Viimeinen Luku - Kappale 25

Kuoleman Puutarhassa

Taistelu raivosi ankarana. Osc piteli vasenta kättään. Hän oli saanut ikävän viillon shakaalin seipäästä. Tämä käsi oli hyödytön, mutta onneksi miekka pysyi vielä oikeassa kädessä. Geatkit taistelivat raivokkaasti, osa ratsain, osa maassa, osa nelistäen kuin villipedot. Sokea raivo ajoi korven kansaa eteenpäin kuin nurkkaan ajettuja eläimiä. Osc loikkasi syrjään, kun kolme hänen naapuriaan kaatoivat yksissä tuumin kiljuvan shakaalin, raastean ja repien sitä palasiksi. Silloin sivusta loikkasi valtaisa peto, joka pyöräytti pitkää seivästään ja miestä kaatui kuin heinää.

                      Osc nosti miekkansa. Se oli tullut painavammaksi.  Hän lähti etenemään kivusta ja väsymyksestä huolimatta, shakaali täytyi pysäyttää. Peto kävi hänen vartiotoverinsa kimppuun ja iski seipäällä pienen geatkin olkapästä kahtia, helposti kuin jauhosäkin. Osc parkaisi vihasta ja tuskasta syöksyen raivoissaan shakaalin kimppuun. Shakaali ennätti kääntyä ja niitti ilmaa seipäällään Osc ehti väistää, mutta menetti tasapainonsa. Kaatuminen olisi ollut kohtalokas, ellei shakaalin pään läpi olisi poksahtanut nuoli ja peto rojahti maahan. Valkoisiin pukeutunut haltia ratsasti valtavalla mustalla orilla ohitse, ja veti jousellaan Oscin ylös.

                      ”Kiitos!” Osc sanoi hengästyneenä.

                      Haltia ei vastannut,vaan kiiruhti pois, asetten jo uutta nuolta jouseensa. Osc oli toivonut voivansa lyöttäytyä jonkun isomman ja vahvemman mukaan. Kaaos ja tappaminen ympärillä alkoi pelottaa, mutta Osc kasasi itsensä ja kävi uuteen hyökkäykseen. Joka paikkaa särki ja shakaaleja tuntui olevan loputtomasti. Jerchóvan armeijan eteneminen oli pysäytetty kuin seinään. He eivät edenneet yhtään lähemmäksi muuria, vaan tuntuivat jopa etääntyvän.

                      Mitä enemmän he tappoivat noita petoja, sitä enemmän niitä pääsi muurin aukosta ulos.

                      ”Tämä on hyödytöntä, ellei tuota aukkoa tukita!” Osc huusi toverilleen, heidän vihdoin tapettua shakaalin, joka vielä korskui ja nyki maassa. Vieressä seisova pappa iski keihäänsä shakaalin kurkkuun ja väänsi, kunnes se lakkasi liikkumasta.

                      ”Meillä ei ole muuta toivoa, kuin taistella!” Mies vastasi lohduttomasti, kasvonsa verestä tahrimat. Ukko oli oikeassa. Vaikka Jerchóvan miehiä oli paljon ja pohjoisen haltiat olivat taitavia sodassa, shakaaleja vain oli enemmän. Loputtomasti, hänestä tuntui. Ja muurin harjalla seisoi pitkässä rivissä vartijat tulinuolineen. Ne ampuivat kaikki, jotka lähestyivät muuria.

                      Osc ja miehet pakkaantuivat selkä selkää vasten, miekat valmiudessa.

                      ”Tämä on toivotonta! Emme ikinä selviä hengissä!” Kiharakarvainen naapuri sylki itku kurkussa.

                      ”Turpa rullalle! Tosimies ei menetä toivoaan! Ajattele siskoasi, ajatelkaa vaimojanne! Kuka heitä suojelee ellemme me?!” Vanhus sanoi. Osc yritti uskoa ukon sanoja, kun hän huomasi edempänä, kun  taistelukentällä laukkasi yksinäinen hevonen, väistellen ruumiita ja puokkoillen paniikissa.

                      ”Tulkaa!” Osc huudahti muille ja kiiruhti hevosen perään, ukot kannoillaan. Hevonen oli ruskea ja iso kuin vuori, ainakin geatkin mielestä. Osc kiihdytti vauhtiaan ja huomasi hetkensä tulleen, kun hevonen jarrutti ja alkoi tehdä täyskäännöstä. Hän tarttui satulan vyöstä kiinni ja veti itsensä kyytiin.

                      Hevonen hirnahti ja pukitti pari kertaa. Osc piti tiukasti eläimen harjasta kiinni, kunnes sai ratsuun tolkkua. Hän viittoi toisille ja nämä kipusivat ratsun selkään. Kolme pientä geatkia oli tälle ratsulle kuin leikkiä vain ja Osc kannusti hevosen laukkaan. Näin korkealta oli helppo navigoida.  Lunta turprutti taivaalta ja maan tuhkainen pinta pöllysi tuulen mukana. Kolmikko ratsasti eteenpäin, väistäen shakaalien seipäiden teriä. Oikealla suuri ryhmä froduriaaneja kävi yksissä tuumin taistoon kuutta shakaalia vastaan ja vasemmalla rautaan pukeutuneet ihmissoturit yrittivät pitää shakaaleja poissa muurinmurtajan ympäriltä. Se pyrki lähemmäs muuria, mutta suuren puunrungon kuljettaminen taistelukentän halki oli mieletöntä. Aukko pitäisi tukkia ei murtaa, Osc mietti.

                      Hän antoi ratsun ohjat takanaan istuvalle ja kohottautui tähystämään suuren hevosen satulasta. Shakaalit olivat ympäröineet Jerchovan punaiset värit. Varjon musta ja purppura saartoi kaiken.

                      ”...Emme voi lopettaa taistelemista.” Osc henkäisi muille. Yhtäkkiä taaimpana istuinut kiharakarvainen mies karjaisi ja putosi satulasta. Juuri kun Osc käänsi katseensa, myös vanha ukkokin kiskottiin alas maahan. Osc käänsi hevosen ympäri vain nähdäkseen kuinka shakaali repi miehen pään mustilla kourillaan irti.

                      ”EI!!” Osc karjaisi ja kannusti hevosen hyökkäykeen. Yhdellä kädellä tuota petoa vastaan.

                      Silloin alangon poikki kaikui kumea torven soitto. Taistelu herpaantui hetkeksi. Varjon shakaalitkin pysähtyivät aloilleen. Niiden korvat värähtelivät ja päät nousivat ylös tähystämään. Osc käänsi ratsunsa ympäri. Ääni kuului uudestaan; pitkä ja matala, joka tuntui jyrisevät maan allakin. Se kantautui idästä päin. Äänen mukana myös haju kantautui Oscin nenään saakka ja se sai hänen niskakarvansa nousemaan suorina pystyyn. Tämä ei tiennyt hyvää.

                      Hän antoi hevoselle pohkeita ja ratsasti kohti lumista rinnettä, taistelun jatkuessa. Ikävä kyllä aiempi shakaali ei ollut luopunut leikistä, ja pian Osc havaitsi, että häntä ajettiin takaa. Hevosella ratsastaminen, sekä taisteleminen yhdellä kädellä oli aivan liian vaikeaa, ja Ramoninpoika tähysti mitään miekkaa pidempää. Maassa makaavan ihmisen selässä seisoi pitkä shakaalin seiväs, jonka Osc nappasi matkaansa hevosen selästä käsin. Kaksiteräinen seiväs oli pitkä ja raskas, mutta se palveli paremmin, kuin lyhyt miekka.

                      Shakaali ilmestyi vasemmalle puolelleen kuin tyhjästä. Osc ohjasi jaloillaan hevosen oikealle, ja pyöräytti pitkää peitseä päänsä yli, ja shakaalin oli pakko väistää. Osc antoi keihään ottaa kunnolla vauhtia, ennen kuin nopeasti käänsi ratsun ympäri. Shakaali oli juuri käynyt uuteen nousuun, kun Osc heilautti seipään pedon leuan alta koko kallon halki.

                      ”Haah!” Osc karjaisi adrenaliinipäissään ja huitaisi veret keihäästä. Hän jatkoi laukkaa, ylös lumen peittämälle, kiviselle kukkulalle. Äänen lähde tuli selvittää. Osc pysäytti ratsun kuolleen puun viereen, tähysti itään ja  henkäisi epäuskoisena.

                      Metsän reuna, jonka takana kohosivat jylhinä suuret Pakkasvuoret, oli koko mitaltaan täynnä suuria peikkoja sotisovissaan. Osc ei ollut ikinä nähnyt elävää peikkoa, sillä häntä oli koko ikänsä varoiteltu Korven koillisosasta, Pikimetsästä. Nyt verenhimoisia peikkoja seisoi pitkä rivi hänen edessään. Ja kun torvi kolmennen kerran soi jylisten alas muurille, alkoivat peikot marssia sotarumpujen tahdissa taistelutantereelle.

Etummaisena ratsasti, karhun kokoisen villisian selässä, pelottava peikkopäällikkö, jonka toisessa valtavassa nyrkissä, ilmaan kohotettuna oli kiinni valtava rautainen peitsi. Keihään varsi oli paksu kuin puunrunko, ja sen nokkaan oli seivästetty kivenharmaan peikon ruma ja verinen pää.

Peikot alkoivat hyökätä, ja sotatanner tärisi peikkoarmeijan jalkojen alla. Shakaalit kirkuivat ja kohottivat aseensa ilmaan raivokkaasti. Tämä oli viimeinen merkki. Pedot kävivät yhtenä rintamana hyökkäykseen  shakaalien sotajoukkoa vastaan.

”Ovatko nuo peikkoja?!” Ihmismies parahti vieressä, osoittaen niiden suuntaan.

”Ovat mutta... Ne hyökkäävät Varjoa vastaan. Ne ovat puolellamme!” Osc vastasi ja lähti ratsastamaan sinne, missä taistelu kävi kuumimpana.

Jerchóvan armeija oli aluksi hämmentynyt uuden osapuolen liityttyä taisteluun. Huoneen ja Hovin joukot kävivät yhdessä Pohjan haltiain, geatkien sekä nyt myös peikkoklaanin kanssa ylivoimaista vihollista vastaan. Peikot raivasivat shakaaleja kuin viikate peltoa. Fjoðuriaanit ryhmittäytyivät peikkojen rinnalle ja pääsivät niiden vanavedessä etenemään kohti muuria. Myös Osc ratsasti Muuria kohti. Hän oli koko elämänsä opetettu pelkäämään peikkoja. Mutta niin hänet oli myös opetettu pelkäämään koko ulkopuolista maailmaa. Nyt ennakkoluulot tuli pistää syrjään, sillä heillä kaikilla oli yhteinen vihollinen – Varjo.

Samaan aikaan Palatsissa Eiffel kääntyi katsomaan ikkunasta ulos ja mietti ankarasti mitä nyt pitäisi tehdä. Hän oli ennenkin ollut tiukkojen päätösten äärellä, mutta nyt he olivat keskellä sotaa, jollaisessa he eivät koskaan ennen ole olleet. Korkeasta, kapeasta ikkunasta aukesi maisema alas laaksoon, jossa taistelu raivosi muurien edustalla. Jerchóvan joukot olivat hyökänneet koillisesta, mutta olivat kovasti alakynnessä Varjon massiivisia joukkoja vastaan. Pian heidät alistettaisiin Varjon ikeen ja ajan mittaa, jokainen Jerchóvalainen olisi kääntyisi Varjoon. Ja silti Varjon oma Valtiatar oli vaarassa.

Yhtäkkiä jossain soi kumea torvi. Voimakas matala jyrinä, joka vavisutti Palatsin rakenteita.

                      ”Mitä tuo oli?” Waldo ilmestyi Eiffelin vierelle otsa rutussa.

                      ”Katsokaa.” Eiffel sanoi ja osoitti kaakkoon päin. Siellä, metsästä marssi esiin suuri tuntematon armeija, joka hyökkäsi kaikella voimalla Varjon shakaaleja vastaan. Ja kaikki varjon shakaalit kääntyivät uuden vihollisen kimppuun, jääden samalla kahden armeijan väliin. Vaikka he olivat hyvin kaukana, pystyivät he silti erottamaan, että armeija ei ollut ihmisiä, vaan jotain paljon isompia olentoja.

                      ”Mitä ne ovat?” Waldo ihmetteli.

                      ”Ne ovat peikkoja.” Sarako sanoi ”En ymmärrä... Peikkojen piti taistella Varjon väreissä.” Sarako sanoi hämmentyneenä. Valtiatar kiiruhti rripeästi huoneen poikki ja nosti kirjoituspöydän takaa kuparisen kaukoputken. Hän tähysti sillä taistelukentälle.

”Nuo eivät ole Piikkivuorten peikkoja. En ole nähnyt niitä ennen! Eiffel… Sinä muutit Kirjoituksia!” hän sanoi ja ojensi kaukoputken Eiffelille.

Eiffel tähysti myös sotanäkymää epäuskoisena. Hämmästyttävä sattuma tosiaan... He eivät tappaneet Sarakoa ja välittömästi taistelun suunta alkoi kääntyä. Tämä todella tuntui, kuin hän olisi jotenkin maagisesti muuttanut tapahtumien kulkua. Mutta... eihän se voinut olla mahdollista.

Silloin käytävältä kuului huutoja ja askelia. Eiffel tarrasi Sarakoa käsivarresta.

                      ”Et ole vielä turvassa täällä. Sinut halutaan hengiltä ja jos me emme sitä tee, tulevat he perääsi ja tappavat sinut vaikka itse. Meidän täytyy paeta.” hän sanoi.

                      ”He?” Sarako kysyi.

                      ”Liittouma.” Eiffel vastasi.

                      Waldo kasasi itsensä ja astui Sarakon viereen.

                      ”En uskonut sanovani tätä… Me suojelemme sinua, mutta en tee sitä sinun vuoksesi, tiedä se! Jos me selviämme tästä, saat auttaa minua etsimään Nanan. Käytät taikavoimiasi tai mitä ikinä ja herätät hänet henkiin.” hän sanoi vakavana. Sarako nyökkäsi hyväksyvästi.

                      Alhaalta salista kantautui ääniä. Joku oli tullut sisään ja luultavasti ihmetteli juuri monia ruumiita.

                      ”Meidän täytyy lähteä nyt!” Eiffel ilmoitti.

                      ”Entä Mendez?!” Waldo kysyi.

                      ”Ei ole aikaa!” Eiffel vastasi.

                      ”Lapseni!” kuningatar henkäisi ja riensi kohti kehtoa. Hän nosti kaksoset syliinsä ja suuteli heitä. Sitten hän kiiruhti huoneen perälle seinän viereen.

                      ”Tässä on salaovi, josta pääsee ylös salaiseen makuukammariini. Viedään lapseni ensin turvaan.” Hän sanoi.

Waldo astui seinän viereen ja työnsi salaoven auki. Seinän takaa avautuivat ahtaat kierreportaat ylös. Sarako meni edeltä ja miehet heti perässä. Eiffel tuli viimeisenä ja veti piilotetun oven kiinni perästään. He laskeutuivat portaita pitkin hämyiseen pyöreään huoneeseen, jossa oli vain sänky ja yksinkertainen pöytä kapean ikkunan kupeessa. Sarako käveli sängylle ja laski yhä uinuvat lapsensa peitteen päälle. Toinen lapsista ynähti puoleksi unissaan ja Sarako silitti hänen päätään kyynelten valuen hänen kuonoaan pitkin. Eiffelistä tuntui lohduttoman pahalta katsoa, kun äiti jätti äänettömiä hyvästejä lapsilleen.

                      ” Palvelijani tietää milloin tulen tähän huoneeseen. Hän saapuu pian huolehtimaan heistä.” Sarako sanoi hiljaa. Hän nousi ylös yhä katsoen lapsiaan tuskissaan ja koski vielä varovasti kehdon reunaa. Eiffelistä tuntui pahalta pakottaa hänet hylkäämään lapsensa, mutta mitä muuta he voisivat tehdä?

                      ”Riittää Sarako, meidän täytyy lähteä nyt.” Waldo murahti.

Sarako huokaisi kävelessään huoneen poikki koruttomalle ovelle, jonka takaa laskeutuivat kiviset portaat alas. He laskeutuivat Sarakon perässä jyrkkiä portaita suoraan alaspäin. Lopulta portaat päättyivät pimeään käytävään, jota pitkin he kävelivät kohti edessä siintävää valoa. Etäämpänä hehkui soihtu, jonka luona käytävä jakaantui kahtia. Eiffel oli kiertänyt yksin monta viikkoa Palatsissa ja silti hänellä ei ollut aavistustakaan minne päin he olivat menossa. Sokkeiloisten käytävien jälkeen he saapuivat ovelle, joka oli lukittu. Sarako veti helmoistaan avaimen. Hän avasi oven ääneti ja he astuivat Palatsin puutarhaan.

”Toisessa päässä puutarhaa on ovi, josta aukeaa salakäytävä. Sitä pitkin pääsee ulos Palatsista. Ulos Varjon alueelta.” Sarako sanoi hiljaa Eiffelille ja Waldolle, ja lähti johdattamaan heitä puutarhan läpi.

”Mitäs me sitten tehdään kun päästään ulos?” Waldo kysyi Eiffeliltä heidän hiippailessaan pimeässä puutarhassa.

”En tiedä, mutta parempi ulkopuolella, kuin jäädä tänne. Mietitään sitä, kun päästään jonnekin piiloon.” Eiffel vastasi. Nyt oli vain järkevintä toimia.

Taistelun äänet kaikuivat etäisinä, tullen kuin jostain kaukaisuudesta. Muuten oli häkellyttävän seesteistä. Korkealle ulottuvien puiden oksien läpi näkyi pilvinen taivas, johon J´ranmon valot heijastuivat oranssina hohteena. Eiffel ei kuitenkaan laskenut suojuksiaan. Kaikki ei ollut kunnossa. Jäytävä paine sisuksissa kertoi tuttua tarinaansa. Eiffel tarttui Waldoa hihasta.

”Jokin ei ole oikein. Ole varuillasi.” hän kuiskasi. Waldo nyökkäsi tiukasti.

                      Tovin käveltyään he saapuivat keskelle puutarhaa, jossa suuret puut kasvoivat, kurotellen kohti taivasta ja eksoottiset kasvit reunustivat puroja ja pieniä lampia, joissa uiskenteli karppeja ja kultakaloja. Muualla oli talvi, mutta täällä aika tuntui pysähtyneen. Ilmassa tuoksui tuhat kukkaa ja kasvien raikkaus. He kulkivat syvälle puutarhan ytimeen. Samassa Sarako pysähtyi.

”Emme ole yksin.” hän kuiskasi kauhusta käheällä äänellä.

Eiffel veti miekkansa esiin ja Waldo jännitti jousensa. He astuivat Sarakon kummallekin puolelle ja katselivat valppaina ympärilleen.

Silloin heidän edessään seisoi kopean näköinen mies. Miehen valkoiset, lähes polviin ulottuvat hiukset oli punottu latvoista köynnöksiksi, joista roikkui hopeisia renkaita. Eiffel hätkähti. Mies ei ollut siinä vielä hetki sitten, vaan ilmestyi kuin tyhjästä. Miehellä oli päällään valkoinen kaapu, jonka pitkissä leveissä hihoissa ja helmoissa oli hopea- ja kultakirjailuja ja rintakehään oli ommeltu suuri hopeinen kolmio. Liittouman tunnus. Ylhäinen mies näytti varsin omahyväiseltä. Eiffel osoitti miekallaan välittömästi miestä, jota ele vain huvitti, kuten koiranpennun murina huvittaa ihmistä.

”Mitäs meillä on täällä? Hmm? Tämäpä on aika erikoinen yllätys. Me luulimme, että te olitte tulleet murhaamaan Kuningattaren, ette suojelemaan häntä.” Mies sanoi ja otti askeleen lähemmäs.

Eiffel puristi miekkaa kädessään. Waldo ampui jousellaan miestä, jonka läpi nuoli solahti aavemaisesti, osuen puuhun hänen takanaan.

”Tiedätte että tuo on turhaa. Te ette voi tappaa meitä aseillanne. Kukaan ei voi tappaa muodonmuuttajaa.” mies sanoi pehmeästi. Waldo nielaisi ja perääntyi askeleen. Eiffelin oli vaikea uskoa, että heidän edessään seisoi kuolematon muodonmuuttaja, joista oli vain kuullut tarinoita.

”Aikasi on koittanut, Sarako.” mies puhui kolkolla äänellä. ”Tänään alkaa uusi aika, rauhan aikakausi. Kai neuvostomme kertoi sinulle? Ah! Tarkoitamme tietenkin Teidän neuvostonne, majesteetti.” mies sanoi, hymyillen myrkyllisesti. Sarako näytti raivostuneelta, muttei vastannut sanaakaan.

Siinä samassa he erottivat taaempana kapteenin, johon Eiffelillä oli ollut kunnia tutustua aamulla, sekä kaksi shakaalia perässään. Trokahn marssi muodonmuuttaan viereen.

”Sinä!” Sarako huudahti Trokahnille. ” Missä loput neuvostosta on? Haluan nähdä niiden koirien naamat! He ovat valehdelleet minulle viimeisen kerran!” Sarako sihisi vihaisesti.

Valkea mies hymyili lipevästi.

”Kuten majesteetti tahtoo.” Hän sanoi ja levitti kätensä, joiden väliin ilmestyi yksitellen irtonaisia päitä. Päät muuttuivat lihaksi ja tömähtelivät yksitellen multaiseen maahan. Sarako kirkaisi ja veti kätensä kuonolleen järkyttyneenä. Jos mies kohteli näin liittolaisiaan, kuinka hän mahtoi kohdella vihollisiaan?

”Rakkikoirien naamat majestetti.” Mies sanoi liikuttaen valkeaa kättään päiden yllä. Käden varjon koskiessa päiden kasvoja, alkoi kasvojen iho seurata varjoa. Sarako jähmettyi valkoisena miehen nylkiessä neuvoston jäsenten kasvoja irti.

” LOPETA!” Eiffel huusi ja astui tytön eteen peittääkseen groteskin näytöksen.

Mies ei reagoinut, vaan jatkoi kylmän rauhallisesti. Lopuksi hän kättään kohottaen nosti irtonaiset kasvot riippumaan ilmaan heidän väliinsä. Kuin pyykit narulla.

”Eivätkö he ansaitse tätä kohtaloa? He halusivat sinun kuolevan, he halusivat nähdä pääsi seipääseen iskettynä!” Mies kysyi ja veriset naamat tippuivat läiskähdellen nyljettyjen päiden päälle.

Vieressä kapteeni Trokahn nauroi katketakseen, myös mies nauroi kolkkoa naurua ääneen. Aivan kuin ylhäinen seurue, joille narri esitti huvittavia temppuja. Eiffeliä kuvotti.

”Teimme vain mitä pyysitte. Nämä surkimukset auttoivat meitä vapaaehtoisesti. He tahtoivat kaiken vallan itselleen, jonka he olisivat saavuttaneet kuolemallanne. Mutta annoimme pettureille ansionsa mukaan. Ainoastaan kapteeni Trokhan on ansainnut luottamuksemme.” Mies sanoi hymyillen ystävällisesti. Eiffeliä ärsytti suunnattomasti miehen tapa puhua itsestään monikossa. Hänen teki mieli lyödä niljakkaan äijän hampaat kurkkuun, mutta tämä äijä ei ollut tavallinen kuolevainen. Kukaan ei voi tappaa muodonmuuttajaa. Silloin Waldon pinna paloi loppuun.

                      ”Paskiainen!!” Waldo karjaisi ja hyökkäsi. Eiffel yritti tarrata Waldon hihasta, mutta se oli myöhäistä.

Valkokaapuinen mies ei edes vilkaissutkaan häneen.

”Ole hiljaa.” hän totesi lakonisesti. Ja Waldo nousi ilmaan, kuin näkymättömien käsien kannattelemana, paiskautuen samassa puuta vasten. Sarako kirkaisi ja Eiffelkin huudahti kauhusta, kun Waldo lysähti maahan liikkumattomana. Kapteeni hörähti ääneen ja veti miekkansa esiin.

”Ei!” Sarako huusi. ”Älkää! Lopettakaa! Minut te tahdotte.”

”Riittää, emme tulleet tänne tappamaan rottia.” Valkoinen mies sanoi matalalla, tuomitsevalla äänellä. Kapteeni Trokhan alkoi näyttää kärsimättömältä.

”Saman´naehl, Herrani, minä voin päästää pikku prinsessan päiviltä. Sama se kuka hänet tappaa!” kapteeni sanoi virnistäen mielipuolisesti. Saman’naelh käänsi ilmeettömät kasvonsa kohti kapteenia. Aamulla kapteeni oli näyttänyt Eiffelin silmiin paljon vaarallisemmalta, mutta tämän kylmän, valkoisen olennon vierellä hän oli suorastaan mitätön.

”Kapteeni Trokahn, kertokaahan miksi koet oikeudeksesi puhua tällaisessa tilanteessa?” Saman’naelh sanoi katsoen miestä viivasuoraa nenänvarttaan myöten.

Kapteeni katsoi hetken tyrmistyneenä pitkää ja koppavaa miestä, mutta naurahti sitten pilkallisesti.

”Ymmärrän, ette vieläkään ole vakuuttunut kyvykkyydestäni. Heh. Saatatte pian muuttaa mieltänne, herrani.” Trokahn naurahti ja yhtäkkiä hän muuttui. Kapteeni venyi silmissä ja hänen ihonsa tummui ja siinä samassa heidän edessää seisoi toinen Sarako. Kapteeni on myös muodonmuuttaja?! Sarako oli sanaton, hämmästellen kaksoisolentoaan. Ainoastaan Saman’naelh ei näyttänyt kiinnostuneelta.

”Kuten näette, olen vertaisenne-” Trokahn aloitti, kun Saman’naelh puhui hänen päälleen.

”Kuvitteletko sinä säälittävä olento olevasi vertaisemme, vain koska osaat muuttaa hävytöntä olomuotoasi?! Kuka tahansa unohdettuja tapoja noudattava kykenee moiseen silmänkääntötemppuun! Kerrohan kapteeni, kuinka pitkään pystyt ylläpitämään tuota muotoa?” Muodonmuuttaja puhui.

”Häh?” Kapteeni vinkaisi Sarakon äänellä. Hän sai kuitenkin itsensä kasattua ja vastasi ääni täynnä itsevarmuutta: ”Tarkoitan… Voin pitää muotoani yllä vaikka vuosia!”

Saman´naelhiin tieto ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta. Hän astui lähemmäs ja näytti uhkaavalta luonnottomalla tavalla, jota oli vaikea kuvailla. Aivan kuin koko maailma olisi pimentynyt tuon olennon ympäriltä.

”Vai vuosia hm?” Entä vuosituhansia? Vuosimiljoonia?” Saman’naelh lausui silmät värähtämättä. Kapteeni muutti nopeasti muotonsa entiseekseen. Hänen kasvoinsa puhuivat tyrmistystä, jopa pelkoa, mutta suu ei saanut sanottua sanaakaan vastaan.

”Todellista Jumalanluomaa ei kosketa aika tai liha. Me olemme paljon enemmäin kuin muodonmuuttajia.” Saman’naelh lausui jäätävästi ja kohotti kätensä.

”Odottakaa! Voin vakuuttaa – ” Kapteeni aloitti, kun yhtäkkiä hänen kaulansa leikkautui auki. Ei kuulunut mitään. Terätön viilto leikkasi hänen päänsä lähes irti ja Trokahn oli jo kuollut, kun hänen eloton ruumiinsa lysähti maahan, pään roikkuen ihonriekaleesta kuin takin huppu hänen niskassaan.

”Nyt, Sarako on sinun vuorosi.” Saman’naelh sanoi, kuin välikohtausta ei oliskaan tapahtunut ja kääntyi kohti Sarakoa. Hän kohotti molemmat kätensä, kuin aikoisi halata Valtiatarta.

 Saman´naelh, muodonmuuttajista vanhin.

Sarako näytti olevan shokissa. Eiffel astui hänen eteensä ja piteli Sarakoa suojelevasti. Saman’naelh ei välittänyt Eiffelistä, vaan hymyili julmasti.

 Taivaalle alkoi kerääntyä pilviä ja tuuli yltyi. Mies katsoi ylös ja veti syvään henkeä. Puut havisivat tuulen mukana ja lähettivät lehtiään ilman mukaan.

”Emme jätä mitään sattuman varaan. Tulettehan mukaamme?” Saman’naelh sanoi ja ojensi kättään heitä kohden. ”Shakaalit, tappakaa tuo.” hän sanoi pedoille ja viittasi Waldon suuntaan.

Ennen kuin Sarako tai Eiffel ehtivät edes avata suutaan, he tunsivat oudon nykäisyn sisällään ja siinä samassa he olivat ilmassa, lentäen suunnatonta vauhtia.  Ennen kuin kumpikaan ehti edes suutaan avata, he olivat jo laskeutuneet mustan Muurin harjalle. Sarako veti kädet suulleen. Sotajoukot taistelivat alhaalla muurin takana. Tuuli yltyi koko ajan ja nostatti lunta taistelukentällä, kun kummatkin osapuolet silpoivat ja tappoivat toisiaan. Saman´nael seisoi heidän edessään. Hän silmäili Sarakoa, aivan kuin ei olisi huomanneet takanaan raivoavaa verilöylyä.

”Eikö Valtiatar kestä nähdä kansansa kuolevan puolestaan?” Valkokaapuinen mies kysyi koleasti.

Sarako nieleskeli hetken, mutta laski sitten kätensä sivuilleen ja nosti päänsä pystyyn. Hänen silmänsä kovettuivat, eikä hän osoittanut kasvoillaan enää mitään tunnetta. Mies ei kuitenkaan vakuuttunut Sarakon urheudesta, vaan nauroi hänelle ivallisesti.

”Typerä lapsi. Pian uhmakkuutesi vaihtuu ja kohta anelet meiltä armoa, jota et tule saamaan.” Mies sanoi jäätävästi ja kohotti kätensä. Sarakon silmät laajenivat. Hän tarttui kaksin käsin kurkkuunsa. Eiffel kauhistui. Sarako painui polvilleen maahan ja raapi kaulaansa yrittäen saada henkeä. Eiffel hyökkäsi miestä kohti. Mies ei vilkaissutkaan Eiffeliä, vaan viittasi kädellään ja Eiffel sai näkymättömän iskun suoraan kasvoihinsa. Hän paiskautui melkein alas muurin harjalta, kauas Sarakosta, joka yski ja kakoi yrittäessään saada happea.

”Älä pelkää, kipusi on pian ohi ja Varjon muuri kaatuu, kun henkesi pakenee ruumiistasi. Ja kun olen saanut sievän sielusi talteen, silvon tuon herkän kehosi ja valutan viimeisenkin pisaran muurin päälle. Kansasi on pian vapaa, Sarako.” Saman´naelh lausui kiristäessään otettaan Sarakossa. Ja miehen käsi alkoi hehkua valkoista valoa. Sykkivä valo alkoi venyä hänen kädestään kohti Sarakoa, jonka rintakehä alkoi myös hohtaa. Sarakon silmät kääntyivät ympäri ja valo alkoi vetäytyä pitkinä rihmoina ulos hänen rinnastaan.

Siinä samassa tuuli yltyi navakasta hyvin voimakkaaksi ja nostatti lunta maasta. Eiffel yritti rämpiä lähemmäs, mutta vastatuuli oli voimakas. Ilmavirta muodostui pyörteeksi ja myös Saman´naelh herpaantui. Lumipyörre imaisi Sarakon, ja häntä otteessaan pitänyt muodonmuuttaja yritti nähdä eteensä lumimyrskyssä. Silloin pyörteen keskeltä jokin syöksyi miestä kohti. Eiffel ehti nähdä jotain punaista, kun mies karjaisi tuskasta ja hänen näkymätön otteensa Sarakosta irtosi. Hehku kädessä katosi.

Lumipyörre hajosi ja kohosi ylemmäs, jossa se alkoi muodostua joksikin kiinteäksi. Eiffel siristi silmäänsä, eikä ollut uskoa näkemäänsä. Lumesta muodostui jäinen lohikäärme heidän ylleen. Lohikäärme aukaisi kitansa hitaasti ja katsoi alas kohti maata. Eiffelkin kääntyi ja näki Sarakon tuskissaan haukkovan henkeään. Eiffel kompuroi ylös polviltaan, kummissaan siitä mitä tapahtui. Ja siinä, Sarakon edessä seisoi keihäs kädessään Nanáki, punaiset hiukset leiskuen tuulessa ja katse tiukasti nauliintuneena Saman´naelhiin.

Viimeinen luku - Kappale 24

Tehtävä

Aamu alkeni kylmänä ja kalpeana Korvessa. Syvällä metsässä ratsastaessaan kohti Varjon muuria, Nanáki tähysti edessä kohoavaa vuorta. Silloin hän huomasi liikettä puiden lomassa. Seitsemän hevosta eteni reipasta käyntiä sammal mättäiden yli. Nana käänsi Nuornan ja ravasi hevosia kohti. Muutama elikko kavahti kauemmas, mutta kaksi hevosta lähestyi häntä uteliaasti. Nanáki pysäytti Nuornan. Hänen luokseen lönkytti tumma poni, jonka turvan ympärys oli hieman harmaantunut. Olen nähnyt tämän hevosen aiemmin! Nana laskeutui ratsailta ja silitti luokse tulleen hevosen päätä.

                      ”Sinä olet sen Tomarin ratsu.” Nanáki totesi ja katsoi muita hevosia. Niitä oli yhtä monta, kuin fjoduriaaneja, jotka lähtivät kohti Varjoa Tomarin mukana. Hevoset kulkivat ilman suitsia ja varusteita, joten ne oli päästetty vapaaksi. Nanáki kääntyi Nuornan puoleen ja irrotti sen varusteet. Hän läimäisi tammaa lautasille ja elikot katosivat laumana metsään. Nanáki haisteli ilmaa ja jatkoi matkaa jalan, kohti itää.

                      Tunnin kuluttua hän saapui vuoren juureen. Harmaa kallio kohosi kylmänä kohti korkeuksia. Nanáki tuhahti kärsimättömänä ja asteli kiihkeästi vuoren seinustaa edes takas. Silloin hän huomasi alempana hangessa lähes lumeen peittyneitä painaumia. Lähempi tarkastelu osoitti jälkien olevan askelten jättämiä. Silloin tyttö huomasi kalliossa kapean railon. Hän kurkisti pimeään koloon ja haisteli ilmaa. Tästä on mennyt ihmisiä, hän mietti. Nanáki sitoi hiuksensa kiinni ja ujuttautui railosta sisään kallion rakoon. Sisäilma haisi kostealle ja homeelle.  Luolasta kävi veto.              Ulospäin puhaltava ilma löyhkäsi Varjolle. Nanákin karvat nousivat pystyyn, mutta hän ei pysähtynyt. Suunta oli oikea. Nyt täytyi olla nopea. Ja varovainen. Hän astui sisään Varjoon, eikä hän voinut laskea suojustaan hetkeksikään.

                      Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä. Vain kaksi viikkoa sitten hän oli herännyt keskeltä vierasta seuruetta ja jo nyt hän oli matkalla Varjoon etsimään siskoaan. Kaikki oli mennyt päin helvettiä. Oli hänen syynsä, että he jäivät Sarakon kanssa Liittouman vangeiksi. Katsoessaan kättä, joka repisi hänen sielunsa irti ruumiistaan, oli Nanan viimeinen ajatus ollut katumus ja pelko. Kaikki sen jälkeen oli tuntunut loputtomalta painajaiselta.  

                      Mutta kuin ihmeen kaupalla hän heräsi pitkästä pimeydestä. Nyt hän ei enää pelännyt. Hän oli jo kokenut kauheimman. Kuoleman, tyhjyyden ja katumuksen kirvelevän poltteen. Enää hän ei  aikonut luovuttaa. Vaikka hänen raajansa revittäisiin, tai tahtonsa muserrettaisiin, hän ei aikunut luovuttaa. Missä oletkin, Sarako, olen tulossa ja vien sinut pois Varjosta. Vannon sen.

                      Mutta sisimmissään häntä ajoi eteenpäin myös toinen polte. Se tuntui rinnassa, kuin lepattava kynttilän liekki, vaimeana, toiveikkaana. Waldo oli elossa ja hän oli Jerchóvassa. Hän oli Varjon keskuksessa! Nanáki yritti keskittyä Sarakon etsimiseen, mutta ei voinut mitään sille, että yhä enemmän hänen ajatuksensa harhailivat mieheen, jonka kanssa hän oli elänyt niin lyhyen aikaa. Se voima painoi häntä eteenpäin. Nyt hän tekisi asiat oikein. Hän aikoi voittaa tämän taistelun.

Pitkä pimeä tunneli alkoi levetä ja pian hänen edessään oli rautaisen oven karmit, sekä ovi, joka oli selällään, murrettuna auki. Nanáki ei jäänyt empimään, vaan jatkoi kiiruhtaen matkaansa. Eipä aikaakaan, kun hän saapui toiselle ovelle, joka, kuten edellinenkin, oli sijoiltaan. Ovia tuli yksi toisensa perään ja jokaisen oven myötä Varjo tuntui yhä vain vahvempana ja painostavampana. Jostain käytävän uumenistä kävi veto ja Nana haistoi shakaalien lemun. Hän veti lyhyen sapelinsa esiin ja pisti juoksuksi – hän ei ollut enää kaukana. Pian hän erotti taistelun ääniä, miekkojen kalketta, huutoja ja shakaalien karjahduksia.

                      Yht’äkkiä ilmavirran suunta muuttui ja Nana tunsi kuinka kylmä viima puhalsi hänen selkäänsä. Silloin hän tajusi ilman täyttyvän lumesta – kuin luolan suuaukko olisi ollut aivan hänen niskansa takana. Nanáki seisahtui kummissaan katsoakseen taakseen, muttei nähnyt muuta kuin pimeyttä – ja lunta. Tyttö kääntyi jo jatkaakseen matkaa, kun yllättäen hänen edessään, lumen keskellä seisoi valkoisiin pukeutuut kalpea mies. Nanáki henkäsi ja kohotti miekkansa puolustautuakseen.

                      ”En ole vihollinen.” mies sanoi kylmästi, ennen kuin Nanáki ehti suutaan avata.

                      ”Miksi uskoisin sinua?” tyttö kysyi, mutta mies sivuutti kysymyksen.

                      ”Tule, ei ole aikaa hukattavaksi.” hän sanoi ja kääntyi ympäri, kiiruhtaen kohti taistelun ääniä, lumipyörteet maahan ulottuvien helmojensa kintereillä. Nanáki tunsi kylmän viiman työntävän häntä eteenpäin, ja hän huomasikin kiiruhtavansa miehen kannoilla, eikä hän voinut vastustella.

                      Kahdeksannen rautaoven takana kävi taistelu kuumana. Mustiin pukeutuneet fjoduriaanit kamppailivat Varjon shakaaleita vastaan alakynnessä. Heidät oli ahdettu nurkkaan.  Daranin johdolla he kävivät yhä uuteen hyökkäykseen, vaikka taistelu näytti jo hävityltä. Nanáki juoksi lumipyörteiden saattamana paikalle. Silloin edellä liitäneen miehen koko olemus hajosi lumimyrskyksi, joka piiritti shakaalit. Nanáki ei ollut uskoa silmiään, eikä korviaan, kuulessaan äänen, joka tuntui tulevan hänen päänsä sisältä.  Auta heitä!

                      Ja sen enempää pohtimatta Nanáki hyökkäsi. Sakea pyry hämmensi shakaaleja niin, etteivät ne hetkeen ymmärtäneet mitä tapahtui. Tämä oli oiva tilaisuus pienelle geatkinaiselle. Aralminin opetukset eivät olleet unohtuneet edes vuosien uinumisen jälkeen ja kepeästi kuin perhonen, hän loikkasi miekka valmiudessa vihollisen kimppuun. Shakaali karjaisi tuskasta, kun sapeli viilsi sen paksun niskan auki lapoihin saakka. Edes niskapanssarista ei ollut apua.

                      Tilanne antoi fjoduriaaneille uutta voimaa ja he kävivät lumimyrskyn suojin taistoon. Lyhyen, mutta verisen kamppailun jälkeen viimeinenkin shakaali oli saatu hengiltä. Daran pysähtyi hengästyneenä, katsoen ihmeissään ensin Nanákia, sitten pyörivästä lumesta muodostuvaa hahmoa. Nähdessään lumisen miehen hän heittäytyi polvilleen maahan ja muut veljet seurasivat esimerkkiä. Silloin he kaikki kuulivat äänen.

                      ”Daran, sinua tarvitaan Palatsissa. Riennä puutarhaan. Riennä metsäkansan pojan perään.”

                      Daran nyökkäsi ja hetkeäkään aikailematta hän kiiruhti portaikkoon, minne Tomar oli aiemmin juossut Trokahnin perässä.

                      ”Ja Nanáki, sinä tulet mukaani.” ääni lumimyrskyn keskeltä sanoi. Nanáki ei ehtinyt miettiä mitä oli tekeillä, kun lumipyörre tarttui häneen ja kiertyi hänen ylleen tiheänä pyrynä. Fjoduriaanit jäivät hämmästyneinä niille sijoilleen, kun lumimyrsky katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, vieden geatkitytön mennessään.

Viimeinen Luku - Kappale 23

Valtiatar

Illan tummuessa lunta jo pyrytti taivaan täydeltä. Sota oli alkanut ja taistelu raivosi Varjon muurin kupeessa. Sisällä Mustassa Palatsissa, hartaudensalissa sitä vastoin oli hiljaista. Lattia oli peittynyt kuolleiden vartijoiden verestä. Salin toisessa päässä, lähellä Kuningattaren kammariin vievää portaikkoa seisoivat Eiffel ja Waldo Kuningattaren kuolleen henkivartijan vieressä. Heidän kuolleen ystävänsä vieressä.

                      ”Mendez…” Waldo sanoi hiljaa, katsoen surullisena hänen ruumistaan. Eiffel laski kätensä Waldon olalle.

                      ”Mendez kuoli jo kauan sitten… Márussa. Varjo sai hänet. Tuo ei ollut se Mendez, jonka me tunsimme. Tuo oli vain varjo hänestä.” Eiffel sanoi ja kyykistyi Mendezin ruumiin viereen. Hän kokeili pulssia ja tarkisti, että hän varmasti oli kuollut. Hänen sydäntään särki, mutta Eiffel yritti ajatella äsken lausumia sanojaan. Tämä ei ollut enää Mendez. Vain joku Varjolainen, kuningattaren henkivartija. Hän sanoi pelastaneensa Waldon joesta. Se ei voinut olla valetta, ei hän muuten voinut tietää Waldon pudonneen virtaan.Miksi hän pelasti Waldon, jos kuitenkin aikoi taistella meitä vastaan. Siinä ei ole mitään järkeä.

Hän veti miekkansa Mendezin selästä ja paiskasi sen maahan. Hän ei voinut käyttää tuota asetta, miekkaa, joka oli tappanut hänen ystävänsä. Sitten hän nousi ylös. Varjo teki hänestä hullun, sen täytyi olla ainoa selitys. Hän tappoi Brittanyn, muista se, vanhus! Eiffelin olo oli sekava. Juuri saatuaan ystävänsä takaisin, hän menetti toisen. He olivat tulleet näin pitkälle pelastaakseen Mendezin. Mutta näköjään elämä ei mene niin kuin pitäisi. Eiffel käveli lähellä makaavan sotilaan luokse ja otti ruumiin hervottomasta kädestä aseen.

”Minä… Luulin, että sä kuolit. Hukuit.” Eiffel sanoi Waldolle. Tämä ei reagoinut, vaan tuijotti vaiti Mendeztä. Lopulta hän laittoi miekkansa tuppeensa ja asteli Eiffeliä kohti.

”Ja mä luulin että sinä kuolit. Taju lähti siinä vedessä, mutta sitten heräsinkin kuivana jostain palatsin kellarista. Sieltä mä löysin sisälle ja päätin jatkaa tämän tehtävän loppuun.” hän sanoi ja käänsi katseensa vielä kerran kohti Mendezin ruumista.

Eiffel nyökkäsi. Heidän mielensä kulkivat nähtävästi samalla radalla. Enää oli yksi asia jäljellä. Kun Valtiatar on tapettu, he voisivat viedä Mendezin ruumiin ja paeta äkkiä Luolavuoreen. Ehkä he selviäisivät vielä kotiin ja voisivat haudata hänet Brittanyn kanssa Priorissa. Markolle ei tarvitsisi kertoa Mendezin petollisuudesta... Yksi asia kerrallaan. Meillä on vielä työt täällä kesken.

He lähtivät kulkemaan yksissä tuumin kohti portaita. Kierreportaat olivat muun linnan tapaan mustaa kiveä, mutta paljon leveämmät, kuin portaikot muualla palatsissa. Portaat olivat matalat ja miehet harppoivat niitä kaksi tai kolme kerrallaan, kohoten ylemmäs yhä pimenevää käytävää pitkin. Lopulta he saapuivat suuren koristeellisen oven luokse. Eiffel kokeili kahvaa ja se oli lukossa.

”Varo.” Eiffel sanoi.

Waldo astui pari porrasta alemmas, kun Eiffel otti kaksin käsin miekasta kiinni ja iski sen kaikin voimin lukon päälle oven rakoon. Miekka upposi syvälle, mutta ovi ja sen pielet olivat tukevaa puuta ja Eiffel joutui kiskomaan miekan irti ja lyömään sen yhä uudelleen samaan kohtaan.

                      Oven takominen sai hänet muistamaan Márun ja Kalistarin linnan. Ja hän muisti veriset lapsen kasvot ja löyhkäävän pimeyden. Kuten silloinkin, myös nyt oli Eiffelin vaikea aavistaa mikä häntä odotti heitä oven takana. Varjolla oli yliluonnollisia voimia, samoin kuningattarella – hän oli itse todistanut sen aamulla. Hän puri hamamsta, pelonsekaisin tuntein, kun lukko viimein räsähti rikki. Eiffel puski orastavan pelon syrjään, iskiessään miekalla lukon säpäleiksi. Oven lukko irtosi kalahtaen. Waldo tarttui nopeasti oven pitkästä rautarivasta kiinni, ja tempaisi oven auki. He kumpikin syöksyivät sisään kammariin.

                      ”Te tulitte vihdoin.” naisen ääni lausui huoneen perältä.

                      Varjoista astui esiin pitkä nainen. Hän oli riisunut hunnun pois ja hänen liskomaiset kasvonsa näyttivät murheellisilta, eikä hän katsonut heihin päin. Waldo pysähtyi ja katsoi naista jotenkin hämmentyneenä. Eiffelkin seisahtui, mutta piti miekkansa kohotettuna ja aistinsa terävinä. Valtiatar osasi taikoja ja oli vaarallinen. Kuningatar asteli hitaasti korkean ikkunan eteen ja katsoi ulos. Hän puristi käsivarttaan ja huokaisi synkästi.

                      Nainen oli  erilainen kuin Eiffel oli kuvitellut. Hän oli nähnyt mielessään hurjan ja julman valtiattaren, joka tuhosi kylmästi kaikki vihollisensa. Tämä hauraan näköinen nainen oli jotain aivan muuta. Pitkät mustat hiukset roikkuivat maahan saakka, naisen katsoessaan heitä apeana. Ei, vaan murtuneena. Kuin teloitusta odottava vanki, Eiffel ajatteli. Tähän hän ei ollut varautunut. Yhtäkkiä pimeydestä kuului nyyhkytystä ja vaikerrusta. Nainen hätkähti kuin eläin ja riensi huoneen poikki. Eiffel laski miekkansa ja käveli varuillaan naisen perässä. Hämärästä alkoi kuulua hiljaista hyräilyä.

                      Huoneen perällä, suuren sängyn reunalla Valtiatar istui sylissään pieni itkevä vauva, jota hän tuuditti uneen. Lapsi itki vielä hetken, kunnes hiljeni ja vaipui uneen. Eiffel ja Waldo katsoivat, kun nainen keinutti lastaan hyräillen hiljaa surullista sävelmää. Nainen vaikeni ja nousi ylös. Hän asteli sängyn vieressä olevan kehdon luokse ja laski lapsen kaksoisisarensa viereen nukkumaan. Nainen keinutti kehtoa hiljalleen ja katsoi vaitonaisena nukkuvia lapsiaan, kunnes kääntyi hitaasti poispäin. Hän ei katsonut Eiffeliä tai Waldoa, vaan seisoi hiljaa pää painuksissa.

                      ”Tehkää se nopeasti, älkää herättäkö heitä.” kuningatar kuiskasi.

Eiffel kohotti miekkansa, mutta jotenkin hänestä alkoi tuntua väärältä tappaa tämä nainen. Hän yritti kovettaa itsensä. Brittany kuoli tämän naisen takia. Mendez vaipui Varjoon ja kuoli tämän naisen takia. Hän ei tullut tänne asti perääntyäkseen viime hetkellä. Oli hän ennenkin tappanut naisia sodassa.  Lapsia hän ei tappaisi – se ei edes kuulunut tehtävään – mutta tämä nainen kuolee nyt. Eiffel nosti miekkansa ja astui eteenpäin. Waldon epäuskoinen ääni pysäytti hänet.

                      ”Sinä?”

Eiffel pysähtyi ja kääntyi kohti Waldoa.

                      ”Hei Waldo. Sinä siis muistat minut.” nainen sanoi huokaisten ja kohotti katseensa.

Nyt Eiffel ei ymmärtänyt mitään. Waldon naama venähti ja hänen ilmeensä vääntyi tuskaiseksi.

                      ”Kuinka… Miksi?” Waldo sanoi tukahtuneesti.

Nainen painoi päänsä alas ahdistuneena. Eiffel katsoi kumpaakin vuorotellen.

                      ”Mitä –tunnetko sinä hänet?” Eiffel kysyi, mutta Waldo ei kiinnittänyt mitään huomiota Eiffeliin; hänen kasvoiltaan paistoi kärsimys.

”Sinä olit hänen siskonsa!” Waldo parahti tuskissaan.

Nainen kääntyi hitaasti häntä kohti. Hänen katseessaan oli yhtä aikaa surua ja inhoa. Sekä häpeää.

”Hän ei ollut siskoni.” hän sanoi hiljaa. ”Äitini otti hänet huostaansa ja kasvatti hänet pienestä asti. Nanáki oli henkivartijani.” hän jatkoi ja hänen päänsä painui alas.

”Henkivartija??” Waldo kysyi hämillään. ”Mitä helvettiä tarkoitat?”

Nyt Eiffelkin tunnisti naisen, vaikkei ollut ensin uskoa sitä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen ja kaikista maailman ihmisistä juuri hän... Eiffelin oli vaikea uskoa, että Varjon kuningatar oli se sama ruipelo, vapiseva tyttö, joka istui niillä palotikkailla kauan sitten.  Hän ei ollut edes muistanut koko tapausta, mutta nyt hän tunnisti Sarakon.

Silloin Eiffel myös muisti mitä Antaniel oli sanonut Panthissa. Hämmennytkö lisää, jos kerron, että Aralminilla mahdollisesti oli toinenkin lapsi? Lapsi, joka ei ollut hänen omansa. Lapsi, jonka ainoa tehtävä oli suojella siskoaan, Aralminin oikeaa tytärtä. Henkivartija.

                      ”Sara ja Nana…” Eiffel sanoi katsoen hämillään aikuiseksi kasvanutta liskotyttöä.

”Sarako ja Nanáki.” kuningatar lausui. ”Ehkei hän ollut siskoni, mutta minä rakastin häntä kuin siskoa. Ja hän vihasi minua viime hetkiinsä saakka.” hän jatkoi kuiskaten, yhden kylmän kyyneleen vierähtäessä hänen poskelleen.

Mitä sillä on väliä, onko mulla siskoa vai ei. Eiffel muisti ne ahdistuneet lapsenkasvot. Nyt hän ymmärsi, mikä sai tyttöparan silloin niin surulliseksi. Vanha mies oli enemmän kuin  hämillään tilanteesta, mutta Waldo näytti saaneen päättäväisyytensä takaisin. Yhdellä riuskalla liikkeellä hän nosti nuolen jouselle, ja tähtäsi suoraan Sarakon silmien väliin. Hän mulkoili Sarakoa kulmiensa alta silmät epätavallisen kirkkaina.

                      ”Niin. Nana kuoli huorataloon. Sinä pakenit.” Waldo sihisi hampaidensa takaa, vihan tihkuen hänen äänestään. Sarako katsoi häntä hämmästyneenä.

                      ”Hän… Ei hän kuollut sinä päivänä. Me molemmat pakenimme sieltä.” Sarako sanoi hiljaa. Waldo tähtäys laski sentin.

”Nana on yhä elossa. Tavallaan. Liittouma sai meidät kiinni. Meille molemmille  suoritettiin sielunriisto. Ja silti… tässä minä olen. Varjolaiset varastivat ruumiini Demósta ja jotenkin minä palasin takaisin. Nana on varmasti myös yhä elossa. Tai hänen ruumiinsa ainakin.” Sarako sanoi ja asteli verkkaisesti ikkunan luo.

Lunta satoi jo sakeasti sotilaiden tappaessa toisiaan ulkona. Jostain päin Palatsia kuului kolahdus ja huutoa, joka loittoni pian. Eiffel jännittyi hetkeksi, mutta Waldo näytti siltä, kuin ei olisi edes havainnut mitään. Hän oli liian järkyttynyt kuultuaan, että hänen rakastamansa nainen saattoi yhä olla elossa jossain. Eiffel yritti saada asioihin jotain tolkkua.

”Kuinka osasit odottaa meitä?”

Sarako katsoi yhä ulos ja huokaisi.

”Niin oli kirjoitettu. Että mies, joka rakastaa siskoani, tulisi tappamaan minut tänä päivänä. Vain siten sota loppuu ja rauha alkaa.”  hän sanoi hiljaa kääntäen katseensa kehdossa nukkuviin lapsiin ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.

”Olisin halunnut elää… heidän vuokseen. Mutta ei ole meidän käsissämme päättää kohtalostamme.” Sarako sanoi miltei kuiskaten ja sulki hitaasti silmänsä.

                     

…Lopussa me kirjoitamme itse kohtalomme.

 Eiffel hätkähti. Yhtäkkiä kaikki oli hänelle päivänselvää. Sarako huokaisi syvään. Waldo seisoi hievahtamatta paikoillaan, tuijottaen tyhjyyteen. Eiffel astui hänen viereensä ja laski kätensä hänen olalleen. Waldo vapisi ja kyynel vierähti hänen poskelleen. Sarako katsoi yhä ulos.

                      ”Sinulla – teillä on kaikki syy vihata minua. Minä tulin Waldon ja Nanan väliin, ilman minua olisitte saaneet elää onnellisesti yhdessä. Mutta älkää vihatko kansaani. Tämä ei ole heidän vikansa. Liittouma ajoi meidät ahtaalle. Liittouma rakensi nuo muurit satoja vuosia sitten ja sulki  nämä ihmiset häkkiin kuin …rotat. Vain koska olemme erilaisia ja kuljemme pilvisen taivaan alla. Tämä ei ole heidän syytään.” Sarako kuiskasi viimeiset sanat ja kääntyi sitten takaisin heitä kohti.

                      ”Ei se ole Jerchóvalaistenkaan syytä.” Eiffel murisi.

Sarako katsoi heitä surullisena, kuin äiti, joka on hylännyt vastentahtoen lapsensa, tai kuin alamaisiaan rakastava kuningatar, jota talutettiin giljotiiniin.

                      ”Minä en koskaan halunnut tätä sotaa, mutta meille ei jätetty vaihtoehtoja. En voi antaa kansani kitua enää hetkeäkään.” Sitten hän oli hetken hiljaa ja suoristi itsensä.

                      ”Tapa minut. Tee se nyt. Nopeasti.” hän sanoi päättäväisen uhmakkaasti ja tuijotti intensiivisesti Waldoa. Kyyneleet valuivat virtana Waldon silmistä, kun hän jännitti jousensa.

                      ”Hän luotti sinuun.” hän sanoi hammasta purren.

                      ”Tiedän. Ja minä petin hänet.” Sarako vastasi silmiään räpäyttämättä.

Eiffel nielaisi ja astui Waldon eteen. Waldon katse pureutui häneen.

                      ”Mitä sinä teet?” hän kysyi ääni vihasta väristen.

                      ”Et voi tappaa Sarakoa.” Eiffel sanoi itsevarmasti.

                      ”Eiffel, siirry.” Waldo sanoi raivoissaan.

                      ”Ei. En. Sinä et saa tappaa häntä.” Eiffel toisti.

Sarako astui lähemmäs.

                      "Siirry, vanha mies. Tämä ei kuulu sinulle" Sarako sanoi.

                      ”Väistä nyt tai minä tapan vittu sinutkin!!” Waldo karjui. Mutta Eiffel ei väistänyt, vaan jatkoi kylmällä äänellä:

                      ”Sarako ei ole kertonut meille vielä kaikkea. Miksi hän on niin valmis kuolemaan? Jotta sota loppuisi?” hän sanoi ja kääntyi nyt puhumaan Sarakolle.

                      ”Näin aamulla, kun teit Muuriin reiän. Juuri sen kokoisen, että shakaalit pääsevät siitä ulos. Mutta se ei riitä, eikö vain?” Eiffel kysyi.

                      Sarako ei vastannut.

                      ”Mitä tarkoitat?” Waldo tivasi.

                      ”Sinun kuolemasi liittyy jotenkin muuriin eikö vain? Kosketettuasi muuria valahdit hervottomaksi. Jotta koko muuri kaatuisi, täytyisikö sinun kuolla? Pitääkö tämä paikkansa?"

                      Pieni värähdys Sarakon silmissä kertoi Eiffelin osuneen oikeaan, mutta Sarako pysyi vaiti. Hän vilkaisi olkansa yli lapsiaan, ja sitten ikkunaa. Waldo laski aseensa.

                      ”Sota loppuu, mutta Varjolaiset vapautuvat.” hän sanoi ja katsoi vihaisena Sarakoa yhdellä silmällään.

                      ”Sarako, kuuntele minua – ja kuuntele tarkkaan.  Waldo, muistatko mitä se Liittouman sotilas kertoi meille?” Eiffel kysyi ja Waldo nyökkäsi synkkänä. Sarako kurtisti kulmiaan.

                      ”Juuri nyt Jerchovaa kohti lähestyy Liittouman sotalaivasto. Ja he eivät ole tulossa neuvottelemaan. Haluatte, että muuri murtuu, mutta juuri nyt kansasi on paremmassa turvassa muurien sisällä, kuin niiden takana.” Eiffel lausui, ja Sarako veti kädet suulleen järkyttyneenä.

                      ”Me tulimme tänne tappamaan sinut, koska luulimme että se lopettaisi sodan, mutta niin ei tule käymään. Tämä tuntuu hullulta, mutta juuri nyt muurien kaatuminen ei aja kenenkään asiaa, vähiten Varjolaisten.” hän jatkoi.

                      ”Ei.” Sarako henkäisi epäuskoisena. ”Sinä valehtelet. Olen valmis...”

Waldon oli vaikea enää hillitä vihaansa.

                      ”Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Suojella Sarakoa? Tässä ei ole enää mitään järkeä. Aivan sama mitä teemme, Liittouma tulee ja me kuolemme kuitenkin!” Waldo ärähti turhautuneena. Sarako lyyhistyi maahan näiden uutisten järkyttämänä.

”En tiedä. Mutta tämän hetkisen tilanteen valossa, se ei välttämättä ole huono idea. Parasta olisi pelata aikaa.” Eiffel lausui harkiten. Waldo murahti vihaisena vastaukseksi, mutta laittoi kuitenkin nuolen takaisin viiniinsä. 

Eiffelin rintaa puristi. Ei sydänkohtauksen tai Varjon läsnäolon takia, vaan tämän hauraan tytön vuoksi. Silloin hän oli ajatellut, ettei hänen paikkansa ollut huoratalossa, kuten tänäänkin. Eiffel tiesi, ettei hänen osansa ollut kuolla, vaan elää lastensa kanssa.

 Sarako katsoi heitä silmät suurina.

”Teidän... piti tappaa minut.” hän mutisi.

”Olen pahoillani, mutta niin ei taida nyt käydä.” Eiffel sanoi ja ojensi hänelle kätensä.

Sarako katsoi kättä, kuin peläten sen purevan, jos hän koskisi siihen. Sitten neito nielaisi ja tarttui kädestä kiinni. Eiffel veti hänet ylös lattialta. Silloin Sarakon silmät muuttuivat ja hän katsoi vanhaa miestä eri lailla kuin aiemmin.

                      ”Kiitos, Eiffel.” Sarako lausui varovaisesti, sydämensä pohjasta.

Viimeinen Luku - Kappale 22

Taistelu

Aamu oli kylmä. Kuurainen maa rapisi ja narskui jalkojen alla, ilma oli jäätävän usvan peittämä. Tähtikirkas yö oli vaihtunut hyiseen, harmaaseen aamuun. Kolme päivää ja neljä yötä ratsastettuaan, Korvenpään joukot saapuivat vihdoin päällikkönsä johdolla suuren Korven reunaan. Osc oli ollut viimeksi vuosia aiemmin tässä osassa metsää, mutta paikka oli silti tuttu. Joten näky jonka hän tulisi pian näkemään, särkisi hänen sydämensä, eikä jättäisi Oscia rauhaan elämänsä viimeisinä hetkinäkään.

                      Sumun peittämän metsän keskeltä alkoi erottua jotain tummaa. Osc oli torkkunut hevosensa selässä vielä hetki sitten, ja hän kuvitteli näkevänsä näkyjä väsymyksen vuoksi. Pilvistä taivasta tuskin erotti, mutta puiden latvustosta alkoi hiljalleen laskeutua lumihiutaleita.

                      Kesyttämätön kuusikko oli jäänyt jo kauan aikaa sitten taakse ja he olivat kulkeneet koko yön lehtometsässä, joka oli täynnä koivuja, leppiä ja lähes havaittavasti havisevia haavoja. Ohi ratsasteassa saattoi huomata kuinka haavan lehdet havahtelivat, vaikkei ikinä ole ollut niin tyyntä, kuin sinä aamuna. Osc siristeli silmiään, puut olivat jotenkin kummallisen värisiä. Hän katsoi haapaa, jonka lehdet roikkuivat tummanpunaisina ja tumman ruskeina. Olisiko ruska voinut värjätä lehdet noin luonnottomiksi?  Kaikki näytti niin oudolta, mutta silti normaalilta, eikä Osc osannut sanoa, mikä aiheutti hänelle tämän vaikean olon.

                      Osc katsoi ylös taivaaseen, josta kevyet lumihiutaleet leijailivat hitaasti maahan. Yksi hiutale laskeutui kuonon päähän ja sai hänet aivastamaan. Osc hätkähti.

                      ”Tämä ei ole lunta.” hän sanoi hämmentyneenä ja katsoi uudestaan ylös. Muutamat muutkin tähystivät ylös.

                      Tämä on… Tuhkaa. Osc tuijotti ylös epäuskoisena ja kääntyi sitten katsomaan puita ja hän ymmärsi. Talvi oli jo alkanut, mutta metsässä ei ollut lunta, eivätkä puut olleet pudottaneet lehtiään, vaikka ilma oli ollut jo pitkään pakkasen puolella.

                      ”Tämä metsä on luonnoton!” Joku mies murahti hänen takanaan.

Myös Osc tunsi häntäkarvojensa nousevan pystyyn. Geatkit vilkuilivat ympärilleen pelokkaina. Monen turkki nousi niskaa myöten pörrölleen ja sieltä täältä alkoi kuulua murinaa. Osc antoi ratsulleen pohkeita ja ravasi päällikön viereen. Myös Arthos näytti epäluuloiselta, mutta silti rauhallisemmalta kuin monet muut. Jos päällikkö näyttäisi epävarmuutensa, menettäisivät soturit rohkeutensa.

                      ”Mitä täällä tapahtuu?” Osc kysyi yrittäen peittää hermostuneisuutensa äänestään.

                      ”Syy löytyy edestäpäin. Katso.” Arthos osoittaen eteenpäin.

Usva laskeutui metsän pohjaan ja puut harvenivat. Osc hätkähti. Edessä heitä lähestyi täysin musta puu. Puun luona hän näki, että kaarna oli hiiltynyt mustaksi. Pian näkyi toinen pikimusta puu, sekä kolmas… Silloin metsä loppui lähes yllättäen, eikä Osc ei ollut uskoa silmiään. Koko metsä oli palanut - tuhoutunut peninkulmia myöten. Hiiltyneet kannot ja kaatuneet puut puskivat esiin tuhkan peittämästä maasta. Aavalla puhaltava tuuli nostatti alangon tuhkaa ilmaan ja kuljetti sen vaarojen taakse. Myös sumu jäi puiden rajaan ja he pystyivät näkemään, kuinka karrelle palanut erämaa päättyi virstan päähän; Varjon muuriin.

                      Hevoset pysähtyivät riviin metsän reunaan, päällikkö etummaisena. Heistä vasemmalla, kaukana horisontissa maisema oli peittynyt valkoiseen huntuun. Mutta mitä lähempänä metsät ja lumisten niittyjen peittämät laaksot olivat muuria, sitä mustemmaksi maa muuttui. Hiiltyneet, siellä täällä pystyssä seisovat puun raadot saivat maiseman näyttämään, kuin suoraan painajaisista todellisiksi loihdituilta.

                      ”Mitä kirottua…?” Päällikkö sanoi epäuskoisena. Osc ei voinut ymmärtää että tällainen näky voisi olla totta. Nerval tähysti muuria pitkään hiljaisuudessa ennen kuin sai sanaakaan sanottua.

                      ”Tämä… Se on levinnyt niin laajalle.” hän sanoi hiljaa. Sitten Nerval jatkoi huokaisten ahdistuneena. ”Tätä hävitystä eivät Varjolaiset tehneet - vaan Varjo itse. Tarkoitan Varjoa, joka hehkuu muurista. Puut ovat eläviä olentoja siinä missä eläimetkin. Ja kun ne ovat olleet muurin läheisyydessä tarpeeksi kauan, ne kääntyvät myös Varjoon. Varjon lapset eivät selviä kauaa muurin tällä puolen, vaan niiden on pakko palata lopulta Varjoon, muuten ne heikentyvät heikkenemistään.

                      Mutta kasvit ja puut eivät pysty liikkumaan ja voi vaeltaa Varjon puolelle. Siksi ne eivät enää pysty elämään erossa Varjosta, vaan lopulta ne kuolevat: nääntyvät ja muuttuvat vähitellen mustiksi. Kaarna, lehdet, runko… Ja pian ne alkavat hiiltyä; palaa elävältä, kunnes jäljellä on…. tämä.” vanha mies sanoi järkyttyneenä.

                      Tuuli yltyi ja puhalsi tuhkaa, paljasten alta mustan, jäätyneen maan. Toinen Fjoðuriaani kääntyi puhumaan päällikölle.

                      ”Viimeksi, kun näimme muurin alue oli kymmenen kertaa pienempi.” mies sanoi kuoleman vakavana.

                      Geatkeja kerääntyi heidän taakseen yhä enemmän ja enemmän, kunnes koko sotajoukko oli pysähtynyt Korven äärimmäiselle rajalle Länteen. Ensimmäistä kertaa olemassaolonsa aikana, kokonainen klaani geatkeja astui korvesta ulos. He näyttivät hämmentyneiltä, vihaisilta ja ahdistuneilta. Mutta eniten he näyttivät pelokkailta. Joukon kärjessä ratsastava Arthos, heidän päällikkönsä piti kuitenkin katseensa ankarana ja itsevarmana.

                      Aurinko alkoi kohota. Taivas oli pilvinen Varjon yllä, sekä heidän takanaan Korvessa. Kuitenkin, etäällä Kaakossa taivas oli jo kirkas. Etelästä puhaltava viima viilsi hyytävästi, kuljettaen mukanaan harmaata pilvimassaa, sekä maasta pölyävää valkoista tuhkaa. Idästä kohoava aurinko maalasi taivaanrannan purppuraiseksi, lähes verenpunaiseksi. Paha enne.

Kun aamun ensi säteen pilkistivät kaukausuudessa, lähes havaittavan Dewavuoriston huippujen takaa kuului kumea torven soitto. Ja silloin Idästä ilmestyi korkean harjun laelle suuri ihmisten ja haltiain sotajoukko. Osc nielaisi. Ihmisia oli tuhansittain, keihäät ja peitset kimmaltaen auringon ensisäteiden osuessa niihin. Punaiset viirit liehuivat tuulessa, jokaisessa valkoiset vaakunat sinisellä vedellä ja mustalla linnalla kirjailtuina. Järvi, vuori ja linna.

”Hovin joukot.” Nerval sanoi ja hymynkare piipahti hänen rohtuneilla huulillaan.

Joukkoja johti punaiseen viittaan kietoutunut ihmismies, sekä valtavan hevosen selässä istuva, kokovalkoiseen haarniskaan sonnustautunut haltiaruhtinas. Sotajoukon yllä kaarteli haukka, jonka huuto kaikui alas laaksoon.

                      ”Kuka hän on?” Arthos kysyi ihmisiltä.

                      ”Ah, Pohjan Huoneen Àndor Viimamieli, rinnallaan poikansa Grindor.” Nerval vastasi. Päällikkö nyökkäsi.

                      ”Ratsastakaamme heitä vastaan.” Arthos lausui ja antoi pohkeita hevoselleen. Fjoðuriaanit ratsastivat Arthosin rinnalla, ja Osc sai kunnian ratsastaa päällikönsä mukana.

                      Kahden armeijan kohdatessa harjan laella, oli kohoava aurinko värjännyt taivaan pehmeän indigon sävyissä. Kuulasta taivasta vasten Hovin punaiset viirit erottuivat kuin veri hangesta.

                      Punaiseen viittaan sonnustautunut ihmismies ratsasti heitä vastaan. Nerval nosti kätensä ilmaan tervehdykseksi. Mies vastasi tervehdykseen ja heidän kohdatessaan hän kumarsi lyhyesti, sekä Nervalille, että Korvenpään Päällikölle.

                      ”Korvenpään johtaja Arthos Khaedelin poika, Drynn Thraninpoika Idän Hovin prinssipuoliso ja korkein kenraali.” Nerval esitteli. Arthos ratsasti hevosellaan hänen vierelleen ja ojensi kätensä Drynnille, joka kumarsi tälle kunnioittavasti.

                      ”Hovin Kuningatar Elénatar Andaléin sukua, tervehtii teitä ja kansaanne. On kunnia taistella rinnallanne.” Drynn lausui vakavan muodollisesti.

                      ”Johtajamme Daran oli estynyt ... –” Nerval aloitti, kun Drynn keskeytti hänet.

                      ”Tiedän jo kaiken. Miehenne ehtivät perille ja kertoivat saman tarinan. Muut saapuvat pian. Mutta älkäämme jääkö tähän heitä odottamaan.” Drynn puhui ja osoitti sitten mäen harjalle. Yhteistuumin he kannustivat ratsunsa liikkeelle ylös mäkeä. Geatkien sotajoukko ryhmittyi Hovin ja Pohjan Huoneen rintamalinjaan. Mäen harjalla haltiaruhtinas Àndor poikansa kanssa jo odottivat heitä. Esittelyjen jälkeen ensimmäisenä puheenvuoron otti Drynn.

                      ”Kokoontumisen aika koittaa. Toivottavasti Lännen Huone pitää sanansa.” hän murahti tähystäen horisonttia.

                      ”Emme ehkä erota heitä, mutta tuuli tuo mukanaan ihmisten ja hevosten hajua, sekä kaltaisiasi, Nerval.” Arthos sanoi kääntäen kasvonsa lounatuulen suuntaan. Ja eikä aikaakaan, kun taivaanrantaan piirtyi tiheä juova, joka kuhisi kuin muurahaiskeko. Enää ei ihmistenkään täytynyt siristellä silmiään, kun pian he kaikki näkivät suuren sotajoukon ratsastavan horisontissa. Etulinjasta pystyi erottamaan Fjoðuriaanien tumman joukon. Veljeskunta oli kasvanut vuosien saatossa ja tänään he kaikki ratsastivat rinta rinnan taisteluun Jerchóvan tulevaisuudesta.

                      Kun Lännen armeijat olivat saapuneet muiden joukkojen rinnalle, liittyi päällikköjen seuraan myös Lännen Huoneen käskynhaltija vihreän viirin alla, sekä harmaisiin pukeutunut vanha ihmismies. Fjoðuriaaneja johtanut harteikas punapartainen mies kohotti kätensä vanhaa miestä kohti.

                      ”Dánin suvun Antaniel, sekä Lännen Huoneen kuvernööri Vitae Ruonkoski tervehtivät teitä.” mies lausui kumealla äänellä. Nerval vastasi hänelle:

                      ”Pohjan Huoneen Àndor Viimamieli, Korvenpään Arthos Khaedelinpoika, sekä Hovin kenraali Drynn Thraninpoika tervehtivät myös.”

                      Ja niin Jerchóvan viisi arvovaltaisinta kättelivät toisiaan.

                      Kun aurinko kohosi hiljalleen puiden latvustoja hipoen, kuului Varjon suunnalta voimakas jyrähdys. Kuin ukkonen talvella. Jerchóvan päämiehet kääntyivät kaikki äänen suuntaan. He tähystivät herkeämättä kohti mustaa muuria, joka erottui vuorten edessä. Drynn osoitti sormellaan.

                      ”Muuri. Siinä... Siinä on aukko!” hän sanoi uskomatta omia sanojaan. Osc tähysti vanhan miehen osoittamaan suuntaan. Vuoren rinnettä alas kiemurteli Muuri, kuin musta suoni, sykkien pahuutta.  Siellä, lumisen vuoren juurella oli muurissa näkyvä aukko, Varjon pääkaupungin kupeessa. Mikä heistä näytti sentin raolta, oli todellisuudessa monen metrin palanen. Ainoastaan haltiat Grindor ja Àndor näkivät, kuinka palasia muurista mureni yhä irti.

                      ”Kuinka se on mahdollista?! Muurin pitäisi kestää ikuisesti!” punapartainen Fjoðuriaani päivitti suu auki.

                      ”Varjon Valtiatar.” Antaniel sanoi vakavana. Nerval nyökkäsi hänelle.

                      ”Olessamme Varjon puolella saimme tietoomme, että Valtiatar kykenee yliluonnollisiin tekoihin. Hän on muodonmuuttajan verta. Tämä on heidän suunnitelmansa.” Fjoðuriaani kertoi.

                      ”Ja he hyökkäävät auringon laskiessa, kun Varjo on vahvimmillaan. Mielestäni nyt olisi otollinen aika käydä taistoon. Hyökkäys on paras puolustus.” Drynn Thraninpoika sanoi tiukasti.

                      ”Olen samaa mieltä ihmisen pojan kanssa.” Arthos vastasi painokkaasti. Lännen Huoneen Vitae nyökkäsi mukana. Sen sijaan Grindor, Àndorin poika astui eteen isänsä vierestä.

                      ”Sotilaat ovat marssineet pitkän taipaleen, levättyään päivän he ovat voimissaan taistelun alkaessa.” haltiain perillinen sanoi, osoittaen sanansa Drynnille.

                      ”Geatkit jaksavat taistella vaikka marssisimme sata peninkulmaa lisää. Olemme sodassa. Toivottavasti haltiain joukot ovat ihmisiä sitkeämpiä.” Arthos sanoi lyöden nyrkillä rintaansa. Päällikkönsä rinnalla seisova Osc tunsi suurta ylpeyttään rodustaan ja Päällikkönsä puolesta. Silloin harmaaseen viittaan sonnustautunut mies puhui. Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä veistetyt ja hänen sanansa yhtä jäykät, kuin olemuksensa.

                      ”Urheita sanoja Korven geatkilta –  ja olette oikeassa. Ihmiset tarvitsevat lepoa. Joukkoni ovat marssineet pitkän taipaleen, samoin Hovin joukot. Voimien kerääminen ei ole heikkouden merkki. Meillä on mahdollisuus valmistautua ottamaan Varjolaiset vastaan. Yhdessä. Me tiedämme paljon vihollisestamme. Tiedämme myös pelkkä miesvahvuus ei riitä voittamaan sotaa. Siihen tarvitaan myös suunnitelma. Me emme hyökkää valmistautumatta.” Dánin Antaniel puhui ja muut kuuntelivat.

                      ”Lännen Huone arvostaa armeijasi tukea ja kokemustasi politiikasta, mutta minun täytyy olla eri mieltä kanssasi. Korvenpään Arthos puhuu kuten soturin kuuluu. Varjolla on shakaaleja – lukematon määrä!” Vitae vastusti.

                      ”Varjolla on shakaaleja enemmän kuin meillä miehiä. Juuri siksi me tarvitsemme suunnitelman. Sotajoukkomme koostuu kuudesta eri armeijasta, mikäli emme tiedä kuinka yhdistää vahvuutemme, emme mahda Varjolaisille yhtikäs mitään ja koko Jerchóva kaatuu.” Àndor Viimamieli jyrähti.

                      ”Myös Fjoðuriaanit seisovat tälä kannalla.” Nerval ilmoitti. Muut nyökkäilivät, kunnes Drynn huokaisi.

                      ”Hyvä on. Luotan kokemukseenne sodassa ja taisteluissa. Fjoðuriaanit ratsastivat apuumme talven sodassa kolme vuotta sitten. Jos olette tuota mieltä, uskon sanaanne.” Drynn lausui nöyrtyen. Myös Vitae ja Arthos myöntyivät ja päälliköt päättivät aloittaa valmistautumisen heti. Aikaa ei ollut hukattavaksi.

                      Antanielin sotilaat ryhtyivät pystyttämään telttaa johtajille, muiden keskittyessä muonittamaan sotureita kuudesta armeijasta. Fjoðuriaanien soturit seisoivat Pohjan haltioiden kanssa etulinjassa tähystäen merkkejä hyökkäyksestä Varjon suunnalta.

                      Osc kulki ratsuineen kohti päälliköiden telttaa, kun Drynn Thraninpoika asteli hänen viereensä.

                      ”...Tomar?” hän katsoi nuorukaista hämmästyneenä.

                      ”Ei, olen hänen veljensä Osc Ramoninpoika.” Osc vastasi ja kumarsi muodollisesti korkealle kenraalille.

                      ”Olette hyvin samannäköisiä, vaikka kohtasin Tomarin vain hyvin lyhyesti, kauan sitten. Missä hän on nyt? Hovin Kuningattarella on hänelle viesti.” Drynn kysyi katsoen ympärilleen.

                      ”Hän lähti Fjoðuriaanien johtajan Daranin mukana Varjon puolelle viikko sitten.” Osc sanoi, tähystäen Varjon mustaa muuria. Drynn nyökkäsi ja marssi sitten päälliköiden telttaan sisään. Teltan suulla seisoi myös Päällikkö Arthos, joka viittoi Oscin sisään kanssaan.

                      Sisällä ihmiset jo kävivät sotasuunnitelmiaan läpi.

                      ”Mielestäni tärkeintä on katkaista Varjolaisten hyökkäys heti muurin juureen.” Lännen Huoneen Vitae puhui kiivaasti. Hänen äänensä kohosi ja miehen posket punottivat jo yhdestä kupillisesta viiniä.

                      ”Varjolaisten miesvahvuus on suuri, laskelmiemme mukaan shakaaleja on jopa 50 tuhatta, mahdollisesti enemmän. Mikäli ne pääsevät ulos, olemme tuhon omia.” Nerval sanoi synkkänä.

                      ”Haltioiden nuolet kantavat kauas. Ehdottaisin, että Àndorin joukot lähettäisivät nuolisateen ensimmäiseen Varjolaisten aaltoon.” Drynn osallistui keskusteluun istuessaan alas muiden seuraan.

                      ”Myös hevosemme ovat suuria ja vahvoja, voimme ratsastaa ensimmäisessä tai toisessa linjassa.” Àndor jatkoi ja muut nyökkäsivät.

                      ”Geatkit ovat nopeita; pieniä, mutta hurjia. Voimme hyökätä etulinjassa, tai hevosten takana. Matalalta tulevat sapelit leikkaavat shakaaleilta raajat ja ilman jalkoja ne eivät etene.” Arthos puhui.

                      ”Isot shakaalit eivät välttämättä näe pieniä geatkeja, se on hyvä. Kannatan ajatusta.” Antaniel sanoi ja muut nyökyttivät myöntyvästi.

                      Osc seurasi tunteja sivusta sotaan valmistautumista. Arthos selvästi halusi, että hän tietäisi, kuinka taistelu tulisi etenemään, mutta ei ollut hänen osansa puuttua keskusteluun. Hyvän tovin päästä hän koki tarvitsevansa happea ja siirtyi vähin äänin pihalle.

                      Ulkona tuuli yltyi ja vuorilta puhaltava viima oli kuljettanut paksuja harmaita pilviä hiiltyneen kentän ylle. Tuhka pöllysi ja sekottui lumihiutaleisiin, joita alkoi putoilla taivaalta verkkaisesti. Tuli hyytävän kylmä. Ihmissotilaat, haltiat ja geatkit hytisivät sytytettyjen tulien ympärillä. Näky oli masentava. Osc huokaisi syvään ja marssi etulinjaan, jossa Fjoðuriaanit ja haltiat seisoivat vahdissa. Muutama geatkikin oli liittynyt joukkoon, heidän tarkasta hajuaististaan oli yhtä lailla apua, kuin kauas näkevistä haltiasilmistä.

                      Hän tähysti etäisyyteen. Varjon puolella taivas oli paksujen mustien pilvien peittämä ja tuntui, kuin nuo pahaenteiset pilvet vyöryisivät heidänkin ylleen hetkenä minä hyvänsä.

                      ”En pidä tästä.” Osc ajatteli ääneen.

                      ”Et ole ainoa.” mutisi vieressä seissyt keski-ikäinen geatki paksuun risupartaansa. Mies oli toisesta kylästä pelastautunut, sillä hän ei ollut entuudestaan Oscille tuttu. Tuuli yltyi ja lumisade sakeutui.

                      ”Kukaan ei pidä sodasta. Ikinä.” Valkohapsinen haltija lausui heille.

                      ”Kyläni poltettiin puoli vuotta sitten. Shakaalit leikkasivat vanhimpien poikieni päät ja iskivät seipään nokkaan. Jouduin pakenemaan, pelastaakseni vaimoni ja nuorimmaiseni. Montako sotaa sinä olet nähnyt, hännätön valkonaama?” Mies murahti haltialle.

                             ”Kolme sotaa, kaksikymmentä seitsemän taistelua. Eräässä taistelussa mukana oli yksi kaltaisesi, arvon geatki. Hän ei paennut, vaikkei hänen osansa ollut liittyä taisteluun. Mutta hän teki sen silti. Pohjan huone muistaa, ja me taistelemme tänään viimeiseen mieheen hänen, sekä muiden kaltaistesi tähden. Koko Jerchóvan tähden.” haltia vastasi.

                      Mies meni hiljaiseksi ja käänsi katseensa jälleen kohti Varjoa. Yleinen mieliala ei ollut korkealla. Voiton mahdollisuus oli pieni ja tappio, sekä sen mukana kuolema tuntui väistämättömältä.

                      Lopulta pitkä päivä taittui iltaan. Johtajat astuivat ulos teltastaan rinta rinnan ja kipusivat ratsaille. Soturit ryhmittäytyivät hyökkäysasemiin; etulinjaan Hovin sotilaat, heidän taakseen geatkit; haltiain jousiampujat kolmannessa rivissä ja loput soturit heidän perässään. Ensimmäisiksi ratsastivat johtajat, haarniskain panssarit loistaen laskevan auringon viimesäteissä. Arthos kohotti viinaleilinsä ilmaan. Sotaa varten geatkit olivat panneet tiukinta pirtuansa. Korven soturit kaivoivat leilinsä esiin johtajansa esimerkkiä seuraten.

                      ”Siéna!” Arthos karjaisi ja geatkit joivat leilinsä tyhjiksi.

Siéna! Siéna! he karjuivat ja ulvoivat nostattaen mielensä hurjiksi sotaa varten. Varjon muurin edustalla alkoi näkyä liikettä. Shakaalit valmistautuivat hyökkäykseen. Ihmissoturit vilkuilivat toisiaan huolestuneina. Silloin Drynn Thraninpoika ratsasti joukkojen eteen.

                      ”Jerchóvan soturit! Tänään me taistelemme vapaudestamme. Me taistelemme kotimme puolesta, perheidemme puolesta! Emmekä pelkää kuolemaa, emme kipua, sillä Ayga on kanssamme tässä taistelussa! Me emme häviä, me emme kaadu! Me emme ratsasta kuolemaan. Me ratsastamme voittoon!!” Hän huusi ja kohotti miekkansa ilmaan. Ja koko Jerchóvan armeija hurrasi ja huusi. He kohottivat aseensa ulvoen kuin villipedot. Geatkit karjuivat villiten itsensä hurmokseen. Silloin Varjon puolelta kuului huutoa. Tuhannet shakaalit kirkuivat ja niiden kirskuva huuto sai nahan kananlihalle ja karvat pystyyn. Tuo huuto janosi verta. Jotkut soturit kalpenivat peloissaan, mutta silloin haltiat kohottivat vaskitorvensa ja puhalsivat ilmoille kirkkaan, kantavan soiton: Sotaan veljet, yhtenä rintamana!

                      Ja torvien soiton myötä vyöryi koko Jerchóvan sotajoukko liikkeelle. Heitä vastaan Varjon muurin läpi tulvi shakaalien suuri joukko, yhtenä mustana massana. Osc antoi kannuksia ratsulleen ja riensi Päällikkönsä rinnalle ihmisten ja geatkin sotajoukon eteen. He huusivat ja kiihdyttivät vauhtiaan. Hevoset laukkasivat tanner täristen, miehet juoksivat seipäät koholla ja geatkit seurasivat kannoilla raivokkaasti. Varjon shakaalien lähestyessä miehet keräsivät rohkeutensa ja rynnistivät voimiensa takaa ylivoimaista vihollista vastaan. Geatkit vauhkoontuivat, Korven kansa herätti eläimen luontonsa; he heittäytyivät laukkaamaan nelistäen, ulvoen ja karjuen kuin villipedot. Kun auringon viimeiset päivänsäteet katosivat tummuvan pilvimassan taakse, iskivät kaksi sotajoukkoa toisiaan vasten, kuin myrkyisä aallokko teräviin rantakallioihin. Oli kuoleman aika.

Syyspäivitys!

Voin ilokseni sanoa, että vaikka yritykseni päivittää toisen kerran elokuussa jäi todellakin yritykseksi, en ole kuitenkaan lekotellut lomalla, vaan tehnyt raatamalla töitä. Animaatioprojektini vie suurimman osan ajastani, enkä ole ehtinyt viimeistellä uutta kappaletta julkaisukuntoon.  Sen sijaan olen saanut
kirjoitettua uutta tekstiä loppuun. :) Saatte kappaleen nyt ja kuvitusta siihen mahdollisesti myöhemmin viikonloppuna.

Kirjoitin tarinan lopetuksen vuosia sitten, enkä ole enää niin tyytyväinen kieliasuun, sekä muutamaan juonenkäänteeseen. Jahka saan luovan kirjoitustyön päätökseen, kykenen lisäämään päivitystahtiakin. Tarina venyy hieman siinä samalla, muttei loputtomiin. Vielä en uskalla lupailla mitään päivämääriä milloin tulee valmista, mutta ilmoitan kyllä, kun se päivä koittaa. ^_^

-Tuuli