Taistelu
Aamu
oli kylmä. Kuurainen maa rapisi ja narskui jalkojen alla, ilma oli jäätävän
usvan peittämä. Tähtikirkas yö oli vaihtunut hyiseen, harmaaseen aamuun. Kolme
päivää ja neljä yötä ratsastettuaan, Korvenpään joukot saapuivat vihdoin päällikkönsä
johdolla suuren Korven reunaan. Osc oli ollut viimeksi vuosia aiemmin tässä
osassa metsää, mutta paikka oli silti tuttu. Joten näky jonka hän tulisi pian
näkemään, särkisi hänen sydämensä, eikä jättäisi Oscia rauhaan elämänsä
viimeisinä hetkinäkään.
Sumun peittämän metsän
keskeltä alkoi erottua jotain tummaa. Osc oli torkkunut hevosensa selässä vielä
hetki sitten, ja hän kuvitteli näkevänsä näkyjä väsymyksen vuoksi. Pilvistä
taivasta tuskin erotti, mutta puiden latvustosta alkoi hiljalleen laskeutua
lumihiutaleita.
Kesyttämätön kuusikko oli
jäänyt jo kauan aikaa sitten taakse ja he olivat kulkeneet koko yön
lehtometsässä, joka oli täynnä koivuja, leppiä ja lähes havaittavasti havisevia
haavoja. Ohi ratsasteassa saattoi huomata kuinka haavan lehdet havahtelivat,
vaikkei ikinä ole ollut niin tyyntä, kuin sinä aamuna. Osc siristeli silmiään,
puut olivat jotenkin kummallisen värisiä. Hän katsoi haapaa, jonka lehdet
roikkuivat tummanpunaisina ja tumman ruskeina. Olisiko ruska voinut värjätä
lehdet noin luonnottomiksi? Kaikki
näytti niin oudolta, mutta silti normaalilta, eikä Osc osannut sanoa, mikä
aiheutti hänelle tämän vaikean olon.
Osc katsoi ylös
taivaaseen, josta kevyet lumihiutaleet leijailivat hitaasti maahan. Yksi
hiutale laskeutui kuonon päähän ja sai hänet aivastamaan. Osc hätkähti.
”Tämä ei ole lunta.” hän
sanoi hämmentyneenä ja katsoi uudestaan ylös. Muutamat muutkin tähystivät ylös.
Tämä on… Tuhkaa. Osc tuijotti ylös epäuskoisena ja kääntyi sitten
katsomaan puita ja hän ymmärsi. Talvi oli jo alkanut, mutta metsässä ei ollut
lunta, eivätkä puut olleet pudottaneet lehtiään, vaikka ilma oli ollut jo
pitkään pakkasen puolella.
”Tämä metsä on luonnoton!”
Joku mies murahti hänen takanaan.
Myös
Osc tunsi häntäkarvojensa nousevan pystyyn. Geatkit vilkuilivat ympärilleen
pelokkaina. Monen turkki nousi niskaa myöten pörrölleen ja sieltä täältä alkoi
kuulua murinaa. Osc antoi ratsulleen pohkeita ja ravasi päällikön viereen. Myös
Arthos näytti epäluuloiselta, mutta silti rauhallisemmalta kuin monet muut. Jos
päällikkö näyttäisi epävarmuutensa, menettäisivät soturit rohkeutensa.
”Mitä täällä tapahtuu?” Osc
kysyi yrittäen peittää hermostuneisuutensa äänestään.
”Syy löytyy edestäpäin.
Katso.” Arthos osoittaen eteenpäin.
Usva
laskeutui metsän pohjaan ja puut harvenivat. Osc hätkähti. Edessä heitä
lähestyi täysin musta puu. Puun luona hän näki, että kaarna oli hiiltynyt mustaksi.
Pian näkyi toinen pikimusta puu, sekä kolmas… Silloin metsä loppui lähes
yllättäen, eikä Osc ei ollut uskoa silmiään. Koko metsä oli palanut -
tuhoutunut peninkulmia myöten. Hiiltyneet kannot ja kaatuneet puut puskivat
esiin tuhkan peittämästä maasta. Aavalla puhaltava tuuli nostatti alangon tuhkaa
ilmaan ja kuljetti sen vaarojen taakse. Myös sumu jäi puiden rajaan ja he
pystyivät näkemään, kuinka karrelle palanut erämaa päättyi virstan päähän;
Varjon muuriin.
Hevoset pysähtyivät riviin
metsän reunaan, päällikkö etummaisena. Heistä vasemmalla, kaukana horisontissa
maisema oli peittynyt valkoiseen huntuun. Mutta mitä lähempänä metsät ja
lumisten niittyjen peittämät laaksot olivat muuria, sitä mustemmaksi maa
muuttui. Hiiltyneet, siellä täällä pystyssä seisovat puun raadot saivat
maiseman näyttämään, kuin suoraan painajaisista todellisiksi loihdituilta.
”Mitä kirottua…?”
Päällikkö sanoi epäuskoisena. Osc ei voinut ymmärtää että tällainen näky voisi
olla totta. Nerval tähysti muuria pitkään hiljaisuudessa ennen kuin sai
sanaakaan sanottua.
”Tämä… Se on levinnyt niin
laajalle.” hän sanoi hiljaa. Sitten Nerval jatkoi huokaisten ahdistuneena. ”Tätä
hävitystä eivät Varjolaiset tehneet - vaan Varjo itse. Tarkoitan Varjoa, joka hehkuu
muurista. Puut ovat eläviä olentoja siinä missä eläimetkin. Ja kun ne ovat
olleet muurin läheisyydessä tarpeeksi kauan, ne kääntyvät myös Varjoon. Varjon
lapset eivät selviä kauaa muurin tällä puolen, vaan niiden on pakko palata lopulta
Varjoon, muuten ne heikentyvät heikkenemistään.
Mutta kasvit ja puut eivät
pysty liikkumaan ja voi vaeltaa Varjon puolelle. Siksi ne eivät enää pysty
elämään erossa Varjosta, vaan lopulta ne kuolevat: nääntyvät ja muuttuvat
vähitellen mustiksi. Kaarna, lehdet, runko… Ja pian ne alkavat hiiltyä; palaa
elävältä, kunnes jäljellä on…. tämä.” vanha mies sanoi järkyttyneenä.
Tuuli yltyi ja puhalsi
tuhkaa, paljasten alta mustan, jäätyneen maan. Toinen Fjoðuriaani kääntyi
puhumaan päällikölle.
”Viimeksi, kun näimme
muurin alue oli kymmenen kertaa pienempi.” mies sanoi kuoleman vakavana.
Geatkeja kerääntyi heidän
taakseen yhä enemmän ja enemmän, kunnes koko sotajoukko oli pysähtynyt Korven
äärimmäiselle rajalle Länteen. Ensimmäistä kertaa olemassaolonsa aikana,
kokonainen klaani geatkeja astui korvesta ulos. He näyttivät hämmentyneiltä,
vihaisilta ja ahdistuneilta. Mutta eniten he näyttivät pelokkailta. Joukon
kärjessä ratsastava Arthos, heidän päällikkönsä piti kuitenkin katseensa ankarana
ja itsevarmana.
Aurinko alkoi kohota.
Taivas oli pilvinen Varjon yllä, sekä heidän takanaan Korvessa. Kuitenkin,
etäällä Kaakossa taivas oli jo kirkas. Etelästä puhaltava viima viilsi
hyytävästi, kuljettaen mukanaan harmaata pilvimassaa, sekä maasta pölyävää
valkoista tuhkaa. Idästä kohoava aurinko maalasi taivaanrannan purppuraiseksi,
lähes verenpunaiseksi. Paha enne.
Kun aamun ensi säteen pilkistivät
kaukausuudessa, lähes havaittavan Dewavuoriston huippujen takaa kuului kumea
torven soitto. Ja silloin Idästä ilmestyi korkean harjun laelle suuri ihmisten
ja haltiain sotajoukko. Osc nielaisi. Ihmisia oli tuhansittain, keihäät ja
peitset kimmaltaen auringon ensisäteiden osuessa niihin. Punaiset viirit
liehuivat tuulessa, jokaisessa valkoiset vaakunat sinisellä vedellä ja mustalla
linnalla kirjailtuina. Järvi, vuori ja linna.
”Hovin joukot.” Nerval sanoi ja
hymynkare piipahti hänen rohtuneilla huulillaan.
Joukkoja
johti punaiseen viittaan kietoutunut ihmismies, sekä valtavan hevosen selässä
istuva, kokovalkoiseen haarniskaan sonnustautunut haltiaruhtinas. Sotajoukon
yllä kaarteli haukka, jonka huuto kaikui alas laaksoon.
”Kuka hän on?” Arthos
kysyi ihmisiltä.
”Ah, Pohjan Huoneen Àndor
Viimamieli, rinnallaan poikansa Grindor.” Nerval vastasi. Päällikkö nyökkäsi.
”Ratsastakaamme heitä
vastaan.” Arthos lausui ja antoi pohkeita hevoselleen. Fjoðuriaanit ratsastivat
Arthosin rinnalla, ja Osc sai kunnian ratsastaa päällikönsä mukana.
Kahden armeijan kohdatessa
harjan laella, oli kohoava aurinko värjännyt taivaan pehmeän indigon sävyissä. Kuulasta
taivasta vasten Hovin punaiset viirit erottuivat kuin veri hangesta.
Punaiseen viittaan
sonnustautunut ihmismies ratsasti heitä vastaan. Nerval nosti kätensä ilmaan
tervehdykseksi. Mies vastasi tervehdykseen ja heidän kohdatessaan hän kumarsi
lyhyesti, sekä Nervalille, että Korvenpään Päällikölle.
”Korvenpään johtaja Arthos
Khaedelin poika, Drynn Thraninpoika Idän Hovin prinssipuoliso ja korkein
kenraali.” Nerval esitteli. Arthos ratsasti hevosellaan hänen vierelleen ja
ojensi kätensä Drynnille, joka kumarsi tälle kunnioittavasti.
”Hovin Kuningatar Elénatar
Andaléin sukua, tervehtii teitä ja kansaanne. On kunnia taistella rinnallanne.”
Drynn lausui vakavan muodollisesti.
”Johtajamme Daran oli
estynyt ... –” Nerval aloitti, kun Drynn keskeytti hänet.
”Tiedän jo kaiken.
Miehenne ehtivät perille ja kertoivat saman tarinan. Muut saapuvat pian. Mutta
älkäämme jääkö tähän heitä odottamaan.” Drynn puhui ja osoitti sitten mäen
harjalle. Yhteistuumin he kannustivat ratsunsa liikkeelle ylös mäkeä. Geatkien
sotajoukko ryhmittyi Hovin ja Pohjan Huoneen rintamalinjaan. Mäen harjalla haltiaruhtinas
Àndor poikansa kanssa jo odottivat heitä. Esittelyjen jälkeen ensimmäisenä
puheenvuoron otti Drynn.
”Kokoontumisen aika
koittaa. Toivottavasti Lännen Huone pitää sanansa.” hän murahti tähystäen
horisonttia.
”Emme ehkä erota heitä,
mutta tuuli tuo mukanaan ihmisten ja hevosten hajua, sekä kaltaisiasi, Nerval.”
Arthos sanoi kääntäen kasvonsa lounatuulen suuntaan. Ja eikä aikaakaan, kun taivaanrantaan
piirtyi tiheä juova, joka kuhisi kuin muurahaiskeko. Enää ei ihmistenkään
täytynyt siristellä silmiään, kun pian he kaikki näkivät suuren sotajoukon
ratsastavan horisontissa. Etulinjasta pystyi erottamaan Fjoðuriaanien tumman
joukon. Veljeskunta oli kasvanut vuosien saatossa ja tänään he kaikki
ratsastivat rinta rinnan taisteluun Jerchóvan tulevaisuudesta.
Kun Lännen armeijat olivat
saapuneet muiden joukkojen rinnalle, liittyi päällikköjen seuraan myös Lännen
Huoneen käskynhaltija vihreän viirin alla, sekä harmaisiin pukeutunut vanha
ihmismies. Fjoðuriaaneja johtanut harteikas punapartainen mies kohotti kätensä
vanhaa miestä kohti.
”Dánin suvun Antaniel,
sekä Lännen Huoneen kuvernööri Vitae Ruonkoski tervehtivät teitä.” mies lausui
kumealla äänellä. Nerval vastasi hänelle:
”Pohjan Huoneen Àndor
Viimamieli, Korvenpään Arthos Khaedelinpoika, sekä Hovin kenraali Drynn
Thraninpoika tervehtivät myös.”
Ja niin Jerchóvan viisi
arvovaltaisinta kättelivät toisiaan.
Kun aurinko kohosi
hiljalleen puiden latvustoja hipoen, kuului Varjon suunnalta voimakas jyrähdys.
Kuin ukkonen talvella. Jerchóvan päämiehet kääntyivät kaikki äänen suuntaan. He
tähystivät herkeämättä kohti mustaa muuria, joka erottui vuorten edessä. Drynn
osoitti sormellaan.
”Muuri. Siinä... Siinä on
aukko!” hän sanoi uskomatta omia sanojaan. Osc tähysti vanhan miehen
osoittamaan suuntaan. Vuoren rinnettä alas kiemurteli Muuri, kuin musta suoni,
sykkien pahuutta. Siellä, lumisen vuoren
juurella oli muurissa näkyvä aukko, Varjon pääkaupungin kupeessa. Mikä heistä
näytti sentin raolta, oli todellisuudessa monen metrin palanen. Ainoastaan
haltiat Grindor ja Àndor näkivät, kuinka palasia muurista mureni yhä irti.
”Kuinka se on
mahdollista?! Muurin pitäisi kestää ikuisesti!” punapartainen Fjoðuriaani
päivitti suu auki.
”Varjon Valtiatar.”
Antaniel sanoi vakavana. Nerval nyökkäsi hänelle.
”Olessamme Varjon puolella
saimme tietoomme, että Valtiatar kykenee yliluonnollisiin tekoihin. Hän on
muodonmuuttajan verta. Tämä on heidän suunnitelmansa.” Fjoðuriaani kertoi.
”Ja he hyökkäävät auringon
laskiessa, kun Varjo on vahvimmillaan. Mielestäni nyt olisi otollinen aika
käydä taistoon. Hyökkäys on paras puolustus.” Drynn Thraninpoika sanoi
tiukasti.
”Olen samaa mieltä ihmisen
pojan kanssa.” Arthos vastasi painokkaasti. Lännen Huoneen Vitae nyökkäsi
mukana. Sen sijaan Grindor, Àndorin poika astui eteen isänsä vierestä.
”Sotilaat ovat marssineet
pitkän taipaleen, levättyään päivän he ovat voimissaan taistelun alkaessa.”
haltiain perillinen sanoi, osoittaen sanansa Drynnille.
”Geatkit jaksavat
taistella vaikka marssisimme sata peninkulmaa lisää. Olemme sodassa. Toivottavasti
haltiain joukot ovat ihmisiä sitkeämpiä.” Arthos sanoi lyöden nyrkillä
rintaansa. Päällikkönsä rinnalla seisova Osc tunsi suurta ylpeyttään rodustaan
ja Päällikkönsä puolesta. Silloin harmaaseen viittaan sonnustautunut mies
puhui. Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä veistetyt ja hänen sanansa yhtä jäykät,
kuin olemuksensa.
”Urheita sanoja Korven
geatkilta – ja olette oikeassa. Ihmiset
tarvitsevat lepoa. Joukkoni ovat marssineet pitkän taipaleen, samoin Hovin
joukot. Voimien kerääminen ei ole heikkouden merkki. Meillä on mahdollisuus
valmistautua ottamaan Varjolaiset vastaan. Yhdessä.
Me tiedämme paljon vihollisestamme. Tiedämme myös pelkkä miesvahvuus ei riitä
voittamaan sotaa. Siihen tarvitaan myös suunnitelma. Me emme hyökkää
valmistautumatta.” Dánin Antaniel puhui ja muut kuuntelivat.
”Lännen Huone arvostaa
armeijasi tukea ja kokemustasi politiikasta, mutta minun täytyy olla eri mieltä
kanssasi. Korvenpään Arthos puhuu kuten soturin kuuluu. Varjolla on shakaaleja
– lukematon määrä!” Vitae vastusti.
”Varjolla on shakaaleja
enemmän kuin meillä miehiä. Juuri siksi me tarvitsemme suunnitelman.
Sotajoukkomme koostuu kuudesta eri armeijasta, mikäli emme tiedä kuinka
yhdistää vahvuutemme, emme mahda Varjolaisille yhtikäs mitään ja koko Jerchóva
kaatuu.” Àndor Viimamieli jyrähti.
”Myös Fjoðuriaanit
seisovat tälä kannalla.” Nerval ilmoitti. Muut nyökkäilivät, kunnes Drynn
huokaisi.
”Hyvä on. Luotan
kokemukseenne sodassa ja taisteluissa. Fjoðuriaanit ratsastivat apuumme talven
sodassa kolme vuotta sitten. Jos olette tuota mieltä, uskon sanaanne.” Drynn lausui
nöyrtyen. Myös Vitae ja Arthos myöntyivät ja päälliköt päättivät aloittaa valmistautumisen
heti. Aikaa ei ollut hukattavaksi.
Antanielin sotilaat
ryhtyivät pystyttämään telttaa johtajille, muiden keskittyessä muonittamaan
sotureita kuudesta armeijasta. Fjoðuriaanien soturit seisoivat Pohjan
haltioiden kanssa etulinjassa tähystäen merkkejä hyökkäyksestä Varjon
suunnalta.
Osc kulki ratsuineen kohti
päälliköiden telttaa, kun Drynn Thraninpoika asteli hänen viereensä.
”...Tomar?” hän katsoi nuorukaista
hämmästyneenä.
”Ei, olen hänen veljensä
Osc Ramoninpoika.” Osc vastasi ja kumarsi muodollisesti korkealle kenraalille.
”Olette hyvin
samannäköisiä, vaikka kohtasin Tomarin vain hyvin lyhyesti, kauan sitten. Missä
hän on nyt? Hovin Kuningattarella on hänelle viesti.” Drynn kysyi katsoen
ympärilleen.
”Hän lähti Fjoðuriaanien
johtajan Daranin mukana Varjon puolelle viikko sitten.” Osc sanoi, tähystäen
Varjon mustaa muuria. Drynn nyökkäsi ja marssi sitten päälliköiden telttaan
sisään. Teltan suulla seisoi myös Päällikkö Arthos, joka viittoi Oscin sisään
kanssaan.
Sisällä ihmiset jo kävivät
sotasuunnitelmiaan läpi.
”Mielestäni tärkeintä on
katkaista Varjolaisten hyökkäys heti muurin juureen.” Lännen Huoneen Vitae puhui
kiivaasti. Hänen äänensä kohosi ja miehen posket punottivat jo yhdestä
kupillisesta viiniä.
”Varjolaisten miesvahvuus
on suuri, laskelmiemme mukaan shakaaleja on jopa 50 tuhatta, mahdollisesti
enemmän. Mikäli ne pääsevät ulos, olemme tuhon omia.” Nerval sanoi synkkänä.
”Haltioiden nuolet
kantavat kauas. Ehdottaisin, että Àndorin joukot lähettäisivät nuolisateen
ensimmäiseen Varjolaisten aaltoon.” Drynn osallistui keskusteluun istuessaan
alas muiden seuraan.
”Myös hevosemme ovat
suuria ja vahvoja, voimme ratsastaa ensimmäisessä tai toisessa linjassa.” Àndor
jatkoi ja muut nyökkäsivät.
”Geatkit ovat nopeita;
pieniä, mutta hurjia. Voimme hyökätä etulinjassa, tai hevosten takana.
Matalalta tulevat sapelit leikkaavat shakaaleilta raajat ja ilman jalkoja ne
eivät etene.” Arthos puhui.
”Isot shakaalit eivät
välttämättä näe pieniä geatkeja, se on hyvä. Kannatan ajatusta.” Antaniel sanoi
ja muut nyökyttivät myöntyvästi.
Osc seurasi tunteja
sivusta sotaan valmistautumista. Arthos selvästi halusi, että hän tietäisi,
kuinka taistelu tulisi etenemään, mutta ei ollut hänen osansa puuttua
keskusteluun. Hyvän tovin päästä hän koki tarvitsevansa happea ja siirtyi vähin
äänin pihalle.
Ulkona tuuli yltyi ja
vuorilta puhaltava viima oli kuljettanut paksuja harmaita pilviä hiiltyneen
kentän ylle. Tuhka pöllysi ja sekottui lumihiutaleisiin, joita alkoi putoilla
taivaalta verkkaisesti. Tuli hyytävän kylmä. Ihmissotilaat, haltiat ja geatkit
hytisivät sytytettyjen tulien ympärillä. Näky oli masentava. Osc huokaisi
syvään ja marssi etulinjaan, jossa Fjoðuriaanit ja haltiat seisoivat vahdissa.
Muutama geatkikin oli liittynyt joukkoon, heidän tarkasta hajuaististaan oli
yhtä lailla apua, kuin kauas näkevistä haltiasilmistä.
Hän tähysti etäisyyteen.
Varjon puolella taivas oli paksujen mustien pilvien peittämä ja tuntui, kuin
nuo pahaenteiset pilvet vyöryisivät heidänkin ylleen hetkenä minä hyvänsä.
”En pidä tästä.” Osc ajatteli
ääneen.
”Et ole ainoa.” mutisi
vieressä seissyt keski-ikäinen geatki paksuun risupartaansa. Mies oli toisesta
kylästä pelastautunut, sillä hän ei ollut entuudestaan Oscille tuttu. Tuuli
yltyi ja lumisade sakeutui.
”Kukaan ei pidä sodasta.
Ikinä.” Valkohapsinen haltija lausui heille.
”Kyläni poltettiin puoli
vuotta sitten. Shakaalit leikkasivat vanhimpien poikieni päät ja iskivät
seipään nokkaan. Jouduin pakenemaan, pelastaakseni vaimoni ja nuorimmaiseni.
Montako sotaa sinä olet nähnyt, hännätön valkonaama?” Mies murahti haltialle.
”Kolme sotaa,
kaksikymmentä seitsemän taistelua. Eräässä taistelussa mukana oli yksi
kaltaisesi, arvon geatki. Hän ei paennut, vaikkei hänen osansa ollut liittyä
taisteluun. Mutta hän teki sen silti. Pohjan huone muistaa, ja me taistelemme
tänään viimeiseen mieheen hänen, sekä muiden kaltaistesi tähden. Koko Jerchóvan
tähden.” haltia vastasi.
Mies meni hiljaiseksi ja
käänsi katseensa jälleen kohti Varjoa. Yleinen mieliala ei ollut korkealla.
Voiton mahdollisuus oli pieni ja tappio, sekä sen mukana kuolema tuntui
väistämättömältä.
Lopulta pitkä päivä
taittui iltaan. Johtajat astuivat ulos teltastaan rinta rinnan ja kipusivat
ratsaille. Soturit ryhmittäytyivät hyökkäysasemiin; etulinjaan Hovin sotilaat,
heidän taakseen geatkit; haltiain jousiampujat kolmannessa rivissä ja loput soturit
heidän perässään. Ensimmäisiksi ratsastivat johtajat, haarniskain panssarit
loistaen laskevan auringon viimesäteissä. Arthos kohotti viinaleilinsä ilmaan.
Sotaa varten geatkit olivat panneet tiukinta pirtuansa. Korven soturit
kaivoivat leilinsä esiin johtajansa esimerkkiä seuraten.
”Siéna!” Arthos karjaisi ja geatkit joivat leilinsä tyhjiksi.
Siéna! Siéna! he karjuivat ja
ulvoivat nostattaen mielensä hurjiksi sotaa varten. Varjon muurin edustalla
alkoi näkyä liikettä. Shakaalit valmistautuivat hyökkäykseen. Ihmissoturit
vilkuilivat toisiaan huolestuneina. Silloin Drynn Thraninpoika ratsasti
joukkojen eteen.
”Jerchóvan soturit! Tänään
me taistelemme vapaudestamme. Me taistelemme kotimme puolesta, perheidemme
puolesta! Emmekä pelkää kuolemaa, emme kipua, sillä Ayga on kanssamme tässä
taistelussa! Me emme häviä, me emme kaadu! Me emme ratsasta kuolemaan. Me
ratsastamme voittoon!!” Hän huusi ja kohotti miekkansa ilmaan. Ja koko
Jerchóvan armeija hurrasi ja huusi. He kohottivat aseensa ulvoen kuin villipedot.
Geatkit karjuivat villiten itsensä hurmokseen. Silloin Varjon puolelta kuului
huutoa. Tuhannet shakaalit kirkuivat ja niiden kirskuva huuto sai nahan
kananlihalle ja karvat pystyyn. Tuo huuto janosi verta. Jotkut soturit
kalpenivat peloissaan, mutta silloin haltiat kohottivat vaskitorvensa ja
puhalsivat ilmoille kirkkaan, kantavan soiton: Sotaan veljet, yhtenä rintamana!
Ja torvien soiton myötä
vyöryi koko Jerchóvan sotajoukko liikkeelle. Heitä vastaan Varjon muurin läpi
tulvi shakaalien suuri joukko, yhtenä mustana massana. Osc antoi kannuksia
ratsulleen ja riensi Päällikkönsä rinnalle ihmisten ja geatkin sotajoukon
eteen. He huusivat ja kiihdyttivät vauhtiaan. Hevoset laukkasivat tanner
täristen, miehet juoksivat seipäät koholla ja geatkit seurasivat kannoilla
raivokkaasti. Varjon shakaalien lähestyessä miehet keräsivät rohkeutensa ja rynnistivät
voimiensa takaa ylivoimaista vihollista vastaan. Geatkit vauhkoontuivat, Korven
kansa herätti eläimen luontonsa; he heittäytyivät laukkaamaan nelistäen, ulvoen
ja karjuen kuin villipedot. Kun auringon viimeiset päivänsäteet katosivat tummuvan
pilvimassan taakse, iskivät kaksi sotajoukkoa toisiaan vasten, kuin myrkyisä
aallokko teräviin rantakallioihin. Oli kuoleman aika.
No huhhuh. Ihan niskavillat nousi pystyyn kappaleen loppupuolella. Jatkoa odotellessa. :)
VastaaPoistaJuuri tällaisia kommentteja varten minä tätä tarinaa kirjoitan! Hienoa, jos teksti herättää vahvoja tunteita. Stay tuned for more!
Poista