Valtiatar
Illan
tummuessa lunta jo pyrytti taivaan täydeltä. Sota oli alkanut ja taistelu
raivosi Varjon muurin kupeessa. Sisällä Mustassa Palatsissa, hartaudensalissa
sitä vastoin oli hiljaista. Lattia oli peittynyt kuolleiden vartijoiden verestä.
Salin toisessa päässä, lähellä Kuningattaren kammariin vievää portaikkoa
seisoivat Eiffel ja Waldo Kuningattaren kuolleen henkivartijan vieressä. Heidän
kuolleen ystävänsä vieressä.
”Mendez…” Waldo sanoi
hiljaa, katsoen surullisena hänen ruumistaan. Eiffel laski kätensä Waldon
olalle.
”Mendez kuoli jo kauan
sitten… Márussa.
Varjo sai hänet. Tuo ei ollut se Mendez, jonka me tunsimme. Tuo oli vain varjo
hänestä.” Eiffel sanoi ja kyykistyi Mendezin ruumiin viereen. Hän kokeili
pulssia ja tarkisti, että hän varmasti oli kuollut. Hänen sydäntään särki,
mutta Eiffel yritti ajatella äsken lausumia sanojaan. Tämä ei ollut enää
Mendez. Vain joku Varjolainen, kuningattaren henkivartija. Hän sanoi pelastaneensa Waldon joesta. Se ei
voinut olla valetta, ei hän muuten voinut tietää Waldon pudonneen virtaan.Miksi
hän pelasti Waldon, jos kuitenkin aikoi taistella meitä vastaan. Siinä ei ole
mitään järkeä.
Hän veti miekkansa Mendezin selästä ja paiskasi
sen maahan. Hän ei voinut käyttää tuota asetta, miekkaa, joka oli tappanut
hänen ystävänsä. Sitten hän nousi ylös. Varjo
teki hänestä hullun, sen täytyi olla ainoa selitys. Hän tappoi Brittanyn, muista se, vanhus! Eiffelin olo oli sekava. Juuri
saatuaan ystävänsä takaisin, hän menetti toisen. He olivat tulleet näin
pitkälle pelastaakseen Mendezin.
Mutta näköjään elämä ei mene niin kuin pitäisi. Eiffel käveli lähellä makaavan
sotilaan luokse ja otti ruumiin hervottomasta kädestä aseen.
”Minä… Luulin, että sä kuolit. Hukuit.”
Eiffel sanoi Waldolle. Tämä ei reagoinut, vaan tuijotti vaiti Mendeztä. Lopulta
hän laittoi miekkansa tuppeensa ja asteli Eiffeliä kohti.
”Ja mä luulin että sinä kuolit. Taju
lähti siinä vedessä, mutta sitten heräsinkin kuivana jostain palatsin kellarista.
Sieltä mä löysin sisälle ja päätin jatkaa tämän tehtävän loppuun.” hän sanoi ja
käänsi katseensa vielä kerran kohti Mendezin ruumista.
Eiffel nyökkäsi. Heidän mielensä
kulkivat nähtävästi samalla radalla. Enää oli yksi asia jäljellä. Kun Valtiatar
on tapettu, he voisivat viedä Mendezin ruumiin ja paeta äkkiä Luolavuoreen.
Ehkä he selviäisivät vielä kotiin ja voisivat haudata hänet Brittanyn kanssa
Priorissa. Markolle ei tarvitsisi kertoa Mendezin petollisuudesta... Yksi asia kerrallaan. Meillä on vielä työt
täällä kesken.
He lähtivät kulkemaan yksissä tuumin kohti
portaita. Kierreportaat olivat muun linnan tapaan mustaa kiveä, mutta paljon
leveämmät, kuin portaikot muualla palatsissa. Portaat olivat matalat ja miehet
harppoivat niitä kaksi tai kolme kerrallaan, kohoten ylemmäs yhä pimenevää
käytävää pitkin. Lopulta he saapuivat suuren koristeellisen oven luokse. Eiffel
kokeili kahvaa ja se oli lukossa.
”Varo.” Eiffel sanoi.
Waldo
astui pari porrasta alemmas, kun Eiffel otti kaksin käsin miekasta kiinni ja
iski sen kaikin voimin lukon päälle oven rakoon. Miekka upposi syvälle, mutta
ovi ja sen pielet olivat tukevaa puuta ja Eiffel joutui kiskomaan miekan irti ja lyömään
sen yhä uudelleen samaan kohtaan.
Oven takominen sai hänet
muistamaan Márun ja Kalistarin linnan. Ja hän muisti veriset lapsen kasvot ja
löyhkäävän pimeyden. Kuten silloinkin, myös nyt oli Eiffelin vaikea aavistaa
mikä häntä odotti heitä oven takana. Varjolla oli yliluonnollisia voimia,
samoin kuningattarella – hän oli itse todistanut sen aamulla. Hän puri
hamamsta, pelonsekaisin tuntein, kun lukko viimein räsähti rikki. Eiffel puski
orastavan pelon syrjään, iskiessään miekalla lukon säpäleiksi. Oven lukko
irtosi kalahtaen. Waldo tarttui nopeasti oven pitkästä rautarivasta kiinni, ja
tempaisi oven auki. He kumpikin syöksyivät sisään kammariin.
”Te tulitte vihdoin.” naisen
ääni lausui huoneen perältä.
Varjoista astui esiin
pitkä nainen. Hän oli riisunut hunnun pois ja hänen liskomaiset kasvonsa
näyttivät murheellisilta, eikä hän katsonut heihin päin. Waldo pysähtyi ja
katsoi naista jotenkin hämmentyneenä. Eiffelkin seisahtui, mutta piti miekkansa
kohotettuna ja aistinsa terävinä. Valtiatar osasi taikoja ja oli vaarallinen. Kuningatar
asteli hitaasti korkean ikkunan eteen ja katsoi ulos. Hän puristi käsivarttaan
ja huokaisi synkästi.
Nainen oli erilainen kuin Eiffel oli kuvitellut. Hän oli
nähnyt mielessään hurjan ja julman valtiattaren, joka tuhosi kylmästi kaikki
vihollisensa. Tämä hauraan näköinen nainen oli jotain aivan muuta. Pitkät
mustat hiukset roikkuivat maahan saakka, naisen katsoessaan heitä apeana. Ei, vaan murtuneena. Kuin teloitusta
odottava vanki, Eiffel ajatteli. Tähän hän ei ollut varautunut. Yhtäkkiä pimeydestä kuului nyyhkytystä ja
vaikerrusta. Nainen hätkähti kuin eläin ja
riensi huoneen poikki. Eiffel laski miekkansa ja käveli varuillaan naisen perässä. Hämärästä alkoi kuulua hiljaista hyräilyä.
Huoneen perällä, suuren
sängyn reunalla Valtiatar istui sylissään pieni itkevä vauva, jota hän tuuditti
uneen. Lapsi itki vielä hetken, kunnes hiljeni ja vaipui uneen. Eiffel ja Waldo
katsoivat, kun nainen keinutti lastaan hyräillen hiljaa surullista sävelmää. Nainen
vaikeni ja nousi ylös. Hän asteli sängyn vieressä olevan kehdon luokse ja laski
lapsen kaksoisisarensa viereen nukkumaan. Nainen keinutti kehtoa hiljalleen ja
katsoi vaitonaisena nukkuvia lapsiaan, kunnes kääntyi hitaasti poispäin. Hän ei
katsonut Eiffeliä tai Waldoa, vaan seisoi hiljaa pää painuksissa.
”Tehkää se nopeasti, älkää
herättäkö heitä.” kuningatar kuiskasi.
Eiffel
kohotti miekkansa, mutta jotenkin hänestä alkoi tuntua väärältä tappaa tämä
nainen. Hän yritti kovettaa itsensä. Brittany kuoli tämän naisen takia. Mendez
vaipui Varjoon ja kuoli tämän naisen takia. Hän ei tullut tänne asti perääntyäkseen
viime hetkellä. Oli hän ennenkin tappanut naisia sodassa. Lapsia hän ei tappaisi – se ei edes kuulunut tehtävään – mutta tämä
nainen kuolee nyt. Eiffel nosti miekkansa ja astui eteenpäin. Waldon
epäuskoinen ääni pysäytti hänet.
”Sinä?”
Eiffel
pysähtyi ja kääntyi kohti Waldoa.
”Hei Waldo. Sinä siis
muistat minut.” nainen sanoi huokaisten ja kohotti katseensa.
Nyt
Eiffel ei ymmärtänyt mitään. Waldon naama venähti ja hänen ilmeensä vääntyi
tuskaiseksi.
”Kuinka… Miksi?” Waldo sanoi
tukahtuneesti.
Nainen
painoi päänsä alas ahdistuneena. Eiffel katsoi kumpaakin vuorotellen.
”Mitä –tunnetko sinä hänet?” Eiffel kysyi, mutta Waldo ei
kiinnittänyt mitään huomiota Eiffeliin; hänen kasvoiltaan paistoi kärsimys.
”Sinä olit hänen siskonsa!” Waldo parahti tuskissaan.
Nainen
kääntyi hitaasti häntä kohti. Hänen katseessaan oli yhtä aikaa surua ja inhoa.
Sekä häpeää.
”Hän ei ollut siskoni.” hän sanoi hiljaa.
”Äitini otti hänet huostaansa ja kasvatti hänet pienestä asti. Nanáki oli
henkivartijani.” hän jatkoi ja hänen päänsä painui alas.
”Henkivartija??” Waldo kysyi hämillään. ”Mitä
helvettiä tarkoitat?”
Nyt Eiffelkin tunnisti naisen, vaikkei ollut
ensin uskoa sitä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen ja kaikista maailman
ihmisistä juuri hän... Eiffelin oli vaikea uskoa, että Varjon kuningatar oli se
sama ruipelo, vapiseva tyttö, joka istui niillä palotikkailla kauan sitten. Hän ei ollut edes muistanut koko tapausta,
mutta nyt hän tunnisti Sarakon.
Silloin Eiffel myös muisti mitä Antaniel oli
sanonut Panthissa. Hämmennytkö lisää, jos
kerron, että Aralminilla mahdollisesti oli toinenkin lapsi? Lapsi, joka ei
ollut hänen omansa. Lapsi, jonka ainoa tehtävä oli suojella siskoaan, Aralminin
oikeaa tytärtä. Henkivartija.
”Sara ja Nana…” Eiffel
sanoi katsoen hämillään aikuiseksi kasvanutta liskotyttöä.
”Sarako ja Nanáki.” kuningatar lausui. ”Ehkei
hän ollut siskoni, mutta minä rakastin häntä kuin siskoa. Ja hän vihasi minua
viime hetkiinsä saakka.” hän jatkoi kuiskaten, yhden kylmän kyyneleen
vierähtäessä hänen poskelleen.
Mitä sillä on väliä, onko mulla siskoa vai ei. Eiffel
muisti ne ahdistuneet lapsenkasvot. Nyt hän ymmärsi, mikä sai tyttöparan
silloin niin surulliseksi. Vanha mies oli enemmän kuin
hämillään tilanteesta, mutta Waldo näytti saaneen päättäväisyytensä
takaisin. Yhdellä riuskalla liikkeellä hän nosti nuolen jouselle, ja tähtäsi
suoraan Sarakon silmien väliin. Hän mulkoili Sarakoa kulmiensa alta silmät
epätavallisen kirkkaina.
”Niin. Nana kuoli
huorataloon. Sinä pakenit.” Waldo sihisi hampaidensa takaa, vihan tihkuen hänen
äänestään. Sarako katsoi häntä hämmästyneenä.
”Hän… Ei hän kuollut sinä
päivänä. Me molemmat pakenimme sieltä.” Sarako sanoi hiljaa. Waldo tähtäys
laski sentin.
”Nana on yhä elossa. Tavallaan. Liittouma sai
meidät kiinni. Meille molemmille suoritettiin sielunriisto. Ja silti… tässä
minä olen. Varjolaiset varastivat ruumiini Demósta ja jotenkin minä palasin
takaisin. Nana on varmasti myös yhä elossa. Tai hänen ruumiinsa ainakin.”
Sarako sanoi ja asteli verkkaisesti ikkunan luo.
Lunta satoi jo sakeasti sotilaiden tappaessa
toisiaan ulkona. Jostain päin Palatsia kuului kolahdus ja huutoa, joka loittoni
pian. Eiffel jännittyi hetkeksi, mutta Waldo näytti siltä, kuin ei olisi edes
havainnut mitään. Hän oli liian järkyttynyt kuultuaan, että hänen rakastamansa
nainen saattoi yhä olla elossa jossain. Eiffel yritti saada asioihin jotain
tolkkua.
”Kuinka osasit odottaa meitä?”
Sarako katsoi yhä ulos ja
huokaisi.
”Niin oli kirjoitettu. Että mies, joka rakastaa
siskoani, tulisi tappamaan minut tänä päivänä. Vain siten sota loppuu ja rauha
alkaa.” hän sanoi hiljaa kääntäen
katseensa kehdossa nukkuviin lapsiin ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.
”Olisin halunnut elää… heidän vuokseen. Mutta
ei ole meidän käsissämme päättää kohtalostamme.” Sarako sanoi miltei kuiskaten
ja sulki hitaasti silmänsä.
…Lopussa
me kirjoitamme itse kohtalomme.
Eiffel
hätkähti. Yhtäkkiä kaikki oli hänelle päivänselvää. Sarako huokaisi syvään.
Waldo seisoi hievahtamatta paikoillaan, tuijottaen tyhjyyteen. Eiffel astui
hänen viereensä ja laski kätensä hänen olalleen. Waldo vapisi ja kyynel
vierähti hänen poskelleen. Sarako katsoi yhä ulos.
”Sinulla – teillä on kaikki syy vihata
minua. Minä tulin Waldon ja Nanan väliin, ilman minua olisitte saaneet elää
onnellisesti yhdessä. Mutta älkää vihatko kansaani. Tämä ei ole heidän vikansa.
Liittouma ajoi meidät ahtaalle. Liittouma rakensi nuo muurit satoja vuosia
sitten ja sulki nämä ihmiset häkkiin kuin
…rotat. Vain koska olemme erilaisia ja kuljemme pilvisen taivaan alla. Tämä ei
ole heidän syytään.” Sarako kuiskasi viimeiset sanat ja kääntyi sitten takaisin
heitä kohti.
”Ei se ole
Jerchóvalaistenkaan syytä.” Eiffel murisi.
Sarako
katsoi heitä surullisena, kuin äiti, joka on hylännyt vastentahtoen lapsensa,
tai kuin alamaisiaan rakastava kuningatar, jota talutettiin giljotiiniin.
”Minä en koskaan halunnut
tätä sotaa, mutta meille ei jätetty vaihtoehtoja. En voi antaa kansani kitua
enää hetkeäkään.” Sitten hän oli hetken hiljaa ja suoristi itsensä.
”Tapa minut. Tee se nyt.
Nopeasti.” hän sanoi päättäväisen uhmakkaasti ja tuijotti intensiivisesti
Waldoa. Kyyneleet valuivat virtana Waldon silmistä, kun hän jännitti jousensa.
”Hän luotti sinuun.” hän
sanoi hammasta purren.
”Tiedän. Ja minä petin
hänet.” Sarako vastasi silmiään räpäyttämättä.
Eiffel
nielaisi ja astui Waldon eteen. Waldon katse pureutui häneen.
”Mitä sinä teet?” hän kysyi ääni vihasta väristen.
”Et voi tappaa Sarakoa.”
Eiffel sanoi itsevarmasti.
”Eiffel, siirry.” Waldo sanoi raivoissaan.
”Ei. En. Sinä et saa
tappaa häntä.” Eiffel toisti.
Sarako
astui lähemmäs.
"Siirry, vanha mies.
Tämä ei kuulu sinulle" Sarako sanoi.
”Väistä nyt tai minä tapan vittu sinutkin!!” Waldo karjui. Mutta Eiffel
ei väistänyt, vaan jatkoi kylmällä äänellä:
”Sarako ei ole kertonut
meille vielä kaikkea. Miksi hän on niin valmis kuolemaan? Jotta sota loppuisi?”
hän sanoi ja kääntyi nyt puhumaan Sarakolle.
”Näin aamulla, kun teit
Muuriin reiän. Juuri sen kokoisen, että shakaalit pääsevät siitä ulos. Mutta se
ei riitä, eikö vain?” Eiffel kysyi.
Sarako ei vastannut.
”Mitä tarkoitat?” Waldo
tivasi.
”Sinun kuolemasi liittyy
jotenkin muuriin eikö vain? Kosketettuasi muuria valahdit hervottomaksi. Jotta
koko muuri kaatuisi, täytyisikö sinun kuolla? Pitääkö tämä paikkansa?"
Pieni värähdys Sarakon
silmissä kertoi Eiffelin osuneen oikeaan, mutta Sarako pysyi vaiti. Hän
vilkaisi olkansa yli lapsiaan, ja sitten ikkunaa. Waldo laski aseensa.
”Sota loppuu, mutta
Varjolaiset vapautuvat.” hän sanoi ja katsoi vihaisena Sarakoa yhdellä
silmällään.
”Sarako, kuuntele minua –
ja kuuntele tarkkaan. Waldo, muistatko
mitä se Liittouman sotilas kertoi meille?” Eiffel kysyi ja Waldo nyökkäsi
synkkänä. Sarako kurtisti kulmiaan.
”Juuri nyt Jerchovaa kohti
lähestyy Liittouman sotalaivasto. Ja he eivät ole tulossa neuvottelemaan.
Haluatte, että muuri murtuu, mutta juuri nyt kansasi on paremmassa turvassa
muurien sisällä, kuin niiden takana.” Eiffel lausui, ja
Sarako veti kädet suulleen järkyttyneenä.
”Me tulimme tänne
tappamaan sinut, koska luulimme että se lopettaisi sodan, mutta niin ei tule
käymään. Tämä tuntuu hullulta, mutta juuri nyt muurien kaatuminen ei aja
kenenkään asiaa, vähiten Varjolaisten.” hän jatkoi.
”Ei.” Sarako henkäisi
epäuskoisena. ”Sinä valehtelet. Olen valmis...”
Waldon
oli vaikea enää hillitä vihaansa.
”Mitä meidän sitten
pitäisi tehdä? Suojella Sarakoa?
Tässä ei ole enää mitään järkeä. Aivan sama mitä teemme, Liittouma tulee ja me
kuolemme kuitenkin!” Waldo ärähti turhautuneena. Sarako lyyhistyi maahan näiden
uutisten järkyttämänä.
”En tiedä. Mutta tämän hetkisen tilanteen valossa, se ei välttämättä ole huono idea. Parasta olisi pelata aikaa.” Eiffel lausui harkiten. Waldo murahti vihaisena vastaukseksi, mutta laittoi kuitenkin nuolen takaisin viiniinsä.
Eiffelin rintaa puristi. Ei sydänkohtauksen tai
Varjon läsnäolon takia, vaan tämän hauraan tytön vuoksi. Silloin hän oli
ajatellut, ettei hänen paikkansa ollut huoratalossa, kuten tänäänkin. Eiffel tiesi,
ettei hänen osansa ollut kuolla, vaan elää lastensa kanssa.
Sarako katsoi heitä silmät suurina.
”Teidän... piti tappaa minut.” hän mutisi.
”Olen pahoillani, mutta niin ei taida nyt
käydä.” Eiffel sanoi ja ojensi hänelle kätensä.
Sarako katsoi kättä, kuin peläten sen purevan,
jos hän koskisi siihen. Sitten neito nielaisi ja tarttui kädestä kiinni. Eiffel
veti hänet ylös lattialta. Silloin Sarakon silmät muuttuivat ja hän katsoi
vanhaa miestä eri lailla kuin aiemmin.
”Kiitos,
Eiffel.” Sarako lausui varovaisesti, sydämensä pohjasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti