Viimeinen luku - Kappale 24

Tehtävä

Aamu alkeni kylmänä ja kalpeana Korvessa. Syvällä metsässä ratsastaessaan kohti Varjon muuria, Nanáki tähysti edessä kohoavaa vuorta. Silloin hän huomasi liikettä puiden lomassa. Seitsemän hevosta eteni reipasta käyntiä sammal mättäiden yli. Nana käänsi Nuornan ja ravasi hevosia kohti. Muutama elikko kavahti kauemmas, mutta kaksi hevosta lähestyi häntä uteliaasti. Nanáki pysäytti Nuornan. Hänen luokseen lönkytti tumma poni, jonka turvan ympärys oli hieman harmaantunut. Olen nähnyt tämän hevosen aiemmin! Nana laskeutui ratsailta ja silitti luokse tulleen hevosen päätä.

                      ”Sinä olet sen Tomarin ratsu.” Nanáki totesi ja katsoi muita hevosia. Niitä oli yhtä monta, kuin fjoduriaaneja, jotka lähtivät kohti Varjoa Tomarin mukana. Hevoset kulkivat ilman suitsia ja varusteita, joten ne oli päästetty vapaaksi. Nanáki kääntyi Nuornan puoleen ja irrotti sen varusteet. Hän läimäisi tammaa lautasille ja elikot katosivat laumana metsään. Nanáki haisteli ilmaa ja jatkoi matkaa jalan, kohti itää.

                      Tunnin kuluttua hän saapui vuoren juureen. Harmaa kallio kohosi kylmänä kohti korkeuksia. Nanáki tuhahti kärsimättömänä ja asteli kiihkeästi vuoren seinustaa edes takas. Silloin hän huomasi alempana hangessa lähes lumeen peittyneitä painaumia. Lähempi tarkastelu osoitti jälkien olevan askelten jättämiä. Silloin tyttö huomasi kalliossa kapean railon. Hän kurkisti pimeään koloon ja haisteli ilmaa. Tästä on mennyt ihmisiä, hän mietti. Nanáki sitoi hiuksensa kiinni ja ujuttautui railosta sisään kallion rakoon. Sisäilma haisi kostealle ja homeelle.  Luolasta kävi veto.              Ulospäin puhaltava ilma löyhkäsi Varjolle. Nanákin karvat nousivat pystyyn, mutta hän ei pysähtynyt. Suunta oli oikea. Nyt täytyi olla nopea. Ja varovainen. Hän astui sisään Varjoon, eikä hän voinut laskea suojustaan hetkeksikään.

                      Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä. Vain kaksi viikkoa sitten hän oli herännyt keskeltä vierasta seuruetta ja jo nyt hän oli matkalla Varjoon etsimään siskoaan. Kaikki oli mennyt päin helvettiä. Oli hänen syynsä, että he jäivät Sarakon kanssa Liittouman vangeiksi. Katsoessaan kättä, joka repisi hänen sielunsa irti ruumiistaan, oli Nanan viimeinen ajatus ollut katumus ja pelko. Kaikki sen jälkeen oli tuntunut loputtomalta painajaiselta.  

                      Mutta kuin ihmeen kaupalla hän heräsi pitkästä pimeydestä. Nyt hän ei enää pelännyt. Hän oli jo kokenut kauheimman. Kuoleman, tyhjyyden ja katumuksen kirvelevän poltteen. Enää hän ei  aikonut luovuttaa. Vaikka hänen raajansa revittäisiin, tai tahtonsa muserrettaisiin, hän ei aikunut luovuttaa. Missä oletkin, Sarako, olen tulossa ja vien sinut pois Varjosta. Vannon sen.

                      Mutta sisimmissään häntä ajoi eteenpäin myös toinen polte. Se tuntui rinnassa, kuin lepattava kynttilän liekki, vaimeana, toiveikkaana. Waldo oli elossa ja hän oli Jerchóvassa. Hän oli Varjon keskuksessa! Nanáki yritti keskittyä Sarakon etsimiseen, mutta ei voinut mitään sille, että yhä enemmän hänen ajatuksensa harhailivat mieheen, jonka kanssa hän oli elänyt niin lyhyen aikaa. Se voima painoi häntä eteenpäin. Nyt hän tekisi asiat oikein. Hän aikoi voittaa tämän taistelun.

Pitkä pimeä tunneli alkoi levetä ja pian hänen edessään oli rautaisen oven karmit, sekä ovi, joka oli selällään, murrettuna auki. Nanáki ei jäänyt empimään, vaan jatkoi kiiruhtaen matkaansa. Eipä aikaakaan, kun hän saapui toiselle ovelle, joka, kuten edellinenkin, oli sijoiltaan. Ovia tuli yksi toisensa perään ja jokaisen oven myötä Varjo tuntui yhä vain vahvempana ja painostavampana. Jostain käytävän uumenistä kävi veto ja Nana haistoi shakaalien lemun. Hän veti lyhyen sapelinsa esiin ja pisti juoksuksi – hän ei ollut enää kaukana. Pian hän erotti taistelun ääniä, miekkojen kalketta, huutoja ja shakaalien karjahduksia.

                      Yht’äkkiä ilmavirran suunta muuttui ja Nana tunsi kuinka kylmä viima puhalsi hänen selkäänsä. Silloin hän tajusi ilman täyttyvän lumesta – kuin luolan suuaukko olisi ollut aivan hänen niskansa takana. Nanáki seisahtui kummissaan katsoakseen taakseen, muttei nähnyt muuta kuin pimeyttä – ja lunta. Tyttö kääntyi jo jatkaakseen matkaa, kun yllättäen hänen edessään, lumen keskellä seisoi valkoisiin pukeutuut kalpea mies. Nanáki henkäsi ja kohotti miekkansa puolustautuakseen.

                      ”En ole vihollinen.” mies sanoi kylmästi, ennen kuin Nanáki ehti suutaan avata.

                      ”Miksi uskoisin sinua?” tyttö kysyi, mutta mies sivuutti kysymyksen.

                      ”Tule, ei ole aikaa hukattavaksi.” hän sanoi ja kääntyi ympäri, kiiruhtaen kohti taistelun ääniä, lumipyörteet maahan ulottuvien helmojensa kintereillä. Nanáki tunsi kylmän viiman työntävän häntä eteenpäin, ja hän huomasikin kiiruhtavansa miehen kannoilla, eikä hän voinut vastustella.

                      Kahdeksannen rautaoven takana kävi taistelu kuumana. Mustiin pukeutuneet fjoduriaanit kamppailivat Varjon shakaaleita vastaan alakynnessä. Heidät oli ahdettu nurkkaan.  Daranin johdolla he kävivät yhä uuteen hyökkäykseen, vaikka taistelu näytti jo hävityltä. Nanáki juoksi lumipyörteiden saattamana paikalle. Silloin edellä liitäneen miehen koko olemus hajosi lumimyrskyksi, joka piiritti shakaalit. Nanáki ei ollut uskoa silmiään, eikä korviaan, kuulessaan äänen, joka tuntui tulevan hänen päänsä sisältä.  Auta heitä!

                      Ja sen enempää pohtimatta Nanáki hyökkäsi. Sakea pyry hämmensi shakaaleja niin, etteivät ne hetkeen ymmärtäneet mitä tapahtui. Tämä oli oiva tilaisuus pienelle geatkinaiselle. Aralminin opetukset eivät olleet unohtuneet edes vuosien uinumisen jälkeen ja kepeästi kuin perhonen, hän loikkasi miekka valmiudessa vihollisen kimppuun. Shakaali karjaisi tuskasta, kun sapeli viilsi sen paksun niskan auki lapoihin saakka. Edes niskapanssarista ei ollut apua.

                      Tilanne antoi fjoduriaaneille uutta voimaa ja he kävivät lumimyrskyn suojin taistoon. Lyhyen, mutta verisen kamppailun jälkeen viimeinenkin shakaali oli saatu hengiltä. Daran pysähtyi hengästyneenä, katsoen ihmeissään ensin Nanákia, sitten pyörivästä lumesta muodostuvaa hahmoa. Nähdessään lumisen miehen hän heittäytyi polvilleen maahan ja muut veljet seurasivat esimerkkiä. Silloin he kaikki kuulivat äänen.

                      ”Daran, sinua tarvitaan Palatsissa. Riennä puutarhaan. Riennä metsäkansan pojan perään.”

                      Daran nyökkäsi ja hetkeäkään aikailematta hän kiiruhti portaikkoon, minne Tomar oli aiemmin juossut Trokahnin perässä.

                      ”Ja Nanáki, sinä tulet mukaani.” ääni lumimyrskyn keskeltä sanoi. Nanáki ei ehtinyt miettiä mitä oli tekeillä, kun lumipyörre tarttui häneen ja kiertyi hänen ylleen tiheänä pyrynä. Fjoduriaanit jäivät hämmästyneinä niille sijoilleen, kun lumimyrsky katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, vieden geatkitytön mennessään.