Viimeinen luku - Kappale 7

Kohtaaminen

Ilmat alkoivat kylmetä. Pohjoisesta puhalsi kylmä viima, tuoden mukanaan harmaita pilviä, jotka täyttivät taivaan laidasta laitaan. Lehdet putoilivat puista ja öisin halla peitti metsän lattiaa ja peltoja. Talvi lähestyi vääjäämättä.

                      Iltapäivän aurinko yritti paistaa himmeänä paksujen pilvien takaa. Harmaat pilvet alkoivat tihkuttaa hyytävää vettä, retkueen vihdoin saapuessa Demon muurien taakse. Tomar katsoi synkkänä taivaalle. Ennen taivas oli ollut täynnä nousevia ja laskeutuvia aluksia, mutta nyt ei mitään. Jostain muurien takaa nousi savua ja kaupunki oli lähes kokonaan pimeänä.

                      ”Täälläkö sinä olet asunut?” Osc kysyi epäuskoisena heidän tähystäessään kaupunkiin kauempaa kukkulalta.

                      ”Kyllä, mutta kaupunki oli silloin erilainen. Valoisa, eloisa, kaunis.” Tomar sanoi hiljaa. Hän oli rakastunut Demoon heti sinne muutettuaan, sekä siellä asuessaan. Hänen sydämeensä koski nähdä se tällaisena. Raiskattuna, tuhottuna.

                      ”Pääportilla on varmasti vartiointia. Kierretään länteen katsomaan pääsisikö joltain muulta portilta helpommin sisään.” Tomar sanoi ja he lähtivät ratsastamaan metsän suojissa kohti muita portteja lounaassa ja luoteessa.

Tilanne oli kuitenkin sama vaikka he tarkastivat ainakin kolme pienempää porttia. Kaikilla oli yksi tai kaksi shakaalia vartioimassa. He olivat ratsastaneet pian kolmatta tuntia, kun he päättivät yksissä tuumin pysähtyä miettimään. He kulkivat suojaisampaan paikkaan, jossa he pystyivät turvallisesti käymään tilannetta läpi.

                      ”Meidän ei kannata jatkaa edemmäs. Etelänportilla on varmasti myös vartijoita ja päättömästi ratsastaminen vain kuluttaa aikaa.” Tomar totesi venytellessään selkäänsä.

                      ”Tomar on oikeassa. Jos haluamme pästä kaupunkiin, meidän on ylitettävä kaupungin muuri ja sitä varten meidän täytyy tehdä kunnollinen suunnitelma.” Luglio sanoi laskeutuessaan ratsailta maahan.

                      Niinpä he istuutuivat rinkiin maahan ja alkoivat käymään läpi eri mahdollisuuksia ja skenaarioita. Tomar kaivoi esiin kartan Demon kaupungista. Se oli yksi kartoista, jotka hän oli aikoinaan kähveltänyt Vaghólta. He löysivät pian oman sijaintinsa kartalta, luoteensivulta läheltä Demon kaupunginmuuria, joka jäi heistä noin puolen kilometrin päähän.

                      ”Meidän kannattaa kiivetä tästä muurin yli. Toisella puolella ei pitäisi olla asutusta tai vastaavaa, joten emme välttämättä tipahda suoraan shakaalien syliin.” Tomar osoitti karttaa.

                      ”Hyvä, voisimme-” Luglio aloitti, mutta ponnisti salamana ylös.

”Haistan sen.” Tomar kuiskasi noustessaan nopeasti ylös ja vetäessään miekkansa tupestaan. Myös Osc ja Ramonkin valpastuivat ja vetivät aseensa esille. Luglio haistoi ilmaa ja viittoi heistä takaviistoon. Kaikki lähtivät ripeästi ja ääneti kulkemaan Luglion osoittamaan suuntaan. Haju tuli läheltä. Kuinka he eivät olleet huomanneet sitä aiemmin, Tomar pohti. Luglio nosti kätensä merkiksi ja he pysähtyivät. Mäntyjen juurakon muodostaman törmän takaa kuului askelia. Tomar haisteli ilmaa ja höristi korviaan. Kaksi ihmistä. Varjolaisia? Askeleet menivät poispäin ja Tomar pystyi haistamaan pelon. Hän viittoi muille menevänsä ensin. Luglio nyökkäsi ja Tomar astui puun takaa esiin.

Hän oli haistanut aivan oikein. Muutaman metrin päässä oli vanha mies ja nainen. Heillä oli jonkin verran kantamuksia ja he kiiruhtivat kaupungista poispäin. Nainen huomasi Tomarin ja vinkaisi kauhuissaan. Mies hätkähti naisen kipittäessä hänen taakseen piiloon pelosta valkoisena. Mieskin näytti pelästyneeltä, mutta veti sitten vyöltään lihaveitsen, jolla osoitti Tomaria.

”Meillä ei ole mitään arvokasta! Anna meidän jatkaa matkaamme! Ole kiltti!” hän huudahti ääni pelosta väristen.

Tomar laski miekkansa ja astui lähemmäs. Mies perääntyi kauhuissaan ja nainen puristi hänen hihaansa.

”Säästä henkemme! Emme ole tehneet mitään!” nainen parahti.

”En aio tappaa teitä.” Tomar sanoi ja haistoi ilmaa. ”Te ette ole varjolaisia, vaikka haisette Varjolle.” Tomar sanoi ja laittoi miekan huotraansa. Varjolaiset myös käyttäytyivät erilailla, mutta sitä Tomar ei sanonut.

Mies näytti jo vähemmän pelokkaalta, mutta nainen kurkisti pelosta vapisten miehensä selän takaa. Luglio, Ramon ja Osc tulivat puun takaa katsomaan tilannetta. Mies huudahti ja nosti veitsensä jälleen.

”Hän puolustautuu vihollisiltaan kyökkiveitsellä?” Ramon kysyi huvittuneena.

Tomar tuhahti isälleen.

                      ”Älä viitsi, he ovat peloissaan.” hän sanoi ja kääntyi pariskuntaa päin. ”Emme ole vihollisia, vaikka isäni möläytteleekin asioita. Olemme Korven geatkeja, nimeni on Tomar Ramonin poika. Tuo tuossa on juuri Ramon, tässä veljeni Osc ja ystäväni Luglio.” Tomar esitteli.

Mies lakkasi värisemästä ja laski veitsensä katsoen heitä kummissaan. Pisiten hän katsoi Tomaria.

                      ”Minä…” mies sanoi takerrellen. ”Minähän …muistan sinut.” mies henkäisi.

                      ”Minut?” Tomar kysyi hämillään ja vilkaisi ympärilleen.

Nainenkin kurkisti miehensä takaa ja siristeli silmiään.

                      ”Totisesti…!” nainen sanoi naama pitkänä.

                      ”Tomar Ramonin poika! Kyllähän minä sinut muistan! Siivoin asiakkaamme miesmuistiin!” mies huudahti ja tunki veitsensä vyölleen. Sitten hän hölkkäsi Tomarin luokse ja ravisti tätä kädestä.

                      ”Mikä ilo nähdä sinut näiden vuosien jälkeen! Lupasin pitää sinulle huonetta vapaana, mutta nyt en ikäväkseni voi sitä lupausta pitää!” Mies sanoi yhtä aikaa innoissaan ja murheissaan. Nyt Tomarkin muisti miehen.

                      ”Selémtien isäntä! En tunnistanut teitä!” hän sanoi ja puristi miehen kättä tiukasti. ”Mutta mitä mitä tapahtui? Minne olette menossa?” Tomar tiedusteli. Nainen oli kipittänyt miehensä viereen ja niiskautti kuuluvasti. Mies halasi vaimoaan murheellisena.

                      ”Varjolaiset.” isäntä vastasi synkkänä. ”He tulivat kolme viikkoa sitten ja sen jälkeen kaikki on ollut yhtä helvettiä. Monet pääsivät pakenemaan heti, mutta me emme… Kun varjolaiset olivat päässeet sisään, he eivät enää päästäneet ketään ulos. Meitä pidettiin vankeina ja orjina omassa kievarissamme. Ja… ja he tappoivat Jaakoon, ainokaisemme. Silmiemme eteen.” Mis sanoi hiljaa ja halasi tiukemmin vaimoaan. Tomar muisti nuorukaisen, joka oli muutaman kerran ollut kievarissa auttamassa tiskin takana.

                      ”Se oli kauheaa... Mutta tänään me vihdoin onnistuimme pakenemaan. Nyt menemme Hoviin. Toivottavasti ehdimme ennen kuin meidät saadaan kiinni ja tapetaan.” mies sanoi silittäen nyyhkyttävän vaimonsa hiuksia. Tomar huomasi arvet miehen käsissä ja tuoreen palohaavan vasemmassa poskessaan. Häntä oli kidutettu ja luultavasti rouvaparka ei ollut päässyt yhtään vähemmällä.

                      ”Kuinka te oikein pääsitte ulos?” Luglio kysyi.

                      ”Niin, emme nähneet, emmekä haistaneet teitä, ennen kuin olitte jo aivan lähettyvillä. Olisimme nähneet, jos olisitte ylittäneet muurin.” Tomar jatkoi.

                      ”Kaupungin muurin ylittäminen on mahdotonta, kun shakaalit partioivat kaupungissa. Mutta me emme tulleetkaan muurin yli. Tulimme salakäytävää pitkin kaupungista tähän lähistölle. Jouduimme odottamaan sellaista hetkeä, kun meitä ei kukaan vartioinut tai kaivannut ja sitten me livistimme tunnelista ulos.” vanha mies sanoi hymyillen vaisusti.

Tomar ja muut katsoivat toisiaan.

                      ”Tunneli? Ja sitä pitkin pääsee myös kaupunkiin? Missä se tunneli on?” Tomar kysyi. Mies näytti tyrmistyneeltä.

                      ”Miksi kukaan… Miksi te haluatte päästä sisälle kaupunkiin?” hän ähkäisi kummissaan. Nainen veti käden suulleen ja vinkaisi ahdistuneena.

                      ”Se ei teille kuulu.” Ramon murahti.

Nainen katsoi peloissaan Ramonia, kuin hänen edessään seisoisi jokin kauhea peto, vaikka Ramon oli häntä puoli päätä lyhyempi. Mies puristi vaimoaan tiukasti sylissään. Tomar huokaisi, hän saisi pian vatsahaavan isänsä takia

                      ”Voitteko näyttää meille tunnelin pään? Se olisi meille suuri apu.” Tomar sanoi ysävällisesti ja toivoi, ettei Ramon olisi käytöksellään saanut ihmisiä epäluuloisiksi. Pariskunta katsoi heitä hämillään ja hieman peloissaan.

                      ”…Hyvä on.” mies lopulta sanoi ja viittoi heitä seuraamaan.

He kävelivät puiden lomitse vähän matkan päähän. Siellä, kahden männyn välissä juurakon suojissa oli maassa kolo. Se ei näyttänyt kanin koloa suuremmalta, mutta isäntä astui kolon suulle, tarttui kiinni paksuihin juuriin ja ne yllättäen siirtyivät hieman syrjään. Tunnelin suu näytti yhä ihmisille ahtaalta, mutta geatki pystyisi kulkemaan tunnelissa ripeästikin.

                      ”Loistavaa.” Luglio myhähti kurkistaessaan tunneliin.

Isäntä huokaisi syvään.

                      ”Sääli menettää noin hyvä mies…” hän mutisi partaansa.

                      ”Emme me ole menossa kuolemaan.” Tomar sanoi hymyillen ja suoristi itsensä kurkistettuaan tunneliin. ”En voi kertoa asiointimme syytä... mutta lupaan, että toimimme ainoastaan Varjoa vastaan.” Tomar sanoi.

                      ”Aivan, geatkit tekevät kaikkensa Varjon ylivaltaa vastaan!” Osc sanoi mahtipontisesti ja paukautti rintaansa nyrkillä.

                      Nainen katsoi Oscia ja hänen pelästynyt ilmeensä suli. Hänen silmissään loisti jälleen toivo ja hymyn kare hiipi hänen huulilleen. Mies tarttui Tomaria uudestaan kädestä ja katsoi häntä suoraan silmiin.

                      ”Oli varmasti Kirjoitettu, että me kohtaamme täällä!” hän sanoi ja näytti yhtäkkiä suorastaan liikuttuneelta. ”Kiitos, Tomar, sinä ja sukusi valatte toivoa meihin, jotka ovat sen jo kerran menettäneet. Palatkaa elävinä Demosta.” hän sanoi ja nyökkäsi jäykän muodollisesti.

                      Tomar muisti, kuinka isäntä oli ollut aina hilpeä mieleltään. Iltaisin viinaanpäin, mutta ei koskaan pahansisuinen, vaan nauravainen posket punottaen. Tämä mies ei ollut ikääntynyt pelkästään ulkoisesti, vaan muuttunut myös mieleltään vakavaksi.

                      ”Toivottavasti pääsette Hoviin.” Tomar sanoi ja puristi miehen olkapäätä.

Vanha pariskunta nyökkäsi, keräsivät sitten tavaransa ripeästi ja kääntyivät lähteäkseen.

                      ”Hei, odottakaa hetki!” Tomar sanoi ja harppoi pariskunnan kiinni parilla askeleella.

Mies ja nainen pysähtyivät ja katsoivat kysyvästi Tomaria, joka kaivoi taskustaan paperipalan.

                      ”Onko teillä kynää?” Tomar kysyi.

Mies nyökkäsi ja kaivoi repustaan mustekynän ja toisesta taskusta pienen pullon mustetta. Tomar otti kirjoitusvälineet kiittäen vastaan ja kyykistyi kiveä vasten kirjoittamaan. Hän raapusti nopeasti pari riviä tekstiä, taitteli sitten paperin, sitoi sen ja ojensi kynän ja musteen kanssa isännälle.

                      ”Kun pääsette Hoviin… Tekisitkö palveluksen ja antaisit tämän Drynn Thranin pojalle? Kerro, että se on minulta.” Tomar sanoi. Mies katsoi paperia ja pisti  sen nyökäten rintataskuunsa.

                      ”Teen sen..” hän vastasi taputtaen taskuaan ja hymyillen paksujen viiksiensä alta.

                      ”Kiitos. Turvallista matkaa.” Tomar toivotti ennen kuin he erkaantuivat.