollut.

Waldo etsi katseellaan maasta sopivan kokoista kiveä, mutta kaikki olivat liian suuria. Shakaalit tulivat koko ajan lähemmäksi. Waldo kurottautui kohti maassa olevaa patruunalipasta niin hiljaa kuin vain suinkin pystyi. Hän nosti sen. Se oli juuri sopiva. Hänen sydämensä hakkasi. Hikipisara valui hänen kiinnitikattuun silmäänsä ja siitä poskelle. Tämän on parempi onnistua kertalaakista. Hän viskasi lippaan niin lujaa kuin jaksoi. Lipas lensi äänettömästi ja laskeutui kahisten pusikkoon kauas alamäkeen. Shakaalit ryntäsivät salamannopeasti kohti ääntä. Waldo käytti tilaisuuden hyväkseen ja otti jalat alleen. Hän kipusi kallion päälle ja juoksi rinteen pieltä pitkin, kiertäen kukkulaa shakaaleista poispäin. Pian ne kuulisivat hänet ja lähtisivät perään. Waldo yritti olla ajattelematta sitä, vaan keskittyi pysymään tajuissaan ja pystyssä. Liukastuminen tulisi kalliiksi; hänen vasemmalle puolelleen aukesi kymmenen metrin pudotus kivikkoon. Sydän takoi Waldon rinnassa kuin vasara alasinta ja häntä huimasi niin perkeleesti. Hän haukkoi henkeään ja taisteli heikotusta vastaan.

Kirkaisu. Waldo vilkaisi taakseen ja erotti shakaalit takanaan. Sydän jätti yhden lyönnin väliin. Siinä samassa rinne murtui hänen allaan. Waldo sai viime hetkellä kiinni rinteessä kasvavasta pajusta kiinni, ennen kuin oli tippua kivien mukana alas kalliolta. Toinen shakaali oli enää muutaman askeleen päässä ja kohotti miekkansa. Waldo toimi ajattelematta. Ase. Varmistin. Ammu. Pimeässä ammuttu laukaus osui shakaalia olkaan, mutta se riitti. Shakaali kierähti puoli kierrosta osuman voimasta ja putosi alas kalliolta. Toinen shakaali pysähtyi nähdessään aseen ja lähti salamana kipuamaan kalliota ylös kiertääkseen murtuneen kohdan. Waldo rämpi ylös ja juoksi. Hän ei nähnyt shakaalia, mutta tunsi, ettei se ollut kaukana. Rinne muuttui tasaisemmaksi ja Waldo juoksi alas minkä voimiltaan pystyi. Hänen päässään humisi. Sydämen jyske piiskasi koko kehoa ja kaikkia paikkoja särki helvetillisesti. Hän liikkui puhtaan adrenaliinin voimalla.

Metsä tiheni ja pian oli pimeää. Taivaalle kivunnut kuu valaisi himmeänä puiden oksien lävitse metsän pohjaa. Waldon jalka alkoi krampata ja hän huusi kivusta, muttei hidastanut. Hänen korvissaan kohisi, niin ettei ollut erottaa shakaalin lähestyviä askelia. Lopulta Waldon silmissä pimeni ja hän kaatui maahan. Hän palasi tajuihinsa yhä kieriessään mäkeä alas. Hän näki shakaalin syöksyvän kohti, valmiina iskemään.

Askeleet. Maailma pyöri yhä sumeana eikä Waldo ehtinyt tajuta mitä tapahtui, kun shakaali yhtäkkiä kaatui maahan hänen eteensä. Shakaali karjaisi ja kierähti ylös, vain saadakseen uuden iskun leukaansa. Waldo erotti juuri ja juuri pitkän hahmon hänen ja shakaalin välissä, pidellen isoa keppiä kädessään. Hahmo ei pysähtynyt, vaan iski shakaalia uudestaan. Shakaali horjahti selälleen iskun voimasta ja ja huitaisi miekalla kepin poikki. Maailma alkoi selkeytyä ja Waldo erotti Eiffelin juoksevan häntä kohden. Takana shakaali nousi ylös maasta vihaisena ja lähti juoksemaan heitä kohti raivoisasti.

”Eiffel! Koppi!” Waldo huusi ja heitti toisen pistoolin Eiffelille, joka nappasi aseen lennosta, kääntyi ja ampui hyökkäävää shakaalia. Laukaus osui soliskuoppaan. Shakaalin suusta purskahti paksua mustaa verta ja sen ruho paiskautui Waldon päälle. Hän kiemurteli alta pois, veti toisen aseen housustaan ja ampui sätkivää shakaalia päähän. Shakaali lakkasi nykimästä. Metsässä kuului enää Waldon raskas hengitys. Hän istui maassa, pää polvissa ja tasasi hengitystään. Eiffel tuli hänen viereensä ja istui maahan.

”Kiitos.” Waldo sai sanottua. Eiffel hymyili ja ojensi aseen takaisin Waldolle, joka tunki pistoolin takaisin housuihinsa.

”Ei mitään. Tulin kyllä just viime hetkellä.” Eiffel hymähti. Waldokin naurahti. Sitten he kumpikin vain nauroivat hetken verran pimeässä metsässä.

”Miten sä satuitki tähän just nyt?” Waldo kysyi yhä hengästyneenä. Eiffel hengitti kerran syvään.

”Sattumalta. Ensin kuului laukaus, sitten mä kuulin sun huudon ja juoksin.” Eiffel hymyili. Waldokin hymyili ja kokeili taskujaan.

”Onko sulla tupakkaa. Multa loppui.” hän kysyi.

”Aaa, joo.” Eiffel sanoi ja nousi ylös. Hän tarttui Waldoa kädestä ja veti hänetkin ylös.

”Mä jätin Mendezin aluksen lähelle. Mennään sinne nyt ensin. Jaksatko sä?” Eiffel kysyi, kun Waldo nojasi polviinsa nieleskellen.

”Voisin tarvii vähän apua.” Waldo sanoi. Eiffel otti hänestä kiinni ja he lähtivät kävelemään kohti heidän alustaan. Metsä oli autio ja hiljainen. Puiden latvojen takana hohti Merenmon tulenpunainen hehku.

Mendez istui puuta vasten, minne Eiffel oli hänet jättänyt. Waldo rojahti maahan vapisten heikotuksesta. Eiffel kaivoi kolme tupakkaa, sytytti ne kaikki ja ojensi kullekin omansa. Sitten he istuivat polttaen savukkeitaan ja keräten voimiaan. Kun he saivat tupakat poltettua, Eiffel auttoi ensin Mendezin ylös ja auttoi kävelemään aluksen luo, joka oli vain noin sadan metrin päässä. Sitten hän palasi hakemaan Waldoa. Pian he olivat kaikki aluksen luona. Hetkeen kukaan ei puhunut mitään. Lopulta Eiffel rikkoi hiljaisuuden.

                      ”Missä Marko on?”

Waldo ja Mendezkin tajusivat yhtäkkiä yhden heistä puuttuvan.

                      ”Se lähti kaupunkiin… Ei hitto.” Waldo henkäisi tuskissaan.

                      ”Häh? Mitä tapahtui?” Eiffel kysyi. Waldo veti savuja ja nojasi puuta vasten.

                      ”Me näimme armeijan shakaaleja lähestyvän kaupunkia. Marko lähti varoittamaan teitä. Jäin odottamaan sitä, kunnes kaksi shakaalia tuli. Toisen niistä sinä näitkin äsken.” Waldo sanoi.

                      ”Eli Marko… on yhä kaupungissa?” Mendez kysyi hiljaa.

                      ”Ehkä. Ei. En tiedä…” Waldo sanoi ahdistuneena.

Kaikki olivat hiljaa. Paha tunne hiipi heidän mieliinsä. Marko oli nuorin kaikista ja kokemattomin. Nyt hän oli yksin kaupungissa, joka on täynnä Varjolaisia ja shakaaleja. Kaiken lisäksi Marko oli ainoa, joka pystyi pääsemään heidän alukseensa sisään. Jos Marko olisi kuollut, he eivät pääsisi pois Márusta ja pahimmassa tapauksessa heidätkin saataisiin lopulta kiinni ja tapettaisiin. Ette te kuole. Minä en anna teille lupaa siihen. Eiffel kuuli omat sanansa päässään. Pala nousi hänen kurkkuunsa, mutta hän kovetti itsensä. Kaikki oli mennyt päin helvettiä sen jälkeen, kun he olivat tulleet Máruun, mutta Markon menetys oli viimeinen pisara. Tupakka paloi filtteriin asti ja poltti Eiffelin sormia. Hän tipautti savukkeen sadatellen ja kaivoi uuden askistaan. Eiffel tunsi käsiensä vapisevan, kun hän hamusi sytytintä taskustaan.

                      ”Minä lähden etsimään Markoa.” Eiffel sanoi vedettyään pitkät henkoset.

                      ”Ei tarvi.”

Kaikkien päät kääntyivät äänen suuntaan. Aluksen takaa pimeästä metsästä käveli esiin Marko, ontuen, mutta hymyillen vaisusti.

                      ”Marko!” kaikki huudahtivat huojentuneina. Eiffel loikkasi hänen luokseen ja nappasi pojan rutistukseen.

                      ”Ai perkele!” Marko ähkäisi.

                      ”Sori sori! Mitä sulle on tapahtunut?” Eiffel päästi hänestä irti. Vaikka olikin pimeää, hän pystyi erottamaan Markon kasvojen turvonneen ja hänen solisluunsa näytti olevan murtunut.

                      ”Puhutaan siitä myöhemmin. Nyt meidän kanttis mennä äkkiä alukseen ja lähtä helvettiin täältä.” Marko ähkäisi.

Kaikki olivat samaa mieltä ja Marko käveli Eiffelin avustuksella aluksen oven luo. Hän pyyhkäisi verta otsaltaan ja kosketti lukuasemaa. Sininen valo syttyi ja ovi aukesi sihahtaen. Kaikki kipusivat sisään, Eiffel joukon viimeisenä. Hän katsoi viimeisen kerran autioon metsään, ennen kuin sulki oven perässään. Marko istuutui ohjaajan penkille ja käynnisti moottorit. Valot syttyivät kojelautaan, moottorin hyrähtäessä käyntiin. Muut vyöttivät itsensä kiinni Markon painellessa nappeja. Suihkumoottorit ulvahtivat ja koko kone vapisi. Alus nousi hitaasti ilmaan ja puiden yläpuolelle.

                      ”Okei, valmiina!” Marko sanoi ja alus ampaisi matkaan. Parissa sekunnissa maanpinta jäi kauas taakse, heidän suunnatessa kohti tähtiä. Per Aspera ad Astra, todellakin. Eiffel ajatteli synkkänä. Alus tärisi voimakkaasti yhä kiihdyttäessään, kunnes Márun ilmakehä jäi taakse ja aluksen lento tasoittui. Vihdoin he pystyivät huokaisemaan helpotuksesta.

Saatuaan aluksen kurssiin, Marko kytki automaattiohjauksen päälle ja käveli pois ohjaamosta. Eiffel ojensi hänelle vettä, jonka Marko joi ahnaasti istuessaan alas.

                      ”Mitä tapahtui? Kuinka sä pääsit ulos kaupungista?” Waldo kysyi, kun Marko sai juotua.

                      ”Minulta olisi luultavasti lähtenyt henki, mutta vanhat asukkaat pelastivat minut viime hetkellä. Pääsin erään perheen mukana pakenemaan maanalaista käytävää pitkin kaupungin ulkopuolelle.” Marko sanoi synkkänä. ”He pääsivät pakenemaan, mutta monet eivät. Lapsetkaan…” Marko sanoi ja hänen äänensä särkyi. Hän hieroi kasvojaan tuskissaan. Eiffel muisti pojan ahdistuksen ja hänellä teki pahaa hänen puolestaan.

                      ”Ja neljä Varjolaista kävi kimppuuni. Eksytin heidät väkijoukkoon. Onneksi saitte kuninkaan tapettua, muuten en välttämättä olisi selvinnyt elävänä sieltä.” Marko sanoi Eiffelille. Eiffel kurtisti kulmiaan.

                      ”Ei. Me epäonnistuimme. Kadotimme aseemmekin. Mutta näin kuinka Kalistar kuoli.” Eiffel sanoi. Marko katsoi häntä hämillään.

                      ”Miten sitten…?” hän aloitti, kun hänen silmänsä laajenivat hänen ymmärtäessään ja hän kääntyi katsomaan Waldoa, samoin Eiffel. Waldo hymyili heille väsyneesti.

                      ”Miten sä osuit niin kaukaa??” Marko henkäisi. Eiffelkin näytti hämmästyneeltä.

                      ”En mä oliskaan osunut ilman sitä hätärakettia. Oliko se sun, Marko?” Waldo kysyi hymyillen vaisusti.

                      ”Joo, mä pääsin sen avulla pakoon aika pahasta paikasta. Hitto. Te ette tiedä millasta siellä oli.” Marko sanoi raapien niskaansa ja otti lisää vettä.

                      ”Mä tiedän.” Eiffel sanoi hiljaa ja kääntyi katsomaan Mendeztä. Muutkin katsoivat häntä. Mendez oli istunut koko ajan sivussa ja peittänyt kasvonsa käsillään, mutta nyt he huomasivat hänen silmänsä, jotka olivat sameat ja rähmivät.

                      ”Mitä helvettiä?! Mendez! Sun... sun silmät!” Marko huudahti järkyttyneenä. Vasta nyt Mendez tajusi kaikkien katsovan häntä ja meni selvästi

hämilleen.

                      ”Yo no se… En tiedä. Varjo…” hän sanoi vaikeana ja peitti silmänsä kädellään.

                      ”Mendez ei näe enää. Ollessamme linnassa, Varjo nielaisi hänet ja herätessään hän oli sokea. Minulle oli vähällä käydä samoin.” Eiffel sanoi ahdistuneena ja muut kuuntelivat hiljaa. Hän pystyi yhä tuntemaan Varjon jäätävän otteen sisuksissaan. ”Mutta sain tietää jotain.” Eiffel jatkoi. ”Kalistar piti puheen, ennen kuin pääsi hengestään. Varjolaiset nousevat. Heitä on paljon enemmän, kuin luulimme. Ja he aikovat hyökätä, aikomuksenaan valloittaa koko tuntemamme maailma.” Eiffel sanoi vakavana. Kaikki olivat vaiti.

”Kalistarin tai Budachin kuolema ei muuta vielä mitään. Varjon todellinen hallitsija ei ole Márussa.” Eiffel sanoi ja nojasi polviinsa.

”Missä sitten?” Waldo kysyi. Eiffel katsoi häntä ja yritti miettiä miten ilmaisisi asian. Hän tiesi, että pelkästään sen nimen sanominen aukaisisi Waldon vanhat haavat.

”Jerchóvassa.” Eiffel vastasi.

Salamurhan ensimmäisen osan loppu.

Salamurha - Kappale 9

Marko

Noin tuntia aiemmin Marko juoksi alas rinnettä takaisin kohti Merenmota. Hän huomasi kantavansa yhä yhtä kassia, mutta ei kuitenkaan viitsinyt heittää sitä maahan. Hän katsoi vasemmalle. Kauempana shakaaliarmeija katosi puiden taakse ja pian kokonaan pois näkyvistä. Hengitys pisti kurkkuun ja hänen jalkansa olivat maitohapoilla, mutta hän ei hidastanut. Vasta kaupungin porteilla Marko pysähtyi hetkeksi vetämään henkeä. Sitten hän jatkoi matkaa ripeästi kävellen, jottei vetäisi liikaa huomiota itseensä.

                      Alkoi olla hämärä, mutta kaupungissa oli väkeä kuin markkinoilla. Kaikki kulkivat kohti Linnaa, katsomaan siellä pidettäviä juhlallisuuksia. Ainoastaan ei-Varjolaiset eivät menneet juhliin. Marko näki Merenmon asukkaiden seisovan ovien pielissä ja katsovan varjolaisten ja varjolaisiksi kääntyneiden kulkua kohti linnaa. Lapset takertuivat äitiensä helmoihin, miehet käänsivät katseensa toisaalle, vanhukset huokailivat syvään ja naiset vetivät ikkunaluukkuja kiinni. Varjolaiset juhlivat, mutta muiden mieliala ei ollut korkealla.

                      Marko veti hupun päähänsä ja yritti kulkea massan mukana. Pian ihmisten tahti alkoi hidastua. Jotkut huutelivat ja Marko ihmetteli miksi kaikki pysähtyivät. Hän nousi varpailleen ja näki kuinka ihmismassa ulottui satoja metrejä pitkänä merenä linnaan asti. Ihmiset mutisivat tyytymättöminä ja katselivat toisiaan. Joku sanoi, että linnan piha oli jo täynnä. Ihmisiä tuli kuitenkin koko ajan lisää ja pian tunnelma alkoi käydä ahtaaksi. Ihmiset alkoivat kyräillä ja tuuppia toisiaan. Yhtäkkiä joku painautui Markoon kiinni. Marko kääntyi katsomaan ja hänen vieressään seisoi keski-ikäinen mies, jolla oli ohut roikkuva tukka, lähes läpikuultava iho ja suupielestä kaulaan ulottuva arpi. Hän katsoi silmät viiruina Markoa.

                      ”Sinä et ole Varjolainen.” mies kuiskasi.

Marko nielaisi. Hän oli kuin ei olisi kuullut mitä mies sanoi ja lähti kulkemaan väkijoukon läpi. Täällä ei välttämättä olisi pian turvallista. Marko pujotteli poispäin tungoksesta, kohti sivukujia. Lopulta hän pääsi pahimmasta ryysiksestä läpi ja lähti kujia pitkin kohti linnaa. Jostain etäältä kuului shakaalien torvien soitto. Aikaa ei ollut hukattavaksi, mutta Marko ei tiennyt kuinka pääsisi lähemmäs linnaa. Ja mitä hän tekisi jos pääsisi? Kuinka hän oikeastaan aikoi varoittaa ystäviään? Kysyisi Varjolaisilta pääsisikö sisään varoittamaan kavereitaan, jotka yrittävät salamurhata heidän hallitsijansa? Hän pysähtyi miettimään. Päämäärättömästi säntäily ei auttaisi nyt yhtään mitään. Marko päätti yrittää päästä eri kautta vielä lähemmäs linnaa.

                      Marko kiersi korttelin, juoksi edemmäs, kunnes huomasi tien olevan tukossa ihmisistä. Hän kääntyi ympäri, kiersi toisen korttelin, juoksi ja päätyi umpikujaan. Marko luovutti, kun hän oli jo juossut itsensä uuvuksiin. Hänen täytyi myöntää, ettei pääsisi lähemmäs linnaa, ei vaikka juoksisi itseltään hengen pois. Hän nojasi hämärän kujan seinään ja veti henkeä. Tästä ei tule mitään. Marko huokaisi ja painoi päänsä käsiinsä. Nyt hänen täytyi luovuttaa, hän ei voisi varoittaa Eiffeliä ja Mendeztä ajoissa, mutta jos he menevät alukselle, he voivat lentää lähemmäs ja ehkä auttaa heidät pakoon. Marko päätti palata takaisin kukkulalle ja vain toivoa, että linnassa kaikki menisi hyvin.

                      Marko kohotti katseensa ja nousi lähteäkseen, kun hän huomasi, ettei ollut yksin. Kadun päässä seisoi hahmo, joka lähti tulemaan Markoa kohden. Pian Marko huomasi, että se oli sama arpinaamainen mies, johon hän oli törmännyt väentungoksessa. Mies ei ollut yksin. Marko nielaisi. Miehen perässä tuli kolme Varjolaista. He olivat yhtä laihoja ja kalpeita, kun edellä kulkeva mies. Yhden hahmon hiukset olivat yönmustat ja ulottuivat vyötärölle asti. Kaksi muuta näyttivät olevan veljeksiä, heillä oli tismalleen samanlaiset kasvonpiirteet ja molemmilla oli ohuet, melkein valkoiset hiukset. Ja kaikkien katseet olivat nauliintuneet Markoon, joka otti askeleen taaksepäin.

                      ”Sinä et ole Varjolainen… Etkä ole Márusta.” arpinaamainen mies sanoi.

Marko lähti juoksemaan pakoon. Arpinaama ja hänen apurinsa lähtivät perään. Vaikka miehet näyttivät laihoilta ja sairailta, he juoksivat silti kuin koirat. Marko kääntyi kujan päästä oikealle. Eteen tulivat portaat alas ja Mark juoksi niitä kolme askelmaa kerralla. Lähes alapäässä hän kompastui ja lensi olkapää edellä maahan. Toinen valkotukkainen mies hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta Marko oli jo pyörähtänyt ympäri ja potkaisi miestä naamaan. Toiset kolme tulivat heti perässä. Marko rämpi ylös ja jatkoi juoksuaan alas kujaa. Hänen henkeensä pisti, mutta hän ei hidastanut. Miehet olivat aivan hänen kannoillaan. Hän kuuli heidät; hän tunsi heidät.

Nurkan takana oli joku jättänyt kärryt ja aasin keskelle kapeaa katua. Marko loikkasi kärryjen yli ja aasin kohdalla hän löi kätensä yhteen ja huusi lujaa. Eläin säikähti, kavahti takajaloilleen ja alkoi pukittaa paniikissa. Marko vilkaisi taakseen ja näki takaa-ajajien jäävän jälkeen. Pillastunut aasi tukki heidän tiensä ainakin hetkeksi. Marko hymyili tyytyväisenä ja jatkoi juoksuaan.

Yhtäkkiä jokin iski häntä ohimoon. Hän kaatui maahan kyljelleen ja kierähti pari kertaa. Marko näki mustatukkaisen miehen loikkaavan hänen viereensä. Mies oli tullut kuin tyhjästä. Hänellä oli kädessään keppi, joka joskus oli ollut pöydänjalka. Marko ponnisti itsensä ylös, mutta kipu päässään sai hänet horjumaan. Mustatukkainen mies hyökkäsi uudestaan hänen kimppuunsa. Marko sai väistettyä kepin iskun. Hän otti kiinni kepistä ja mursi miehen nenän nyrkillään. Mies kaatui maahan, mutta samassa muut olivat päässeet vauhkoontuneen juhdan ohi. Marko yritti juosta pakoon, mutta toinen valkotukkainen mies tarrasi hänen hiuksiinsa kiinni. Mies repi Markon pään taakse viiltääkseen hänen kurkkunsa auki veitsellä, mutta Marko ehti lyödä miestä kyynärpäällään kaulaan. Mies päästi Markosta irti, mutta hän ei ehtinyt reagoida, kun arpinaamainen mies iski häntä vatsaan. Marko kaatui maahan kaksin kerroin ja yritti saada happea. Hän sai potkun kylkeensä ja toisen uudestaan vatsaansa.

Eiffel sanoi aina, että peli on menetetty jos jää maahan. Marko pyörähti sivuun uuden iskun tullessa ja otti kiinni arpinaaman nilkasta. Hän väänsi kaksin käsin, niin että kuuli rusahduksen. Mies parkaisi tuskasta ja kaatui maahan. Marko nousi ylös tuskissaan, mutta näki kuinka mustatukkainen mies ja toinen valkohiuksisista veljeksistä lähestyi jo häntä. Hän vilkuili ympärilleen hakien jotain ideaa. Toinen tuli oikealta, toinen vasemmalta. Kuja oli niin kapea, ettei hän pääsisi pakenemaan muualle. Mieti, mieti! Marko hamusi kädellään laukkua, joka oli hänen mukanaan. Hän tunsi aseen kädessään. Hän veti sen esiin, mutta pettymyksekseen huomasi sen olevan valopistooli. Siinä samassa miehet hyökkäsivät yksissä tuumin häntä kohti. Marko ei ajatellut vaan laukaisi raketin, joka suhahti kovasti paukahtaen ylöspäin, maalaten koko kujan punaiseksi. Miehet pelästyivät ja Marko näki tilaisuutensa tulleen. Hän lähti juoksuun ja paiskasi toisen miehen tieltään, iskien tämän pää edellä seinään.

Marko juoksi minkä jaloistaan pääsi, vaikka hänen kylkensä olivat ruhjeilla ja toinen silmä miltei muurautunut umpeen mustelman alle. Veri valui päässä olevasta haavasta ja kipu jyskytti ohimolla, mutta Marko ei hidastanut. Taivas loisti vielä punaisena hätäraketin jäljiltä, kun hän pääsi kujalta pois kadulle ihmistungokseen. Valkohiuksinen mies oli ollut hänen kannoillaan, mutta jäi jälkeen väenpaljouden keskellä. Marko pujotteli ihmisten seassa ja yritti suunnata kohti takaporttia, mistä hän oli tullutkin, kun yhtäkkiä kuului kohahdus. Etäällä kuului kirkunaa ja Marko käänsi katseensa. Äänet tulivat linnasta päin. Yhtäkkiä ihmismassa alkoi liikehtiä. Levottomuus levisi kulovalkean tavoin.

”Mitä tuo oli?”

”Näitkö mitä tapahtui?”

”Kuulitko tuon?”

”Kuningas on kuollut!”

”He tappoivat hänet!”

”He tappoivat kuninkaan!”

Siinä samassa ihmiset alkoivat puskea toisiaan. Toiset yrittivät päästä eteenpäin, toiset halusivat päästä pakoon. Marko yritti päästä väentungoksesta pois, kun hän kuuli torven soiton. Shakaalit olivat marssineet kaupunkiin, mutta eivät päässeet etenemään ihmisten läpi. Kansa yritti liikkua poispäin linnasta ja painautuivat shakaaleja vasten, jotka ottivat miekkansa esiin.

Silmänräpäyksessä syntyi paniikki. Ihmiset kirkuivat ja puristuivat toisiaan vasten. Kun he eivät päässeet liikkumaan, he yrittivät kiivetä toistensa yli. Shakaalit puskivat ihmisten läpi miekkoineen ja keihäineen. Ne tappoivat kaikki jotka vastustivat heitä ja talloivat alleen loput. Marko tajusi olevansa keskellä vauhkoontunutta ihmiskarjaa ja hänen olisi päästävä äkkiä pois, ennen kuin talloutuisi hengiltä. Hän näki shakaalien lähestyvän yhtenä rintamana. Marko lähti puskemaan päinvastaiseen suuntaan. Ihmiset huusivat ja kirkuivat hysteerisinä hänen ympärillään. Osa ihmisistä oli jäänyt jalkoihin ja makasivat nyt elottomina muiden talloessa heidän ruumiitaan. Marko yritti pitää päänsä kylmänä ja suunnata poispäin väentungoksesta.

                      Loputtomalta tuntuneiden ponnistelujen jälkeen, Marko pääsi väljemmille vesille. Hän tuli kadulle, joka vei takaportille päin. Ihmiset säntäilivät pakokauhun vallassa. Paniikki oli muuttunut mellakaksi. Marko juoksi alas katua, kun hän näki ison joukon Varjolaisia repivän alkuperäisiä asukkaita ulos kodistaan ja hakkaavan heidät kadulle. Sama toistui joka puolella. Marko kauhistui. Kukaan ei säästynyt Varjolaisten käsittelyltä. Monet ryntäilivät ohi, mutta jotkut jäivät tappamaan sivullisia ei-Varjolaisia. Markon juostessa ohi hän näki juuri kun yksi nuorukainen viilsi pikkupojan kurkun auki, kahden Varjolaisen raiskatessa pojan äitiä vieressä. Tilanne oli muuttunut painajaiseksi. Varjolaiset olivat muuttuneet metsästäjiksi ja kaikki muut olivat saalista. Nuori mies paiskasi kuolleen lapsen ruumiin maahan, pyyhki verisiä käsiään paitaansa, kun hän huomasi Markon katsovan häntä. Marko hätkähti ja jatkoi kiireesti matkaansa, toivoen että mies ei lähtisi hänen peräänsä.

                      Kuningas on kuollut. Marko ajatteli juostessaan kohti portteja. He siis onnistuivat. Markon vauhti hidastui. Hänen kaikki lihaksensa olivat maitohapoilla ja hän ei enää jaksanut juosta yhtä nopeasti kuin aiemmin. Ilmassa haisi savu. Marko vilkaisi olkansa yli ja näki savupatsaan nousevan keskikaupungilta. Kun hän katsoi jälleen eteensä, hän näki kaksi shakaalia ilmestyneen tielle. Marko loikkasi vaistomaisesti oven syvennykseen. Hän kurkisti varovasti ja näki kolmannen shakaalin liittyneen kahden muun joukkoon. Portille ei ollut enää kuin 100 metriä, mutta hän ei uskaltanut mennä shakaalien ohitse. Silloin ovi hänen takanaan aukesi ja joku kiskaisi hänet sisään.