maanantai 19. lokakuuta 2015

Viimeinen Luku - Kappale 23


Valtiatar



Illan tummuessa lunta jo pyrytti taivaan täydeltä. Sota oli alkanut ja taistelu raivosi Varjon muurin kupeessa. Sisällä Mustassa Palatsissa, hartaudensalissa sitä vastoin oli hiljaista. Lattia oli peittynyt kuolleiden vartijoiden verestä. Salin toisessa päässä, lähellä Kuningattaren kammariin vievää portaikkoa seisoivat Eiffel ja Waldo Kuningattaren kuolleen henkivartijan vieressä. Heidän kuolleen ystävänsä vieressä.
                      ”Mendez…” Waldo sanoi hiljaa, katsoen surullisena hänen ruumistaan. Eiffel laski kätensä Waldon olalle.
                      ”Mendez kuoli jo kauan sitten… Márussa. Varjo sai hänet. Tuo ei ollut se Mendez, jonka me tunsimme. Tuo oli vain varjo hänestä.” Eiffel sanoi ja kyykistyi Mendezin ruumiin viereen. Hän kokeili pulssia ja tarkisti, että hän varmasti oli kuollut. Hänen sydäntään särki, mutta Eiffel yritti ajatella äsken lausumia sanojaan. Tämä ei ollut enää Mendez. Vain joku Varjolainen, kuningattaren henkivartija. Hän sanoi pelastaneensa Waldon joesta. Se ei voinut olla valetta, ei hän muuten voinut tietää Waldon pudonneen virtaan.Miksi hän pelasti Waldon, jos kuitenkin aikoi taistella meitä vastaan. Siinä ei ole mitään järkeä.
Hän veti miekkansa Mendezin selästä ja paiskasi sen maahan. Hän ei voinut käyttää tuota asetta, miekkaa, joka oli tappanut hänen ystävänsä. Sitten hän nousi ylös. Varjo teki hänestä hullun, sen täytyi olla ainoa selitys. Hän tappoi Brittanyn, muista se, vanhus! Eiffelin olo oli sekava. Juuri saatuaan ystävänsä takaisin, hän menetti toisen. He olivat tulleet näin pitkälle pelastaakseen Mendezin. Mutta näköjään elämä ei mene niin kuin pitäisi. Eiffel käveli lähellä makaavan sotilaan luokse ja otti ruumiin hervottomasta kädestä aseen.
”Minä… Luulin, että sä kuolit. Hukuit.” Eiffel sanoi Waldolle. Tämä ei reagoinut, vaan tuijotti vaiti Mendeztä. Lopulta hän laittoi miekkansa tuppeensa ja asteli Eiffeliä kohti.
”Ja mä luulin että sinä kuolit. Taju lähti siinä vedessä, mutta sitten heräsinkin kuivana jostain palatsin kellarista. Sieltä mä löysin sisälle ja päätin jatkaa tämän tehtävän loppuun.” hän sanoi ja käänsi katseensa vielä kerran kohti Mendezin ruumista.
Eiffel nyökkäsi. Heidän mielensä kulkivat nähtävästi samalla radalla. Enää oli yksi asia jäljellä. Kun Valtiatar on tapettu, he voisivat viedä Mendezin ruumiin ja paeta äkkiä Luolavuoreen. Ehkä he selviäisivät vielä kotiin ja voisivat haudata hänet Brittanyn kanssa Priorissa. Markolle ei tarvitsisi kertoa Mendezin petollisuudesta... Yksi asia kerrallaan. Meillä on vielä työt täällä kesken.
He lähtivät kulkemaan yksissä tuumin kohti portaita. Kierreportaat olivat muun linnan tapaan mustaa kiveä, mutta paljon leveämmät, kuin portaikot muualla palatsissa. Portaat olivat matalat ja miehet harppoivat niitä kaksi tai kolme kerrallaan, kohoten ylemmäs yhä pimenevää käytävää pitkin. Lopulta he saapuivat suuren koristeellisen oven luokse. Eiffel kokeili kahvaa ja se oli lukossa.
”Varo.” Eiffel sanoi.
Waldo astui pari porrasta alemmas, kun Eiffel otti kaksin käsin miekasta kiinni ja iski sen kaikin voimin lukon päälle oven rakoon. Miekka upposi syvälle, mutta ovi ja sen pielet olivat tukevaa puuta ja Eiffel joutui kiskomaan miekan irti ja lyömään sen yhä uudelleen samaan kohtaan.
                      Oven takominen sai hänet muistamaan Márun ja Kalistarin linnan. Ja hän muisti veriset lapsen kasvot ja löyhkäävän pimeyden. Kuten silloinkin, myös nyt oli Eiffelin vaikea aavistaa mikä häntä odotti heitä oven takana. Varjolla oli yliluonnollisia voimia, samoin kuningattarella – hän oli itse todistanut sen aamulla. Hän puri hamamsta, pelonsekaisin tuntein, kun lukko viimein räsähti rikki. Eiffel puski orastavan pelon syrjään, iskiessään miekalla lukon säpäleiksi. Oven lukko irtosi kalahtaen. Waldo tarttui nopeasti oven pitkästä rautarivasta kiinni, ja tempaisi oven auki. He kumpikin syöksyivät sisään kammariin.

                      ”Te tulitte vihdoin.” naisen ääni lausui huoneen perältä.
                      Varjoista astui esiin pitkä nainen. Hän oli riisunut hunnun pois ja hänen liskomaiset kasvonsa näyttivät murheellisilta, eikä hän katsonut heihin päin. Waldo pysähtyi ja katsoi naista jotenkin hämmentyneenä. Eiffelkin seisahtui, mutta piti miekkansa kohotettuna ja aistinsa terävinä. Valtiatar osasi taikoja ja oli vaarallinen. Kuningatar asteli hitaasti korkean ikkunan eteen ja katsoi ulos. Hän puristi käsivarttaan ja huokaisi synkästi.
                      Nainen oli  erilainen kuin Eiffel oli kuvitellut. Hän oli nähnyt mielessään hurjan ja julman valtiattaren, joka tuhosi kylmästi kaikki vihollisensa. Tämä hauraan näköinen nainen oli jotain aivan muuta. Pitkät mustat hiukset roikkuivat maahan saakka, naisen katsoessaan heitä apeana. Ei, vaan murtuneena. Kuin teloitusta odottava vanki, Eiffel ajatteli. Tähän hän ei ollut varautunut. Yhtäkkiä pimeydestä kuului nyyhkytystä ja vaikerrusta. Nainen hätkähti kuin eläin ja riensi huoneen poikki. Eiffel laski miekkansa ja käveli varuillaan naisen perässä. Hämärästä alkoi kuulua hiljaista hyräilyä.
                      Huoneen perällä, suuren sängyn reunalla Valtiatar istui sylissään pieni itkevä vauva, jota hän tuuditti uneen. Lapsi itki vielä hetken, kunnes hiljeni ja vaipui uneen. Eiffel ja Waldo katsoivat, kun nainen keinutti lastaan hyräillen hiljaa surullista sävelmää. Nainen vaikeni ja nousi ylös. Hän asteli sängyn vieressä olevan kehdon luokse ja laski lapsen kaksoisisarensa viereen nukkumaan. Nainen keinutti kehtoa hiljalleen ja katsoi vaitonaisena nukkuvia lapsiaan, kunnes kääntyi hitaasti poispäin. Hän ei katsonut Eiffeliä tai Waldoa, vaan seisoi hiljaa pää painuksissa.
                      ”Tehkää se nopeasti, älkää herättäkö heitä.” kuningatar kuiskasi.
Eiffel kohotti miekkansa, mutta jotenkin hänestä alkoi tuntua väärältä tappaa tämä nainen. Hän yritti kovettaa itsensä. Brittany kuoli tämän naisen takia. Mendez vaipui Varjoon ja kuoli tämän naisen takia. Hän ei tullut tänne asti perääntyäkseen viime hetkellä. Oli hän ennenkin tappanut naisia sodassa.  Lapsia hän ei tappaisi – se ei edes kuulunut tehtävään mutta tämä nainen kuolee nyt. Eiffel nosti miekkansa ja astui eteenpäin. Waldon epäuskoinen ääni pysäytti hänet.
                      ”Sinä?
Eiffel pysähtyi ja kääntyi kohti Waldoa.
                      ”Hei Waldo. Sinä siis muistat minut.” nainen sanoi huokaisten ja kohotti katseensa.
Nyt Eiffel ei ymmärtänyt mitään. Waldon naama venähti ja hänen ilmeensä vääntyi tuskaiseksi.
                      ”Kuinka… Miksi?” Waldo sanoi tukahtuneesti.
Nainen painoi päänsä alas ahdistuneena. Eiffel katsoi kumpaakin vuorotellen.
                      ”Mitä –tunnetko sinä hänet?” Eiffel kysyi, mutta Waldo ei kiinnittänyt mitään huomiota Eiffeliin; hänen kasvoiltaan paistoi kärsimys.
”Sinä olit hänen siskonsa!” Waldo parahti tuskissaan.
Nainen kääntyi hitaasti häntä kohti. Hänen katseessaan oli yhtä aikaa surua ja inhoa. Sekä häpeää.
”Hän ei ollut siskoni.” hän sanoi hiljaa. ”Äitini otti hänet huostaansa ja kasvatti hänet pienestä asti. Nanáki oli henkivartijani.” hän jatkoi ja hänen päänsä painui alas.
”Henkivartija??” Waldo kysyi hämillään. ”Mitä helvettiä tarkoitat?”
Nyt Eiffelkin tunnisti naisen, vaikkei ollut ensin uskoa sitä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen ja kaikista maailman ihmisistä juuri hän... Eiffelin oli vaikea uskoa, että Varjon kuningatar oli se sama ruipelo, vapiseva tyttö, joka istui niillä palotikkailla kauan sitten.  Hän ei ollut edes muistanut koko tapausta, mutta nyt hän tunnisti Sarakon.
Silloin Eiffel myös muisti mitä Antaniel oli sanonut Panthissa. Hämmennytkö lisää, jos kerron, että Aralminilla mahdollisesti oli toinenkin lapsi? Lapsi, joka ei ollut hänen omansa. Lapsi, jonka ainoa tehtävä oli suojella siskoaan, Aralminin oikeaa tytärtä. Henkivartija.
                      ”Sara ja Nana…” Eiffel sanoi katsoen hämillään aikuiseksi kasvanutta liskotyttöä.
”Sarako ja Nanáki.” kuningatar lausui. ”Ehkei hän ollut siskoni, mutta minä rakastin häntä kuin siskoa. Ja hän vihasi minua viime hetkiinsä saakka.” hän jatkoi kuiskaten, yhden kylmän kyyneleen vierähtäessä hänen poskelleen.
Mitä sillä on väliä, onko mulla siskoa vai ei. Eiffel muisti ne ahdistuneet lapsenkasvot. Nyt hän ymmärsi, mikä sai tyttöparan silloin niin surulliseksi. Vanha mies oli enemmän kuin  hämillään tilanteesta, mutta Waldo näytti saaneen päättäväisyytensä takaisin. Yhdellä riuskalla liikkeellä hän nosti nuolen jouselle, ja tähtäsi suoraan Sarakon silmien väliin. Hän mulkoili Sarakoa kulmiensa alta silmät epätavallisen kirkkaina.
                      ”Niin. Nana kuoli huorataloon. Sinä pakenit.” Waldo sihisi hampaidensa takaa, vihan tihkuen hänen äänestään. Sarako katsoi häntä hämmästyneenä.
                      ”Hän… Ei hän kuollut sinä päivänä. Me molemmat pakenimme sieltä.” Sarako sanoi hiljaa. Waldo tähtäys laski sentin.
”Nana on yhä elossa. Tavallaan. Liittouma sai meidät kiinni. Meille molemmille  suoritettiin sielunriisto. Ja silti… tässä minä olen. Varjolaiset varastivat ruumiini Demósta ja jotenkin minä palasin takaisin. Nana on varmasti myös yhä elossa. Tai hänen ruumiinsa ainakin.” Sarako sanoi ja asteli verkkaisesti ikkunan luo.
Lunta satoi jo sakeasti sotilaiden tappaessa toisiaan ulkona. Jostain päin Palatsia kuului kolahdus ja huutoa, joka loittoni pian. Eiffel jännittyi hetkeksi, mutta Waldo näytti siltä, kuin ei olisi edes havainnut mitään. Hän oli liian järkyttynyt kuultuaan, että hänen rakastamansa nainen saattoi yhä olla elossa jossain. Eiffel yritti saada asioihin jotain tolkkua.
”Kuinka osasit odottaa meitä?”
Sarako katsoi yhä ulos ja huokaisi.
”Niin oli kirjoitettu. Että mies, joka rakastaa siskoani, tulisi tappamaan minut tänä päivänä. Vain siten sota loppuu ja rauha alkaa.”  hän sanoi hiljaa kääntäen katseensa kehdossa nukkuviin lapsiin ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.
”Olisin halunnut elää… heidän vuokseen. Mutta ei ole meidän käsissämme päättää kohtalostamme.” Sarako sanoi miltei kuiskaten ja sulki hitaasti silmänsä.
                     
…Lopussa me kirjoitamme itse kohtalomme.

 Eiffel hätkähti. Yhtäkkiä kaikki oli hänelle päivänselvää. Sarako huokaisi syvään. Waldo seisoi hievahtamatta paikoillaan, tuijottaen tyhjyyteen. Eiffel astui hänen viereensä ja laski kätensä hänen olalleen. Waldo vapisi ja kyynel vierähti hänen poskelleen. Sarako katsoi yhä ulos.
                      ”Sinulla teillä on kaikki syy vihata minua. Minä tulin Waldon ja Nanan väliin, ilman minua olisitte saaneet elää onnellisesti yhdessä. Mutta älkää vihatko kansaani. Tämä ei ole heidän vikansa. Liittouma ajoi meidät ahtaalle. Liittouma rakensi nuo muurit satoja vuosia sitten ja sulki  nämä ihmiset häkkiin kuin …rotat. Vain koska olemme erilaisia ja kuljemme pilvisen taivaan alla. Tämä ei ole heidän syytään.” Sarako kuiskasi viimeiset sanat ja kääntyi sitten takaisin heitä kohti.
                      ”Ei se ole Jerchóvalaistenkaan syytä.” Eiffel murisi.
Sarako katsoi heitä surullisena, kuin äiti, joka on hylännyt vastentahtoen lapsensa, tai kuin alamaisiaan rakastava kuningatar, jota talutettiin giljotiiniin.
                      ”Minä en koskaan halunnut tätä sotaa, mutta meille ei jätetty vaihtoehtoja. En voi antaa kansani kitua enää hetkeäkään.” Sitten hän oli hetken hiljaa ja suoristi itsensä.
                      ”Tapa minut. Tee se nyt. Nopeasti.” hän sanoi päättäväisen uhmakkaasti ja tuijotti intensiivisesti Waldoa. Kyyneleet valuivat virtana Waldon silmistä, kun hän jännitti jousensa.
                      ”Hän luotti sinuun.” hän sanoi hammasta purren.
                      ”Tiedän. Ja minä petin hänet.” Sarako vastasi silmiään räpäyttämättä.
Eiffel nielaisi ja astui Waldon eteen. Waldon katse pureutui häneen.
                      ”Mitä sinä teet?” hän kysyi ääni vihasta väristen.
                      ”Et voi tappaa Sarakoa.” Eiffel sanoi itsevarmasti.
                      ”Eiffel, siirry.” Waldo sanoi raivoissaan.
                      ”Ei. En. Sinä et saa tappaa häntä.” Eiffel toisti.
Sarako astui lähemmäs.
                      "Siirry, vanha mies. Tämä ei kuulu sinulle" Sarako sanoi.
                      ”Väistä nyt tai minä tapan vittu sinutkin!!” Waldo karjui. Mutta Eiffel ei väistänyt, vaan jatkoi kylmällä äänellä:
                      ”Sarako ei ole kertonut meille vielä kaikkea. Miksi hän on niin valmis kuolemaan? Jotta sota loppuisi?” hän sanoi ja kääntyi nyt puhumaan Sarakolle.
                      ”Näin aamulla, kun teit Muuriin reiän. Juuri sen kokoisen, että shakaalit pääsevät siitä ulos. Mutta se ei riitä, eikö vain?” Eiffel kysyi.
                      Sarako ei vastannut.
                      ”Mitä tarkoitat?” Waldo tivasi.
                      ”Sinun kuolemasi liittyy jotenkin muuriin eikö vain? Kosketettuasi muuria valahdit hervottomaksi. Jotta koko muuri kaatuisi, täytyisikö sinun kuolla? Pitääkö tämä paikkansa?"

                      Pieni värähdys Sarakon silmissä kertoi Eiffelin osuneen oikeaan, mutta Sarako pysyi vaiti. Hän vilkaisi olkansa yli lapsiaan, ja sitten ikkunaa. Waldo laski aseensa.
                      ”Sota loppuu, mutta Varjolaiset vapautuvat.” hän sanoi ja katsoi vihaisena Sarakoa yhdellä silmällään.
                      ”Sarako, kuuntele minua – ja kuuntele tarkkaan.  Waldo, muistatko mitä se Liittouman sotilas kertoi meille?” Eiffel kysyi ja Waldo nyökkäsi synkkänä. Sarako kurtisti kulmiaan.
                      ”Juuri nyt Jerchovaa kohti lähestyy Liittouman sotalaivasto. Ja he eivät ole tulossa neuvottelemaan. Haluatte, että muuri murtuu, mutta juuri nyt kansasi on paremmassa turvassa muurien sisällä, kuin niiden takana.” Eiffel lausui, ja Sarako veti kädet suulleen järkyttyneenä.
                      ”Me tulimme tänne tappamaan sinut, koska luulimme että se lopettaisi sodan, mutta niin ei tule käymään. Tämä tuntuu hullulta, mutta juuri nyt muurien kaatuminen ei aja kenenkään asiaa, vähiten Varjolaisten.” hän jatkoi.
                      ”Ei.” Sarako henkäisi epäuskoisena. ”Sinä valehtelet. Olen valmis...”



Waldon oli vaikea enää hillitä vihaansa.
                      ”Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Suojella Sarakoa? Tässä ei ole enää mitään järkeä. Aivan sama mitä teemme, Liittouma tulee ja me kuolemme kuitenkin!” Waldo ärähti turhautuneena. Sarako lyyhistyi maahan näiden uutisten järkyttämänä.
”En tiedä. Mutta tämän hetkisen tilanteen valossa, se ei välttämättä ole huono idea. Parasta olisi pelata aikaa.” Eiffel lausui harkiten. Waldo murahti vihaisena vastaukseksi, mutta laittoi kuitenkin nuolen takaisin viiniinsä. 
Eiffelin rintaa puristi. Ei sydänkohtauksen tai Varjon läsnäolon takia, vaan tämän hauraan tytön vuoksi. Silloin hän oli ajatellut, ettei hänen paikkansa ollut huoratalossa, kuten tänäänkin. Eiffel tiesi, ettei hänen osansa ollut kuolla, vaan elää lastensa kanssa.
 Sarako katsoi heitä silmät suurina.
”Teidän... piti tappaa minut.” hän mutisi.
”Olen pahoillani, mutta niin ei taida nyt käydä.” Eiffel sanoi ja ojensi hänelle kätensä.
Sarako katsoi kättä, kuin peläten sen purevan, jos hän koskisi siihen. Sitten neito nielaisi ja tarttui kädestä kiinni. Eiffel veti hänet ylös lattialta. Silloin Sarakon silmät muuttuivat ja hän katsoi vanhaa miestä eri lailla kuin aiemmin.

                      ”Kiitos, Eiffel.” Sarako lausui varovaisesti, sydämensä pohjasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti