Viimeinen Luku - Kappale 27

Syvälle pimeyteen

Taistelukentällä Varjon sotajoukot hyökkäsivät petturishakaalien kimppuun, mutta taistelu oli nopeasti ohitse. Ymmärtäessään epäreilun alivoiman Varjolaiset perääntyivät kohti muuria. Tilanne oli kääntynyt päälaelleen ja Varjon voittokulku oli tullut päätökseen. Jerchóvan yhdistyneet soturit katsoivat ymmällään alas pilviseltä taivaalta laskeutuvia avaruuslaivoja ja hurraavia shakaaleja, jotka seisoivat nyt kaikki yhtenä rintamana. Ihmisten armeijassa sotilaat silmäilivät toisiaan epäuskoisina. Shakaalit olivat vapauttaneet itsensä orjuudesta, siltä vaikutti. Oliko tämä käännös parempaan?

                      Muurin harjalla Saman´naelh kääntyi vihaisena kohti Alcatchaa. Muodonmuuttaja kasvoi sitä isoimmaksi, mitä vihaisemmaksi hän kävi. Mutta valkoinen lohikäärme katsoi häntä järkähtämättä.

                      ”Tätäkö sinä tarkoitit?! Usutat koirat omien isäntiensä kimppuun??” Saman’naelh sylki.

                      ”Tiedät, että shakaalit eivät meitä yksin pysäytä. Eivät vaikka Aralmin olisikin heidän kanssaan! Muut ovat yhä keskuksessa, Liittouma ei tuhoudu. Minä en kaadu tänä päivänä. Shakaalit eivät voi minua tappaa!” muodonmuuttaja kihisi raivosta.

Alcatcha kohotti päätään ja muodonmuuttaja vaikeni välittömästi.

                      ”Tiedät, että taistelu on ohi. Ja olet oikeassa Saman’naelh, shakaalit eivät sinua tapa.” lohikäärme lausui. Ja nämä sanat saivat Saman’naehlin mykistyneeksi.

                      Alcatcha viittasi seremoniallisesti Nanákiin, joka kohotti heti katseensa. Nanáki jätti Sarakon Eiffelin huomaan, nyökäten vanhukselle merkitsevästi. Sitten hän käveli tyynesti lohikäärmeen eteen muodonmuuttajan katsoessa tyttöä halveksuen. Mies naurahti ääneen, mutta naurunsa sävy oli enemmän hermostunut kuin ylimielinen.

                      ”Hän on Esitaistelijani, Sarakon Puolustaja, ja hänellä on Aygan Siunaus yllään.” Alcatcha sanoi jylhästi. Hän laski päänsä ja henkäisi valkoista tulta Nanan päälle.

Tuli ei polttanut vaan tarttui himmeäksi auraksi tytön ympärille. Alcatcha avasi lumisen kitansa ammolleen ja henkäisi pakkasviimaa ulos. Jääpuikkoina roikkuvien hampaiden takaa pilkisti lumesta esiin jotain. Miekka. Nana tarttui oikealla kädellään miekan kahvasta ja veti sen ulos Alcatchan suusta. Miekka oli hohtavan valkoista terästä, sen kahva oli marmorista veistetty lohikäärmeen ja kotkan muotoiseksi. Lunta ja jäätä purskahteli ulos pedon kidasta miekan mukana. Nanáki katsoi miekkaa, kuinka se hohti ja heijasti valoa, kuin peili. Valkoinen aura hehkui ja lämmitti. Silloin lumilohikäärme alkoi hajota silmissä. Lumi, josta lohikäärme oli tehty alkoi lohkeilla palasina muurin päälle. Valkoinen taika, joka antoi myyttiselle olennolle fyysisen muodon, oli nyt siirtynyt Nanákin ylle.

Nanáki veti valkoisen miekan Alcatchan jäisestä kidasta

”Aikani on koittanut. Mene ja tee se, minkä vuoksi synnyit, Nanáki.” Suuri pakkanen sanoi ja yhdellä lujalla siiven iskulla lohikäärme kohosi ilmaan.  Jäiset siivet pyörittiviät lunta heidän ympärillään. Ja samassa lohikäärme hajosi lumeksi ja pyryksi.

”Eiffel! Vie Sarako alas muurilta! Vie hänet turvaan.” Nanáki huusi rajuilman läpi. Eiffel nyökkäsi ja tarttui vastustelevaa Sarakoa käsivarresta kiinni, kiiruhtaen heidät pois muurin harjalta. Saman´naelh sähähti vihaisesti ja pyrki heti Sarakon perään.

”Älä luulekkaan!!” Nana karjaisi ja pysäytti Saman´naehlin tien miekallaan. Muodonmuuttaja sähisi ja muuttui demonimaiseksi pedoksi kirkuen hurjana. Hän syöksyi valtavan lepakon muodossa tyttöä kohti. Nanan ilme ei värähtänytkään, kun hän kävi päättäväisesti vastahyökkäykseen. Valkoinen aura alkoi loistaa ja Nanan liikkeet kiihtyivät. Hän syöksyi kuin lentäen kohti Saman’naelhia.

                      Nanan liikkeet olivat nopeita ja tappavia. Muutama sivallus ja pedon siipi irtosi singahtaen verisenä ilmaan. Siipi lensi kaaressa maahan ja surkastui tomuksi.

                      Alhaalla taistelukentällä Shakaaliarmeijan edessä Marko tähysti muurin harjalle. Hänen vierellään Aralmin näki kuinka hänen veljensä kohtasi edessään pienen, hintelän geatkitytön.

                      ”En näe mitä tapahtuu. Meidän täytyy mennä lähemmäs, rouvani!” Marko pyysi. Hän tiesi Eiffelin olevan tuolla, mutta tavalliset ihmisen silmät eivät erottaneet tapahtuman kulkua lumisateelta.

                      ”Hän tulee pian huomaamaan, mitä Aygan siunaus merkitsee.” Aralmin lausui mystisesti kuten aina.

                      ”Tule, ihmisen poika, meitä tarvitaan pian toisaalla.” Aralmin lausui Markolle. Muodonmuuttajista puhtain muutti itsensä valkeaksi ratsuksi. Marko tiesi mitä tehdä ja hän istuutui hopeisena hohtavan hevosen selkään ja he lähtivät kiitämään kohti muuria.

                      Sillä välin Saman´naelh palautui takaisin miehen olomuotoonsa. Hän kompuroi lumisen muurin harjalla pidellen olkapäätään. Koko maailma tuntui pysähtyvän hänelle. Hänen toinen kätensä puuttui kokonaan ja valui hyrskähdellen verta. Saman´naelhin ilme muuttui sitä kauhistuttavammaksi, mitä selkeämmäksi hänelle kävi, että hänen kätensä ei enää palautunut takaisin.

                      Nana laskeutui ketterästi jaloilleen, puhdistaen valkoisen miekan verestä yhdellä napakalla käden liikkeellä.

                      ”MAHDOTONTA! Minä olen  KUOLEMATON!” Mies rääkyi kammottavasti.

                      ”Et ole.” Nana sanoi ja hyökkäsi.

Saman´naelh karjui raivoissaan.  Silloin muodonmuuttajan iho alkoi kuplia ja miehen kehosta astui ulos Saman´naehlin klooni. Muodonmuuttaja irvisti ja loi itsestään viisi kopiota lisää. Tarunomainen, voittamaton muodonmuuttaja hyökkäsi kopioidensa kanssa yhtenä rintamana Nanaa vastaan. Geatkityttö ei epäröinyt, eikä pelännyt. Hänen miekkansa oli tappava ja keihäs sivalsi ja pisti, minne hän vain halusi. Tyttö liikkui ketterästi kuin korpikissa väistäen muodonmuuttajien iskut. Hän sukelsi niiden välissä kuin kala vedessä. Hän liiti kuin haukka tyhjällä taivaalla. Luonto oli suonut geatkille kyvyn tähän kaikkeen ja Nana oli yksilö, jossa kaikki ominaisuudet yhdistyivät.

 Heidän lähestyessä muuria Marko pelästyi nähdessään mitä tapahtui.

”Meidän täytyy auttaa! Saman´naelh tappaa hänet!” Marko huudahti.

Hevonen katsahti mustalla silmällään Markoa;  Hän ei tarvitse apuamme. Marko epäröi, mutta nyökkäsi sitten hyväksyen. Hän ei tunnistanut taistelulajia, ehkä se oli sekoitus monta tekniikkaa, mutta liikkeet olivat täydellisiä. Kuin viettelevä tanssi , jota oli hypnoottista katsoa. Sapelit leikkasivat ilmaa ja päitä. Verinen tanssi, kuoleman koreografia, jota Nana oli harjoitellut koko elämänsä ja nyt oli näytöksen kantaesitys. Grande Finale.

Tyttö oli tappavampi kuin kaikki shakaalit yhteensä. Kukaan tässä maailmassa ei voinut tappaa muodonmuuttajaa, mutta silti Nanáki kävi pelottomana taistoon, yksin. Marko henkäisi, kun tyttö mestasi juuri kolme Saman’naelhin kopioista. Aralmin oli oikeassa hän ei tarvinnut apua keneltäkään.

Isku. Mustaksi enkelimäiseksi hahmoksi muuttunut kopio kaatui kuolleena maahan ja katosi savuna ilmaan. Enää oli jäljellä enää vain yksi. Oikea Saman´naelh, joka tajusi juuri jääneensä yksin. Hänen kopionsa oli surmattu ja hän oli ainoana jäljellä. Ilmeisesti hänen voimansa rajouttuivat vain tiettyyn määrään kopioita. Saman’naelh näytti nääntyneeltä.

Saman´naelh astui horjuen taaksepäin. Hän palautui kankeasti aiempaan miehen muotoonsa valkeassa kaavussa. Nanáki hengitti raskaasti, pyyhkien verta keihäänsä päästä. Valkea mies perääntyi vilkuillen hädissään ympärilleen. Hänen katseensa anoi armoa, mutta hän ei vieläkään alentunut siihen, vaikka tiesi päiviensä tulleen päätökseen. Nanáki asteli rauhallisesti miestä kohti. Muodonmuuttaja väheni, kutistui ja hänen vaatteensa muuttuivat vaatimattomiksi.

”Hyvä on Alcatcha!” Saman´naelh vihdoin huusi kohti taivasta. ”Lopetetaan tämä hulluus!” hän aneli, mutta lumimyrsky oli muuttumaton. Saman´naelh vilkaisi kohti Nanaa, joka asteli määrätietoisesti häntä kohti.

”Alcatcha, veljeni, ole kiltti! Minä luovutan, pyydän anteeksi! Anna anteeksi! En tahdo kuolla ja kadota! Rakas veljeni, armoa! Pyydän! Annan ruumiini sinulle, voin ottaa osasi henkenä ja suojella tätä pyhää maata, mutta pyydän, käske verikoirasi pois!” Saman´naelh anoi surkeana, toivoen Alcatchan vielä kuulevan hänet.

Silloin Nanáki pysähtyi niille sijoilleen. Saman´naelh vaikutti silminnähden helpottuneelta. Mutta siihen ei ollut mitään syytä. Silloin Saman´naelh huomasi Nanákin tuijottavan häntä silmät raivosta leiskuen. Valkoinen aura roihusi kuin rovio.

”Minä en ole kenenkään koira!” Tyttö murisi ja miekka putosi maahan.

Nanan hiuksetkin tuntuivat liehuvan auran mukana. Hän näytti kauhealta ja pelottavalta. Nanáki paljasti hampaansa syöksyessään juoksuun Saman’naelhia kohti.

”Minä olen NANAKI!” Nana karjui hyökäten raivoisasti. Mies kiljui kuin teurassika ja yritti paeta. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kauas, kun Nana tarttui häneen kiinni. Tyttö raapi ja iski hampaansa muodonmuuttajan toiseen käsivarteen, joka repesi irti, kuin mädäntynyt puunoksa. Saman’naelh ei ehtinyt edes huutaa, kun Nana nappasi miekan maasta ja silvalsi sillä muodonmuuttajista korkeimman pään irti. Miehen ruumis surkastui pieneksi, kelmeän harmaaksi olioksi.

Irtonainen pää osui tömähtäen lumen peittämän muurin harjalle. Ulkonevat poskipäät erottuivat selvästi kalpeassa päässä ja suuret tummat silmät olivat kuoleman puoleksi sulkemat. Pitkät harvat hiukset sekoittuivat vereen ja lumeen ja ne eivät olleet enää hohtavan valkoiset vaan läpikuultavan harmaat ja ohuet. Nana astui rauhallisesti maassa lojuvan pään luokse ja nosti sen ilmaan suiposta korvasta. Hän iski verisen pään seipäänsä kärkeen ja asteli muurin reunalle. Hän nosti seipään ilmaan voitonmerkkinä. Alhaalla laaksossa shakaalien uusi kuningas Dennardah kohotti voitokkaana seipäänsä ja kirkui voimallisesti. Muutkin shakaalit karjuivat voitokkaina. Jerchóvan soturit liittyivät kuoroon. Geatkit iloitsivat ylpeinä, he olivat pelastuneet! Metsäkansan suku ei sammu vielä! Sorron aika oli vihdoin ohi. 

***

Oli kiire. Tomar juoksi pitkää käytävää pitkin, syvälle Mustan Palatsin sisään. Hän oli jättänyt Daranin ja muut foduriaanit taistelemaan shakaaleja vastaan. Tomar oli seurannut Trokhanin hajua pitkin portaita ja sokkeloisia käytäviä, kunnes haju oli sekoittunut Palatsin muihin hajuihin. Ja kaiken yllä leijui Varjon tunkkainen lemu. Tomar nielaisi juostessaan. Käytävä jakaantui kahteen ja nurkan takaa lähestyi vartijoita. Tomar piiloutui kivisten pilareiden varjoihin ja seurasi piilostaan kuinka kaksi vartijaa marssi risteyksestä oikealle, askeleiden etääntyen nopeasti. Onneksi varjolaisilla ei ole herkkä hajuaisti, Tomar mietti kiiruhtaessaan eteenpäin.

                      Kapea käytävä päättyi kolkkoon saliin. Ylhäälä katon holveista roikkui valurautaisia kynttelikköjä, mutta niiden valo ei yltänyt lattiaan saakka, vaan jätti tilaan  aavemaisen kelmeän valon. Salin perällä ammotti avonainen pariovi, jonka ohitse kulki hovin väkeä ja vartijoita kiireellisinä. Sota ei antanut ylhäistöllekään rauhaa. Mustien pilareiden välissä oli vaatimaton ovi. Tomar hiipi ovelle ja tiirikoi sen näppärästi auki.

                      Oven takana oli vain ahdas komero, jossa oli yksi hylly ja kynttelikkö hyllyllä. Tämä oli varmasti palvelijoiden ovi Tomar arvasi. Hän laski kynttilän maahan ja veti puisen hyllyn irti seinästä. Seinä avautuikin kapeaakin kapeampi käytävä, jonne Tomar puikahti. Seinien välissä kulkeva salakäytävä vietti ahtaisiin kierreportaisiin. Tomar kipitti pimeitä portaita liukkaasti alas. Portaat päättyivät pian ja hänen eteensä tuli puinen yksinkertainen ovi. Lukko oli sisäpuolella, joten Tomar pääsi helposti ulos. Hän päätyi suureen puutarhaan. Tomar oli hämmentynyt yht’äkkisestä vehreydestä, mutta kiiruhti kuitenkin eteenpäin. Hänellä ei ollut aavistustakaan minne oli joutunut, tai kuinka pääsisi täältä takaisin palatsiin sisälle.

                      Silloin hänen kuonoonsa tuntui pistävä ulon haju. Shakaaleja! Tomar veti jousensa esiin ja tähyili ympärilleen. Hän näki puiden ja kasvien lävitse kaksi shakaalia ja maassa polvillaan yhden Palatsin vartijoista. Toinen shakaaleista pieksi miestä ja toinen seurasi vieressä. Ympärillä maassa lojui ruumiita ja irtonaisia päitä. Täällä oli teloitus käynnissä. Kuvotus kävi Tomarin sisuksien läpi.

                      Tomar tähtäsi ja ampui ajattelematta. Nuoli suhahti miestä pieksevän shakaalin kaulan läpi, tappaen sen välittömästi. Shakaalin ruumis lysähti tajuttoman vartijan viereen. Toinen shakaali karjahti vihaisesti ja katsoi nuolen tulosuuntaan. Hänet oli huomattu! Peto paljasti hampaansa ja rynnisti puiden lomitse kohti Tomaria kuin raivo härkä.

                      ”Voi paska!” Tomar parahti typeryyttään. Hän äkkäsi ison puun ja kipusi ripeästi sen oksille. Oli parempi vaihtaa asetta. Miekka toimi paremmin lähikontaktissa.

                      Tomar loikkasi oksalta toiselle, etsien sopivaa hetkeä. Hän kuuli kuinka shakaali runnoi puutarhan istutusten läpi maantasalla. Tomar koki hetkensä koittaneen ja hän teki täyskäännöksen, ja syöksyi puusta shakaalin niskaan.

Miekka kalahti pedon niskapanssarista ja shakaali ehti saada otteen Tomarin miekasta. Toisella kourallaan shakaali tarttui häntä kurkusta. Shakaali ojensi kätensä suoraksi, roikkottaen sätkivää Tomaria ilmassa. Tomar haparoi vasemmalla kädellään viiniään, nappasi nuolen ja iski sen shakaalin oikean ranteen läpi. Peto kirkaisi ja irrotti otteen Tomarin kaulasta. Nyt hän ulottui potkaisemaan shakaalia leukaan. Tyrmäys. Tomar viimeisteli tapon repäisemällä shakaalin niskat sijoiltaan. Hän harppoi hengästyneenä pari askelta, kunnes sai itsestään jälleen jonkun tolkun.

Tomar kiiruhti kasvuston lävitse kivetetylle polulle, jonka varrella ensimmäisenä kuollut shakaali makasi kasvavassa verilammikossa. Maassa lojui kaksi ruumista, toisen pää oli niskastaan vain ihoriekaleen varassa kiinni. Lähempi tarkastelu osoitti kyseisen ruumiin kuuluneen Trokahnille.

Tomar pysähtyi huokaisten järkyttyneenä. Pettyneenä. Hän oli myöhässä. Shakaalit olivat jo tappaneet hänen vanhan vihollisensa. Hän puristi kätensä nyrkkiin tuijottaessaan Trokahnin kauhun kovettamia kasvoja. Tomar näki elävästi mielessään Vesjan sidottuna jalkapuuhun, pahoinpideltynä henkihieveriin. Muisto sai veren kuohumaan suonissa ja kynnet pureutumaan kämmenen ihosta läpi. Kosto olisi ollut makeampi itse tarjoiltuna. Tomar karjahti vihoissaan ja iski paljaan nyrkkinsä maahan Trokahnin irtileikatun pään viereen. Hän iski ja iski vielä kerran, ennen kuin lopetti vihan hiipuessa katkeruudeksi. Tomar olisi omakätisesti halunnut päästää Trokahnin päiviltä, mutta nyt riitti että mies oli poissa pelistä lopullisesti.

Hieroessaan jomottavaa nyrkkiään Tomar jäi pohtimaan miksi shakaalit olivat tappaneet Trokahnin. Hänen katseensa pysähtyi Trokahnin kaulaan. Leikkauskohta oli luonnottoman siisti. Shakaalit tappavat käyttämällä raakaa voimaa. Tämä haava oli kirurgisen tarkka.

                      ”Mitä kirottua täällä tapahtui?” Tomar äimisteli inhoten groteskia näyttämöä. Muutaman metrin päässä oli kymmenkunta erirotuisten olentojen päitä, jokaisen kasvot irti silvottuina. Tomar murisi vastenmieliselle näylle, mutta käveli silti lähemmäs. Verisessä kasassa oli miesten ja naisten irtonaisia päitä ja kaikkien kasvot oli irrotettu äärimmäisen tarkasti. Onko tämä kauheus Varjon voimalla tehty? Tomar muisti Trokahnin tavanneen salassa ylhäisiä Varjolaisia samassa leirissä, mistä hän löysi Vesjan. Ehkä Trokahn yritti viekkaudella ja valheilla liehitellä vääriä henkilöitä. Ja he kaikki olivat saaneet maksaa kalliin hinnan. Silloin Tomarin takana maassa maannut palatsin vartija alkoi tulla tajuihinsa. Shakaalit olivat piesseet miehestä liki hengen pois, mutta silti tämä vielä haparoi pystyyn.

Samassa musta nuoli suhahti Tomarin korvan ali. Se repäisi karvaa ja palan ihoa hänen kaulastaan. Tomar sukelsi puiden varjoon. Hitto! Luulin miestä puolikuolleeksi, Tomar ehti ajatella kivutessaan nelistäen ylös puuhun. Mustalehtisen lehmuksen paksua vartta pitkin oli nopea kiivetä. Seuraava nuoli kopsahti puun runkoon, niin että kaarnan säpäleet lensivät.

Tomar vilkaisi alas puusta lehvästön läpi. Mies oli varmasti Trokahnin kätyri, miksi muuten shakaalit oli pistetty asialle. Trokahn oli päässyt hengestään ensin ja tuo äijä olisi ollut seuraavana vuorossa. Tomar virnisti. Hän saisi sittenkin kostonsa.

Luonto oli antanut Tomarille taidon kiivetä puuhun kuin orava. Kokemus oli antanut Tomarille kyvyn seurata vihollistaan, kiiruhtaen kuin tuuli näkymättömissä. Kädet vetivät nuolen viinistä ääneti. Harjoitus oli antanut varmat kädet tähtäämiseen. Jousi napsahti tarkuudella ja nuoli osui sotilasta lapojen väliin. Mies parahti tuskasta ja tipahti toisen polven varaan. Mutta nyt hän tiesi mistä nuoli tuli. Tomar ehti hilkulla väistää, ennen miehen ampuma nuoli suhahtui kahisten lehtien sekaan. Äijä oli harmittavan sitkeää tekoa, Tomar mietti katsoessaan kuinka mies kampesi itsensä uudestaan ylös. Tämän taistelun pystyi voittamaan vain lähietäisyydeltä. Tomar vaihtoi nuolen miekkaan. Nyt piti olla nopea. Ja äänetön.

Tomar laskeutui maahan ja hiipi kiiruhtaen puiden ja pensaiden varjoissa. Hän kiersi miehen ympäri, tämän pyöriessä tolppana keskellä makaaberien ruumiiden ketoa. Syke kohosi. Oli aika tappaa. Tomar jähmettyi sijoilleen aistit terävinä, odottaen oikeaa hetkeä. Mies vilkuili ympärilleen hädissään. Veri kuohahti Tomarin rinnassa ja nosti hänen luontonsa.

Ja pimeys antoi hänelle voimaa. Geatkin villi luonto otti hänestä vallan hänen syöksyessä varjojen lomasta. Vasta kun Tomar ponnisti viimeiseen loikkaan, mies kääntyi.

”Seis!!” mies huusi.  Myöhäistä.

Tomar kohotti miekkansa ja iski sen kaikella voimalla syvälle miehen rintaan. Pelkkä raaka voima musersi miehen rintakehän, painaen sen rusahtaen sisään. Hän irrotti otteensa miekasta, potkaisi lujaa ihmisen maahan. Tomar laskeutui jaloilleen maahan, niin että kuiva hiekka pöllähti ilmaan. Jos äijä selvisi tuosta, hän olisi harvinaisen kovaa tekoa.

                      Tomar puristi kätensä nyrkkiin. Veri kuohui yhä, mutta hän oli saanut kostonsa. Varmista tappo. Hän kääntyi kannoillaan ja mietti tarvitsiko hänen edes tarkistaa. Mutta tämä mies oli varjolainen, ei tavallinen ihminen. Myös Trokahn oli selvinnyt hengissä, vaikka Tomar oli luullut viimeistään sen tulipalon tappaneen hänet. Parempi katsoa kuin katua. Tomar kääntyi kannoillaan, nosti maasta shakaalin miekan mukaansa siltä varalta, jos miehessä vielä henki pihisi.

                      Astuessaan lähemmäs, hohti kalpea kuun valo pilvien raosta. Syvä kylmyys puristi Tomarin rintaa, hänen nähdessään mitä oli tehnyt. Siinä kohden maassa, missä olisi pitänyt olla varjolainen tapettuna miekalla, makasikin maassa kuoleman kielissä fjoduriaanien johtaja. Daran. Tomar pysähtyi epäuskoisena. Syke kohosi. Daranin pitkät mustat hiukset olivat sekoittuneet vereen, hänen kalpeat kätensä puristivat miekan kahvaa, joka oli väistintä myöten sisällä lihassa. Hänen takanaan maassa makasi verissään se vartija. Tuskissaan, mutta hengissä.

                      ”D- Daran? Miksi sinä...?” Tomar sai sanottua, ennen kuin näki kuunvalossa vartijan kasvot; toinen silmä kiinni tikattu, se oli se hänen uniensa mies. Ei. Ei voi olla. Tomar puisti päätään ja astui taakse päin. Daran veti vaivalloisesti henkeä.

                      ”Hän... on... ystäväni.” Daran sai sanottua. Kourien ote heltyi ja hänen katseensa lasittui. Mustat pitkät hiukset valuivat kalman jähmettämille kasvoille.

                      Valtava kipu täytti Tomarin. Hänen kätensä vapisivat kylminä ja koko torso oli tulessa. Tämä ei voinut olla totta. Puut tuntuivat kaartuvan hänen ylleen ja taivas maalautui mustaksi. Maailma pimeni hänen ympärillään. Koston himo oli sokaissut Tomarin, eikä hän ollut erottanut ystävää vihollisesta. Daran oli yrittänyt pysäyttää hänet, mutta maksoi siitä hengellään. Pimeys saartoi Tomarin sydämen tänä hyytävänä iltana, jolloin hän tappoi vanhimman ystävänsä. Varjo sulki Tomarin kylmään syleilyynsä ja Tomar menetti viimein otteensa todellisuudesta, hän katosi tuonpuoleisen pimeään erämaahan ja hänen tahtonsa ei ollut enää hänen omansa. 

Varjo oli ottanut hänet omakseen.

Viimeinen Luku - Kappale 26

Pimeyden tuolla puolen

Saman´naelh horjui hieman, mutta kasasi sitten itsensä. Hänen valkoisen kaapunsa toinen hiha makasi irti repeytyneenä ja verisenä mustan muurin harjalla, mistä se tarrautui lumisen tuulen mukana sotatantereen ylle. Mies katsoi raivosta kihisten geatkia, pidellen veristä olkavarttaan, jota tyttö oli lyhentänyt puolimetriä. Nanáki piti katseensa naulittuna valkoiseen mieheen. Hän oli vaarallinen. Sitten mies suoristi selkänsä ja irrotti otteensa verisestä hihan tyngästä.  Hänen kätensä oli kasvanut takaisin. Hän hymyili ylimielisesti.

”Kuten huomaat, meitä ei voi tappaa.” Saman´naelh lausui tyynesti.

”Kaikki jotka vuotavat verta voi tappaa.” Nana vastasi takaisin kylmästi.

Saman´naelh tuhahti halveksuen geatkille. Mies kääntyi verkkaisesti katsomaan heidän yllään leijuvaa lumilohikäärmettä, joka laskeutui Varjon muurin harjalle. Myrkyllinen hymy vääntyi miehen naamalle.

”Ah, kunnioitatte meitä läsnäolollanne, Alcatcha.” hän sanoi hyytävän ystävällisesti. Lumilohikäärme kohotti päätään, sen olemuksen muuttuessa kiinteämmäksi. Olennon kyljet peittyivät jään valkoisten suomujen alle, harja loimusi valkoisina liekkeinä, pitkä häntä viilsi taivasta. Sen ilmaa piiskasivat siipien valkoinen nahka kiilsi läpikuultavana. Lohikäärme laskeutui muurin mustalle kivelle. Sen jalkojen pitkät, norsunluun valkeat kynnet koskettivat mustaa muurin harjaa, jolloin koko muuri alkoi jäätyä silmissä. Lohikäärme veti pitkän kaulansa kaarelle, avasi jäänsiniset silmänsä selälleen, katsoen niillä Saman’naelhia.

Lohikäärmeen läsnäolo aiheutti pelonsekaista kunnioitusta Eiffelissä ja hän otti epävarman askeleen pois päin siitä. Vieressä Nanáki vilkaisi vanhaa miestä olkansa yli ja hetkeksi heidän katseensa kohtasivat. Eiffel ei ollut koskaan puhunut Nanalle – hyvä kun edes muisti miltä tämä oli näyttänyt. Nähdessään hänet nyt seisovan siinä; jokainen lihas kehossaan valmiina taistelemaan ja puolustamaan siskoaan, hän ymmärsi miksi Waldo oli menettänyt sydämensä tälle tytölle. Eiffel kasasi itsensä ja harppoi Sarakon vierelle. Hän ojensi kätensä ja veti Varjon kuningattaren ylös maasta. Nanáki nyökkäsi tiukasti heille, ennen kuin kääntyi valkoista miestä päin.

”Kajoa uudestaan Sarakoon ja se on viimeinen tekosi.” Nana murisi muodonmuuttajalle. Mies nauroi alentavasti, eikä vastannut uhkaukseen. Hänellä oli muuta mielessä.

Eiffel huomasi, että taistelun äänet alangolla olivat vaimenneet. Hän näki Saman’naehlin tarkkaillen tilannetta taistelukentällä. Lohikäärmeen ilmestyminen Varjon Muurin harjalle sai taistelun hetkeksi taukoamaan. Varjolaisten soturit asettautuivat puolustusasemiin Muurin juurelle, shakaalien ryyhmittäytyessä uudelleen. Peikot vetäytyivät ja näyttivät rakentavan uutta hyökkäystä. Jerchovan ihmissoturien tasatessa rivejään. Saman´naelh erotti muodonmuuttajan suurilla mustilla silmillään Idän Hovin joukossa ratsastavan mustia Fjoðurianeeja. Hän myhähti astellen itsevarmoin askelin eteenpäin muurin reunalle.

                      ”Emme tienneetkään, että Suuri Pakkanen on ottanut Varjon puolen. Hm. Mielenkiintoista.” Mies kuulutti omahyväisesti. Hänen äänensä kantautui kauas alas alangolle. Se oli tarkoituskin.

Lohikäärme kohotti päätään ja avasi kitansa. Sen sanat tulivat ulos kuin liekit ja sen ääni kantoi kilometrin päähän.

                      ”Tiedät miksi olen saapunut. Ei ole käsissäsi päättää Jerchóvan kohtalosta.” lohikäärme jyrisi ja viittasi päällään kohti sotatannerta.

Saman´naelh puuskahti välinpitämättömästi.

                      ”Alcatcha, me olemme lukeneet Kirjoituksia, sinäkin olet. Tiedät varsin hyvin miksemme väisty. Näin on kirjoitettu. Näin tulee tapahtumaan.” Muodonmuuttaja puhui luennoiden, äänessään hyytävää itsevarmuutta.

”Missä muut ovat? Missä on Aralmin?” Lohikäärme kysyi.

”Sisaremme pitävät huolen, että Liittouma pysyy yhtenä poissaollessanikin. Mutta Aralmin ei liittynyt meihin. Hän on typerys!” valkoinen mies lausui myrkyllisesti.

”Typerys? Vaikuttaa siltä, että Aralmin on teistä viisain.”

 Saman’naelh sylkäisi happamana ja astui uhmakkaasti lähemmäs Alcatchaa.

”Aika rohkeaa puhetta hengeltä, joka ei voi edes ottaa lihallista muotoa. Kerrohan, Alcatcha, voitko edes koskea meihin? Mitä voit tehdä meille? Olemme kuolemattomia. Jumalia.” Saman´naelh saarnasi kiihkoisasti.

Lumilohikäärme puhui jälleen.

”Te olette nostaneet itsenne jalustalle, joka ei teille kuulu. Olette ylittäneet rajan.” Hänen puheensa sai maan vavahtelemaan ja läsnäolijat seisoivat hievahtamatta kuunnellen.

”Teidän perintönne oli pitää yllä koko maailmankaikkeuden tasapainoa.” Alcatcha jatkoi. ”Mutta te korruptoiduitte. Valta pilasi teidät. Vaikka omaisikin jumalan voimat, se ei tee kenestäkään jumalaa. Ahneutenne ja tiedonhalunne turmelivat mielenne. Kaikkea ei kuulu tietää. Te teitte virheen, kun luitte Kirjoituksia. Kaikessa viisaudessanne teidän tulisi myös tietää se, että se joka loi Kirjoitukset, voi myös halutessaan muuttaa niiden suuntaa.”

Muodonmuuttaja kohahti pöyristyneenä ja vastusti väitettä äänekkäästi.

”Roskaa! Kirjoituksia ei voi muuttaa, se on täysin mahdotonta!” hän karjui. Lohikäärme nosti päätään ja näytti hymyilevän.

”Mitä? Onko sittenkin tässä maailmankaikkeudessa jotain, jota jumalanluomat Suuret Viisaat eivät tiedä?”

Saman’naelh astui kiivaana eteenpäin.

”Sinä valehtelet! Yrität huijata meitä! Se on mahdotonta. Hän ei koskaan tekisi sitä meille!” mies kiljui. Hänen auransa hehkui uhmaavana energiana hänen ympärillään. Eiffel nielaisi, kuinka ikinä he selviäisivät tästä? Mutta Alcatcha levitti siipensä ja siinä samassa lumimyrsky nielaisi heidät. Sakeassa pyryssä oli vaikea nähdä eteensä. Pimeää taivasta vasten erottuivat lumimyrskyyn kietoutuneena, hehkuvat lohikäärmeen siniset silmät, kylminä ja tuomitsevina.

”Teille?” Hän jyrisi. ” Luuletteko te että Alku Ajatus välittää kenestäkään? Ayga loi Kirjoitukset, Ayga on Kirjoitukset. Sinä ja sisaresi olette hänelle yhdentekeviä.”

Silloin Saman’naelh muuttui silmissä. muodonmuuttajan jylhyys ja karisma oli rapissut pois ja hän näytti yhtäkkiä pelokkaalta ja levottomalta. Alcatcha oli tyyni. Kiivas viima pyöritti Sarakon pitkiä mustia hiuksia ilmassa. Hän tarkkaili tilannetta; muodonmuuttajaa, siskoaan ja jäistä petoa heidän takanaan.

”Te olette lukeneet Kirjoituksia, mutta te ette ymmärrä mitä olette lukeneet. Kirjoitukset eivät kuulu kuolevaisille.” Alcatcha lausui ja nämä sanat saivat muodonmuuttajan hurjaksi.

”Kuinka kehtaat?! Sinä mitätön henki! Puhut juuri jumalalle!” Saman’naelh sylki ja hänen muotonsa muuttui kauhistuttavaksi. Hänelle kasvoi kolme päätä, joilla kaikilla oli kahdet vääristyneet, pelottavat kasvot, sekä kuusi kättä jossa jokaisessa oli miekka tai tulinen keihäs. Hänen vaatteensa liekehtivät. Jotkut sotilaat heittäytyivät maahan ja rukoilivat peloissaan, toiset katsoivat kauhuissaan tätä kamalaa näkyä. Hirviö syöksyi kohti valkoista lohikäärmettä. Maa murtui ja vavahteli voimakkaasti muurin alla.

Eiffel syöksyi tarrautuen tytöistä kiinni.

”Juoskaa!” Hän huusi, Saman’naehlin syöksyessä heitä kohti. He liukuivat muodonmuuttajan valtavan hahmon alitse, kun Peto paiskautui hirmuista vauhtia päin Suurta Pakkasta. Lohikäärme ei järkähtänytkään mahdin alla, vaan torjui hyökkäyksen raa’an voiman jäisellä pyrstöllään. Hirviö kirkaisi niin, että vuoret vapisivat, kun kolme valtavaa hammasta irtosi räsähtäen sen suusta. Hampaat lensivät alas taistelukentälle ja tappoivat sotilaita, jotka jäivät niiden alle. Shakaalit ja Varjolaiset hyökkäsivät sekasorron yllyttämänä ja taistelu jatkui verisenä.

Muodonmuuttaja kirkaisi ja palautui nopeasti takaisin aiempaan muotoonsa, katsoen raivoisasti Valkoista lohikäärmettä, jonka valkoinen harja liehui muuttumattomana sen selässä, silmät nauliintuneina heihin. Saman’naehl alkoi hehkua. Puut repeytyivät irti maasta ja lensivät ilmassa kuin pyörremyrskyn kourissa muodonmuuttajan raivon voimasta. Saman’naelh  hyökkäsi yhä uudestaan Alcatchan kimppuun, mutta henki pysyi muuttumattomana; jokaisesta iskusta hän tuntui saavan voimaa lisää ja hän näytti kasvavan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Mutta Lohikäärme ei hyökännyt vihollistaan vastaan.

”Tiedät, että tuo on turhaa.” se lausui.

Muodonmuuttaja lopetti ahdistelun. Hän palautui aiempaan valkeaan miehen hahmoonsa ja seisoi Alcatchan edessä lumimyskyn yhä raivotessa heidän yllään. Silloin muodonmuuttajan aura seestyi ja hän sai itsevarmuutensa takaisin.

”Tiedänpä hyvinkin. Kirjoituksia voi muuttaa? Hm? Katsotaan oletko tuota mieltä pitkään.” Saman’naelh nauroi kepeästi, viitaten kädellään taivaalle. Eiffel käänsi katseensa ylös nähdäkseen, kuinka pilvien lävitse ilmestyi Liittouman valtava sotalaiva.

 Eiffel henkäisi, samoin Sarako. Myös Nana tuijotti hievahtamatta laivuetta. Alhaalla taistelukentällä geatkit ja varjolaiset nostivat katseensa kauhuissaan. Jotkut Jerchóvalaiset hurrasivat aluksi, mutta nähdessään muiden soturien katseet he vaikenivat peloissaan. Aluksen perässä pilvistä ilmestyi satoja - tuhansia aluksia, Liittouman Armada. Nyt myös shakaalit lakkasivat taistelemasta. Jotkut niistä murisivat ja ulvahtelivat levottomina.

Suurin aluksista laskeutui keskelle taistelukenttää ja kaikki osapuolet pakenivat henkensä edestä. Monet ehtivät alta pois, mutta muutamat kömpelöt peikot ja hitaat ihmiset murskautuivat laskutelineiden alle ja jotkut paloivat elävältä osuessaan suihkumoottoreiden liekkeihin. Paksun höyryn ja savun seasta erotti vaivoin, kuinka valtavat laskusillat upposivat lumeen, mutaan ja vereen. Höyryn kaikottua pakkasilmaan, alkoi aluksesta purkautua tuhansia sotilaita, sekä shakaaleja Liittouman valkoisissa haarniskoissa.

”Kirjoitukset ovat puolellamme.” Saman´naelh sanoi voitokkaana. Alcatcha ei reagoinut. Lunta tuiskutti yhä, mutta pilvet alkoivat kaikota sotalaivueen tieltä. Muodonmuuttaja myhäili voitokkaana.

                      ”Liittouman joukot!” Sarako henkäisi kämmeneensä. Nanáki tuijotti vakavana aluksia ja tarttui siskoaan kädestä kiinni. Eiffel katsoi lohduttomana laivuetta joka oli tullut tuomaan ”vapautta” Jerchóvaan. Näin heidät orjuutettaisiin, vapauden nimeen.

Shakaalit järjestäytyivät asemiin sotalaivan eteen. Osc seisoi verisenä ja väsyneenä taistelutantereella. Vieressä ihmissoturit laskivat aseensa maahan ja nostivat kätensä ilmaan peloissaan. Osc murahti heille. Hän ei aikonut luovuttaa. Ramoninpoika piti miekkansa vielä koholla, vaikka tilanne näytti lohduttomalta. Ylhäällä muurin harjalla Saman´naelh astui kohti lohikäärmettä voitokkaana.

”Jos sinulla oli jokin suuri suunnitelma luennoimisen sijaan, Alcatcha, suosittelin laittamaan sen täytäntöön nyt. Julistit itsesi aikoinaan Jerchóvan suojeliaksi, tee siis jotain! Kutsu Denishi apuun, hän on meistä voimakkain. Mutta aivan niin! Sinähän riistit omakätisesti hänen voimansa pois tuhat vuotta sitten. Ei ihme, että Denishi vihaa sinua, eikä häntä näy täällä tänä päivänä.” hän sanoi hymyillen julmasti, levittäen käsiään sivuille.

”Tämä taistelu, ei kuulu Denishille. Hänen aikansa koittaa vielä, kuten minunkin. Mutta tänään minä olen vain sanansaattaja, Saman´naelh.” Alcatcha vastasi totisesti. Valkea mies katsoi heitä kaikkia ylimielisesti.

”Tämä taistelu on jo ohi. Teidän tuhonne on luvatun ajan alku.” Saman’naelh julisti ja kääntyi kohti laivuettaan. Hän otti esiin modernin lähettimen helmoistaan.

                      ”Komentaja, tuhotkaa heidät kaikki.” muodonmuuttaja sanoi pehmeästi.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.

”Toistan: Komentosilta, saatte luvan avata tulen.” Saman´naelh lausui tiukasti laitteeseen, joka pysyi mykkänä. Saman´naelh tähysti laivastoa, jonka sadat alukset laskeutuivat pilvien alle, niiden valot leiskuen kuin kirkkaimmat tähdet lumisella taivaalla. Eiffel aavisti, että jokin ei nyt mennyt hänen suunnitelmansa mukaan.

Silloin lähetin särähti. Saman´naelh pyyhkäisi peukalollaan lähettimen lasista pintaa, jolloin siitä projisoitui holokuva leijumaan ilmaan. Ensin ovaalin muotoisessa kuvassa näkyi vain valkoista kohinaa, kunnes siihen astui shakaali. Sillä oli päällään Liittouman panssari, mutta Varjolaisille tyypillinen kaulus, sekä molempien käyttämä kultainen käärme päälaellaan.

                      ”Shakaali! Mitä tämä tarkoittaa!?” Saman´naelh mylvähti vihaisena. ”Missä amiraali Thot on?! Vastaa, orja!” hän raivosi.

                      ”Minä en ole orjasi muodonmuuttaja.” shakaali vastasi karhealla yleiskielellä. Muodonmuuttaja hätkähti tyrmistyneenä, näyttäen siltä kuin joku olisi läimäyttänyt häntä kasvoihin.

                      ”Kuinka kehtaat koira?!?” muodonmuuttaja huusi sylki lentäen.

                      ”Hiljaa!” shakaali karjaisi niin, että lähettimen ääni särähti. ”Nimeni on Dennardah, olen vapaiden shakaalien johtaja, enkä tottele ketään muuta kuin itseäni. Ja sinun pitää pelätä minua muodoton, sillä edessäsi näkyvät laivat kuuluvat minun komentooni. Me olemme tulleet vapauttamaan kansani jota te olette orjuuttaneet vuosituhansia. Ette enää.” Dennardah murisi ja lähetys loppui.

Saman’naelh tuijotti kädessään olevaa lähetintä käsi täristen. Sitten hänen kätensä vapina siirtyi lähettimeen. Siinä samassa se räjähti osiksi ja lähetimen palat levisivät kuin pyrstötähdet joka ilmansuuntaan.

                      ”Mitä riivattua tämä tarkoittaa??” Saman´naelh ärähti ja puristi kätensä tiukkaan nyrkkiin, katsoen vimmoissaan Alcatchaa.

                      Lohikäärme oli kuin patsas, se ei näyttänyt mielenliikkeitään ulospäin. Vain leiskuva harja loimusi valkoisina liekkeinä ja sen ääni kaikui pelottavana:

                      ”Eikö tätä oltukaan Kirjoitettu? Kuulkaa minua. Alku Ajatus ei luonut maailmankaikkeutta vain teitä varten.” Alcatcha lausui typertyneelle muodonmuuttajalle.                Nanáki ja Sarako katsoivat toisiaan yhtälailla hämmentynyneinä. Oli vaikea sanoa mitä juuri tapahtui. Alhaalla sotatantereella kuului kohinaa. Saman´naelh marssi lähemmäs kallion reunaa nähdäkseen paremmin.

                      Shakaaliarmeijan ryhmittäydyttyä ulos, laskusiltaa pitkin asteli arvokkaasti juuri hetki sitten holokuvassa ollut shakaali panssariin, kaulukseen ja mustaan viittaan sonnustautuneena. Hänen perässään käveli harmaaseen kaapuun pukeutunut  ihmismies, sekä kokovalkoiseen leninkiin kietoutunut nainen. Eiffel ei ollut eläessään nähnyt tuota naista, mutta Markon hän tunnistaisi vaikka kilometrin päästä! Nana kurtisti kulmiaan muristen hiljaa.

                      ”Aralmin!” Saman’naelh huudahti tyrmistyneenä.

Dennardah kohotti peitsensä ilmaan ja kirkaisi niin, että koko laakso kaikui. Kaikki katsoivat häntä, kun hän puhui shakaaleille heidän kielellään:

”Shakaalit, me emme kohota aseitamme veljiämme vastaan. Me emme ole vihollisia keskenämme, vaan meillä on yksi yhteinen vihollinen. Muodonmuuttajat ovat orjuuttaneet kansaamme vuosituhansia, nyt se loppuu. Me emme ole enää orjia, vaan vapaita! Minä olen Dennardah, minut vapautettiin ja minä vapautin nämä shakaalit. He valitsivat minut johtajakseen. Seuratkaa minua veljeni ja siskoni!” shakaali karjui osoittaen seipäällään aluksen edessä seisovia shakaaleja.

Silloin kaikki shakaalit sotatantereella laskivat aseensa, kuin käsikirjoitetusti. He eivät olleet kuulleet äidinkieltään puhuttavan tällälailla koskaan aiemmin; julkisesti. Varjon sotilaat katsoivat niitä hämillään, kuten myös Jerchóvan joukot; he eivät ymmärtäneet shakaalien kieltä, eivät myöskään tienneet mitä tapahtui. Jotkut hyökkäsivät shakaaleja päin, mutta shakaalit eivät enää hyökänneet vastaan, vaan puolustautuivat passiivisesti.

Ne kääntyivät kaikki kohti uutta johtajaansa, Dennardahia, joka seisoi aluksensa laskusillalla. Dennardah osoitti seipäällään muurin harjalla seisovaa muodonmuuttajaa.

                      ”Tuolla! TUO on yksi NIISTÄ! Hän on vihollisemme!” hän karjaisi. Kaikki shakaalit katsoivat ensin toisiaan ja sitten shakaalit - niin Liittouman kuin Varjon väreissä - asettuivat yhteen rintamaan. Muut sotilaat pakenivat shakaalien tieltä, kun ne asettuivat muodostelmaan. Dennardah nosti kaksin käsin seipäänsä päänsä päälle. Hänen takanaan Aralmin laski kätensä shakaalien kuninkaan olkapäälle ja kun Dennardah puhui, hänen äänensä kuului kilometrien päähän.

                      ”Muodonmuuttajat, tänä päivänä te kukistutte. Vastassanne on koko galaksin shakaalit. Meitä on täällä viisisataatuhatta, ja pilvien yläpuolella meitä on kymmenen miljardia! Liittoumaa ei enää ole! ME VOITIMME! TE KUOLETTE!” Dennardah karjui ja kaikki shakaalit liittyivät kuoroon. Tuhansien shakaalien mylvintä sai monet pitelemään korviaan. Kirkuna kantautui ylös vuorille, kauas metsiin ja korkealle taivaisiin. Shakaalit olivat vapaita, eivätkä ne enää aikoneet alistua Liittouman tai Varjon alle. 

Erinomaista Toukokuuta!

Tänään sain vihdoin oman osuuteni animaation tekemisestä päätökseen. Pätkä ei ole vielä valmis, jälkityöskentely vie oman aikansa, samoin äänimaailma.

Mutta mitä tämä uutinen merkitsee Aygan Laululle? Se merkitsee sitä, että allekirjoittanut pääsee piiiiitkän tauon jälkeen kiinni tekstinkäsittelyyn, eli oikolukemiseen ja uuden työstämiseen. :) Pyrin saamaan uusimman kappaleen ulos ennen kuin Toukokuu on ohi. Lisäksi haluan jatkaa Siskolleni-sarjakuvaa, jota myös tipahtaa sivu (tai kaksi) kerrallaan. Kärsivällinen odotuksenne palkitaan, rakkaat lukijani. :)

Kuvakollaasi animointi-ajastani. Syksy meni ahertaessa, talvi panikoidessa kipeenä, mutta onneksi kevät saapui ja urakka saatiin päätökseen. ^__^

Traileri tänä vuonna ilmestyvään pätkään

Siskolleni sivut 16 - 18

Päivitys sarjakuvalle, jota olen työstänyt vapaa-ajallani pari vuotta. Hyvää Pääsiäistä! :)

Sarjakuvan sivulle.

Kevät uutisia!

Hei rakkaat, uskolliset lukijat!

Näin kevään korvilla haluaisin tehdä pienen ilmoituksen. Kuten monet ovat jo huomanneet, että Aygan Laulu on viettänyt hiljaiseloa pitemmän aikaa, vaikka toisin oli luvattu. Voin nyt paljastaa työstäväni lyhyttä animaatiota Nanákin ja Sarakon lapsuudesta. Työnimellä Burden kulkeva pätkä valmistunee kesään mennessä. Yksi ihminen pystyy työstämään vapaa-ajallaan vain yhtä projektia kerrallaan. :)

Joudutte siis vielä odottelemaan uutta sisältöä, mutta siihen saakka käykää ostamassa Marjan Kirjoitukset -kirja verkkokaupasta. Nauttikaa valosta ja keväästä ja upeasta sarjakuvasta! Aygan Laulu tulee palaamaan normaaliin päiväjärjestykseen viimeistään Toukokuussa.

-Tuuli

Viimeinen Luku - Kappale 25

Kuoleman Puutarhassa

Taistelu raivosi ankarana. Osc piteli vasenta kättään. Hän oli saanut ikävän viillon shakaalin seipäästä. Tämä käsi oli hyödytön, mutta onneksi miekka pysyi vielä oikeassa kädessä. Geatkit taistelivat raivokkaasti, osa ratsain, osa maassa, osa nelistäen kuin villipedot. Sokea raivo ajoi korven kansaa eteenpäin kuin nurkkaan ajettuja eläimiä. Osc loikkasi syrjään, kun kolme hänen naapuriaan kaatoivat yksissä tuumin kiljuvan shakaalin, raastean ja repien sitä palasiksi. Silloin sivusta loikkasi valtaisa peto, joka pyöräytti pitkää seivästään ja miestä kaatui kuin heinää.

                      Osc nosti miekkansa. Se oli tullut painavammaksi.  Hän lähti etenemään kivusta ja väsymyksestä huolimatta, shakaali täytyi pysäyttää. Peto kävi hänen vartiotoverinsa kimppuun ja iski seipäällä pienen geatkin olkapästä kahtia, helposti kuin jauhosäkin. Osc parkaisi vihasta ja tuskasta syöksyen raivoissaan shakaalin kimppuun. Shakaali ennätti kääntyä ja niitti ilmaa seipäällään Osc ehti väistää, mutta menetti tasapainonsa. Kaatuminen olisi ollut kohtalokas, ellei shakaalin pään läpi olisi poksahtanut nuoli ja peto rojahti maahan. Valkoisiin pukeutunut haltia ratsasti valtavalla mustalla orilla ohitse, ja veti jousellaan Oscin ylös.

                      ”Kiitos!” Osc sanoi hengästyneenä.

                      Haltia ei vastannut,vaan kiiruhti pois, asetten jo uutta nuolta jouseensa. Osc oli toivonut voivansa lyöttäytyä jonkun isomman ja vahvemman mukaan. Kaaos ja tappaminen ympärillä alkoi pelottaa, mutta Osc kasasi itsensä ja kävi uuteen hyökkäykseen. Joka paikkaa särki ja shakaaleja tuntui olevan loputtomasti. Jerchóvan armeijan eteneminen oli pysäytetty kuin seinään. He eivät edenneet yhtään lähemmäksi muuria, vaan tuntuivat jopa etääntyvän.

                      Mitä enemmän he tappoivat noita petoja, sitä enemmän niitä pääsi muurin aukosta ulos.

                      ”Tämä on hyödytöntä, ellei tuota aukkoa tukita!” Osc huusi toverilleen, heidän vihdoin tapettua shakaalin, joka vielä korskui ja nyki maassa. Vieressä seisova pappa iski keihäänsä shakaalin kurkkuun ja väänsi, kunnes se lakkasi liikkumasta.

                      ”Meillä ei ole muuta toivoa, kuin taistella!” Mies vastasi lohduttomasti, kasvonsa verestä tahrimat. Ukko oli oikeassa. Vaikka Jerchóvan miehiä oli paljon ja pohjoisen haltiat olivat taitavia sodassa, shakaaleja vain oli enemmän. Loputtomasti, hänestä tuntui. Ja muurin harjalla seisoi pitkässä rivissä vartijat tulinuolineen. Ne ampuivat kaikki, jotka lähestyivät muuria.

                      Osc ja miehet pakkaantuivat selkä selkää vasten, miekat valmiudessa.

                      ”Tämä on toivotonta! Emme ikinä selviä hengissä!” Kiharakarvainen naapuri sylki itku kurkussa.

                      ”Turpa rullalle! Tosimies ei menetä toivoaan! Ajattele siskoasi, ajatelkaa vaimojanne! Kuka heitä suojelee ellemme me?!” Vanhus sanoi. Osc yritti uskoa ukon sanoja, kun hän huomasi edempänä, kun  taistelukentällä laukkasi yksinäinen hevonen, väistellen ruumiita ja puokkoillen paniikissa.

                      ”Tulkaa!” Osc huudahti muille ja kiiruhti hevosen perään, ukot kannoillaan. Hevonen oli ruskea ja iso kuin vuori, ainakin geatkin mielestä. Osc kiihdytti vauhtiaan ja huomasi hetkensä tulleen, kun hevonen jarrutti ja alkoi tehdä täyskäännöstä. Hän tarttui satulan vyöstä kiinni ja veti itsensä kyytiin.

                      Hevonen hirnahti ja pukitti pari kertaa. Osc piti tiukasti eläimen harjasta kiinni, kunnes sai ratsuun tolkkua. Hän viittoi toisille ja nämä kipusivat ratsun selkään. Kolme pientä geatkia oli tälle ratsulle kuin leikkiä vain ja Osc kannusti hevosen laukkaan. Näin korkealta oli helppo navigoida.  Lunta turprutti taivaalta ja maan tuhkainen pinta pöllysi tuulen mukana. Kolmikko ratsasti eteenpäin, väistäen shakaalien seipäiden teriä. Oikealla suuri ryhmä froduriaaneja kävi yksissä tuumin taistoon kuutta shakaalia vastaan ja vasemmalla rautaan pukeutuneet ihmissoturit yrittivät pitää shakaaleja poissa muurinmurtajan ympäriltä. Se pyrki lähemmäs muuria, mutta suuren puunrungon kuljettaminen taistelukentän halki oli mieletöntä. Aukko pitäisi tukkia ei murtaa, Osc mietti.

                      Hän antoi ratsun ohjat takanaan istuvalle ja kohottautui tähystämään suuren hevosen satulasta. Shakaalit olivat ympäröineet Jerchovan punaiset värit. Varjon musta ja purppura saartoi kaiken.

                      ”...Emme voi lopettaa taistelemista.” Osc henkäisi muille. Yhtäkkiä taaimpana istuinut kiharakarvainen mies karjaisi ja putosi satulasta. Juuri kun Osc käänsi katseensa, myös vanha ukkokin kiskottiin alas maahan. Osc käänsi hevosen ympäri vain nähdäkseen kuinka shakaali repi miehen pään mustilla kourillaan irti.

                      ”EI!!” Osc karjaisi ja kannusti hevosen hyökkäykeen. Yhdellä kädellä tuota petoa vastaan.

                      Silloin alangon poikki kaikui kumea torven soitto. Taistelu herpaantui hetkeksi. Varjon shakaalitkin pysähtyivät aloilleen. Niiden korvat värähtelivät ja päät nousivat ylös tähystämään. Osc käänsi ratsunsa ympäri. Ääni kuului uudestaan; pitkä ja matala, joka tuntui jyrisevät maan allakin. Se kantautui idästä päin. Äänen mukana myös haju kantautui Oscin nenään saakka ja se sai hänen niskakarvansa nousemaan suorina pystyyn. Tämä ei tiennyt hyvää.

                      Hän antoi hevoselle pohkeita ja ratsasti kohti lumista rinnettä, taistelun jatkuessa. Ikävä kyllä aiempi shakaali ei ollut luopunut leikistä, ja pian Osc havaitsi, että häntä ajettiin takaa. Hevosella ratsastaminen, sekä taisteleminen yhdellä kädellä oli aivan liian vaikeaa, ja Ramoninpoika tähysti mitään miekkaa pidempää. Maassa makaavan ihmisen selässä seisoi pitkä shakaalin seiväs, jonka Osc nappasi matkaansa hevosen selästä käsin. Kaksiteräinen seiväs oli pitkä ja raskas, mutta se palveli paremmin, kuin lyhyt miekka.

                      Shakaali ilmestyi vasemmalle puolelleen kuin tyhjästä. Osc ohjasi jaloillaan hevosen oikealle, ja pyöräytti pitkää peitseä päänsä yli, ja shakaalin oli pakko väistää. Osc antoi keihään ottaa kunnolla vauhtia, ennen kuin nopeasti käänsi ratsun ympäri. Shakaali oli juuri käynyt uuteen nousuun, kun Osc heilautti seipään pedon leuan alta koko kallon halki.

                      ”Haah!” Osc karjaisi adrenaliinipäissään ja huitaisi veret keihäästä. Hän jatkoi laukkaa, ylös lumen peittämälle, kiviselle kukkulalle. Äänen lähde tuli selvittää. Osc pysäytti ratsun kuolleen puun viereen, tähysti itään ja  henkäisi epäuskoisena.

                      Metsän reuna, jonka takana kohosivat jylhinä suuret Pakkasvuoret, oli koko mitaltaan täynnä suuria peikkoja sotisovissaan. Osc ei ollut ikinä nähnyt elävää peikkoa, sillä häntä oli koko ikänsä varoiteltu Korven koillisosasta, Pikimetsästä. Nyt verenhimoisia peikkoja seisoi pitkä rivi hänen edessään. Ja kun torvi kolmennen kerran soi jylisten alas muurille, alkoivat peikot marssia sotarumpujen tahdissa taistelutantereelle.

Etummaisena ratsasti, karhun kokoisen villisian selässä, pelottava peikkopäällikkö, jonka toisessa valtavassa nyrkissä, ilmaan kohotettuna oli kiinni valtava rautainen peitsi. Keihään varsi oli paksu kuin puunrunko, ja sen nokkaan oli seivästetty kivenharmaan peikon ruma ja verinen pää.

Peikot alkoivat hyökätä, ja sotatanner tärisi peikkoarmeijan jalkojen alla. Shakaalit kirkuivat ja kohottivat aseensa ilmaan raivokkaasti. Tämä oli viimeinen merkki. Pedot kävivät yhtenä rintamana hyökkäykseen  shakaalien sotajoukkoa vastaan.

”Ovatko nuo peikkoja?!” Ihmismies parahti vieressä, osoittaen niiden suuntaan.

”Ovat mutta... Ne hyökkäävät Varjoa vastaan. Ne ovat puolellamme!” Osc vastasi ja lähti ratsastamaan sinne, missä taistelu kävi kuumimpana.

Jerchóvan armeija oli aluksi hämmentynyt uuden osapuolen liityttyä taisteluun. Huoneen ja Hovin joukot kävivät yhdessä Pohjan haltiain, geatkien sekä nyt myös peikkoklaanin kanssa ylivoimaista vihollista vastaan. Peikot raivasivat shakaaleja kuin viikate peltoa. Fjoðuriaanit ryhmittäytyivät peikkojen rinnalle ja pääsivät niiden vanavedessä etenemään kohti muuria. Myös Osc ratsasti Muuria kohti. Hän oli koko elämänsä opetettu pelkäämään peikkoja. Mutta niin hänet oli myös opetettu pelkäämään koko ulkopuolista maailmaa. Nyt ennakkoluulot tuli pistää syrjään, sillä heillä kaikilla oli yhteinen vihollinen – Varjo.

Samaan aikaan Palatsissa Eiffel kääntyi katsomaan ikkunasta ulos ja mietti ankarasti mitä nyt pitäisi tehdä. Hän oli ennenkin ollut tiukkojen päätösten äärellä, mutta nyt he olivat keskellä sotaa, jollaisessa he eivät koskaan ennen ole olleet. Korkeasta, kapeasta ikkunasta aukesi maisema alas laaksoon, jossa taistelu raivosi muurien edustalla. Jerchóvan joukot olivat hyökänneet koillisesta, mutta olivat kovasti alakynnessä Varjon massiivisia joukkoja vastaan. Pian heidät alistettaisiin Varjon ikeen ja ajan mittaa, jokainen Jerchóvalainen olisi kääntyisi Varjoon. Ja silti Varjon oma Valtiatar oli vaarassa.

Yhtäkkiä jossain soi kumea torvi. Voimakas matala jyrinä, joka vavisutti Palatsin rakenteita.

                      ”Mitä tuo oli?” Waldo ilmestyi Eiffelin vierelle otsa rutussa.

                      ”Katsokaa.” Eiffel sanoi ja osoitti kaakkoon päin. Siellä, metsästä marssi esiin suuri tuntematon armeija, joka hyökkäsi kaikella voimalla Varjon shakaaleja vastaan. Ja kaikki varjon shakaalit kääntyivät uuden vihollisen kimppuun, jääden samalla kahden armeijan väliin. Vaikka he olivat hyvin kaukana, pystyivät he silti erottamaan, että armeija ei ollut ihmisiä, vaan jotain paljon isompia olentoja.

                      ”Mitä ne ovat?” Waldo ihmetteli.

                      ”Ne ovat peikkoja.” Sarako sanoi ”En ymmärrä... Peikkojen piti taistella Varjon väreissä.” Sarako sanoi hämmentyneenä. Valtiatar kiiruhti rripeästi huoneen poikki ja nosti kirjoituspöydän takaa kuparisen kaukoputken. Hän tähysti sillä taistelukentälle.

”Nuo eivät ole Piikkivuorten peikkoja. En ole nähnyt niitä ennen! Eiffel… Sinä muutit Kirjoituksia!” hän sanoi ja ojensi kaukoputken Eiffelille.

Eiffel tähysti myös sotanäkymää epäuskoisena. Hämmästyttävä sattuma tosiaan... He eivät tappaneet Sarakoa ja välittömästi taistelun suunta alkoi kääntyä. Tämä todella tuntui, kuin hän olisi jotenkin maagisesti muuttanut tapahtumien kulkua. Mutta... eihän se voinut olla mahdollista.

Silloin käytävältä kuului huutoja ja askelia. Eiffel tarrasi Sarakoa käsivarresta.

                      ”Et ole vielä turvassa täällä. Sinut halutaan hengiltä ja jos me emme sitä tee, tulevat he perääsi ja tappavat sinut vaikka itse. Meidän täytyy paeta.” hän sanoi.

                      ”He?” Sarako kysyi.

                      ”Liittouma.” Eiffel vastasi.

                      Waldo kasasi itsensä ja astui Sarakon viereen.

                      ”En uskonut sanovani tätä… Me suojelemme sinua, mutta en tee sitä sinun vuoksesi, tiedä se! Jos me selviämme tästä, saat auttaa minua etsimään Nanan. Käytät taikavoimiasi tai mitä ikinä ja herätät hänet henkiin.” hän sanoi vakavana. Sarako nyökkäsi hyväksyvästi.

                      Alhaalta salista kantautui ääniä. Joku oli tullut sisään ja luultavasti ihmetteli juuri monia ruumiita.

                      ”Meidän täytyy lähteä nyt!” Eiffel ilmoitti.

                      ”Entä Mendez?!” Waldo kysyi.

                      ”Ei ole aikaa!” Eiffel vastasi.

                      ”Lapseni!” kuningatar henkäisi ja riensi kohti kehtoa. Hän nosti kaksoset syliinsä ja suuteli heitä. Sitten hän kiiruhti huoneen perälle seinän viereen.

                      ”Tässä on salaovi, josta pääsee ylös salaiseen makuukammariini. Viedään lapseni ensin turvaan.” Hän sanoi.

Waldo astui seinän viereen ja työnsi salaoven auki. Seinän takaa avautuivat ahtaat kierreportaat ylös. Sarako meni edeltä ja miehet heti perässä. Eiffel tuli viimeisenä ja veti piilotetun oven kiinni perästään. He laskeutuivat portaita pitkin hämyiseen pyöreään huoneeseen, jossa oli vain sänky ja yksinkertainen pöytä kapean ikkunan kupeessa. Sarako käveli sängylle ja laski yhä uinuvat lapsensa peitteen päälle. Toinen lapsista ynähti puoleksi unissaan ja Sarako silitti hänen päätään kyynelten valuen hänen kuonoaan pitkin. Eiffelistä tuntui lohduttoman pahalta katsoa, kun äiti jätti äänettömiä hyvästejä lapsilleen.

                      ” Palvelijani tietää milloin tulen tähän huoneeseen. Hän saapuu pian huolehtimaan heistä.” Sarako sanoi hiljaa. Hän nousi ylös yhä katsoen lapsiaan tuskissaan ja koski vielä varovasti kehdon reunaa. Eiffelistä tuntui pahalta pakottaa hänet hylkäämään lapsensa, mutta mitä muuta he voisivat tehdä?

                      ”Riittää Sarako, meidän täytyy lähteä nyt.” Waldo murahti.

Sarako huokaisi kävelessään huoneen poikki koruttomalle ovelle, jonka takaa laskeutuivat kiviset portaat alas. He laskeutuivat Sarakon perässä jyrkkiä portaita suoraan alaspäin. Lopulta portaat päättyivät pimeään käytävään, jota pitkin he kävelivät kohti edessä siintävää valoa. Etäämpänä hehkui soihtu, jonka luona käytävä jakaantui kahtia. Eiffel oli kiertänyt yksin monta viikkoa Palatsissa ja silti hänellä ei ollut aavistustakaan minne päin he olivat menossa. Sokkeiloisten käytävien jälkeen he saapuivat ovelle, joka oli lukittu. Sarako veti helmoistaan avaimen. Hän avasi oven ääneti ja he astuivat Palatsin puutarhaan.

”Toisessa päässä puutarhaa on ovi, josta aukeaa salakäytävä. Sitä pitkin pääsee ulos Palatsista. Ulos Varjon alueelta.” Sarako sanoi hiljaa Eiffelille ja Waldolle, ja lähti johdattamaan heitä puutarhan läpi.

”Mitäs me sitten tehdään kun päästään ulos?” Waldo kysyi Eiffeliltä heidän hiippailessaan pimeässä puutarhassa.

”En tiedä, mutta parempi ulkopuolella, kuin jäädä tänne. Mietitään sitä, kun päästään jonnekin piiloon.” Eiffel vastasi. Nyt oli vain järkevintä toimia.

Taistelun äänet kaikuivat etäisinä, tullen kuin jostain kaukaisuudesta. Muuten oli häkellyttävän seesteistä. Korkealle ulottuvien puiden oksien läpi näkyi pilvinen taivas, johon J´ranmon valot heijastuivat oranssina hohteena. Eiffel ei kuitenkaan laskenut suojuksiaan. Kaikki ei ollut kunnossa. Jäytävä paine sisuksissa kertoi tuttua tarinaansa. Eiffel tarttui Waldoa hihasta.

”Jokin ei ole oikein. Ole varuillasi.” hän kuiskasi. Waldo nyökkäsi tiukasti.

                      Tovin käveltyään he saapuivat keskelle puutarhaa, jossa suuret puut kasvoivat, kurotellen kohti taivasta ja eksoottiset kasvit reunustivat puroja ja pieniä lampia, joissa uiskenteli karppeja ja kultakaloja. Muualla oli talvi, mutta täällä aika tuntui pysähtyneen. Ilmassa tuoksui tuhat kukkaa ja kasvien raikkaus. He kulkivat syvälle puutarhan ytimeen. Samassa Sarako pysähtyi.

”Emme ole yksin.” hän kuiskasi kauhusta käheällä äänellä.

Eiffel veti miekkansa esiin ja Waldo jännitti jousensa. He astuivat Sarakon kummallekin puolelle ja katselivat valppaina ympärilleen.

Silloin heidän edessään seisoi kopean näköinen mies. Miehen valkoiset, lähes polviin ulottuvat hiukset oli punottu latvoista köynnöksiksi, joista roikkui hopeisia renkaita. Eiffel hätkähti. Mies ei ollut siinä vielä hetki sitten, vaan ilmestyi kuin tyhjästä. Miehellä oli päällään valkoinen kaapu, jonka pitkissä leveissä hihoissa ja helmoissa oli hopea- ja kultakirjailuja ja rintakehään oli ommeltu suuri hopeinen kolmio. Liittouman tunnus. Ylhäinen mies näytti varsin omahyväiseltä. Eiffel osoitti miekallaan välittömästi miestä, jota ele vain huvitti, kuten koiranpennun murina huvittaa ihmistä.

”Mitäs meillä on täällä? Hmm? Tämäpä on aika erikoinen yllätys. Me luulimme, että te olitte tulleet murhaamaan Kuningattaren, ette suojelemaan häntä.” Mies sanoi ja otti askeleen lähemmäs.

Eiffel puristi miekkaa kädessään. Waldo ampui jousellaan miestä, jonka läpi nuoli solahti aavemaisesti, osuen puuhun hänen takanaan.

”Tiedätte että tuo on turhaa. Te ette voi tappaa meitä aseillanne. Kukaan ei voi tappaa muodonmuuttajaa.” mies sanoi pehmeästi. Waldo nielaisi ja perääntyi askeleen. Eiffelin oli vaikea uskoa, että heidän edessään seisoi kuolematon muodonmuuttaja, joista oli vain kuullut tarinoita.

”Aikasi on koittanut, Sarako.” mies puhui kolkolla äänellä. ”Tänään alkaa uusi aika, rauhan aikakausi. Kai neuvostomme kertoi sinulle? Ah! Tarkoitamme tietenkin Teidän neuvostonne, majesteetti.” mies sanoi, hymyillen myrkyllisesti. Sarako näytti raivostuneelta, muttei vastannut sanaakaan.

Siinä samassa he erottivat taaempana kapteenin, johon Eiffelillä oli ollut kunnia tutustua aamulla, sekä kaksi shakaalia perässään. Trokahn marssi muodonmuuttaan viereen.

”Sinä!” Sarako huudahti Trokahnille. ” Missä loput neuvostosta on? Haluan nähdä niiden koirien naamat! He ovat valehdelleet minulle viimeisen kerran!” Sarako sihisi vihaisesti.

Valkea mies hymyili lipevästi.

”Kuten majesteetti tahtoo.” Hän sanoi ja levitti kätensä, joiden väliin ilmestyi yksitellen irtonaisia päitä. Päät muuttuivat lihaksi ja tömähtelivät yksitellen multaiseen maahan. Sarako kirkaisi ja veti kätensä kuonolleen järkyttyneenä. Jos mies kohteli näin liittolaisiaan, kuinka hän mahtoi kohdella vihollisiaan?

”Rakkikoirien naamat majestetti.” Mies sanoi liikuttaen valkeaa kättään päiden yllä. Käden varjon koskiessa päiden kasvoja, alkoi kasvojen iho seurata varjoa. Sarako jähmettyi valkoisena miehen nylkiessä neuvoston jäsenten kasvoja irti.

” LOPETA!” Eiffel huusi ja astui tytön eteen peittääkseen groteskin näytöksen.

Mies ei reagoinut, vaan jatkoi kylmän rauhallisesti. Lopuksi hän kättään kohottaen nosti irtonaiset kasvot riippumaan ilmaan heidän väliinsä. Kuin pyykit narulla.

”Eivätkö he ansaitse tätä kohtaloa? He halusivat sinun kuolevan, he halusivat nähdä pääsi seipääseen iskettynä!” Mies kysyi ja veriset naamat tippuivat läiskähdellen nyljettyjen päiden päälle.

Vieressä kapteeni Trokahn nauroi katketakseen, myös mies nauroi kolkkoa naurua ääneen. Aivan kuin ylhäinen seurue, joille narri esitti huvittavia temppuja. Eiffeliä kuvotti.

”Teimme vain mitä pyysitte. Nämä surkimukset auttoivat meitä vapaaehtoisesti. He tahtoivat kaiken vallan itselleen, jonka he olisivat saavuttaneet kuolemallanne. Mutta annoimme pettureille ansionsa mukaan. Ainoastaan kapteeni Trokhan on ansainnut luottamuksemme.” Mies sanoi hymyillen ystävällisesti. Eiffeliä ärsytti suunnattomasti miehen tapa puhua itsestään monikossa. Hänen teki mieli lyödä niljakkaan äijän hampaat kurkkuun, mutta tämä äijä ei ollut tavallinen kuolevainen. Kukaan ei voi tappaa muodonmuuttajaa. Silloin Waldon pinna paloi loppuun.

                      ”Paskiainen!!” Waldo karjaisi ja hyökkäsi. Eiffel yritti tarrata Waldon hihasta, mutta se oli myöhäistä.

Valkokaapuinen mies ei edes vilkaissutkaan häneen.

”Ole hiljaa.” hän totesi lakonisesti. Ja Waldo nousi ilmaan, kuin näkymättömien käsien kannattelemana, paiskautuen samassa puuta vasten. Sarako kirkaisi ja Eiffelkin huudahti kauhusta, kun Waldo lysähti maahan liikkumattomana. Kapteeni hörähti ääneen ja veti miekkansa esiin.

”Ei!” Sarako huusi. ”Älkää! Lopettakaa! Minut te tahdotte.”

”Riittää, emme tulleet tänne tappamaan rottia.” Valkoinen mies sanoi matalalla, tuomitsevalla äänellä. Kapteeni Trokhan alkoi näyttää kärsimättömältä.

”Saman´naehl, Herrani, minä voin päästää pikku prinsessan päiviltä. Sama se kuka hänet tappaa!” kapteeni sanoi virnistäen mielipuolisesti. Saman’naelh käänsi ilmeettömät kasvonsa kohti kapteenia. Aamulla kapteeni oli näyttänyt Eiffelin silmiin paljon vaarallisemmalta, mutta tämän kylmän, valkoisen olennon vierellä hän oli suorastaan mitätön.

”Kapteeni Trokahn, kertokaahan miksi koet oikeudeksesi puhua tällaisessa tilanteessa?” Saman’naelh sanoi katsoen miestä viivasuoraa nenänvarttaan myöten.

Kapteeni katsoi hetken tyrmistyneenä pitkää ja koppavaa miestä, mutta naurahti sitten pilkallisesti.

”Ymmärrän, ette vieläkään ole vakuuttunut kyvykkyydestäni. Heh. Saatatte pian muuttaa mieltänne, herrani.” Trokahn naurahti ja yhtäkkiä hän muuttui. Kapteeni venyi silmissä ja hänen ihonsa tummui ja siinä samassa heidän edessää seisoi toinen Sarako. Kapteeni on myös muodonmuuttaja?! Sarako oli sanaton, hämmästellen kaksoisolentoaan. Ainoastaan Saman’naelh ei näyttänyt kiinnostuneelta.

”Kuten näette, olen vertaisenne-” Trokahn aloitti, kun Saman’naelh puhui hänen päälleen.

”Kuvitteletko sinä säälittävä olento olevasi vertaisemme, vain koska osaat muuttaa hävytöntä olomuotoasi?! Kuka tahansa unohdettuja tapoja noudattava kykenee moiseen silmänkääntötemppuun! Kerrohan kapteeni, kuinka pitkään pystyt ylläpitämään tuota muotoa?” Muodonmuuttaja puhui.

”Häh?” Kapteeni vinkaisi Sarakon äänellä. Hän sai kuitenkin itsensä kasattua ja vastasi ääni täynnä itsevarmuutta: ”Tarkoitan… Voin pitää muotoani yllä vaikka vuosia!”

Saman´naelhiin tieto ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta. Hän astui lähemmäs ja näytti uhkaavalta luonnottomalla tavalla, jota oli vaikea kuvailla. Aivan kuin koko maailma olisi pimentynyt tuon olennon ympäriltä.

”Vai vuosia hm?” Entä vuosituhansia? Vuosimiljoonia?” Saman’naelh lausui silmät värähtämättä. Kapteeni muutti nopeasti muotonsa entiseekseen. Hänen kasvoinsa puhuivat tyrmistystä, jopa pelkoa, mutta suu ei saanut sanottua sanaakaan vastaan.

”Todellista Jumalanluomaa ei kosketa aika tai liha. Me olemme paljon enemmäin kuin muodonmuuttajia.” Saman’naelh lausui jäätävästi ja kohotti kätensä.

”Odottakaa! Voin vakuuttaa – ” Kapteeni aloitti, kun yhtäkkiä hänen kaulansa leikkautui auki. Ei kuulunut mitään. Terätön viilto leikkasi hänen päänsä lähes irti ja Trokahn oli jo kuollut, kun hänen eloton ruumiinsa lysähti maahan, pään roikkuen ihonriekaleesta kuin takin huppu hänen niskassaan.

”Nyt, Sarako on sinun vuorosi.” Saman’naelh sanoi, kuin välikohtausta ei oliskaan tapahtunut ja kääntyi kohti Sarakoa. Hän kohotti molemmat kätensä, kuin aikoisi halata Valtiatarta.

 Saman´naelh, muodonmuuttajista vanhin.

Sarako näytti olevan shokissa. Eiffel astui hänen eteensä ja piteli Sarakoa suojelevasti. Saman’naelh ei välittänyt Eiffelistä, vaan hymyili julmasti.

 Taivaalle alkoi kerääntyä pilviä ja tuuli yltyi. Mies katsoi ylös ja veti syvään henkeä. Puut havisivat tuulen mukana ja lähettivät lehtiään ilman mukaan.

”Emme jätä mitään sattuman varaan. Tulettehan mukaamme?” Saman’naelh sanoi ja ojensi kättään heitä kohden. ”Shakaalit, tappakaa tuo.” hän sanoi pedoille ja viittasi Waldon suuntaan.

Ennen kuin Sarako tai Eiffel ehtivät edes avata suutaan, he tunsivat oudon nykäisyn sisällään ja siinä samassa he olivat ilmassa, lentäen suunnatonta vauhtia.  Ennen kuin kumpikaan ehti edes suutaan avata, he olivat jo laskeutuneet mustan Muurin harjalle. Sarako veti kädet suulleen. Sotajoukot taistelivat alhaalla muurin takana. Tuuli yltyi koko ajan ja nostatti lunta taistelukentällä, kun kummatkin osapuolet silpoivat ja tappoivat toisiaan. Saman´nael seisoi heidän edessään. Hän silmäili Sarakoa, aivan kuin ei olisi huomanneet takanaan raivoavaa verilöylyä.

”Eikö Valtiatar kestä nähdä kansansa kuolevan puolestaan?” Valkokaapuinen mies kysyi koleasti.

Sarako nieleskeli hetken, mutta laski sitten kätensä sivuilleen ja nosti päänsä pystyyn. Hänen silmänsä kovettuivat, eikä hän osoittanut kasvoillaan enää mitään tunnetta. Mies ei kuitenkaan vakuuttunut Sarakon urheudesta, vaan nauroi hänelle ivallisesti.

”Typerä lapsi. Pian uhmakkuutesi vaihtuu ja kohta anelet meiltä armoa, jota et tule saamaan.” Mies sanoi jäätävästi ja kohotti kätensä. Sarakon silmät laajenivat. Hän tarttui kaksin käsin kurkkuunsa. Eiffel kauhistui. Sarako painui polvilleen maahan ja raapi kaulaansa yrittäen saada henkeä. Eiffel hyökkäsi miestä kohti. Mies ei vilkaissutkaan Eiffeliä, vaan viittasi kädellään ja Eiffel sai näkymättömän iskun suoraan kasvoihinsa. Hän paiskautui melkein alas muurin harjalta, kauas Sarakosta, joka yski ja kakoi yrittäessään saada happea.

”Älä pelkää, kipusi on pian ohi ja Varjon muuri kaatuu, kun henkesi pakenee ruumiistasi. Ja kun olen saanut sievän sielusi talteen, silvon tuon herkän kehosi ja valutan viimeisenkin pisaran muurin päälle. Kansasi on pian vapaa, Sarako.” Saman´naelh lausui kiristäessään otettaan Sarakossa. Ja miehen käsi alkoi hehkua valkoista valoa. Sykkivä valo alkoi venyä hänen kädestään kohti Sarakoa, jonka rintakehä alkoi myös hohtaa. Sarakon silmät kääntyivät ympäri ja valo alkoi vetäytyä pitkinä rihmoina ulos hänen rinnastaan.

Siinä samassa tuuli yltyi navakasta hyvin voimakkaaksi ja nostatti lunta maasta. Eiffel yritti rämpiä lähemmäs, mutta vastatuuli oli voimakas. Ilmavirta muodostui pyörteeksi ja myös Saman´naelh herpaantui. Lumipyörre imaisi Sarakon, ja häntä otteessaan pitänyt muodonmuuttaja yritti nähdä eteensä lumimyrskyssä. Silloin pyörteen keskeltä jokin syöksyi miestä kohti. Eiffel ehti nähdä jotain punaista, kun mies karjaisi tuskasta ja hänen näkymätön otteensa Sarakosta irtosi. Hehku kädessä katosi.

Lumipyörre hajosi ja kohosi ylemmäs, jossa se alkoi muodostua joksikin kiinteäksi. Eiffel siristi silmäänsä, eikä ollut uskoa näkemäänsä. Lumesta muodostui jäinen lohikäärme heidän ylleen. Lohikäärme aukaisi kitansa hitaasti ja katsoi alas kohti maata. Eiffelkin kääntyi ja näki Sarakon tuskissaan haukkovan henkeään. Eiffel kompuroi ylös polviltaan, kummissaan siitä mitä tapahtui. Ja siinä, Sarakon edessä seisoi keihäs kädessään Nanáki, punaiset hiukset leiskuen tuulessa ja katse tiukasti nauliintuneena Saman´naelhiin.

Viimeinen luku - Kappale 24

Tehtävä

Aamu alkeni kylmänä ja kalpeana Korvessa. Syvällä metsässä ratsastaessaan kohti Varjon muuria, Nanáki tähysti edessä kohoavaa vuorta. Silloin hän huomasi liikettä puiden lomassa. Seitsemän hevosta eteni reipasta käyntiä sammal mättäiden yli. Nana käänsi Nuornan ja ravasi hevosia kohti. Muutama elikko kavahti kauemmas, mutta kaksi hevosta lähestyi häntä uteliaasti. Nanáki pysäytti Nuornan. Hänen luokseen lönkytti tumma poni, jonka turvan ympärys oli hieman harmaantunut. Olen nähnyt tämän hevosen aiemmin! Nana laskeutui ratsailta ja silitti luokse tulleen hevosen päätä.

                      ”Sinä olet sen Tomarin ratsu.” Nanáki totesi ja katsoi muita hevosia. Niitä oli yhtä monta, kuin fjoduriaaneja, jotka lähtivät kohti Varjoa Tomarin mukana. Hevoset kulkivat ilman suitsia ja varusteita, joten ne oli päästetty vapaaksi. Nanáki kääntyi Nuornan puoleen ja irrotti sen varusteet. Hän läimäisi tammaa lautasille ja elikot katosivat laumana metsään. Nanáki haisteli ilmaa ja jatkoi matkaa jalan, kohti itää.

                      Tunnin kuluttua hän saapui vuoren juureen. Harmaa kallio kohosi kylmänä kohti korkeuksia. Nanáki tuhahti kärsimättömänä ja asteli kiihkeästi vuoren seinustaa edes takas. Silloin hän huomasi alempana hangessa lähes lumeen peittyneitä painaumia. Lähempi tarkastelu osoitti jälkien olevan askelten jättämiä. Silloin tyttö huomasi kalliossa kapean railon. Hän kurkisti pimeään koloon ja haisteli ilmaa. Tästä on mennyt ihmisiä, hän mietti. Nanáki sitoi hiuksensa kiinni ja ujuttautui railosta sisään kallion rakoon. Sisäilma haisi kostealle ja homeelle.  Luolasta kävi veto.              Ulospäin puhaltava ilma löyhkäsi Varjolle. Nanákin karvat nousivat pystyyn, mutta hän ei pysähtynyt. Suunta oli oikea. Nyt täytyi olla nopea. Ja varovainen. Hän astui sisään Varjoon, eikä hän voinut laskea suojustaan hetkeksikään.

                      Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä. Vain kaksi viikkoa sitten hän oli herännyt keskeltä vierasta seuruetta ja jo nyt hän oli matkalla Varjoon etsimään siskoaan. Kaikki oli mennyt päin helvettiä. Oli hänen syynsä, että he jäivät Sarakon kanssa Liittouman vangeiksi. Katsoessaan kättä, joka repisi hänen sielunsa irti ruumiistaan, oli Nanan viimeinen ajatus ollut katumus ja pelko. Kaikki sen jälkeen oli tuntunut loputtomalta painajaiselta.  

                      Mutta kuin ihmeen kaupalla hän heräsi pitkästä pimeydestä. Nyt hän ei enää pelännyt. Hän oli jo kokenut kauheimman. Kuoleman, tyhjyyden ja katumuksen kirvelevän poltteen. Enää hän ei  aikonut luovuttaa. Vaikka hänen raajansa revittäisiin, tai tahtonsa muserrettaisiin, hän ei aikunut luovuttaa. Missä oletkin, Sarako, olen tulossa ja vien sinut pois Varjosta. Vannon sen.

                      Mutta sisimmissään häntä ajoi eteenpäin myös toinen polte. Se tuntui rinnassa, kuin lepattava kynttilän liekki, vaimeana, toiveikkaana. Waldo oli elossa ja hän oli Jerchóvassa. Hän oli Varjon keskuksessa! Nanáki yritti keskittyä Sarakon etsimiseen, mutta ei voinut mitään sille, että yhä enemmän hänen ajatuksensa harhailivat mieheen, jonka kanssa hän oli elänyt niin lyhyen aikaa. Se voima painoi häntä eteenpäin. Nyt hän tekisi asiat oikein. Hän aikoi voittaa tämän taistelun.

Pitkä pimeä tunneli alkoi levetä ja pian hänen edessään oli rautaisen oven karmit, sekä ovi, joka oli selällään, murrettuna auki. Nanáki ei jäänyt empimään, vaan jatkoi kiiruhtaen matkaansa. Eipä aikaakaan, kun hän saapui toiselle ovelle, joka, kuten edellinenkin, oli sijoiltaan. Ovia tuli yksi toisensa perään ja jokaisen oven myötä Varjo tuntui yhä vain vahvempana ja painostavampana. Jostain käytävän uumenistä kävi veto ja Nana haistoi shakaalien lemun. Hän veti lyhyen sapelinsa esiin ja pisti juoksuksi – hän ei ollut enää kaukana. Pian hän erotti taistelun ääniä, miekkojen kalketta, huutoja ja shakaalien karjahduksia.

                      Yht’äkkiä ilmavirran suunta muuttui ja Nana tunsi kuinka kylmä viima puhalsi hänen selkäänsä. Silloin hän tajusi ilman täyttyvän lumesta – kuin luolan suuaukko olisi ollut aivan hänen niskansa takana. Nanáki seisahtui kummissaan katsoakseen taakseen, muttei nähnyt muuta kuin pimeyttä – ja lunta. Tyttö kääntyi jo jatkaakseen matkaa, kun yllättäen hänen edessään, lumen keskellä seisoi valkoisiin pukeutuut kalpea mies. Nanáki henkäsi ja kohotti miekkansa puolustautuakseen.

                      ”En ole vihollinen.” mies sanoi kylmästi, ennen kuin Nanáki ehti suutaan avata.

                      ”Miksi uskoisin sinua?” tyttö kysyi, mutta mies sivuutti kysymyksen.

                      ”Tule, ei ole aikaa hukattavaksi.” hän sanoi ja kääntyi ympäri, kiiruhtaen kohti taistelun ääniä, lumipyörteet maahan ulottuvien helmojensa kintereillä. Nanáki tunsi kylmän viiman työntävän häntä eteenpäin, ja hän huomasikin kiiruhtavansa miehen kannoilla, eikä hän voinut vastustella.

                      Kahdeksannen rautaoven takana kävi taistelu kuumana. Mustiin pukeutuneet fjoduriaanit kamppailivat Varjon shakaaleita vastaan alakynnessä. Heidät oli ahdettu nurkkaan.  Daranin johdolla he kävivät yhä uuteen hyökkäykseen, vaikka taistelu näytti jo hävityltä. Nanáki juoksi lumipyörteiden saattamana paikalle. Silloin edellä liitäneen miehen koko olemus hajosi lumimyrskyksi, joka piiritti shakaalit. Nanáki ei ollut uskoa silmiään, eikä korviaan, kuulessaan äänen, joka tuntui tulevan hänen päänsä sisältä.  Auta heitä!

                      Ja sen enempää pohtimatta Nanáki hyökkäsi. Sakea pyry hämmensi shakaaleja niin, etteivät ne hetkeen ymmärtäneet mitä tapahtui. Tämä oli oiva tilaisuus pienelle geatkinaiselle. Aralminin opetukset eivät olleet unohtuneet edes vuosien uinumisen jälkeen ja kepeästi kuin perhonen, hän loikkasi miekka valmiudessa vihollisen kimppuun. Shakaali karjaisi tuskasta, kun sapeli viilsi sen paksun niskan auki lapoihin saakka. Edes niskapanssarista ei ollut apua.

                      Tilanne antoi fjoduriaaneille uutta voimaa ja he kävivät lumimyrskyn suojin taistoon. Lyhyen, mutta verisen kamppailun jälkeen viimeinenkin shakaali oli saatu hengiltä. Daran pysähtyi hengästyneenä, katsoen ihmeissään ensin Nanákia, sitten pyörivästä lumesta muodostuvaa hahmoa. Nähdessään lumisen miehen hän heittäytyi polvilleen maahan ja muut veljet seurasivat esimerkkiä. Silloin he kaikki kuulivat äänen.

                      ”Daran, sinua tarvitaan Palatsissa. Riennä puutarhaan. Riennä metsäkansan pojan perään.”

                      Daran nyökkäsi ja hetkeäkään aikailematta hän kiiruhti portaikkoon, minne Tomar oli aiemmin juossut Trokahnin perässä.

                      ”Ja Nanáki, sinä tulet mukaani.” ääni lumimyrskyn keskeltä sanoi. Nanáki ei ehtinyt miettiä mitä oli tekeillä, kun lumipyörre tarttui häneen ja kiertyi hänen ylleen tiheänä pyrynä. Fjoduriaanit jäivät hämmästyneinä niille sijoilleen, kun lumimyrsky katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, vieden geatkitytön mennessään.