Viimeinen Luku - Kappale 22

Taistelu

Aamu oli kylmä. Kuurainen maa rapisi ja narskui jalkojen alla, ilma oli jäätävän usvan peittämä. Tähtikirkas yö oli vaihtunut hyiseen, harmaaseen aamuun. Kolme päivää ja neljä yötä ratsastettuaan, Korvenpään joukot saapuivat vihdoin päällikkönsä johdolla suuren Korven reunaan. Osc oli ollut viimeksi vuosia aiemmin tässä osassa metsää, mutta paikka oli silti tuttu. Joten näky jonka hän tulisi pian näkemään, särkisi hänen sydämensä, eikä jättäisi Oscia rauhaan elämänsä viimeisinä hetkinäkään.

                      Sumun peittämän metsän keskeltä alkoi erottua jotain tummaa. Osc oli torkkunut hevosensa selässä vielä hetki sitten, ja hän kuvitteli näkevänsä näkyjä väsymyksen vuoksi. Pilvistä taivasta tuskin erotti, mutta puiden latvustosta alkoi hiljalleen laskeutua lumihiutaleita.

                      Kesyttämätön kuusikko oli jäänyt jo kauan aikaa sitten taakse ja he olivat kulkeneet koko yön lehtometsässä, joka oli täynnä koivuja, leppiä ja lähes havaittavasti havisevia haavoja. Ohi ratsasteassa saattoi huomata kuinka haavan lehdet havahtelivat, vaikkei ikinä ole ollut niin tyyntä, kuin sinä aamuna. Osc siristeli silmiään, puut olivat jotenkin kummallisen värisiä. Hän katsoi haapaa, jonka lehdet roikkuivat tummanpunaisina ja tumman ruskeina. Olisiko ruska voinut värjätä lehdet noin luonnottomiksi?  Kaikki näytti niin oudolta, mutta silti normaalilta, eikä Osc osannut sanoa, mikä aiheutti hänelle tämän vaikean olon.

                      Osc katsoi ylös taivaaseen, josta kevyet lumihiutaleet leijailivat hitaasti maahan. Yksi hiutale laskeutui kuonon päähän ja sai hänet aivastamaan. Osc hätkähti.

                      ”Tämä ei ole lunta.” hän sanoi hämmentyneenä ja katsoi uudestaan ylös. Muutamat muutkin tähystivät ylös.

                      Tämä on… Tuhkaa. Osc tuijotti ylös epäuskoisena ja kääntyi sitten katsomaan puita ja hän ymmärsi. Talvi oli jo alkanut, mutta metsässä ei ollut lunta, eivätkä puut olleet pudottaneet lehtiään, vaikka ilma oli ollut jo pitkään pakkasen puolella.

                      ”Tämä metsä on luonnoton!” Joku mies murahti hänen takanaan.

Myös Osc tunsi häntäkarvojensa nousevan pystyyn. Geatkit vilkuilivat ympärilleen pelokkaina. Monen turkki nousi niskaa myöten pörrölleen ja sieltä täältä alkoi kuulua murinaa. Osc antoi ratsulleen pohkeita ja ravasi päällikön viereen. Myös Arthos näytti epäluuloiselta, mutta silti rauhallisemmalta kuin monet muut. Jos päällikkö näyttäisi epävarmuutensa, menettäisivät soturit rohkeutensa.

                      ”Mitä täällä tapahtuu?” Osc kysyi yrittäen peittää hermostuneisuutensa äänestään.

                      ”Syy löytyy edestäpäin. Katso.” Arthos osoittaen eteenpäin.

Usva laskeutui metsän pohjaan ja puut harvenivat. Osc hätkähti. Edessä heitä lähestyi täysin musta puu. Puun luona hän näki, että kaarna oli hiiltynyt mustaksi. Pian näkyi toinen pikimusta puu, sekä kolmas… Silloin metsä loppui lähes yllättäen, eikä Osc ei ollut uskoa silmiään. Koko metsä oli palanut - tuhoutunut peninkulmia myöten. Hiiltyneet kannot ja kaatuneet puut puskivat esiin tuhkan peittämästä maasta. Aavalla puhaltava tuuli nostatti alangon tuhkaa ilmaan ja kuljetti sen vaarojen taakse. Myös sumu jäi puiden rajaan ja he pystyivät näkemään, kuinka karrelle palanut erämaa päättyi virstan päähän; Varjon muuriin.

                      Hevoset pysähtyivät riviin metsän reunaan, päällikkö etummaisena. Heistä vasemmalla, kaukana horisontissa maisema oli peittynyt valkoiseen huntuun. Mutta mitä lähempänä metsät ja lumisten niittyjen peittämät laaksot olivat muuria, sitä mustemmaksi maa muuttui. Hiiltyneet, siellä täällä pystyssä seisovat puun raadot saivat maiseman näyttämään, kuin suoraan painajaisista todellisiksi loihdituilta.

                      ”Mitä kirottua…?” Päällikkö sanoi epäuskoisena. Osc ei voinut ymmärtää että tällainen näky voisi olla totta. Nerval tähysti muuria pitkään hiljaisuudessa ennen kuin sai sanaakaan sanottua.

                      ”Tämä… Se on levinnyt niin laajalle.” hän sanoi hiljaa. Sitten Nerval jatkoi huokaisten ahdistuneena. ”Tätä hävitystä eivät Varjolaiset tehneet - vaan Varjo itse. Tarkoitan Varjoa, joka hehkuu muurista. Puut ovat eläviä olentoja siinä missä eläimetkin. Ja kun ne ovat olleet muurin läheisyydessä tarpeeksi kauan, ne kääntyvät myös Varjoon. Varjon lapset eivät selviä kauaa muurin tällä puolen, vaan niiden on pakko palata lopulta Varjoon, muuten ne heikentyvät heikkenemistään.

                      Mutta kasvit ja puut eivät pysty liikkumaan ja voi vaeltaa Varjon puolelle. Siksi ne eivät enää pysty elämään erossa Varjosta, vaan lopulta ne kuolevat: nääntyvät ja muuttuvat vähitellen mustiksi. Kaarna, lehdet, runko… Ja pian ne alkavat hiiltyä; palaa elävältä, kunnes jäljellä on…. tämä.” vanha mies sanoi järkyttyneenä.

                      Tuuli yltyi ja puhalsi tuhkaa, paljasten alta mustan, jäätyneen maan. Toinen Fjoðuriaani kääntyi puhumaan päällikölle.

                      ”Viimeksi, kun näimme muurin alue oli kymmenen kertaa pienempi.” mies sanoi kuoleman vakavana.

                      Geatkeja kerääntyi heidän taakseen yhä enemmän ja enemmän, kunnes koko sotajoukko oli pysähtynyt Korven äärimmäiselle rajalle Länteen. Ensimmäistä kertaa olemassaolonsa aikana, kokonainen klaani geatkeja astui korvesta ulos. He näyttivät hämmentyneiltä, vihaisilta ja ahdistuneilta. Mutta eniten he näyttivät pelokkailta. Joukon kärjessä ratsastava Arthos, heidän päällikkönsä piti kuitenkin katseensa ankarana ja itsevarmana.

                      Aurinko alkoi kohota. Taivas oli pilvinen Varjon yllä, sekä heidän takanaan Korvessa. Kuitenkin, etäällä Kaakossa taivas oli jo kirkas. Etelästä puhaltava viima viilsi hyytävästi, kuljettaen mukanaan harmaata pilvimassaa, sekä maasta pölyävää valkoista tuhkaa. Idästä kohoava aurinko maalasi taivaanrannan purppuraiseksi, lähes verenpunaiseksi. Paha enne.

Kun aamun ensi säteen pilkistivät kaukausuudessa, lähes havaittavan Dewavuoriston huippujen takaa kuului kumea torven soitto. Ja silloin Idästä ilmestyi korkean harjun laelle suuri ihmisten ja haltiain sotajoukko. Osc nielaisi. Ihmisia oli tuhansittain, keihäät ja peitset kimmaltaen auringon ensisäteiden osuessa niihin. Punaiset viirit liehuivat tuulessa, jokaisessa valkoiset vaakunat sinisellä vedellä ja mustalla linnalla kirjailtuina. Järvi, vuori ja linna.

”Hovin joukot.” Nerval sanoi ja hymynkare piipahti hänen rohtuneilla huulillaan.

Joukkoja johti punaiseen viittaan kietoutunut ihmismies, sekä valtavan hevosen selässä istuva, kokovalkoiseen haarniskaan sonnustautunut haltiaruhtinas. Sotajoukon yllä kaarteli haukka, jonka huuto kaikui alas laaksoon.

                      ”Kuka hän on?” Arthos kysyi ihmisiltä.

                      ”Ah, Pohjan Huoneen Àndor Viimamieli, rinnallaan poikansa Grindor.” Nerval vastasi. Päällikkö nyökkäsi.

                      ”Ratsastakaamme heitä vastaan.” Arthos lausui ja antoi pohkeita hevoselleen. Fjoðuriaanit ratsastivat Arthosin rinnalla, ja Osc sai kunnian ratsastaa päällikönsä mukana.

                      Kahden armeijan kohdatessa harjan laella, oli kohoava aurinko värjännyt taivaan pehmeän indigon sävyissä. Kuulasta taivasta vasten Hovin punaiset viirit erottuivat kuin veri hangesta.

                      Punaiseen viittaan sonnustautunut ihmismies ratsasti heitä vastaan. Nerval nosti kätensä ilmaan tervehdykseksi. Mies vastasi tervehdykseen ja heidän kohdatessaan hän kumarsi lyhyesti, sekä Nervalille, että Korvenpään Päällikölle.

                      ”Korvenpään johtaja Arthos Khaedelin poika, Drynn Thraninpoika Idän Hovin prinssipuoliso ja korkein kenraali.” Nerval esitteli. Arthos ratsasti hevosellaan hänen vierelleen ja ojensi kätensä Drynnille, joka kumarsi tälle kunnioittavasti.

                      ”Hovin Kuningatar Elénatar Andaléin sukua, tervehtii teitä ja kansaanne. On kunnia taistella rinnallanne.” Drynn lausui vakavan muodollisesti.

                      ”Johtajamme Daran oli estynyt ... –” Nerval aloitti, kun Drynn keskeytti hänet.

                      ”Tiedän jo kaiken. Miehenne ehtivät perille ja kertoivat saman tarinan. Muut saapuvat pian. Mutta älkäämme jääkö tähän heitä odottamaan.” Drynn puhui ja osoitti sitten mäen harjalle. Yhteistuumin he kannustivat ratsunsa liikkeelle ylös mäkeä. Geatkien sotajoukko ryhmittyi Hovin ja Pohjan Huoneen rintamalinjaan. Mäen harjalla haltiaruhtinas Àndor poikansa kanssa jo odottivat heitä. Esittelyjen jälkeen ensimmäisenä puheenvuoron otti Drynn.

                      ”Kokoontumisen aika koittaa. Toivottavasti Lännen Huone pitää sanansa.” hän murahti tähystäen horisonttia.

                      ”Emme ehkä erota heitä, mutta tuuli tuo mukanaan ihmisten ja hevosten hajua, sekä kaltaisiasi, Nerval.” Arthos sanoi kääntäen kasvonsa lounatuulen suuntaan. Ja eikä aikaakaan, kun taivaanrantaan piirtyi tiheä juova, joka kuhisi kuin muurahaiskeko. Enää ei ihmistenkään täytynyt siristellä silmiään, kun pian he kaikki näkivät suuren sotajoukon ratsastavan horisontissa. Etulinjasta pystyi erottamaan Fjoðuriaanien tumman joukon. Veljeskunta oli kasvanut vuosien saatossa ja tänään he kaikki ratsastivat rinta rinnan taisteluun Jerchóvan tulevaisuudesta.

                      Kun Lännen armeijat olivat saapuneet muiden joukkojen rinnalle, liittyi päällikköjen seuraan myös Lännen Huoneen käskynhaltija vihreän viirin alla, sekä harmaisiin pukeutunut vanha ihmismies. Fjoðuriaaneja johtanut harteikas punapartainen mies kohotti kätensä vanhaa miestä kohti.

                      ”Dánin suvun Antaniel, sekä Lännen Huoneen kuvernööri Vitae Ruonkoski tervehtivät teitä.” mies lausui kumealla äänellä. Nerval vastasi hänelle:

                      ”Pohjan Huoneen Àndor Viimamieli, Korvenpään Arthos Khaedelinpoika, sekä Hovin kenraali Drynn Thraninpoika tervehtivät myös.”

                      Ja niin Jerchóvan viisi arvovaltaisinta kättelivät toisiaan.

                      Kun aurinko kohosi hiljalleen puiden latvustoja hipoen, kuului Varjon suunnalta voimakas jyrähdys. Kuin ukkonen talvella. Jerchóvan päämiehet kääntyivät kaikki äänen suuntaan. He tähystivät herkeämättä kohti mustaa muuria, joka erottui vuorten edessä. Drynn osoitti sormellaan.

                      ”Muuri. Siinä... Siinä on aukko!” hän sanoi uskomatta omia sanojaan. Osc tähysti vanhan miehen osoittamaan suuntaan. Vuoren rinnettä alas kiemurteli Muuri, kuin musta suoni, sykkien pahuutta.  Siellä, lumisen vuoren juurella oli muurissa näkyvä aukko, Varjon pääkaupungin kupeessa. Mikä heistä näytti sentin raolta, oli todellisuudessa monen metrin palanen. Ainoastaan haltiat Grindor ja Àndor näkivät, kuinka palasia muurista mureni yhä irti.

                      ”Kuinka se on mahdollista?! Muurin pitäisi kestää ikuisesti!” punapartainen Fjoðuriaani päivitti suu auki.

                      ”Varjon Valtiatar.” Antaniel sanoi vakavana. Nerval nyökkäsi hänelle.

                      ”Olessamme Varjon puolella saimme tietoomme, että Valtiatar kykenee yliluonnollisiin tekoihin. Hän on muodonmuuttajan verta. Tämä on heidän suunnitelmansa.” Fjoðuriaani kertoi.

                      ”Ja he hyökkäävät auringon laskiessa, kun Varjo on vahvimmillaan. Mielestäni nyt olisi otollinen aika käydä taistoon. Hyökkäys on paras puolustus.” Drynn Thraninpoika sanoi tiukasti.

                      ”Olen samaa mieltä ihmisen pojan kanssa.” Arthos vastasi painokkaasti. Lännen Huoneen Vitae nyökkäsi mukana. Sen sijaan Grindor, Àndorin poika astui eteen isänsä vierestä.

                      ”Sotilaat ovat marssineet pitkän taipaleen, levättyään päivän he ovat voimissaan taistelun alkaessa.” haltiain perillinen sanoi, osoittaen sanansa Drynnille.

                      ”Geatkit jaksavat taistella vaikka marssisimme sata peninkulmaa lisää. Olemme sodassa. Toivottavasti haltiain joukot ovat ihmisiä sitkeämpiä.” Arthos sanoi lyöden nyrkillä rintaansa. Päällikkönsä rinnalla seisova Osc tunsi suurta ylpeyttään rodustaan ja Päällikkönsä puolesta. Silloin harmaaseen viittaan sonnustautunut mies puhui. Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä veistetyt ja hänen sanansa yhtä jäykät, kuin olemuksensa.

                      ”Urheita sanoja Korven geatkilta –  ja olette oikeassa. Ihmiset tarvitsevat lepoa. Joukkoni ovat marssineet pitkän taipaleen, samoin Hovin joukot. Voimien kerääminen ei ole heikkouden merkki. Meillä on mahdollisuus valmistautua ottamaan Varjolaiset vastaan. Yhdessä. Me tiedämme paljon vihollisestamme. Tiedämme myös pelkkä miesvahvuus ei riitä voittamaan sotaa. Siihen tarvitaan myös suunnitelma. Me emme hyökkää valmistautumatta.” Dánin Antaniel puhui ja muut kuuntelivat.

                      ”Lännen Huone arvostaa armeijasi tukea ja kokemustasi politiikasta, mutta minun täytyy olla eri mieltä kanssasi. Korvenpään Arthos puhuu kuten soturin kuuluu. Varjolla on shakaaleja – lukematon määrä!” Vitae vastusti.

                      ”Varjolla on shakaaleja enemmän kuin meillä miehiä. Juuri siksi me tarvitsemme suunnitelman. Sotajoukkomme koostuu kuudesta eri armeijasta, mikäli emme tiedä kuinka yhdistää vahvuutemme, emme mahda Varjolaisille yhtikäs mitään ja koko Jerchóva kaatuu.” Àndor Viimamieli jyrähti.

                      ”Myös Fjoðuriaanit seisovat tälä kannalla.” Nerval ilmoitti. Muut nyökkäilivät, kunnes Drynn huokaisi.

                      ”Hyvä on. Luotan kokemukseenne sodassa ja taisteluissa. Fjoðuriaanit ratsastivat apuumme talven sodassa kolme vuotta sitten. Jos olette tuota mieltä, uskon sanaanne.” Drynn lausui nöyrtyen. Myös Vitae ja Arthos myöntyivät ja päälliköt päättivät aloittaa valmistautumisen heti. Aikaa ei ollut hukattavaksi.

                      Antanielin sotilaat ryhtyivät pystyttämään telttaa johtajille, muiden keskittyessä muonittamaan sotureita kuudesta armeijasta. Fjoðuriaanien soturit seisoivat Pohjan haltioiden kanssa etulinjassa tähystäen merkkejä hyökkäyksestä Varjon suunnalta.

                      Osc kulki ratsuineen kohti päälliköiden telttaa, kun Drynn Thraninpoika asteli hänen viereensä.

                      ”...Tomar?” hän katsoi nuorukaista hämmästyneenä.

                      ”Ei, olen hänen veljensä Osc Ramoninpoika.” Osc vastasi ja kumarsi muodollisesti korkealle kenraalille.

                      ”Olette hyvin samannäköisiä, vaikka kohtasin Tomarin vain hyvin lyhyesti, kauan sitten. Missä hän on nyt? Hovin Kuningattarella on hänelle viesti.” Drynn kysyi katsoen ympärilleen.

                      ”Hän lähti Fjoðuriaanien johtajan Daranin mukana Varjon puolelle viikko sitten.” Osc sanoi, tähystäen Varjon mustaa muuria. Drynn nyökkäsi ja marssi sitten päälliköiden telttaan sisään. Teltan suulla seisoi myös Päällikkö Arthos, joka viittoi Oscin sisään kanssaan.

                      Sisällä ihmiset jo kävivät sotasuunnitelmiaan läpi.

                      ”Mielestäni tärkeintä on katkaista Varjolaisten hyökkäys heti muurin juureen.” Lännen Huoneen Vitae puhui kiivaasti. Hänen äänensä kohosi ja miehen posket punottivat jo yhdestä kupillisesta viiniä.

                      ”Varjolaisten miesvahvuus on suuri, laskelmiemme mukaan shakaaleja on jopa 50 tuhatta, mahdollisesti enemmän. Mikäli ne pääsevät ulos, olemme tuhon omia.” Nerval sanoi synkkänä.

                      ”Haltioiden nuolet kantavat kauas. Ehdottaisin, että Àndorin joukot lähettäisivät nuolisateen ensimmäiseen Varjolaisten aaltoon.” Drynn osallistui keskusteluun istuessaan alas muiden seuraan.

                      ”Myös hevosemme ovat suuria ja vahvoja, voimme ratsastaa ensimmäisessä tai toisessa linjassa.” Àndor jatkoi ja muut nyökkäsivät.

                      ”Geatkit ovat nopeita; pieniä, mutta hurjia. Voimme hyökätä etulinjassa, tai hevosten takana. Matalalta tulevat sapelit leikkaavat shakaaleilta raajat ja ilman jalkoja ne eivät etene.” Arthos puhui.

                      ”Isot shakaalit eivät välttämättä näe pieniä geatkeja, se on hyvä. Kannatan ajatusta.” Antaniel sanoi ja muut nyökyttivät myöntyvästi.

                      Osc seurasi tunteja sivusta sotaan valmistautumista. Arthos selvästi halusi, että hän tietäisi, kuinka taistelu tulisi etenemään, mutta ei ollut hänen osansa puuttua keskusteluun. Hyvän tovin päästä hän koki tarvitsevansa happea ja siirtyi vähin äänin pihalle.

                      Ulkona tuuli yltyi ja vuorilta puhaltava viima oli kuljettanut paksuja harmaita pilviä hiiltyneen kentän ylle. Tuhka pöllysi ja sekottui lumihiutaleisiin, joita alkoi putoilla taivaalta verkkaisesti. Tuli hyytävän kylmä. Ihmissotilaat, haltiat ja geatkit hytisivät sytytettyjen tulien ympärillä. Näky oli masentava. Osc huokaisi syvään ja marssi etulinjaan, jossa Fjoðuriaanit ja haltiat seisoivat vahdissa. Muutama geatkikin oli liittynyt joukkoon, heidän tarkasta hajuaististaan oli yhtä lailla apua, kuin kauas näkevistä haltiasilmistä.

                      Hän tähysti etäisyyteen. Varjon puolella taivas oli paksujen mustien pilvien peittämä ja tuntui, kuin nuo pahaenteiset pilvet vyöryisivät heidänkin ylleen hetkenä minä hyvänsä.

                      ”En pidä tästä.” Osc ajatteli ääneen.

                      ”Et ole ainoa.” mutisi vieressä seissyt keski-ikäinen geatki paksuun risupartaansa. Mies oli toisesta kylästä pelastautunut, sillä hän ei ollut entuudestaan Oscille tuttu. Tuuli yltyi ja lumisade sakeutui.

                      ”Kukaan ei pidä sodasta. Ikinä.” Valkohapsinen haltija lausui heille.

                      ”Kyläni poltettiin puoli vuotta sitten. Shakaalit leikkasivat vanhimpien poikieni päät ja iskivät seipään nokkaan. Jouduin pakenemaan, pelastaakseni vaimoni ja nuorimmaiseni. Montako sotaa sinä olet nähnyt, hännätön valkonaama?” Mies murahti haltialle.

                             ”Kolme sotaa, kaksikymmentä seitsemän taistelua. Eräässä taistelussa mukana oli yksi kaltaisesi, arvon geatki. Hän ei paennut, vaikkei hänen osansa ollut liittyä taisteluun. Mutta hän teki sen silti. Pohjan huone muistaa, ja me taistelemme tänään viimeiseen mieheen hänen, sekä muiden kaltaistesi tähden. Koko Jerchóvan tähden.” haltia vastasi.

                      Mies meni hiljaiseksi ja käänsi katseensa jälleen kohti Varjoa. Yleinen mieliala ei ollut korkealla. Voiton mahdollisuus oli pieni ja tappio, sekä sen mukana kuolema tuntui väistämättömältä.

                      Lopulta pitkä päivä taittui iltaan. Johtajat astuivat ulos teltastaan rinta rinnan ja kipusivat ratsaille. Soturit ryhmittäytyivät hyökkäysasemiin; etulinjaan Hovin sotilaat, heidän taakseen geatkit; haltiain jousiampujat kolmannessa rivissä ja loput soturit heidän perässään. Ensimmäisiksi ratsastivat johtajat, haarniskain panssarit loistaen laskevan auringon viimesäteissä. Arthos kohotti viinaleilinsä ilmaan. Sotaa varten geatkit olivat panneet tiukinta pirtuansa. Korven soturit kaivoivat leilinsä esiin johtajansa esimerkkiä seuraten.

                      ”Siéna!” Arthos karjaisi ja geatkit joivat leilinsä tyhjiksi.

Siéna! Siéna! he karjuivat ja ulvoivat nostattaen mielensä hurjiksi sotaa varten. Varjon muurin edustalla alkoi näkyä liikettä. Shakaalit valmistautuivat hyökkäykseen. Ihmissoturit vilkuilivat toisiaan huolestuneina. Silloin Drynn Thraninpoika ratsasti joukkojen eteen.

                      ”Jerchóvan soturit! Tänään me taistelemme vapaudestamme. Me taistelemme kotimme puolesta, perheidemme puolesta! Emmekä pelkää kuolemaa, emme kipua, sillä Ayga on kanssamme tässä taistelussa! Me emme häviä, me emme kaadu! Me emme ratsasta kuolemaan. Me ratsastamme voittoon!!” Hän huusi ja kohotti miekkansa ilmaan. Ja koko Jerchóvan armeija hurrasi ja huusi. He kohottivat aseensa ulvoen kuin villipedot. Geatkit karjuivat villiten itsensä hurmokseen. Silloin Varjon puolelta kuului huutoa. Tuhannet shakaalit kirkuivat ja niiden kirskuva huuto sai nahan kananlihalle ja karvat pystyyn. Tuo huuto janosi verta. Jotkut soturit kalpenivat peloissaan, mutta silloin haltiat kohottivat vaskitorvensa ja puhalsivat ilmoille kirkkaan, kantavan soiton: Sotaan veljet, yhtenä rintamana!

                      Ja torvien soiton myötä vyöryi koko Jerchóvan sotajoukko liikkeelle. Heitä vastaan Varjon muurin läpi tulvi shakaalien suuri joukko, yhtenä mustana massana. Osc antoi kannuksia ratsulleen ja riensi Päällikkönsä rinnalle ihmisten ja geatkin sotajoukon eteen. He huusivat ja kiihdyttivät vauhtiaan. Hevoset laukkasivat tanner täristen, miehet juoksivat seipäät koholla ja geatkit seurasivat kannoilla raivokkaasti. Varjon shakaalien lähestyessä miehet keräsivät rohkeutensa ja rynnistivät voimiensa takaa ylivoimaista vihollista vastaan. Geatkit vauhkoontuivat, Korven kansa herätti eläimen luontonsa; he heittäytyivät laukkaamaan nelistäen, ulvoen ja karjuen kuin villipedot. Kun auringon viimeiset päivänsäteet katosivat tummuvan pilvimassan taakse, iskivät kaksi sotajoukkoa toisiaan vasten, kuin myrkyisä aallokko teräviin rantakallioihin. Oli kuoleman aika.