Kuoleman Puutarhassa
Taistelu
raivosi ankarana. Osc piteli vasenta kättään. Hän oli saanut ikävän viillon
shakaalin seipäästä. Tämä käsi oli hyödytön, mutta onneksi miekka pysyi vielä
oikeassa kädessä. Geatkit taistelivat raivokkaasti, osa ratsain, osa maassa,
osa nelistäen kuin villipedot. Sokea raivo ajoi korven kansaa eteenpäin kuin
nurkkaan ajettuja eläimiä. Osc loikkasi syrjään, kun kolme hänen naapuriaan
kaatoivat yksissä tuumin kiljuvan shakaalin, raastean ja repien sitä palasiksi.
Silloin sivusta loikkasi valtaisa peto, joka pyöräytti pitkää seivästään ja miestä
kaatui kuin heinää.
Osc nosti miekkansa. Se
oli tullut painavammaksi. Hän lähti
etenemään kivusta ja väsymyksestä huolimatta, shakaali täytyi pysäyttää. Peto
kävi hänen vartiotoverinsa kimppuun ja iski seipäällä pienen geatkin olkapästä
kahtia, helposti kuin jauhosäkin. Osc parkaisi vihasta ja tuskasta syöksyen raivoissaan
shakaalin kimppuun. Shakaali ennätti kääntyä ja niitti ilmaa seipäällään Osc
ehti väistää, mutta menetti tasapainonsa. Kaatuminen olisi ollut kohtalokas,
ellei shakaalin pään läpi olisi poksahtanut nuoli ja peto rojahti maahan.
Valkoisiin pukeutunut haltia ratsasti valtavalla mustalla orilla ohitse, ja
veti jousellaan Oscin ylös.
”Kiitos!” Osc sanoi
hengästyneenä.
Haltia ei vastannut,vaan
kiiruhti pois, asetten jo uutta nuolta jouseensa. Osc oli toivonut voivansa
lyöttäytyä jonkun isomman ja vahvemman mukaan. Kaaos ja tappaminen ympärillä
alkoi pelottaa, mutta Osc kasasi itsensä ja kävi uuteen hyökkäykseen. Joka
paikkaa särki ja shakaaleja tuntui olevan loputtomasti. Jerchóvan armeijan
eteneminen oli pysäytetty kuin seinään. He eivät edenneet yhtään lähemmäksi
muuria, vaan tuntuivat jopa etääntyvän.
Mitä enemmän he tappoivat
noita petoja, sitä enemmän niitä pääsi muurin aukosta ulos.
”Tämä on hyödytöntä, ellei
tuota aukkoa tukita!” Osc huusi toverilleen, heidän vihdoin tapettua shakaalin,
joka vielä korskui ja nyki maassa. Vieressä seisova pappa iski keihäänsä
shakaalin kurkkuun ja väänsi, kunnes se lakkasi liikkumasta.
”Meillä ei ole muuta
toivoa, kuin taistella!” Mies vastasi lohduttomasti, kasvonsa verestä tahrimat.
Ukko oli oikeassa. Vaikka Jerchóvan miehiä oli paljon ja pohjoisen haltiat
olivat taitavia sodassa, shakaaleja vain oli enemmän. Loputtomasti, hänestä
tuntui. Ja muurin harjalla seisoi pitkässä rivissä vartijat tulinuolineen. Ne
ampuivat kaikki, jotka lähestyivät muuria.
Osc ja miehet
pakkaantuivat selkä selkää vasten, miekat valmiudessa.
”Tämä on toivotonta! Emme
ikinä selviä hengissä!” Kiharakarvainen naapuri sylki itku kurkussa.
”Turpa rullalle! Tosimies
ei menetä toivoaan! Ajattele siskoasi, ajatelkaa vaimojanne! Kuka heitä suojelee
ellemme me?!” Vanhus sanoi. Osc yritti uskoa ukon sanoja, kun hän huomasi
edempänä, kun taistelukentällä laukkasi
yksinäinen hevonen, väistellen ruumiita ja puokkoillen paniikissa.
”Tulkaa!” Osc huudahti
muille ja kiiruhti hevosen perään, ukot kannoillaan. Hevonen oli ruskea ja iso
kuin vuori, ainakin geatkin mielestä. Osc kiihdytti vauhtiaan ja huomasi
hetkensä tulleen, kun hevonen jarrutti ja alkoi tehdä täyskäännöstä. Hän tarttui
satulan vyöstä kiinni ja veti itsensä kyytiin.
Hevonen hirnahti ja pukitti
pari kertaa. Osc piti tiukasti eläimen harjasta kiinni, kunnes sai ratsuun
tolkkua. Hän viittoi toisille ja nämä kipusivat ratsun selkään. Kolme pientä
geatkia oli tälle ratsulle kuin leikkiä vain ja Osc kannusti hevosen laukkaan.
Näin korkealta oli helppo navigoida. Lunta turprutti taivaalta ja maan tuhkainen
pinta pöllysi tuulen mukana. Kolmikko ratsasti eteenpäin, väistäen shakaalien
seipäiden teriä. Oikealla suuri ryhmä froduriaaneja kävi yksissä tuumin
taistoon kuutta shakaalia vastaan ja vasemmalla rautaan pukeutuneet
ihmissoturit yrittivät pitää shakaaleja poissa muurinmurtajan ympäriltä. Se pyrki
lähemmäs muuria, mutta suuren puunrungon kuljettaminen taistelukentän halki oli
mieletöntä. Aukko pitäisi tukkia ei
murtaa, Osc mietti.
Hän antoi ratsun ohjat
takanaan istuvalle ja kohottautui tähystämään suuren hevosen satulasta.
Shakaalit olivat ympäröineet Jerchovan punaiset värit. Varjon musta ja purppura
saartoi kaiken.
”...Emme voi lopettaa
taistelemista.” Osc henkäisi muille. Yhtäkkiä taaimpana istuinut
kiharakarvainen mies karjaisi ja putosi satulasta. Juuri kun Osc käänsi
katseensa, myös vanha ukkokin kiskottiin alas maahan. Osc käänsi hevosen ympäri
vain nähdäkseen kuinka shakaali repi miehen pään mustilla kourillaan irti.
”EI!!” Osc karjaisi ja
kannusti hevosen hyökkäykeen. Yhdellä kädellä tuota petoa vastaan.
Silloin alangon poikki
kaikui kumea torven soitto. Taistelu herpaantui hetkeksi. Varjon shakaalitkin
pysähtyivät aloilleen. Niiden korvat värähtelivät ja päät nousivat ylös
tähystämään. Osc käänsi ratsunsa ympäri. Ääni kuului uudestaan; pitkä ja
matala, joka tuntui jyrisevät maan allakin. Se kantautui idästä päin. Äänen
mukana myös haju kantautui Oscin nenään saakka ja se sai hänen niskakarvansa nousemaan
suorina pystyyn. Tämä ei tiennyt hyvää.
Hän antoi hevoselle
pohkeita ja ratsasti kohti lumista rinnettä, taistelun jatkuessa. Ikävä kyllä
aiempi shakaali ei ollut luopunut leikistä, ja pian Osc havaitsi, että häntä
ajettiin takaa. Hevosella ratsastaminen, sekä taisteleminen yhdellä kädellä oli
aivan liian vaikeaa, ja Ramoninpoika tähysti mitään miekkaa pidempää. Maassa
makaavan ihmisen selässä seisoi pitkä shakaalin seiväs, jonka Osc nappasi
matkaansa hevosen selästä käsin. Kaksiteräinen seiväs oli pitkä ja raskas,
mutta se palveli paremmin, kuin lyhyt miekka.
Shakaali ilmestyi
vasemmalle puolelleen kuin tyhjästä. Osc ohjasi jaloillaan hevosen oikealle, ja
pyöräytti pitkää peitseä päänsä yli, ja shakaalin oli pakko väistää. Osc antoi
keihään ottaa kunnolla vauhtia, ennen kuin nopeasti käänsi ratsun ympäri.
Shakaali oli juuri käynyt uuteen nousuun, kun Osc heilautti seipään pedon leuan
alta koko kallon halki.
”Haah!” Osc karjaisi
adrenaliinipäissään ja huitaisi veret keihäästä. Hän jatkoi laukkaa, ylös lumen
peittämälle, kiviselle kukkulalle. Äänen lähde tuli selvittää. Osc pysäytti
ratsun kuolleen puun viereen, tähysti itään ja henkäisi epäuskoisena.
Metsän reuna, jonka takana
kohosivat jylhinä suuret Pakkasvuoret, oli koko mitaltaan täynnä suuria
peikkoja sotisovissaan. Osc ei ollut ikinä nähnyt elävää peikkoa, sillä häntä
oli koko ikänsä varoiteltu Korven koillisosasta, Pikimetsästä. Nyt verenhimoisia
peikkoja seisoi pitkä rivi hänen edessään. Ja kun torvi kolmennen kerran soi jylisten
alas muurille, alkoivat peikot marssia sotarumpujen tahdissa taistelutantereelle.
Etummaisena ratsasti, karhun kokoisen villisian
selässä, pelottava peikkopäällikkö, jonka toisessa valtavassa nyrkissä, ilmaan
kohotettuna oli kiinni valtava rautainen peitsi. Keihään varsi oli paksu kuin
puunrunko, ja sen nokkaan oli seivästetty kivenharmaan peikon ruma ja verinen
pää.
Peikot alkoivat hyökätä, ja sotatanner tärisi
peikkoarmeijan jalkojen alla. Shakaalit kirkuivat ja kohottivat aseensa ilmaan
raivokkaasti. Tämä oli viimeinen merkki. Pedot kävivät yhtenä rintamana
hyökkäykseen shakaalien sotajoukkoa
vastaan.
”Ovatko nuo peikkoja?!” Ihmismies parahti vieressä,
osoittaen niiden suuntaan.
”Ovat mutta... Ne hyökkäävät Varjoa vastaan. Ne ovat puolellamme!” Osc vastasi
ja lähti ratsastamaan sinne, missä taistelu kävi kuumimpana.
Jerchóvan armeija oli aluksi hämmentynyt uuden
osapuolen liityttyä taisteluun. Huoneen ja Hovin joukot kävivät yhdessä Pohjan
haltiain, geatkien sekä nyt myös peikkoklaanin kanssa ylivoimaista vihollista
vastaan. Peikot raivasivat shakaaleja kuin viikate peltoa. Fjoðuriaanit
ryhmittäytyivät peikkojen rinnalle ja pääsivät niiden vanavedessä etenemään
kohti muuria. Myös Osc ratsasti Muuria kohti. Hän oli koko elämänsä opetettu
pelkäämään peikkoja. Mutta niin hänet oli myös opetettu pelkäämään koko
ulkopuolista maailmaa. Nyt ennakkoluulot tuli pistää syrjään, sillä heillä
kaikilla oli yhteinen vihollinen – Varjo.
Samaan
aikaan Palatsissa Eiffel kääntyi katsomaan ikkunasta ulos ja mietti ankarasti
mitä nyt pitäisi tehdä. Hän oli ennenkin ollut tiukkojen päätösten äärellä,
mutta nyt he olivat keskellä sotaa, jollaisessa he eivät koskaan ennen ole
olleet. Korkeasta, kapeasta ikkunasta aukesi maisema alas laaksoon, jossa
taistelu raivosi muurien edustalla. Jerchóvan joukot olivat hyökänneet koillisesta,
mutta olivat kovasti alakynnessä Varjon massiivisia joukkoja vastaan. Pian
heidät alistettaisiin Varjon ikeen ja ajan mittaa, jokainen Jerchóvalainen
olisi kääntyisi Varjoon. Ja silti Varjon oma Valtiatar oli vaarassa.
Yhtäkkiä jossain soi kumea torvi. Voimakas
matala jyrinä, joka vavisutti Palatsin rakenteita.
”Mitä tuo oli?” Waldo ilmestyi
Eiffelin vierelle otsa rutussa.
”Katsokaa.” Eiffel sanoi
ja osoitti kaakkoon päin. Siellä, metsästä marssi esiin suuri tuntematon armeija,
joka hyökkäsi kaikella voimalla Varjon shakaaleja vastaan. Ja kaikki varjon
shakaalit kääntyivät uuden vihollisen kimppuun, jääden samalla kahden armeijan väliin.
Vaikka he olivat hyvin kaukana, pystyivät he silti erottamaan, että armeija ei
ollut ihmisiä, vaan jotain paljon isompia olentoja.
”Mitä ne ovat?” Waldo
ihmetteli.
”Ne ovat peikkoja.” Sarako
sanoi ”En ymmärrä... Peikkojen piti taistella Varjon väreissä.” Sarako sanoi
hämmentyneenä. Valtiatar kiiruhti rripeästi huoneen poikki ja nosti
kirjoituspöydän takaa kuparisen kaukoputken. Hän tähysti sillä
taistelukentälle.
”Nuo eivät ole Piikkivuorten peikkoja. En ole
nähnyt niitä ennen! Eiffel… Sinä muutit Kirjoituksia!” hän sanoi ja ojensi
kaukoputken Eiffelille.
Eiffel tähysti myös sotanäkymää epäuskoisena. Hämmästyttävä
sattuma tosiaan... He eivät tappaneet Sarakoa ja välittömästi taistelun suunta
alkoi kääntyä. Tämä todella tuntui, kuin hän olisi jotenkin maagisesti
muuttanut tapahtumien kulkua. Mutta... eihän se voinut olla mahdollista.
Silloin käytävältä kuului huutoja ja askelia.
Eiffel tarrasi Sarakoa käsivarresta.
”Et ole vielä turvassa
täällä. Sinut halutaan hengiltä ja jos me emme sitä tee, tulevat he perääsi ja tappavat sinut vaikka
itse. Meidän täytyy paeta.” hän sanoi.
”He?” Sarako kysyi.
”Liittouma.” Eiffel
vastasi.
Waldo kasasi itsensä ja
astui Sarakon viereen.
”En uskonut sanovani tätä…
Me suojelemme sinua, mutta en tee sitä sinun vuoksesi, tiedä se! Jos me
selviämme tästä, saat auttaa minua etsimään Nanan. Käytät taikavoimiasi tai
mitä ikinä ja herätät hänet henkiin.” hän sanoi vakavana. Sarako nyökkäsi
hyväksyvästi.
Alhaalta salista kantautui
ääniä. Joku oli tullut sisään ja luultavasti ihmetteli juuri monia ruumiita.
”Meidän täytyy lähteä nyt!”
Eiffel ilmoitti.
”Entä Mendez?!” Waldo
kysyi.
”Ei ole aikaa!” Eiffel
vastasi.
”Lapseni!” kuningatar henkäisi
ja riensi kohti kehtoa. Hän nosti kaksoset syliinsä ja suuteli heitä. Sitten
hän kiiruhti huoneen perälle seinän viereen.
”Tässä on salaovi, josta
pääsee ylös salaiseen makuukammariini. Viedään lapseni ensin turvaan.” Hän
sanoi.
Waldo astui seinän viereen ja työnsi salaoven
auki. Seinän takaa avautuivat ahtaat kierreportaat ylös. Sarako meni edeltä ja miehet
heti perässä. Eiffel tuli viimeisenä ja veti piilotetun oven kiinni perästään.
He laskeutuivat portaita pitkin hämyiseen pyöreään huoneeseen, jossa oli vain
sänky ja yksinkertainen pöytä kapean ikkunan kupeessa. Sarako käveli sängylle
ja laski yhä uinuvat lapsensa peitteen päälle. Toinen lapsista ynähti puoleksi
unissaan ja Sarako silitti hänen päätään kyynelten valuen hänen kuonoaan
pitkin. Eiffelistä tuntui lohduttoman pahalta katsoa, kun äiti jätti äänettömiä
hyvästejä lapsilleen.
” Palvelijani tietää
milloin tulen tähän huoneeseen. Hän saapuu pian huolehtimaan heistä.” Sarako
sanoi hiljaa. Hän nousi ylös yhä katsoen lapsiaan tuskissaan ja koski vielä varovasti
kehdon reunaa. Eiffelistä tuntui pahalta pakottaa hänet hylkäämään lapsensa,
mutta mitä muuta he voisivat tehdä?
”Riittää Sarako, meidän
täytyy lähteä nyt.” Waldo murahti.
Sarako huokaisi kävelessään huoneen poikki koruttomalle
ovelle, jonka takaa laskeutuivat kiviset portaat alas. He laskeutuivat Sarakon
perässä jyrkkiä portaita suoraan alaspäin. Lopulta portaat päättyivät pimeään
käytävään, jota pitkin he kävelivät kohti edessä siintävää valoa. Etäämpänä hehkui
soihtu, jonka luona käytävä jakaantui kahtia. Eiffel oli kiertänyt yksin monta
viikkoa Palatsissa ja silti hänellä ei ollut aavistustakaan minne päin he
olivat menossa. Sokkeiloisten käytävien jälkeen he saapuivat ovelle, joka oli
lukittu. Sarako veti helmoistaan avaimen. Hän avasi oven ääneti ja he astuivat
Palatsin puutarhaan.
”Toisessa päässä puutarhaa on ovi, josta aukeaa
salakäytävä. Sitä pitkin pääsee ulos Palatsista. Ulos Varjon alueelta.” Sarako
sanoi hiljaa Eiffelille ja Waldolle, ja lähti johdattamaan heitä puutarhan
läpi.
”Mitäs me sitten tehdään kun päästään ulos?”
Waldo kysyi Eiffeliltä heidän hiippailessaan pimeässä puutarhassa.
”En tiedä, mutta parempi ulkopuolella, kuin
jäädä tänne. Mietitään sitä, kun päästään jonnekin piiloon.” Eiffel vastasi.
Nyt oli vain järkevintä toimia.
Taistelun äänet kaikuivat etäisinä, tullen kuin
jostain kaukaisuudesta. Muuten oli häkellyttävän seesteistä. Korkealle
ulottuvien puiden oksien läpi näkyi pilvinen taivas, johon J´ranmon valot
heijastuivat oranssina hohteena. Eiffel ei kuitenkaan laskenut suojuksiaan. Kaikki
ei ollut kunnossa. Jäytävä paine sisuksissa kertoi tuttua tarinaansa. Eiffel
tarttui Waldoa hihasta.
”Jokin ei ole oikein. Ole varuillasi.” hän
kuiskasi. Waldo nyökkäsi tiukasti.
Tovin käveltyään he
saapuivat keskelle puutarhaa, jossa suuret puut kasvoivat, kurotellen kohti
taivasta ja eksoottiset kasvit reunustivat puroja ja pieniä lampia, joissa
uiskenteli karppeja ja kultakaloja. Muualla oli talvi, mutta täällä aika tuntui
pysähtyneen. Ilmassa tuoksui tuhat kukkaa ja kasvien raikkaus. He kulkivat
syvälle puutarhan ytimeen. Samassa Sarako pysähtyi.
”Emme ole yksin.” hän kuiskasi kauhusta
käheällä äänellä.
Eiffel veti miekkansa esiin ja Waldo jännitti
jousensa. He astuivat Sarakon kummallekin puolelle ja katselivat valppaina ympärilleen.
Silloin heidän edessään seisoi kopean näköinen
mies. Miehen valkoiset, lähes polviin ulottuvat hiukset oli punottu latvoista
köynnöksiksi, joista roikkui hopeisia renkaita. Eiffel hätkähti. Mies ei ollut
siinä vielä hetki sitten, vaan ilmestyi kuin tyhjästä. Miehellä oli päällään
valkoinen kaapu, jonka pitkissä leveissä hihoissa ja helmoissa oli hopea- ja
kultakirjailuja ja rintakehään oli ommeltu suuri hopeinen kolmio. Liittouman
tunnus. Ylhäinen mies näytti varsin omahyväiseltä. Eiffel osoitti miekallaan
välittömästi miestä, jota ele vain huvitti, kuten koiranpennun murina huvittaa
ihmistä.
”Mitäs meillä on täällä? Hmm? Tämäpä on aika
erikoinen yllätys. Me luulimme, että te olitte tulleet murhaamaan
Kuningattaren, ette suojelemaan häntä.” Mies sanoi ja otti askeleen lähemmäs.
Eiffel puristi miekkaa kädessään. Waldo
ampui jousellaan miestä, jonka läpi nuoli solahti aavemaisesti, osuen puuhun
hänen takanaan.
”Tiedätte että tuo on turhaa. Te ette
voi tappaa meitä aseillanne. Kukaan
ei voi tappaa muodonmuuttajaa.” mies sanoi pehmeästi. Waldo nielaisi ja
perääntyi askeleen. Eiffelin oli vaikea uskoa, että heidän edessään seisoi
kuolematon muodonmuuttaja, joista oli vain kuullut tarinoita.
”Aikasi on koittanut, Sarako.” mies
puhui kolkolla äänellä. ”Tänään alkaa uusi aika, rauhan aikakausi. Kai neuvostomme
kertoi sinulle? Ah! Tarkoitamme tietenkin Teidän
neuvostonne, majesteetti.” mies sanoi, hymyillen myrkyllisesti. Sarako
näytti raivostuneelta, muttei vastannut sanaakaan.
Siinä samassa he erottivat taaempana
kapteenin, johon Eiffelillä oli ollut kunnia tutustua aamulla, sekä kaksi
shakaalia perässään. Trokahn marssi muodonmuuttaan viereen.
”Sinä!” Sarako huudahti Trokahnille. ” Missä
loput neuvostosta on? Haluan nähdä niiden koirien naamat! He ovat valehdelleet
minulle viimeisen kerran!” Sarako sihisi vihaisesti.
Valkea mies hymyili lipevästi.
”Kuten majesteetti tahtoo.” Hän sanoi ja
levitti kätensä, joiden väliin ilmestyi yksitellen irtonaisia päitä. Päät
muuttuivat lihaksi ja tömähtelivät yksitellen multaiseen maahan. Sarako
kirkaisi ja veti kätensä kuonolleen järkyttyneenä. Jos mies kohteli näin
liittolaisiaan, kuinka hän mahtoi kohdella vihollisiaan?
”Rakkikoirien naamat majestetti.” Mies sanoi liikuttaen
valkeaa kättään päiden yllä. Käden varjon koskiessa päiden kasvoja, alkoi
kasvojen iho seurata varjoa. Sarako jähmettyi valkoisena miehen nylkiessä
neuvoston jäsenten kasvoja irti.
” LOPETA!”
Eiffel huusi ja astui tytön eteen peittääkseen groteskin näytöksen.
Mies ei reagoinut, vaan jatkoi kylmän
rauhallisesti. Lopuksi hän kättään kohottaen nosti irtonaiset kasvot riippumaan
ilmaan heidän väliinsä. Kuin pyykit narulla.
”Eivätkö he ansaitse tätä kohtaloa? He
halusivat sinun kuolevan, he halusivat nähdä pääsi seipääseen iskettynä!” Mies
kysyi ja veriset naamat tippuivat läiskähdellen nyljettyjen päiden päälle.
Vieressä kapteeni Trokahn nauroi
katketakseen, myös mies nauroi kolkkoa naurua ääneen. Aivan kuin ylhäinen
seurue, joille narri esitti huvittavia temppuja. Eiffeliä kuvotti.
”Teimme vain mitä pyysitte. Nämä
surkimukset auttoivat meitä vapaaehtoisesti. He tahtoivat kaiken vallan
itselleen, jonka he olisivat saavuttaneet kuolemallanne. Mutta annoimme
pettureille ansionsa mukaan. Ainoastaan kapteeni Trokhan on ansainnut
luottamuksemme.” Mies sanoi hymyillen ystävällisesti. Eiffeliä ärsytti
suunnattomasti miehen tapa puhua itsestään monikossa. Hänen teki mieli lyödä
niljakkaan äijän hampaat kurkkuun, mutta tämä äijä ei ollut tavallinen
kuolevainen. Kukaan ei voi tappaa
muodonmuuttajaa. Silloin Waldon pinna paloi loppuun.
”Paskiainen!!” Waldo
karjaisi ja hyökkäsi. Eiffel yritti tarrata Waldon hihasta, mutta se oli
myöhäistä.
Valkokaapuinen mies ei edes
vilkaissutkaan häneen.
”Ole hiljaa.” hän totesi lakonisesti. Ja
Waldo nousi ilmaan, kuin näkymättömien käsien kannattelemana, paiskautuen samassa
puuta vasten. Sarako kirkaisi ja Eiffelkin huudahti kauhusta, kun Waldo lysähti
maahan liikkumattomana. Kapteeni hörähti ääneen ja veti miekkansa esiin.
”Ei!” Sarako huusi. ”Älkää! Lopettakaa! Minut te tahdotte.”
”Riittää, emme tulleet tänne tappamaan
rottia.” Valkoinen mies sanoi matalalla, tuomitsevalla äänellä. Kapteeni
Trokhan alkoi näyttää kärsimättömältä.
”Saman´naehl, Herrani, minä voin päästää
pikku prinsessan päiviltä. Sama se kuka hänet tappaa!” kapteeni sanoi
virnistäen mielipuolisesti. Saman’naelh käänsi ilmeettömät kasvonsa kohti
kapteenia. Aamulla kapteeni oli näyttänyt Eiffelin silmiin paljon
vaarallisemmalta, mutta tämän kylmän, valkoisen olennon vierellä hän oli suorastaan
mitätön.
”Kapteeni Trokahn, kertokaahan miksi koet
oikeudeksesi puhua tällaisessa tilanteessa?” Saman’naelh sanoi katsoen miestä
viivasuoraa nenänvarttaan myöten.
Kapteeni katsoi hetken tyrmistyneenä
pitkää ja koppavaa miestä, mutta naurahti sitten pilkallisesti.
”Ymmärrän, ette vieläkään ole vakuuttunut
kyvykkyydestäni. Heh. Saatatte pian muuttaa mieltänne, herrani.” Trokahn
naurahti ja yhtäkkiä hän muuttui. Kapteeni venyi silmissä ja hänen ihonsa
tummui ja siinä samassa heidän edessää seisoi toinen Sarako. Kapteeni on myös muodonmuuttaja?! Sarako
oli sanaton, hämmästellen kaksoisolentoaan. Ainoastaan Saman’naelh ei näyttänyt
kiinnostuneelta.
”Kuten näette, olen vertaisenne-”
Trokahn aloitti, kun Saman’naelh puhui hänen päälleen.
”Kuvitteletko sinä säälittävä olento
olevasi vertaisemme, vain koska osaat muuttaa hävytöntä olomuotoasi?! Kuka
tahansa unohdettuja tapoja noudattava kykenee moiseen silmänkääntötemppuun!
Kerrohan kapteeni, kuinka pitkään pystyt ylläpitämään tuota muotoa?” Muodonmuuttaja
puhui.
”Häh?” Kapteeni vinkaisi Sarakon
äänellä. Hän sai kuitenkin itsensä kasattua ja vastasi ääni täynnä
itsevarmuutta: ”Tarkoitan… Voin pitää muotoani yllä vaikka vuosia!”
Saman´naelhiin tieto ei kuitenkaan tehnyt
vaikutusta. Hän astui lähemmäs ja näytti uhkaavalta luonnottomalla tavalla,
jota oli vaikea kuvailla. Aivan kuin koko maailma olisi pimentynyt tuon olennon
ympäriltä.
”Vai vuosia hm?” Entä vuosituhansia? Vuosimiljoonia?” Saman’naelh lausui
silmät värähtämättä. Kapteeni muutti nopeasti muotonsa entiseekseen. Hänen
kasvoinsa puhuivat tyrmistystä, jopa pelkoa, mutta suu ei saanut sanottua
sanaakaan vastaan.
”Todellista Jumalanluomaa ei kosketa aika tai liha. Me olemme paljon enemmäin kuin muodonmuuttajia.” Saman’naelh
lausui jäätävästi ja kohotti kätensä.
”Odottakaa! Voin vakuuttaa – ” Kapteeni
aloitti, kun yhtäkkiä hänen kaulansa leikkautui auki. Ei kuulunut mitään.
Terätön viilto leikkasi hänen päänsä lähes irti ja Trokahn oli jo kuollut, kun
hänen eloton ruumiinsa lysähti maahan, pään roikkuen ihonriekaleesta kuin takin
huppu hänen niskassaan.
”Nyt, Sarako on
sinun vuorosi.” Saman’naelh sanoi, kuin välikohtausta ei oliskaan tapahtunut ja
kääntyi kohti Sarakoa. Hän kohotti molemmat kätensä, kuin aikoisi halata
Valtiatarta.
 |
| Saman´naelh, muodonmuuttajista vanhin. |
Sarako näytti olevan shokissa. Eiffel
astui hänen eteensä ja piteli Sarakoa suojelevasti. Saman’naelh ei välittänyt
Eiffelistä, vaan hymyili julmasti.
Taivaalle alkoi kerääntyä pilviä ja tuuli
yltyi. Mies katsoi ylös ja veti syvään henkeä. Puut havisivat tuulen mukana ja
lähettivät lehtiään ilman mukaan.
”Emme jätä mitään sattuman varaan.
Tulettehan mukaamme?” Saman’naelh sanoi ja ojensi kättään heitä kohden. ”Shakaalit,
tappakaa tuo.” hän sanoi pedoille ja viittasi Waldon suuntaan.
Ennen kuin Sarako tai Eiffel ehtivät
edes avata suutaan, he tunsivat oudon nykäisyn sisällään ja siinä samassa he
olivat ilmassa, lentäen suunnatonta vauhtia. Ennen kuin kumpikaan ehti edes suutaan avata,
he olivat jo laskeutuneet mustan Muurin harjalle. Sarako veti kädet suulleen.
Sotajoukot taistelivat alhaalla muurin takana. Tuuli yltyi koko ajan ja nostatti
lunta taistelukentällä, kun kummatkin osapuolet silpoivat ja tappoivat
toisiaan. Saman´nael seisoi heidän edessään. Hän silmäili Sarakoa, aivan kuin
ei olisi huomanneet takanaan raivoavaa verilöylyä.
”Eikö Valtiatar kestä nähdä kansansa
kuolevan puolestaan?” Valkokaapuinen mies kysyi koleasti.
Sarako nieleskeli hetken, mutta laski sitten
kätensä sivuilleen ja nosti päänsä pystyyn. Hänen silmänsä kovettuivat, eikä
hän osoittanut kasvoillaan enää mitään tunnetta. Mies ei kuitenkaan vakuuttunut
Sarakon urheudesta, vaan nauroi hänelle ivallisesti.
”Typerä lapsi. Pian uhmakkuutesi vaihtuu
ja kohta anelet meiltä armoa, jota et tule saamaan.” Mies sanoi jäätävästi ja
kohotti kätensä. Sarakon silmät laajenivat. Hän tarttui kaksin käsin
kurkkuunsa. Eiffel kauhistui. Sarako painui polvilleen maahan ja raapi
kaulaansa yrittäen saada henkeä. Eiffel hyökkäsi miestä kohti. Mies ei
vilkaissutkaan Eiffeliä, vaan viittasi kädellään ja Eiffel sai näkymättömän
iskun suoraan kasvoihinsa. Hän paiskautui melkein alas muurin harjalta, kauas
Sarakosta, joka yski ja kakoi yrittäessään saada happea.
”Älä pelkää, kipusi on pian ohi ja
Varjon muuri kaatuu, kun henkesi pakenee ruumiistasi. Ja kun olen saanut sievän
sielusi talteen, silvon tuon herkän kehosi ja valutan viimeisenkin pisaran
muurin päälle. Kansasi on pian vapaa, Sarako.” Saman´naelh lausui kiristäessään
otettaan Sarakossa. Ja miehen käsi alkoi hehkua valkoista valoa. Sykkivä valo
alkoi venyä hänen kädestään kohti Sarakoa, jonka rintakehä alkoi myös hohtaa.
Sarakon silmät kääntyivät ympäri ja valo alkoi vetäytyä pitkinä rihmoina ulos
hänen rinnastaan.
Siinä samassa tuuli yltyi navakasta
hyvin voimakkaaksi ja nostatti lunta maasta. Eiffel yritti rämpiä lähemmäs,
mutta vastatuuli oli voimakas. Ilmavirta muodostui pyörteeksi ja myös
Saman´naelh herpaantui. Lumipyörre imaisi Sarakon, ja häntä otteessaan pitänyt muodonmuuttaja
yritti nähdä eteensä lumimyrskyssä. Silloin pyörteen keskeltä jokin syöksyi
miestä kohti. Eiffel ehti nähdä jotain punaista, kun mies karjaisi tuskasta ja
hänen näkymätön otteensa Sarakosta irtosi. Hehku kädessä katosi.
Lumipyörre hajosi ja kohosi ylemmäs,
jossa se alkoi muodostua joksikin kiinteäksi. Eiffel siristi silmäänsä, eikä
ollut uskoa näkemäänsä. Lumesta muodostui jäinen lohikäärme heidän ylleen.
Lohikäärme aukaisi kitansa hitaasti ja katsoi alas kohti maata. Eiffelkin
kääntyi ja näki Sarakon tuskissaan haukkovan henkeään. Eiffel kompuroi ylös polviltaan,
kummissaan siitä mitä tapahtui. Ja siinä, Sarakon edessä seisoi keihäs
kädessään Nanáki, punaiset hiukset leiskuen tuulessa ja katse tiukasti
nauliintuneena Saman´naelhiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti